Maailmantyttäret: Siiri Enoranta. WSOY 2022
Palkitun kirjailijan utopia Maailmankodista on rohkeudessaan pysäyttävä. Tulevaisuudenkuvitelma häikäisee elämänvoimallaan ja palauttaa lukijan kyvyn unelmoida.
Heitä on viisi ja he tapaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. Vaikka luonto on alkanut elpyä ja ihmiset ovat vihdoin yhdenvertaisia, jokainen tytöistä on kohdannut surua omassa elämässään. Lisäksi esiäidin muistot maailmanlopun partaalta heittävät varjonsa heidän ylleen. Joselinan veli on kuollut salaperäisten konehyönteisten hyökkäyksessä, ja tytöt lähtevät yhdessä selvittämään niiden arvoitusta. Mysteeri vie heidät taistellen ja tanssien läpi Maailmankodin ihmeiden – ja lopulta matka saattaa olla perille pääsyä tärkeämpää. Teos on kangastus seikkailuromaanista, moderni tyttökirja ja visionäärinen tutkielma ystävyydestä ja paremmasta maailmasta."(WSOY)
Oma arvio:
Siiri Enorannan kirjat ovat minulle odotetuimpien kirjojen joukossa, sillä hän kirjoittaa yleensä aina jotain niin omalaatuista ja pysähdyttävää, että olen aina saanut kokea uskomattomia lukuelämyksiä hänen kirjojensa parissa. Edellisestä kirjasta Kesämyrsky on kulunut jo parisen vuotta, joten tartuin innolla tähän utopiaksi genretettyyn uutuuteen, jonka nimi ja kansi antavat vihiä siitä, että hyvin naiseuttava kirja on edessäni (olenkohan keksinyt juuri uuden sanan?) Dystopia on lempigenreni, mutta yhtään utopiaa en ole vielä lukenut. Siitäkin syystä olen hyvin utelias.
Mutta me teemme parhaamme. Minä näen historian taaksepäin osoittavana puunrunkona, josta versoo lukuisia oksia ja niistä kaikista uusia oksia. Romahduksen pahimpina vuosina 2028-2033 kuoli melkein kaksi miljardia ihmistä ja laskematon määrä ihmisiä, ja jotkut osat maapallosta saastutettiin ydinaseilla. Tämän Zerinda näkee, kun sulkee silmänsä. (s. 204)
Maailmantyttäret aloittaa tarinansa Sopusointu-leiriltä, jonne kirjan viisi päähenkilöä, noin 17-18-vuotiaat Zerinda, Kaia, Ritva, Lise-Lotte ja Joselina, ovat syystä tai toisesta päätyneet käsittelemään suruaan. Leiri järjestetään Maailmankoti-nimisessä valtiossa, joka on perustettu Romahdukseksi nimitetyn hävityksen jälkeen, ja jossa vallitsee täydellisen sopusointuinen elo. Zerinda ja Ritva eivät ole maailmankotilaisia, vaan he ovat kotoisin Saarivaltioiksi kutsutusta paikasta, jonka uskoisin käsittävän nykyisen Iso-Britannian ja Irlannin alueet. He nimittävät ilmeisesti nykyistä Euroopan aluetta käsittävää Maailmankotia Hourumantereeksi, sillä sitä se heille ilmentää. Ihmisiä houruineen.
Ritva ja Zerinda ovat eläneet ihan eri maailmassa: Zerinda menetti vastarintaliikkeessä olevan äitinsä ja isä viruu Hourumantereen vankilassa, ja hänen enonsa istutti kaiken huipuksi luvatta häneen esiäitinsä sirun, joka aiheuttaa hänelle nyt monenlaisia oireita. Esiäidin muistot valtaavat Zerindan mielen vähän väliä kuin varkain, eikä hän välillä tiedä, kuka hän enää itse on. Muistot sijoittuvat aikaan ennen Suurta Romahdusta, joka alkoi vuonna 2028 kolmannella maailmansodalla. Ritva taas on kilpaillut huomiosta sisaruskatraansa kanssa, kadehtinut ystäväänsä Stacieta ja seurustelee väärän tyypin kanssa. Häntä erityisesti ärsyttää Hourumantereen tyyli ymmärtää, keskustella, antaa anteeksi, välttää riitaa ja sovitella. Hän on heti alusta saakka karvat pystyssä muiden leiriläisten kanssa. Zerinda taas ajautuu usein poissaolevaksi, kun siru valtaa hänen muistonsa.
