Luin toisen osan Victor Dixenin Vampyria-trilogiasta. Klikkaa kantta ja lue mietteeni Ihmisen hovista ja sitä edeltävästä osasta.
sunnuntai 19. tammikuuta 2025
sunnuntai 12. tammikuuta 2025
Faebound-trilogia: Saara El-Arifi
Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)
"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)
Oma arvio:
*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!
Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi.
Tämä mies on vienyt sydämeni.---Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)
Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa.
Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.
Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan.
Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.
Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa. Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan.
Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)
Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.
Olenko minä kuollut?Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)
Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar, joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus.
Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)
Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille.
Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.
Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.
Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.
Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!
Annan arvosanaksi 5-
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Cursebound - Kohtalon vangitsemat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2025 (Faebound #2)
"Afroromantasiassa haltiasiskoksia sitovat sydänten kahleet
Soturiksi syntyneelle Yeeranille rakkaus on toissijaista. Niinpä hän on jättänyt keijukuningattarensa palatakseen kotimaahansa. Siellä häntä odottavat synkät uutiset: heimopäällikkö Salawa, Yeeranin entinen rakastettu, uhkaa keijuja verisellä sodalla.
Keijujen valtakuntaan jäänyt pikkusisko Lettle on päättänyt murtaa keijujen kirouksen. Mutta kohtalottaret, jotka kerran puhuivat hänelle, ovat nyt vaienneet.
Kykenevätkö Lettle ja Yeeran yhdistämään keijut ja haltiat ennen kuin pelätyt taistelut syttyvät?" (Gummerus)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Olin aivan iki-ihastunut viime vuonna ilmestyneeseen Faebound-trilogian avausosaan, joka poikkesi nykyisistä romantasiakirjoista todella edukseen. Olipas ihanaa saada tänä syksynä käsiini tämä trilogian kakkososa, jonka kansikin on niin kaunis, että ihan hykerryttää.
Ensin hän oli ollut tässä unohdetussa maassa vankina. Sitten vieraana. Ja nyt hän oli kuninkaan puoliso: haltia, joka kuului keijujen kuninkaalliseen hoviin. (s. 35)
Viime osassa koettiin dramaattisia hetkiä, kun entinen Alakuun armeijan eversti Yeeran päätti lähteä Mosimasta varoittamaan entista rakastajatartaan, Alakuun heimopäällikkö Salawaa muiden haltiakansojen ja keijujen liittoumasta. Tuore kuningatar Furi jää suremaan rakkaansa lähtöä ja Yeeranin näkijä-sisar Lettle puremaan hammastaan närkästyksestä, kun sisko taas lähti omille teilleen. Lettlellä on sentään rakas Rayan tukenaan, joka on nykyisin keijuvaltakunnan kuningas.
Mosimassa ei todellakaan ole kaikki kunnossa, sillä Lettle joutuu salamurhauksen uhriksi ja on menettää Rayanin samassa hötäkässä. Kuka yritti myrkyttää Lettlen? Lettleä turhauttaa myös se, ettei hän näe taika-amuleteillaan yhtään mitään tulevaisuudesta. Lettle ja stylistinä toimiva Golan lähtevät vaaralliselle matkalle Mosiman ulkopuolelle etsimään Rayanin isän piilottamaa Afan loitsukirjaa, jossa voisi olla toivottuja vastauksia keijujen kirouksen purkamiseen, jonka ihmiset ovat aikoinaan langettaneet.
Onko kaikki hyvin? Pila kysyi.On.Ei.Kaikki ei ikimaailmassa olisi hyvin. Furi oli sytyttänyt Yeeranissa jotakin, minkä hän ei halunnut koskaan sammuvan. (s. 66)
Yeeranin matka kohti Alakuuta sujuu sutjakkaasti hänen obeahinsa Pilan turvaamana. Toki Yeeranilla on jatkuva huoli, etteivät salametsästäjät saa hänen kallisarvoista sidoseläintään kiinni - se tietäisi myös Yeeranin hengenmenoa. Hän tulee pohtineeksi ja hävenneeksi omaa aiempaa elämäänsä, johon kuului juuri obeahien metsästys. Silloin hän ei tiennyt niiden sidoksista keijuihin. Yeeran tulee myös tutustuneeksi taivaltajien porukkaan, jotka ovat aiemman Kuunsirpin armeijasta eronneita haltioita, joiden elämäntyyliin kuuluu paikasta toiseen vaeltelu. Darel on yksi heistä, joka tarjoaa ystävällisesti Yeeranille ruokaa ja yönsijan heidän puuhun viritetyssä asumuksessaan. Väärinkäsityksen vuoksi Yeeranille tulee nopea lähtö leiristä keskellä yötä. Tämä liittyy Darelin hyvin kiusalliseen vaivaan, unissakävelyyn.
"Hirsipuuta odottavaksi naiseksi sinulla on melko paljon vaatimuksia." (s. 86)
Ottaako Salawa karkottamansa entisen rakastettunsa vastaan suopeasti, varsinkin kun hänellä on hyvin epäuskottavia uutisia mukanaan? Pystyykö Lettle elämään ikinä enää turvassa Mosimassa, jossa häntä nykyään ympäröi henkivartijoiden kaarti ja kaikki hänen ruokansa maistellaan etukäteen?
Mosimassa valottomat eli ne keijut, jotka eivät ole saaneet luotua sidosta omaan obeahiin, ovat pitkään kokeneet asemansa eriarvoiseksi. Siksipä kapinaliikettä on ilmassa, etenkin, kun heitä kismittää muualta tulleet haltiat Lettle ja Yeeran, jotka ovat heti päässeet parempiin olosuhteisiin Keijuhovin ylellisyyksiin. Sattuneista syistä Mosimaan joutunut Darelkin pääsee selville levottomuuksista ja tyytymättömyydestä Mosiman epätasa-arvoiseen järjestykseen Golanin kautta, joka aiheuttaa lisäksi Darelissa hyvin voimakkaita tuntemuksia. Myöhemmin Darel joutuukin hyvin hankalan valinnan eteen: jatkaako takaisin oman rakkaan taivaltaja-perheensä luo vai jääkö hän sadunomaiseen Mosimaan Golanin luo.
Wau, miten kirjan lopussa alkoi paljastua herkullisia vihjeitä tulevista juonenkäänteistä. Pikkuisen saattaa jo aavistaa, mutta siltikään mikään ei ole vielä täysin selvää. Tämä toinen osa lähti minulla hiukan hitaasti käyntiin eikä alku napannut mukaansa minua, mutta loppua kohti imeydyin jo ihan täysin kirjan maailmaan. Varsinkin, kun uusia asioita alkoi paljastua.
Vielä sananen kirjan kuumista kohtauksista. Tässä kirjassa on juuri oivallettu se, miten voidaan kirjoittaa kuumat kohtaukset tyylillä. Ei ole siis luvassa monen sivun mittaisia, yksityiskohtaisia ja karkeasanaisia rakastelukohtauksia, vaan sopivanmittaisia, tyylillä ja taidolla tehtyjä kohtauksia, jotka eivät vie liikaa tilaa juonelta ja muuten kiehtovilta tapahtumilta.
Parasta kirjan maailmassa ovat kuitenkin obeahit, nuo täydellä sydämellä isäntiinsä tai emäntiinsä sitoutuneet eläimet, jotka ovat yhtä aikaa lapsekkaan eläimellisiä ja viisauden ruumiillistumia.
Jään odottelemaan kirjan päätösosaa, joka tulee varmasti räjäyttämään tajuntani.
Annan arvosanaksi 4,5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Samantyylistä:
torstai 2. tammikuuta 2025
Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout
Verestä ja tuhkasta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2024 (Veri ja tuhka #1)
"Vangitsevan, houkuttelevaa kiihkoa tihkuvan menestyssarjan avausosa romantasian kärkikirjailijalta.
Poppyn elämä ei ole koskaan ollut hänen omissa käsissään. Hän on jumalten valitsema Neito, jota ei kunnioituksesta saa katsoa ja jolle ei saa puhua. Hän ei myöskään saa liittyä sotilaiden rinnalle vastustamaan pahaa, joka on tuhonnut hänen perheensä.
