Pimeyden hovi: Victor Dixen. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2023 (Vampyria #1)
Huikea fantasiatrilogia alkaa.
Vuonna 1715 Aurinkokuningas muutettiin kuolemattomaksi vampyyriksi. Jo 300 vuoden ajan Pimeyden kuningas on hallinnut Vampyriaa kauhun tasapainolla: kansan on kirjaimellisesti ruokittava hovia verellään.
Nuori ihmisnainen Jeanne päätyy sattumien kautta kouluun, jossa aristokraatteja koulutetaan hovin jäseniksi. Sekä koulun että Versaillesin palatsin käytävät kuhisevat petoksia, julmia tekoja ja eläviä kuolleita. Kuinka kauan Jeanne voi selvitä? Pimeyden hovin sääntöjen rikkomisen hinta on kallis.(Otava)"
Oma arvio:
Tämä kirja pomppani näkökenttääni ihan puun takaa. Ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti. Tämä Victor Dixenin Pimeyden hovi on Otavan kevään 2024 kirjaluettelon aikuisten romantasia puolella, joten eipä ihme, etten osannut tätä aiemmin odottaa syksyn kirjoihin. Tämä siis julkaistiin viime vuoden loppupuolella. Ostin jättipokkariversion itselleni joululahjaksi, sillä ajatus uudesta YA-vampyyrikirjasta on aina hekumallinen.
Jos genre romantasia on sinulle uusi, niin se oli minullekin vielä hetki sitten. Otavalla on jo kirjaluettelossaan tosiaan romantasialle oma osionsa, jossa siis tämä Pimeyden hovi ja Holly Blackin Julma prinssi (kustantaa Karisto) edustavat kyseistä genreä. Kuten nimestä voi päätellä, tämän lajityypin alle sijoittuvat usein nuorille aikuisille tai vieläkin vanhemmille suunnatut, romanttista fantasiaa sisältävät kirjat. Näin on tehty hiukan pesäeroa korkeaan fantasiaan, joissa romanttiset käänteet eivät ole niin suuressa roolissa. Muita esimerkkejä romantasia-kirjoista blogissani on Sarah J. Maasin Crescent Cityn ensimmäinen osa Maan ja veren huone ja Throne of Glass -sarja ja Stephanie Garberin Olipa kerran särkynyt sydän ja caraval-trilogia. Tänä keväänä ilmestyvä Rebecca Yarrosin Siivenisku, jonka ostin itselleni niin ikään joululahjaksi enkunkielisenä alkuversiona, kuuluu myös tähän genrehybridiin.
Kirjassa eletään vuotta 299, sillä ajanlasku on aloitettu alusta Magna Vampyrian valtakunnan syntyessä. Silloin Aurinkokuninkaasta on tehty vampyyri ja näin ollen pelätty Pimeyden kuningas. Yhteiskuntaluokat näkyvät valtakunnassa: alinta kastia ovat aatelittomat ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittaiset veriannoksensa Kuolemattomien hoviin ravinnoksi. Aateliston, joka omistaa maat ja mannut, ei tarvitse vuodattaa vertaan, eikä myöskään kuolevaisten säätyjärjestelmässä toiseksi ylimpänä olevien hemaattisten tiedekuntien edustajien. Aatelittomia ihmisiä koskevat verenluovutuksen lisäksi lukuisat säännöt, kuten ulkonaliikkumiskiellot ja täydellinen alistuminen ylemmilleen. Nämä artiklat ja muut tärkeät seikat hienoine karttoineen esitellään heti kirjan alussa. Myös keskeiset henkilöhahmot on esitelty hienojen medaljonki-piirrosten sisällä.
Kirjan päähenkilö, aateliton Jeanne Froidelac joutuu todistamaan kamalaa verilöylyä, kun eräänä iltana inkvisiittori rakuunoineen tunkeutuu heidän kotiinsa syyttäen hänen apteekkarivanhempiaan kapinoinnista. Lähes koko perhe Jeannea ja hänen Bastian-veljeään lukuunottamatta kuolee, osin kellarissa sijaitsevan laboratorion räjähdyksen, osin rakuunoiden raakuuden takia. Bastian paljastaa Jeannelle tienneensä vanhempien salaisista kokeista kellarissa, joista 17-vuotiaalle Jeannelle on aiottu kertoa vasta hänen ollessa täysi-ikäinen.
