Vampyria-trilogia: Victor Dixen

Pimeyden hovi: Victor Dixen. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2023 (Vampyria #1)

Ranskankielinen alkuteos (2020): Vampyria: La Cour des ténèbres. Kansi: Nekro (kuvitukset), Lores Romero (medaljongit), Tarwane (typografia)

"Veri tahrii Versaillesin palatsin kullanhohteen.

Huikea fantasiatrilogia alkaa.

Vuonna 1715 Aurinkokuningas muutettiin kuolemattomaksi vampyyriksi. Jo 300 vuoden ajan Pimeyden kuningas on hallinnut Vampyriaa kauhun tasapainolla: kansan on kirjaimellisesti ruokittava hovia verellään.

Nuori ihmisnainen Jeanne päätyy sattumien kautta kouluun, jossa aristokraatteja koulutetaan hovin jäseniksi. Sekä koulun että Versaillesin palatsin käytävät kuhisevat petoksia, julmia tekoja ja eläviä kuolleita. Kuinka kauan Jeanne voi selvitä? Pimeyden hovin sääntöjen rikkomisen hinta on kallis.(Otava)"

Oma arvio:

Tämä kirja pomppani näkökenttääni ihan puun takaa. Ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti. Tämä Victor Dixenin Pimeyden hovi on Otavan kevään 2024 kirjaluettelon aikuisten romantasia puolella, joten eipä ihme, etten osannut tätä aiemmin odottaa syksyn kirjoihin. Tämä siis julkaistiin viime vuoden loppupuolella. Ostin jättipokkariversion itselleni joululahjaksi, sillä ajatus uudesta YA-vampyyrikirjasta on aina hekumallinen.

Jos genre romantasia on sinulle uusi, niin se oli minullekin vielä hetki sitten. Otavalla on jo kirjaluettelossaan tosiaan romantasialle oma osionsa, jossa siis tämä Pimeyden hovi ja Holly Blackin Julma prinssi (kustantaa Karisto) edustavat kyseistä genreä. Kuten nimestä voi päätellä, tämän lajityypin alle sijoittuvat usein nuorille aikuisille tai vieläkin vanhemmille suunnatut, romanttista fantasiaa sisältävät kirjat. Näin on tehty hiukan pesäeroa korkeaan fantasiaan, joissa romanttiset käänteet eivät ole niin suuressa roolissa. Muita esimerkkejä romantasia-kirjoista blogissani on Sarah J. Maasin Crescent Cityn ensimmäinen osa Maan ja veren huone ja Throne of Glass -sarja ja Stephanie Garberin Olipa kerran särkynyt sydän ja caraval-trilogia. Tänä keväänä ilmestyvä Rebecca Yarrosin Siivenisku, jonka ostin itselleni niin ikään joululahjaksi enkunkielisenä alkuversiona, kuuluu myös tähän genrehybridiin.

Kirjassa eletään vuotta 299, sillä ajanlasku on aloitettu alusta Magna Vampyrian valtakunnan syntyessä. Silloin Aurinkokuninkaasta on tehty vampyyri ja näin ollen pelätty Pimeyden kuningas. Yhteiskuntaluokat näkyvät valtakunnassa: alinta kastia ovat aatelittomat ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittaiset veriannoksensa Kuolemattomien hoviin ravinnoksi. Aateliston, joka omistaa maat ja mannut, ei tarvitse vuodattaa vertaan, eikä myöskään kuolevaisten säätyjärjestelmässä toiseksi ylimpänä olevien hemaattisten tiedekuntien edustajien. Aatelittomia ihmisiä koskevat verenluovutuksen lisäksi lukuisat säännöt, kuten ulkonaliikkumiskiellot ja täydellinen alistuminen ylemmilleen. Nämä artiklat ja muut tärkeät seikat hienoine karttoineen esitellään heti kirjan alussa. Myös keskeiset henkilöhahmot on esitelty hienojen medaljonki-piirrosten sisällä.

Kirjan päähenkilö, aateliton Jeanne Froidelac joutuu todistamaan kamalaa verilöylyä, kun eräänä iltana inkvisiittori rakuunoineen tunkeutuu heidän kotiinsa syyttäen hänen apteekkarivanhempiaan kapinoinnista. Lähes koko perhe Jeannea ja hänen Bastian-veljeään lukuunottamatta kuolee, osin kellarissa sijaitsevan laboratorion räjähdyksen, osin rakuunoiden raakuuden takia. Bastian paljastaa Jeannelle tienneensä vanhempien salaisista kokeista kellarissa, joista 17-vuotiaalle Jeannelle on aiottu kertoa vasta hänen ollessa täysi-ikäinen. 

Lisää salaisuuksia paljastuu: Bastianilla on ollut salainen rakkaussuhde aatelissäätyyn kuuluvan Diane de Gastefrichen kanssa, ja veli johdattaa nyt sisarensa turvaan tämän neidon huoneeseen salareittejä pitkin. Ulkona liikkuminen yöaikaan on tavattoman vaarallista, sillä silloin ihmiset ovat vampyyreille vapaata riistaa. Onnekseen he pääsevät Dianen luo, mutta eivät voi aavistaa sen olevan ansa. Lopulta elossa on enää vain Jeanne, joka päättää hädissään pukea ylleen Dianen veriset aatelisen vaatteet, kun kuulee apujoukkojen olevan tulossa Gastefrichen linnaan.

"Verta. Lisää verta. Aina vain verta. Aina me palaamme samaan aiheeseen. Se on ehdottomasti ikävintä siinä, että on vampyyri. Meitä kutsutaan yön herroiksi, mutta orjia me todellisuudessa olemme: veren orjia." (s. 78)

Miten sitten Diane de Gastefricheksi tekeytynyt Jeanne päätyy erään hyvin vastenmielisen vampyyrin matkassa kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, ihan vampyyrien päämajan eli Versaillesin palatsin tuntumaan? Saako hän vakuuteltua kaikki siitä, että on aatelinen nainen, kun hänellä ei ole oikeita seurustelutaitoja? Oppilaat valmentuvat kohti kovaa koitosta, jossa vampyyrien hoviin valitaan vuosittain kaksi parasta, yksi tyttö ja yksi poika. Moniosaisen ottelun, johon kuuluu ratsastus-, miekkailu-, keskustelu- ja seurustelutaidon kokeet, voittaja pääsee tapaamaan itse kultanaamioista Pimeyden kuningasta ja nauttimaan kuninkaallisen kulauksen suoraan hänen käsivarrestaan. Tuon kulauksen myötä saa myös itselleen osan kuolemattomien voimista. Jeanne haluaa voittaa, sillä hän haluaa kostaa hänet kyydinneelle vampyyrille, huikentelevaiselle Alexandre de Mortangelle, vanhempiensa surman. Hoviin päästyään se onnistuisi helpommin. 

Jeannen on kuitenkin kestettävä paljon teeskennellessään olevansa joku aivan muu. Hänen perheensä päät pihapiirissä seipään nokkaan nostettuna eivät saa suistaa häntä raiteeltaan, eikä ystävyys erikoisen huonetoverinsa Naoko Takagarin kanssa unohtamaan kilpailua. Salaisuuden pitäminen on vaikeaa, sillä aatelisten nuorten asenteet aatelittomia kohtaan kuohuttavat Jeannea, ja hänen käsivartensa piikinjäljet voisivat myös paljastaa hänen alkuperänsä. Monta läheltäpititilannetta onkin. Jeanne saa yllättävän liittolaisen Tristan-nimisestä pojasta, jolla on myös omat intressinsä voittaa kisa. Parin välille syttyy alun feikkailun jälkeen oikeita romanttisia tunteita. 

Mikä on koulun kellarissa asustava kammottava hirviö, joka liikkuu linnassa öisin ja kerää Jeannen perheen päät seipäistä ateriakseen? Mikä salaisuus on Naokolla, joka ei juuri nuku öisin? Onko Jeannen kilpakumppani, ilkeä Hélénaïs läpeensä paha? Keneen Jeanne voi luottaa, ja kuka voi luottaa lopulta Jeanneen, joka raivaa esteet tieltään keinolla millä hyvänsä, vaikka vakuuttaa olevansa hyvän puolella?

"Kostonhimosi alkaa muuttua sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Synkät ajatuksesi ovat vieneet sinut mennessään. Puhut ihmiselämästä kuin kuin vampyyri. Varo, ettet muutu siksi, mitä itse inhoat. Silloin kostosi käy liian kalliiksi."(s. 358)

Olisin halunnut innostua tästä enemmän. Odotin ehkä hiukan vakavampaa romantasiaa, mutta ehkä  liiallinen huumoriaspekti on haitaksi. Kirjassa on kyllä mielenkiintoisia aineksia, kuten koko  vampyyrien valtaan perustuva vaihtoehtohistoriallinen maailma ja vampyyreihin liittyvät kiehtovat yksityiskohdat, joita esitellään sisäoppilaitoksen nuorille kokelaille oppitunneilla: vai miltä kuulostaa loputon gigue-tanssi, jossa viulujen puumateriaaliin on imeytetty soittajansa verta ja jota tanssin valtaan joutuneet joutuvat jatkamaan niin kauan, kun soitto soi? Tai syödä yhdessä illallista vampyyrien kanssa, kun heidän ruokalistallaan on erilaisia laadukkaita veriannoksia, kuten ulkoilmassa kasvaneiden metsureiden syysmetsäistä verta tai nuorilta neidoilta laskettua roseeverta? 

