Luin Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian toisen osan Sysi. Kansikuvasta pääset lukemaan arvioni niin sarjan ensimmäisestä kuin tästä toisesta osastakin.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2022
maanantai 18. huhtikuuta 2022
Laakso ja Aava -kirjapari: Katri Kauppinen
Laakson linnut, aavan laulut: Katri Kauppinen. Otava 2022 (Laakso ja Aava #1)
Laakson tuvissa eletään kylläisyydessä, jota sampo turvaa. Aavan päällikön poika Lemek lähtee uhkarohkealle matkalle pyytämään sammon voimia avuksi. Laaksossa Pihlaja saa linnuilta viestin uhkaavasta vaarasta. Hänen on kuitenkin vaikea vastustaa tummaa Aavan poikaa. Pihlaja ja Lemek solmivat salaisen sopimuksen, joka muuttaa molempien elämän ja uhkaa ajaa Laakson ja Aavan kansat toisiaan vastaan.Pihlajan ja Lemekin salainen sopimus muuttaa molempien elämän, mutta muutkin tekevät vaarallisia valintoja. Aavalla kuohuu, ja Laakson tyynen pinnan alla on pimeää. On laulettava uusi laulu, ennen kuin vanha viha ajaa kansat jälleen toisiaan vastaan.
Muinaissuomalaisesta maailmasta ammentava, lumoavan runollinen romaani valinnoista ja kohtalosta." (Otava)
Oma arvio:
Sainpa taas laskea käsistäni sellaisen kultakimpaleen, että ihan sydäntäni hykerryttää. En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä ennestään minulle tuntemattoman Katri Kauppisen teokselta, joka on itse asiassa hänen neljäs romaaninsa, mutta ensimmäinen kustannussopimuksella tehty. Pidän kovasti suomalaisesta mytologiasta ja sen hyödyntämisestä fantasiakirjallisuudessa, sillä se tuo juuri niihin oman, kotoisen leimamme.
Karhu avasi suunsa, päästi kummallisen äänen. Särkyvä huuto purkautui sen huulilta. Lemekin selkäpiitä karmi. Sumun keskellä oli helppo uskoa, että karhu ei kuulostanut karhulta. (s. 246)
Kirjaa kehutaan takakansitekstissä lumoavan runolliseksi, ja juuri se tulee kirjan kielestä mieleen. Runoromaani tämä ei varsinaisesti ole, mutta jotakin runollisen kaunista tekstin poljennossa on. Alussa se jopa hieman vieraannutti minua ja olin hiukan epäluuloinen, pääsenkö sisään ollenkaan tarinaan. Mutta kirjan muinaissuomalainen maailma mielenkiintoisine hahmoineen ovat niin huikeita, että niin vain upposin syvälle sen metsiin ja laaksoihin. Kirjan luvut, joissa vaihtuvat viiden keskeisen henkilön näkökulmat tasaiseen, ovat mukavan lyhyitä. Rakastan lyhyitä lukuja, sillä ne tuovat jotenkin lukemiseen keveyttä ja aikaa ajatella. Etenkin fantasiassa ne ovat hyvin suotavia.
Kirjassa on kaksi keskeistä tapahtumapaikkaa: Laakso, jossa asuvat kyläläiset uskovat vahvasti kansanperinteisiin, kuten haltioihin ja enteisiin, kunnioittavat metsää ja sen eläimiä, lääkitsevät rohdoilla ja uskovat kuolleiden henkien jäävän elämään keskuuteensa. Heillä on elämä melko hyvin mallillaan. Kylässä kulkee laulut perinteenä sukupolvelta toiselle. Eletään juuri kalmin aikaa, joka on suuri juhla laaksolaisille, ja sen aikana kylän naimaikään tulleet vaihtavat tiuhaan kihloja mielitiettyjensä kanssa.
Kalmi meille valon tuo, kevään tulla kylään suo. Keski kesän valon takaa, uuden sadon maasta jakaa. Keyri antaa talvenvaran, lepoon kutsuu ihmisparan. (s. 19)
Aavalla kaikki on toisin: kansa kärsii kurjuudesta ja nälästä, sillä aavan laulut alkavat olla kuluneita, eikä ilman sampoa voi kutoa lisää lauluja. Kansa on alkanut jo olla näreissään kylän päällikölle, Mattelle, joten tämä on lähettänyt poikansa Lemekin vaaralliselle reissulle Laaksoon sampoa hakemaan. Nämä kaksi kylää ovat olleet sotajalalla ikuisesti, sillä tuo kiistakapula sampo on siihen syypää. Siksi laaksolaiset laulavat peloissaan noista julmista aavalaisista, jotka tulevat ryöstöretkille heidän kyläänsä. Niinpä kylässä kuohahtaakin, kun suurikokoinen Lemek ratsastaa kesken heidän kalmin juhlintaa kylään. Vaikka hän vakuuttaa tulevansa rauhassa, kylän johtaja Akka ei kehota luottamaan muukalaiseen. Siksi tälle juotetaan heti juomaa, joka vie mieheltä tajun kankaalle.
Miekat eivät itkeneet, eivät menneitä eivätkä tulevia. (s.26)
Lemekin lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat Mai ja Linne, Lemekin siskot, sekä Pihlaja ja Paju, laakson nuoret asukkaat. Mai ja Linne ovat miekkoja, eli osallistuvat kylänsä puolustamiseen omilla voimaeläimillään, ilveksillä, koristelluilla miekoillaan. Siskoaan vanhempi Linne on ollut aina jollain lailla katkera Mai-siskolleen, joka aiheuttaa jatkuvasti pahennusta kylässä toimimalla omin päin, eikä isä Mattekaan sano tyttärelleen mitään, sillä hän on menettänyt otettaan vaimonsa kuoltua. Todennäköisesti komea miekka Tom kosii pian Maita, sekin vielä. Linne joutuu olemaan koko ajan siskostaan huolissaan ja samalla huolehtimaan kodista ja isästä, kun veli ja sisko huitelevat ties missä.
Ruoste oli tiukassa kahvan kuviossa. Sormet sivelivät ilveksen uurteita. Linnen ja Main miekat olivat täsmälleen samanlaiset, Main miekka vain oli vääräkätinen. Niin olivat miekat kuin siskokset, samaa sukua, mutta eri mallia. (s. 35-36)
Pihlajan oppiäiti ja laakson johtaja, Akka, on julkea suustaan, mutta välittää omalla tavallaan Pihlajasta. Hän antaa tytölle tarvikkeet lemmentaikaa varten, jotta hän pääsisi Pajun vaimoksi ja hänestä tulisi uusi Maamo, toinen johtaja Akan rinnalle. Pihlaja antaakin Pajulle kalmina tuohisormuksensa, mutta jää ilman liiton sinetöimää suudelmaa. Vaikka Pihlaja on kylän kaunein tyttö, Pajun sydän kuuluu toiselle. Hänen rakkautensa ei vain koskaan pääse puhkeamaan kukkaansa, sillä Joki on samaa sukupuolta, eikä Laaksossa sellaisia liittoja solmita. Paju pääsee onneksi nauttimaan Joen läheisyydestä, sillä laaksossa pojat asuvat poikien, ikäveljien, tuvassa ja tytöt tyttöjen, ikäsiskojen, tuvassa. Paju ikäväkseen sotkeutuu kuitenkin vuolemaan erään hyvin pelätyn henkieläimen muotoisen esineen taskuunsa, joka alkaa ottaa valtaa nuorukaisesta.
- Kenet sinä haluaisit? Joki kuiskasi Pajulle.
Paju katsoi Jokea, näki risteävät polut, kannoilla kulkevat varjot. Pajun teki mieli vastata, mutta hänen sanansa olivat mykkiä. Jotkut sanat olivat sellaisia, niistä puuttui voima. (s. 18)
Lemekin saapuminen laaksoon sekoittaa kyläläisten pasmat ja saa Pihlajankin suunniltaan. Miksi hän välittää tuosta muukalaisesta? Miksi akka pitää kiinni kynsin hampain sammosta, joka voisi pelastaa aavalaiset nälkäkuolemalta? Pihlaja joutuu juonimaan akan ja kyläläisten selän takana, jotta Lemek suostuu lähtemään kylästä tällä kertaa ilman sampoa. Hän tietää, etteivät aavalaiset tule olemaan mielissään. Kaiken huipuksi luvatta hänen peräänsä lähtenyt Mai-sisko tupsahtaa laaksoon ennen hänen lähtöään.
Kuten jo alussa sanoin, upposin ihan täysillä kirjan tarinaan ja nautin joka sanasta ja lauseesta. Näin muinaiset metsät silmieni edessä ja kuulin lintujen laulun. Ihana yksityiskohta on aavalaisten voimaeläimet, jotka kulkevat heidän mukanaan aina: on ilvestä ja kärppää. Pidän myös siitä, miten molemmissa kylissä laulut kulkevat arjessa ja juhlassa mukana. Ne kertovat tarinaa, antavat voimaa ja suuntaa, ohjaavat ja opastavat, jopa parantavat. Aavalla laulut ovat kuluneet loppuun ja ne ovat erilaisia kuin laaksossa, jossa laulut virtaavat elinvoimaisina. Ja sitten kaikki ne laaksolaisten nimet, jotka ammentavat Suomen luonnosta: Puolukka, Kanerva, Pihlaja, Joki, Paju, Petäjä, Sammal, Kallio jne.