Lisää salaisuuksia paljastuu: Bastianilla on ollut salainen rakkaussuhde aatelissäätyyn kuuluvan Diane de Gastefrichen kanssa, ja veli johdattaa nyt sisarensa turvaan tämän neidon huoneeseen salareittejä pitkin. Ulkona liikkuminen yöaikaan on tavattoman vaarallista, sillä silloin ihmiset ovat vampyyreille vapaata riistaa. Onnekseen he pääsevät Dianen luo, mutta eivät voi aavistaa sen olevan ansa. Lopulta elossa on enää vain Jeanne, joka päättää hädissään pukea ylleen Dianen veriset aatelisen vaatteet, kun kuulee apujoukkojen olevan tulossa Gastefrichen linnaan.
"Verta. Lisää verta. Aina vain verta. Aina me palaamme samaan aiheeseen. Se on ehdottomasti ikävintä siinä, että on vampyyri. Meitä kutsutaan yön herroiksi, mutta orjia me todellisuudessa olemme: veren orjia." (s. 78)
Miten sitten Diane de Gastefricheksi tekeytynyt Jeanne päätyy erään hyvin vastenmielisen vampyyrin matkassa kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, ihan vampyyrien päämajan eli Versaillesin palatsin tuntumaan? Saako hän vakuuteltua kaikki siitä, että on aatelinen nainen, kun hänellä ei ole oikeita seurustelutaitoja? Oppilaat valmentuvat kohti kovaa koitosta, jossa vampyyrien hoviin valitaan vuosittain kaksi parasta, yksi tyttö ja yksi poika. Moniosaisen ottelun, johon kuuluu ratsastus-, miekkailu-, keskustelu- ja seurustelutaidon kokeet, voittaja pääsee tapaamaan itse kultanaamioista Pimeyden kuningasta ja nauttimaan kuninkaallisen kulauksen suoraan hänen käsivarrestaan. Tuon kulauksen myötä saa myös itselleen osan kuolemattomien voimista. Jeanne haluaa voittaa, sillä hän haluaa kostaa hänet kyydinneelle vampyyrille, huikentelevaiselle Alexandre de Mortangelle, vanhempiensa surman. Hoviin päästyään se onnistuisi helpommin.
Jeannen on kuitenkin kestettävä paljon teeskennellessään olevansa joku aivan muu. Hänen perheensä päät pihapiirissä seipään nokkaan nostettuna eivät saa suistaa häntä raiteeltaan, eikä ystävyys erikoisen huonetoverinsa Naoko Takagarin kanssa unohtamaan kilpailua. Salaisuuden pitäminen on vaikeaa, sillä aatelisten nuorten asenteet aatelittomia kohtaan kuohuttavat Jeannea, ja hänen käsivartensa piikinjäljet voisivat myös paljastaa hänen alkuperänsä. Monta läheltäpititilannetta onkin. Jeanne saa yllättävän liittolaisen Tristan-nimisestä pojasta, jolla on myös omat intressinsä voittaa kisa. Parin välille syttyy alun feikkailun jälkeen oikeita romanttisia tunteita.
Mikä on koulun kellarissa asustava kammottava hirviö, joka liikkuu linnassa öisin ja kerää Jeannen perheen päät seipäistä ateriakseen? Mikä salaisuus on Naokolla, joka ei juuri nuku öisin? Onko Jeannen kilpakumppani, ilkeä Hélénaïs läpeensä paha? Keneen Jeanne voi luottaa, ja kuka voi luottaa lopulta Jeanneen, joka raivaa esteet tieltään keinolla millä hyvänsä, vaikka vakuuttaa olevansa hyvän puolella?
"Kostonhimosi alkaa muuttua sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Synkät ajatuksesi ovat vieneet sinut mennessään. Puhut ihmiselämästä kuin kuin vampyyri. Varo, ettet muutu siksi, mitä itse inhoat. Silloin kostosi käy liian kalliiksi."(s. 358)
Olisin halunnut innostua tästä enemmän. Odotin ehkä hiukan vakavampaa romantasiaa, mutta ehkä liiallinen huumoriaspekti on haitaksi. Kirjassa on kyllä mielenkiintoisia aineksia, kuten koko vampyyrien valtaan perustuva vaihtoehtohistoriallinen maailma ja vampyyreihin liittyvät kiehtovat yksityiskohdat, joita esitellään sisäoppilaitoksen nuorille kokelaille oppitunneilla: vai miltä kuulostaa loputon gigue-tanssi, jossa viulujen puumateriaaliin on imeytetty soittajansa verta ja jota tanssin valtaan joutuneet joutuvat jatkamaan niin kauan, kun soitto soi? Tai syödä yhdessä illallista vampyyrien kanssa, kun heidän ruokalistallaan on erilaisia laadukkaita veriannoksia, kuten ulkoilmassa kasvaneiden metsureiden syysmetsäistä verta tai nuorilta neidoilta laskettua roseeverta?
