Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): Tomorrow, tomorrow and tomorrow. 

"Suuri amerikkalainen romaani elämänmittaisesta ystävyydestä, unelmien tavoittelusta, ja pelialan pioneereista.

Intohimoisen vastaanoton saanut ilmiöromaani täynnä ysärinostalgiaa. Lapsuudenystävät Sam ja Sadie kohtaavat uudelleen opiskelijoina 1990-luvun alussa, ja heidän kehittämästään pelistä tulee megahitti. He ovat loistavia ja lahjakkaita, mutta mikään ei suojele heitä kyltymättömältä kunnianhimolta ja katkerilta pettymyksiltä." (Gummerus)

Oma arvio:

Minä olen vähän sitä koulukuntaa, että kirjoja ei saisi liian vähällä jättää kesken. Minulla saattaa joskus kestää, että pääsen kirjan sisälle, ja kun se sitten tapahtuu, lukukokemus voi olla kirjan lopussa jopa viis-kautta-viis. (Osaltaan toki arvostelukappaleen lukemisessa on se paine, että kun olen itse pyytänyt kirjan kustantajalta, minun velvollisuuteni on lukea se loppuun ja kirjoittaa siitä. Tämä velvollisuus on minun itseni asettama, ja toimii hyvänä kannustimena.) Tämän Gabrielle Zevinin paljon hypetetyn Huomenna, huomenna ja huomenna -kirjan kanssa meinasi käydä niin, etten jaksanut päästä alkua pidemmälle. Kirja alkaa kyllä kiinnostavasti, mutta alun innostuksen jälkeen minun mielenkiintoani seurasi hetkellinen lopahdus. Mutta kun sinnikkäästi jatkoin ja annoin kirjalle mahdollisuuden, lopputulos oli sen arvoinen. Tästä tulikin yksi vuoden 2023 parhaimmista lukukokemuksista!

"Meistä on varmaan olemassa sellaisetkin versiot, jotka eivät tee pelejä."

"Mitä he sitten tekevät?"

"He ovat ystäviä. Heillä on elämä!" Sadie sanoi. (s. 466)

Huomenna, huomenna ja huomenna on ylistys ystävyydelle. Ja videopeleille. Ja rakkaudelle, mutta ei pelkästään romanttiselle sellaiselle. Sam Masur, myöhemmin taiteilijanimeltään Mazer, ja Sadie Green kohtaavat  sattumalta metroasemalla parikymppisinä nuorina aikuisina. He vaihtavat kuulumisia ja yrittävät saada kuvaa näkyville metroaseman taikasilmä-julisteesta. Sadie on matkalla poikaystävänsä luokse, mutta lykkää viime hetkellä Samin kouraan pelidisketin testattavaksi. Hän opiskelee nimittäin pelisuunnittelua ja sattuu seurustelemaan edistyneiden peliseminaarin ohjaajansa, Dov Mizrahin kanssa. Sam testaa peliä kämppäkaverinsa Marxin kanssa ja Solution-niminen peli tekee vaikutuksen heihin erikoisuudellaan. Sama peli aiheutti hyvin paljon närkästystä Sadien peliseminaarissa.

Sam ja Sadie  ovat tavanneet ensi kertaa teini-iän kynnyksellä sairaalaympäristössä, kun onnettomuudesta ja äitinsä menetyksestä toipuva Sam saa seuraa Sadiesta, jonka isosisko Alice käy sairaalassa syöpähoidoissa. Sadie on häikäistynyt siitä, miten hyvin Sam pelaa Super Mario -peliä. Kuinka kummassa hän saa Marion hyppäämään kentän lopussa lipputangon huipulle asti? Sam lupaa opettaa, ja vaikka hän ei ole päästänyt oikein ketään lähelleen onnettomuuden jälkeen, Sadie pääsee. Hän viettää pitkiä aikoja Samin seurana, kunnes Samille selviää, että hän on ottanut käynneistään hyödyn irti ja kerännyt merkintöjä vapaaehtoistyöstä. Sam suuttuu ja panee välit poikki. Tähänkö loppuu hyvin alkanut ystävyys?

Parikymppinen Sam ei saa mielestään Sadieta pelattuaan Solutionia. Hän yrittää ottaa entiseen ystäväänsä yhteyttä sähköpostilla, mutta turhaan. Lopulta hän menee käymään Sadien asuntolassa ja saa huomata, ettei tällä mene kovin hyvin. Sam ei tiedä, että Sadie on masentunut osin häntä huonosti kohtelevan Dovin takia, osin siitä, ettei hänen pelinsä ole saaneet hyvää palautetta seminaareissa. Sinnikkäästi Sam kuitenkin alkaa vierailla Sadien luona ja tekee ehdotukseen; voisivatko he alkaa suunnitella yhdessä peliä?

"Ole kiltti minun kanssani, Sammy. Huomasit ehkä, että olen ollut hieman masentunut." (s. 79)

Tästä alkaa Samin ja Sadien vankkumaton ja menestyksekäs yhteistyö. Mukaan ujuttautuu myös Marx, jonka varakkaat vanhemmat (ja hulppea asunto, jota Sam ja Sadie saavat asuttaa) ovat hyödyksi. Dovilta lainattu pelimoottori mahdollistaa hyvät grafiikat. Ensimmäinen peli, Ichigo, muuttaa kaiken. Siitä tulee suosituin peli kautta aikojen, joka saa myöhemmin myös jatko-osan. Myöhemmin kolmikko perustaa yhdessä pelisuunnittelufirman nimeltä Unfair Games.

Huomenna, huomenna ja huomenna imaisi minut sisuksiinsa äkkiarvaamatta. Vaikken tajua juuri mitään pelisuunnittelusta, oli erityisen mielenkiintoista lukea Samin ja Sadien yhteistyöstä, ideoinnista itse käytännön pelisuunnitteluun. Pelinörtteilyä on sopivasti ja ymmärrettävällä tasolla. Ichigo on kuvattu niin hyvin, että minun alkoi tehdä mieleni pelata sitä, vaikkei sitä tietenkään ole olemassa. Pidän siitä, miten paljon kirjassa pelien tarinallisuutta korostetaan. Itsellenikin pelissä tärkeintä on tarina, johon pelatessa pääsee sisälle. Vaikka minun kaikkien aikojen suosikkipelini on XBoxin räiskintäpeli Halo, siinäkin on taustalla suuri tarina, joka tekee minusta juuri Halosta parhaan.

"Miksi tehdä yhtään mitään, jollei usko että siitä voi tulla jotain suurta?" (s. 91)

Kaikki UG:n pelit eivät tietenkään ole yhtä menestyksekkäitä ja takapakkia tulee. Myös Samin ja Sadien ystävyys on välillä koetuksella, sillä näkemyseroja syntyy. Pelisuunnittelun ohella käsitellään muun muassa Samin lapsuuden traumaattisia kokemuksia sekä Sadien epätervettä parisuhdetta naimissa olevan ja alistavista S&M-leikeistä pitävän Dovin kanssa. Samin ja Sadien ystävyyttä hiertää myös erilaiset oletukset asioista ja osin väärinymmärryksetkin. Ne tulevat hyvin lukijan tietoisuuteen, sillä näkökulmat vaihtuvat hyvin usein.

Ichigon pelin markkinoinnissa Sam on ollut esillä enemmän kuin Sadie, jonka vuoksi Samia aletaan pitää pelin ja muidenkin Unfair Gamesin pelien varsinaisena ja ainoana suunnittelijana. Naisten osuus pelialalla on muutenkin hyvin näkymätöntä 1990-luvulla, johon kirjan tapahtumat pääosin sijoittuvat. Sadie ei kaipaakaan julkisuutta, sillä hän on introvertimpi luonne kuin Sam, mutta hän haluaa toki, että hänetkin huomioidaan pelisuunnittelijana. Samilla on myös huolta kipuilevasta jalastaan, jota on silloin teini-iässä jouduttu korjailemaan metalliosilla. Marx pyörittää firman asioita kuin vanha tekijä, ja siinä sivussa lukuisia naisiaan. Kunnes hän löytää yhden erityisen, jonka kanssa hän voisi harkita vakiintuvansa.

Kirja muistuttaa hyvin paljon muita lukemiani  new adult -ikäisille otollisia kirjoja, joissa ihmissuhteet ja niiden pyöritykset ovat suuressa roolissa - ja jotka taidokkaasti imaisevat lukijan mukaansa ja kiinnyttävät tarinan henkilöihin. Esimerkkinä mainittakoon Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet , Juuli Niemen Mahdottomia oletuksia sekä Jenni Toivoniemen Valtakausi. Ysärinostalgiaa tämä tarjoaa toki myös sekä pelien ystävien iloksi joukko klassikkopelejä vilahtelee tekstissä Donkey Kongista lähtien. Vielä 2000-luvun puolella Samin lohtupelejä ovat vanhat klassikot, joihin hän palaa aina uudelleen. Muitakin 90-luvun pop-ilmiöitä vilahtelee tuon tuosta.

Annan arvosanaksi tälle 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Nörttitytöt (Elisa Wiik)

Kirjavinkit (Mikko)

Konsoli- & Filmifin (Sannapallo)

Helsingin Sanomat (Venla Rouhiainen)

Samantyylistä;

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia 

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Jenni Toivoniemi: Valtakausi 

Wesimurin kirous: Mika Muhonen

 Wesimurin kirous: Mika Muhonen. Reuna 2023

Kansi: Jaana Rautio

"Syrjäisessä kylässä tapahtuu kummia. Jokin yliluonnollinen on läsnä ja kylvää kauhua ympärilleen. Anna ja Jasper ostavat punaisen mökin välittämättä saamistaan varoituksista; kyläläisten mukaan talo on kirottu. Kun varoituksissa näyttää olevan perää ja tilanne käy ylipääsemättömän ahdistavaksi, pariskunta pyytää apua ystävältään, etsivä Karviselta.