Laaksossa oli laulu jokaiselle, ja jokaisen laulu oli Laakson. Kaikille oma laulu ei ollut se mieluisin, mutta kun kaikki lauloivat yhteistä säveltä, Laakso piti harmoniansa. (s. 176)
Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin kohti lopun käännettä, joka onkin sitten melkoisen vauhdikas ja rytisevä. Koetaan pettymyksiä, menetyksiä, mutta myös rakkautta. Täytyy myöntää, että ihan kaikki ei tarinasta avautunut minulle ja lopussa jäin miettimään sammon arvoitusta. Olisipa mukava saada tähän jatkoa ja päästä takaisin sukeltamaan tähän hämmästyttävään maailmaan!
Arvosanani 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
Laulunpunojat: Katri Kauppinen. Otava 2025 (Laakso ja Aava #2)
Aavan kylä on valmistautumassa uusiin valloitusretkiin sammon tuhouduttua. Entisen päällikön tytär Mai päättää jättää paikkansa miekkojen riveissä ja lähtee etsimään uusia lauluja, tapoja tuoda rauhaa vallanhimon tilalle. Mai löytää tien tuntemattomille seuduille ja kohtaa merentakaiseen viholliskansaan kuuluvan Mietin.
Vedessä viihtyvä Mietti kiehtoo Maita, ja muiden varoituksista huolimatta heidän tarinansa alkavat punoutua yhteen. Aaltojen noustessa kenenkään salaisuudet eivät enää pysy piilossa." (Otava)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Pidin aivan valtavasti kolmisen vuotta sitten julkaistusta Katri Kauppisen Laakson linnut, aavan laulut -kirjasta, enkä oikeastaan osannut odottaa sille jatkoa. Siispä tämä Laulunpunojat oli oikein iloinen yllätys. Oli mukava päästä lukemaan Kauppisen kaunista kirjoitustyyliä.
Sinä olet minun lauluni. Sinä soit samalla sävelellä, tunnistat minun rytmini. (s. 179)
Kun ensimmäisessä osassa oleskeltiin enimmäkseen Laakson kylässä, nyt aloitetaan Lemekin kotikylästä, Aavasta. Päähenkilö vain on vaihtunut, sillä nyt ääneen pääsee Lemekin urhea sisar Mai, jonka voimaeläin on ilves. Mai suree menehtynyttä Linne-sisartaan sekä isäänsä, joka oli edellinen kyläpäällikkö. Nyt Main hyvä ystävä Tom on kylän päällikkö. He ovat olleet joskus hieman enemmänkin, mutta Main on täytynyt rikkoa Tomin sydän, sillä hän ei voi asettua aloilleen, ennen kuin on saanut haalittua kasaan Sampon rikkoutumisen myötä karanneet laulut.
Mai on saanut lähteä aina kevään tullen vaeltamaan omin päin, mutta epäonnisen sattumuksen kautta vaihtunut uusi päällikkö Pettir vaatii Maita osallistumaan muiden Miekkojen, kylää puolustavien soturien, kanssa kylän puolustamiseen. Hänen on siis lähdettävä salaa.
Välietappi rakkaan ystävän Anilin luona on tarpeen ennen kuin Mai ylittää maailmanrajan. Matka ei kuitenkaan vie Laaksoon saakka, vaan pysähtyy Lintukoto-nimiseen paikkaan. Mai nimittäin pelastaa punatukkaisen pojan hiidenkirnusta ja saa näin nauttia kylän vieraanvaraisuudesta. Kun päällikkö kuulee, että Mai osaa käyttää miekkaa, tämä pyytää Maita opettamaan kylän puolustamista pojalleen Toivetulle. Taka-ajatuksena hän toivoisi miehelleen vaimoa Maista, ja Mai aistii tämän kyllä. Jotenkin Mai ei voi kuitenkaan olla erossa pelastamastaan Mietistä, joka on otettu kylän suojiin pahamaineisten Kuolojen riveistä. Mietti on merentuoma, joten hän osaa Main hämmästykseksi uida, ja opettaa taitoa pian myös Maillekin.
- Viimeksi tarina tarinasta, nyt laulu laulusta, Mietti sanoi lopulta. - Opeta minulle sinun laulusi, niin minä laulan sinulle omani. (s. 132)
Kun kylää meinaa uhata jostain saapuva pahuus, Mai miettii omaa rooliaan kylän väen joukossa. Hänen ja Mietin lähentymistä ei katsota hyvällä, sillä Tietäjä toivoo Mietistä seuraajaansa. Toisaalta taas Toivettuun ihastunut Mielitty on hyvin närkästynyt Main ja Toivetun ystävyydestä. Mailla alkaa olla ikävä oman kylän ihmisiään, mutta pitäisikö hänen jäädä osaksi Lintukodon yhteisöllistä kylää ja lähelle Miettiä?
- Sillä on todellakin väliä, mitä me teemme. Toisten lauluja ei ole pakko toistaa, samoja säveliä ei tarvitse seurata. Oman laulun voi yrittää punoa sellaiseksi kuin tahtoo. (s. 156)
Laulunpunojat on herkän runollisesti kirjoitettu romaani, jota on hyvin nautinnollista lukea. Kirja toimii loistavasti myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan Laakson linnut, Aavan laulut toki ensin, jotta saa tarinasta kaiken irti. Kuten nimikin vihjaa, laulut ovat hyvin keskeisessä roolissa. Mai punoo lauluja yhdessä Anilin, Mietin ja lintukotolaisten kanssa. Laulujen avulla kerrotaan tarinoita. Mai yllättyy, miten samantyyppisiä lauluja maailmanrajan tuolla puolenkin lauletaan, tosin joillakin voi olla eri merkitys kuin Aavan lauluissa.
Hän ei voinut piiloutua. Niin ei voinut laulaa. Oli astuttava varjoista, näytettävä valolle arpensa ja haavansa. Laulujen ei ollut tarkoitus peittää vaan paljastaa. (s. 134)
Vaikki viihdyinkin ihan mukavasti kirjan parissa, tämä ei ollut minulle niin huikea kokemus kuin sarjan ensimmäinen osa. Ehkä hetki ei ollut oikea tällaiselle viipyilevästi etenevälle tarinalle.
Annan arvosanaksi 4
Kiitos arvostelukappaleesta.
Muualla:
Samantyylistä luettavaa:
lauantai 16. huhtikuuta 2022
Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen
Elokuussa minä kuolen: Anne Leinonen. Haamu 2022
Mutta sitä ennen on kesä. On hyvästeltävä kaikki rakkaat. Heitä ei tosin ole monta.
Kuoleman odotus keskeytyy, kun naapuriin muuttaa salaperäinen Mia, joka vie Alman seikkailuille kotipihan perukoille Juurankojen maahan. Alma löytää toisenkin ystävän, Kuuran. Tietenkin asiat alkavat muuttua kiinnostaviksi juuri, kun Alman pitäisi kuolla. Miten tyypillistä.
Mutta jokin paha on liikkeellä, eikä se aio pysyä maan alla. Alman on voitettava pelkonsa, jotta hän voi pelastaa ystävänsä, joita on äkkiä jonoksi asti."(Haamu)
Oma arvio:
Viime aikoina nuortenkirjoissa on vahvana teemana kuolleet ja kuolema. Mainittakoon esimerkiksi Sini Helmisen Lujaverinen-sarja, jossa päähenkilö näkee kuolleita ja asuu hautaustoimistoa pyörittävän enonsa luona, tai Thomas Aidenin Hautausmaan pojat, jossa kuolleet ovat myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Mintie Dasin viime vuonna ilmestyneessä Kuolleetkin ghostaa -romaanissa nähdään myös kuolleiden henkiä. Lisään listaan vielä J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä. Nyt Anne Leinosen uusin kirja, jonka nimessäkin mainitaan reteästi kuolema, ilmestyi juuri kohderyhmänään varhaisnuoret kauhun ja fantasian ystävät. Elokuussa minä kuolen ei vaikuta nimensä perusteella hilpeimmältä mahdolliselta kirjalta.
Tämä on minun viimeinen kesäni.
Ylläni on kirous.
Elokuussa minä kuolen. (s.8)
Kirja alkaa hautajaisilla, jossa surraan juuri kuutosluokkansa päättäneen Alman rakkaan mummon, Baban kuolemaa. Samalla tyttö ilmoittaa reteästi, että tietää kuolevansa elokuussa, koska mummonsa antamat helmet ovat kirotut ja siirtäneet näin kirouksen Almaan. Alma tietää, että kirotut helmet olivat myös baban kuoleman syynä. Helmien lukumäärä määrittää sen, kuinka monta elinpäivää on jäljellä. Almalla niitä on enää 58, koska mummo käytti helmien elinpäivästä osan. Tässä on minusta nyt hieman epäloogisuutta, tai sitten en oikein ymmärtänyt oikein: jos kirottujen helmien määrä määrittää elinpäivät, miksi mummo kuoli kesken kaiken, koska helmiä on yhteensä 216?
- Mummi piti helmiä kaulassaan. Ja sai kurkkusyövän. Ne kantavat kirousta! (s.86)
Alma on melko yksinäinen lapsi: hänellä ei ole sisaruksia eikä tunnu olevan hirveänä ystäviäkään. Erikoinen Velieno vierailee heillä säännöllisesti, mutta muuten he elelevät talossaan aika lailla kolmistaan, Alma ja vanhemmat. Nyt kesäloman alussa Alma on melko paljon yksin, koska vanhemmat ovat töissä. Onnekseen eräänä päivänä Alma näkee naapurin kauan tyhjänä olleen talon pihassa kalpean, laihan tytön pyörätuolissaan ja tutustuu tähän. Syöpää sairastava Mia kertoo pian Almalle, että hän tietää, miten päästään hyvin erikoiseen paikkaan, Juurankomaahan. Niinpä Alma lähtee Mian kanssa jännittävälle seikkailulle maahan, joka näyttää hyvin samanlaiselta kuin oikea maailma, mutta jokin siellä on kuitenkin vinksallaan. Pian Alma tulee huomaamaan, etteivät retket Juurankomaahan ole kovin turvallisia. Mia haluaa kuitenkin jostain syystä sinne vaaroja kaihtamatta.
Emme ole mitään velkaa Juurankomaalle. Jos se on liian vaarallinen, meidän ei tarvitse mennä sinne. (s. 114)
Alma saa elämäänsä lisää uusia ihmisiä, kun Velieno (tämä rasittava nimi on yhdistelmä Veli-etunimestä ja sukulaisuussuhteesta) tuo näytille uuden naisystävänsä ja tämän tyttären, Kuuran. Alussa Alma ei voi sietää Kuuraa, mutta pikku hiljaa he tutustuvat toisiinsa. Kuura ei ole ihan niin kuin kaikki tytöt, ja kirjan lopussa hän hiukan avaa Almalle omaa hämmennystään omasta itsestään. Asiaa ei käsitellä kuitenkaan sen perusteellisemmin, mikä mielestäni riittääkin kohderyhmä huomioiden. Kiva, että tarinaan on saatu mukaan sateenkaarevuutta hyvin luontevasti.
- Minusta tuntuu, että minä en ole minä. Olen, mutta en ole sitten kuitenkaan. Tiedätkö? (s. 154)
Samalla kun Alma viettää viimeistä kesäänsä uusien ystäviensä ja perheensä kanssa, hän yrittää selvittää helmien kirousta. Löytyisikö vastaus kaikkeen Juurankomaasta? Kuka on pelottava Rappeuttaja, jota heidän pitää varoa?
Elokuussa minä kuolen on ihan mukavan seikkailullinen kirja, jossa yhdistyy fantasian ja kauhun elementit. Tarinaan on sekoitettu myös hiukan suomalaista kansanperinnettä, jota Baba on opettanut Almalle. Kuitenkin muutamat epäselväksi jääneet asiat tai epäloogisuudet haittasivat minua. Esimerkiksi Mian tapaus jäi jotenkin epäselväksi. Odotin jotenkin koko ajan, että hänestä paljastuisi jotain käänteentekevää. Toki hänen kohtalonsa on kovin yllätyksellinen.
Kirjan käänteismaailmassa on minusta hiukan samaa kuin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjassa ja siitä tehdyssä animaatioelokuvassa. Kirjan alkuasetelma, jossa 12-vuotias tyttö kertoo olevansa kirottu, tuo myös hyvin vahvasti mieleen Potterit ja Nevermoor-sarjan. Onneksi Almalla on kuitenkin molemmat vanhemmat elossa, sillä välillä alkaa jo tuntua turhan toisteiselta asetelma, jossa päähenkilölapsi on orpo.
Kirjaa suosittelisin noin 11-13-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville.
Arvosanani 3,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
Samantyylistä luettavaa:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Booklist Queen: Speculative fiction
sunnuntai 3. huhtikuuta 2022
Runosunnuntai osa 12: Supersalanen tyttöpäiväkirja: Veera Milja
Supersalanen tyttöpäiväkirja: Veera Milja. Tammi 2022
Lavarunouden taituri näyttää, millaista on kasvaa tytöksi muiden katseen alla.
Supersalanen tyttöpäiväkirja on kurkistus esiteini-ikäisen tytön mieleen, kun ei vielä olla aikuisia muttei lapsiakaan. Televisiossa kaksoistornit romahtavat ja Irakin sota jylisee, mutta kotona omassa huoneessaan versovat uudet tunteet ja ajatukset. Kiihkeä ilo, painostava häpeä, mykistävä hämmennys. Jatkuva odotus, että tänään tapahtuu jotakin, ihan mitä vaan, mikä muuttaa kaiken." (Tammi)
Oma arvio:
Hupsista, onpas aikaa kulunut sitten viimeisimmän Runosunnuntai-postaukseni. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että otin Runosunnuntait käyttöön blogissani vuonna 2017 ja runopostauksia blogiini on tullut tähän mennessä kyseisen otsikon alle 11 (joista osa on tosin säeromaaneja, jotka aiemmin jotenkin mielsin enemmän runoudeksi.) Eli kovin tiuhaan en ole runoista kirjoittanut. Jos kiinnostuit, tästä linkistä pääset katsomaan kaikki Runosunnuntai-postaukseni.
kaikki sanoo mulle et puhu pelkkää totta puhu pelkkää totta
puhu pelkkää totta vaik sun ääni värisis
ja mä puhun pelkkää, tota,
ettei kaikki se mitä tässä on menis ihan vielä nurin (s. 18)
Veera Miljan Supersalanen tyttöpäiväkirja on nimensä mukaisesti päiväkirjamainen runoteos, jossa käydään läpi 13-vuotiaan tytön elämästä vuosi , alkaen syyskuusta vuonna 2000 ja päättyen WTC-torni-iskujen jälkeiseen myllerrykseen. Lopussa aikuiseksi kasvanut tyttö vielä puhuu. Runot ovat hyvin lavarunomaisia, onhan Veera Milja tunnettu lavarunouden puolella, ja ne kannattaa ehdottomasti lukea ääneen. Ainakin minulle tuli heti aloitettuani tunne, että nämä on luettava ääneen, ja niin tein.
Mun kaikkeus rajautuu naapurin orapihlaja-aitaan ja viemäriojaan
mun kaikkeus rajautuu salaisuuden terävään reunaan, tästä me ei
sitten juoruilla pitkin kyliä
karhuun jota en nähny koskaan mutta josta viikkotolkulla
välitunneilla puhuttiin (s. 55)
Kirjan tyttö häpeilee kotiaan, jossa vanhemmat riitelevät. Hän ei halua päästää ketään kotiinsa. Tutuksi on käynyt komero, johon tyttö menee pakoon riitoja. Hänellä on ystävä, Taru, jonka hän kuitenkin menettää valheillaan. Valheet vain tulevat ulos hänen suustaan kuin vahingossa, koska niillä on niin helppo peitellä totuutta. Pian Taru kuiskii hänestä muiden tyttöjen kanssa eikä tytöllä ole ketään. Kun WTC-torneihin isketään ja tytön elämä sortuu samalla. Runoteos päättyy siihen, kun aikuinen tyttö on matkustanut tornien raunioille ja toteaa, että kaikki meni kuitenkin hyvin.
Viimeistä kertaa kun me halattiin
mä taisin käyttää vaan yhtä kättä (s. 69)
Minusta Supersalanen tyttöpäiväkirja on oikein vaikuttava tarina ystävyydestä ja sen särkymisestä, yksinäisyydestä, häpeästä, siitä kun totuus on liian satuttavaa, ja siitä miten haurasta aikaa nuoren tytön elämä on, jos kukaan ei huomaa. Täytyy myöntää, etten tajunnut ihan kaikkea ensimmäisellä kerralla, vaan minun piti aina palata takaisin joihinkin kohtiin, jolloin oivalsin taas teoksesta jotain uutta. Suosittelen tätä ehdottomasti vinkattavaksi yläkoululaisille ja toiselle asteelle. Tämä kannattaa ehdottomasti ottaa huomioon, jos äidinkielen oppitunneilla käsitellään lavarunoutta.
Rakastan muuten Bifun suunnittelemaa kirjan räväkänpinkkiä kantta, joka sopii kirjan teemoihin kuin nakutettu.
Arvosanani 4+
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muissa blogeissa:
-
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana
Seinäjoen kaupunginkirjasto: 19: Kirjassa ollaan mielikuvitusmaailmassa
lauantai 2. huhtikuuta 2022
Pimeässä hohtavat tähdet: Sanni Ylimartimo
Pimeässä hohtavat tähdet: Sanni Ylimartimo. Karisto 2022.
"Herkkä ja valloittava nuortenkirja fanituksesta ja pelkojen voittamisesta.
14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?"(Karisto)
Oma arvio:
Hykertelen ilosta, kun kotimaisten säeromaanien kirjo sen kun kasvaa. Sanni Ylimartimo on ollut kirjagramissa aktiivisesti esille @varjokirjat-tilillään, ja olen innolla odottanut hänen esikoisromaaninsa julkaisua. Erityisesti minua kiehtoo kirjan aihe, k-pop-fanitus. Itse k-pop ei ole minulle kovin tuttu aihealue, mutta nuoruuden fanituksistani kyllä voin kertoa monta tarinaa.
Luulisi että sitä katsoisi silmiin
sanoisi takaisin
taistelisi
tai pakenisi paikalta.
Mutta olen jähmettynyttä paperimassaa
jotain muuta kuin ihminen. (s. 12)
Heti kirjan alussa käy selväksi, että näkökulmahenkilön Miran yläkouluaikaa varjostavat muut oppilaat. Tytöt kuiskivat hänestä vessassa pahaa, Mulkku-Matias demonisoi käytöksellään, eikä ainoastaan Miraa, ja ystävät loistavat poissaolollaan. Mira on isokokoinen ja häntä haukutaan pojan näköiseksi, eikä hän pukeudu niin muodikkaasti kuin muut tytöt. Mira on kovasti ihastunut Mikoon, mutta ei usko kelpaavansa tälle, joten ei uskalla koskaan puhua pojalle mitään.
että huomenna menen ja sanon ja tutustun noin vain
helppoa
vaikka niin ei
koskaan tapahdu (s. 11)
Miralla on kuitenkin pari kauempana asuvaa ystävää, Aada ja Nelli, joiden kanssa heillä on yhdistävä asia: k-pop, ja erityisesti ERR0RC-niminen bändi. Ja nyt tuo bändi on tulossa Suomeen keikalle, joten tyttöjen on ehdottomasti päästävä keikalle. Ongelma vain on siinä, että Miran äiti on ylisuojeleva ja ylikaikkea. Hän ei haluaisi millään päästää tytärtään Jurvan pikkukylästä Helsinkiin, vaikka yöpaikka on varmistettu Nellin kotona. Miraa ahdistaa ja raivostuttaa äidin hössötys, ja hän toimiikin tämän selän takana. Isä suostuu ostamaan lipun ja yhdessä Aadan kanssa Mira suunnittelee matkat ja muut. Lippurahat Mira hankkii vahtimalla naapurin lapsia.
Olen äitini valo
jota hän rakastaa niin
että tukahduttaa kaiken
mitä mä rakastan. (s.16)
Mira saa voimaa Nuggettista, joka on ERR0RCin kiharapäinen söpöstys. Erityisesti Miraan vetoaa Collapse-nimisen biisin video, jossa Nuggett näyttelee koulukiusattua. Mira ajattelee, että jos noin täydellistä poikaa kiusataan, eikä hänessä todellakaan ole mitään vikaa, ei kai Mirassakaan ole. Kiusaajien ääni kaikuu vain niin kovin vahvana hänen päässään. Mira ei ole kertonut kenellekään, edes äidilleen, että häntä kiusataan.
Nugget häikäisevä
kullanoranssit kiharat ja säkenöivät silmät
hän on todella siinä, ja hän
katsoo minua (s.114)
Pimeässä hohtavat tähdet seuraa tyttöjen matkaa kohti unelmaansa ja fanituksen merkitystä nuoren, koulukiusatun tytön elämässä ei voi liikaa korostaa. Yhteisen fanituksen kohteen vuoksi tytöt ovat löytäneet toisensa, vaikka asuvat eri puolilla Suomea. Ilman heitä Mira olisi täysin yksin. Säeromaani on myös tarina oman voiman löytämisestä ja siitä, että aina unelmat eivät vastaa todellisuutta. On eri asia olla ihastunut ihmiseen, jonka kanssa ei ole sanaakaan vaihtanut, kuin todella tutustua ihmiseen.
Jos nämä ihmiset olisivat mun koulussa
mä en ehkä olisi aina niin
jäässä (s.97)
Minusta tämä on jotenkin tosi ihana ja piristävä kirja. Fanituksen vaikutusta nuoren elämään ei pidä vähätellä, ja voin puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä, kuinka paljon itsekin sain voimaa fanittaessani teininä erästäkin amerikkalaista poikabändiä. Tämän lisäksi kirja käsittelee sitä, millaista on olla ylisuojelevan äidin lapsi pienellä paikkakunnalla, ja kuinka vaikeaa on sanoa muille ääneen se, että on koulukiusattu. Ja kuinka paljon rohkeutta vaatii käydä juttusille oman ihastuksensa kanssa, varsinkin kun kiusaajat on polkeneet itsetunnon pohjamutiin.
Arvosanani 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muissa blogeissa:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave
Popsugar: A Book with a constellation on the cover or in the title
sunnuntai 27. maaliskuuta 2022
Maailmantyttäret: Siiri Enoranta
Maailmantyttäret: Siiri Enoranta. WSOY 2022
Palkitun kirjailijan utopia Maailmankodista on rohkeudessaan pysäyttävä. Tulevaisuudenkuvitelma häikäisee elämänvoimallaan ja palauttaa lukijan kyvyn unelmoida.
Heitä on viisi ja he tapaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. Vaikka luonto on alkanut elpyä ja ihmiset ovat vihdoin yhdenvertaisia, jokainen tytöistä on kohdannut surua omassa elämässään. Lisäksi esiäidin muistot maailmanlopun partaalta heittävät varjonsa heidän ylleen. Joselinan veli on kuollut salaperäisten konehyönteisten hyökkäyksessä, ja tytöt lähtevät yhdessä selvittämään niiden arvoitusta. Mysteeri vie heidät taistellen ja tanssien läpi Maailmankodin ihmeiden – ja lopulta matka saattaa olla perille pääsyä tärkeämpää. Teos on kangastus seikkailuromaanista, moderni tyttökirja ja visionäärinen tutkielma ystävyydestä ja paremmasta maailmasta."(WSOY)
Oma arvio:
Siiri Enorannan kirjat ovat minulle odotetuimpien kirjojen joukossa, sillä hän kirjoittaa yleensä aina jotain niin omalaatuista ja pysähdyttävää, että olen aina saanut kokea uskomattomia lukuelämyksiä hänen kirjojensa parissa. Edellisestä kirjasta Kesämyrsky on kulunut jo parisen vuotta, joten tartuin innolla tähän utopiaksi genretettyyn uutuuteen, jonka nimi ja kansi antavat vihiä siitä, että hyvin naiseuttava kirja on edessäni (olenkohan keksinyt juuri uuden sanan?) Dystopia on lempigenreni, mutta yhtään utopiaa en ole vielä lukenut. Siitäkin syystä olen hyvin utelias.
Mutta me teemme parhaamme. Minä näen historian taaksepäin osoittavana puunrunkona, josta versoo lukuisia oksia ja niistä kaikista uusia oksia. Romahduksen pahimpina vuosina 2028-2033 kuoli melkein kaksi miljardia ihmistä ja laskematon määrä ihmisiä, ja jotkut osat maapallosta saastutettiin ydinaseilla. Tämän Zerinda näkee, kun sulkee silmänsä. (s. 204)
Maailmantyttäret aloittaa tarinansa Sopusointu-leiriltä, jonne kirjan viisi päähenkilöä, noin 17-18-vuotiaat Zerinda, Kaia, Ritva, Lise-Lotte ja Joselina, ovat syystä tai toisesta päätyneet käsittelemään suruaan. Leiri järjestetään Maailmankoti-nimisessä valtiossa, joka on perustettu Romahdukseksi nimitetyn hävityksen jälkeen, ja jossa vallitsee täydellisen sopusointuinen elo. Zerinda ja Ritva eivät ole maailmankotilaisia, vaan he ovat kotoisin Saarivaltioiksi kutsutusta paikasta, jonka uskoisin käsittävän nykyisen Iso-Britannian ja Irlannin alueet. He nimittävät ilmeisesti nykyistä Euroopan aluetta käsittävää Maailmankotia Hourumantereeksi, sillä sitä se heille ilmentää. Ihmisiä houruineen.
Ritva ja Zerinda ovat eläneet ihan eri maailmassa: Zerinda menetti vastarintaliikkeessä olevan äitinsä ja isä viruu Hourumantereen vankilassa, ja hänen enonsa istutti kaiken huipuksi luvatta häneen esiäitinsä sirun, joka aiheuttaa hänelle nyt monenlaisia oireita. Esiäidin muistot valtaavat Zerindan mielen vähän väliä kuin varkain, eikä hän välillä tiedä, kuka hän enää itse on. Muistot sijoittuvat aikaan ennen Suurta Romahdusta, joka alkoi vuonna 2028 kolmannella maailmansodalla. Ritva taas on kilpaillut huomiosta sisaruskatraansa kanssa, kadehtinut ystäväänsä Stacieta ja seurustelee väärän tyypin kanssa. Häntä erityisesti ärsyttää Hourumantereen tyyli ymmärtää, keskustella, antaa anteeksi, välttää riitaa ja sovitella. Hän on heti alusta saakka karvat pystyssä muiden leiriläisten kanssa. Zerinda taas ajautuu usein poissaolevaksi, kun siru valtaa hänen muistonsa.
"Siis miten voi olla mahdollista, että sulla on muka joka kerta vaan ihanaa? Kai nyt joskus tulee hutejakin?" Ritva kysyi, mutta Ritvakin oli pehmeä sinä aamupäivänä, halusin pörröttää hänen kaniininturkkiaan.
"Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole odotuksia. Haluan vain tutkia ja antaa, ottaa vastaan. Kaikki mitä voin saada toisesta ihmisestä selville on kaunista. Jokainen kohtaaminen on juuri sellainen kuin sen kuuluu olla." (s. 224-225)
Lise-Lotte ja Joselina ovat todella rakkaat ystävät, vaikka niin kovin erilaiset ovatkin. Lise-Lotte tahtoo syleillä koko maailmaa ja nappaa tuon tuostakin mukaansa jonkun pojan, jonka kanssa hän käy sekstailemassa. Kun Ritva sihahtaa hampaidensa välistä "lutka", Lise-Lotte vain naurahtaa ja ottaa nimityksen mielellään käyttöönsä, sillä hänhän rakastaa seksiä. Joselina on transsukupuolinen ja kantaa surua sisällään menetettyään veljensä feizhongeille, eräänlaisille konehyönteisille, jotka ovat oikeastaan ainoa uhka ja pelon aihe Maailmankodissa. Ne hyökkäävät satunnaisesti isoina parvina ihmisten kimppuun, ja niiden vimmaisten siipien sanotaan voivan sivaltaa ihmisen silpuksi. Kaia on porukan ainoa valkoihoinen, vähemmistöön kuuluva ihonvärinsä puolesta, sillä ruskeat ja mustat ovat kirjan maailmassa enemmistönä. Hän on iskenyt silmänsä säkkärätukkaiseen Zerindaan, joka tuntuu kuitenkin välillä olevan ihan saavuttamattomissa, kun antautuu sirun ja esiäidin muistojen valtaan.