"Mikään hinta ei ole liian korkea perheeni kuoleman kostamisesta!"(s. 358)
Päähenkilö Jeanne on tavattoman lapsellinen ja epäjohdonmukainen ratkaisuissaan. Etenkin lopussa hän tekee todella inhottavan asian päästäkseen viimeiseen miekkailukokeeseensa, enkä meinaa päästä tästä yli. Romanttiset kuviot ovat myös tosi laimeita ja korneja, siis ne vähät, mitä tarinaan on saatu ujutettua. Välillä kirjassa on raakojakin kohtauksia, joissa päät lentelevät ja veri roiskuu, mutta nuorten tyttöjen kilpa ja juonittelu sisäoppilaitoksessa on melkoisen lapsekasta ja välillä tylsääkin luettavaa. Kirjan loppuosa veti paremmin, sillä juonenkäänteet alkoivat olla mielenkiintoisempia ja tiivistahtisempia. Kilpailulajit kohti kuninkaallista kulausta ovat persoonallisia. Mielenkiintoisin henkilöhahmo, vampyyrien piirissä mustaksi lampaaksi leimattu Clermontin varakreivi Alexandre de Mortange, joka esiintyi kuitenkin kirjassa harmillisen vähän. Epäilen, että hänestä kuullaan vielä seuraavissa osissa.
Oli tämä siis nurinoistani huolimatta paikoin viihdyttäväkin, ja saattaa upota nuoriin fantasian ystäviin hyvinkin. Aion toki lukea jatko-osat niiden ilmestyttyä, sillä moni asia jää vielä auki. Uskon, että romanssejakin vielä syttyy eräiden henkilöhahmojen välillä.
Arvosanaksi annan 3,5
Tämä kirja on omasta hyllystäni.
Muualla:
Ihmeiden hovi: Victor Dixen. Suomentaneet Taina Helkamo ja Liisa Kuivasmäki. Otava 2024 (Vampyria #2)
"Ihmeiden hovissa viehkoimmat unelmat heräävät eloon – samoin karmeimmat painajaiset.
Diane vaikuttaa Versaillesin vampyyrihovin uskolliselta kätyriltä, mutta todellisuudessa hän on rahvas maalaistyttö Jeanne, joka janoaa kostoa. Hän on liittynyt vastarintaan, joka suunnittelee vallankumousta ja vampyyrikuninkaan surmaamista.
Pariisin sydämestä paljastuu maanalainen, salattu hovi, jota johtaa muista kaltaisistaan irtautunut vampyyritar. Kuningas määrää parhaat sotilaansa nappaamaan luopion. Jeanne näkee mahdollisuuden: olisiko tästä Ihmeiden kuningattaresta apua hänen suunnitelmissaan?
Kansainvälistä suosiota ja ihastusta niittäneen, veretseisauttavan fantasiatrilogian toinen osa." (Otava)
Oma arvio:
***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***
Tavoitteenani on saada luettua syksyn -24 kirjat tammikuun loppuun mennessä, että pääsen uusien kirjojen kimppuun. Asiaa ei helpota yhtään, että luettavana on ollut useampi yli 500-sivuinen fantasia, kuten nyt tämä Vampyria-trilogian toinen osa. Kaiken huipuksi minulla oli hirmuisia käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa, mutta onneksi selätin ne. Loppujen lopuksi nimittäin viihdyin tämän parissa oikein mainiosti.
Haluan tuhota epäonneni sepät, mutta tavoittelen koko sydämestäni myös parempaa maailmaa. Loputtoman talven jälkeen kevään täytyy koittaa. Valon täytyy palata maan päälle ja voittaa Pimeys. (s. 76)
Viime osassa Diane de Gastefricheksi tekeynyt Jeanne Froidelac pääsi kuin pääsikin kuninkaan kaartilaiseksi yhdessä kilpakumppaneidensa Surajin, Proserpinan, Rafaelin, Hélénaïsin ja Zacharien kanssa. Hän joutuu heti alkuun lähes salamurhatuksi huoneessaan, mutta saa onneksi tunkeilijan hengiltä. Pimeyden kuningas kiittelee Dianea tämän neuvokkuudesta, ja osin siitä saa idean lähettää hänet yhdessä ynseän Hélénaïsin ja Surajin kanssa vaaralliselle tehtävälle Pariisiin. Nimittäin kauan kuolleeksi luultu Ihmeiden valtiatar on elossa ja aikoo vallata itselleen Pariisin. Hän on kuuleman mukaan valjastanut maan alla asuvat, pimeydessä elävät ghulit omaan Ihmeiden hovin käyttöönsä ja pitää nyt kaupunkia pelon vallassa. Kolmikon on siis määrä etsiä tuo Ihmeiden valtiatar ja tuotava se Pimeyden kuninkaan eteen. Ei mikään kevyt tehtävä.