"Siis miten voi olla mahdollista, että sulla on muka joka kerta vaan ihanaa? Kai nyt joskus tulee hutejakin?" Ritva kysyi, mutta Ritvakin oli pehmeä sinä aamupäivänä, halusin pörröttää hänen kaniininturkkiaan.
"Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole odotuksia. Haluan vain tutkia ja antaa, ottaa vastaan. Kaikki mitä voin saada toisesta ihmisestä selville on kaunista. Jokainen kohtaaminen on juuri sellainen kuin sen kuuluu olla." (s. 224-225)
Lise-Lotte ja Joselina ovat todella rakkaat ystävät, vaikka niin kovin erilaiset ovatkin. Lise-Lotte tahtoo syleillä koko maailmaa ja nappaa tuon tuostakin mukaansa jonkun pojan, jonka kanssa hän käy sekstailemassa. Kun Ritva sihahtaa hampaidensa välistä "lutka", Lise-Lotte vain naurahtaa ja ottaa nimityksen mielellään käyttöönsä, sillä hänhän rakastaa seksiä. Joselina on transsukupuolinen ja kantaa surua sisällään menetettyään veljensä feizhongeille, eräänlaisille konehyönteisille, jotka ovat oikeastaan ainoa uhka ja pelon aihe Maailmankodissa. Ne hyökkäävät satunnaisesti isoina parvina ihmisten kimppuun, ja niiden vimmaisten siipien sanotaan voivan sivaltaa ihmisen silpuksi. Kaia on porukan ainoa valkoihoinen, vähemmistöön kuuluva ihonvärinsä puolesta, sillä ruskeat ja mustat ovat kirjan maailmassa enemmistönä. Hän on iskenyt silmänsä säkkärätukkaiseen Zerindaan, joka tuntuu kuitenkin välillä olevan ihan saavuttamattomissa, kun antautuu sirun ja esiäidin muistojen valtaan.
Kauhu paiskasi mun jalat veteläksi, oli hullun avuton olo. Yksi feizhongeista tuli suoraan mua päin. Se oli vähän kuin sudenkorennon ja koppakuoriaisen sekoitus, paitsi jättimäinen, ja sen siivet oli kuin veitset. (s. 75)
Kirjan tarina alkaa kunnolla siitä, kun feizhongit hyökkäävät Sopusointu-leiriin ja nämä viisi urheaa tyttöä päättävät tarttua aseisiin ja mätkiä konehyönteiset lentokyvyttömiksi, sillä sen jälkeen niiden itsetuhomekanismi räjäyttää ne. Zerinda saa jälleen pahan kohtauksen, jonka vuoksi hän päättää lopettaa leirin ja lähteä pois. Muut tytöt haluavat lähteä tuhoamaan feizhongeja, etenkin Joselina, joka on vihainen veljensä menetyksestä. Niinpä tämä viisikko lähtee leiriltä tarkoituksenaan ratkaista noiden konehyönteisten alkuperä ja tuhota niitä niin paljon kuin voivat. Erään feizhongin sisältä löytynyt koodi herättää heidän uteliaisuuden ja he alkavat etsiä lisää koodeja ja muita johtolankoja, samalla kun vaeltavat Maailmankodissa eri kulkuvälineillä (erikoisuutena maalla kulkeva purjealus nimeltä purjelinna), vierailevat eri juhlissa, tapaavat ihmisiä, tekevät havaintoja, miettivät maailmaa, purkavat tuntojaan ja hitsautuvat huomaamattaan yhteen.
"Minä luulen, että tämä on vain iso peli. Tai jonkinlainen koe. On yksinkertaisesti liian epäuskottavaa, että elämää olisi syntynyt juuri tänne ja vain tänne, että täällä on meille tarjolla näin täydelliset olosuhteet, en minä tiedä. Sekö olisi vain sattumaa, että minä olen elossa tänä käsittämättömän lyhyenä aikana, kun ihmiskunnan sivilisaatio kukoistaa?---" (s. 134)
Kirjassa on tyttöjen seikkailun lomassa kohtia, joissa he pohdiskelevat syvällisesti maailman tilaa ja historiaa. Maailmankodissa asuneet Lise-Lotte, Joselina ja Kaia ovat jo omaksuneet rauhanomaisen elon valtiossa, jossa varallisuuskaton ansiosta kukaan ei pääse rikastumaan muita enemmän, aseita ei valmisteta eikä saasteita tuottavaa teollisuutta sallita. Ritva ja Zerinda taas ovat Saarivaltion kasvatteja, jonka perustivat ja erottivat mantereesta survivalistien joukko samoihin aikoihin, kun Maailmankotikin perustettiin, eli vuonna 2049. Vaikka elo on kovin rauhaisaa, ei utopiakaan ole täydellinen: feizhongit aiheuttavat pelkoa, ja mikä kummallisinta, Saarivaltiossa niitä ei ole ollenkaan. Lisäksi välillä jotkut kaupungit yrittävät irtautua Maailmankodista, koska sääntelemätön markkinatalous voisi mahdollistaa paremmin rikastumisen. Onko kouluttautumisessa mitään mieltä, jos ei saa enempää varallisuutta kuin muut?