Kun Poppy kohtaa Hawken, hänelle osoitetun vartijan, velvollisuus ja kohtalo kietoutuvat intohimoon. Hawke saa hänet kyseenalaistamaan roolinsa ja herättää kytevän vihan häntä säätelevää maailmaa vastaan. Kun paha nousee tavoittelemaan valtaa, Poppy on vaarassa menettää paitsi jumalten arvostuksen myös henkensä ja sydämensä." (Karisto)
Oma arvio:
***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***
Olipas ihana päättää kirjavuosi 2024 näin mukavaan romantasiaan! No okei, sain luettua loppuun tämän vasta vuoden 2025 eka päivänä, mutta laskettakoon tämä viime vuoden viimeiseksi lukunautinnokseni. Tämä kirja on voittanut Goodreads Choice Awardseissa parhaan romantiikka-kirjan palkinnon ilmestymisvuonnaan 2020, enkä ihmettele (paitsi sitä ihmettelen, miksi kirja ei ole fantasia-kategoriassa). Täytyy myös heti alkuun kehua kirjan kantta, joka on uskomattoman kaunis! Harmi, kun en löydä kannen tekijätietoja mistään.
Kirjan sankaritar, 18-vuotias Penelophe eli Poppy on erityisessä asemassa oleva Neito, joka asuu Teermanin linnassa arvon Herttuan ja Herttuatteren suojissa, kunnes hänet lähetetään takaisin kotikaupunkiinsa ylennettäväksi. Poppy ei ole ihan varma, mitä ylennyksessä tapahtuu, muuta kuin että jumalat ovat siitä vastuussa ja sen jälkeen ei voi enää oleskella päivänvalossa. Muiden ylennystä odottavien nuorten sekä jo ylennettyjen ladyjen ja lordien joukosta Poppy eroaa sillä, että hän on jumalten Valittu, koska hänellä on kyky aistia ihmisten tuskaa kosketuksen kautta. Hänen kasvattivanhempansa, kuningas ja kuningatar ovat lähettäneet tyttärensä turvaan ja Papittaren oppiin ennen ylennyksen aikaa.
He näyttivät siltä kuin olisivat olleet itse jumalten läheisyydessä, ja tavallaan he kai olivatkin. Ylennetythän olivat jumalten jälkeläisiä - ehkeivät syntymästään, mutta verensä perintönä.Ja sitten olin...minä. (s. 138)
Poppy on tottunut elämään suojattua elämää: hän kulkee ihmisten ilmoilla hunnutettuna ja hänellä on kaksi omaa kuninkaallista henkivartijaa. Hän ei saa puhua muiden tyttöjen kanssa, hän ei saa tehdä mitään muuta kuin elää linnan suojissa ja opiskella Papittaren kanssa kuivia kirjoituksia. Hän ottaa hiljaa vastaan niljakkaan Herttuan sairaat kuritustoimet, Lordi Mazeenin ahdistelut ja Papittaren ainaisesta tyytymättömyydestä johtuvat rangaistukset. Uskollinen kamarineito ja Poppyn paras ystävä Tawny hoitaa hänen piiskaamisesta johtuneet haavansa jälkikäteen vähin äänin ja vartijat Vikter ja Rylan joutuvat olemaan puuttumatta.
Mitä jos syvällä sisimmässäni en halunnutkaan pelkästään elää ja kokea kaikkea mahdollista ennen ylentymistäni? Mitä jos jollakin tiedostamattomalla tasolla yritinkin varmistaa, ettei ylentymistä koskaan edes tapahtuisi? (s. 80)
Poppy ei ole kuitenkaan ihan mikä tahansa kiltti Neito. Hän on opetellut salaa isällisen vartijansa Vikterin kanssa taistelutaitoja ja kantaa aina tikaria reidellään. Hän kulkee öisin salaa Vikterin kanssa auttamassa Saalistajien uhreiksi joutuneita kyläläisiä, sillä kyvyllään hän voi myös helpottaa ihmisten tuskaa. Saalistajat ovat pahojen atlantialaisten pureman saaneita ihmisiä, ja pureman saaneiden ihmisten kohtalona on tuskallinen muuttuminen saalistajiksi, tai sitten Vikterin ja Poppyn tarjoama armollinen kuolema. Poppyn menneisyyteen liittyy tuskallinen kokemus näystä, jossa saalistajat surmaavat hänen vanhempansa. Tuosta onnettomuudesta Poppy kantaa arpia kehossaan, ja puolet hänen kasvoistaankin on arpien peitossa.
"Hänen kasvonsa ovat puoleksi mestariteos", Herttua mutisi. vatsaani väänsi, ja ihoni läikähteli vuoroin kylmänä ja kuumana. "Puoleksi painajainen." (s. 156)
Kuriton Poppy saattaa myös livahtaa välillä omille teilleen salakäytävän kautta, ja eräällä kerralla hän meneekin sellaiseen paheiden pesään kuin Punainen Helmi kokeakseen jotakin uutta. Hän joutuu pakenemaan tyhjään huoneeseen nähtyään Vikterin, mutta huone ei olekaan tyhjä. Siellä on syntisen komea, hunajasilmäinen vartija Hawke Flynn, juuri hän, jonka perään kaikki linnan tytöt kuolaavat. Poppykin myöntää häntä katselleensa huoneensa ikkunasta. Nyt tämä pitkä, lihaksikas ja laineikashiuksinen komistus luulee naamioitunutta Poppya joksikin toiseksi ja on antaa tälle elämänsä kokemuksen. Tilanne keskeytyy pahasti ja Poppy karkaa takaisin linnaan, mutta ei saa tuota kiihkeää kokemusta mielestään.
"Minä turvaan häntä", syvä ääni sanoi takaani, ääni jonka ei olisi pitänyt olla minulle tuttu mutta oli kuitenkin. (s. 126)
Kuin sattuman oikusta Poppyn toinen henkivartija, Rylan, saa ikävällä tavalla surmansa ja Poppylle määrätään uusi henkivartija - kukas muukaan kuin Hawke. Poppyn on pidettävä huoli siitä, ettei tuo syntisen komea mies saa koskaan tietää, että juuri hän oli tämän kanssa tuolla huoneessa. Poppy tulee huomaamaan, ettei Hawke katso läpi sormien sitä, miten korkea-arvoista Neitoa kohdellaan linnassa. Hawke saa myös pian tietää, ettei Poppy ole ihan avuton tapaus, vaan on ryntäämässä muiden joukossa vallille puolustamaan, kun saalistajat yrittävät rynniä linnaan. Aika pian heidän suhteensa on jotain ihan muuta kuin mikä olisi soveliasta Neidolle ja kuninkaalliselle henkivartijalle.
"Mutta jos irrotat otteesi tikarista, minussa on paljonkin kohtia, joiden lähelle päästän kätesi." (s. 218)
Neidon turvallisuus näyttää kuitenkin olevan pahasti uhattuna, ja linnaan kohdistuu yhä useampia hyökkäyksiä. Poppy menettää itselle tärkeitä ihmisiä ja ainoa vaihtoehto on saattaa hänet takaisin pääkaupunkiin kuninkaan ja kuningattaren luo, yhtenä saattajanaan tietysti Hawke. Pian olisi ylennyskin tulossa, ja Poppy näkisi taas pari vuotta sitten ylennetyn isoveljensä Ianin. Matkalla Poppylle paljastuu totuus kaikesta, eikä se ole kovin mieluinen.
Verestä ja tuhkasta on viihdyttävää romantasiaa parhaimmillaan. Vaikka siinä on hyvin kuumia kohtauksia, ei seksiä ole viety liian graafiselle tasolle (sen verran kuitenkin on kiihkeää, etten yläkoululaisille lähde tätä vinkkaamaan.) Olen hulluna henkivartija-romansseihin, joten hykertelin tietysti innosta tällaisen käsiin saatuani. Kirjan fantasiamaailmassa on osin tuttuja aineksia sudensukuisineen, zombimaisine saalistajineen ja vampyyrimaisine atlantialaisineen. Onhan tässä hyvin paljon sellaisia paljon toistuvia trooppeja, kuten pääparin kokoeron korostaminen, ja miessankarin kultahippuisina loistavat silmät.