Mitä lähemmäksi Karvinen pääsee mytologista Wesimuria, sitä enemmän hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään maailmasta. Hän ei usko yliluonnolliseen, mutta mikään muukaan ei voi selittää tapahtumia. Pahan juurille päästäkseen hänen on palattava kauas Suomen menneisyyteen.

Annan ja Jasperin on valittava, muuttaako pois mökistä vai kohdatako Wesimurin viha.

Wesimurin kirous ammentaa vaikutteita sekä modernista että klassisesta kauhusta ja kansantaruista."(Reuna)

Oma arvio:

Koska vinkkauskokemukseni mukaan nuoret tarttuvat innokkaimmin kauhu- ja jännityskirjoihin, olen aina etsimässä lisää suhteellisen helppolukuisia nuorten kauhukirjoja. Itsekin pidän kauhusta, joten eipä siinä mitään. Olin siis hyvin odottavaisella mielellä, kun näin tämän reilut 100-sivuisen Wesimurin kirouksen ilmestyvän tänä syksynä.

Tämän fantasiaelementtejä hyödyntävän kauhukirjan keskeisenä paikkana on joensuulainen punainen mökki tumman lammen rannalla. Heti kirjan alussa kerrotaan mökkiin ja sen läheiseen lampeen liittyvästä myytistä, jota kutsutaan Wesimurin kiroukseksi. Kirjan päähenkilöt, nuori pariskunta Anna ja Jasper joutuvat kärsimään tämän kirouksen seurauksista ostettuaan kihlajaistensa kunniaksi punaisen tuvan karmivilta pankkiireilta, jotka varoittelevat ostotilanteessa pariskuntaa mökin historiasta. Rakastunut pari ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsakaan moisia huhupuheita.

---Sitten tunnen jälleen otteen jaloissani ja vajoan. Auttakaa, apua, auttakaa! (s. 18)

Kolmas keskeinen henkilö on joensuulainen poliisi Marko Karvinen, joka on kyllästynyt hoitamaan uinuvan pikkukaupungin pikkurikoksia. Hän asuu kaksin Luna-kissansa kanssa menetettyään vaimonsa. Kun myöhemmin Anna ja Jasper alkavat joutua ongelmiin lammessa asuvan hirviön takia, heidän tiensä kohtaavat. Nykyisin yksityisetsivänä työskentelevä Karvinen haluaa jännitystä elämäänsä ja ehdottaa pariskunnalle, että he palkkaisivat hänet tutkimaan pikkukylässä tapahtuneita kauheita veritöitä. Nimittäin sen lisäksi, että Annan unet ovat menneet painajaismaisiksi ja heidän makuuhuoneessaankin on näkynyt outo tumma hahmo, paikallinen lenkkeilijä on kohdannut metsässä joukon raa’asti surmattuja ihmisiä. Eikä kukaan kylässä halua puhua asiasta, vaan kylääkin vaivaa jokin outo tunnelma.

"Kiitos, kun sain tulla. Voin luvata, että pian saatte jälleen olla täällä huoleti. Pian koko kylä on entisellään." (s. 48)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta jo alkusivuilla jouduin toteamaan, että ei. Ensinnäkin kirjan leffakässärimäinen kirjoitustyyli oli todella luotaantyöntävä. Tosi moni luku nimittäin alkaa yksioikoisesti näin: Jossain päin Joensuun maaseutua. Joensuun keskustassa. Joensuun poliisiasema. Tiinan kotona. jne.

Toiseksi: kirjassa ei ole yhtään nuorta henkilöhahmoa. Jotenkin olettaisin, että nuortenkirjassa kuitenkin olisi myös sellaisia. Tuli mieleen ajatus, onko kirjaa aloitettu ensin aikuisille suunnattuna, mutta sitten päädyttykin kirjoittamaan nuortenkirja. Anna ja Jasper eivät nyt ole toki mikään ikäloppu pariskunta, mutta selkeästi aikuisia kuitenkin ovat.

Ja kolmanneksi: Kirjan juoni on epäjohdonmukainen, sekava ja täynnä aukkoja. Yhtäkkiä metsässä on raadeltuja ruumiita, lopussa sekaan hyppää jokin noita ja järvihirviö tuntee välillä empatiaa ja pelastaa ihmisen pulasta, sitten taas yrittää hukuttaa tämän jne. Anna ja Jasper jäävät lähes statistin omaisiksi hahmoiksi, ja kun heihin ei pääse mitenkään sisälle, on heidän kokemiinsa kauhuihinkaan hankala samaistua. Kaikkien näiden lisäksi kirja vaikuttaa viimeistelemättömältä.

Valitettavasti tämä kirja ei lähde vinkkauspakettiini, sillä en usko nuorten lukijoidenkaan innostuvat tästä.

Arvosanaksi annan tälle 2-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jäätävää: A.R.S. Horkka

Merenkehrä-trilogia: Vehka Kurjenmiekka

Kellopelisydän: Vehka Kurjenmiekka. Aula & Co 2023 (Merenkehrä #1)

Kansi: Anna Makkonen, kartta: Riku Similä

" 'Herään kellopelisydämen tikitykseen rinnassani. Sen tasainen rytmi kaikuu kylkiluita vasten ja saa minut ajattelemaan oikeaa sydäntäni: sitä sydäntä, joka on jo varmaankin heitetty pois. En koskaan kysynyt Tiimalta, mitä sille tapahtuisi leikkauksen jälkeen. Ehkä on parempi, etten tiedä.'

Kellopelisydän kertoo salamurhaajista, joiden sydämen paikalla tikittää armottomasti aikaa mittaava kellokoneisto. Jos henkilö ei murhaa vähintään yhtä henkilöä vuoden aikana, mekaaninen sydän pysähtyy.

Samaan aikaan Karunkan Akatemiassa kudotaan harhoja ja kätketään totuuksia. Kaiken taustalla kuiskii meri, joka ei paljasta salaisuuksiaan, ja verkkaan vaihtuvat vuodenajat, joiden kielen voi oppia vain pysymällä vaiti.

Miten mahdoton muuttuu mahdolliseksi? Voiko väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuteen vastata lempeydellä? Kellopelisydän on romaani muistamisesta, menneisyydestä sekä toivosta, joka sitoo ihmiset toisiinsa." (Aula & Co)

Oma arvio:

Vehka Kurjenmiekan esikoisteos Kellopelisydän on ollut teon alla huikaisevat kaksitoista vuotta. Hän on työstänyt kirjasarjan omintakeista maailmaa erilaisten verkossa olevien kirjoittajayhteisöjen tuella ja myös Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa. Tämän valtavan hionnan, vertaistuen ja työn määrän voi lukija hahmottaa saatuaan tämän Merenkehrä-trilogian avausosan kätösiinsä.

Kirjan maailmaan ei ole helppo päästä sisään, ainakaan minulla. Lukijalle esitellään kaksi porukkaa: karunkalaisessa kellotornissa lymyilevät kellopelimurhaajat, sekä Karunkan akatemiassa opiskelevat nuoret aikuiset, jotka opiskelevat mm. häivekudontaa. Kurjenmiekka on luonut maailmaansa myös omat kalenterisysteeminsä, mutta jokaisen luvun alussa olevista kuukaudennimistä voi toki hiukan päätellä, mikä vuodenaika voisi olla kyseessä: on huurrekuuta, hallakuuta, yrttikuuta, nietoskuuta jne.

Yksi kirjan keskeisimmistä hahmoista, Adele, saa kirjan alussa rintaansa kellopelisydämen. Näin hänestä tulee väistämättä murhaaja, sillä sydän vaatii pysyäkseen käynnissä yhden surman vuodessa. Sydämen kantaja voi itse päättää, tekeekö ensimmäisen murhan vaikka heti, vai viivytteleekö sitä vuoden loppuun. Jälkimmäinen kuulostaisi järkevämmältä, mutta silti muutamat kellotornissa piileskelevät tyypit saattavat surmata ihmisiä aikaisemminkin, osa omasta halustaan ja osa siksi, että he saavat toimeksiannon. Jokaisesta surmaamisesta on kirjoitettava tarina uhrikronikoihin ja surmatuille luetaan kuolinsanat teon jälkeen. 

Muut kellopelimurhaajat puhuvat saalistamisesta, metsästämisestä ja jahdista. Kai se tekee kaikesta vähän helpompaa, mutta minä en aio siihen suostua. Murhaaminen on murhaamista, käyttipä siitä sitten millaisia sanoja tahansa. (s. 19)

Adelen tärkein tukija sydämensiirron jälkeen on Marras, porukan johtaja, joka hyräilee rauhoittavia säveliään, hurmaa ihmisiä komeudellaan ja karismallaan ja leipoo taivaallisen hyvää leipää. Adele on tuntenut Marraksen jo lapsesta saakka, eikä haluaisi unohtaa heidän yhteisiä ihania muistojaan, mutta kellopelisydämen siirron myötä pidetään myös nimihautajaiset, jossa vanha nimi unohtuu, uusi valitaan tilalle ja muistot imetään tyhjiin. Näin Adelestakin tulee Muisto.

"Mutta yhden lupauksen minä pidin, Adele. Sanoinhan, etten anna sydämen viedä minua sinulta kokonaan." (s. 68)

Akatemian opiskelijat kohtaavat suuren surun, kun yksi heidän jäsenistään löydetään surmattuna. Uhrin kädestä löytynyt hammasratas paljastaa surmaajaksi kellopelimurhaajan. Niiden ei sanota jäävän koskaan kiinni. Surmattu on yksi Muiston ensimmäisistä toimeksiannoista, jollaisia kellopelimurhaajien suurin johtaja, Sääntö, heille välillä tuo kellotorniin kirjemuodossa. Muisto epäonnistui ensimmäisessä murhayrityksessään, mutta Marras auttoi häntä saattamaan tämän toimeksiannon loppuun. Koska joskus se ensimmäinen surmatyö on tehtävä, ja se on aina vaikein.

Karunkan akatemian opiskelijoista tutuksi tulevat Helios ja hänen parantajasiskonsa Seleste, Helioksen paras ystävä Eeben sekä häivemestari Viita, jolla on loppua kohti aika merkitsevä rooli. Helioksen ja Eebenin tiet eroavat hetkeksi, sillä molemmat lähetetään osana noviisivuottaan muualle Merenkehrän valtakunnan alueille, Eeben Lasiaavikoille ja Helios pohjoiseen. Tämä retki muuttaa Heliosta, sillä hän oivaltaa jotain todella merkitsevää ajan kulusta ja etenkin vuodenaikojen vaihtelusta.

"Mitä siellä sanotaan talvesta? Maailmanhaavojen juurella?"

Viidan silmissä välähtää talvisten tähtien kirkkaus. "Että pakkasessa valheet paleltuvat hengiltä, mutta totuus polttaa kahta kipeämmin." (s. 121)

Muuttaako kellopelisydän Adelea/Muistoa, kuten Marras pelkää tapahtuvan? Miksi ylipäänsä kellopelimurhaajat ovat olemassa? Mitä olennaista Helios tuo mukanaan Karunkaan palatessaan retkeltään?

Kellopelisydän on maailmaltaan uniikki ja kiehtova, eikä ihan helpoimmasta päästä. Pysyin vielä jokseenkin hyvin kärryillä niin kauan, kun tapahtumat sijoittuivat kellopelitornin ja Akatemian ympärille, mutta Helioksen ristiretket menivät hiukan yli hilseen. Ne eivät olleet minusta kovin kiehtovia, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen, ja laimensivat lukukokemustani. Kurjenmiekan kaunis, omaperäinen kirjoitustyyli tekee myös tästä nautittavan lukukokemuksen. Parasta kirjassa sen lisäksi on ehdottomasti kellopelisurmaajat ja niiden ympärille kietoutuva arvoitus, jännitys ja moraaliset ongelmat. Kellopelimurhaajat valitsevat yleensä uhreikseen pahoiksi määrittelemiään ihmisiä: alkoholisoituneita kalastajia, perheväkivaltaa harjoittavia isejä jne. Vaan onko sekään oikein? 

Luin kirjaa siis haltioituneena ja innostuneena noin 2/3 kirjasta, mutta loppuosa ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Tai en tiedä, odotinko mitään erityistä, mutta kirjan lopussa tahti kiihtyy liikaa ja loppuratkaisut vaikuttavat hätäisiltä. Nimet vaihtuvat osalla henkilöistä ja se aiheuttaa hieman sekaannusta. Parasta on kirjan alkupään levollinen, mystisyyden verhoon kietoutuva tunnelma, jossa saattaa suorastaan haistaa Marraksen leipoman tuoreen leivän ja aistia Adelen/Muiston ja hänen väliset lämpimät tunteet, ovat ne sitten ystävyyttä tai jotain muuta. Helios ja Eeben ovat myös mielenkiintoisia henkilöhahmoja, vaikka en oikein lämmennyt heidänkään loppuratkaisuihin.

Tarttuessani kirjaan mietin, olisiko tämä nuorten aikuisten vai aikuisten fantasiaa. Kallistuin samaan kuin kustantaja ja meidän kirjastomme, eli kyllä tämä on aikuisten, tai vähintäänkin new adult - kamaa murhakuvioidensa ja moniselitteisen maailmansa takia. Sen ei kuitenkaan tarvitse estää nuorta lukijaa tarttumasta tähän kirjaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Helsingin Sanomat

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023: Luukku 18 ~ Charlien joulu: Alice Oseman

Tervetuloa Kirjabloggaajien joulukalenteriin. Nyt pääsette aukaisemaan blogissani luukun 18. Esittelen jouluun sijoittuvan YA-pienoisromaanin Charlien joulu, jonka on kirjoittanut Alice Oseman. Huomasin vasta nyt, että sama kirja on ollut esillä myös luukussa 10 Lastenkirjahylly-blogissa, mutta hei, kertaus on opintojen äiti ja lisäksi saadaan nyt toinen näkökulma tähän jouluiseen, mutta vakavateemaiseen kirjaan. Extrana lopussa on vielä vinkkejä blogissani esillä olleisiin muista jouluteemaisista nuortenkirjoista.

Eilen avautui luukku 17 Kirjakaapin kummitus -blogissa, ja huomenna luukku 19 avautuu Kirjan jos toisenkin -blogissa. Listauksen kaikista joulukalenterin luukuista löydät Yöpöydän kirjat -blogista. Upeat kuvat on taiteillut meille niin ikään Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.

Charlien joulu: Alice Oseman. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2023 

Englanninkielinen alkuteos (2015/2020): This winter. Kansi: HarperCollinsPublishers

"Aika esittää tavallista perhettä.

Heartstopper-sarjakuvaromaaneista ja Netflix-sarjasta tutun Charlie Springin joulumieli on kateissa. Hänellä on ollut rankka talvi, ja lähestyvä joulu nostaa ahdistuksen pintaan.

Joulu ei ole kaikille iloista aikaa. Charlie on kamppaillut syömishäiriönsä kanssa, ja juhlapyhät aterioineen tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Isosisko Tori yrittää olla pikkuveljensä tukena, mutta Charlie lähtee viettämään joulua Nickin luo. Onko poikaystävänkään luona silti helpompaa?

Alice Osemanin miniromaanissa tarinaa kerrotaan Torin, Charlien ja Charlien pikkuveljenkin näkökulmasta, ja joulupäivä tuo mukanaan uusia oivalluksia.

TORI: Ajattelin ennen, että tylsyys on vielä pahempaa kuin vaikeudet, mutta nyt olen toista mieltä. Viimekuukausiin on mahtunut paljon vaikeita päiviä. Niitä oli ihan liikaa. Päätän olla ajattelematta niitä, Charlieta ja itseäni, kaikkea meitä ympäröivää surua. Aion sulkea sen kaiken mielestäni. Ihan vain täksi päiväksi.”Hyvää joulua”, toivotan." (Tammi)

Oma arvio: 

Charlien joulu ei ole mikään iloisen hilpeä joulukirja. Itse asiassa sen alkuteoksen nimessä ei edes mainita joulua ollenkaan (This winter), mutta koska siinä ajankohta on yksi joulupäivä Heartsstopper-sarjakuvista tutun Springin perheessä, suomennoksen nimi on minusta oikein osuva. Ja onhan tämä joulukirja, vaikkei niin iloinen olekaan. 

Ajallisesti tämä kirja sijoittuu kolmannen ja neljännen Heartstopper-sarjakuvaromaanin väliin, mutta ennen Charlien isosiskon Torin elämästä kertovan Yksinpelin tapahtumia. Tämä taustoittaakin hyvin sitä aikaa, kun Tori-sisko alkaa kokea syömishäiriötä sairastavan veljen tukemisen raskaaksi. 94-sivuinen kirja alkaa Torin näkökulmasta, jatkaa sitten Charlien näkökulmasta ja viimeisenä saadaan ääneen myös valloittava Oliver-pikkuveli. Mukana on jälleen Osemanin upeaa kuvitusta.

                              Piirros: Alice Oseman; Charlien joulu, s. 95

Tämä joulupäivä on kuitenkin vähän erilainen. (s. 13)

Joulupäivä alkaa normaalisti Springin perheessä. Yli-innokas Oliver herättää Torin liian aikaisin ja lopulta myös Charlie kömpii siskonsa sänkyyn. Lahjojen aukaisun jälkeen on mukava pelata kolmisin Mario Kartia verkkareissa, mutta pian on valmistauduttava väistämättömään: sukulaiset tulevat heille viettämään joulua. Charlie on ollut vastikään psykiatrisessa sairaalassa syömishäiriönsä takia, mutta on pikku hiljaa toipumassa. Uteliaat sukulaiset kyselevät ensin suoria, mutta asiallisia kysymyksiä Charlien poikaystävästä Nickistä, mutta sitten asia kääntyy Charlien homouteen. Ruokapöydässä sukulaisten asiattomat kommentit mielisairaalasta pakkopaitoineen saavat Charlien mitan täyttymään. Riita äidin kanssa kulminoi kaiken: Charlie lähtee ovet paukkuen Nickin luo, suoraan tämän lohduttavaan syliin.

"Vai yritätte parhaanne? Haluatko jonkun vitun kunniakirjan vai?" (s. 37)

Nickin luona hän saa esittäytyä tämän suvulle, mutta saa viettää aikaa rakkaansa kanssa ja tavata tämän uuden lemmikin, suloisen mopsipennun nimeltä Henry. Nickin idioottimainen isoveli David saa toki kommentteineen Charlien taas häkeltymään, mutta onneksi Nick on hänen turvanaan. Jossain vaiheessa on kuitenkin palattava kotiin, sillä Oliver ja Tori kaipaavat häntä. Ja äitikin on katumapäällä.

                             Piirros: Alice Oseman, Charlien joulu, s. 57

Olisin lukenut ehkä hiukan enemmänkin Charlien joulusta. Juuri kun pääsen vauhtiin, kaikki onkin jo ohi. 

Charlien joulu on lohdullinen surullisesta teemastaan huolimatta. Charlie ja Nick ovat edelleen söpöjä, ja Tori ja Oliver parhaita sisaruksia ikinä. Tämä on ihan mukava jouluinen välipala Osemanverse-faneille. En tiedä, avautuuko tämä oikein muille tämmöisenään. Kirjan lopussa on vielä teaserina ensimmäinen luku Yksinpeli-romaanista, jossa tarina jatkuu, sekä Charlien, Nickin, Torin ja Oliverin joululahjatoivelistat.

Arvosanaksi annan tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muita jouluteemaisia, 2000-luvulla ilmestyneitä YA-kirjoja blogissani:

Kiss me - rakkautta New Yorkissa: Catherine Rider

Stay another day: Juno Dawson

10 x sokkotreffit: Ashley Elston

My true love gave to me - twelve winter romances: Stephanie Perkins (toim.)

Let it snow - kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle.

Charlien joulu muualla:

Lastenkirjahylly

Lue myös muut Alice Osemanin  kirjat:

Heartstopper-sarja

Yksinpeli

Nick ja Charlie

Seelanti: Kirsti Kuronen

 Seelanti: Kirsti Kuronen. Karisto 2023

Kansi: ?

"Vangitseva kertomus nuorista, jotka osallistuvat tosi-tv-ohjelmaan autiolla saarella.

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Kuusi nuorta on valittu tosi-tv-ohjelmaan, jonka järjestäjä vaatii osallistujilta ehdotonta vaitioloa. Vene kuljettaa nuoret kuvauksiin pienelle Seelannin saarelle. Siellä heitä odottaa ankea majoitus ja viesti, jonka mukaan tuotantotiimi saapuu seuraavana päivänä.

Pian alkaa tapahtua selittämättömiä asioita. Onko karulla saarella muitakin? Salaako joku nuorista jotain? Ja ennen kaikkea, miksi juuri heidät on valittu ohjelmaan?

Taidokkaasti tihenevän tunnelman taustalla kaihertavat teot, joita ei voi enää perua. Lopulta mikään ei ole sitä, miltä näyttää. (Karisto)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Kirsti Kurosen säeromaanit Merikki ja Pönttö, joista pidin kyllä. Seelanti ei yllättäen olekaan säeromaani, vaikka muutamia säkeitäkin sivuilta löytyy. Oletin tämän kirjan tarjoavan jotain tavattoman yllätyksellistä loppua, sillä törmäsin joihinkin salamyhkäisiin arvioihin, mutta jouduin kuitenkin pettymään suhteellisen tavanomaiseen ja ennalta-arvattavaan ratkaisuun. Olisin kaivannut jotakin rajumpaa loppua, kuten romaaneissa Me olimme valehtelijoita tai Minne katosit, Monday?, joissa yllätyin täysin.

Ehkä mummo ymmärtää, miten tärkeää on olla kuuluisa. (s. 17)

Joukko nuoria saa kutsun tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. Kuuluisuus tai pako arjesta houkuttaa monia, niin myös kirjan keskeisiä henkilöitä, eli Annaa, Minkaa, Nelliä, Eerikaa, Justusta ja Roopea. Henkilöt ja heidän tarkoitusperänsä esitellään lyhyesti, ennen kuin he lähtevät salaiseen kohtaamispaikkaan Vänvikin satamaan, josta tuotantoryhmä olisi heitä vastassa. Jo bussissa tyypit pääsevät pälyilemään toisiaan vaivihkaa: kitaraa kantava Roope haluaa päästä soittamaan musiikkiaan ja nimittää mielessään äkäisen oloisen Eerikan Miss Blue:ksi, Minka näkee pystynenäisessä Nellissä jotain tuttua, muttei tajua, mistä voisi tuntea tämän, ja Nelli taas miettii sen lisäksi, psytyykö mummo pitämään salaisuuttaan Nellin osallistumisesta tosi-tv-kuvauksiin, miksi Minka on vilkuillut häntä koko matkan. Justus pohtii, miten hänen sairas isänsä pärjää ilman häntä. 

Satamassa heitä odottaakin vain pieni vene kuljettajineen: nuoret viedään Seelannin saarelle, jossa ei odottelekaan kukaan. Vaatimattomista majoitustiloista löytyy sentään ruokaa ja lappu, että kuvausryhmä pääsee paikalle vasta seuraavana päivänä. Tehtävänä on jokaisella käydä kuvaamassa esittelyvideo itsestään.

Ai niin, kaduttaako jokin. En tahtoisi katua mitään. Ehkä nuorempana tuli tehtyä juttuja, jotka olisi saanut jäädä tekemättä.  (s. 45)

Heti ekana yönä alkaa tapahtua kummia. Porukan puhelimet katoavat latureistaan ja kammottava nukke roikkuu ovenrivassa. Seuraavan päivän myrsky nostattaa tunteita pintaan, etenkin kun huussin seinät kaatuvat. Muita välttelevä Eerika on pisteliäs, Nelli ihailee salaa Annaa ja tämän kaunista, treenattua vartaloa. Mutta missä viipyy kuvausryhmä? Mihin katosivat puhelimet? Juttu ei tunnukaan enää niin kivalta kuuluisuutta janoavista nuorista.

Vihasitko minua niin paljon, 

että minulle sai tehdä mitä tahansa?(s. 54)

Odotin tosiaan jotain kammottavampaa loppuratkaisua, kuin mitä Seelanti tarjosi. Melko äkkiä vihjeiden tiputtua aloin aavistella, mikä homma on, mutta toki joistain asioista yllätyin minäkin. Olisin toivonut jotenkin, ettei loppu olisi ollut niin selitettävissä, ei olisi niin…opettavainen ja kesy ratkaisu. Nuorille voisi ihan hyvin kirjoittaa lohduttomampiakin loppuja psykologisen jännityksen piirissä. Hyvänä esimerkkinä nuo yllämainitut käännöskirjat.

Jotenkin tästä kirjasta jäi outo olo. Tai joistakin sen tapahtumista. Sen kummemmin spoilaamatta tarkemmin, kun eräs henkilö kuvailee hänelle aiemmin sattuneita, tosi hämmentäviä tapahtumia, (jollaisia voi toki tapahtua ja on hyvä tuoda esille), kohta jäi minusta vähän oudoksi. Etenkin, kun teon tehnyt ei itse muistanut ikinä tehneensä moista. Tai ei halunnut muistaa. 

Ymmärrän toki, mitä kirjalla haetaan: jokaisella teolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta kauna tai kosto ei helpota ikävien tekojen kohteen elämää millään lailla. Ihmiset voivat myös muuttua, ja aiemmin tehdyt pahat teot painua unholaan. Ei ole mukavaa kohdata silmästä silmään inhottavia asioita, jotka on halunnut unohtaa tai jotka oma mieli on muuttanut ajan saatossa erilaisiksi, kuin millaisina joku toinen ne kokee. Katkeruus voi kuitenkin sairastuttaa kantajansa.

Ei näitä voi painaa villalla, 

ei unohtaa eikä antaa anteeksi. (s. 125)

Seelanti on tyypillinen suljetun paikan mysteeri ja selviytymistarina, jossa on paljon samaa kuin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanissa. Siihen viitataankin jossain vaiheessa kirjan tapahtumia. Tämä on hyvän napakka jännityskirja nuorelle kohderyhmälleen, mutta minulle tämä ei tarjonnut nyt suuria elämyksiä.

Arvosanaksi annan 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Hämeen sanomat

Kirjafile

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Tarpeeksi reilua: Jukka-Pekka Palviainen

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Päivitys Syntykeho-sarjaan

 Luin Reetta Vuokko-Syrjäsen novellikokoelman Mahdottomien kukkien puutarha, joka on jatkoa romaanille Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja. Klikkaa kansikuvaa, niin pääset lukemaan arvioni molemmista kirjoista.

Shakkimatti: Ali Hazelwood

Shakkimatti: Ali Hazelwood. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Check & Mate. Kansi: Vicky Chu, Lilithsaur; Kaisu Sandberg

"Romanttinen komedia shakista, kilpailemisesta ja rakkaudesta

Bestseller-kirjailija Ali Hazelwoodin älykäs ja seksikäs YA-herkkupala Mustan kuningattaren faneille

Mallory Greenleaf ei enää pelaa shakkia. Se oli joskus hänelle elämän tarkoitus, mutta siitä on kauan ja ikäviä asioita tapahtui. Ja ei, hän ei halua puhua siitä. Malloryn paras kaveri ylipuhuu hänet vielä yhteen shakkiturnaukseen. Mallory voittaa jokaisen pelin, mukaan lukien lajin tämän hetkisen maailmanmestarin. Hups. 

Nolan Sawyer on 20-vuotias komea shakkidynastian perillinen ja tunnettu pelipiirien ulkopuolellakin. Häntä on kutsuttu yhdeksi historian parhaista pelaajista, eikä hän pidä häviämisestä, ei varsinkaan Malloryn kaltaiselle ulkopuoliselle. Mallory toimii, niin kuin on tottunut tekemään: pakenee paikalta. Seuraavat siirrot sitten tehdäänkin ihmissuhdepelilaudalla."(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olen lukenut Ali Hazelwoodin aikuisille suunnatun The Love Hypothesis -romaanin, jonka seksikohtauksia lukiessa poskeni punoittivat roimasti. Ilostuin kuullessani, että häneltä ilmestyy ensimmäinen YA/new adult -romaani, joka vieläpä suomennetaan heti ilmestymisvuonnaan, mutta samalla minä hieman jännitin, osaako ronskeista lemmenhetkikuvauksistaan tunnettu Hazelwood hillitsemään itseään nuorten aikuisten kirjaa kirjoittaessaan.