"Miten Muuttumaton saattaa edes kuvitella, että me saamme Ihmeiden valtiattaren nujerrettua? Mehän olemme vain kolme nuorta, hädin tuskin edes aikuista, ja vastassamme on kokonainen yön hirviöiden armeija!" (s. 156)
Dianen alias Jeannen henkilöllisyys paljastui muutamille tyypeille viime osan lopussa, ja silloin hänelle selvisi, että sisäoppilaitoksen vararehtori Raymond on mukana samassa vastarintaliikkeessä, jossa hänen surmatut vanhempansa olivat. Myös Jeannen hyvä ystävä Naoko tietää hänen olevan jotain muuta kuin aatelistyttö Diane. Nyt Raymondilla olisi Jeannelle toisenlainen tehtävä: hän haluaa, että tämä surmaa Ihmeiden valtiattaren, jotta Pimeyden kuningas ei saa tätä kynsiinsä.
"Ne ovat kammottavia sekasikiöitä. Jotkut liikkuvat neljällä jalalla, toiset kahdella jalalla niin kuin ihmiset. Niiden kasvot ovat jotakin hirvittävien petojen ja ihmiskasvojen väliltä.---" (s. 155-156)
Sitten seikkaillaankin pitkin Pariisin katuja ja kujia, käydään Viattomien hautausmaalla ja parantumattomien vaivaistalolla, majoitutaan hämyiseen majataloon ja tutustutaan moniin oikeasti olemassa oleviin Pariisin rakennuksiin ja monumentteihin, jotka ovat tässä kuitenkin nimetty hieman eri lailla. Jeanne huomaa saaneensa kuninkaallisesta kulauksesta kyvyn nähdä tulevia asioita unissaan. Sitä ennen hän tosin turvautuu Viattomien hautausmaan tornin erakon ennustukseen, joka jää piinaamaan hänen mieltään hankalasti tulkittavana. Hän selviää myös nipin napin ghulien hyökkäykseltä, ja joutuu toipilaaksi samalla kun ylimielinen, yhä Jeannelle vihoitteleva Hélénaïs ja Suraj yrittävät löytää Ihmeiden valtiattaren.
Yllättävä kohtaaminen punkkarityylisen kuolemattoman Sterling Raindustin kanssa saa hänet epäilemään seuralaisiaan. Hänen on toivuttuaan ghulien myrkystä jatkettava tutkimuksiaan omin päin. Hankaluuksia on tiedossa...
...Mutta sen sijaan, että hän iskisi kulmahampaansa minuun ja tekisi minusta lopun, tunnen haavoittuneella ihollani hänen pehmeän ja kylmän kielensä kosketuksen. (s. 360)
Tämä Vampyria-trilogian kakkososa oli ehkä jopa hivenen viihdyttävämpi kuin ensimmäinen osa. Nautin suuresti seikkailuista Pariisin pinnalla ja maan alla. Ghulit toivat omaa kauheuttaan, joten tässä osassa ei oikeastaan vampyyrit olleet lainkaan niitä pahimpia petoja. Jeannelle alkoi selvitä omien kykyjensä voima. Hän sai uuden liittolaisen, ehkäpä jopa ystävän erikoisesta punkkarivampyyristä. Palat loksahtelivat sujuvasti paikoilleen kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua. Hauskaa lisää toi vaihtoehtohistoriallisen juonen herkkupalat, kuten sähkön keksiminen ja väläytys rinnakkaistodellisuudesta, jossa oltaisiinkin nykymaailman vuodessa 2014. Tällaisia välähdyksiä Jeanne on nähnyt jo jonkin aikaa.
Ihmettelen vain kovasti, miten tämä trilogia on muka romantasiaa. Romantiikkaa tässäkin osassa oli ihan hippunen, ja sekin hyvin yksipuolista. Odotin hiukan enemmän rakkauskuvioita ekan osan jälkeen, mutta turhaan. Saapas nähdä, miten kolmannessa osassa sitten, räiskyykö rakkaus ollenkaan...
Annan arvosanaksi 4
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti