Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Päivitys P.I.-trilogiaan

 Luin Siri Kolun Iltasatuja maailmanpalosta, joka on itsenäinen kolmososa P.I.-trilogiaan. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioini aiemmista osista sekä tästä uusimmasta.


 


sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Jos vain kruunun saisin: Leah Johnson

Jos vain kruunun saisin: Leah Johnson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): You Should See Me in a Crown. Kansi: Stephanie Yang (suunnittelu), Michael Frost (kuva)

"Sydämellinen YA-romaani unelmista ja itsensä löytämisestä.

Liz uskoo olevansa liian musta, köyhä ja kömpelö loistaakseen pienessä, yläluokkaisessa kotikaupungissaan. Hän aikookin jättää Campbellin kauas taakseen ja suunnata eliitticollegeen. Suunnitelma kuitenkin romuttuu, kun hän ei saa rahallista tukea jatko-opintoihinsa.

Päättäjäistanssien kuningattarelle luvattu stipendi kattaisi collegen kustannukset, joten Liz karaisee itsensä ja osallistuu armottomaan kisaan. Kokemuksesta tekee siedettävän ainoastaan uusi oppilas Mack, joka tavoittelee samaista kruunua.

Estääkö kilpailijaan ihastuminen Liziä toteuttamasta unelmiaan... vai saako se ne toteutumaan?"(Karisto)

Oma arvio: 

Tätä kirjaa olen kovasti odotellut saapuvaksi. Kun näin ensi kerran kirjan alkuteoksen You Should See Me on A Crown kannen, joka on siis identtinen tämän suomennoksen kannen kanssa, kuvittelin kirjan olevan enemmänkin varhaisteini-ikäisten kirja. Mutta ei, kyllä tämä YA-kirja on. 

Kirjan alussa lukion viimeistä luokkaa käyvä Liz tuskastelee sitä, kuinka monta yliromanttista ja -ampuvaa päättäjäistanssiaiskutsua hän on jo koulussaan joutunut todistamaan. Nyt koulun suosituimpiin kuuluva Derek esittää Dirty Dancing -henkisen kutsun Rachelille, jota Liz pitää kilpailijanaan lähes kaikessa. Hän on niin kauhean suosittu, ja niin otettu kaikesta saamastaan huomiosta, kun taas Liz on tottunut pysyttelemään syrjässä kaikesta huomiosta. Mutta haluaako hän oikeasti olla syrjässä? Liz soittaa koulun orkesterissa, menestyy hyvin opinnoissaan ja onkin melko varma, että saisi stipendin Penningtonin huippucollegeen. Ystäviäkin löytyy, sillä hän liikkuu yleensä yhtenä tyttönelikosta, johon kuuluvat Gabi, Britt ja Stone. 

Jossain vaiheessa hän varmisti, että minä tajusin ystävyytemme olleen vain väliaikainen vaihe. Ja minun oli hyväksyttävä asia, koska en mahtanut sille mitään. (s. 18)

Silti Liziä kalvaa, ettei koulun söpöin ja mukavin poika Jordan enää huomaa häntä. He olivat yläkoulun loppuun asti vielä erottamaton kolmikko, Gabi, Liz ja Jordan, mutta lukion alussa Jordan käänsi Lizille selkänsä ja liittyi suosittujen tyyppien kerhoon. Liz ajattelee, että Jordan häpeää sitä, millainen Liz on: säkkärätukkainen tyttö, joka ei osaa olla niin viileä kuin esimerkiksi Rachel tai Jordanin viimeisin tyttöystävä Emme.

Kun Liz saa kuulla, ettei saakaan stipendiä, hänen unelmansa meinaavat romuttua. Hän ei voi sanoa suru-uutista mummolleen, joka on huolehtinut Lizistä ja hänen sirppisoluanemiaa sairastavasta pikkuveljestään Robbiesta sen jälkeen, kun heidän äitinsä menehtyi. Mummo kun pistäisi heti talon myyntiin ja tekisi kaikkensa, että Liz pääsisi opiskelemaan, eikä Liz halua sitä. Robbie keksiikin huippuidean: Liz voisi ilmoittautua tavoittelemaan tanssiaiskuningattaren osaa. 

Ensin hänen olisi päästävä tanssiaishoviin, johon valitaan kaikista ehdokkaista sopivimmat. Se tietäisi vapaaehtoistöihin osallistumista ja muutenkin edukseen esiintymistä. Palkkiona tanssiaiskuningattaren tittelistä olisi sievoinen summa rahaa, jolla Liz pääsisi opiskelemaan. Kun Lizin ystävät, etenki Gabi, ovat ajatelleet samaa, Liz päättää hammasta purren suostua. Gabi rupeaa hääräämään kuin kanaemo Lizin ympärillä, valitsee tämän vaatteet ja ohjailee muutenkin ystävänsä tekemisiä, jottei koulun some-eetteriin, Campbellin kuiskailuihin, tulisi mitään kyseenalaista julkaisua Lizistä.

En usko satuihin, rakkauteen ensisilmäyksellä tai muuhun vastaavaan, mutta mielessäni käy, että ehkä tämä tyttö ja nuo silmät ja pisamia täynnä olevat kasvot riittävät käännyttämään minut. (s. 50)

Liz tutustuu heti ensimmäisessä ilmoittautumistilaisuudessa tyttöön, joka erottuu tyyliltään ja käytökseltään muista kokelaista. Mackiksi itseään kutsuva tyttö saa Lizin pasmat sekaisin heti ensi katseesta ja tytöt ystävystyvätkin heti. Mack on hulvaton persoona, joka saattaa sanoa hermostuksissaan vähän mitä sattuu ja aiheuttaa näin pieniä väärinkäsityksiä. Liz on kuitenkin ihan hurmaantunut, eikä oikein jaksaisi enää välittää edes Jordanin sovittelevista lähentymisyrityksistä vapaaehtoistyön lomassa. Liz ei voi antaa anteeksi nöyryytystä, jonka koki heti ensimmäisenä lukiovuotena, kun Jordan käänsi tälle selkänsä kavereidensa edessä. Ei, vaikka Jordan vaikuttaa vilpittömältä.

"Tämä matalan profiilin juttu on rankempaa kuin uskoin, etenkin nyt kun mä jo tiedän, millaista on suudella sua." (s. 171)

Gabi ei ole kovin mielissään siitä, että Amanda (alias Mack) ja Liz ihastuvat toisiinsa. Ystävät ovat kyllä tienneet Lizin suuntautumisesta, mutta ovat sitä mieltä, ettei perinteisen tanssiaiskuningattaren roolin havittelussa kannattaisi päästää Campbellin kuiskailuihin kuvia, joissa Liz suutelee tyttöä. Gabi taas innostuu siitä, että Liz on viimein laskenut suojauksensa Jordania kohtaan ja päästänyt tämän taas elämäänsä. Gabi kannustaakin Liziä näyttäytymään enemmän Jordanin kanssa ja antamaan oletuksen siitä, että he olisivat pari. Liz alkaa jo kyllästyä Gabin ohjailuun, ja sitten Jordan kertoo vielä yhden jutun, joka saa Lizin tajuamaan, ettei Gabi olekaan ollut niin hyvä ystävä kuin hän on  luullut.