Pidän siitä, ettei kirjan sankaritar ole mikään onneton ressukka, vaikka toki on alistunut huonolle kohtelulleen linnassa, mutta osaa puolustaa itseään taisteluissa ja käyttää lahjaansa hyvään. Poppyn lahja alkaa kehittyä kirjan edetessä. Kirjan maailmasta alkaa paljastua erilaisia totuuksia, mihin Poppy on lapsesta saakka aivopesty. Tämä tuo varmasti mielenkiintoisia käänteitä seuraaviin osiin. Toivottavasti saadaan toka osan suomennos jo tänä vuonna.
Ainoa asia, joka hiukan latisti minun lukuintoani loppua kohti, ja jonka takia en anna tälle täyttä vitosta, on Hawken käytös. Alkuun hänen itsevarma viettelynsä on ihan ok, mutta lopussa hän käyttäytyy jotenkin todella typerästi ollakseen henkivartijavalan vannonut mies. No okei, ihan lopussa tähän ehkä tuleekin selitys, mutta olisihan voinut ehkä hiukan himmailla tyypin itsevarmuutta, niin juoneen olisi saatu lisää sähköistä jännitettä.
Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras aikuisten romantasiakirja!
Annan arvosanaksi tälle 4,5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Liekkien valtakunta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2025 (Veri ja tuhka #2)
"Maailma on täynnä petoksia ja valintoja. Vastustamattoman kuuman bestseller-fantasiasarjan toinen osa hurmaa Rebecca Yarrosin ja Sarah J. Maasin fanit.
Kaikki mihin Poppy on uskonut on valetta, jopa mies, johon hän rakastui. Ilman Neidon huntuaan hän ei tunne enää edes itseään. Varmaa on vain se, että mikään ei ole vaarallisempaa kuin Atlantian prinssi, joka on kaapannut hänet itselleen. Mutta Poppya ei voi omistaa.
Poppy haluaa löytää veljensä Ianin, ja ainoa, joka siinä voi auttaa, on prinssi Casteel. Hän on epäluotettava ja voi satuttaa, mutta Poppylla on vaistonsa. Ne kuitenkin myös houkuttelevat häntä Casteelin puoleen. Samaan aikaan koko maailma tuntuu repeävän, kun valtakuntien veriset synnit tulevat esiin." (Karisto)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Nyt niin suosittua romantasiaa ei ole vielä suomennettu kauhean paljon, ja minulle Armentroutin Veri ja tuhka -sarjan avausosa Verestä ja tuhkasta oli viime vuonna yksi parhaista lukemistani. (Minulle ei esimerkiksi kolahtanut juurikaan paljon kohuttu Yarrosin Empyrean-sarjan aloitus, jonka luin englanniksi, enkä edes välittänyt tarttua sen jälkeen jatko-osiin.) Kauan odotettu jatko-osa Liekkien valtakunta on pelottavan paksu, liki 700-sivuinen, mutta uskoin lukevani sen nopsaa, jos se olisi yhtä viihdyttävä kuin sarjan eka osakin. Olin väärässä, sillä pakkoluin tätä kaksi viikkoa.
En löytänyt edes yhteyttä tunteisiini. En voinut kuin ajatella: voi hyvät jumalat, hän repi juuri sudensukuiselta sydämen rinnasta paljain käsin. (s. 20)
Aiemmin valittuna, hunnutettuna Neitona elänyt Poppy sai tietää, että hänen henkivartijansa Hawke ei ollutkaan Hawke, vaan pelätty Pimeyden valtias prinssi Casteel - atlantialainen, joka saa ravintonsa verestä. Tapettuaan häntä piinanneen Herttuan ja yritettyään tappaa myös Casteelin tikarillaan, Poppy sai kuulla vieläpä pöyristyttävän asian tuon kultasilmäisen komistuksen huulilta: Prinssi Casteel aikoo pakottaa Poppyn naimisiin kanssaan ja kaapata tämän mukaansa Atlantiaan, joka on tavallaan puoliksi atlantialaisen Poppynkin koti. Poppy ei tietenkään lähde vapaaehtoisesti Casin ja tämän sudensukuisen suojelijan Kieranin matkaan, sillä hän on erittäin vihainen petoksesta.
"Minulla on paljon verta käsissäni, Poppy. Aikojen saatossa sitä on ollut niin paljon, etten usko niiden koskaan tulevan puhtaiksi. Etten edes tiedä, haluanko niiden koskaan puhdistuvan." (s. 82)
Alkaa (loputtoman pitkä) matka kohti Atlantiaa, jonka aikana Casteel/Hawke yrittää vakuuttaa Poppylle, että on tavallaan yhä se sama Hawke, johon Poppy ihastui. Näiden kahden vetovoima on toki nähtävissä ja koettavissa, ja Kieran-raukka joutuu tämän tästä kiusallisiin tilanteisiin, sillä hänellä on yhteys Casteelin tunteisiin. Poppy tietää, ettei heidän tuleva avioliittonsa tulisi olemaan aito, vaan pelkkä peliliike muiden joukossa, ja Casteel ehdottaakin, että he voivat kuitenkin leikkiä ja teeskennellä, että ovat oikeasti rakastuneita. Myös silloin, kun kukaan ei näe. Niinpä he antautuvat intohimon pauloihin aina, kun heidän ruumiinosansa vain sattuvat koskettamaan toisiaan. Lähinnä Casteel antaa nautintoa Poppylle sormillaan ja suullaan. Poppyllä on vielä tuoreessa muistissa, kuinka järisyttävä kokemus oli se, kun Casteel imi hänen vertaan pelastaakseen hänet. Tuleekin tilanne, jossa Poppyn on ruokittava Cas verellään, ja tässä hyvin eroottisessa, mutta myös vaarallisessa tilanteessa turvaajana toimii jälleen, kukapas muukaan, kuin Kieran.
Avioliitto oli aito...ja kuitenkaan ei ollut. Se oli kauppa, sopimus, joka antaisi meille kummallekin sen mitä halusimme. Hänen veljensä. Maata. Minun veljeni. Vapauden. Ja ehkä jopa lopun sodalle, joka ei ollut vielä alkanutkaan. (s. 167)
Mitäs sitten, kun Poppy alkaa huomata tunteidensa olevan aitoja Casteelia kohtaan? Hän huomaa etsivänsä aina miehen hymykuoppia tämän kasvoilta, hän ei voi olla ihailematta tämän meripihkanvärisiä silmiä ja upeaa vartaloa. Mainitsinko, että Casilla on hymykuopat? Nimittäin se tulee esille luvattoman monta kertaa, kuten myös kullanväriset silmät. Cas taas tuntuu kiihottuvan Poppyn väkivaltaisuudesta, siitä, miten tämä uhkaa aina pistää tätä tikarillaan uudelleen. Tästä tulee ihan yleinen vitsi muidenkin ihmisten parissa. Tuon tuosta Cas huokaa, kuinka väkivaltainen Poppy on. Hän on muutenkin aika kärkäs väittelemään ja erityisesti kyselemään erilaisia asioita esimerkiksi Atlantiasta ja heidän jumalistaan. Näistä kysymyksistä seuraa usein monen sivun infodumppausta, joihin en oikein jaksanut keskittyä. Sitten Cas ja Kieran yhdessä hymähtelevät sille, miten utelias Poppy on. Poppyn ja Kieranin välillä on sellaista hiukan teennäistä piikittelyä.
"Miksi kaikki aina luulevat, että olen tuota pikaa tuikkaamassa Casteelia tikarilla?" Tivasin."Se tuntuu olevan sinulla tapana." (s. 582)
Sen enempää juonikuvioista selittämättä olin hyvin turhautunut tähän kirjaan. Ensinnäkin Poppy ja Casin (ja Kieranin) välinen dialogi oli enimmäkseen sellaista turhaa jappastelua, eli sitä karsimalla olisi sivumääriä saatu vähemmäksi. Tuli todistettua se, että hyvä dialogi vie juonta eteenpäin eikä jumita sitä jaaritteluillaan ja epäolennaisuuksillaan. Jos on jatkuvasti sellaista turhaa inttämistä ja jankuttamista, alan minä ainakin turhautua.
Toiseksikin tuntui, ettei kirjassa oikein tapahtunut mitään, ei ainakaan niin paljon kuin sivumäärä olisi antanut vihiä. .Joku oli Goodreadsissa osuvasti sanonutkin, että miten ihmeessä kirjailija on saanut kulumaan Poppyn ja Casin matkaan näin monta sivua, kun matka ei oikeasti ollut edes kovin pitkä. Seksikohtaukset olivat melko tyylilajilleen uskollisia, eli seuraa nopeita syttymisiä, järisyttäviä huippuja ja yllättävissä paikoissa ja tilanteissa tapahtuvia sekstailuja. Kieli ei näissä ole kovin karkeaa, vaan puhutaan lemmensauvoista, hänen kovuudestaan, kaikkein pehmeimmästä paikasta ja portista. Enpä tiedä, kumpi on parempaa, suora karkea puhe vai tällaiset nolot kiertoilmaukset, heh.
Poppyn kyky lukea muiden tunteita kehittyy kirjan edetessä ja hänestä ilmenee myös uusia ulottuvuuksia, jotka huipentuvat dramaattiseen loppuun. Jonkinlaista kolmiodraamaakin saattaa olla tulollaan, sillä Kieranin ja Casin yhteys vaikuttanee myös Poppyyn. Hiukan lämpimissä tunnelmissa he jo nukkuivat eräässä leiripaikassaan. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, tämä sarja taitaa olla tässä minun osaltani.
Annan arvosanaksi 2,5
Kiitos arvostelukappaleesta.
Muualla:
--
Samantyylistä:
Päivitys Kings of Sin -sarjaan
Luin Ana Huangin Kings of Sin -sarjan toisen osan Ylpeys. Klikkaa kuvaa ja lue arvioni tästä ja aiemmasta osasta.
perjantai 27. joulukuuta 2024
Päivitys Kalmanperho-trilogiaan
Luin Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperho-trilogian toisen osan Pimeyden paimen. Klikkaa kansikuvaa ja lue mietteitäni molemmista osista.
Ei alkua ei loppua: Ellen Strömberg
Ei alkua ei loppua: Ellen Strömberg. Suomentanut Eva Laakso. S&S 2024
Eräänä läkähdyttävän kuumana päivänä Benni kohtaa rannalla Tristanin. Tämä on 14-vuotias, salaperäinen ja hauskannäköinen, ja Benni kiinnostuu. Mutta miksi koko kylä tuntuu inhoavan Tristania ja hänen perhettään?
Mitä lähemmäs Tristania Benni pääsee, sitä enemmän herää kysymyksiä. Miksi Tristan itkee, kun he vierailevat isän kaivauksilla? Kuka Tristanin sisko oli? Ja mikä oikeastaan on ikieläjä?"(S&S)
***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***
Kirjailijan aiempi, 2022 ilmestynyt Mehän vaan mennään siitä ohi on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Augustpalkinnon voittaja 2022 ja oli myös Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas 2022. Kirjassa kuvataan ysille menevien tyttöjen arkea. Ei alkua ei loppua on hyvin erilainen kuin kirjailijan edellinen teos. Luonnehtisin tätä maagisrealistiseksi, ellen jopa fantasiaromaaniksi. Kirjastossamme sitä ei ole laitettu minkään genren alle.
Seiskaluokan juuri päättänyt Benjamin eli Benni joutuu riutumaan kesänsä Pohjanmaalla asuntovaunualueella isän työn vuoksi. Isä on arkeologi ja tutkii Öuran saaren muinaislöydöksiä. Moni ihailee karismaattista isää kuin tämä olisi joku Indiana Jones, vaikka Bennille isä on äärettömän nolo ja rasittava nössö. Hän motkottaa jatkuvasti Bennille sotkuisuudesta ja hygienian puutteesta. Bennin äiti on kuollut pari vuotta sitten, ja tämän jälkeen isä on ollut rasittavan ylihuolehtivainen.
Meissä ei ollut mitään samaa, enkä muistuttanut isää ainakaan. Tukkani oli saman värinen kuin hiekka, jonka päällä makasin, ja etuhampaani olivat vinot. Isä oli harteikas ja pitkä. Minä taas lyhyenläntä ja pulleahko. (s. 11)
Asuntovaunualueella ei Bennille juuri ole seuraa, naapurin pariskunta Carola ja Harald ovat kyllä ihan ok, mutta yhdessä naapurivaunussa majailee iskän paheksumia, foliohatuiksi nimittämiä nuoria aikuisia, jotka isän mielestä uskovat salaliittoteorioihin. Varsinkin yksi heistä, komea Jesse, joka vaikuttaa oudon kiinnostuneelta Bennin asioista. Bennin Olivia-ystävä on taas päässyt bändileirille ja yrittää kannustaa Benniä ulos asuntovaunusta ja etsimään jotakin tekemistä.
Uimaretkellä Benni sitten törmää Tristaniin, uskomattoman komeaan poikaan, joka haluaa viettää aikaansa Bennin kanssa. Benni on ihmeissään ja vähän ihastunutkin, eihän kukaan juuri ole koskaan ollut kiinnostunut hänestä, lihavasta pojasta. Muut kyläläiset vain tuntuvat vihaavan tai vähintäänkin karttelevan Tristania, niin nuoret kuin vanhatkin. Jotakin hämärää hänessä on, sillä hänellä ei tunnu olevan puhelinta, hän sanoo kotinsa olevan rähjääntyneen röttelön kohdalla ja hän välttelee puhua itsestään.
Puristin nenäliinaa kädessäni, selailin muutaman sivun taaksepäin ja katsoin tekstiä. Haukoin henkeä.Tristanin kasvot tuijottivat kirjan sivulta suoraan minuun. (s. 99)
Benniä ei voisi vähempää kiinnostaa jatulintarhat sun muut isän kiinnostuksenkohteet, mutta koska Tristan vaikuttaa kiinnostuneen isän työryhmän kaivauksista, Benni ostaa kirpparilta aiheeseen liittyvän kirjan. Kirjan sivuilta hänelle paljastuu totuus Tristanista ja kaikesta siitä, mikä hänessä on pielessä: kirjassa on luku ikieläjistä, eräänlaisista vampyyrin tyyppisistä olennoista, ja liitteenä olevan kuvan tyttö on ihan Tristanin näköinen. Tristan ei kieltele totuutta, ja kertoo kirjan kuvan tytön olevan hänen jatulintarhaan kadonnut siskonsa, jota hän kaipaa kovasti.
Miten Benni voisi auttaa Tristania saamaan taas auki jatulintarhan, joka toimii porttina aikaulottuvuuksien välillä, ja löytämään siskonsa? Mutta joutuuko Benni sitten sanomaan hyvästit Tristanille?
- En mä ole mitenkään vaarallinen, Tristan sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin. (s. 115)
Ei alkua ei loppua on kirja itsetunnosta, ensirakkaudesta, kasvamisesta ja isäsuhteesta. Sateenkaarevuus tulee kirjaan ilman sen kummempia alleviivauksia. Mukavaa twistiä tuo fantasiaelementit ja ajatus eri aikaulottuvuuksista, joista Tristan kertoo jotakin Bennille, mutta jota ei viedä sen syvällisemmäksi – paitsi konkreettisilla teoilla.
Ikieläjistä en ole tainnut vielä koskaan lukeakaan, joten tämä kirja toi jotakin uutta. Kirja on melko nopealukuinen ja juoni vei kyllä ihan kiitettävästi eteenpäin, varsinkin sen jälkeen, kun Bennille alkaa selvitä Tristaninen oikea olemus. Kieltämättä kohtaus muistuttaa Twilight-saagan kuuluisaa kohtausta, jossa Bella saa tietää Edwardin olevan vampyyri. Romanttiset kuviot ovat hyvin kevyitä eivätkä vie liikaa tilaa tarinalta, jossa myös Bennin ja isän suhde saa paljon tilaa arkisen kerronnan lomassa. Tämä on sellainen kesäinen kiva perus nuortenkirja maagisella lisätwistillä maustettuna.
Annan kirjalle arvosanaksi 3,5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
sunnuntai 15. joulukuuta 2024
Päivitys Korento-trilogiaan
Luin Anne-Maija Aallon Korento-trilogian viimeisen osan Unohdettujen kirja. Klikkaa kansikuvasta lukeaksesi arvioni tästä ja aiemmista osista.
sunnuntai 8. joulukuuta 2024
Päivitys Atlas-trilogiaan
Luin Olivie Blaken Atlas-trilogian toisen osan Atlas - Paradoksi. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni molemmista osista.
sunnuntai 1. joulukuuta 2024
Asioita joista en tiennyt pitäväni: Annukka Salama
Asioita joista en tiennyt pitäväni: Annukka Salama. WSOY 2024
"Nimekkään suvun perijä, Konstantin aloittaa uudessa lukiossa ja ottaa heti yhteen muunsukupuolisen Been kanssa. Sammuttaessaan someskandaalin lieskoja nuoret ovat pakotettuja yhteistyöhön. Salaman vetävä romanssi täyttää kaikki fanien odotukset.
Fazerin sininen, Fiskarsin sakset ja Sinclairin arvokellot. Konstantin Sinclair kantaa nimeä, jonka tuntevat kaikki. Konservatiivisella perheellä on hänen tulevaisuuttaan varten valmiit suunnitelmat, mutta ponnistellessaan toisten unelmien eteen Konsta on irrottanut itsensä omista tunteistaan.
Bee Stark, ylienerginen Twitch-striimaaja, nappaa oppilaskunnan puheenjohtajan paikan Konstan nenän edestä. Riitely päätyy someen, ja nuoret joutuvat liittoutumaan puhdistaakseen maineensa. Kun kilpailuasetelma heidän välillään muuttuu joksikin syvemmäksi, Konsta tajuaa mitä hän oikeasti elämältään haluaa – ja mistä hän on valmis luopumaan saadakseen sen." (WSOY)
Oma arvio:
*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***
Olen kovasti odotellut tätä Annukka Salaman kirjaa saapuvaksi. Hänen aiempi nuortenkirjansa Ripley - nopea yhteys oli erittäin iloinen yllätys ja ollut myös kasien vinkkauksissa melkoinen hitti. Asioita joista en tiennyt pitäväni on ollut esillä somessa, kuulemani mukaan etenkin TikTokissa (jota minä en itse seuraa).
Konstantin Sinclair on rikkaan suvun vesa, tottunut ylellisyyteen ja omaan autonkuljettajaan. Hänellä on riittänyt petikumppaneita, ja välillä myös paras kaveri Diana käy sellaisesta, vaikka muuten heidän suhteensa on ystävyyspohjalla. Dianahan on upea, somen muoti-ikoniksikin kutsuttu, rikkaasta perheestä hänkin, mutta Konsta on aina ajatellut Dinoa aina vain ystävänään. Konstantinin perhe jotenkin on mieltänyt heidät pariksi jo aikaa sitten.
Konstantinin perhe on muuttanut vastikään Tampereen kartanosta Helsinkiin, äidin suhteilla asumaan vanhaan pappilarakennukseen, joten Konstantin aloittaa lukuvuoden uudessa lukiossa. Tietysti monta hänen vanhaa hoitoansa sattuu samaan lukioon, kuinkas muutenkaan. Eipähän tarvitse olla yksin ensimmäisenä päivänä. Muutenkin tuntuu, että kaikki tuntuvat tuntevan hänet. Ja sitten on Bee Stark: upea ilmestys, muunsukupuolinen pitkänhuiskea tyyppi, joka pukeutuu juuri niin omalaatuisesti, ettei konservatiivisen perheen kasvatti voi tätä ymmärtää. Konstantinin äiti kun sattuu tekemään seurakunnan luottamustyötä ja tuo maahan erilaisia kristillisten järjestöjen kamppiksia, kuten eheytyshoitoja.
"Meidän pitää puhaltaa Konstantin yhteen hiileen. Sun pitää seistä tämän perheen päämäärien takana." (s. 308)
Bee tuntuu vihaavan Konstantinia, joka ei ymmärrä, miksi. Toisaalta häntä itseäänkin ärsyttää tuon ylienergisen somejulkkiksen läsnäolo. Sitten tapahtuu hämmentävä vessaepisodi, jonka seurauksena he löytyvät lattialta päällekkäin rojahtaneena, ja heistä päätyy hyvin kyseenalaista sisältöä someen. Konstantin panikoi äidin mahdollista reaktioita kohuun, ja hän haluaa puhdistaa maineensa. Bee ei voisi vähempää välittää. Luokassa sattuneen välikohtauksen seurauksena rehtori on sitä mieltä, että riitapukareille tekisi hyvää tehdä yhteistyötä koulutehtävässä. Pian he myös kisailevat oppilaskunnan puheenjohtajuudesta. Konstantin ei niinkään välittäisi koko pestistä, mutta hänen vanhempansa on pidettävä tyytyväisenä.
Kukahan olisi näiden hänen syntyneiden lastensa puolella? (s. 108)
Niinhän siinä käy, etteivät Bee ja Konstantin voi pitää toisistaan näppejä erossa. Konstantin tutustuu Been ihastuttaviin, välittäviin äiteihin ja hämmästyy, miten jonkin koti voi olla niin normaali. Hän tuntee olevansa arvokas ja huolehdittu Been luona, kun taas omassa kotonaan hän ei ole mitään. Äiti katsoo pitkin nenänvarttaan hameisiin pukeutuvaa Beetä. Miten äidille voisi koskaan sanoa, ettei Konstantin ole hetero? Konstantin ei voi myöntää asiaa edes itselleen, sillä hänen takaraivoissaan on niin vahva sisäistetty homofobia. Kun Been ja Konstan suhteen laatu tulee lopulta selville hyvin ikävällä tavalla, Konstan vanhemmat eivät ole ollenkaan innoissaan. Eihän heidän oma poikansa voi olla mikään homo ja seurustella muunsukupuolisen kanssa, ei varsinkaan kun äiti on mukana sellaisia vastustavissa hankkeissa.
"Sukupuoli on se mitä ihmisellä on housuissa!" Äiti huutaa."Jaa, no mun sukupuoli taitaa olla sit sun poikasi" Bee sanoo ja vetää reppuni vetoketjun kiinni. "Mennään." (s. 270)
Been kautta tulevat tutuksi myös autismi ja ADHD, kun taas Konstantinin kautta käsitellään keskivaikeaa masennusta ja henkistä väkivaltaa. Nämä ovat tärkeitä teemoja, vaikka etenkin Been omien nepsyominaisuuksista kertominen menee hiukan valistamisen puolelle. Vaikka henkilöiden dialogit on tosi autenttisia, he puhuvat uskottavasti nuorten kieltä, niin tuollainen opettavaisuus paistaa aina pikkuisen läpi.
---"Ja nää sun hiukset, kun ne on sekaisin aamulla. Ei ne ole tavallisesti sekaisin. Ne on täydellisesti sekaisin ja mä en kestä sitä." (s. 261)
Minä olisin halunnut rakastaa täysillä tätä kirjaa, mutta jotenkin en päässyt ihan täysillä mukaan. Minulla oli tätä lukiessa välillä hiukan outo olo. Konstantin ei ole mitenkään helppo henkilöhahmo pitää, vaikka toki sympatiaa voi herätä hänen henkisesti kurjista kotioloistaan, mutta en varsinaisesti pitänyt Beestäkään. Ehkä heissä molemmissa oli nyt liikaa minulle. Lisäksi heidän jatkuva kiimailu ei ehkä ole sellaista romantiikkaa, josta pidän: sama vika oli lukiessani Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -kirjaa, jossa tyypit olivat joka käänteessä toistensa kimpussa. Että jokainen pikkurillin hipaisukin saa aikaan valtaisan stondiksen. Konstantinin perheen konservatiiviset mielipiteet olivat ehkä myös pikkuisen liian överiksi vedettyjä minun makuuni.
Uskon kuitenkin, että tämä on valtaisa hitti nuorten keskuudessa. Onhan tämä todella viihdyttävä ja nopsakkalukuinen, tässä on aivan loistava idea, henkilöhahmoina mielenkiintoiset, keskenään erilaiset persoonat, arvokasta nepsyasiaa, dialogipainotteinen kerronta, loistavaa flirttailua, suosittu enemies-to-lovers -trooppi ja loppua kohti tiivistyvää draamaa. Muutama yllättävä paljastuskin tulee lopussa, joten ihan täysin ennalta-arvattava juoni tässä ei ole. Kuumat kohtaukset eivät ole ollenkaan graafisia, joten kyllä tätä kehtaa jo 13+-ikäisille vinkata. Muistaakseni Ripleyssä oli paljonkin kuvailevampaa seksiä. Heartstopper ja Young Royals -maininnat olivat kivoja, eikä minua haitannut Harry Potter -hahmojen cosplay ollenkaan, vaikka muutamien arvioiden kirjoittajia se on hiukan kismittänyt.