"Mikään hinta ei ole liian korkea perheeni kuoleman kostamisesta!"(s. 358)

Päähenkilö Jeanne on tavattoman lapsellinen ja epäjohdonmukainen ratkaisuissaan. Etenkin lopussa hän tekee todella inhottavan asian päästäkseen viimeiseen miekkailukokeeseensa, enkä meinaa päästä tästä yli. Romanttiset kuviot ovat myös tosi laimeita ja korneja, siis ne vähät, mitä tarinaan on saatu ujutettua. Välillä kirjassa on raakojakin kohtauksia, joissa päät lentelevät ja veri roiskuu, mutta nuorten tyttöjen kilpa ja juonittelu sisäoppilaitoksessa on melkoisen lapsekasta ja välillä tylsääkin luettavaa. Kirjan loppuosa veti paremmin, sillä juonenkäänteet alkoivat olla mielenkiintoisempia ja tiivistahtisempia. Kilpailulajit kohti kuninkaallista kulausta ovat persoonallisia. Mielenkiintoisin henkilöhahmo, vampyyrien piirissä mustaksi lampaaksi leimattu Clermontin varakreivi Alexandre  de Mortange, joka esiintyi kuitenkin kirjassa harmillisen vähän. Epäilen, että hänestä kuullaan vielä seuraavissa osissa.

Oli tämä siis nurinoistani huolimatta paikoin viihdyttäväkin, ja saattaa upota nuoriin fantasian ystäviin hyvinkin. Aion toki lukea jatko-osat niiden ilmestyttyä, sillä moni asia jää vielä auki. Uskon, että romanssejakin vielä syttyy eräiden henkilöhahmojen välillä. 

Arvosanaksi annan 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muualla:

Lenkillä

Ihmeiden hovi: Victor Dixen. Suomentaneet Taina Helkamo ja Liisa Kuivasmäki. Otava 2024 (Vampyria #2)

Ranskankielinen alkuteos (2021): Vampyria - La Cour Des Miracles. Kansi: Nekro, Tarwane ( typografia), Loles Romero (medaljongit)

"Ihmeiden hovissa viehkoimmat unelmat heräävät eloon – samoin karmeimmat painajaiset.

Diane vaikuttaa Versaillesin vampyyrihovin uskolliselta kätyriltä, mutta todellisuudessa hän on rahvas maalaistyttö Jeanne, joka janoaa kostoa. Hän on liittynyt vastarintaan, joka suunnittelee vallankumousta ja vampyyrikuninkaan surmaamista.

Pariisin sydämestä paljastuu maanalainen, salattu hovi, jota johtaa muista kaltaisistaan irtautunut vampyyritar. Kuningas määrää parhaat sotilaansa nappaamaan luopion. Jeanne näkee mahdollisuuden: olisiko tästä Ihmeiden kuningattaresta apua hänen suunnitelmissaan?

Kansainvälistä suosiota ja ihastusta niittäneen, veretseisauttavan fantasiatrilogian toinen osa." (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Tavoitteenani on saada luettua syksyn -24 kirjat tammikuun loppuun mennessä, että pääsen uusien kirjojen kimppuun. Asiaa ei helpota yhtään, että luettavana on ollut useampi yli 500-sivuinen fantasia, kuten nyt tämä Vampyria-trilogian toinen osa. Kaiken huipuksi minulla oli hirmuisia käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa, mutta onneksi selätin ne. Loppujen lopuksi nimittäin viihdyin tämän parissa oikein mainiosti.

Haluan tuhota epäonneni sepät, mutta tavoittelen koko sydämestäni myös parempaa maailmaa. Loputtoman talven jälkeen kevään täytyy koittaa. Valon täytyy palata maan päälle ja voittaa Pimeys. (s. 76)

Viime osassa Diane de Gastefricheksi tekeynyt Jeanne Froidelac pääsi kuin pääsikin kuninkaan kaartilaiseksi yhdessä kilpakumppaneidensa Surajin, Proserpinan, Rafaelin, Hélénaïsin ja Zacharien kanssa. Hän joutuu heti alkuun lähes salamurhatuksi huoneessaan, mutta saa onneksi tunkeilijan hengiltä. Pimeyden kuningas kiittelee Dianea tämän neuvokkuudesta, ja osin siitä saa idean lähettää hänet yhdessä ynseän Hélénaïsin ja Surajin kanssa vaaralliselle tehtävälle Pariisiin. Nimittäin kauan kuolleeksi luultu Ihmeiden valtiatar on elossa ja aikoo vallata itselleen Pariisin. Hän on kuuleman mukaan valjastanut maan alla asuvat, pimeydessä elävät ghulit omaan Ihmeiden hovin käyttöönsä ja pitää nyt kaupunkia pelon vallassa. Kolmikon on siis määrä etsiä tuo Ihmeiden valtiatar ja tuotava se Pimeyden kuninkaan eteen. Ei mikään kevyt tehtävä.

"Miten Muuttumaton saattaa edes kuvitella, että me saamme Ihmeiden valtiattaren nujerrettua? Mehän olemme vain kolme nuorta, hädin tuskin edes aikuista, ja vastassamme on kokonainen yön hirviöiden armeija!" (s. 156)

Dianen alias Jeannen henkilöllisyys paljastui muutamille tyypeille viime osan lopussa, ja silloin hänelle selvisi, että sisäoppilaitoksen vararehtori Raymond on mukana samassa vastarintaliikkeessä, jossa hänen surmatut vanhempansa olivat. Myös Jeannen hyvä ystävä Naoko tietää hänen olevan jotain muuta kuin aatelistyttö Diane. Nyt Raymondilla olisi Jeannelle toisenlainen tehtävä: hän haluaa, että tämä surmaa Ihmeiden valtiattaren, jotta Pimeyden kuningas ei saa tätä kynsiinsä. 

"Ne ovat kammottavia sekasikiöitä. Jotkut liikkuvat neljällä jalalla, toiset kahdella jalalla niin kuin ihmiset. Niiden kasvot ovat jotakin hirvittävien petojen ja ihmiskasvojen väliltä.---" (s. 155-156)

Sitten seikkaillaankin pitkin Pariisin katuja ja kujia, käydään Viattomien hautausmaalla ja parantumattomien vaivaistalolla, majoitutaan hämyiseen majataloon ja tutustutaan moniin oikeasti olemassa oleviin Pariisin rakennuksiin ja monumentteihin, jotka ovat tässä kuitenkin nimetty hieman eri lailla. Jeanne huomaa saaneensa kuninkaallisesta kulauksesta kyvyn nähdä tulevia asioita unissaan. Sitä ennen hän tosin turvautuu Viattomien hautausmaan tornin erakon ennustukseen, joka jää piinaamaan hänen mieltään hankalasti tulkittavana. Hän selviää myös nipin napin ghulien hyökkäykseltä, ja joutuu toipilaaksi samalla kun ylimielinen, yhä Jeannelle vihoitteleva Hélénaïs ja Suraj yrittävät löytää Ihmeiden valtiattaren. 

Yllättävä kohtaaminen punkkarityylisen kuolemattoman Sterling Raindustin kanssa saa hänet epäilemään seuralaisiaan. Hänen on toivuttuaan ghulien myrkystä jatkettava tutkimuksiaan omin päin. Hankaluuksia on tiedossa...

...Mutta sen sijaan, että hän iskisi kulmahampaansa minuun ja tekisi minusta lopun, tunnen haavoittuneella ihollani hänen pehmeän ja kylmän kielensä kosketuksen. (s. 360)

Tämä Vampyria-trilogian kakkososa oli ehkä jopa hivenen viihdyttävämpi kuin ensimmäinen osa. Nautin suuresti seikkailuista Pariisin pinnalla ja maan alla. Ghulit toivat omaa kauheuttaan, joten tässä osassa ei oikeastaan vampyyrit olleet lainkaan niitä pahimpia petoja. Jeannelle alkoi selvitä omien kykyjensä voima. Hän sai uuden liittolaisen, ehkäpä jopa ystävän erikoisesta punkkarivampyyristä. Palat loksahtelivat sujuvasti paikoilleen kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua. Hauskaa lisää toi vaihtoehtohistoriallisen juonen herkkupalat, kuten sähkön keksiminen ja väläytys rinnakkaistodellisuudesta, jossa oltaisiinkin nykymaailman vuodessa 2014. Tällaisia välähdyksiä Jeanne on nähnyt jo jonkin aikaa.

Ihmettelen vain kovasti, miten tämä trilogia on muka romantasiaa. Romantiikkaa tässäkin osassa oli ihan hippunen, ja sekin hyvin yksipuolista. Odotin hiukan enemmän rakkauskuvioita ekan osan jälkeen, mutta turhaan. Saapas nähdä, miten kolmannessa osassa sitten, räiskyykö rakkaus ollenkaan...

Annan arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lenkillä

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2023

Englanninkielinen alkuteos (2019): This Is How You Lose the Time War. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Kuolevan maailman tuhkasta agentti löytää kirjeen. Siinä lukee: Poltettava ennen lukemista.

Tällä tavalla alkaa kirjeenvaihto kahden kilpailevan agentin, Punaisen ja Sinisen, välillä keskellä sotaa, joka ulottuu aikojen ja avaruuksien halki. Mutta se, mikä kytee kirjeissä ensin haasteena ja pilkkana, taistelukentälle kuuluvana kerskailuna, kasvaa molempien yllätykseksi joksikin syvemmäksi, heidän erilaisia maailmojaan suuremmaksi.

Paitsi että heidän yhteytensä paljastuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Onhan sota edelleen käynnissä. Ja jonkun on voitettava se. Eikö vain?" (Hertta)

Oma arvio:

Odotin paljon tältä Max Gladstonen ja Amal El-Mohtarin yhteisteokselta. Pidän kovasti aikamatkustus-teemaisesta scifistä, ja vieläpä kun kirjassa luvattiin olevan rakkautta ja sen kerrottiin saaneen useita palkintoja, uskoin tämän olevan minun kirjani.

Kirja olikin ihan jotain muuta, mitä ajattelin. Rakkautta siinä kyllä on, ja aikamatkustusta hyvinkin, mutta kirjan maailma ja tyyli ei ole helpoimmasta päästä. Epätoivoisena luin kirjaa eteenpäin ja mielessäni kummitteli lause: "olen ihan liian tyhmä tälle kirjalle. Apua, en ymmärrä mitä tässä tapahtuu..." 

PPS. Toivottavasti huomasit eron tämän sumakin ja sen myrkyllisen välillä. Vain toinen niistä on punainen. (s. 118)

Olen tottunut kirjoittamaan jonkinlaista juonikuvausta lukemistani kirjoista. Nyt mietin koko lukemisen ajan, miten ihmeessä osaan kertoa kirjasta mitään järkevää. Yritän kuitenkin. Kirjassa vuorotellaan kahden päähenkilön, Punaisen ja Sinisen näkökulmien välillä. Luvut ovat aika lyhyitä, ja näkökulmavaihdoksen välissä on aina kirje, jonka kulloinkin näkökulmahenkilönä ollut lukee. Punainen ja Sininen ovat kilpailevia agentteja, jotka sukkuloivat eräänlaisten säikeiden avulla ajassa suorittaen erilaisia, hyvinkin verisiä tehtäviä. Toinen on Viraston, toinen Puutarhan alaisuudessa. Puhutaan yläsiimoista ja alasiimoista, punotaan ajan palmikkoja. Välillä käydään menneisyydessä hyvinkin kaukana, dinosaurusten ajassa, seurataan Atlantiksen uppoamista ja Lontoon paloa. 

Kaikki siis lähtee Sinisen jättämästä kirjeestä, joka on tarkoitettu Punaiselle. He aloittavat vaarallisen kirjeenvaihdon, jossa jokainen kirje on jätetty mitä mielikuvituksellisemmin. Luottamus vahvistuu, tunteet voimistuvat, enää he eivät ole kilpailijoita vaan liittolaisia. Sana rakkaus mainitaan.

Kysyit nälästä.

Kysyit erityisesti, olenko minä tuntenut nälkää.

Lyhyt vastaus: en.

Pidempi vastaus: en kai?

Tyydytämme tarpeet ennen kuin ne iskevät. (s. 72)

Alussa yritin liikaa ymmärtää kaikkea, ja epätoivoni kasvoi. Sitten päätin vain rentoutua, nauttia sanoista ja kauniista lauseista, antaa kirjan kuljettaa. Se helpotti. En osaa selittää, ovatko Punainen ja Sininen ihan täysin ihmisiä, jonkinlaisia kyborgeja kenties? Kirjan kuvauksessa puhutaan sateenkaarirakkaudesta, ja molemmat agentit ovat kuvailujen perusteella naisia, mutta hyvin sukupuoleltaan neutraaleja minun mielestäni. Kirjan lopussa aikamatkustus saa uusia sävyjä, kun lukijalle alkaa selvitä, kuka Punaista seurannut etsijä, varjo on. Tällaisia oivalluksia minä rakastan.

Kyynelissä on ensin vihaa, mutta viha palaa nopeasti loppuun. Kyyneleet jäävät.

Punainen sujauttaa sormen läpän alle ja nykäisee. Sinetti murtuu vaivattomasti kuin selkäranka. 

Hän lukee. 

Hänen ympärillään maailma palaa. Kasvit kuihtuvat.

Aallot huuhtovat raatoja rantaa. (s. 186)

Tällä tavalla hävitään aikasota on hieno scifiteos. Hieno nimenomaan: siinä on kauniita sanoja, kaunista kuvailua, kaunista rakkauden ylistystä. Minulle tämä ei kuitenkaan ollut ihan se nappivalinta, sillä haluan lukea helpommin ymmärrettäviä kirjoja. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän, ja ymmärsin tästä edes vähäsen. Erityismainintani vielä upeasta (ja varmasti vaativasta) suomennoksesta Kaisa Rannalle ja kauniista kannesta Sanna-Reeta Meilahdelle!

Minun on hirveän hankala antaa tälle arvosanaa, koska sen hienouden takia arvosana voisi olla korkeampi, mutta se kokemus, minkä minä sain, ei yllä samaan. Siksi...

..annan arvosanaksi 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

POC-lukupiiri

Kulttuuritoimitus

Kirjavinkit

Kirjafile

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen. Kvaliti 2023 (Rakkausmyrsky #1)

"Aniko ei halua kenenkään määrittelevän itseään, ei edes poikaystävänsä Josen. Hän tutustuu verkossa salaperäiseen ja ihanaan Morganiin ja jättää tutun elämän, työn ja poikaystävän kesäksi taakseen tutustuakseen uuteen rakkauteensa ja viettääkseen tämän kanssa aikaa Helsingissä. Morgan on kuitenkin aivan toisenlainen kuin Aniko on kuvitellut - tuntevatko he toisiaan ollenkaan? Unelma täydellisestä rakkaudesta murtuu, kun Morgan tekee hänelle pahaa: jotain niin pahaa, että aluksi siitä on vaikea puhua. Mutta Anikon täytyy kertoa - ensin ystävälliselle Pajulle, sitten Joselle. Voiko antaa anteeksi sille, joka on loukannut kaikkein syvimmin?

Säeromaanin muotoon kirjoitettu Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorille aikuisille suunnatun Rakkausmyrsky-trilogian, joka käsittelee vakavia aiheita modernilla otteella."

Oma arvio:

Olipas mukava saada vielä yksi kotimainen säeromaani luettavaksi loppuvuodeksi. Olin unohtanut tämän kirjan toiseen kirjapinooni, mutta onnekseni sen löysin. Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lasten- ja nuortenkirjoistaan, joita hän on kirjoittanut melkoisen kunnioittavan määrän, ja lisäksi olen törmännyt muutamaan hänen kirjoittamaansa selkoromaaniin. Tutkiessani hänen tuotantoaan häneltä on ilmestynyt myös runoteoksia ja aikuisten romaaneja sekä mm. selkotietoa. Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorten aikuisten rakkausteemaisen Rakkausmyrsky-trilogian. Hiukan epäselväksi minulle jäi, kirjoittaako Marttinen kaikki trilogian osat, vai tuleeko siihen eri kirjoittajia. Senpä näkee sitten.

Kai sitä kutsutaan rakkaudeksi. 

Ehkä Jose ja mä ollaan yhdessä

ikuisesti. (s. 7)

Aniko on jo teini-iän alusta saakka seurustellut Josen kanssa. He ovat unelmapari, mutta Aniko on alkanut kaivata jotain enemmän. Jotain muuta, jotain uutta. Kaikki tuntuu niin laimealta. Aniko työskentelee lähikaupan kassalla, jossa kaikki tuntevat hänet, hymyilevän kassatytön, ja illat hän istuu tylsistyneenä sohvalla. Jose ei ymmärrä, mitä Aniko kaipaa. 

Sitten Anikon elämään astuu feniks235, ihana tyyppi, joka saa Anikon tunteet taas heräämään. Jose alkaa aavistella jotain, mutta haluaa pitää kiinni Anikosta kynsin hampain. Aniko viestittelee ja soitteleekin nimimerkin takana olevan Morganin kanssa, ja rakastuu tähän yhä enemmän. Kesän tullen Aniko haluaa kuitenkin tehdä rohkean ratkaisun ja matkustaa yksin toiselle puolen Suomea, Helsinkiin asti, tapaamaan Morgania. Miksi yksin, kyselee äiti. Mikä juttu tää on, kyselee Jose hädissään. Anikon on kuitenkin mentävä.

Halusin tietää,

millaiset sen silmät oikeasti olivat,

miten se katsoisi minua,

miltä sen iho tuoksuisi,

miltä tuntuisi painautua 

sitä vasten.

<3 <3 <3 (s. 53)

Helsingissä iskee hätä, sillä Morgan ei olekaan asemalla vastassa. Mukava katutaiteilija Paju auttaa Anikoa ahdingossa, ja hänestä tuleekin Anikon uusi ystävä. Morgankin ilmestyy myöhemmin paikalle, ja alussa kaikki tuntuu olevan täydellistä, mutta Morgan ei olekaan ihan sellainen, millainen hän Anikon mielikuvissa oli. Todella ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi Anikolla on tukea ja turvaa muista ihmisistä. 

HYÖKYAALTO

löi mun yli, pyristelin pintaan,

haukoin henkeäni

etten hukkuisi. (s. 187)

Pidin oikein kovasti tästä säeromaanista. Osa tapahtumista on aika rankkoja, mutta ne on käsitelty hienotunteisella tavalla. Aniko on sympaattinen nuori aikuinen, joka on eksyksissä tunteidensa kanssa eikä tiedä vielä täysin, mitä haluaa. Rakkauden määritelmää pureksitaan kauniisti. Keskiössä ei ole pelkästään romanttinen rakkaus. Minusta ihanaa on se, miten Jose yhä jaksaa tukea Anikoa, vaikka tämä lähti Helsinkiin toisen takia.

äkkiä Josesta oli tullut sellainen,

kiltti ja kärsivällinen,

eikä mikään siinä enää ärsyttänyt minua.

Miksi ihmeessä olin joskus

kaivannut pois sen luota? (s. 166-167)

Pidän myös siitä, ettei sukupuolta määritellä eikä korosteta. Minä jopa tein väärän oletuksen yhden henkilöhahmon sukupuolesta. Myös Anikon ihonväriä ei mainita suoraan missään vaiheessa, vaan sen voi lukija päätellä erinäisistä yhteyksistä tarinan edetessä. 