Kauhu paiskasi mun jalat veteläksi, oli hullun avuton olo. Yksi feizhongeista tuli suoraan mua päin. Se oli vähän kuin sudenkorennon ja koppakuoriaisen sekoitus, paitsi jättimäinen, ja sen siivet oli kuin veitset. (s. 75)
Kirjan tarina alkaa kunnolla siitä, kun feizhongit hyökkäävät Sopusointu-leiriin ja nämä viisi urheaa tyttöä päättävät tarttua aseisiin ja mätkiä konehyönteiset lentokyvyttömiksi, sillä sen jälkeen niiden itsetuhomekanismi räjäyttää ne. Zerinda saa jälleen pahan kohtauksen, jonka vuoksi hän päättää lopettaa leirin ja lähteä pois. Muut tytöt haluavat lähteä tuhoamaan feizhongeja, etenkin Joselina, joka on vihainen veljensä menetyksestä. Niinpä tämä viisikko lähtee leiriltä tarkoituksenaan ratkaista noiden konehyönteisten alkuperä ja tuhota niitä niin paljon kuin voivat. Erään feizhongin sisältä löytynyt koodi herättää heidän uteliaisuuden ja he alkavat etsiä lisää koodeja ja muita johtolankoja, samalla kun vaeltavat Maailmankodissa eri kulkuvälineillä (erikoisuutena maalla kulkeva purjealus nimeltä purjelinna), vierailevat eri juhlissa, tapaavat ihmisiä, tekevät havaintoja, miettivät maailmaa, purkavat tuntojaan ja hitsautuvat huomaamattaan yhteen.
"Minä luulen, että tämä on vain iso peli. Tai jonkinlainen koe. On yksinkertaisesti liian epäuskottavaa, että elämää olisi syntynyt juuri tänne ja vain tänne, että täällä on meille tarjolla näin täydelliset olosuhteet, en minä tiedä. Sekö olisi vain sattumaa, että minä olen elossa tänä käsittämättömän lyhyenä aikana, kun ihmiskunnan sivilisaatio kukoistaa?---" (s. 134)
Kirjassa on tyttöjen seikkailun lomassa kohtia, joissa he pohdiskelevat syvällisesti maailman tilaa ja historiaa. Maailmankodissa asuneet Lise-Lotte, Joselina ja Kaia ovat jo omaksuneet rauhanomaisen elon valtiossa, jossa varallisuuskaton ansiosta kukaan ei pääse rikastumaan muita enemmän, aseita ei valmisteta eikä saasteita tuottavaa teollisuutta sallita. Ritva ja Zerinda taas ovat Saarivaltion kasvatteja, jonka perustivat ja erottivat mantereesta survivalistien joukko samoihin aikoihin, kun Maailmankotikin perustettiin, eli vuonna 2049. Vaikka elo on kovin rauhaisaa, ei utopiakaan ole täydellinen: feizhongit aiheuttavat pelkoa, ja mikä kummallisinta, Saarivaltiossa niitä ei ole ollenkaan. Lisäksi välillä jotkut kaupungit yrittävät irtautua Maailmankodista, koska sääntelemätön markkinatalous voisi mahdollistaa paremmin rikastumisen. Onko kouluttautumisessa mitään mieltä, jos ei saa enempää varallisuutta kuin muut?
Utopian määritelmä lienee, että se on kuva tulevaisuudesta, visio siellä jossakin, jotain mitä kohti pyrkiä. Niin että täydellinen maailma ei voi koskaan toteutua tänään, aikaisintaan huomenna, mutta onpahan jotakin, minkä eteen työskennellä. (s. 368)
Zerinda käy siruistutteensa vuoksi läpi esiäitinsä ahdinkoa ennen kolmatta maailmansotaa, aikana, kun maailma alkaa olla sellaisessa murroksessa, ettei mikään tuo enää iloa, mutta silti täytyy mennä massan mukana ja kuluttaa, ostaa lisää ja huvitella, ennen kuin kaikki loppuu. Tytöt kauhistelevat aikaa, jolloin ihmiset käyttivät eläimiä hyväkseen: saattoivat lehmät uudelleen raskaaksi, ja veivät vasikan, jotta saivat tästä lypsettyä maitoa omaan käyttöönsä. Vanha navetta toimii Maailmankodissa muistomerkkinä tälle kauheudelle, ja tytöt eivät voi käsittää moista tapahtuneen. Tuolloin ihmiset olivat vain tottuneet käyttämään eläimiä hyväkseen.
Minä pelkään pelkoa: pelkään ihmisten levottomuutta, sitä että vaikka Maailmankoti toimii kuinka hienosti, aina on niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä. (s. 257)
Lukijaa herätellään ajattelemaan tämän utopistisen maailman (ja sen vastakohdan, Saarivaltion) kautta nykymaailman tilaa. Maailmantyttäret on erityisen ajankohtainen nyt, kun sota on meneillään Ukrainassa ja kolmannen maailmansodan pelko kaikkien takaraivossa. Vaikka kuinka haluaisin ajatella täydellistä maailmaa, jossa vallitsisi rauha, tasapaino kaikkien taloudessa ja sopusointu ihmisten välillä, huomasin samaistuvani Hourumantereesta ja sen ihmisistä ärsyyntyneeseen Ritvaan, jonka mielestä ihmiset siellä vain lässyttivät, eivät osanneet edes tapella kunnolla (kiistat sovitettiin joko keskustelemalla tai tanssibattleilla), ihmisten aika kului yhteisen hyvän tekemiseen jne. Suhtaudun hyvin kyynisesti kaikkeen utopistiseen ajatteluun, sillä utopia on lopulta hyvin lähellä kääntyä dystopiaksi.
Maailmantyttäret ei noussut minun suosikikseni Enorannan kirjoista, mutta hyvin vahvan jäljen se minuun jätti teemoillaan. Uskoisin, että tämä olisi hyvä ajatuksien herättäjä nuorille aikuisille, joten varmasti tulen vinkkaamaan tätä ainakin lukioryhmille. Tämä on voimauttava tarina ystävyydestä, naiseudesta ja maailman tilasta. Mikään kevyt lukusukkula tämä ei ole, vaan vaatii makustelua ja pohdintaa, jotta tästä saa mahdollisimman paljon irti. Kirjan loppu antaa toivoa ja lukijalleen tyynen mielen, joskin feizhongien arvoituksen paljastuminen oli minulle suoranainen pettymys.
Arvosanani 4
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muissa blogeissa:
--
Samantyylistä luettavaa:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole
Booklist Queen: Genre you dont usually read
Seinäjoen kirjasto: 15. Kirjassa ollaan tropiikissa
Popsugar: A book about or set in a nonpatriachal society
YA-spefihaaste; Utopia
sunnuntai 13. maaliskuuta 2022
Mahdottomia oletuksia: Juuli Niemi
Mahdottomia oletuksia: Juuli Niemi. WSOY 2022
"Se on aina vähän satua, kun rakkaus kerran alkaa.
Mahdottomia oletuksia on osuvuudessaan itkettävän hauska ja surullinen romaani siitä, kuinka vaikeaa voi olla löytää toisen ihmisen luo. Teksti on sukua Sally Rooneyn ja Saara Turusen ihmissuhteista ammentavalle proosalle.
On 2000-luvun alku, ja Juho ja Nora törmäävät bileissä tupakkaparvekkeella. Juho on ohjaaja suosiota niittäneessä Välivuosi-ohjelmassa ja Nora on vasta valmistunut juristi ja 25-vuotiaana yhä neitsyt. Nora ei ole se tyttö, josta kaikki tavalla tai toisella lumoutuvat – mutta Juho huomaa hänet. Heidän rakastumistaan seuraa paljon suoraa ja paikoin harhailevaa puhetta, seksin äärellä horjumista. Mutta mitä muuta rakastuminen ja koko nuori elämä on?"(WSOY)
Oma arvio:
Blogiani lukeville lienee käynyt jo selväksi, miten kovasti pidän YA:n ohella ihmissuhdedraamaa painottavista nykyromaaneista, joissa päähenkilöinä on aikuisuuden ensiaskeleita ottavia nuoria aikuisia, toisin sanoen niin sanottuja new adult -romaaneja (joille ei oikein sopivaa suomenkielistä termiä ole.) Mieluisia tällaisia ovat olleet viime aikoina Sally Rooneyn suomennetut romaanit Keskusteluja ystävien kesken, Normaaleja ihmisiä ja Kaunis maailma, missä olet, Jane Unsworthin Aikuiset, Holly Bournen Teeskentelyä ja tänä vuonna ilmestynyt Jenni Toivoniemen Valtakausi. Näitä kaikkia yhdistää päähenkilöiden teeskentelemättömyys, haparointi nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa ja rakkauden tavoittelu. Näissä rakkaus ei kuitenkaan ole ruusunpunaista, vaan aidosti elämänmakuista, usein hämmentävää ja haparoivaa. Seksi ja seksuaalisuuskaan ei ole aina niin selvää ja yksiselitteistä.
Juuli Niemen Mahdottomia oletuksia edustaa tällaista new adult -romaanien jatkumoa. Rehellistä, siloittelematonta, etsiskelevää, epätäydellistä rakkautta. Heti kirjan alussa tunnustetaan häpeilemättä, että tämä kirja kertoo rakkaudesta. Ja mitäpä sitä piilottelemaan.
Kirjan näkökulmahenkilöt, 25-vuotias Nora ja kolmikymppinen Juho tapaavat toisensa tuuletusparvekkeella eräissä illanistujaisissa, joista vastavalmistunut Nora haluaisi jo lähteä pois. Pienikokoisen Noran suorasukainen tyyli tekee tosi-TV-sarjan ohjaajaan, isokokoiseen Juhoon vaikutuksen, vaikka monen muun moinen olisi jo karkottanut. Juhosta tuntuu vahvasti siltä, että hänen on saatava tavata Nora uudelleen, mutta Noran ystävä Lotta varoittelee Juhoa.
Juho toipui tiistaihin asti puhelustaan Lotan kanssa. Jotenkin Lotan asenne sai hänet tuntemaan, että hän oli oikeastaan jo epäonnistunut yrityksessään ennen koko varsinaista yritystä. Miksi hän ylipäänsä ajatteli Noraa niin paljon? (s. 27)
Nora viihtyy hyvin yksikseen. Hän on parhaillaan työharjoittelussaan lakifirmassa, valmistunut nopeassa ajassa ja haluaa menestyä urallaan. Viimein hän suostuu kuitenkin tapaamaan Juhon, ja säikähtää hieman omia tuntemuksiaan siitä, miten turvalliselta ja mukavalta Juho vaikuttaa. Hänen on kuitenkin tehtävä heti selväksi, etteivät he voi alkaa tapailla. Ensinnäkin Nora on yhä neitsyt, eikä osaa sanoa, haluaako seksiä koskaan lähiaikoina, joten hän ei halua haaskata Juhon aikaa. Toiseksi Nora on tyyliltään töksäyttelevä ja omalaatuinen: hän ei osaa jutella kivasti treffeillä. Hänen ystävänsä Lottakin nimesi hänet leffan mukaan Sademieheksi, sillä Norassa on hieman omasta mielestäänkin autistisia piirteitä. Nora on todella herkkä ja sydämellinen, mutta sosiaaliset tilanteet ovat hänelle hankalia. Siksi hän saattaa vaikuttaa tylyltä.
- Nora sä juoksit mua karkuun ensimmäisten treffien päätteeksi ja kättelit mua toisten treffien päätteeksi. En kai mä nyt oikeesti ajatellut, että sä haluat panna mua kolmansilla treffeillä! (s. 77)
Juho ei välitä pätkääkään siitä, millä sanoin Nora perustelee heidän olevan mahdoton pari. Norassa on jotakin tajuttoman vetovoimaista ja mystistä. Nora kantaakin mukanaan monta salaisuutta, jotka paljastuvat Juholle vasta vähitellen. Mutta niin kantaa Juhokin. Juho tykkää puhua asioista, kun taas Nora ei haluaisi kaivaa koko ajan asioita auki. Miksi kaikesta pitäisi voida puhua? Kuten siitä, että hän laukesi "liian aikaisin", vaatteet päällä heidän suudellessaan. Noraa hävettää tuollainen, ja hän käyttäytyy tönkösti, kun taas Juho pelkää tehneensä jotain väärin. Tästä kirjan nimikin oikeutetusti tulee: heidän koko suhteensa alku on täynnä mahdottomia oletuksia, joita väistämättä syntyy, kun ei haluta jutella asioita auki. Ja näinhän se on joka ikisessä suhteessa.
Noraa ei haitannut olla sellainen kuin oli. Mutta hän oli hyvin varma, että miehiä hänen piirteensä, ennemmin tai myöhemmin, alkaisivat haitata. Ja se oli jotenkin jo valmiiksi ärsyttävää. (s. 64)
Minä huomaan samaistuvani Noraan tosi paljon, ja ehkä juuri siksi rakastan tätä kirjaa. Näen Norassa paljon samaa kuin omassa itsessäni alle 25-vuotiaana. Ensimmäiset seurustelusuhteen tapaiset menivät puihin juuri sen takia, etten oikein osannut puhua enkä olla "niin kuin kuuluisi". Sen kummemmin omaa seksielämääni avaamatta löysin tosi paljon samaistumisen kohteita myös siitä. Olisipa tämä kirja ollut tarjolla minulle silloin, kun olin niin epävarma kaikesta!
- Ehkä se ei sitten ole niin iso juttu sulle, mutta siinä maailmassa missä mä elän, se on kyllä iso juttu.
- Ai olla neitsyt? Juho kysyi.
- Olla 25-vuotias ja neitsyt, Nora sanoi, vaikka hänen oli vaikea sanoa sitä sanaa ääneen. - Mä olen ollut vähintään seitsemän vuotta erilainen kuin mun ystävät tässä asiassa. Ehkä joskus 19-vuotiaana se oli vielä ihan ok ja söpöä tai jotain muuta, mutta ei todellakaan enää! (s. 79)
Tässä kirjassa harrastetaan aika paljon seksiä, mutta ei perinteisimmällä tavalla. Koska Nora ja Juho etenevät hitaasti Noran epävarmuuden takia, he sekstailevat enimmäkseen vaatteet päällä. Eikä se tee seksikohtauksista yhtään vähemmän kuumia, päinvastoin. Seksin käsite on onneksi nykyään laajennut eikä enää puhuta välttämättä esileikistä, vaan esimerkiksi vaatteet päällä voi harrastaa seksiä yhtä lailla. Se ei ole mitenkään vähemmän seksiä kuin se, että ollaan alasti, jos molemmat osapuolet nauttivat. Sama ajatus myös sen kanssa, ettei yhdyntä ole ainoa heteroparin tapa harrastaa seksiä, eikä seksin kuulu mitenkään "päättyä" yhdyntään.
Juho on kuvailtu mukavan lempeäksi, turvalliseksi, kärsivälliseksi ja auttavaiseksi körmyksi, mutta hänessä on myös heikkoutensa. Onneksi, sillä muuten hän olisi ollut ärsyttävän täydellinen. Juho menettää välillä malttinsa turhautuessaan oletuksiinsa Norasta, joka ei suostu avaamaan ajatuksiaan hänelle. Eräs ikävä tapahtuma Juhon menneisyydessä on saanut hänet hiukan liiankin suojelunhaluiseksi, mikä korostuu Noran kanssa ollessa. Juho on kunnianhimoinen uransa suhteen, ja kokee välillä turhautumista siitä, etteivät Välivuosi-ohjelman muut osapuolet, Harri ja Felix, tunnu ottavan kaikkea yhtä tosissaan. Ohjelma on matkailuelämyspainotteinen, joten Juhon on välillä matkustettava muualle Noran luota. Nora ei koskaan kokenut tarvetta matkusteluun, tai kokee sen epämukavuusalueekseen (taas uusi samaistumisen kohden minulle), joten hän ei mieluusti matkustaisi Juhoa tapaamaan Thaimaahan, missä heidän seuraava kuvauspaikkansa on.
Juho halusi naisen, joka pystyisi puhumaan, kaikesta. Nora pystyi vain häpeämään, kaikkea. (s. 185)
Kirjassa on keskiössä Juhon ja Noran rakkaus kipuiluineen, mutta samalla sivutaan myös Noran ja Lotan ystävyyttä, joka on myös hieman kärsinyt siitä, ettei Nora ole uskoutunut kaikista asioista Lotalle. Kirja on myös tarina lapsuuden kolhuista ja niiden seuraamisesta aikuisuuteen sekä ristiriitaisesta suhteesta omiin vanhempiinsa aikuistuessa, kun alkaa nähdä asiat eri lailla kuin lapsena. Nämä ovat minulle myös hyvin tärkeitä aiheita ja tulivat todella lähelle. Myös #metoo-teema tulee muutamassa yhteydessä esiin, mutta ne eivät vie paljoa valtaa Juhon ja Noran tarinalta.
Rakastin kovasti Juuli Niemen nuorten aikuisten kirjaa Et kävele yksin, ja yhtä lailla Mahdottomia oletuksia osui ja upposi sydämeeni suoruudellaan ja rehellisellä kauneudellaan.
Arvosanani on täydet 5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
---
Samantyylistä luettavaa:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää
Popsugar: A Book Published in 2022
lauantai 12. maaliskuuta 2022
Maantiekiitäjä: Reija Kaskiaho
Maantiekiitäjä: Reija Kaskiaho. Myllylahti 2022
Laura on seitsemäntoistavuotias elämäniloinen juoksijanuori, jolla on selkeät suunnitelmat tulevaisuudelle: muutto omaan kotiin ja opinnot liikunta-alalla. Alkukesän uintiretki veljen kanssa menee kuitenkin kohtalokkaalla tavalla pieleen, ja Lauran elämä muuttuu sekunneissa. Hän neliraajahalvaantuu eikä mitään ole enää tehtävissä. Vai onko sittenkin?
Maantiekiitäjä kertoo riipaisevan tarinan nuoren naisen sukelluksesta syvälle pohjaan, hänen taistelustaan pohjan pimeydessä ja hitaista yrityksistä nousta takaisin valoon."(Myllylahti)
Oma arvio:
En ole lukenut aiemmin yhtään Reija Kaskiahon nuortenromaania, vaikka tämä Maantiekiitäjä on jo hänen seitsemäs. Sen tiedän, että hänen kirjoillansa on aina ollut jokin iso ja puhutteleva teema: Rastas kertoo teiniraskaudesta, Nikottelua homoseksuaalisuudesta ja Pientä purtavaa bulimiasta. Vammautuminen ei taida myöskään olla nuortenkirjallisuudessa mikään kauhean yleinen teema, joten kovin tervetullut on tämä oranssikantinen, hauskasti nimetty kirja siis.
Laura rakastaa juoksemista ja isoveljensä koiraa Viiviä. Eräänä kauniina kesäpäivänä isoveli Roope lupautuu lähtemään uimaan Lauran kanssa. Heti rannalle päästyään Laura päättää hypätä kallionkielekkeeltä, vaikka Viivi-koira tuntuu kovasti varoittelevan haukunnallaan. Isoveli on lähinnä huolissaan siitä, että Laura houkuttelee tämän kaksi koiraa hyppäämään perässä. Ranta on tuttu, hyppypaikka on tuttu, mitään ei pitäisi sattua. Mutta sattuu silti.
- Miksi mä en tunne puutuuko mun takapuoli, kun makaan tässä? (s. 6)
Laura herää seuraavan kerran sairaalassa, suussaan hengitysputki, huolestuneet läheiset ympärillään. Hän ei pysty puhumaan, eikä liikkumaan. Lääkäri kertoo hänelle suoraan, mitä on tapahtunut: että Laura on hypätessään osunut uppotukkiin ja on nyt neliraajahalvaantunut. Äänihuulet saivat vauriota leikkauksessa, joten puheenmuodostus voi olla alkuun hankalaa. Käsien suhteen voi olla vielä pieni toivonkipinä, mutta alaruumis ei tule enää liikkumaan. Tällainen pommi on tietenkin vaikea sulattaa kenen hyvänsä. Isoveli syyttää itseään ja vanhemmat on surun murtamia, vaikka isä yrittää keventää tilannetta huumorilla.
Veli huusi niin kovaa, että minä hätkähdin. Se peitti kasvonsa käsillään ja yritti samalla pyyhkiä silmiään nenäliinan riekaleella. Minun kävi veljeä sääliksi. (s. 34)
Tästä alkaa Lauran kuntoutuminen, mutta eniten kuntoutusta vaatii Lauran henkinen puoli. Jenna-ystävä käy vielä sairaalassa ystävänsä luona, mutta myöhemmin hänen käynnit hiipuvat ja lopulta loppuvat kokonaan. Laura tutustuu omalaatuiseen Henriin, joka on sairaalassa mielenterveyspuolella, ja kiintyy Ilona-nimiseen hoitajaan, joka silittää tätä välillä poskesta. Lauran ympärillä häärii monenlaisten asiantuntijoiden joukko, eikä Laura jaksa aina olla kovin yhteistyökykyinen. Välillä hän ajattelee, että haluaisi vain kuolla pois. Kirjassa kuvataan kovin intensiivisesti ja riipaisevasti nuoren tytön tuntoja siitä, kun hänen elämänsä suunnitelmat menevät yhden hypyn takia kokonaan murskaksi.
- Susta tuntuu, että kaikki on menetetty. Pilalla.
- Niin.
- Mutta eihän se ole niin.
- Onhan se niin.
- Miten niin?
- Juoksenko mä? kysyin paljon inhottavammalla äänellä kuin olisin oikeasti uskonut kehtaavanikaan.
- Sainko maratonilta yllättävän hyvän ajan ensikertalaiseksi? Valmistaudunko jo seuraavaan? Opiskelenko aihetta, saanko siitä ammatin? (s. 117-118)
Mutta voiko Lauran tilanteessa olla toivoa? Voiko olla kiitollinen siitä, että säilyi edes hengissä ja onnistuu liikauttamaan edes sormeaan hiukan, ja oppii puhumaan? Henri tuntuu pitävän Laurasta, vaikka tämä ei ole aina mitä parhainta seuraa. On kuitenkin hankala lähteä kodin ulkopuolelle muiden katseiden kohteeksi, kun kuolavana valuu suupielestä eikä sitä voi itse pyyhkiä. Tai kun hillitön vapinakohtaus iskee keskellä kahvilaa. Äiti tuntuu olevan romahtamassa, mutta onneksi isä osaa vielä vääntää vitsiä, vaikka oma lapsi on menettänyt toivonsa.
- Etkö sä oikeesti kaipaa mitään enempää?
Minun huokaus.
- Totta kai kaipaan.
- Mitä esimerkiksi, hoitaja innostuu.
- Jalkoja, minä sanon ja pilaan innon. (s. 137)
Maantiekiitäjä on hyvin tärkeä kirja aiheesta, josta ei taida liiemmin nuortenkirjoja olla. Kaskiaho on taustoittanut Lauran kokemuksia käyttämällä kattavasti asiantuntija-apua. Muuten niin rankka aihe on kevennetty huumorilla, kuten Lauran isän isävitsien kuin myös Lauran ja Henrin sarkastisten kommenttien myötä. Kirjan hauska nimi tulee siitä, kun vielä juostessaan Laura vertaa itseään tuohon hauskaan animaatioista tuttuun, Kelju K. Kojootin jahtaamaan hahmoon, joka juoksee niin lujaa, että jalkojen kohdalla näkyy vain pyörteet. * Nip nip *
Arvosanani 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
Samantyylistä luettavaa:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle
Booklist Queen: Under 300 pages
perjantai 11. maaliskuuta 2022
Kolme pahan perii: Karen M. McManus
Kolme pahan perii: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2022.
"Vastustamaton trilleri Yksi meistä valehtelee -kirjan tekijältä!
Salaisuuksia. Valheita. Perintö. Vastustamattomien trillereiden mestarin uutuus vie mukanaan syrjäiseen luksuslomaparatiisiin.
Milly, Aubrey ja Jonah Story ovat serkuksia, mutta tuskin tuntevat toisiaan. He eivät ole koskaan tavanneet isoäitiään, joka rikkoi välit sukuun ja teki lapsensa perinnöttömiksi jo ennen nuorten syntymää. Nyt rikas ja erakkomainen matriarkka tarjoaa serkuksille kesätöitä lomasaarellaan.
Kesä on täynnä yllätyksiä, salaisuuksia ja valheita. Mikä synkkä salaisuus hajottikin perheen vuosia sitten, se pitää suvun edelleen otteessaan ja on uhkaavampi kuin koskaan.(WSOY)”
Oma arvio:
On jo tullut tavaksi odotella Karen M. McManusin uutta YA-jännäriä vuoden alkuun, sillä häneltä on nyt suomennettu jo neljä kirjaa peräkkäisinä vuosina. Vaikka viimevuotinen Kaksi voi säilyttää salaisuuden ei enää tuntunut niin viihdyttävältä kuin aiemmat duologin osat Yksi meistä valehtelee ja Yksi meistä on seuraava, tartuin innoissani tähän uusimpaan, Kolme pahan perii, joka on oma itsenäinen teoksensa, mutta noudattelee tuttuun tapaan M. McManusille tyypillistä mysteeripainotteista juonenkulkuaan.
"Onko hän tosissaan tämän paskan kanssa?" (s. 18)
Nyt jännärin tapahtumapaikkana onkin hieman hulppeammat puitteet, nimittäin Gull Cove -saarella sijaitseva huippuhotelli Gull Cove Resort, jonne päähenkilökolmikko, serkukset Milly, Aubrey ja Jonah matkaavat kesätöihin rikkaan isoäitinsä kutsumina. Homman nimi on vain sen verran mutkikas, että matriarkka Mildred Story on aikanaan katkaissut siteensä lapsiinsa, eivätkä serkusten vanhemmat ole suostuneet paljastamaan tämän välirikon syytä omalle jälkikasvulleen. Siksi tarinan pääkolmikko on hieman hämmentynyt siitä, miksi isoäiti yhtäkkiä haluaakin heidät töihin hotellilleen. Toisaalta tämä herättää myös kovasti toivoa niin lapsenlapsissa, jotka ovat eläneet elämänsä ilman mummoa, kuin aikuisissa lapsissaan, jotka ovat eläneet ilman toivoa suuresta perinnöstä.
Laivamatkalla saarelle Milly, Aubrey ja Jonah opettelevat tuntemaan toisiaan, vaikka helppoa se ei ole, sillä Jonah on erittäin ynseä tyyppi. Hän joutui saarelle töihin vasten tahtoaan, sillä olisi halunnut mieluummin tiedeleirille. Millyä nolottaa se, että hän erehdyksessä flirttaili komean Jonahin kanssa, ennen kuin hoksasi tämän olevan hänen serkkunsa. Heillä onkin Jonahin kanssa jatkuvasti jokin kina päällä, kun taas Jonah ja Aubrey pitävät toisistaan heti.
"Malja - en oikein tiedä mille. Ehkä sille, että vihdoinkin tapaamme salaperäisen Midredin." (s. 44)
Ongelmaksi muodostuu se, ettei isoäiti Mildred tunnukaan haluavan tavata lapsenlapsiaan ollenkaan, vaikka kutsui heidät saarelle. Vai kutsuiko hän edes heitä? Isoäidin tiedonantaja Donald Camden yrittää heti houkutella nuoria töihin muualle elokuvaprojektiin, jossa olisi hulppeampi palkka kuin hotellissa, vedoten isoäidin terveysongelmiin. Nuoret alkavat kuitenkin epäillä, etenkin kun ovat saaneet vanhemmiltaan käsityksen, että Camdenissa on aina ollut jotain hämärää. Monenlaista muutakin mystistä alkaa paljastua, eikä kukaan aikuinen ala selittää heille mitään. Nuorten täytyy siis ottaa ohjat omiin käsiin ja selvittää, miksi isoäiti aikoinaan katkaisi välit kaikkiin lapsiinsa. He törmäävät yllättävään tyyppiin, eikä yksi ihminen ei olekaan se, joka väitti olevansa.
"Hoidamme ongelman pois päiväjärjestyksestä." (s.295)
Lukijalle aletaan valottaa saaren tapahtumia takaumilla, joissa paljastetaan, mitä Millyn äidille Allisonille tapahtui hänen ollessaan 18-vuotias ja miten Allisonin veljet Adam (Aubreyn isä), Anders (Jonahin isä) ja Archer liittyvät tapahtumiin ja siitä seuranneeseen vyyhtiin. Nuorten selvitellessä mysteeriä he käyvät myös lävitseen perhesuhteitaan: etenkin uintia harrastavalla Aubreyllä on paljon kitkaa isänsä kanssa, muun muassa siksi, että tämä petti äitiä Aubreyn valmentajan kanssa. Kotiin jäänyt poikaystävä Thomaskaan ei tunnu enää kaipaavan häntä. Milly taas kaipaisi arvostusta äidiltään omana itsenään. Myös Jonah tuntuu vihaavan isäänsä kovasti.