Annan arvosanaksi tälle 4
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Samantyylistä:
sunnuntai 24. marraskuuta 2024
Intermezzo: Sally Rooney
Intermezzo: Sally Rooney. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2024
"Kulttikirjailijan odotettu romaani kysyy, miten paljon ihminen voi kantaa sisällään särkymättä.
Koubekin veljeksillä ei tunnu olevan juuri yhteistä. Peter on juristi, jolla on elämä ulkoisesti mallillaan. Isän kuoleman jälkeen hän kuitenkin lääkitsee itseään uneen ja räpiköi suhteissaan kahden naisen – ensirakkautensa Sylvian ja anarkistisen Naomin – kanssa.
Ivan, sosiaalisesti kömpelö shakinpelaaja, on aina pitänyt itseään isoveljensä vastakohtana. Surun keskellä hän tapaa itseään vanhemman Margaretin, ja heidän elämänsä kietoutuvat yhteen intensiivisesti.
Sureville veljeksille ja heidän rakkailleen ajanjakso on kuin välisoitto, jossa sekoittuvat halu, epätoivo ja mahdollisuus uuteen." (Otava)
Oma arvio:
***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***
Yksi asia on varma: kun irlantilaiselta Sally Rooneylta ilmestyy uusi kirja, minä luen sen. Enkä tule kai koskaan pettymään. Kun joku kirjailija osaa kirjoittaa niin taitavasti ja tyylillään vetoaa minuun joka kerta, se on match made in heaven.
Tällä kertaa keskeisinä henkilöinä ovat Koubekin veljekset: 23-vuotias Ivan ja 32-vuotias Peter. Vanhempi ja omasta mielestään kaikin puolin menestyneempi Peter on matkalla tyttöystävänsä Naomin luo. Hän muistelee vielä häpeällä Ivanin karmeaa pukua, joka tällä oli heidän isänsä hautajaisissa, ja sitä säälinsekaista tunnetta, jota hän tunsi hammasraudoin varustettua tyylitöntä ja epäsosiaalista pikkuveljeään kohtaan. Naomi, joka on saman ikäinen kuin Peterin veli, ihmettelee hiukan, miten kuuli vasta nyt Peterin isän kuolemasta. Peter ei juuri näyttäydy upean Naomin seurassa, sillä heidän ikäeroansa ei katsottaisi varmaankaan hyvällä. Ja olihan Peterillä lohtuna hautajaisissa entinen tyttöystävä Sylvia.
Ivan on aiemmin pelannut shakkia enemmän tosissaan, mutta viime aikoina hän on osallistunut lähinnä erilaisiin tempauksiin. Niin kuin nyt erään pikkukaupungin shakkikerhon tapahtumaan, jossa hän pelaa kymmentä muuta pelaajaa vastaan. Ja voittaa ne kaikki. Peter puhuu veljestään shakkinerona, mutta Ivan ei pidä itseään sellaisena. Hän tekee tilaisuudessa vaikutuksen Margaretiin, erittäin viehättävään naiseen, joka huolehtii tapahtumassa käytännön järjestelyistä. Niin paljon, että he suuntaavat yhdessä vielä jatkoille paikalliseen pubiin ja sieltä Margaretin asunnolle. Ivan ei ole ihan täysin kokematon, mutta nuoruudessaan hyvin kömpelö. Yli kolmikymppinen Margaret hämmästelee sitä, miten tunteekaan vetoa tuohon sosiaalisesti kömpelöön, itseään paljon nuorempaa kaveriin.
Elämä itse, Ivan ajattelee, elämän jokainen hetki on yhtä arvokas ja kaunis kuin kaikki maailman shakkipelit, jos vain tietää miten elää. (s. 265)
Kirjassa puidaan Peterin ja Ivanin suhdetta toisiinsa, joka alkaa mennä hyvin tulehtuneeseen suuntaan isän kuoleman jälkeen. Slovakialaistaustaiselle isälle on ollut tärkeää, että pojat ovat sovussa, mutta nyt tämä ei ole katsomassa heidän perään. Suru isän kuolemasta on yhteinen, tosin Peterille tunteiden näyttäminen etenkin veljensä nähden on ylivoimaisen hankalaa. Todellinen riita puhkeaa heidän välilleen viimeistään silloin, kun Ivan saa kerrottua suhteestaan Margaretiin. Peter töksäyttää asiasta hyvin rumasti, sillä eihän hän voi tajuta, miten häntä itseäänkin vanhempi nainen voisi olla mitenkään järjissään kiinnostuessaan hänen veljestään. Jolla on hammasraudat ja kaikki. Ei mitenkään. Ivaniin Peterin reaktio koskee erityisen paljon, sillä hän tuntee tosi suuria tunteita naista kohtaan. Peter on ollut hänelle aiemmin suuri ihailun kohde, isoveli, joka tutustutti hänet shakkiin. Nyt isoveli on ylimielinen ja pitää veljeään typeränä.
Hän tuntee taas hien nousevan iholle collegepuseron kauluksen alla hänen ajatellessaan naista, ja sitä toista. Omaa käytöstään, joka tuntuu nyt väärältä, jopa moraalisesti käsittämättömältä. Ihmisellä, joka tappaa toisen, on sentään motiivi. Mitä ihmettä Peter oikein puuhaa, on puuhannut. (s. 309)
Eipä Ivan tiedä, että Peter itse tapailee yhtä aikaa kahta naista: Ivanin ikäistä, koditonta ja epämääräistä somemateriaalia tuottavaa Naomia, sekä ex-rakastaan Sylviaa, joka on loukkaantumisensa jälkeen aikoinaan pannut itse välit poikki Peteriin. Peter huomaa kuitenkin, että rakastaa Sylviaa yhä yli kaiken. Naomi tietää heidän ystävyydestään, muttei siitä, että mukana on syvempiäkin tunteita. Sylvia taas tietää Naomista lähes kaiken. Jossain vaiheessa Peterin pitäisi kai kuitenkin päättää, kumman kanssa hän jatkaisi. Hän ei voi saada molempia, vai voiko?
Molempien veljesten rakkaussuhteita puidaan monesta eri näkökulmasta: miten muut suhtautuisivat, jos yhä naimisissa olevan Margaretin ja Ivanin suhde tulisi julki, tai miten uudessa avioliitossaan elävä, kylmäkiskoinen äiti suhtautuisi paljon nuorempaan Naomiin tai paljon vanhempaan Margaretiin. Margaret käy kovaa kamppailua itsensä kanssa, sillä hän on tiukassa syynissä pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat hänen tapauksensa alkoholistimiehen vaimona. Ivan on tunnekuohussaan täysin Margaretin lumoissa, ja osaa tuoda hyvin suoraviivaisen ajattelutavan heidän suhteeseensa.
Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. (s. 72)
Peterillä on taas mennyt todella huonosti isän kuoleman jälkeen ja hänellä on ongelmia päihteiden kanssa. Tämä holtiton, jonkinlaisesta tunnelukosta johtuva käyttäytyminen ei jää Naomilta eikä Sylvialta huomaamatta. Peter saa molemmilta naisilta eri asioita: Naomi on kokeilunhaluinen seksuaalisesti, kun taas Sylvia ei ole voinut onnettomuutensa jälkeen tehdä enää kaikkia asioita. Peterin vonkaus loukkaa häntä, sillä hän haluaisi tämän muistavan hänet sellaisena kuin ennen onnettomuutta.
Mukana on myös koira, nimittäin Ivanille rakas Alexei on ollut Christine-äidin hoteissa isän kuoleman jälkeen. Äiti tivaa jatkuvasti, milloin pojat keksivät koiralle uuden paikan, sillä hän ei voi sietää koko elukkaa. Ivanin vuokrakämpässä ei saa pitää eläimiä, eikä Peterkään reagoi asiaan. Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun äiti ilmoittaa etsivänsä koiralle uuden omistajan, on Ivanin haettava koira mukaansa ja keksittävä jotain.