Shakkimatti sijoittuu, ylläripylläri, shakin ihmeelliseen maailmaan. Kirjailija on yleensä tykännyt sijoittaa romaaninsa yliopistomaailmaan, mutta nyt tämän kirjan päähenkilö, 18-vuotias Mallory työskentelee automekaanikkona. Hänellä on kova vastuu perheestään, sillä nivelreumaa sairastava äiti ei kykene työelämään, ja teini-ikäiset pikkusiskot, Darcy (12) ja Sabrina (14) ovat vaativaisia. Malin shakkimestarina tunnettu isä on kuollut. Malin hyvä ystävä Easton houkuttelee hänet shakkiturnaukseen, johon Mal ei alussa suurin surminkaan halua suostua, mutta raahautuu viimein ystävänsä mieliksi paikalle - ja lyö kaikki ällikällä päihittäen suuren shakkimestari Nolan Sawyerin, josta Mal on aiemmin lukenut hyvin kyseenalaisia artikkeleja. Tuo parikymppinen mestari kun on tunnettu nuorempana hyvin kiivaasta luonteestaan, eikä hän ole kestänyt häviöitä kovinkaan hyvin. Niinpä voitettuaan Nolanin Mallory pakenee paikalta, ettei saisi kokea nuoren miehen raivoa nahoissaan.

"Sinä olet se, joka ohitat ihmiset. Jätät heidät taaksesi ennen kuin he ehtivät jättää sinut. Säästät itseltäsi sen nöyryyttävän koettelemuksen, että antaisit jonkun opetella tuntemaan sinut."(s. 292)

Sitten kohtalo puuttuu Malin elämään.  Häneen ottaa yhteyttä nainen nimeltä Defne Bubikoglu, edellisen turnauksen järjestäjä, joka on vaikuttunut Malin shakkitaidoista. Hän tarjoaakin tälle vuoden stipendiaattia, jonka aikana hänestä leivottaisiin ammattilaispelaaja. Mikä uskomaton tarjous siis, ja suuri sopivaan aikaan! Mutta Mal on päättänyt, ettei pelaa enää ikinä shakkia. Asia liittyy jotenkin hänen isäänsä. Mutta kun hän saa potkut työpaikastaan korjaamolta, eikä uutta työpaikkaa näy mailla halmeilla, hänen on otettava tarjous vastaan. Perheelleen hän yhä valehtelee käyvänsä töissä samassa paikassa. Alkaa kova valmennusohjelma, jossa Mal pelaa tuntikausia shakkia, tutkii shakkiaiheista kirjallisuutta ja analysoi muiden pelejä. Seuranaan hänellä on omalaatuinen Oz, joka ei salli hiiskaustakaan Patersonin shakkikerhon kirjastossa.

Väistämättä Mal joutuu törmäämään Nolaniin shakkiturnauksissa, mutta vaikka hän kuinka yrittää vältellä tuota tyyppiä, se ei tunnu onnistuvan. Onko Nolan vihainen siitä, että hävisi Malille, joka vasta nyt tupsahti shakin maailmaan? Toki todellisuudessa Mallory pelasi vielä lapsena, mutta kaikki tyssäsi erääseen ikävään tapahtumaan, joka liittyi hänen isäänsä. Mallory on kuitenkin ilmiömäisen taitava, ja Nolan saa viimein vakuutettua tälle, että on ainoastaan tosi vaikuttunut tämän taidoista. Nolan on myös tukena, kun muutamat pelaajat suoltavat seksistisiä kommentteja ainoalle naispuoliselle pelaajalle. Pahin suupaltti on Koch, joka osoittautuu myös Nolanin pahimmaksi vastustajaksi ja vihamieheksi. Yhteisiä tekijöitä siis löytyy, joten Nolan ja Mal pikku hiljaa ystävystyvät ja alkavat hioa pelistrategioita yhdessä. 

Ei. Ehe. Eieieieiei. En pelaa sellaisen sovinistisian kanssa, jonka käsitys sukupuolten välisistä eroista juontaa juurensa 1930-luvulle. En missään tapauksessa - (s. 117)

Malin menestys shakkimaailmassa huimaa häntä - etenkin rahapalkkioiden määrät - mutta myös syyllisyys painaa, kun hänellä ei ole perheelleen aikaa niin paljon. Sabrina tuntuu etääntyvän isosiskostaan ja Darcy on yllättävän ovela urkkiessaan selville isosiskonsa salaisuudet. Lisäksi muualle opiskelemaan mennyt Easton ei tunnu muistavan enää Malin olemassaoloa. Niinpä heidän välinen viestittely alkaa hiipua. Onneksi Mal saa uusia ystäviä shakkipiireistä, kun Nolanin ystävät Tanu ja Emil ottavat Malin siipiensä suojaan.

"Sinäkin tunnet sen, eikö niin, Mallory?" Hänen äänensävynsä on pakottava. Matala. " Kun pelaat, tunnet saman kuin minä."(s. 201)

Mal ei tunnista niitä tunteita, joita hän alkaa tuntea aina niin ystävällistä ja auttavaista Nolania kohtaan (mikä on väliin minusta hiukan ärsyttävää, kun kaikkihan on itsestäänselvää.) Hänellä on kehittynyt tavaksi paeta aina, kun ongelmia ilmenee, mutta Nolan on sinnikäs. Heidän yhteistyönsä shakin parissa on ihailtavaa ja paneutumisensa tuohon taktiikkapeliin hyvin intensiivistä. Koko muu maailma julistaa heidän olevan pari, mutta Mal on toista mieltä. Tai ainakin uskottelee olevansa.

Shakkimatti on ensinnäkin mielenkiintoinen kurkistus shakin maailmaan. En ole lukenut Walter Tevisin Musta kuningatar -romaania, johon kirjaa verrataan, mutta katsoin kyllä siitä tehdyn minisarjan ja pidin kovasti. Siksi minulle oli jo entuudestaan tuttua, kuinka ammattimaista toimintaa shakin pelaaminen on ja kuinka isot rahat siellä pyörivät. Shakkimestarit eivät ole yksin, vaan heidän ympärillään toimii iso tiimi. He opiskelevat pelistrategioita, katsovat loputtomiin muiden pelejä, treenaavat paljon. Myös henkinen puoli pitää olla kunnossa. Tätä puolta Shakkimatti toi hyvin kiintoisasti esille romanttisten juonikuvioiden lomassa. Lisäksi kirjassa käsitellään seksismiä, jota naispelaajat joutuvat kokemaan muuten niin miesvaltaisessa peliyhteisössä. 

Romantiikkapuoli toimii kirjassa oikein hyvin. Seksikohtaukset ovat oikein sopivia YA-kirjalle, jopa ehkä jopa hiukan varovaisia kuvailuissaan. Erityisen mukavaa on myös se, ettei Nolan ole sellainen töykeä äkäpää, millaiseksi Mal hänet aluksi kuvittelee, ja millaisia monesti enemies-to-lovers-troopin kirjoissa mieshenkilöhahmot ovat. (Vaikka tämän kirjan kohdalla ei välttämättä voi puhua mainitsemastani troopista, kun sitä enemies-vaihetta kestää hyvin vähän aikaa ja sekin on osin toisen henkilöhahmon, eli Malin itsensä kuvittelemaa.) 

Romantiikan lisäksi kirjassa käsitellään myös muita ihmis- ja perhesuhteisiin liittyviä ongelmia ja väärinkäsityksiä: Mal olettaa, ettei Easton välitä enää hänestä uudessa opiskeluympäristössään, vaikka ei itsekään pidä enää yhteyttä ystäväänsä ja kerro kuulumisiaan. Tai kun Sabrina on kiukkuinen isosiskolleen, joka käyttäytyy kuin olisi tämän huoltaja, eikä Mal ymmärrä, miksei pikkusisko ole kiitollinen hänen huolenpidostaan. 

Pidin siis oikein kovasti tästä kirjasta, mutta se, miksi en antanut tälle muuten sydämeni sykkyrälle kietoneelle kirjalle ihan täyttä vitosta, on sen kirjoitustyyli, joka on minusta hiukan häiritsevän levoton. Ehkä tämä tulee esille vielä paremmin  suomennetussa versiossa. Lisäksi, jos joku ei tykkää kiroilusta, sitten en suosittele tätä kirjaa. Minua v-sanat sinänsä haittaa, mutta tykkään selkeämmästä kirjoitustyylistä kuin mitä Hazelwood tässä harjoittaa.

Shakkimatti on varmasti nuoren TikTok-vaikutteille alttiin lukijakansan mieleen. Kyllähän tämä varmaankin sujahtaa myös minun kasien genrevinkkauspakettiini ensi vuonna.

Arvosanaksi annan tälle 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Voima

Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

 Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson. Suomentanut Susanna Sjöman. Karisto 2023

Englanninkielinen alkuteos (2018): Monday's not coming. Kansi: Elisa Konttinen, Adobe Stock

"New York Times -bestselleristin raadollinen jännäri kadonneen tytön etsinnästä.

Claudia ja Monday ovat aina olleet erottamattomat, pikemminkin siskokset kuin ystävät. Kun Monday ei palaa loman jälkeen kouluun, Claudia tietää jonkin olevan vialla. Kukaan muu ei kuitenkaan huomaa Mondayn kadonneen.

Claudia tarvitsee ystäväänsä enemmän kuin koskaan, mutta Mondayn äiti ei anna suoria vastauksia ja tämän siskosta on vielä vähemmän apua. Kun Claudia tutkii ystävänsä katoamista, käy ilmi, ettei kukaan muista, milloin oli viimeksi nähnyt Mondayn. Kuinka teinityttö voi vain kadota kenenkään huomaamatta?" (Karisto)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Tiffany D. Jacksonin Rajaton oli varustettu sisältövaroituksilla, mutta tämä hänen jo viitisen vuotta sitten alkukielellä ilmestynyt, mutta vasta nyt tänä syksynä suomennettu Minne katosit, Monday? ei sisällä varoituksia. Ehkä niistä luovuttiin kokeilun jälkeen (parissa kirjassa niitä vilahteli viime vuonna), koska tämä jos mikä sisältää rankkoja teemoja ja tekoja. Toisaalta, tämänkin kirjan tapauksessa moiset varoitukset olisivat spoilanneet aika paljon kirjan loppuosan tapahtumia. Minä yritän kertoa tästä nyt varovaisesti, etten paljasta liikaa. Sen verran voin kuitenkin sisältövaroitella, että tämä kirja ei sovi kovin herkille nuorille eli ehdottomasti on YA-kamaa. Kyllä vain, vaikka päähenkilö ja hänen kadonnut ystävänsä ovat tässä 13-14-vuotiaita.

Jos Monday olisi väri, hän olisi punainen. Raikas, upea, eloisa. Häntä ei voinut olla huomaamatta. Hän oli huoneen keskipiste, rätisevä liekki.(s. 39)

Claudia aloittaa kertomalla siitä, kuinka hänen paras ystävänsä Monday katosi erään kesän aikana. Kun Claudia palaa kesälomaltaan mummolasta, hänellä on ensimmäisenä huoli ystävästään, joka ei ole vastannut koko kesänä hänen kirjeisiinsä.  Mondayn perheen puhelimeen ei saada yhteyttä, eikä tämä ilmesty kouluun ensimmäisenä koulupäivänä. On alkamassa viimeinen vuosi ennen lukiota (johon amerikkalaisen koulujärjestelmän mukaan mennään 14-vuotiaana), ja Monday ja Claudia ovat päättäneet hakea yhdessä yhteen parhaimmista lukioista. Monday on menestynyt koulussa aina tosi hyvin, mutta Claudia tarvitsee todella paljon ystävänsä apua selvitäkseen koulusta hyvin arvosanoin. 

Mutta nyt Monday ei tule kouluun. Ei eka päivänä, ei koko viikolla. Opettajat eivät tunnu tietävän mitään, eikä Claudian vanhemmat ota asiaa vakavasti. Claudian äiti ei halua tyttärensä menevän tämän kotiin, sillä alue on tosi pahamaineinen. Claudian luvattomasti tehty vierailu Mondayn kotiin päättyy ikävästi, sillä Mondayn äiti ajaa tämän vihamielisesti pois ovelta ja on muutenkin todella omituinen.

Kirjassa hypellään aikatasosta toiseen. Välillä Claudia kertoo tapahtumista tämän kaiken jälkeen. Hän on aloittanut balettikoulussa edistyneempien ryhmässä, ja vaikka hän rakastaa tanssia yli kaiken, hänellä on hankalaa nauttia siitä täysillä. Muut tytöt ovat kilttejä hänelle, vaikka supattelevatkin hänen selän takanaan. Vapaa-ajallaan Claudia värittelee värityskirjojaan ja kirjoittaa välillä päiväkirjaansa viestejä Mondaylle, vaikka tietää, ettei hän välttämättä lue niitä ehkä ikinä. 

Ja niin vain yhtäkkiä hän käyttäytyi täysin normaalisti, vaikka hänen selkänsä näytti siltä kuin peikkojen armeija olisi hakannut sitä pesäpallomailalla. Miten ihmeessä en olisi uskonut hänen sanojaan? Hän oli paras ystäväni. Mikäli hän valehteli minulle, syy oli varmasti hyvä. 

Eikö niin?(s. 63)

Välillä kirjassa taas hypätään katoamista aiempiin tapahtumiin, jolloin Monday ja Claudia olivat vielä erottamattomat ystävät. Olihan Mondayn kotioloissa jotain outoa, sillä Claudia ei saanut koskaan mennä heille sisälle, ja Mondaylla oli outoja jälkiä kehossaan. Niinpä Monday viettikin aikaa tosi paljon Claudian kotona ja oli kuin hänen siskonsa. Monday sai usein Claudialta vaatteita ja hän söi heillä. Yhdessä he puhuivat pojista, ensisuudelmista ja harjoittelivat twerkkaamista. Koulussa he joutuivat kiusaaamisen kohteeksi ja heitä nimiteltiin lesboiksi. Pahimpia olivat jotkut koulun pojat. Nykyhetkessä, Mondayn katoamisen jälkeen, Claudialla ei ole ketään. Kiusaaminen yhä vain jatkuu, mutta Claudian vanhemmat eivät tunnun ymmärtävän, kun Claudia sanoo olevan ilman ystäviä.

Claudian perhe on hyvin vahvasti kristitty ja äiti maanittelee tyttöään seurakunnan tilaisuuksiin. Siellä tämä tutustuu, osin äitinsä junailemana, mukavaan pari vuotta vanhempaan Michaeliin. Michael on Claudian tukena, vaikka tyttö on ymmärrettävästi välillä melkoisen ailahteleva käytökseltään. Claudia yrittää saada luotettavia opettajia ja terveydenhoitajaa tuekseen Mondayn etsinnässä, sillä hän alkaa aavistaa, että kaikki ei ole nyt hyvin. Joku väittää Mondayn olevan isällään Baltimoressa, joku taas kotonaan, joku taas tädillään. April-isosisko välttelee Claudiaa ja Tuesday-pikkusisko haisee pissalle ja väittää Mondayn olleen komerossa piilossa. Onko Monday vaarassa? Vai eikö hön vain halua enää tavata Claudiaa? Oliko Monday yhtään sellainen, joksi Claudia hänet kuvitteli? Miksei kukaan ota Claudiaa todesta?

Jos Monday palaa...

Jos hän palaisi, voisimme työstää esseetäni yhdessä. Voisimme korjata tehtäväni, keksiä uusia liikkeitä tanssisoolooni. Minun ei tarvitsisi käydä oppimiskeskuksessa. Yhdessä saisimme kaiken sujumaan taas parhain päin. Minun oli pakko löytää Monday.(s. 139)

En alussa ollut ihan vakuuttunut tästä kirjasta ja aikatasohyppelyn takia juoneen oli hankala päästä sisään. Mutta sitten kun kirja imaisi minut pyörteisiinsä, olin vaikuttunut. Ja järkyttynyt. Mondayn tarina ei ole mitenkään kevyimmästä päästä ja jäi minunkin, aikuislukijan, mieleen pitkäksi aikaa kaihertamaan. Tosi ovelasti rakennettu mysteeri ja ystävyyden kuvaus, joka käsittelee myös tärkeitä teemoja, kuten lukivaikeuksia, koulukiusaamista ja perheväkivaltaa karmeimmassa muodossaan. 

Kirjan minäkertoja, Claudia, tekee ikänsä tasoisia havaintoja, joista huokuu vielä lapsellisuus. Toisaalta hän on toki aidosti huolissaan ystävästään, mutta myös omasta koulumenestyksestään, joka nyt kärsii, kun Monday ei auta häntä tehtävissä.  Loppuosan totaalikäänne ei ollut mitenkään arvattavissa. Tämä oli kaikessa karmeudessaan yksi tämän vuoden parhaista YA-kirjoista. Claudian kiinnostus tanssiin ja väreihin tuo myös oman kiinnostavan lisäyksensä kirjaan. Vaikka Claudian perhe on harras kristitty, ei uskonnollisuus näy kirjassa juuri muuten kuin yhteisöllisyyden kautta.

Arvosanaksi annan 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Tiffany D. Jackson: Rajaton

Courtney Summers: Sadie

E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Atlas-trilogia: Olivie Blake

 Atlas - Valitut: Olivie Blake. Suomentanut Sarianna Silvonen. Aula & Co 2023 (Atlas #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Atlas Six. Kansi: Jamie Stafford-Hill

"Salaisuuksia, petoksia ja viettelyä. Tervetuloa Aleksandrian seuraan!

Kerran vuosikymmenessä kuusi sukupolvensa lahjakkainta maagikkoa, medeialaista, pääsee kilvoittelemaan paikasta maailman vaikutusvaltaisimmassa salaseurassa, Aleksandrian seurassa. Valitut saavat enemmän mainetta ja vaikutusvaltaa kuin he osaavat kuvitellakaan. Mutta mihin hintaan?

Tämänkertaisesta kuusikosta jokaisella on omat syynsä ottaa seuran salaperäinen kutsu vastaan. Jokainen heistä on valmis taistelemaan kynsin hampain mahdollisuudesta liittyä aleksandrialaisiin, vaikka se tarkoittaisi tiivistä yhteistyötä pahimpien vihollisten kanssa ja luotetuimpien liittolaisten pettämistä. Vaikka se tarkoittaisi, etteivät kaikki selviä vuodesta hengissä.

Atlas – Valitut on kansainväliseksi ilmiöksi nousseen Atlas-sarjan avausosa. Kirjan on suomentanut Sarianna Silvonen.

Tiktok-sensaatioksi nousseen Atlas-sarjan luoja, kirjailijanimellä Olivie Blake kirjoittava Alexene Farol Follmuth on Los Angelesissa asuva juristi ja kirjailija. (Aula & Co)

Oma arvio:

Tämä Olivie Blaken Atlas-trilogian avausosa Atlas - Valitut valikoitui minun lukemistooni ihan hetken mielijohteesta. Ensisilmäys kustantajan luetteloon ei vielä saanut mielenkiintoani heräämään, mutta ilmeisesti jonkinlaisessa Dark academia -jälkihuumassa luettuani alkukesästä Leigh Bardugon Salatun tiedon seuran kiinnostuin tästä sittenkin. Onneksi, sillä reilut 500 sivua hurahtivat tämän kirjan parissa minulla yllättävän ripeää ilman pitkästymisen tai epätoivon tunteita.

New Yorkin taikayliopistossa opiskelevat Nico de Varona ja Libby Rhodes ovat olleet pitkään toistensa pahimmat kilpakumppanit. He ovat molemmat todella lahjakkaita fysikalisteja, eli heillä on kyky muuttaa materiaa eri muotoon, mutta he ovat jatkuvasti tukkanuottasilla. Nyt Libby on mielissään, sillä he ovat valmistumassa, eikä heidän näin ollen tarvitse nähdä toisiaan enää ikinä. Tai no... toisin käy. Erikoinen mies astelee päätöstilaisuuden jälkeen näiden riitapukareiden luokse ja antaa heille hyvin salamyhkäiseltä kuulostavan tarjouksen. Tämä Atlas Blakely -niminen mies kertoo hyvin vaikutusvaltaisesta Aleksandria-seurasta, johon päästyään jäsenellä on käsillä kaikki seuran valtavan kirjaston tieto hallussaan. Seuran pääsykokeeseen valitaan joka kymmenes vuosi kuusi maailman parasta taikakykyjä omaavaa kokelasta, joista yksi karsiutuu pois. 

Nico oli kuuden parhaan joukossa koko maailmassa.

Koko maailmassa.

Ja niin oli myös Libby. 

Mutta mitä varten? (s. 31)

Libby ja Nico eivät voi jättää tarjousta käyttämättä, vaikka molemmat joutuvat jättämään tärkeitä ihmisiä taakseen - Libbyn poikaystävä Ezra, jota Nico ei ole voinut koskaan sietää, sekä Nicon kämppäkaveri Gideon, joka on tämän suojelusloitsujen ansiosta turvassa kamalalta merenneitoäidiltään. Gideon osaa kulkea unimaailmoissa, joten yhteys näiden hyvin läheisten ystävien välillä kuitenkin tulee säilymään. Libbyn ja Ezran välit kuitenkin haalenevat ajan saatossa.

Muut kokelaat ovat japanilainen naturalisti Reina Mori, jolla on uskomaton yhteys kasveihin, rikkaan perheen poika Tristan Caine, jolla on kyky nähdä illuusioiden ja taikuuden läpi, kreikkalainen menestyneen taikasuvun jäsen Callum Nova, joka empaattina pystyy vaikuttamaan ihmisten tunteisiin, sekä kaikki kauneudellaan lumoava Parisa, joka telepaattina lukee ihmisten ajatukset. Joukkion ottaa vastaan salaperäisen oloinen Dalton Ellery, joka on jäänyt seuran palvelukseen edellisestä kokelaserästä ja toimii nyt joukkion oppaana. Parisa iskee heti silmänsä pidättyväisen oloiseen Daltoniin, mutta kaikki muut tuntuvat kuolaavan enemmän kauniin Parisan perään kuin Dalton, joka ei päästä Parisaa ajatuksiaan tonkimaan. 

"Miksi pysyt täällä?" Parisa kysyi. "Sinulla oli koko maailma jalkojesi juurella."

"Minulla on koko maailma täällä", Dalton sanoi katsomatta häntä. "Ja vielä enemmän." (s. 423)

Kaikki nämä kuusi kokelasta pääsevät nyt testaamaan, miten he voivat yhdistää omia taikavoimiaan toisten kanssa seuran kirjaston tietomäärän tutkistelun lomassa. Nico ja Reina harjoittelevat yhdessä, mutta Nico saa myös Libbyn yhteistyöhän kanssaan, vaikka sama piikittely heidän välillään jatkuu. Callum saa Tristanin liittolaisekseen osin empaatin kepulikonstein. Parisa taas viettelee kenet haluaa, mutta Dalton Ellery on hänen päämääränsä. Hänen on selvitettävä, mitä tuon miehen mielessä on niin voimakasta, jota tämä suojelee niin kovasti Parisalta. Kokelaille järjestyy heti alkumetreillä tulikoe, jossa he joutuvat yhdistämään voimansa, kun Aleksandria-seuran suojaukset murtuvat ja sisään kartanoon pääsee ei-toivottuja henkilöitä. Tämän välikohtauksen jälkeen Parisa alkaa karttaa Callumia, sillä hän tajuaa, mihin tämä kykenee empaatin taidoillaan.

Callum ei tarvitse sinua. Hän haluaa sinut, Parisan ääni muistutti Tristania. Sinun on syytä kysyä itseltäsi miksi. (s. 248)

Kuka karsiutuu pois joukosta ja miten? Ketkä ovat vahvimmat liittolaiset? Mikä on Dalton Ellery miehiään? 

Atlas - Valitut piti minut otteessaan ja piinassaan koko ajan. Ihmissuhteet, juonittelu, pitkälle viedyt taikavoimat ja henkilöhahmoihin ja juoneen liittyvä yllätyksellisyys tekevät tästä kirjasta oikean lukuilottelun. Mielenkiintoisimmiksi hahmoiksi nousivat Tristan, jonka kyvyt olivat alussa muille hiukan hämärän peitossa ja osoittautuivatkin voimakkaammiksi kuin ajateltiin, sekä Libby, jota muut pitävät varovaisena ja säikkynä, mutta joka tulee vielä näyttämään todellisen voimansa.  Fantasiakirjojen kohdalla minulla saattaa monesti tulla jossakin vaiheessa tylsistymistä, kun alkuinnostus hienosta maailmasta tai hienoista kyvyistä ei enää riitä pitämään innostustani yllä, mutta tämän kirjan kanssa ei tullut tällaisia hetkiä, sillä se on yhtä lailla viihdyttävästi ja kiinnostavasti kirjoitettu alusta loppuun. Toivottavasti jatko-osia ei tarvitse odotella hirveän kauaa, sillä en malta olla tarttumatta niihin.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Kirjahamsterin lukuvinkit

Atlas - Paradoksi: Olivie Blake. Suomentanut Kaisa Ranta. Aula & Co 2024 (Atlas #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Atlas paradox. Kansi: ???

"Salaisuuksia, petoksia ja viettelyä. Tervetuloa Aleksandrian seuraan!

Kuudelle maagikolle annettiin mahdollisuus valita uusi elämä. Nyt viisi heistä kuuluu Aleksandrian seuraan. Sen jälkeen kaikkien on valittava polku kahden mahdollisuuden välillä. Pian he huomaavat, että seuran johtajalla on suunnitelmia muuttaa elämä sellaisena kuin me sen tunnemme – ja suunnitelmat ovat jo käynnissä." (Aula & Co)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Viimein saimme jatkoa maagisen juonitteluntäyteiseen Atlas-fantasiasarjaan. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta Atlas - Valitut, tosin muistini syövereistä oli jo ehtinyt pyyhkiytyä iso osa sen tapahtumista, kun tartuin tähän kakkososaan. Löysinpä yllätyksekseni kirjan kansiliepeestä lainauksen blogistani. 

Atlas - Paradoksi jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa Atlas- Valitut jäi: Nico, Tristan, Parisa, Reina ja Callum ovat nyt läpäisseet tarvittavat kokeet, jotta ovat Aleksandrian seuran jäseniä ja saavat valtuudet käyttää sen uskomatonta tietoarkistoa. Nyt heidän seuraava vaiheensa on keksiä tutkimuksensa aihe. Sitä ennen heidän on myös käytävä läpi eräänlainen tervetuloriitti, jossa he taistelevat toisiaan vastaan virtuaalitodellisuudessa. Kaikki ovat hiukan hämillään tämän tapahtuman tarkoituksesta, etenkin, kun tämä ottelu heijastetaan jokaiselle osallistujalle vielä katsottavaksi. No, eipä tämän riitin tarkoitus oikein selvinnyt lukijallekaan, ja minä koin tämän alun melko pitkästyttäväksi.

Mutta missä on kuudes, eli Libby Rhodes? Viime osan lopussahan he löysivät Libbyn ruumiin hänen huoneestaan, joka paljastuikin sitten Dalton Elleryn tekemäksi animaatioksi. Libby siis kaapattiin toiseen ajanjaksoon, ja kaappaajaksi paljastui Libbyn ex Ezra, jolla on henkilökohtaisia kaunoja seuran edunvalvojaa Atlas Blakelyä kohtaan. Seuraan pyrkivillähän oli tehtävänä surmata yksi kuudesta, jonka tuli olla Callum Nova, mutta lopulta Tristan Cane ei voinutkaan tehdä tätä. Eikä surmaa sitten tarvinnutkaan tehdä läpipääsyyn. 

"Päivä päivältä pääsemme hiukan lähemmäksi Aleksandria-seuran vääjäämätöntä loppua." (s. 211)

Nyt kaikilla viidellä tuntuu olevan hankaluuksia mielensä kanssa: Callum hukuttaa kaiken ahdistuksensa viinaan, Reina sulkee kaikki ihmiset ympäriltään pois (jopa aiemmin hyvän ystävänsä Nicon), Nico taas kaipaa kovasti unissa seikkailevaa Gideon-ystäväänsä, mutta myös pahinta kilpakumppaniaan Libbyä, Parisa sekstailee yhä Daltonin kanssa ja pääsee yhä syvemmälle tämän salaisuuksissa, jotka ovat ehkä jopa hieman liikaa ja Tristania vaivaa yhä hänen kykenemättömyys surmata Callum, ja kaipaapa hänkin Libbyä takaisin.

Kirjan kiehtovimpia osuuksia ovat Libbyn seikkailut toisessa ajassa. Miten ihmeessä hän pääsisi takaisin omaan aikaansa, kun vuonna 1989 ei vielä ole ratkaistu aikamatkustuksen mahdollisuutta? Hän tutustuu medeialaisen korkeakoulun kandiopiskelijaan Beleniin, josta voisi olla apua kotimatkan toteuttamiseen. Tietystikään hän ei voi paljastaa todellista olemustaan tälle naiselle, josta tulee kuin vaivihkaa Libbyn ystävä. 

Toki vain, Rhodes oli Nicosta niin kovin ärsyttävä. Niin ärsyttävä, että kun Rhodes ei ollut täällä, Nico ei ollut oma itsensä. (s. 267)

Sillä aikaa toiset kamppailevat omien mörköjensä kanssa, mutta Tristan ja Nico ovat päättäneet löytää Libbyn ja tuoda hänet takaisin. Siinä vain on vielä monta mutkaa matkassa. Gideon vierailee unien kautta Libbyn luona Nicon pyynnöstä, mutta takaisinsaaminen toisesta ajasta on mutkikkaampi juttu.

"Tahdot siis, että manipuloin...maailmaa? Oletan, ettet puhu kasveista." (s. 395)

Minulla oli aika paljon tahmailua tämän kakkosan kanssa. Kiinnostuin lähinnä Libbyn osuuksista, mutta jotenkin muiden viiden Atlasin edunvalvottavien seuraaminen oli sekavaa ja henkilöihin ei oikein saanut otetta millään. Jonkinlaista yhteistyötä he kehittelivät, mutta muuten heidän välinen yhteytensä ontui. Välillä pohdittiin jumaluutta ja luomista, välillä aika-avaruusasioita, välillä Danten kahtia jakautuneen mieltä (kirjaimellisesti, sillä hänelle on syntymässä kokonaan toinen tietoisuus), fissioita ja fuusioita Libbyn aikasiirtymän käynnistämiseksi jne. Aika paljon kaikkea... 

Romanttinen loppuratkaisu eräiden henkilöiden kohdalla oli totaalinen yllätys ihan kirjan lopulla. Monta muutakin kiinnostavaa käännettä lopussa sai minut vakuutettua siitä, että kolmas osa Atlas - Complex (veikkaisin, että suomennetaan nimellä Atlas - Kompleksi ) kannattaa silti lukea.

Kirjan sivuilla on myös kiinnostava tieto, että Amazon olisi tekemässä tästä tv-sarjaa.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahamsterin lukuvinkit

Samantyylistä luettavaa:

Salatun tiedon seura: Leigh Bardugo

Kimeerit: Helena Waris

 Kimeerit: Helena Waris. Otava 2023

Kansi: Karin Niemi

"Arvoituksellisen kiehtova paranormaali nuortenromaani Norasta, joka kantaa salaisuutta dna:ssaan.

Noran perhe on aina muuttanut maasta toiseen vaikeuksiin joutuessaan. Nyt Nora pakenee yksin suomalaiseen pikkukaupunkiin, jossa kohtaa sukunsa mysteerit. Siitä alkaa tapahtumien vyöry. Salaperäisen Mian perhe auttaa Noraa sopeutumaan uudenlaiseen elämään. Mutta voiko Nora auttaa yllättäen löytynyttä serkkuaan Peteä, jonka veressä virtaa vieläkin synkempi salaisuus? Onko liian myöhäistä?

´Te olette lääketieteellisiä sensaatioita. Teidän mahdottoman sukulinjanne olisi pitänyt hävitä jo tuhansia vuosia sitten. Mutta siinä te silti olette.´ "(Otava)

Oma arvio:

Helena Warikselta olen kukenut aiemmin mukavan ohuen YA-dystopiatrilogian Kone, johon kuuluvat osat Linnunsitoja, Vedenkehrääjä ja Jäänvartija, sekä tutustunut hänen lastenkirjasarjaansa Olafin pentupäiväkirjat työni puitteissa. Lisäksi luin hänen Jesse Haajan kanssa yhteistyössä kirjoittamansa kotimaisen supersankariromaanin Rendel, joka oerustuu samannimiseen elokuvaan. Siitä ei jäänyt minulle mitään kovin mairittelevia muistikuvia. 

17-vuotiaan Noran perheessä kuohuu, eivätkä perheen nuoret Jon ja Nora voi käsittää, miksi heidän vanhempansa ovat niin dramaattisia, että koko perheen on muutettava vähin äänin pois - jälleen kerran - Briteistä. Syynä on se, että Jon on lähettänyt omaa DNA:taan eräälle Genimedic-nimiselle yritykselle tietämättä, mikä kauhistus se heidän perheelleen on. Kaiken kuohunnan keskellä vanhempien on pakko kertoa, että Nora ja Jon eivät ole ihan tavallisia tallaajia, vaan heidän perimässään on äidin puolelta tullut rasite. He ovat lääketieteellisiä ihmeitä, eivätkä he saa paljastua. Sen takia he ovat käyneet aina vain yhden luotetun perhelääkäri Larssonin luona ja juuri siksi he ovat vaihtaneet välillä maisemaa hyvin nopeaa ja salamyhkäisesti. 

Kaiken draaman jälkeen käy niin, että itsepäinen Jon ei suostu muuttamaan, vaan jää tyttöystävänsä Iriksen kanssa Britteihin, kun taas Nora lähetetään sukulaisten luo Mikkeliin kainalossaan ihan uusi identiteetti - ja päällimmäisenä tunteena hämmennys. Vanhemmat ovat matkustaneet jonnekin salaiseen paikkaan, eikä Nora saa ottaa heihin eikä veljeensä yhteyttä. Inga-tädin luona on oudot vibat: nörtähtävä Pete-serkku on muuttunut tosi hottikseksi ja Inga-tädillä näyttää olevan ongelmia päihteiden kanssa. Pete käyttäytyy muutenkin tosi oudosti. 

Oma elämäni ei kai olisi enää koskaan yksinkertaista. Minä olin kummajainen, jolla oli merkillinen veri. Se ei näkynyt päällepäin, mutta tunsin sen jo sisälläni. Minussa oli jotain uutta, kesytöntä ja rohkeaa voimaa. (s. 54)

Nora tuntee yllättävän voimakasta vetoa serkkuansa kohtaan, mutta yrittää työntää ajatuksensa syrjään - heikolla menestyksellä tosin. Pete kertoo viimein, mitä erikoista Norassa on - ja miksi hän haistaa kaikki tuoksut niin tarkkaan. Hän, kuten Petekin, ovat egyptiläisistä polveutuvia kimeereitä. Hän esittelee Noralle muita tyyppejä, jotka ovat samaan tapaan luonnonoikkuja kuin hekin.Itse asiassa koko Mikkelin kaupunki on suuri kimeerien keskittymä. Eräs Peten kavereista kiinnostuu Norasta erittäin voimakkaasti, mutta Noran ajatukset suuntaavat enemmän Peteen päin, joka tosin alkaa käyttäytyä välillä hyvin omituisesti. Syykin selviää pian. 

Katsoin nuorukaisen notkeaa liikkumista, joka oli kuin ammattitanssijalla. Jakobin kissamainen keho liukui askelmilla sulavasti, aivan kuin hänen nivelensä olisivat olleet nestemäiset. (s. 69)

Nora yrittää sopeutua suomalaiseen talveen, siihen, että hän onkin kimeeri ja että koko hänen lapsuutensa on ollut salaisuuksien peitossa. Samalla hänellä on huoli Petestä, joka näyttää kärsivän välillä jostakin. Hän saa ystävän Miasta ja Jakobista, sekä treffiseuraa häneen kovasti mieltyneestä Kimistä. Mutta kun Nora kuulee, että Genimedic-yhtiö on rantautumassa myös Mikkelin kaupunkiin, hän uskoo kimeerien olevan vaarassa. Vai ovatko he? Osa lähtee laumaviettinsä vaikutuksesta pitämään omaa yhteisöään Kainuun korpiin, ja sinne vie lopulta myös Peten tie. Mutta Nora saa kuulla yllättävän hyviä uutisia, joka voi pelastaa kaikki kimeerit, hän lähtee Kainuuseen etsimään Peteä, jota ei yhä saa mielestään.

- Mitä serkumpi sitä herkumpi, joo, mutta jälkeläisistäkin tulisi mitä lie kampurajalkoja. (s. 163)

Kimeerit alkaa hyvin lupaavasti, mutta ei saa minua ihan täysin pauloihinsa. Idea egyptiläistä perimää kantavista, ihmekykyjä omaavista kimeereistä keskittyneenä Mikkelin kaupunkiin on sinänsä hyvin uskomattoman kiehtova - mutta myös jotenkin höperö. Noran ajatukset pyörii (liikaa) serkkukomistuksessa, vaikka tämä käyttäytyy jotenkin tosi vastenmielisesti. Perhelääkäri Larsson ilmestyy myös Suomeen, sillä hänhän on kaikkien kimeerien lääkäri. Erityisen pettynyt olen loppuratkaisuun, jossa kaikki tapahtuu ehkä liian helposti ja vuosisatojen kiroukset voidaan pois pyyhkiä. Peten ja Noran romanttinen suhde jää vaille täyttymystään.

Olen urbaanifantasian ystävä ja paranormaali romantiikkakin puree yhä (vaikka en tätä ehkä lukisi paranormaaliksi romantiikaksi, kun molemmat osapuolet eivät ole tavallisia ihmisiä), mutta Kimeerit ei nyt iskenyt minuun  kovinkaan isosti. Ehkä tämä saattaa purra kuitenkin nuorempaan sukupolveen, joka kaipaa ohuempaa romanttispainotteista fantasiakirjaa luettavakseen. 

Arvosanaksi annan tälle 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kiiltomato

Samantyylistä luettavaa:

Karou-trilogia: Laini Taylor