Utopian määritelmä lienee, että se on kuva tulevaisuudesta, visio siellä jossakin, jotain mitä kohti pyrkiä. Niin että täydellinen maailma ei voi koskaan toteutua tänään, aikaisintaan huomenna, mutta onpahan jotakin, minkä eteen työskennellä. (s. 368)
Zerinda käy siruistutteensa vuoksi läpi esiäitinsä ahdinkoa ennen kolmatta maailmansotaa, aikana, kun maailma alkaa olla sellaisessa murroksessa, ettei mikään tuo enää iloa, mutta silti täytyy mennä massan mukana ja kuluttaa, ostaa lisää ja huvitella, ennen kuin kaikki loppuu. Tytöt kauhistelevat aikaa, jolloin ihmiset käyttivät eläimiä hyväkseen: saattoivat lehmät uudelleen raskaaksi, ja veivät vasikan, jotta saivat tästä lypsettyä maitoa omaan käyttöönsä. Vanha navetta toimii Maailmankodissa muistomerkkinä tälle kauheudelle, ja tytöt eivät voi käsittää moista tapahtuneen. Tuolloin ihmiset olivat vain tottuneet käyttämään eläimiä hyväkseen.
Minä pelkään pelkoa: pelkään ihmisten levottomuutta, sitä että vaikka Maailmankoti toimii kuinka hienosti, aina on niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä. (s. 257)
Lukijaa herätellään ajattelemaan tämän utopistisen maailman (ja sen vastakohdan, Saarivaltion) kautta nykymaailman tilaa. Maailmantyttäret on erityisen ajankohtainen nyt, kun sota on meneillään Ukrainassa ja kolmannen maailmansodan pelko kaikkien takaraivossa. Vaikka kuinka haluaisin ajatella täydellistä maailmaa, jossa vallitsisi rauha, tasapaino kaikkien taloudessa ja sopusointu ihmisten välillä, huomasin samaistuvani Hourumantereesta ja sen ihmisistä ärsyyntyneeseen Ritvaan, jonka mielestä ihmiset siellä vain lässyttivät, eivät osanneet edes tapella kunnolla (kiistat sovitettiin joko keskustelemalla tai tanssibattleilla), ihmisten aika kului yhteisen hyvän tekemiseen jne. Suhtaudun hyvin kyynisesti kaikkeen utopistiseen ajatteluun, sillä utopia on lopulta hyvin lähellä kääntyä dystopiaksi.
Maailmantyttäret ei noussut minun suosikikseni Enorannan kirjoista, mutta hyvin vahvan jäljen se minuun jätti teemoillaan. Uskoisin, että tämä olisi hyvä ajatuksien herättäjä nuorille aikuisille, joten varmasti tulen vinkkaamaan tätä ainakin lukioryhmille. Tämä on voimauttava tarina ystävyydestä, naiseudesta ja maailman tilasta. Mikään kevyt lukusukkula tämä ei ole, vaan vaatii makustelua ja pohdintaa, jotta tästä saa mahdollisimman paljon irti. Kirjan loppu antaa toivoa ja lukijalleen tyynen mielen, joskin feizhongien arvoituksen paljastuminen oli minulle suoranainen pettymys.
Arvosanani 4
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muissa blogeissa:
--
Samantyylistä luettavaa:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole
Booklist Queen: Genre you dont usually read
Seinäjoen kirjasto: 15. Kirjassa ollaan tropiikissa
Popsugar: A book about or set in a nonpatriachal society
YA-spefihaaste; Utopia
1 kommentti:
En uskaltanut kuin silmäillä, koska kirja on justiin kesken. Kiva, että arvosanaksi tuli 4, yleensäpä Enorannan kirjat ovat kyllä hyviä.
Lähetä kommentti