Koskaan ennen minusta ei ole tuntunut tällaiselta. Kuin en tietäisi, juoksenko jotain pakoon vai jotain kohti. Tiedän vain, että olen väsynyt, ihan uskomattoman väsynyt siihen, että minun ylipäänsä täytyy juosta. (s 105)

Olipas mukavan piristävää lukea YA-kirja, jossa on tosi isossa roolissa tytön ja pojan välinen ystävyys, joka ei missään vaiheessa muutu romanssiksi. Tietenkin se on ihan selvää, ettei se voisikaan muuttua, koska päähenkilö Liz tykkää tytöistä, mutta sekään ei aina kirjoissa ja elokuvissa anna takeita sille, etteikö sitten kuitenkin jossain vaiheessa ne lapsuuden tyttö-poika-kaverit kuitenkin lankeaisi toistensa syliin. Minusta Lizin ja Jordanin ystävyys, joka on ollut vuosia katkolla lähinnä huonon tuurin ja väärinkäsitysten vuoksi, mutta alkaa lämmetä uudelleen tanssiaishovikisan kuumetessa, on tämän kirjan ihanin juttu. Toki myös Amandan ja Lizin ihastuminen ja rakastuminen, Lizin perheen välittävä tunnelma kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) ja Lizin herkkä, ihastuttava ja tarvittaessa päämäärätietoinen persoona tekevät tästä unohtumattoman lukukokemuksen.

Olen mukana, kaiken keskellä. En ole vain Se musta tyttö tai Se tyttö, jonka äiti kuoli tai Se köyhä tyttö. Olen Liz Lighty - olen toki myös tuota muuta, mutta äkkiä se ei tunnu enää niin pahalta asialta. (s. 190)

Elizabeth Lighty pistää pikkukaupungin jämähtäneet ja tunkkaiset periaatteet romukoppaan ja raikastaa tanssiaiskuningatarkisan. Samalla hän saa itseluottamusta eikä enää suostu jäämään varjoon, vaikka paniikkikohtaukset välillä hiipivät nurkan takana. Hän saa rakkaan ystävänsä, Jordanin, takaisin, rakastuu ja tulee rakastetuksi ja  selvittää välit kateellisen ystävänsä Gabin kanssa. Oikein mukava, nykyajan selviytymistarina!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Dumplin - isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy

Runoilija X: Elizabeth Acevedo

Mun vuoro: Angie Thomas


Lisään kirjan Booklist Queen lukuhaasteen kohtaan:

Own voices story


lauantai 23. lokakuuta 2021

Pelletaivas: Anne Lukkarila

 Pelletaivas: Anne Lukkarila. Basam Books 2021

Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie Design

"Iinun abivuotta sävyttää kasvava ahdistus. Läheisten sairaudet ja pelko heidän menettämisestä, näköalattomuus omasta tulevaisuudesta, tietään etsivät seksuaalisuus sekä eritysherkkyys luovat paineet, jotka purkautuvat Iinun spontaaniksi pakomatkaksi kesäiseen Eurooppaan juuri omien yo-juhlien kynnyksellä. Matkalla Iinun tavoittaa musertava uutinen, hänen paras ystävänsä jäi rattijuopon yliajamaksi lakkiaisyönä. Olisiko onnettomuutta tapahtunut, jos Iinu olisi jäänyt?

Milla näkee kuolemansa jälkeen ihmisen kokoista kipuilua enemmän ja ohjaa Iinun odysseiaa tuonpuoleisesta. Iinu hakee etsimäänsä Pariisista, Barcelonasta, L ́loret de Marista ja Venetsasta, kohtaa vaaroja, valoja ja varjoja tietämättä, miten Milla seuraa häntä matkallaan. Lopulta Iinu löytää haluamansa ja palaa kotiin, valmiina antamaan anteeksi itselleen ja Millalle. Iinu on oppinut luopumisen läksynsä.

Iinun matka on ihmisen kokoinen kasvutarina, Millan matka ihmiskunnan mittainen. Tarina avaa aikamme suuria teemoja, jotka näkyvät koko maailman kipuiluna. Ilmastonmuutos, läheisten katoaminen muistisairauteen, sota, pakolaisuus, ihmisen yksilöllisyyden ja sananvapauden kriisit. Kantavana teemana on lohtu. Tieto siitä, että kasvu tapahtuu aina kivun kautta, oli kyse ihmisestä tai ihmiskunnasta." (Basam Books)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa minulla oli sellainen tilanne, etten oikein alussa keksinyt mitään, mitä kirjoittaisin lukemastani kirjasta. Nappasin vinkin tästä kirjasta kirjailijan Twitter-tililtä ja pyysin arvostelukappaletta Pelletaivas-romaanista, jota Anne Lukkarila oli vasta esittelemässä myös Oulun kirjailijaseuran Uusi kirjallisuusfestivaali -nimisessä tapahtumassa. En tuolloin osallistunut kyseiseen tapahtumaan, mutta nimi jäi mieleen. Hiukan minua hämää kirjan kansikuva, josta minulle tulee ensivaikutelma, että kyseessä olisi lastenkirja. Kuvan leijaa pitelevä pellekin näyttää äkkiseltään pikkupojalta.

Pelletaivas ei ole pituudella pilattu, se on vain 130-sivuinen, mutta aiheeltaan ja sisällöltään raskas ja ahdistavakin. Päähenkilönä on Iinu, joka karkaa juuri ennen lakkiaisiaan Eurooppaan pakoon kaikkea sitä ahdistavaa, mitä hänellä kotimaahan jäi. Sinne jäi myös Milla, paras ystävä, jonka kanssa heidän piti viettää lakkiaisia yhdessä. Iinu ei vielä kirjan alussa tiedä, että Milla on kuollut. Rattijuoppo törmäsi yöllä taksiin, jonka kyydissä Milla oli. Nyt jo kuollut Milla vuorottelee minäkertojaäänenä kirjan muiden lukujen välissä. Milla seuraa Iinun matkaa halki Euroopan ja toimii tämän suojelusenkelinä - tai pikemminkin pellenä, sillä hän ottaa välillä ilmestyessään näkyviin Iinun ja Millan penkkariteemaisen pelleasun käyttöönsä uudelleen.

Meidän piti muuttaa maailmaa, Milla lauloi ja kun hän puristi Iinua käsikynkästä, uskoi Iinu mihin vaan. (s. 16)

Alussa lukijalle valotetaan niitä syitä, jotka johtivat Iinun äkilliseen lähtöön: Hänen pappansa on sairaalassa. Hänen exänsä, Nipa, jonka kanssa hänellä oli lähinnä seksiä, kiinnostaa Millaa, eikä Iinu ole oikein varma, mitä mieltä asiasta on. Iina tutustuu kaunissilmäiseen Taruun Levin reissulla ja rakastuu - samalla hän joutuu pyörittelemään päässään seksuaali-identiteettiinsä liittyviä kysymyksiä, tulemaan ulos kaapista perheelleen ja ystävilleen ja selittelemään itseään Millalle. Tulevaisuudensuunnitelmatkin ahdistaa. Kaikki tämä alkaa olla paljon ajattelevalle Iinulle liikaa, ja sitten hän päättää vain häipyä. 

Iinusta tuntui, että hän oli kotona mutta ei kuitenkaan ollut. (s.30)

Iinu seikkailee Pariisissa, missä joutuu puhelimessa selittelemään lähtöään itkuiselle Tarulle, kuulee Millan kuolemasta ja ostaa Disneylandista itselleen pehmopellen, jotka kantaa matkassaan lopun matkaa. Hän yrittää selittää puhelimessa Millan äidille tämän halunneen hautauksen sijaan polttohautauksen. Barcelonassa hän tutustuu Bastianiin ja Imadiin, musiikkituottajaan ja IT-nörttiin, jotka suunnittelevat uutta mullistavaa sovellusta. Espanjan rantakohteessa hän kohtaa norjalaisen Louin ja rakastuu. Loui on valokuvaaja ja hänelläkin on jonkinlaista epävarmuutta identiteettinsä kanssa. Vaikka kuinka Iinu haluaisi pitää Louista kiinni, tämä palaa takaisin Norjaan ja ohjaa Iinun matkustamaan Venetsiaan, jossa suomalainen Ritu toimisi tämän oppaana. Kaikki nämä matkat Milla seuraa varjona ystävänsä perässä ja pelastaa tämän välillä hankalista tilanteista ottamalla pellehahmon itselleen.

Tämä kirja oli jotenkin kamalan raskasta luettavaa. Kuolleen ystävän mukanaolo ja pelleteema teki siitä minusta jotenkin vielä ahdistavamman. En oikein saanut kiinni mistään, enkä löytänyt valonkipinää oikein mistään loppua lukuunottamatta. Kyllä se toivo siellä jossain oli, mutta minun oli sitä kauhean vaikea kaivaa kaiken synkkämielisyyden keskeltä. Haamu-Millan näkökulmat olivat väliin hiukan liian filosofisia minun makuuni. Kuitenkin ajatus suojelusenkelistä on minusta ihana: kuinka monesta pulasta Milla ehtiikään Iinun pelastaa reissun aikana.

Saapuva aika on ilmaelementin aikaa. Ilma symboloi vapautta ja itsenäisyyttä. Ihminen keksii uusia tapoja lentää ja tekoäly kehittyy nopeasti. (s. 66)

Tämä on  mielestäni new adult  -ikäisille (18-30) sopiva ja ajatuksia herättävä kirja identiteetistä, kasvusta, ahdistuksesta, luopumisesta ja hyväksymisestä. Voikin olla, että ehkä joku valveutunut, ilmastoahdistuksen ja identiteetin kanssa kipuileva nuori aikuinen saa tästä enemmän  kuin esim. minä.

Arvosanani 3-

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas 

Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila

Dodo ja Khimaira: J.S. Meresmaa 

 

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Tyhmästi tehty: Heidi Silvan

 Tyhmästi tehty: Heidi Silvan. Myllylahti 2021

Kansi: Karin Niemi

"Henkeäsalpaava tarina tyttöjen ystävyydestä, polttavasta rakkaudesta ja keinoja kaihtamattomasta oman edun tavoittelusta. 

Sen kesän piti olla paras kaikista… Piti tehdä kaikenlaista hullua mutta ei sentään mitään näin tyhmää.

 

Josefiina on kaunis ja itsevarma.

Iris on iloinen ja ikuisesti hyvä ystävä.

Elsa on älykäs ja fiksuin kaikista.

Mutta yhtä heistä ei enää ole.

 

Josefiina, Iris ja Elsa ovat keskenään parhaat ystävät, jotka tekevät kaiken yhdessä. Tytöt ovat kiinnostuneita vain itsestään ja hyvänä kakkosena toisistaan.

Pinnan alla on säröjä ja täydellisessä ystävyydessä vinoumia. Yhteistä on epätoivoinen oman onnen etsintä, kun ”minä itse” on etuoikeutettu ja voi tehdä mitä tahansa. Muut ihmiset ovat esteitä, jotka voi työntää syrjään, jos he ovat tiellä. (Myllylahti)" 

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=yIwrFW4SqmI 

Oma arvio:

Olen lukenut Silvanin aiemmasta tuotannosta ensimmäiset, enemmänkin varhaisnuorille suunnatut John Lennon minussa ja Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos, jotka erottuivat erityispiirteisillä tyttöpäähenkilöillään. Tyhmästi tehty on oululaiskirjailijan ensimmäinen YA-kirja. Se on huomattavasti sävyltään synkempää kuin hänen aiemmat kirjansa.

Heti kirjan alussa lukijalle paljastuu, että yksi tyttö kuolee. Kirjan päähenkilöinä on 15-vuotias tyttökolmikko, Elsa, Iris ja Josefiina, joilla on tarkoituksena tehdä kesällä erilaisia hulluja tempauksia ja saavuttaa näillä somesuosiota. Ensimmäinen tempaus on hypätä paikalliselta sillalta joen hyiseen veteen. Heti alussa ei jää epäselväksi, kuka on joukon epäröijä ja harkitsevaisin: Elsa soimaa itseään siitä, ettei osaa suhtautua tempauksiin niin vapautuneesti kuin villimmät Iris ja Josefiina. Iris on joukon hulvaton ilopilleri, ja Josefiina viileä kaunotar. 

19. kesäkuuta

"Oliko joku teistä ulkopuolinen?"

"Ei, ei meistä kukaan ulkopuolinen ollut."

Paitsi että oli. Tietenkin oli.

Kolmen tytön porukassa yhden oli aina oltava ulkona. (s. 102)

Pian selviää, ettei porukan dynamiikka ole ihan kunnossa. Elsa kokee huonommuutta etenkin Josefiinaa kohtaan ja Iris taas on hyvin katkera Josefiinalle, joka ilmoittaa heti alussa menevänsä treffeille lukiolaisen Leon kanssa. Josefiina ei nimittäin tiedä, että Iris ja Leo ovat sekstailleet Laten hallilla, jossa Iris on välillä käynyt, vaikka hänen veljensä eivät siellä enää pyöri. Iris ei ole huudellut ihan kaikille, että molemmat hänen isoveljensä on tällä hetkellä vankilassa. Iris uskoi tosissaan, että hänen ja Leon välillä olisi jotain muutakin kuin satunnaista sekstailua korjattavan auton takapenkille, mutta nyt kuulostaa, että Leo on täysin kauniin Josefiinan lumoissa. 

Jälkeenpäin Leo ojensi Irikselle öljyisen trasselitupon käden pyyhkimistä varten ja siirtyi Corollan moottoritilan ylle kuin ei mitään. (s. 134)

Kaikki alkaa eskaloitua, kun Iris ja Elsa alkavat saada Josefiinasta tarpeekseen. Kateus on tosiaan kavala tauti. Vaikka Leo on vakuuttanut hallilla tykkäävänsä vain Iriksestä, ja vain hairahtuneensa Josefiinaan, on tämä jatkuvasti liimaantuneena Josefiinan kylkeen. Elsa pitää omat tunteensa hyvin salassa muilta, mutta lukijalle paljastuu, että myös hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut Leoon. Miksi Josefiina saa aina kaikki ja hänelle kaikki on niin helppoa? Elsan kotona on hiukan kireää rahaongelmien ja äidin mustasukkaisuuden takia, jota Elsa lietsoo entisestään jättämällä vanhempien sänkyyn kukan, kun äiti on työmatkalla. Josefiinalla taas oli varaa laittaa oikeat pidennykset hiuksiin ja upeat ripsenpidennykset, kun Elsa joutui turvautumaan halpoihin klipseihin. Edes se, että Josefiinan äiti oli kärsinyt pitkään masennuksesta eikä juuri uskaltanut poistua kotoaan, ei tuntunut antavan ymmärrystä Josefiinaa kohtaan.

Tilanne kulminoituu siihen, että Elsa ja Iris alkavat suunnitella ilkeyksiä Josefiinan päänmenoksi. Mikä olisi oikea tapa antaa sille opetus? Yöllinen salaratsastus ontuvalla hevosella ei tuota toivottua tulosta eli Josefiinan selästä suistumista, joten tyttöjen on keksittävä jotain muuta. 

Tyhmästi tehty on tunnelmaltaan hyvin rakennettu psykologinen jännäri, jossa tärkeinä teemoina on moraali, hyväksikäyttö ja kateus. Vaikka kirjan päähenkilötytöt ovat hyvin realistisen oloisia komplekseineen, minua hiukan häiritsee väliin töksähtelevä, turhan arkisen lyhytsanainen dialogi heidän välillään:

"Saatat ehkä?"

"En mä tiedä."

"Et tiedä?"

"Älä toistele mun sanojani."

"Tykkääkö Leo susta?" (s. 88)

-----

"Se sanoo ainakin", Josefiina mutisi.

"Mitä?"

"Se sanoo niin. Leo. Leo sanoo, että rakastaa."

Iriksen kädet puristuivat nyrkkiin ja suoristuivat saman tien voimattomina. "Ketä?"

"Mua."

"Sua?" (s. 89)

Tyttöjen moraalintaju tuntuu olevan niin hukassa, että aivoihini sattuu. Eniten minua arveluttaa se, miten Iris ja Elsa laittavat Josefiinan ratsastamaan yöllisellä salaratsastuksellaan hevosella, jonka he tietävät ontuvan. Luulisi, että todellisten hevosystävien mielessä etusijalla olisi hevosen hyvinvointi eikä se, että he saavat vahingoitettua ystävää. Tyttöjen kerrotaan kuitenkin käyneen kyseisellä tallilla vuosia, ja hevoset tuntuvat olevan heille tärkeitä. Mutta niin kai se sitten on, että moraalintaju voi järkkyä, jos ei ole pääkopassa ihan kaikki kunnossa. 

Tyttöjen kesäistä elämää tuntuu rytmittävän puskakaljoittelu ja hullut tempaukset. Kaikki he haluavat kokemusta itselleen seksin saralla, ja antavat poikien käyttää heitä hyväkseen. Tarinan pojat ovat sattumoisin kaikki melkoisia kusipäitä, joilla ei ole mitään käsitystä suostumuksesta ja tasa-arvoisesta seksistä. Ainut järkevähkö on Irikseen ihastunut Kai, jota Iris kuitenkin käyttää vain hyväkseen, vaikka haluaisi Leon itselleen.

Pidän kovasti kirjan jännäripainotteisesta tunnelmasta, mutta muutaman töksähtelevän asian (pääosin dialogin) vuoksi ei kirja minun arvosteluasteikolla noussut korkeimmalle pallille. On mukavaa, että YA-jännäreitä ilman spefi-elementtejä julkaistaan, ja tämä on hyvin varteenotettava sellainen. Pidän siitä, miten tyttöjen näkökulmia rikkoo väliin sijoitetut uutispätkät ja rikostutkintahaastattelut tulevaan kuolemaan liittyen. Silvanin kirjoittama kieli on selkeää ja rönsyilemätöntä, joka sopii tällaiseen vetäväjuoniseen jännäriin oikein hyvin. Kirjan kansi on liekkeineen ja kipinöineen huomiota herättävä ja sopivan vakavasti otettava, kiitos kansitaiteilija Karin Niemen, mutta kirjan nimi ei ole mielestäni oikein vetävä, vaan jopa turhan lapsellinen YA-kirjaan.

Arvosanaksi annan 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Lastenkirjahylly

Kirjojen keskellä 

 

Samantyylistä luettavaa:

Yksi meistä on seuraava -sarja: Karen M. McManus 

Kaksi voi säilyttää salaisuuden: Karen M. McManus

Sadie: Courtney Summers

 Me olimme valehtelijoita: E. Lockhart

 

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat blogin Halloween lukuhaasteeseen

 

Lisään kirjan Booklist Queen -lukuhaasteen kohtaan:

Local Author


sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Päivitys Korento-sarjaan

 Luin Anne-Maija Aallon Korento-sarjan toisen osan Mistä valo pääsee sisään. Kansikuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni molemmista osista.



sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Päivitys Royaumen aikakirjat -sarjaan

 Luin Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -sarjan toisen osan Isetin solmu. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni molemmista osista.



lauantai 25. syyskuuta 2021

Kaija Koo -Taipumaton: Jouni K. Kemppainen

 Kaija Koo - Taipumaton: Jouni K. Kemppainen. WSOY 2021

Kansi: Bifu / People's, AJ Savolainen (kuva)

"Supertähden odotettu elämäkerta.

”Hän kuuli korvissaan isän huudot ja äidin raskaan hiljaisuuden. Hän muisti ihmiskammonsa, pelkonsa ja mallipoikaystävänsä lyönnit, isän verentahriman kypärän, tupaten täydet salit, humalaisen aviomiehen ja pienen kynttilän studion pöydällä."

Kaija Koo – Taipumaton on ainutlaatuinen elämäkerta yhdestä Suomen rakastetuimmasta artistista. Se on kertomus siitä, kuinka lahjakas mutta ujo Kaija Kokkola selätti miesten hallitseman musiikkimaailman ja nousi oman uransa sankariksi, vahvaksi ja kunnioitetuksi supertähdeksi, kansan Kuningattareksi. Viidelle vuosikymmenelle ulottuva ura sisältää huikeita huippuja ja jyrkkiä laskuja, joita kehystävät myrskyisän yksityiselämän kiemurat.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on kolunnut Kaija Koon kanssa hänen lapsuutensa leikkipaikat ja keikkamestojen takahuoneet ja haastatellut häntä yli vuoden ajan. Sanansa ovat sanoneet myös Kaijan läheiset, ystävät, kollegat, työtoverit ja avustajat. Tuloksena on suorapuheinen ja poikkeuksellisen avoin elämäkerta." (WSOY)

Oma arvio:

Aina niinä harvoina kertoina, kun olen esitellyt blogissani elämäkertakirjaa, tavakseni on tullut ensin kertoa siitä, miksi olen valinnut luettavakseni juuri kyseisestä ihmisestä kertovan kirjan. En nimittäin juurikaan muuten lue elämäkertoja, ellei siinä esiintyvä henkilö ole jollain tavalla koskettanut minun elämääni tai ole muuten erityisen kiinnostava mielestäni. Eikä kovinkaan moni ihminen ole. Siis minulle kiinnostava.

Olin yläkouluikäinen, kun Kaija Koo nousi pinnalle Tuulten viemää levyllään. Muistan, että erityisesti enoni luukutti tätä levyä mummolan kesinä, ja hyvin äkkiä tarttuvat sävelet ja helposti laulettavat lyriikat tarttuivat minun päähäni. Niinpä kuuntelin Kaijo Koon C-kasettia myös omassa soittimessani. Ystäväni kanssa tykkäsimme laulaa paljon pyöräillessämme heppatallille, ja Kaija Koon biisit olivat meillä ahkerasti laulettavia matkabiisejä. Osaan yhä edelleen esimerkiksi biisien Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden ja Niin kaunis on hiljaisuus sanat kokonaan ulkomuistista. Myöhemmin, nuorena aikuisena ostin itselleni Kaija Koon kokoelma-CD:n ja löysin hänen biisinsä hetkellisesti uudelleen. Kokoelmalta mieleeni jäivät muun muassa Ex-nainen, joka soi yhä silloin tällöin minulla korvamatona, sekä alkupään tuotannosta, ennen Tuulten viemää -levyn, hieno biisi Kevään ensilunta, joka on oikeasti uskomattoman hieno kappale!

Nyt aikuisiällä musiikkimakuni on ollut pitkään ulkomaista poppia, etenkin elektropoppia, enkä ole aktiivisemmin kuunnellut Kaija Koon biisejä. Jokavuotisilla kesäfestareilla olen kuitenkin pitänyt huolen, että olen kuuntelemassa Kaijan keikat, sillä ne ovat aivan huikeita. Takana on kolme katsottua festarisettiä, joista viimekesäinen harmikseni jäi vähän vaikuksi, koska emme ehtineet saada hyviä paikkoja ja katsomoalue oli turhan täyteen tupattu. Niinpä tiirailin Kaijaa kauempaa, eikä kokemus sieltä ollut niin vaikuttava.

Tässäpä syyt, miksi halusin ehdottomasti tarttua Jouni K. Kemppaisen kirjoittamaan Kaija Koon elämäkertaan. En halunnut urkkia mitään kohupaljastuksia hänestä (mitä on tietysti jo lehdistö kaivanut kirjasta esiin palstoilleen) vaan tutustua häneen ihmisenä niin hyvin, kuin kirjan välityksellä nyt voi.

Taipumaton etenee hyvin kronologisessa järjestyksessä, joten lukijan on helppo pysyä mukana. Kemppainen ei onneksi ala rönsyilemään tekstissään, vaan pysyy aika hyvin asiassa. Vertauksena Jari Tervon kirjoittama Loiri, joka jäi minulla kesken liian rönsyilyn takia. Haluan, että elämäkerrassa pysytään itse päähenkilössä eikä aleta kertomaan sen ajan poliittisista tilanteista kovin yksityistarkkaan.