Jos voisin toivoa Storyn perheen jäsenille yhtä luonteenpiirrettä, se olisi kyky antaa anteeksi. (s. 251)
Romantiikkaakin on luvassa, vaikkakin se puoli ei nyt mielestäni tässä osassa noussut täyteen kipinäänsä. Juonenkäänteet on kuitenkin hyvin mukaansatempaavia, mutta ihan ei nyt tämä kirja napannut minua täysillä mukaansa kuitenkaan. Päähenkilökolmikon jäsenet eivät ollut minusta kovinkaan mieleensä painuvia.
Arvosanani on 4-
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muissa blogeissa:
---
Samantyylistä luettavaa:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
Booklist Queen: Family drama
Seinäjoen kirjasto: 13. Kirjassa ollaan rannalla tai rannikolla
Popsugar haaste: A Book about a secret
sunnuntai 27. helmikuuta 2022
Synttäriarvonnan voittaja on...
Kiitos kaikille, jotka osallistuitte blogini 8-vuotissynttäriarvontaan! Osallistujia oli yhteensä 5, joista 1 sai kaksi arpaa.
Suoritin arvonnan tällä kertaa Randomizerilla.
Blackout-novellikokoelman voitti:
Onnea Jukka Peltonen! Olen yhteyksissä pikimmiten.
Ripley - Nopea yhteys: Annukka Salama
Ripley - Nopea yhteys: Annukka Salama. WSOY 2022
"Ahmittava gaming-romaani.
"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.
Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen."(WSOY)
Oma arvio:
Olipas tässä taas sellainen kirja, jonka luin lähes yhdeltä istumalta. En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä Annukka Salaman uutukaiselta Ripley - Nopea yhteys, muuta kuin että pelaaminen, koodaaminen, hakkerointi ja muu, josta tiedän käytännössä melko vähän, on tässä kirjassa tosi vahvasti mukana. Yllätyin iloisesti, miten tämä nappasi minut mukaansa. Erityisen suuressa roolissa ovat kuumat kohtaukset Islan ja Antonin välillä, jotka on hyvin taidokkaasti kirjoitettu niin, etteivät ne vaikuta liian korneilta, mutta saavat minutkin punastumaan.
En sitten ollutkaan yksi jätkistä. Olin vaan yksi hutsuista. (s. 181)
17-vuotias Isla käy Tampereella koodaukseen painottavaa lukiota, haluaa opiskella pelisuunnittelijaksi ja vapaa-aikanaan pelaa ja chattaa Ripley-nimimerkillään hyvän nettiystävänsä Damienin kanssa. He eivät ole koskaan tavanneet, mutta ovat oikeasti tosi läheisiä. Isla on kuitenkin varovainen ja vaihtaa IP-osoitteensa joka kerta eri paikkaan. Välillä Damienin ja Islan flirtti käy melko kuumana pelien lomassa. Kun Damien kyselee, voisiko Isla tulla seuraavaan GameConiin, hän kuitenkin epäröi. Isla pohtii, onko ruudun toisella puolella joku tosi syrjäytynyt nörtti vai tosi kuuma tyyppi. Tai onko hän edes poika, voiko hän olla muunsukupuolinen? Onko sillä väliä, sillä he ovat toisilleen tärkeitä ja heidän välillään selvästi kipinöi.
<damien> Hyppää mun päälle tai me ei päästä muuten ton kallion yli.
<ripley> Hyppää sun päälle? Wau, suoraan asiaan vai? (s.11)
Uusi lukukausi alkaa ja Isla epäonnekseen törmää koulun parkkipaikalla jonkun tyypin autoon, joka myöhemmin paljastuu uudeksi oppilaaksi heidän koulussaan. Anton Cajander on paikkakunnalla kuuluisan ja rikkaan suvun vesa, jonka kaksoissiskon Olivian kanssa Isla ja hänen ystävänsä Adele tutustuvat. Anton tuntuu vihaavan kömpelöä Islaa, joka sattumoisin vielä törmää tähän käytävällä ja vihastuksissaan kaataa kahvit pojan päälle. Mutta hölmömpikin lukija tietää nämä haters-to-lovers-kuviot. Kun Olivia kutsuu Islan luokseen, tyttö ajautuu pelaamaan Antonin kanssa WarCrytä. Ihan kuin sujauksessa heillä kuluu pitkä tovi pelatessa ja Anton on vaikuttunut Islan pelitaidoista. Olivia yllättääkin parin kuumahkosta kanssakäymisestä Antonin huoneesta. Tämä oli myös ehdottomasti kirjan hauskin kohta. Toinen kohta, joka sai virneen naamalleni, oli Antonin ja Islan Discordissa käymä flirttaileva sananvaihto, jota joukkueen muut jäsenet joutuivat kuuntelemaan pelin tiimellyksessä.
"Mitä te teette?" Olivia napauttaa.
"Öö", sanon ja vilkaisen Antonia. "Mä etsin vessaa."
Olivia vetää kätensä puuskaan. "Antonin housuista? No löytyikö?"(s. 66)
Isla tasapainottelee kuumien tunteidensa kanssa ja sen, mitä hän sanoisi Damienille, jonka kanssa hän on ollut ystävä ja ehkä jotain muutakin jo kauemmin. Damien tuntuu olevan linjoilla yhä vähemmän ja on jotenkin outo. Islaa huolettaa. Toisaalta hän on niin ihastunut Antoniin, ettei osaa ajatella enää muuta. Lanit rasittavan luokkakaverin, Jonin, luona meinaavat mennä ihan muuksi kuin pelaamiseksi, kun Anton ja Isla päästetään kahdestaan. Isla haluaisi tehdä Antonin kanssa monenlaisia asioita, mutta Anton tuntuu olevan pidättyväisempi. Olivia neuvookin antamaan tälle aikaa, sillä edellinen suhde päättyi hiukan ikävästi. Lisäksi Islan riesana on Camilla, Antonin pitkäaikainen ystävä, joka kokee toisen tytön peliporukoissa uhaksi. Camilla edustaa sellaisia "hyviä jätkiä", jotka sanovat tulevansa toimeen vain poikien kanssa, koska eivät kestä tyttöjen draamaa.
"Pitääkö sulle laittaa kortsut mukaan, jos aiot yöpyä siellä?"
"Kiusallista."
"Ja vakavaa. Pitääkö?"
"No ei todellakaan", tuhahdan. "Vihaan niitä kaikkia." (s. 122)
Saako Isla kerrottua Damienille Antonista ja miten heidän ystävyytensä käy? Saako Isla murrettua Antonin tunnelukot? Isla saa kokea myös pelaavan tytön negatiiviset puolet eli syrjinnän poikavaltaisessa harrastuksessa. Kirjaan on saatu myös mahdutettua seksuaalista ahdistelua ja pelaamisen demonisointia. Nämä edustavat toki olemassa olevia asenteita ja ovat tärkeitä teemoja ottaa esille, mutta tuntuivat minusta hiukan turhan opettavaisilta muuten tosi viihdyttävän tarinan seassa. Myös Islan kommentti ilmaisesta ehkäisystä oli kuin jostakin terveydenhoitajan oppaasta liimattu.
Toisaalta pidän siitä, että kirjassa Isla on seksuaalisesti aloitteellisempi kuin Anton, kun useimmiten se on juuri toisin päin. Pidän myös siitä, miten herkästi Isla ja Anton reagoivat laneissa Jonin muka-hauskoihin ahdisteleviin heittoihin, antavat tämän kuulla kunniansa ja poistuvat paikalta. Onneksi nykyään on tietoisuus siitä, ettei tyttöjen tarvitse kuunnella mitään tuollaista, joka tuo turvattoman olon.
"Tollasta kaikki tytöt saa kuulla, ja se pitää vaan kestää. Ei pidä olla niin tosikko." (s.180)
Kuten jo alussa kehuin, kirjan kuuma flirtti ja kuhertelu saavat minulta korkeat pisteet. Sekstailuja ei ole kuvattu liian graafisesti, mutta ne on kuitenkin hyvin punastuttavia. Olisin kyllä toivonut, että Isla ja Anton olisivat olleen hieman kauemmin kyräilylinjalla, ennen kuin olisivat iskeneet toisiinsa kiinni. Haters-to-lovers-tyylissä on tärkeää, että vihanpito jatkuu tarpeeksi kauan, ennen kuin toisenlaiset tunteet astuvat peliin.
"No sori. En ehtinyt näyttää seksikkäältä sua varten tänään. Mutta hei, ei hätää. Mä teen pari tietomurtoa, niin eiköhän se sillä korjaannu. Sitä vartenhan mä näitä juttuja opettelen." (s. 118)
Kirjassa käytetään paljon pelislangia, johon kuuluu myös englannin ja suomen sekaisin puhuminen. Minulla vilisi suuri osa sanoista ohi, mutta aika hyvin pysyin kärryillä Damienin ja Islan keskusteluissa kuitenkin. Oli mukavaa, miten tarkkaan pelitilanteita kuvattiin kirjassa. Kun Isla meni Jonin laneihin, tyyppien innostus yhdessä pelaamisesta tarttuu lukijaan. Ajattelin heti, että pelaaminen ja siinä käytettävä kieli tuntui tosi uskottavalta (vaikka se ei olekaan minulle tuttua), ja että kirjailijalla täytyy olla jotain kokemusta aiheesta. Kirjan kiitoksissa paljastuukin, että Salama on itse pelannut lapsesta saakka ja hänen lapsensakin ovat gamereita ja koodareita. Ilmankos. Kirjassa puhutaan myös jonkin verran ruotsia, sillä se on Antonin ja Olivian toinen kotikieli.
Arvosanani 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
-
Myös näissä kirjoissa pelataan, koodataan tai hakkeroidaan:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 34: Kirjailijan nimessä on luontosana
Booklist Queen: Makes you laugh
Popsugar: A book that features two languages
YA-spefihaaste: Kirjassa ollaan koulussa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)