Suudella muiden katseista piittaamatta, piittaamatta siitä nähtiinkö heidät vai ei. (s. 332)
Kirjan kirjoitustyyli on hyvin erikoinen, sillä kaikki on aika lailla yhteen pötköön kirjoitettua. Toki erilliset luvut on jaoteltu ja kirja on jaettu kolmeen osaan. Dialogeja taas ei ole erotettu mitenkään tekstistä, mikä aluksi saattaa tuntua kummalliselta, mutta minä totuin siihen ainakin hyvin nopeaa. (Huomasin sitten, että samanlailla dialogit ovat olleet Rooneyn aiemmassakin kirjassa Kaunis maailma, missä olet.) Koska veljekset eivät ole minäkertojina, heidän näkökulmansa erottaa kyllä tyylistä huolimatta hyvin. Välillä minusta tuntui, että ihan kuin lukisin säeromaania, jossa toteutus vain ei ole niin ilmava. Ja oikeasti tämä tyyli on erittäin toimiva ja oikein nautittava lukea. Rooney osaa kirjoittaa niin, että henkilöt tulevat todella lähelle.
Intermezzo on koskettava, raadollinen mutta kaunis tarina veljeydestä ja rakkaudesta. Valinnoista, erilaisista valinnoista nimenomaan. Ennakkoluuloista, oletuksista. Ympäristön paineesta ja siitä, mikä itselle on lopulta tärkeää. Mitään ei selitetä ja pureskella lukijalle valmiiksi, vaan kaiken saa yhdistellä itse. Eihän tätä kirjaa voi muuta kuin rakastaa!
Olisi kiva nähdä tämäkin TV-sarjana, kuten Rooneyn kaksi ensimmäistä teosta, mutta mitä tutkailin muutamista lähteistä, kirjailija ei ole innostunut ajatuksesta. Harmi.
Annan arvosanaksi tälle täydet 5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Samantyylistä:
Kaunis maailma, missä olet: Sally Rooney
Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin
sunnuntai 17. marraskuuta 2024
Lumola-sarja: J.S. Meresmaa
Pimeänkynsi: J.S. Meresmaa. Kuvittanut Elina Äijälä. Karisto 2024 (Lumola #1)
"Kutkuttavan karmiva, upeasti kuvitettu nuorten kauhusarja alkaa.
13-vuotias Aapo on muuttanut Mustakolun kylään. Eräänä päivänä hän näkee salaperäisen tyypin, jolla on samannäköinen tatuointi kuin hänen hiljattain kuolleella vaarillaan. Voiko se olla sattumaa? Kun Aapo päätyy frisbeegolfia pelatessaan Lumolan kartanon pihaan, alkaa kylässä vaikuttaa olevan muutakin outoa. Aapo kohtaa ensimmäisen hirviönsä - joita kartano on pullollaan.
Vaikka kaikki kartanossa asuvat hirviöt eivät ole vaarallisia, jotkin niistä ovat. Aapo alkaa nähdä painajaisia uhkaavasta pimeydestä. Pian hän huomaa tempautuvansa keskelle tapahtumia, joissa unet ja totuus sekoittuvat vastustamattomaksi pyörteeksi." (Karisto)
Oma arvio:
*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***
Kaipaan kasien genrevinkkauksiin jatkuvasti helppoja kirjoja suomen toisena kielenä opiskeleville ja muillekin, joilla on lukemisessa haasteita. Nykyään heitä on yhä enemmän, ja kirjavinkkauksissa lainaan lähtee yhä enemmän ohuemmat ja helpommat kirjat. Niinpä innostuin kovasti tästä Meresmaan uudesta kuvitetusta Lumola-kauhusarjasta. Jännärit ja kauhut kun ovat niitä genreistä suosituimpia, ainakin oman kokemuksen mukaan.
Aapo on muuttanut isänsä kanssa Mustakoluun ihan vasta, ja Aapoa jännittää aloittaa kasiluokka uudessa koulussa. Nyt on kuitenkin vielä kesäloma, ja Aapon täytyy tehdä töitä isänsä kaupalla. Hän törmää kaupassa mystiseen tyyppiin, jolla on hämmästyttävän samanlainen tatuinti ranteessaan kuin kaivosonnettomuudessa menehtyneellä vaarilla. Aapo nimeää tyypin Tiikeritassuksi, ja mokaa itsensä ottaessaan kuvan muka huomaamattomasti tämän tatuoinnista - käyttäen salamaa! Pakeneminen pilkkopimeään takahuoneeseen ei ole hyvä idea, sillä Aapo pelkää kuollakseen pimeää.
Aapo yrittää unohtaa välikohtauksen nakkelemalla kiekkoja frisbeegolfradalla, mutta tietysti hänen paras ja uusin kiekkonsa Enigma lentää Pimiäjoen toiselle puolen. Sitten alkaa tapahtua kummia: outo zombisilmäinen, mustaleukainen orava varastaa hänen lenkkarinsa, johdattaa hänet veneelle, jolla Aapo pääsee joen toiselle puolen. Ja joen toisella puolella on lisää omituisia otuksia, nimittäin mustaleukainen kettu nappaa frisbeen suuhunsa ja jolkottelee menemään. Ja sitten Aapo huomaa olevansa keltaisen kartanon pihalla, jonka ikkunasta kettu hyppää sisään kiekko suussaan.
- Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. (s. 69)
Lumolan kartano ei ole mikä tahansa kartano, sillä se on täynnä hirviöitä. Tämä valkenee Aapolle pian, sillä kartanossa työskentelevät Immu ja Molla luulevat pojan olevan tulossa sinne töihin hoitamaan hirviöitä. Aapo ei saa sanottua totuutta, sillä hänellä on välillä vaikeuksia ilmaista itseään. Jäisikö hän kiinni siitä, että onkin tunkeilija eikä työntekijä? Millainen on arvostettu Elviira eli Elvis, joka johtaa paikkaa? Entä Isoäiti, joka ilmoittaa löytyneistä hirviöistä? Miksi Aapo näkee kammottavia unia, joissa pimeys imaisee hänet mustuuteensa sisälle?
Pimeys liikahti häntä kohti.Se tulvahti päin kuin musta aalto,ja sen kynnet viilsivät ilmaa. (s. 105)
Pimeänkynsi aloittaa hyvin kiehtovan fantasiamaisen kauhusarjan, jossa ensin viattomilta vaikuttavat hirviöt muuttuvat Aapon painajaisunien veroisiksi. Juoni tarjoaa yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita sopivaan tahtiin. Lumolan kartanoon ja hirviöihin liittyy monia kiehtovia yksityiskohtia, joita paljastuu varmasti lisää jatko-osissa. Loppu jättää hyvin uteliaaksi ja suorastaan pakottaa tarttumaan jatko-osaan. Parhaiten tämä kirja uppoaa varmastikin varhaisnuoriin lukijoihin noin 10-vuotiaista ylöspäin, mutta voisin vinkata tätä helppona kaseillekin, vaikka onkin ehkä hiukan lapsekas heille. Elina Äijälän kivat kuvitukset eivät ole kuitenkaan mielestäni liian lapsekkaita ja kauhun tunnelma tiivistyy loppua kohti pelottavammaksi.
Erityisesti plussaa vielä muunsukupuolisesta henkilöhahmosta, jota Usva ilmiselvästi edustaa ainakin oman tulkintani mukaan. Muutenkin hahmoissa on otettu huomioon erilaiset kehot ja ihonvärit.
Annan arvosanaksi tälle 4,5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
sunnuntai 10. marraskuuta 2024
Meren koskettamat: Leena Paasio
Meren koskettamat: Leena Paasio. WSOY 2024
"Kohti tuntematonta rantaa
Saaristolaistytön matka oman menneisyyden arvoituksiin, joiden taustalla kaikuu Estonian synkkä onnettomuus. Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan kirjoittajan uusi merellinen nuortenromaani.