Se oli kuin todeksi tullut satu tai uni, tai oikeastaan mikä tahansa unelmien täyttymistä kuvaava ilmaus käy, sillä juuri mikään ylisana ei tunnu liioittelulta. Kaijan paluu musiikkimaailmaan täytti ne kaikki. (s.133)

Elämäkerta keskittyy tasapainoisesti niin Kaijan artistiuraan kuin henkilökohtaiseen elämään. Voisin kuitenkin sanoa, että hänen musiikkinsa on hienosti pääosassa. Tärkeässä roolissa on toki myös hänen avioliittonsa ja työtoveruutensa Markku Impiön kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu Kaijan kunnioitus ja rakkaus miestään kohtaan, vaikka asiat eivät mene niin kuin saduissa. Arvostan tätä todella. On ollut varmasti kipeää kertoa avoimesti Markun alkoholismista ja mitä se on tehnyt heidän avioliitolleen. Käsittääkseni siitä ei ole aiemmin julkisuudessa ollut mitään.

Ehkä Kaijan selviytymistä auttoi jollain lailla hänen taitonsa katsoa omaa elämäänsä ulkopuolelta kuin vieras sivustakatsoja. (s. 282)

Kaija valottaa rehellisesti lapsuuttaan kodissa, jossa hän tunsi aina hiukan erilaiseksi ja huonommaksi kuin vanhempi Ritva-sisarensa, joutui todistamaan heikkohermoisen isänsä raivonpuuskia ja äitinsä alistuvaa mukautumista. Silti vanhempia ei missään vaiheessa ruveta syyllistämään, todetaan vain asiat kuinka ne ovat. Tavattoman kiehtovaa on lukea Kaijan Kalevi-isän ja Seppo-sedän mieltymyksestä omiin teknisiin vempaimiin, joista etenkin lentävät sellaiset olivat Kaleville tärkeitä. Ja koituivat hänen kohtalokseen, mistä kertoo biisi Viimeinen lento.  

Elämäkerroissa minua kiehtoo aina perhealbumikuvat enemmän kuin usein lehdissäkin esiin tulleet keikkakuvat tms. (Kirjan kuvaliite. Kuva: Kaija Koon perhealbumi)

Onni on ollut varmasti, että hänen perheensä on panostanut Kaijan musiikkiharrastuksiin jo pienestä pitäen. Musiikkitaustainen isä hankki ensimmäisen pianon jo Kaijan ollessa pieni ja hankki tytöille soitonopettajan. On myös mielenkiintoista lukea, miten oikeiden ihmisten löytyminen elämään edesauttaa usein musiikkiuralla. Muusikot elävät omassa kuplassaan, jossa joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun, joka voisi olla hyvä sanoittaja tai basisti tai joku muu. Tuttuja muusikkonimiä vilisee kuvauksissa Kaijan muusikkouran alusta. Kaikessa korostuu kuitenkin Kaijan lahjakkuus laulajana: kuinka hän tekee kaikki taustat biiseihinsä, ja yhteen biisiin niitä saattaa tulla paljon. Kuinka tarkkaan hän hioo biisejään, ennen kuin on tyytyväinen. Kuinka klassinen laulunopettaja yritti saada Kaijaa laulamaan "oikein", mutta Impiö tokaisi heti, että laula niin kuin ennenkin. Kaijalla on oma tyylinsä laulaa ja hyvä niin, vaikka se ei varmasti aina mene klassisten laulumetodien mukaan.

Kaija purskahti itkuun. Markun silmät kostuivat. Sillä hetkellä kummallekin tuli selväksi, että enää ei ollut paluuta. Levy oli pakko tehdä, tai no, ainakin yrittää. (s. 125)

Monet ovat sanoneet, että Kaija Koosta saa melko ylimielisen vaikutelman niin keikoilla kuin muissa esiintymisissä. Kirjan perusteella voisin kuitenkin sanoa, että Kaija on todellisuudessa hyvin lämmin persoona, joka rakastaa yhä entistä aviomiestään, on hyvä ystävä eikä sorru katkeruuteen, vaikka on kokenut melkoisen paljon paskaa elämässään. Kaijo Koon artistipersoona on varmasti itseriittoisempi kuin hän oikeasti on arkielämässään. Kova kurinpitäjä mutta myös tsemppari hän vaikuttaa olevan ainakin keikoillaan. Kaija jakaa myös monia kipeitä kokemuksiaan, kuten raastavat hetket ennen avioeroa ja hänen ainokaisen poikansa moottoripyöräonnettomuuden ja sen jälkeiset sairastelut sekä viimeiset hetkensä äitinsä kuolinvuoteella.

Kaija tuijotti lehden sivua eikä ollut uskoa silmiään. Mitä nyt taas? Mitä kaikkea sitä oikein täytyy sietää, kun on nainen ja julkkis? (s. 187)

Kaija ottaa kirjassaan omalta osaltaan kantaa #metoo-ilmiöön muutamissa kokemuksissaan, joissa hän kokee saaneensa huonoa kohtelua sen takia, että on nainen. Näitä olisi voinut mielestäni ruotia hieman lisääkin. Kaija on saanut kuulla muun muassa ikävää kommentointia hänen painostaan levy-yhtiön johtajalta ja kokee tulleensa naiseutensa takia kohdelluksi eri tavalla julkisuudessa kuin miehet. Kaija kertoo myös avoimesti alku-uransa aikaisesta mallipoikaystävästään, joka oli lopulta sairaalloisen mustasukkainen, joka johti henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Lisäksi Kaijan masennuskaudet tulevat käsitellyksi kirjan sivuilla, sillä hän oli ahdistuskohtausten takia poissa julkisuudesta välissä jopa seitsemän vuotta.

Se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Fyysisen pahoinpitelemisen lisäksi mies uhkaili ja silpoi puukolla Kaijan vaatteita sillä välin, kun tämä oli keikkamatkalla. (s.61)

Olen tyytyväinen, että luin kirjan, joka ei nyt kirjallisuuden saralla ole mikään suurteos, mutta tekee tehtävänsä hyvin ja toimivasti: tutustuttaa lukijan Kaija Kokkolan aka Kaija Koon elämään, johon on kuulunut aina musiikki, rakkaus eläimiin ja ihmisiin.  Ne tyhmät nostot, mitä keltainen lehdistö on tehnyt kirjasta, eivät oikeasti pomppaa tarinasta suuremmin esiin, sillä kokonaisuus on  kuitenkin tasapainoinen. Nekin tempaukset ovat osa Kaijan räiskyvää luonnetta, ja keltä tahansa vähänkään eläneeltä ihmiseltä löytyy kyllä vastaavia juttuja menneisyydestään, jos vähänkään kaivelee (onneksi minusta ei tehdä elämäkertaa!) Hiukan kyllä epäilen sitä, olisivatko he oikeasti laittaneet bändin kanssa mariannekarkit peräaukkoihinsa keikan ajaksi, mutta mikäs siinä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Mesta.net

Muut elämäkerrat blogissani:

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen 

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. 

 

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Mopoautolla mun prinssini saapuu: Tuula Kallioniemi

 Mopoautolla mun prinssini saapuu: Tuula Kallioniemi. Otava 2021

Kansi: Päivi Puustinen

"Rakkaus on kuin kutina, joka ei lähde raapimalla! Hulvaton romaani 16-vuotiaiden kesälomakuvioista.

Sekopäinen kesä. Riipovien tunteiden kesä. Ella alkaa tapailla Tonia, joka on saanut hänen polvensa notkahtamaan jo seiskalla. Ellan molemmat bestikset Pilvi ja Iiris säheltävät tahoillaan, samoin pikkuveli Veeti. Ihan puskista äiti esittelee jonkun Martin, vaikka on ikäloppu yksinhuoltaja. Kaiken huipuksi Ella kuulee vahingossa kipeän perhesalaisuuden.


Ella rakastaa piirtämistä kuten Toni, joka aikoo kuvataiteilijaksi. Mummon antama taiteilijaelämäkerta herättää Ellankin taiteilijahaaveet – ainakin hetkeksi. Mutta kaikki ei suju piirustusten mukaan. Miksei elämä voi olla kuin elokuva!"(Otava)

Oma arvio: 

Olipas mukavaa lukea välillä tämmöinen mukavan keveä, romanttinen ja höpsö nuortenkirja. Mitä muutakaan voisi olla kirja, jonka nimi on niin hulvaton kuin Mopoautolla mun prinssini saapuu. Lisäksi kirjan kaunis, raikas väriläiskäinen kansi, joka on Päivi Puustisen käsialaa, suorastaan kutsuu tarttumaan. Tämä kirja on kiva piristys kaikkien näiden mielenterveysteemaisten kirjojen välissä, joita minulla on tullut viime aikoina luettua. Tuula Kallioniemi on kirjoittanut paljon muitakin ohuehkoja nuortenkirjoja (mm. Pako, Risteys, Villi viikko, Verkot ja Kaksoisolennot), joihin saattaisi nuorilla olla pienempi kynnys tarttua. Tämä uusin on nyt kuitenkin selkeästi suunnattu vanhemmille kuin aiemmat, jotka ovat olleet enemmälti varhaisteinikamaa. 

Mitä on tapahtumassa? mietin kuumissani.

Olipa mitä tahansa, en halunnut sen loppuvan. (s. 88)

Kirjan päähenkilö on helposti samaistuttava, yläkoulun viimeisen vuoden jälkeistä kesää viettävä Ella, joka on hiukan epävarma omista taiteilijan kyvyistään ja vetovoimastaan erästä rastatukkaista Tonia kohtaan. Tonista Ella on haaveillut pitkään: heillä on yhteinen intohimo taiteeseen. Ella haaveileekin taiteilijan urasta, mutta kokee itsensä mangan piirtäjänä epävarmaksi. Lukija kokee heti Ellan kanssa bridgetjonesmaisen hauskoja hetkiä, kun jätskikioskille Tonia katsomaan tullut tyttö sotkeentuu äidiltä lainaamaansa hameeseen ja pyöräilee jätskikioskin seinään pahki. Ellaa vain riepoo se, että hänen ystävänsä Iiris taitaa olla jo kietonut Tonin pauloihinsa. Vai onko sittenkään?

Ei mun sisällä asunut pientä eikä isoa taiteilijaa. Ei revenneen punaisen mekon eikä iskän kauluspaidan ja solmion alla. Mitä mä oikein sekoilin. (S. 58)

Tässä hauskasti ja lennokkaasti etenevässä kirjassa sattuu ja tapahtuu paljon, mutta lukijan mieli pysyy kepeänä. Ella on hauska persoona, joka värjää hiuksensa lilaksi, pukeutuu isävainaan puvuntakkiin ja krakaan, kokeilee somepaastoa ja vähän puhepaastoakin eikä aina osaa sanoa niitä sanoja, mitä pitäisi. Ella ihailee Tonia, kaikkea mitä hän sanoo eikä osaa oikein ilmaista, mitä hän itse tahtoo ja mistä hän pitää, koska on niin epävarma. Ellan jääkiekkoa harrastava Veeti-pikkuveli on yhtä aikaa siunaus ja kirous siskolleen; hämmennystä aiheuttaa se, että Veeti ja Ellan ystävä Pilvi alkavat seurustella. Miten siihen muka voisi suhtautua? Mutta kun Ellan ja Tonin juttu sittenkin etenee seurusteluksi, he voivat viettää aikaa myös nelistään.

Me kaaduttiin mun sängylle.

Kaikki oli ihan liian pelottavaa. (s. 66)

Tokihan tässäkin tarinassa on synkkiäkin teemoja mukana, mutta ne eivät tukahduta lukijaansa. Ellan isä on kuollut tämän ollessa pieni, eikä äiti suostu puhumaan asiasta. Lisäksi äiti alkaa tapailla rasittavaa Marttia. Ellaa vaivaa eräs asia tosi paljon, josta hän ei voi puhua äidille, joten hän menee mummon luokse yökylään. Mummolle Ella kertoo kaiken, lähentyy tämän kanssa ja saa kuulla hämmentävän salaisuuden isästään. Mummo rohkaisee myös Ellaa toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, onhan tämä itsekin ollut lahjakas taiteilija. Ella saa siis lopulta roiman annoksen itsevarmuutta, kunhan löytyy oikean rohkaisijan elämäänsä.

Kai minun olisi pitänyt halata sitä. Kai minun olisi pitänyt pystyä sanomaan, että se oli maailman paras mutsi. Sanoisen sen heti, kun osasin. Varmaan jo huomenna... (s. 129)

Mopoautolla mun prinssini saapuu on minusta ihanan herttainen, hauska ja vetävä kirja. Uskoisin, että tämä voisi olla seuraava yläkouluvinkkausten hitti jo senkin takia, että sivuja ei ole paljon (142 sivua) sekä romantiikan ja huumorin suhde kirjassa on toimiva. Tykkäsin tästä, tämä sai mut hyvälle mielelle. (Vaikkakaan tässä ei mun pettymyksekseni ajettu mopoautolla metriäkään.)

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Pese hampaat ennen kuin pussaat: Satu Kivinen

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas

 Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas. Oppian 2021

"Tuhkataivas on ajankohtainen nuortenkirja, joka kertoo suljetulle osastolle päätyvästä 16-vuotiaasta Evelinasta. Kati-Annika Ansaksen esikoisromaani on kasvutarina, jossa päähenkilö oppii, että elämä on arvokasta, eikä kuolema ole tavoittelemisen arvoinen asia.

Kirjassa käsitellään sosiaalista mediaa, mielenterveyttä, groomingia, ystävyyttä sekä rakkautta koskettavasti ja kaunistelematta."(Oppian)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Viime aikoina mielenterveys on ollut aika usein nuortenkirjojen teemana, ja otinkin mielelläni Tuhkataivaan arvostelukappaleen vastaan, kun kirjailija sitä minulle tarjosi. 

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Evelina on saapunut äitinsä saattamana ambulanssilla suljetulle osastolle. Alussa ei kerrota tarkemmin eikä selitellä sitä, mitkä tapahtumat ajoivat heidät tähän, muuta kuin että lääkärin lähetteessä on psykoosiepäily. Evelinan äiti on epävarma ja tulee katumapäälle, kun tajuaa, kuinka tiukasti kontrolloituun hoitoon hänen tyttärensä joutuu. Lukija ei voi vielä tietää sitä, kuinka vakava tilanne hänet ajoi pyytämään apua tyttärelleen. Lääkäri on kuitenkin vankkumaton päätöksessään; Evelinan on jäätävä tarkkailtavaksi.

Suljin silmäni. En kunnolla enää muistanut, mitä kaikkea oli tapahtunut. Jälkeenpäin oli aina vaikea palauttaa mieleensä niitä hetkiä, kun oli viiltänyt. Kuvat olivat unenomaisia, sekavia, ja koko ilta repaleinen kuin iankaikkisen vanha kankaan pala, joka oli niin ohut ja hauras, että pelkkä koskettaminen sai sen hajoamaan. (s. 87)

Tästä lähtien seurataan Evelinan sopeutumista suljetulle, jossa ylityöllistetyt ja väsähtäneet hoitajat kyttäävät syömishäiriöitä sairastavien potilaiden annoksia ja sitä, että ne tulevat syödyksi. Evelina on tottunut satuttamaan itseään viiltelemällä ahdistuksen käytyä suureksi, mutta osastolla on lähes mahdoton saada mitään terävää käsiinsä. Itsetuhoiset potilaat ovat kuitenkin yllättävän kekseliäitä; aina välillä löytyy jostakin terotin tai CD-levy. Toisella on ahmimisongelma, ja toinen taas ei saa palaakaan nielemättä ilman kyyneleitä silmissään. Evelinan ongelmat tuntuvat olevan eettisiä: hän on vakaasti päättänyt olla vegaani, mutta osastolla ei tunnuta ottavan vakavasti hänen ruokavaliotaan vaan kytätään vain syömättömyyttä. Mihinkään lakiin ei taida olla kirjattu, että vegaanin on saatava vegaaniruokaa? Toisaalta Evelina on verhonnut syömisongelmansa vegaaniuden ja gluteenittomuuden verhon taakse.