Käsittääkseni Aniko asuu Rovaniemellä, sillä hän viittaa siihen, että hänen kaupungissaan porot ovat samalla uimarannalla lasten kanssa. Mukava, että Lappiin sijoittuviin YA-kirjoihin välillä törmää, vaikka osa tapahtumista olikin Helsingissä. Morgan kommentoi myös Anikon murretta, mikä ärsyttää Anikoa. 

Tähdet syntyvät sattumalta lähtee ehdottomasti yläkoulun ysien vinkkauspakettiini.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Rajaton: Tiffany D. Jackson

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): Tomorrow, tomorrow and tomorrow. 

"Suuri amerikkalainen romaani elämänmittaisesta ystävyydestä, unelmien tavoittelusta, ja pelialan pioneereista.

Intohimoisen vastaanoton saanut ilmiöromaani täynnä ysärinostalgiaa. Lapsuudenystävät Sam ja Sadie kohtaavat uudelleen opiskelijoina 1990-luvun alussa, ja heidän kehittämästään pelistä tulee megahitti. He ovat loistavia ja lahjakkaita, mutta mikään ei suojele heitä kyltymättömältä kunnianhimolta ja katkerilta pettymyksiltä." (Gummerus)

Oma arvio:

Minä olen vähän sitä koulukuntaa, että kirjoja ei saisi liian vähällä jättää kesken. Minulla saattaa joskus kestää, että pääsen kirjan sisälle, ja kun se sitten tapahtuu, lukukokemus voi olla kirjan lopussa jopa viis-kautta-viis. (Osaltaan toki arvostelukappaleen lukemisessa on se paine, että kun olen itse pyytänyt kirjan kustantajalta, minun velvollisuuteni on lukea se loppuun ja kirjoittaa siitä. Tämä velvollisuus on minun itseni asettama, ja toimii hyvänä kannustimena.) Tämän Gabrielle Zevinin paljon hypetetyn Huomenna, huomenna ja huomenna -kirjan kanssa meinasi käydä niin, etten jaksanut päästä alkua pidemmälle. Kirja alkaa kyllä kiinnostavasti, mutta alun innostuksen jälkeen minun mielenkiintoani seurasi hetkellinen lopahdus. Mutta kun sinnikkäästi jatkoin ja annoin kirjalle mahdollisuuden, lopputulos oli sen arvoinen. Tästä tulikin yksi vuoden 2023 parhaimmista lukukokemuksista!

"Meistä on varmaan olemassa sellaisetkin versiot, jotka eivät tee pelejä."

"Mitä he sitten tekevät?"

"He ovat ystäviä. Heillä on elämä!" Sadie sanoi. (s. 466)

Huomenna, huomenna ja huomenna on ylistys ystävyydelle. Ja videopeleille. Ja rakkaudelle, mutta ei pelkästään romanttiselle sellaiselle. Sam Masur, myöhemmin taiteilijanimeltään Mazer, ja Sadie Green kohtaavat  sattumalta metroasemalla parikymppisinä nuorina aikuisina. He vaihtavat kuulumisia ja yrittävät saada kuvaa näkyville metroaseman taikasilmä-julisteesta. Sadie on matkalla poikaystävänsä luokse, mutta lykkää viime hetkellä Samin kouraan pelidisketin testattavaksi. Hän opiskelee nimittäin pelisuunnittelua ja sattuu seurustelemaan edistyneiden peliseminaarin ohjaajansa, Dov Mizrahin kanssa. Sam testaa peliä kämppäkaverinsa Marxin kanssa ja Solution-niminen peli tekee vaikutuksen heihin erikoisuudellaan. Sama peli aiheutti hyvin paljon närkästystä Sadien peliseminaarissa.

Sam ja Sadie  ovat tavanneet ensi kertaa teini-iän kynnyksellä sairaalaympäristössä, kun onnettomuudesta ja äitinsä menetyksestä toipuva Sam saa seuraa Sadiesta, jonka isosisko Alice käy sairaalassa syöpähoidoissa. Sadie on häikäistynyt siitä, miten hyvin Sam pelaa Super Mario -peliä. Kuinka kummassa hän saa Marion hyppäämään kentän lopussa lipputangon huipulle asti? Sam lupaa opettaa, ja vaikka hän ei ole päästänyt oikein ketään lähelleen onnettomuuden jälkeen, Sadie pääsee. Hän viettää pitkiä aikoja Samin seurana, kunnes Samille selviää, että hän on ottanut käynneistään hyödyn irti ja kerännyt merkintöjä vapaaehtoistyöstä. Sam suuttuu ja panee välit poikki. Tähänkö loppuu hyvin alkanut ystävyys?

Parikymppinen Sam ei saa mielestään Sadieta pelattuaan Solutionia. Hän yrittää ottaa entiseen ystäväänsä yhteyttä sähköpostilla, mutta turhaan. Lopulta hän menee käymään Sadien asuntolassa ja saa huomata, ettei tällä mene kovin hyvin. Sam ei tiedä, että Sadie on masentunut osin häntä huonosti kohtelevan Dovin takia, osin siitä, ettei hänen pelinsä ole saaneet hyvää palautetta seminaareissa. Sinnikkäästi Sam kuitenkin alkaa vierailla Sadien luona ja tekee ehdotukseen; voisivatko he alkaa suunnitella yhdessä peliä?

"Ole kiltti minun kanssani, Sammy. Huomasit ehkä, että olen ollut hieman masentunut." (s. 79)

Tästä alkaa Samin ja Sadien vankkumaton ja menestyksekäs yhteistyö. Mukaan ujuttautuu myös Marx, jonka varakkaat vanhemmat (ja hulppea asunto, jota Sam ja Sadie saavat asuttaa) ovat hyödyksi. Dovilta lainattu pelimoottori mahdollistaa hyvät grafiikat. Ensimmäinen peli, Ichigo, muuttaa kaiken. Siitä tulee suosituin peli kautta aikojen, joka saa myöhemmin myös jatko-osan. Myöhemmin kolmikko perustaa yhdessä pelisuunnittelufirman nimeltä Unfair Games.

Huomenna, huomenna ja huomenna imaisi minut sisuksiinsa äkkiarvaamatta. Vaikken tajua juuri mitään pelisuunnittelusta, oli erityisen mielenkiintoista lukea Samin ja Sadien yhteistyöstä, ideoinnista itse käytännön pelisuunnitteluun. Pelinörtteilyä on sopivasti ja ymmärrettävällä tasolla. Ichigo on kuvattu niin hyvin, että minun alkoi tehdä mieleni pelata sitä, vaikkei sitä tietenkään ole olemassa. Pidän siitä, miten paljon kirjassa pelien tarinallisuutta korostetaan. Itsellenikin pelissä tärkeintä on tarina, johon pelatessa pääsee sisälle. Vaikka minun kaikkien aikojen suosikkipelini on XBoxin räiskintäpeli Halo, siinäkin on taustalla suuri tarina, joka tekee minusta juuri Halosta parhaan.

"Miksi tehdä yhtään mitään, jollei usko että siitä voi tulla jotain suurta?" (s. 91)

Kaikki UG:n pelit eivät tietenkään ole yhtä menestyksekkäitä ja takapakkia tulee. Myös Samin ja Sadien ystävyys on välillä koetuksella, sillä näkemyseroja syntyy. Pelisuunnittelun ohella käsitellään muun muassa Samin lapsuuden traumaattisia kokemuksia sekä Sadien epätervettä parisuhdetta naimissa olevan ja alistavista S&M-leikeistä pitävän Dovin kanssa. Samin ja Sadien ystävyyttä hiertää myös erilaiset oletukset asioista ja osin väärinymmärryksetkin. Ne tulevat hyvin lukijan tietoisuuteen, sillä näkökulmat vaihtuvat hyvin usein.

Ichigon pelin markkinoinnissa Sam on ollut esillä enemmän kuin Sadie, jonka vuoksi Samia aletaan pitää pelin ja muidenkin Unfair Gamesin pelien varsinaisena ja ainoana suunnittelijana. Naisten osuus pelialalla on muutenkin hyvin näkymätöntä 1990-luvulla, johon kirjan tapahtumat pääosin sijoittuvat. Sadie ei kaipaakaan julkisuutta, sillä hän on introvertimpi luonne kuin Sam, mutta hän haluaa toki, että hänetkin huomioidaan pelisuunnittelijana. Samilla on myös huolta kipuilevasta jalastaan, jota on silloin teini-iässä jouduttu korjailemaan metalliosilla. Marx pyörittää firman asioita kuin vanha tekijä, ja siinä sivussa lukuisia naisiaan. Kunnes hän löytää yhden erityisen, jonka kanssa hän voisi harkita vakiintuvansa.

Kirja muistuttaa hyvin paljon muita lukemiani  new adult -ikäisille otollisia kirjoja, joissa ihmissuhteet ja niiden pyöritykset ovat suuressa roolissa - ja jotka taidokkaasti imaisevat lukijan mukaansa ja kiinnyttävät tarinan henkilöihin. Esimerkkinä mainittakoon Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet , Juuli Niemen Mahdottomia oletuksia sekä Jenni Toivoniemen Valtakausi. Ysärinostalgiaa tämä tarjoaa toki myös sekä pelien ystävien iloksi joukko klassikkopelejä vilahtelee tekstissä Donkey Kongista lähtien. Vielä 2000-luvun puolella Samin lohtupelejä ovat vanhat klassikot, joihin hän palaa aina uudelleen. Muitakin 90-luvun pop-ilmiöitä vilahtelee tuon tuosta.

