Sarjakuvametron kyydissä: Linja länteen (päivittyvä postaus)

Aloitin Oulun kaupunginkirjaston ja Oulun sarjakuvakeskuksen yhteistyössä kehittelemän Sarjakuvametron, jotta tutustuisin paremmin sarjakuvien ihmeelliseen maailmaan. Olen kirjoittanut Sarjakuvametrosta myös täällä.

Tähän päivittyvään postaukseen tulevat lyhykäiset arvioni Linja länteen -linjan sarjakuvista. 

Linjan ensimmäinen etappi: Aarne Ankka - Mielipuolen kuvakirja

Aloitin sarjakuvaelämykseni Charlie Christensenin teoksella Aarne Ankka - Mielipuolen kuvakirja (Suomentanut Ville Hänninen ja Vesa Kataisto, Zum Teufel 2017), joka on hyvin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, sarkastista ja jopa paikoin aggressiivista sarjakuvaa. Sarjan päähenkilö, Aku Ankan synkeämpi versio Aarne Ankka elää Tukholmassa baarikärpäsen elämää, ottaa kantaa niin nyky-yhteiskunnan kuin aiempien vuosisatojen takaisten aikojen ongelmiin. Sarjakuvassa hypätään välillä 1400-luvun Italiaan, laivalla Turkuun ja tavataan monia karikatyyrejä, kuten Trumpin karikatyyri Strumf.

Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt Aarne Ankan tarinasta laisinkaan, ja teoksen lukeminen oli melkoista puurtamista. En ole kovinkaan innostunut yhteiskunnallisten asioiden vatvomisesta, ja itse kirjan nimihahmo on turhan kyynistynyt minun makuuni.

Arvosanani: 3

(kuvitus 3,5; tarina 2,5; tekstaus 3,5)

Linjan toinen etappi: Spleenish (risteytyy linjan Kannanottoja yhteiskunnasta kanssa)

Linjan toinen lukemani teos, Ulla Donnerin Spleenish (Suomentanut Sinna Virtanen, S&S 2017) kertoo masentuneen nuoren naisen elämästä ja pyristelyistä taiteellisten piirien kurimuksessa, jossa kaikilla tuntuu olevan jotain kiehtovaa menellään. Mitä tehdä, kun ystäviä ei jaksa tavata, kehonhuoltoon ei riitä energiaa ja kaikki tuntuu tyhjältä. 

Minä tykkäsin Spleenishistä kovasti. Pidän siitä, miten Donner leikittelee erilaisilla fonteilla, tekstin koolla ja käyttää pelkästään punaista väriä sarjakuvassaan. Lukija samaistuu hyvin päähenkilön itseinhoon ja yhteiskuntakritiikkiin. Vaikka sävy on synkkä, huumoria on löydettävissä tarinan seasta, ja sarkasmikin kukkii. Erityisen hauskaa on minusta tapa kuvata humalaisten tyyppien naamat pelkkinä aukkoina.  

Arvosanani 4,5

(kuvitus 4; tarina 4,5; tekstaus 5)

Linjan kolmas etappi: Nemi

Olipas ilo tutustua Nemiin linjan kolmannella pysäkillä. Tässä ensimmäisessä albumissa on Lisen ensimmäiset Nemi-stripit vuosilta 1997-2000 (Arktinen Banaani 2005, suomentanut Mikko Huusko). Tämä ssuorasukainen goottityttö on melkoisen kuuma tapaus! Olen aina ajatellut,  että Nemi olisi jotenkin vastenmielinen tyyppi (en ole siis koskaan lukenut Nemiä, nähnyt vain jossain vilauksen jostain stripistä), mutta hän onkin oikea miestennielijä. Hän vihaa aamuherätyksiä, rakastaa eläimiä ja eikä tyydy kököttämään perinteisen, sovinnaisen naisroolin sisällä. Hauskaa, että myös Nemin perhe ja suku on gootteja! Aion lukea jatkossa lisää Nemin seikkailuista, sen voin vannoa.

Arvosanani 4

(Kuvitus 4,5; tarina 4; tekstaus 3,5)

Linjan neljäs etappi: Maallemuuttajat - Juurevaa elämää (risteytyy linjan Huumorilla höystetty kanssa)

Ranskalaisten Manu Larcenetin ja Jean-Yves Ferrin Maallemuuttajat - Juurevaa elämää (suomentanut Heikki Kaukoranta, tekstannut Mika Lietzén; WSOY 2008) edustaa hyvin huumoripitoista sarjakuvaa. Minuun ainakin ranskalaisten huumori uppoaa mainiosti. Teoksen keskiössä on Mariette ja Manu, jotka muuttavat Pariisin hulinasta maalle ja yrittävät selvitä omituisten kyläläisten, vaihtelevien säiden ja pahvilaatikkojen ympäröimänä. Manu on taiteilijaluonne, jonka on hankala sopeutua raavaiden maalaismiehien joukkoon, joiden viinakin iskee pahemmin kuin metrinen halko, mutta Mariette ihanan tyyni ja sopeutuvainen. Tiettyyn pisteeseen saakka.

Arvosanani 4

(Kuvitus 3+; tarina 5; tekstaus 4)

Linjan viides etappi: Tarinoita lännestä

Viidennelle pysäkille saavuttuani tutustun turkulaisen Mika Lietzénin neljästä sarjakuvanovellista koostuvaan teokseen Tarinoita lännestä (Asema 2007). Luonnollisestikin Turku näyttäytyy hyvin voimallisesti näissä neljässä tarinassa, joista viimeinen on englanninkielinen. Sarjakuvissa on hyvin riisuttu mustavalkoinen tyyli, joka toimii oikein hyvin. Tarina kantaa näissä novelleissa, joiden kaikkien loppu jää jollain tapaa avoimeksi. Ne ovat katkelmia jostain päin Turkua (joka on, by the way, oman kotikaupunkini jälkeen lempikaupunkini Suomessa), erilaisten ihmisten kohtaamisia ja kohtaloita.

Nuoren naisen ja sammuneen humalaisen kohtaaminen novellissa Tarina humalistonkadulta kosketti minua ehkä näistä eniten. Osassa novelleista jäin hiukan raapimaan päätäni, sillä ne eivät ihan avautuneet minulle.

Arvosanani 4-

(Kuvitus 3,5; tarina 3; tekstaus 5)

 Linjan kuudes etappi: Kielletty hedelmä

Tästä tänä vuonna (2018) ilmestyneestä sarjakuvasta olen kuullut paljon polemiikkiä, ja nimenomaan hyvässä hengessä käytyä. Kyseessä on siis ruotsalaisen Liv Strömquistin Kielletty hedelmä (Sammakko; suom. Helena Kulmala), joka sisältää niin paljon tietoa, että menisi kirjastoluokituksessa mainiosti tietoluokitusten alle.

Teoksessa on kolme samanteemaista sarjakuvaa, jotka nivoutuvat samaksi,  mutta keskittyvät hiukan eri osa-alueisiin: ensin pureudutaan naisen sukuelimeen ja siihen liittyvään historiaan (erittäin mielenkiintoista!), toisessa naisen orgasmiin (todella mielenkiintoista!) ja viimeisenä kuukautisiin (hyvin, hyvin mielenkiintoista!) Strömquist on pureutunut lähteisiin huolella, mutta esittää asiat silti hyvin huumoripitoisella tyylillä. Tämä tulisi jokaisen naisen lukea! (ja miehen)


Arvosanani 4+

(Kuvitus 3,5; tarina 5-; tekstaus 4+)

Linjan seitsemäs etappi: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Ruotsalaisen Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (WSOY 2011, suom. Saara Pääkkönen, teks. Mika Lietzén) on suorapuheinen ja uskalias sarjakuva, jossa teemoina vallitsee parisuhde tai sen puute, itsetunto ja sovinnaisuuden rajat. Paikoin sarjakuvat naurattavat, mutta enimmäkseen kohottelen vain kulmiani ja hymähdän nolona. En ole sovinnaisuuden perikuva, mutta en tykkää överistä. Hemmingssonin piirrostyyli ei myöskään ole minun makuuni.

Mieluisin sarjakuvatarina on Kun Vincent lähti Kissistä. Tarina vaikuttaa niin todelta, että olisikohan ihan omaelämäkerrallinen?

Arvosanani 3

(Kuvitus 2,5; tarina 3; tekstaus 4)



Linjan kahdeksas etappi: Lepakkoelämää 

 Alison Bechdelin vuonna 2000 suomeksi julkaistu sarjakuva Lepakkoelämää (Like, suom. Stina Grönroos) kertoo juuri siitä, mihin otsikkokin viittaa: lesbonaisten arjesta. Kirjan keskeiset henkilöt Mo, Harriet, Lois, Sparrow, Ginger, Toni ja Clarice ovat kaikki omia persooniansa, ja lukija pääsee mukaan niin parisuhdeongelmiin, avioliittoaikeisiin, keinohedelmöityksiin, uuteen etäromanssiin ja Pride-marssille. Sarjakuva on erittäin koukuttava. Vuonna 2010 on suomennettu jatko-osa Lepakkoelämää 2.

Arvosanani 4+

(Kuvitus 4; tarina 4+; tekstaus 4,5)

 Linjan yhdeksäs etappi: Tuuvan talli (risteytyy linjan Luettavaa nuoremmille kanssa)

Lena Furbergin kynänjälki on tuttua minulle lapsuudestani, sillä juuri hänen sarjakuvansa Hevoshullu-lehdessä minä ahmin kaikkein mieluiten. Tuuvan talli -sarjakuvakin (Suomentanut Susanna Viljanen, Terhi Kemppinen ja Marjo Kylmänen, Egmont 2006-2010) on ilmestynyt juuri tuossa lehdessä, ennen kuin siitä on julkaistu nämä pokkariversiot. Lehdistä en ole ehtinyt Tuuvan tallia lukea kuitenkaan ollenkaan, sillä se alkoi ilmestyä vasta minun kasvettua ulos lehden lukijakunnasta eli vuonna 1996. Olen lukenut heti putkeen kolme ensimmäistä osaa näitä tositapahtumiin perustuvia hevostalliseikkailuja. Dramatiikkaa riittää, sillä tallilla aina sattuu ja tapahtuu: milloin jonkun hevonen joudutaan lopettamaan, milloin joku poneista varsoo ja joku saa uuden hevosen. Pidän kovasti näistä ja aion lukea koko sarjan, johon kuuluu kaikkiaan kymmenen osaa. Furberg piirtää hevoset ja ihmiset tunnontarkasti, tuntee hevosen anatomian ja tekee siksi näistä sarjakuvista niin todentuntuisia.


Arvosanani: 5-

(Kuvitus 5; tarina 4+; tekstaus 5)