Mikä Evelinaa sitten ahdistaa niin paljon, ettei hän saa syödyksi ja haluaa viillellä päänsisäisen kivun pois? Hänellä on salaisuus, josta hän ei ole puhunut kenellekään. Tuo salaisuus on aikuinen mies nimeltä Juri, joka on ahdistellut tyttöä jo jonkin aikaa uhkaavilla viesteillään, joissa hän vaatii Eveliinaa lähettämään hänelle tuhmia kuvia ja videoita, tai muuten tämä uhkaa näyttää Evelinan äidille hänen aiemmin lähettämänsä kuvat. Kaikki alkoi tavallisella viestittelyllä, kuten kenen tahansa pojan kanssa, mutta eihän Evelina voinut arvata olevansa tekemissä groomaajan kanssa. Häntä hävettää, pelottaa, ahdistaa ja turhauttaa yhtä aikaa se, miten hän saattoi olla niin helposti huijattavissa. Hän ei voisi ikinä kertoa kenellekään!

Lopulta olin suostunut painostukseen. Vaikka en olisi halunnut. Vaikka tiesin ettei niin pitäisi tehdä. Tiesin kyllä. Yläasteella meillä oli koulussa käynyt kaksi poliisia puhumassa. Olin saanut mediakasvatusta. Olin seurannut uutisia. Olin perillä asioista, tiesin riskit, ja suostuin silti. (s. 70)

Evelinaa surettaa myös se, ettei hänen isänsä tunnu välittävän hänestä. Isän ja äidin erosta on jo vuosia, mutta Evelinasta tuntuu, ettei hänen äitinsä ole toipunut tästä vieläkään. Miten isä saattoi jättää heidät ja perustaa uuden perheen, josta tuntuu välittävän nyt paljon enemmän...

- Mun Suomi-Eve-sanakirjasta taitaa puuttua kokonaan onnen määritelmä. (s. 145)

Evelina ei ole Jukan ja Saaran biologinen lapsi. Lukuisat pettymykset ja tuskallinen keskenmeno jättivät jäljen heidän parisuhteeseensa, ja kun vuosien odottelun jälkeen he saivat viimein Evelinan käsivarsilleen, oli avioliitto jo melko särkynyt. Vaikka Tuhkataivas on nuortenkirja, siinä on tuotu hienosti mukaan myös Saara-äidin näkökulmaa ja tuntemuksia siitä neuvottomuudesta, kun oma lapsi oireilee psyykkisesti. Saara käy läpi itsesyytökset, raivon, epätoivon, masennuksen. Jukan käytös hänen kuultua Evelinasta on raivostuttavaa kenen tahansa mielestä. 

- Tota, saanko mä kysyä, että miten täältä pääsee nopeiten pois? Tämä on ihan kamala paikka.

- Teeskentelemällä. Mä en ainakaan ole tullut tänne parantumaan. (s. 85)

Evelina tutustuu osastolla ollessaan vakavasta ahmimishäiriöstä kärsivään tyttöön, Bellaan, jonka tämä heti tunnistaa somesta tutuksi GuzzleGirliksi. Muut osaston tyypit jäävät vieraammaksi: kaljupäinen tyttö huorittelee Evelinaa joka ikinen päivä ruokalassa, sinitukkainen tyttö, Rafael eli Raksu yrittää syödä väen vängällä ja puhelias Tarmo ilmaisee ääneen ihastustaan Evelinaan tuon tuostakin. Hoitajista Annukka tulee tutuimmaksi. Hän ilmaisee oman inhimillisyytensä tuskastelemalla välillä sellaisia asioita ääneen potilaiden kuullen, mitä ei ihan ehkä varmaan saisi tai kannattaisi. Hän tuntuu olevan loppuun ajettu. Kirjailija arvatenkin haluaa ottaa jollain tavalla kantaa hoitajien henkilöstötilanteeseen Annukan henkilöhahmon kautta, on villi arvaukseni.

Tuhkataivas on hyvin valaiseva ja realistisen oloinen kuvaus suljetusta osastosta ja nuoren tuntemuksista siellä. Evelina ja Saara-äiti tulivat tuntemuksineen hyvin lähelle lukijaa, kun taas muut henkilöhahmot jäivät etäisiksi. Olisin kaivannut mukaan ehkä vielä Jukka-isän näkökantaa sekä tuonut esille vielä enemmän Raksun ja Evelinan lähentymistä, joka jäi nyt harmillisesti ihan loppumetreille. Tarmon roolia tarinassa hiukan myös ihmettelen, sillä alussa hän tulee hyvin esille, esittäytyy Evelinalle tämän saapuessa osastolle, mutta sitten hän jää sivuun koko tarinassa muutamaa repliikkiä lukuunottamatta. Ymmärrän toki, että Bellan ja Evelinan ystävystymiselle on haluttu antaa tarinassa enemmän tilaa. Jotenkin vain hänen ensiesiintymisensä kirjassa antoi ymmärtää hänen olevan mukana tarinassa enemmänkin.

Myös sosiaalinen media on ajan mukaisesti isossa osassa tarinaa; siitähän koko Juri-jupakkakin on saanut alkunsa. Evelina on julkaissut käyttäjänimellä Kookosvesi viiltelyvideoita, ja samalla päässyt mukaan yhteisöön, jossa muut psyykkisesti oireilevat nuoret jakavat ja ihannoivat omia oireilujaan. Sitä kautta myös Juri löysi Evelinan.

Saanko pliis alastonkuvan, mä haluaisin

katsella sua, nähdä sut ihan kokonaan? (s.91)

Evelinan viha äitiään kohtaan on hyvin voimakasta, vaikka sen kuitenkin ymmärtää, mistä se kumpuaa. Minusta on hyvä ratkaisu, että myös Saara pääsee tässä kirjassa ääneen, mutta ei kuitenkaan valtaa liikaa alaa. Tämä on kuitenkin Evelinan tarina. Kirja ei kuohuttanut minua tunnetasolla niin paljon kuin olisin toivonut, mutta luin sen kuitenkin mielenkiinnolla. Enemmän olisin nauttinut, jos kirjasta ei olisi paistanut paikoin alleviivailut läpi. Ansas kirjoittaa hyvin selkeästi ja konstailemattomasti. En välttämättä suosittelisi kirjaa  psyykkisistä oireista kärsiville nuorille mahdollisten triggereiden takia, mutta kaikille, jotka ovat kiinnostuneet mielenterveysteemaisista romaaneista, tämä on valaiseva lukupaketti.  Evelinan tarina antaa kaikessa karmeudessaan toivoa ja aihe on todella tärkeä.

Arvosanani on 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kirjailijalle ja kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Sekasin: Jani Pösö ja Teemu Nikki 

Lasienkeli: Marja Aho 

Are we all lemmings & snowflakes: Holly Bourne

maanantai 30. elokuuta 2021

Päivitys Dodo-sarjaan

 Luin J.S. Meresmaan säeromaanin Khimaira, joka on itsenäinen jatko-osa Dodo-säeromaanille. Kuvaa klikkaamalla pääset arviooni molemmista teoksista.



torstai 26. elokuuta 2021

Again again: E. Lockhart

 Again again: E. Lockhart. Delacorte Press 2020.

 Kansi: Jeff Östberg

"This twisty novel from the New York Times bestselling author of We Were Liars and Genuine Fraud asks: What if there were infinite universes and infinite ways to fall in love?