Annan arvosanaksi tälle 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Nörttitytöt (Elisa Wiik)

Kirjavinkit (Mikko)

Konsoli- & Filmifin (Sannapallo)

Helsingin Sanomat (Venla Rouhiainen)

Samantyylistä;

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia 

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Jenni Toivoniemi: Valtakausi 

Wesimurin kirous: Mika Muhonen

 Wesimurin kirous: Mika Muhonen. Reuna 2023

Kansi: Jaana Rautio

"Syrjäisessä kylässä tapahtuu kummia. Jokin yliluonnollinen on läsnä ja kylvää kauhua ympärilleen. Anna ja Jasper ostavat punaisen mökin välittämättä saamistaan varoituksista; kyläläisten mukaan talo on kirottu. Kun varoituksissa näyttää olevan perää ja tilanne käy ylipääsemättömän ahdistavaksi, pariskunta pyytää apua ystävältään, etsivä Karviselta.


Mitä lähemmäksi Karvinen pääsee mytologista Wesimuria, sitä enemmän hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään maailmasta. Hän ei usko yliluonnolliseen, mutta mikään muukaan ei voi selittää tapahtumia. Pahan juurille päästäkseen hänen on palattava kauas Suomen menneisyyteen.

Annan ja Jasperin on valittava, muuttaako pois mökistä vai kohdatako Wesimurin viha.

Wesimurin kirous ammentaa vaikutteita sekä modernista että klassisesta kauhusta ja kansantaruista."(Reuna)

Oma arvio:

Koska vinkkauskokemukseni mukaan nuoret tarttuvat innokkaimmin kauhu- ja jännityskirjoihin, olen aina etsimässä lisää suhteellisen helppolukuisia nuorten kauhukirjoja. Itsekin pidän kauhusta, joten eipä siinä mitään. Olin siis hyvin odottavaisella mielellä, kun näin tämän reilut 100-sivuisen Wesimurin kirouksen ilmestyvän tänä syksynä.

Tämän fantasiaelementtejä hyödyntävän kauhukirjan keskeisenä paikkana on joensuulainen punainen mökki tumman lammen rannalla. Heti kirjan alussa kerrotaan mökkiin ja sen läheiseen lampeen liittyvästä myytistä, jota kutsutaan Wesimurin kiroukseksi. Kirjan päähenkilöt, nuori pariskunta Anna ja Jasper joutuvat kärsimään tämän kirouksen seurauksista ostettuaan kihlajaistensa kunniaksi punaisen tuvan karmivilta pankkiireilta, jotka varoittelevat ostotilanteessa pariskuntaa mökin historiasta. Rakastunut pari ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsakaan moisia huhupuheita.

---Sitten tunnen jälleen otteen jaloissani ja vajoan. Auttakaa, apua, auttakaa! (s. 18)

Kolmas keskeinen henkilö on joensuulainen poliisi Marko Karvinen, joka on kyllästynyt hoitamaan uinuvan pikkukaupungin pikkurikoksia. Hän asuu kaksin Luna-kissansa kanssa menetettyään vaimonsa. Kun myöhemmin Anna ja Jasper alkavat joutua ongelmiin lammessa asuvan hirviön takia, heidän tiensä kohtaavat. Nykyisin yksityisetsivänä työskentelevä Karvinen haluaa jännitystä elämäänsä ja ehdottaa pariskunnalle, että he palkkaisivat hänet tutkimaan pikkukylässä tapahtuneita kauheita veritöitä. Nimittäin sen lisäksi, että Annan unet ovat menneet painajaismaisiksi ja heidän makuuhuoneessaankin on näkynyt outo tumma hahmo, paikallinen lenkkeilijä on kohdannut metsässä joukon raa’asti surmattuja ihmisiä. Eikä kukaan kylässä halua puhua asiasta, vaan kylääkin vaivaa jokin outo tunnelma.

"Kiitos, kun sain tulla. Voin luvata, että pian saatte jälleen olla täällä huoleti. Pian koko kylä on entisellään." (s. 48)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta jo alkusivuilla jouduin toteamaan, että ei. Ensinnäkin kirjan leffakässärimäinen kirjoitustyyli oli todella luotaantyöntävä. Tosi moni luku nimittäin alkaa yksioikoisesti näin: Jossain päin Joensuun maaseutua. Joensuun keskustassa. Joensuun poliisiasema. Tiinan kotona. jne.

Toiseksi: kirjassa ei ole yhtään nuorta henkilöhahmoa. Jotenkin olettaisin, että nuortenkirjassa kuitenkin olisi myös sellaisia. Tuli mieleen ajatus, onko kirjaa aloitettu ensin aikuisille suunnattuna, mutta sitten päädyttykin kirjoittamaan nuortenkirja. Anna ja Jasper eivät nyt ole toki mikään ikäloppu pariskunta, mutta selkeästi aikuisia kuitenkin ovat.

Ja kolmanneksi: Kirjan juoni on epäjohdonmukainen, sekava ja täynnä aukkoja. Yhtäkkiä metsässä on raadeltuja ruumiita, lopussa sekaan hyppää jokin noita ja järvihirviö tuntee välillä empatiaa ja pelastaa ihmisen pulasta, sitten taas yrittää hukuttaa tämän jne. Anna ja Jasper jäävät lähes statistin omaisiksi hahmoiksi, ja kun heihin ei pääse mitenkään sisälle, on heidän kokemiinsa kauhuihinkaan hankala samaistua. Kaikkien näiden lisäksi kirja vaikuttaa viimeistelemättömältä.

Valitettavasti tämä kirja ei lähde vinkkauspakettiini, sillä en usko nuorten lukijoidenkaan innostuvat tästä.

Arvosanaksi annan tälle 2-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jäätävää: A.R.S. Horkka

Merenkehrä-trilogia: Vehka Kurjenmiekka

Kellopelisydän: Vehka Kurjenmiekka. Aula & Co 2023 (Merenkehrä #1)

Kansi: Anna Makkonen, kartta: Riku Similä

" 'Herään kellopelisydämen tikitykseen rinnassani. Sen tasainen rytmi kaikuu kylkiluita vasten ja saa minut ajattelemaan oikeaa sydäntäni: sitä sydäntä, joka on jo varmaankin heitetty pois. En koskaan kysynyt Tiimalta, mitä sille tapahtuisi leikkauksen jälkeen. Ehkä on parempi, etten tiedä.'

Kellopelisydän kertoo salamurhaajista, joiden sydämen paikalla tikittää armottomasti aikaa mittaava kellokoneisto. Jos henkilö ei murhaa vähintään yhtä henkilöä vuoden aikana, mekaaninen sydän pysähtyy.

Samaan aikaan Karunkan Akatemiassa kudotaan harhoja ja kätketään totuuksia. Kaiken taustalla kuiskii meri, joka ei paljasta salaisuuksiaan, ja verkkaan vaihtuvat vuodenajat, joiden kielen voi oppia vain pysymällä vaiti.

Miten mahdoton muuttuu mahdolliseksi? Voiko väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuteen vastata lempeydellä? Kellopelisydän on romaani muistamisesta, menneisyydestä sekä toivosta, joka sitoo ihmiset toisiinsa." (Aula & Co)

Oma arvio:

Vehka Kurjenmiekan esikoisteos Kellopelisydän on ollut teon alla huikaisevat kaksitoista vuotta. Hän on työstänyt kirjasarjan omintakeista maailmaa erilaisten verkossa olevien kirjoittajayhteisöjen tuella ja myös Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa. Tämän valtavan hionnan, vertaistuen ja työn määrän voi lukija hahmottaa saatuaan tämän Merenkehrä-trilogian avausosan kätösiinsä.

Kirjan maailmaan ei ole helppo päästä sisään, ainakaan minulla. Lukijalle esitellään kaksi porukkaa: karunkalaisessa kellotornissa lymyilevät kellopelimurhaajat, sekä Karunkan akatemiassa opiskelevat nuoret aikuiset, jotka opiskelevat mm. häivekudontaa. Kurjenmiekka on luonut maailmaansa myös omat kalenterisysteeminsä, mutta jokaisen luvun alussa olevista kuukaudennimistä voi toki hiukan päätellä, mikä vuodenaika voisi olla kyseessä: on huurrekuuta, hallakuuta, yrttikuuta, nietoskuuta jne.

Yksi kirjan keskeisimmistä hahmoista, Adele, saa kirjan alussa rintaansa kellopelisydämen. Näin hänestä tulee väistämättä murhaaja, sillä sydän vaatii pysyäkseen käynnissä yhden surman vuodessa. Sydämen kantaja voi itse päättää, tekeekö ensimmäisen murhan vaikka heti, vai viivytteleekö sitä vuoden loppuun. Jälkimmäinen kuulostaisi järkevämmältä, mutta silti muutamat kellotornissa piileskelevät tyypit saattavat surmata ihmisiä aikaisemminkin, osa omasta halustaan ja osa siksi, että he saavat toimeksiannon. Jokaisesta surmaamisesta on kirjoitettava tarina uhrikronikoihin ja surmatuille luetaan kuolinsanat teon jälkeen. 

Muut kellopelimurhaajat puhuvat saalistamisesta, metsästämisestä ja jahdista. Kai se tekee kaikesta vähän helpompaa, mutta minä en aio siihen suostua. Murhaaminen on murhaamista, käyttipä siitä sitten millaisia sanoja tahansa. (s. 19)

Adelen tärkein tukija sydämensiirron jälkeen on Marras, porukan johtaja, joka hyräilee rauhoittavia säveliään, hurmaa ihmisiä komeudellaan ja karismallaan ja leipoo taivaallisen hyvää leipää. Adele on tuntenut Marraksen jo lapsesta saakka, eikä haluaisi unohtaa heidän yhteisiä ihania muistojaan, mutta kellopelisydämen siirron myötä pidetään myös nimihautajaiset, jossa vanha nimi unohtuu, uusi valitaan tilalle ja muistot imetään tyhjiin. Näin Adelestakin tulee Muisto.

"Mutta yhden lupauksen minä pidin, Adele. Sanoinhan, etten anna sydämen viedä minua sinulta kokonaan." (s. 68)

Akatemian opiskelijat kohtaavat suuren surun, kun yksi heidän jäsenistään löydetään surmattuna. Uhrin kädestä löytynyt hammasratas paljastaa surmaajaksi kellopelimurhaajan. Niiden ei sanota jäävän koskaan kiinni. Surmattu on yksi Muiston ensimmäisistä toimeksiannoista, jollaisia kellopelimurhaajien suurin johtaja, Sääntö, heille välillä tuo kellotorniin kirjemuodossa. Muisto epäonnistui ensimmäisessä murhayrityksessään, mutta Marras auttoi häntä saattamaan tämän toimeksiannon loppuun. Koska joskus se ensimmäinen surmatyö on tehtävä, ja se on aina vaikein.

Karunkan akatemian opiskelijoista tutuksi tulevat Helios ja hänen parantajasiskonsa Seleste, Helioksen paras ystävä Eeben sekä häivemestari Viita, jolla on loppua kohti aika merkitsevä rooli. Helioksen ja Eebenin tiet eroavat hetkeksi, sillä molemmat lähetetään osana noviisivuottaan muualle Merenkehrän valtakunnan alueille, Eeben Lasiaavikoille ja Helios pohjoiseen. Tämä retki muuttaa Heliosta, sillä hän oivaltaa jotain todella merkitsevää ajan kulusta ja etenkin vuodenaikojen vaihtelusta.

"Mitä siellä sanotaan talvesta? Maailmanhaavojen juurella?"

Viidan silmissä välähtää talvisten tähtien kirkkaus. "Että pakkasessa valheet paleltuvat hengiltä, mutta totuus polttaa kahta kipeämmin." (s. 121)

Muuttaako kellopelisydän Adelea/Muistoa, kuten Marras pelkää tapahtuvan? Miksi ylipäänsä kellopelimurhaajat ovat olemassa? Mitä olennaista Helios tuo mukanaan Karunkaan palatessaan retkeltään?

Kellopelisydän on maailmaltaan uniikki ja kiehtova, eikä ihan helpoimmasta päästä. Pysyin vielä jokseenkin hyvin kärryillä niin kauan, kun tapahtumat sijoittuivat kellopelitornin ja Akatemian ympärille, mutta Helioksen ristiretket menivät hiukan yli hilseen. Ne eivät olleet minusta kovin kiehtovia, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen, ja laimensivat lukukokemustani. Kurjenmiekan kaunis, omaperäinen kirjoitustyyli tekee myös tästä nautittavan lukukokemuksen. Parasta kirjassa sen lisäksi on ehdottomasti kellopelisurmaajat ja niiden ympärille kietoutuva arvoitus, jännitys ja moraaliset ongelmat. Kellopelimurhaajat valitsevat yleensä uhreikseen pahoiksi määrittelemiään ihmisiä: alkoholisoituneita kalastajia, perheväkivaltaa harjoittavia isejä jne. Vaan onko sekään oikein? 

Luin kirjaa siis haltioituneena ja innostuneena noin 2/3 kirjasta, mutta loppuosa ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Tai en tiedä, odotinko mitään erityistä, mutta kirjan lopussa tahti kiihtyy liikaa ja loppuratkaisut vaikuttavat hätäisiltä. Nimet vaihtuvat osalla henkilöistä ja se aiheuttaa hieman sekaannusta. Parasta on kirjan alkupään levollinen, mystisyyden verhoon kietoutuva tunnelma, jossa saattaa suorastaan haistaa Marraksen leipoman tuoreen leivän ja aistia Adelen/Muiston ja hänen väliset lämpimät tunteet, ovat ne sitten ystävyyttä tai jotain muuta. Helios ja Eeben ovat myös mielenkiintoisia henkilöhahmoja, vaikka en oikein lämmennyt heidänkään loppuratkaisuihin.

Tarttuessani kirjaan mietin, olisiko tämä nuorten aikuisten vai aikuisten fantasiaa. Kallistuin samaan kuin kustantaja ja meidän kirjastomme, eli kyllä tämä on aikuisten, tai vähintäänkin new adult - kamaa murhakuvioidensa ja moniselitteisen maailmansa takia. Sen ei kuitenkaan tarvitse estää nuorta lukijaa tarttumasta tähän kirjaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Helsingin Sanomat

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023: Luukku 18 ~ Charlien joulu: Alice Oseman

Tervetuloa Kirjabloggaajien joulukalenteriin. Nyt pääsette aukaisemaan blogissani luukun 18. Esittelen jouluun sijoittuvan YA-pienoisromaanin Charlien joulu, jonka on kirjoittanut Alice Oseman. Huomasin vasta nyt, että sama kirja on ollut esillä myös luukussa 10 Lastenkirjahylly-blogissa, mutta hei, kertaus on opintojen äiti ja lisäksi saadaan nyt toinen näkökulma tähän jouluiseen, mutta vakavateemaiseen kirjaan. Extrana lopussa on vielä vinkkejä blogissani esillä olleisiin muista jouluteemaisista nuortenkirjoista.

Eilen avautui luukku 17 Kirjakaapin kummitus -blogissa, ja huomenna luukku 19 avautuu Kirjan jos toisenkin -blogissa. Listauksen kaikista joulukalenterin luukuista löydät Yöpöydän kirjat -blogista. Upeat kuvat on taiteillut meille niin ikään Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.

Charlien joulu: Alice Oseman. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2023 

Englanninkielinen alkuteos (2015/2020): This winter. Kansi: HarperCollinsPublishers

"Aika esittää tavallista perhettä.

Heartstopper-sarjakuvaromaaneista ja Netflix-sarjasta tutun Charlie Springin joulumieli on kateissa. Hänellä on ollut rankka talvi, ja lähestyvä joulu nostaa ahdistuksen pintaan.

Joulu ei ole kaikille iloista aikaa. Charlie on kamppaillut syömishäiriönsä kanssa, ja juhlapyhät aterioineen tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Isosisko Tori yrittää olla pikkuveljensä tukena, mutta Charlie lähtee viettämään joulua Nickin luo. Onko poikaystävänkään luona silti helpompaa?

Alice Osemanin miniromaanissa tarinaa kerrotaan Torin, Charlien ja Charlien pikkuveljenkin näkökulmasta, ja joulupäivä tuo mukanaan uusia oivalluksia.

TORI: Ajattelin ennen, että tylsyys on vielä pahempaa kuin vaikeudet, mutta nyt olen toista mieltä. Viimekuukausiin on mahtunut paljon vaikeita päiviä. Niitä oli ihan liikaa. Päätän olla ajattelematta niitä, Charlieta ja itseäni, kaikkea meitä ympäröivää surua. Aion sulkea sen kaiken mielestäni. Ihan vain täksi päiväksi.”Hyvää joulua”, toivotan." (Tammi)

Oma arvio: 

Charlien joulu ei ole mikään iloisen hilpeä joulukirja. Itse asiassa sen alkuteoksen nimessä ei edes mainita joulua ollenkaan (This winter), mutta koska siinä ajankohta on yksi joulupäivä Heartsstopper-sarjakuvista tutun Springin perheessä, suomennoksen nimi on minusta oikein osuva. Ja onhan tämä joulukirja, vaikkei niin iloinen olekaan. 

Ajallisesti tämä kirja sijoittuu kolmannen ja neljännen Heartstopper-sarjakuvaromaanin väliin, mutta ennen Charlien isosiskon Torin elämästä kertovan Yksinpelin tapahtumia. Tämä taustoittaakin hyvin sitä aikaa, kun Tori-sisko alkaa kokea syömishäiriötä sairastavan veljen tukemisen raskaaksi. 94-sivuinen kirja alkaa Torin näkökulmasta, jatkaa sitten Charlien näkökulmasta ja viimeisenä saadaan ääneen myös valloittava Oliver-pikkuveli. Mukana on jälleen Osemanin upeaa kuvitusta.

                              Piirros: Alice Oseman; Charlien joulu, s. 95

Tämä joulupäivä on kuitenkin vähän erilainen. (s. 13)

Joulupäivä alkaa normaalisti Springin perheessä. Yli-innokas Oliver herättää Torin liian aikaisin ja lopulta myös Charlie kömpii siskonsa sänkyyn. Lahjojen aukaisun jälkeen on mukava pelata kolmisin Mario Kartia verkkareissa, mutta pian on valmistauduttava väistämättömään: sukulaiset tulevat heille viettämään joulua. Charlie on ollut vastikään psykiatrisessa sairaalassa syömishäiriönsä takia, mutta on pikku hiljaa toipumassa. Uteliaat sukulaiset kyselevät ensin suoria, mutta asiallisia kysymyksiä Charlien poikaystävästä Nickistä, mutta sitten asia kääntyy Charlien homouteen. Ruokapöydässä sukulaisten asiattomat kommentit mielisairaalasta pakkopaitoineen saavat Charlien mitan täyttymään. Riita äidin kanssa kulminoi kaiken: Charlie lähtee ovet paukkuen Nickin luo, suoraan tämän lohduttavaan syliin.