Ysiluokkalainen Louna asuu kasvattivanhempineen Utön saarella. Hän ei ehtinyt tuntea äitiään eikä mieti juuriaan, kunnes joku tuo äidin haudalle kukkia. Saari tuntuu äkkiä pieneltä ja Louna alkaa pohtia, keitä hänen biologiset vanhempansa oikein olivat. Kun Louna viettää Utössä helsinkiläisten meripartiolaisten kanssa pari ikimuistoista kesäpäivää, syntyy päätös lähteä Helsinkiin lukioon. Louna haluaa selvittää oman tarinansa eikä päätöstä ainakaan jarruta uuden kaveriporukan Hanneksen kuumottava huomio.
Kirjagramin lumonnut Paasio kuvaa jälleen koskettavasti lukiolaisnuorten elämää, ihastuksia ja oman suunnan löytymisen tärkeyttä."(WSOY)
Oma arvio:
*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***
Leena Paasion aiempi nuortenkirjapari Harmaja luode seitsemän ja Bengskär itä kahdeksan olivat oikein mukavia lukukokemuksia, joten en muuta odottanutkaan tältä hänen uusimmalta. Kirjan nimi, Meren koskettamat, antaa vihiä siitä, että merellisyys säilyy Paasion seuraavassakin kirjassa. Sain juuri tämän kirjan luettuani tiedon, että se on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana tänä vuonna. Mahtavaa!
Oli kyllä oikein dramaattinen ja erikoinen kirjan aloitus tässä, sillä kaikki alkaa Estonian turmasta Milla-nimisen tytön kokemana. Nuori milla pelastuu ihmeen kaupalla tuosta kuuluisasta onnettomuudesta ja pelastautuu Utön saarelle, jossa ystävälliset Birgit ja Peter ottavat hänet hoiviinsa. Millan mieleen jää ystävällinen solttupoika Aku, joka pitää häntä kädestä matkalla Birgitin luokse heti onnettomuuden jälkeen.
Sitten seurataankin nykyhetkessä 16-vuotiasta Lounaa, Utö-saaren asukkia, jonka elämä mukavien Birgitin ja Peterin kanssa on vakaata, mutta ei todellakaan tylsää. Kuutti-koira tuo säpinää elämään tempauksillaan, ja hyvin erityinen Valo-ystävä aiheuttaa välillä iloa, välillä harmia Lounan elämään. Kesäisin saarella riittää säpinää turistien ansiosta, ja nytkin Louna saa ohjata erästä helsinkiläistä partiolaisten ryhmää majakkakierroksella ja myöhemmin myös melontaretkellä. Hän on tottunut tekemään töitä Birgitin puodissa ja Valon äidin, Marjukan Majakka-kahvilassa ja turistiryhmien vetäjänä. Päivän päätteeksi Louna käy hiljentymässä äitinsä haudalla. Äitinsä, joka kuoli heti hänen syntymänsä jälkeen.
Mummia ja vaaria parempia vanhempia olisin tuskin voinut saada. Biologia ei määritellyt perhettä vaan halu elää yhdessä ja pitää rakkaidensa puolia tilanteessa kuin tilanteessa. (s. 204)
Louna ei tiedä äidistään muuta, kuin että hän selviytyi kamalasta Estonian onnettomuudesta, mutta menetti merelle hyvän ystävänsä Piretin. Tämän jälkeen äiti on oleskellut Birgitin ja Peterin luona Utössä. Isästään hänellä ei ole mitään tietoa, mutta tietää, että hänen isoäitinsä on yhä elossa. Birgit ja Peter ovat olleet vaitonaisia asioista suojellakseen Lounaa, joka on heille kuin oma tytär. Suorasukaista, autismipiirteiden takia erikoisesti käyttäytyvää Valoa ärsyttää Lounan menneisyyden vatvominen ja äidin sureminen, sillä eihän tämä ole koskaan edes äitiään nähnyt. Lounaa taas ärsyttää Valon asenne ja omistushaluisuus, sillä tämä osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä heti, kun Louna tutustuu paremmin helsingistä tulleisiin vierailijoihin, Oonaan, Hannekseen ja Mikkiin.
Helsingin kolmikosta Oonan veli Hannes alkaa kiinnostaa Lounaa erityisen paljon, kunnes hän saa kuulla, että tällä on tyttöystävä mantereella. Niinpä tietysti. Omille tunteilleen ei voi kuitenkaan oikein mitään, ja parin välillä on pientä, kuumaa flirttiä melontaretken lomassa. Lounan aiempi aikomus pitää välivuosi ja odottaa lukioon menoa siihen, että vuotta nuorempi Valokin on lähdössä, alkaa väistyä mielenkiintoisemman suunnitelman edessä. Oona ystävineen houkuttelee Lounaa Haagan yhteislyseoon, jossa he kaikki opiskelisivat myös. Sattumoisin Lounalle olisi asuntokin olemassa lähistöllä, sillä äidiltä peritty asunto on odotellut häntä vuokrattuna. Pystyisikö hän selvittämään juuriaan Helsingistä käsin paremmin? Valo ei tietenkään ota Lounan suunnitelmia hyvin vastaan ja ystävät ajautuvat ikävään riitaan.
- Ajattelitko kertoa mulle lainkaan vai olisitko vain jonain kauniina päivänä häipynyt saarelta? (s. 93)
Meren koskettamat on kirja täynnä suuria tunteita, menneisyyden haamujen selvittelyä ja rosoista elämää. Lounalle paljastuu, ettei äidin menneisyys ole kovinkaan ruusuinen, eikä isoäitikään ole täydellinen pullantuoksuinen mummo. Ikänsä saaristolaiselämää elänyt Louna sopeutuu Helsingin vilinään yllättävän hyvin uusien, ihanien ystävien avulla, ja samanlailla tyttö löytää luonnon rauhaa pääkaupungistakin. Mikki ja hänen pikkuveljensä Risse, josta tulee Lounalle hyvä ystävä, asuvat vanhempiensa työn vuoksi Suomenlinnassa, ja sinne kirjan tapahtumat sijoittuvat useaan kertaan, koska nuoret viihtyvät siellä paremmin kuin hyvin. Poikien vanhemmat Petteri ja Anu ovat erittäin vieraanvaraisia ja mukavia, ja Louna tuntee olevansa siellä turvassa.
Meri on vahvasti läsnä kirjassa. Ikävämmistä yhteyksistä eli Estonian turmasta siirrytään mukaviin melontaretkiin, purjehtimassakin käydään ja kalastamassa tietysti. Voin miltei kuulla lokkien kirkunan ja meren aaltojen äänet lukiessani niitä kohtia, joissa olla Utössa ja Suomenlinnan tienoilla. Louna on elänyt aina elänyt saarella ja on osa sitä ja sen luontoa, ja juuri tämä kiehtoo Hannesta, joka ihastuu tyttöön heti ensi silmäyksellä. Lounan ja Hanneksen välillä on toimivaa flirttiä ja hapuilevaa tunteiden tunnustelua.
- Arvaa mitä Valo? Oona kysyi toivuttuaan hiukan. - Sä vielä pyyhit tällä kaupungilla lattiaa ja saat sen palvomaan itseäsi. (s. 187)
Kirjassa on tosi erilaisia henkilöhahmoja, joista esimerkiksi Lounan ystävä Valo on monisäikeisin tapaus. Alussa suorastaan inhosin häntä hänen käytöksensä takia, mutta onneksi hän muutti hieman tapojaan kirjan edetessä. Pidän siitä, että aikuisetkaan eivät jääneet pelkiksi statisteiksi, vaan heilläkin on lähes jokaisella oma persoonansa ja tarinansa.
Suurimmat tunteenpurkaukset ja yllättävimmät käänteet on säästetty ihan kirjan loppumetreille. Kyyneleiltä ei voi paatuneinkaan lukija välttyä, sillä niin tunteikasta tapahtumaa on luvassa. Yllätyinkö totaalisesti lopun käänteistä? En ihan täysin, sillä kyllä minä ainakin aloin jo arvailemaan, mitä tuleman pitää. Kirjassa ripotellaankin hienovaraisia vihjeitä, jotta lukijakin voi itse päätellä lopputulemaa ennen Lounaa.
Meren koskettamat on Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Pidän kovasti peukkuja pystyssä!
Annan arvosanaksi 4,5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Samantyylistä:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)