If you could live your life again, what would you do differently?

After a near-fatal family catastrophe and an unexpected romantic upheaval, Adelaide Buchwald finds herself catapulted into a summer of wild possibility, during which she will fall in and out of love a thousand times–while finally confronting the secrets she keeps, her ideas about love, and the weird grandiosity of the human mind.

A raw, funny story that will surprise you over and over, Again Again gives us an indelible heroine grappling with the terrible and wonderful problem of loving other people."(Delacorte Press)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kuuntelin tässä taannoin ihan sattumalta E. Lockhartin äänikirjan We were liars ja mykistyin täysin, kuinka hienosti kirjoitettu se oli.  Kirjasta oli hankala sanoa, oliko se jännäri, mysteeri, rakkausromaani vai nimenomaan kaikkea sitä yhdistettynä erittäin kauniin pohdiskelevalla kerronnalla, jota oli kuin unenomaista kuunnella äänikirjana. Nythän kyseisestä kirjasta julkaistaan ihan näillä näppäimillä suomennos Me olimme valehtelijoita, jonka olen jo tilannut omaan kirjahyllyyni.

Jotain tätä samaa mystistä, surumielistä tunnelmaa pitää sisällään myös tämä kirja, jossa on hauskasti leikitelty rinnakkaismaailmoilla. Varsinainen aikamatkailukirja tämä ei ole, mutta totuttua rakennetta rikkoo vaihtoehtoiset tarinalinjat, joita saattaa olla tapauksesta riippuen yksi tai jopa viisi. Nämä on erotettu varsinaisesta tarinalinjasta lihavoidulla fontilla. Idea vaihtoehtoisista universumeista, joissa sama asia tapahtuu eri lailla, tuo mieleeni yhden lempi-YA-kirjani, Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää.

To Adelaide, the boy was a promise. He promised her that

happiness could still exist, 

could still be hers.(s. 12)

Adelaide Buchwald ulkoiluttaa kesätöikseen lukionsa opettajien koiria, kun hän törmää heti kirjan alussa todella söpöön poikaan. Tämä ulkoiluttaa Sunny Kaspian-Leen B-Day-nimistä koiraa, opettajan, joka on määrännyt Adelaiden tekemään kesätehtävän päästäkseen kurssista läpi. Jack ja Adelaide tutustuvat ja Adelaide insta-rakastuu silmittömästi hassusti kävelevään tummahiuksiseen komistukseen. Adelaide on päättänyt nimittäin unohtaa surunsa: surun siitä, että hänen pikkuveljensä on huumeaddikti ja että Mikey Double L. jätti hänet kesän alussa ja väitti, etteivät he kumpikaan olleet koskaan toisiinsa rakastuneita. 

This kiss will

make him change his mind. It'll

make him feel

what I know he used to feel. (s. 82)

Itse asiassa Adelaide tietää Jackin entuudestaan. He ovat tavanneet pari vuotta sitten bileissä, jossa Jack on antanut tytölle runon. Jack ei kuitenkaan muista tapahtunutta, sillä hänellä on tapana jaella runojaan paperilapuilla monille ihmisille. Adelaide haluaisi kuitenkin uskoa olevansa todella erityinen. Hänellä on yhä runo lompakossaan.

Cerulean dress and

wide eyes, like a lion.

A raging wave of disobedient hair.

She contains

contradictions. (s.11)

Välillä Adelaide ei kuule Jackista viikkoihin, välillä he taas tapaavat milloin missäkin, suutelevat pari kertaa ja käyvät muun muassa uimassa yhdessä. Silti Jack tuntuu etäiseltä. Adelaiden ystävä ja entinen kämppis Stacey varoittelee häntä ja väittää tämän rakastavan yhä Mikeytä. Aikaa on kulunut niin vähän. Mikey sotkee Adelaiden ajatuksia viestittämällä tälle. 

SHALL WE PRETEND I

AM NOT A NARCOTICS

ADDICT?

 

SHALL WE PRETEND

YOU ARE NOT

WORRIED I WILL

CORRUPT THE

WHOLESOME MEMBERS

OF YOUR SPORTY

TEAM? (s. 167)

Adelaiden suurin varjo pään päällä on kuitenkin hänen toipuva addiktiveljensä Toby. Hänen huumeriippuvuutensa ja sen vaikutus koko perheeseen on rikkonut hänet. Kirjassa kuvataan hyvin koskettavasti niitä tunteita, joita Adelaide on käynyt läpi siitä saakka, kun hänen veljensä jäi huumekoukkuun, kuinka hän joutui vieroitukseen, kuinka hänen perheensä piti jakautua kahtia sen takia, kuinka hän pettyi Tobyn retkahduksiin ja kuinka satuttavaa oli huomata oman veljensä olevan kuin ontto kuori, jota ei enää kiinnostanut samat asiat ja joka ei vastannut Adelaiden kirjeisiin. Adelaide löysi myös kerran veljensä kylppäristä tuupertuneena yliannostukseen, mutta tässä universumissa ensiapu saapui ajoissa paikalle ja Toby jäi henkiin. Jossain toisessa universumissa Toby ei selvinnyt.Sisarusten viestittelyt ovat liikuttavaa luettavaa.

People befriend me because 

they think I'm

happy. I'm not even sure why they think I'm

happy, but they do. I get distracted, and

I laugh, and

I turn something on in myself that makes me, maybe, fun

to be with.

Ans I'm just - I want you to know up front that I'm 

false advertising. (s. 97)

Adelaide onkin tottunut peittämään surunsa ja esittämään kaikille onnellista, ihastuttavaa persoonaa. Sellaiseksi Mikeykin luuli häntä, sillä Adelaide ei koskaan kertonut tälle Tobysta. Hän ei myöskään kerro kenellekään opiskeluvaikeuksistaan ja siitä, että jos hän reputtaa Sunny Kaspian-Leen kurssin, hän ei välttämättä pääse jatkamaan seniorivuoden lukio-opintojaan Alabasterin sisäoppilaitoksessa, vaan joutuisi palaamaan Baltimoreen äidin ja Tobyn luokse julkiseen kouluun. Jackille Adelaide on päättänyt olla valehtelematta.

That sentence was on repeat in her skull: My little brother is an addict. (s. 113)

Again again on yllättävä, kaihoisa ja koskettava. Juuri kun luulen, että asiat ovat menneet, niin kuin ne nyt kerrotaan menevän, kirja tarjoaa vielä yhden vaihtoehtoisen universumin ja tapahtumat vierivät ihan eri suuntaan. Pidän kovasti Lockhartin tyylistä kirjoittaa, mutta pelkään hänen kirjojen menettävän jotakin käännöksissä. Siispä minua hiukan jännittää, millainen lukukokemus Me olimme valehtelijoita on tulee olemaan (sain juuri korvanappiini tiedon, että kirjapaketti on tulossa minulle lähipäivinä!). Minua myös kovasti kiinnostaa hänen 2017 vuonna valmistunut  YA-jännäri Genuine Fraud, josta oli vuosia sitten aie tehdä elokuvasovituskin, mutta hanke jäi ilmeisesti toteutumatta.

EllaBella came over and flopped on the ground. I love you, Adelaide.

Rabbit asked, Would you throw a stick for me?

So Adelaide threw a stick. 

Pretzel asked, Could I have a dog treat. (s. 117)

Koiraystäville tämä kirja on myös varmasti mieluinen. Adelaide rakastaa hoitokoiriaan ja välillä hän kuvittelee koirien puheita heidän eleiden perusteella.  Minä en välitä koirista, mutta Adelaiden koirarakkaus on ihan mukava lisä tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Sparklyprettybriiiight

Kirstyes

 A Book Wanderer

 

Samantyylistä luettavaa:

Kuin viimeistä päivää: Lauren Oliver

We were liars: E. Lockhart 

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

Kirja kirjoitettu muulla kuin äidinkielelläsi