"Vai yritätte parhaanne? Haluatko jonkun vitun kunniakirjan vai?" (s. 37)

Nickin luona hän saa esittäytyä tämän suvulle, mutta saa viettää aikaa rakkaansa kanssa ja tavata tämän uuden lemmikin, suloisen mopsipennun nimeltä Henry. Nickin idioottimainen isoveli David saa toki kommentteineen Charlien taas häkeltymään, mutta onneksi Nick on hänen turvanaan. Jossain vaiheessa on kuitenkin palattava kotiin, sillä Oliver ja Tori kaipaavat häntä. Ja äitikin on katumapäällä.

                             Piirros: Alice Oseman, Charlien joulu, s. 57

Olisin lukenut ehkä hiukan enemmänkin Charlien joulusta. Juuri kun pääsen vauhtiin, kaikki onkin jo ohi. 

Charlien joulu on lohdullinen surullisesta teemastaan huolimatta. Charlie ja Nick ovat edelleen söpöjä, ja Tori ja Oliver parhaita sisaruksia ikinä. Tämä on ihan mukava jouluinen välipala Osemanverse-faneille. En tiedä, avautuuko tämä oikein muille tämmöisenään. Kirjan lopussa on vielä teaserina ensimmäinen luku Yksinpeli-romaanista, jossa tarina jatkuu, sekä Charlien, Nickin, Torin ja Oliverin joululahjatoivelistat.

Arvosanaksi annan tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muita jouluteemaisia, 2000-luvulla ilmestyneitä YA-kirjoja blogissani:

Kiss me - rakkautta New Yorkissa: Catherine Rider

Stay another day: Juno Dawson

10 x sokkotreffit: Ashley Elston

My true love gave to me - twelve winter romances: Stephanie Perkins (toim.)

Let it snow - kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle.

Charlien joulu muualla:

Lastenkirjahylly

Lue myös muut Alice Osemanin  kirjat:

Heartstopper-sarja

Yksinpeli

Nick ja Charlie

Seelanti: Kirsti Kuronen

 Seelanti: Kirsti Kuronen. Karisto 2023

Kansi: ?

"Vangitseva kertomus nuorista, jotka osallistuvat tosi-tv-ohjelmaan autiolla saarella.

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Kuusi nuorta on valittu tosi-tv-ohjelmaan, jonka järjestäjä vaatii osallistujilta ehdotonta vaitioloa. Vene kuljettaa nuoret kuvauksiin pienelle Seelannin saarelle. Siellä heitä odottaa ankea majoitus ja viesti, jonka mukaan tuotantotiimi saapuu seuraavana päivänä.

Pian alkaa tapahtua selittämättömiä asioita. Onko karulla saarella muitakin? Salaako joku nuorista jotain? Ja ennen kaikkea, miksi juuri heidät on valittu ohjelmaan?

Taidokkaasti tihenevän tunnelman taustalla kaihertavat teot, joita ei voi enää perua. Lopulta mikään ei ole sitä, miltä näyttää. (Karisto)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Kirsti Kurosen säeromaanit Merikki ja Pönttö, joista pidin kyllä. Seelanti ei yllättäen olekaan säeromaani, vaikka muutamia säkeitäkin sivuilta löytyy. Oletin tämän kirjan tarjoavan jotain tavattoman yllätyksellistä loppua, sillä törmäsin joihinkin salamyhkäisiin arvioihin, mutta jouduin kuitenkin pettymään suhteellisen tavanomaiseen ja ennalta-arvattavaan ratkaisuun. Olisin kaivannut jotakin rajumpaa loppua, kuten romaaneissa Me olimme valehtelijoita tai Minne katosit, Monday?, joissa yllätyin täysin.

Ehkä mummo ymmärtää, miten tärkeää on olla kuuluisa. (s. 17)

Joukko nuoria saa kutsun tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. Kuuluisuus tai pako arjesta houkuttaa monia, niin myös kirjan keskeisiä henkilöitä, eli Annaa, Minkaa, Nelliä, Eerikaa, Justusta ja Roopea. Henkilöt ja heidän tarkoitusperänsä esitellään lyhyesti, ennen kuin he lähtevät salaiseen kohtaamispaikkaan Vänvikin satamaan, josta tuotantoryhmä olisi heitä vastassa. Jo bussissa tyypit pääsevät pälyilemään toisiaan vaivihkaa: kitaraa kantava Roope haluaa päästä soittamaan musiikkiaan ja nimittää mielessään äkäisen oloisen Eerikan Miss Blue:ksi, Minka näkee pystynenäisessä Nellissä jotain tuttua, muttei tajua, mistä voisi tuntea tämän, ja Nelli taas miettii sen lisäksi, psytyykö mummo pitämään salaisuuttaan Nellin osallistumisesta tosi-tv-kuvauksiin, miksi Minka on vilkuillut häntä koko matkan. Justus pohtii, miten hänen sairas isänsä pärjää ilman häntä. 

Satamassa heitä odottaakin vain pieni vene kuljettajineen: nuoret viedään Seelannin saarelle, jossa ei odottelekaan kukaan. Vaatimattomista majoitustiloista löytyy sentään ruokaa ja lappu, että kuvausryhmä pääsee paikalle vasta seuraavana päivänä. Tehtävänä on jokaisella käydä kuvaamassa esittelyvideo itsestään.

Ai niin, kaduttaako jokin. En tahtoisi katua mitään. Ehkä nuorempana tuli tehtyä juttuja, jotka olisi saanut jäädä tekemättä.  (s. 45)

Heti ekana yönä alkaa tapahtua kummia. Porukan puhelimet katoavat latureistaan ja kammottava nukke roikkuu ovenrivassa. Seuraavan päivän myrsky nostattaa tunteita pintaan, etenkin kun huussin seinät kaatuvat. Muita välttelevä Eerika on pisteliäs, Nelli ihailee salaa Annaa ja tämän kaunista, treenattua vartaloa. Mutta missä viipyy kuvausryhmä? Mihin katosivat puhelimet? Juttu ei tunnukaan enää niin kivalta kuuluisuutta janoavista nuorista.

Vihasitko minua niin paljon, 

että minulle sai tehdä mitä tahansa?(s. 54)

Odotin tosiaan jotain kammottavampaa loppuratkaisua, kuin mitä Seelanti tarjosi. Melko äkkiä vihjeiden tiputtua aloin aavistella, mikä homma on, mutta toki joistain asioista yllätyin minäkin. Olisin toivonut jotenkin, ettei loppu olisi ollut niin selitettävissä, ei olisi niin…opettavainen ja kesy ratkaisu. Nuorille voisi ihan hyvin kirjoittaa lohduttomampiakin loppuja psykologisen jännityksen piirissä. Hyvänä esimerkkinä nuo yllämainitut käännöskirjat.

Jotenkin tästä kirjasta jäi outo olo. Tai joistakin sen tapahtumista. Sen kummemmin spoilaamatta tarkemmin, kun eräs henkilö kuvailee hänelle aiemmin sattuneita, tosi hämmentäviä tapahtumia, (jollaisia voi toki tapahtua ja on hyvä tuoda esille), kohta jäi minusta vähän oudoksi. Etenkin, kun teon tehnyt ei itse muistanut ikinä tehneensä moista. Tai ei halunnut muistaa. 

Ymmärrän toki, mitä kirjalla haetaan: jokaisella teolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta kauna tai kosto ei helpota ikävien tekojen kohteen elämää millään lailla. Ihmiset voivat myös muuttua, ja aiemmin tehdyt pahat teot painua unholaan. Ei ole mukavaa kohdata silmästä silmään inhottavia asioita, jotka on halunnut unohtaa tai jotka oma mieli on muuttanut ajan saatossa erilaisiksi, kuin millaisina joku toinen ne kokee. Katkeruus voi kuitenkin sairastuttaa kantajansa.

Ei näitä voi painaa villalla, 

ei unohtaa eikä antaa anteeksi. (s. 125)

Seelanti on tyypillinen suljetun paikan mysteeri ja selviytymistarina, jossa on paljon samaa kuin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanissa. Siihen viitataankin jossain vaiheessa kirjan tapahtumia. Tämä on hyvän napakka jännityskirja nuorelle kohderyhmälleen, mutta minulle tämä ei tarjonnut nyt suuria elämyksiä.

Arvosanaksi annan 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Hämeen sanomat

Kirjafile

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Tarpeeksi reilua: Jukka-Pekka Palviainen

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Päivitys Syntykeho-sarjaan

 Luin Reetta Vuokko-Syrjäsen novellikokoelman Mahdottomien kukkien puutarha, joka on jatkoa romaanille Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja. Klikkaa kansikuvaa, niin pääset lukemaan arvioni molemmista kirjoista.

Shakkimatti: Ali Hazelwood

Shakkimatti: Ali Hazelwood. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Check & Mate. Kansi: Vicky Chu, Lilithsaur; Kaisu Sandberg

"Romanttinen komedia shakista, kilpailemisesta ja rakkaudesta

Bestseller-kirjailija Ali Hazelwoodin älykäs ja seksikäs YA-herkkupala Mustan kuningattaren faneille

Mallory Greenleaf ei enää pelaa shakkia. Se oli joskus hänelle elämän tarkoitus, mutta siitä on kauan ja ikäviä asioita tapahtui. Ja ei, hän ei halua puhua siitä. Malloryn paras kaveri ylipuhuu hänet vielä yhteen shakkiturnaukseen. Mallory voittaa jokaisen pelin, mukaan lukien lajin tämän hetkisen maailmanmestarin. Hups. 

Nolan Sawyer on 20-vuotias komea shakkidynastian perillinen ja tunnettu pelipiirien ulkopuolellakin. Häntä on kutsuttu yhdeksi historian parhaista pelaajista, eikä hän pidä häviämisestä, ei varsinkaan Malloryn kaltaiselle ulkopuoliselle. Mallory toimii, niin kuin on tottunut tekemään: pakenee paikalta. Seuraavat siirrot sitten tehdäänkin ihmissuhdepelilaudalla."(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olen lukenut Ali Hazelwoodin aikuisille suunnatun The Love Hypothesis -romaanin, jonka seksikohtauksia lukiessa poskeni punoittivat roimasti. Ilostuin kuullessani, että häneltä ilmestyy ensimmäinen YA/new adult -romaani, joka vieläpä suomennetaan heti ilmestymisvuonnaan, mutta samalla minä hieman jännitin, osaako ronskeista lemmenhetkikuvauksistaan tunnettu Hazelwood hillitsemään itseään nuorten aikuisten kirjaa kirjoittaessaan.

Shakkimatti sijoittuu, ylläripylläri, shakin ihmeelliseen maailmaan. Kirjailija on yleensä tykännyt sijoittaa romaaninsa yliopistomaailmaan, mutta nyt tämän kirjan päähenkilö, 18-vuotias Mallory työskentelee automekaanikkona. Hänellä on kova vastuu perheestään, sillä nivelreumaa sairastava äiti ei kykene työelämään, ja teini-ikäiset pikkusiskot, Darcy (12) ja Sabrina (14) ovat vaativaisia. Malin shakkimestarina tunnettu isä on kuollut. Malin hyvä ystävä Easton houkuttelee hänet shakkiturnaukseen, johon Mal ei alussa suurin surminkaan halua suostua, mutta raahautuu viimein ystävänsä mieliksi paikalle - ja lyö kaikki ällikällä päihittäen suuren shakkimestari Nolan Sawyerin, josta Mal on aiemmin lukenut hyvin kyseenalaisia artikkeleja. Tuo parikymppinen mestari kun on tunnettu nuorempana hyvin kiivaasta luonteestaan, eikä hän ole kestänyt häviöitä kovinkaan hyvin. Niinpä voitettuaan Nolanin Mallory pakenee paikalta, ettei saisi kokea nuoren miehen raivoa nahoissaan.

"Sinä olet se, joka ohitat ihmiset. Jätät heidät taaksesi ennen kuin he ehtivät jättää sinut. Säästät itseltäsi sen nöyryyttävän koettelemuksen, että antaisit jonkun opetella tuntemaan sinut."(s. 292)

Sitten kohtalo puuttuu Malin elämään.  Häneen ottaa yhteyttä nainen nimeltä Defne Bubikoglu, edellisen turnauksen järjestäjä, joka on vaikuttunut Malin shakkitaidoista. Hän tarjoaakin tälle vuoden stipendiaattia, jonka aikana hänestä leivottaisiin ammattilaispelaaja. Mikä uskomaton tarjous siis, ja suuri sopivaan aikaan! Mutta Mal on päättänyt, ettei pelaa enää ikinä shakkia. Asia liittyy jotenkin hänen isäänsä. Mutta kun hän saa potkut työpaikastaan korjaamolta, eikä uutta työpaikkaa näy mailla halmeilla, hänen on otettava tarjous vastaan. Perheelleen hän yhä valehtelee käyvänsä töissä samassa paikassa. Alkaa kova valmennusohjelma, jossa Mal pelaa tuntikausia shakkia, tutkii shakkiaiheista kirjallisuutta ja analysoi muiden pelejä. Seuranaan hänellä on omalaatuinen Oz, joka ei salli hiiskaustakaan Patersonin shakkikerhon kirjastossa.

Väistämättä Mal joutuu törmäämään Nolaniin shakkiturnauksissa, mutta vaikka hän kuinka yrittää vältellä tuota tyyppiä, se ei tunnu onnistuvan. Onko Nolan vihainen siitä, että hävisi Malille, joka vasta nyt tupsahti shakin maailmaan? Toki todellisuudessa Mallory pelasi vielä lapsena, mutta kaikki tyssäsi erääseen ikävään tapahtumaan, joka liittyi hänen isäänsä. Mallory on kuitenkin ilmiömäisen taitava, ja Nolan saa viimein vakuutettua tälle, että on ainoastaan tosi vaikuttunut tämän taidoista. Nolan on myös tukena, kun muutamat pelaajat suoltavat seksistisiä kommentteja ainoalle naispuoliselle pelaajalle. Pahin suupaltti on Koch, joka osoittautuu myös Nolanin pahimmaksi vastustajaksi ja vihamieheksi. Yhteisiä tekijöitä siis löytyy, joten Nolan ja Mal pikku hiljaa ystävystyvät ja alkavat hioa pelistrategioita yhdessä. 

Ei. Ehe. Eieieieiei. En pelaa sellaisen sovinistisian kanssa, jonka käsitys sukupuolten välisistä eroista juontaa juurensa 1930-luvulle. En missään tapauksessa - (s. 117)

Malin menestys shakkimaailmassa huimaa häntä - etenkin rahapalkkioiden määrät - mutta myös syyllisyys painaa, kun hänellä ei ole perheelleen aikaa niin paljon. Sabrina tuntuu etääntyvän isosiskostaan ja Darcy on yllättävän ovela urkkiessaan selville isosiskonsa salaisuudet. Lisäksi muualle opiskelemaan mennyt Easton ei tunnu muistavan enää Malin olemassaoloa. Niinpä heidän välinen viestittely alkaa hiipua. Onneksi Mal saa uusia ystäviä shakkipiireistä, kun Nolanin ystävät Tanu ja Emil ottavat Malin siipiensä suojaan.

"Sinäkin tunnet sen, eikö niin, Mallory?" Hänen äänensävynsä on pakottava. Matala. " Kun pelaat, tunnet saman kuin minä."(s. 201)

Mal ei tunnista niitä tunteita, joita hän alkaa tuntea aina niin ystävällistä ja auttavaista Nolania kohtaan (mikä on väliin minusta hiukan ärsyttävää, kun kaikkihan on itsestäänselvää.) Hänellä on kehittynyt tavaksi paeta aina, kun ongelmia ilmenee, mutta Nolan on sinnikäs. Heidän yhteistyönsä shakin parissa on ihailtavaa ja paneutumisensa tuohon taktiikkapeliin hyvin intensiivistä. Koko muu maailma julistaa heidän olevan pari, mutta Mal on toista mieltä. Tai ainakin uskottelee olevansa.

Shakkimatti on ensinnäkin mielenkiintoinen kurkistus shakin maailmaan. En ole lukenut Walter Tevisin Musta kuningatar -romaania, johon kirjaa verrataan, mutta katsoin kyllä siitä tehdyn minisarjan ja pidin kovasti. Siksi minulle oli jo entuudestaan tuttua, kuinka ammattimaista toimintaa shakin pelaaminen on ja kuinka isot rahat siellä pyörivät. Shakkimestarit eivät ole yksin, vaan heidän ympärillään toimii iso tiimi. He opiskelevat pelistrategioita, katsovat loputtomiin muiden pelejä, treenaavat paljon. Myös henkinen puoli pitää olla kunnossa. Tätä puolta Shakkimatti toi hyvin kiintoisasti esille romanttisten juonikuvioiden lomassa. Lisäksi kirjassa käsitellään seksismiä, jota naispelaajat joutuvat kokemaan muuten niin miesvaltaisessa peliyhteisössä. 

Romantiikkapuoli toimii kirjassa oikein hyvin. Seksikohtaukset ovat oikein sopivia YA-kirjalle, jopa ehkä jopa hiukan varovaisia kuvailuissaan. Erityisen mukavaa on myös se, ettei Nolan ole sellainen töykeä äkäpää, millaiseksi Mal hänet aluksi kuvittelee, ja millaisia monesti enemies-to-lovers-troopin kirjoissa mieshenkilöhahmot ovat. (Vaikka tämän kirjan kohdalla ei välttämättä voi puhua mainitsemastani troopista, kun sitä enemies-vaihetta kestää hyvin vähän aikaa ja sekin on osin toisen henkilöhahmon, eli Malin itsensä kuvittelemaa.) 

Romantiikan lisäksi kirjassa käsitellään myös muita ihmis- ja perhesuhteisiin liittyviä ongelmia ja väärinkäsityksiä: Mal olettaa, ettei Easton välitä enää hänestä uudessa opiskeluympäristössään, vaikka ei itsekään pidä enää yhteyttä ystäväänsä ja kerro kuulumisiaan. Tai kun Sabrina on kiukkuinen isosiskolleen, joka käyttäytyy kuin olisi tämän huoltaja, eikä Mal ymmärrä, miksei pikkusisko ole kiitollinen hänen huolenpidostaan. 

Pidin siis oikein kovasti tästä kirjasta, mutta se, miksi en antanut tälle muuten sydämeni sykkyrälle kietoneelle kirjalle ihan täyttä vitosta, on sen kirjoitustyyli, joka on minusta hiukan häiritsevän levoton. Ehkä tämä tulee esille vielä paremmin  suomennetussa versiossa. Lisäksi, jos joku ei tykkää kiroilusta, sitten en suosittele tätä kirjaa. Minua v-sanat sinänsä haittaa, mutta tykkään selkeämmästä kirjoitustyylistä kuin mitä Hazelwood tässä harjoittaa.

Shakkimatti on varmasti nuoren TikTok-vaikutteille alttiin lukijakansan mieleen. Kyllähän tämä varmaankin sujahtaa myös minun kasien genrevinkkauspakettiini ensi vuonna.

Arvosanaksi annan tälle 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Voima