Lightlark - Valonkiuru: Alex Aster. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2026 (Lightlark #1)
"Palkitun kirjailijan ja somemaailman supertähden vangitseva YA-romantasia.
”Lightlark on kuohuva, nopeatempoinen fantasia, jonka kauniisti kuvattu maailma kihisee juonittelua, romantiikkaa ja jännitettä.” – New York Times #1 bestsellerkirjailija Sabaa Tahir
Vuosisadan välein Lightlarkin saari ilmaantuu näkyville hengenvaarallisen pelin ajaksi. Kuuden valtakunnan hallitsijat kohtaavat ja taistelevat murtaakseen kirouksensa ja voittaakseen ylivertaisen vallan. Jokaisella on jotain piiloteltavaa, jokainen kirous on ainutkertaisen paha. Jotta kiroukset murtuvat ja hallitsijat pystyvät pelastamaan valtakuntansa, yhden heistä on kuoltava.
Selviytyäkseen Isla Crownin täytyy valehdella, huijata ja pettää – vaikka panoksena olisi rakkaus." (WSOY)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Hyvin suurella uteliaisuudella odottelin tätä Alex Asterin Lightlark-fantasiasarjan aloitusta. Vertaukset Nälkäpeliin alkoivat hiukan arveluttaa minua, sillä aiemmin viime syksynä luin Lauren Robertsin Powerlessin, jossa oli aika paljon otettu vaikutteita kyseisestä hittidystopiasta. Olisiko Valonkiuru hiukan omaperäisempi? Pointsit annan tietysti heti alkuun aivan uskomattoman kauniille kannelle ja kirjan ruusuaiheisille syrjäväreille. Ihanaa, tämä on nyt mun eka syrjävärjätty kirja ja saa ehdottomasti kunniapaikan kirjahyllyssäni.
Toisin kuin Nälkäpelissä, Lighlarkin maailma on puhtaasti fantasiamaailma. Kirjan päähenkilö, Isla Crown on nuori luontoa hallitsevien villiläisten hallitsija. Hänen huoltajansa Poppy ja Terra ovat valmentaneet häntä pienestä pitäen taistelemaan paremmin kuin muut, selviytymään ja kestämään kipua ja huonoja olosuhteita. Hän on nimittäin syntynyt ilman kykyä, ja tämä asia on salattava kaikilta. Niinpä Isla on elänyt hyvin suojeltua ja suojattua elämää, ja tuntee olevansa kuin häkkilintu.
Nyt on kuitenkin alkamassa suuri eri kansojen hallitsijoiden välinen kisa nimeltä satapäiväiset, joka pidetään Valonkiurun saarella. Se ilmaantuu näkyville vain kisan ajaksi, ja sitä ympäröivät kaikkien eri hallitsijoiden omat saaret: tähteläisten, kuulaisten (jotka luin jostais syytä monta kertaa kuubalaisiksi), taivaslaisten, villiläisten ja aurinkolaisten. Kisaa johtaisi Valonkiurun hallitsija, kuningas Oro, joka pystyy käyttämään kaikkien neljän eri kansan voimia. Isla tulee olemaan hyvin haavoittuvainen muiden kyvykkäiden hallitsijoiden joukossa, mutta hänellä on Poppyn ja Terran valmistelema suunnitelma takataskussaan: hänen on vieteltävä kuningas ja saatava tämän kaikki neljä voimaa käyttöönsä.
Satapäiväisten ideana on murtaa kansoja kohdannut kirous, eli yhden hallitsijoista on sitä varten kuoltava. Islalla on myös liittolainen, josta muut eivät tiedä, sillä hän on tutustunut tähteläisten hallitsijaan Celesteen. Hänellä on nimittäin käytössään tähteläisten reliikkisauva, jolla hän pystyy porttaamaan itsensä minne haluaa. Tämä esine ja ystävyys Celesten kanssa ovat hänen valttikorttejaan kisassa. Celestellä on suunnitelmana löytää jostakin saarien kirjastoista Kahleenmurtaja-nimisen esineen, jolla Isla pystyisi murtamaan kirouksen kuin kirouksen. Tämä olisi toivottavaa löytää jo ennen kykyjenesittelytilaisuutta, mutta viimeistään ennen kisan puolivälin, viidettäkymmenettä päivää, jolloin olisi lupa alkaa tappaa toisia kilpailijoita. Ainoa, jota ei saisi tappaa, olisi oma pari, jonka kuningas myöhemmin määräisi jokaiselle.
"Minäkään en tiedä, kummasta nautin enemmän.Siitä, kun kuvittelen mielessäni miekkani sinun kurkullasi...vai siitä, kun kuvittelen, miltä sinun sydämesi näyttäisi minun lautasellani." (s. 82)
Samalla kun Isla yrittää etsiä Celesten kanssa Kahleenmurtajaa, hän joutuu hyvin hämmentäviin tilanteisiin Grim-nimisen varjolaisen kanssa. Pelätyt varjolaiset eivät ole ennen olleet mukana kisassa, eikä Isla tiedä, miksi tuo jättimäinen tummanpuhuva mies tuntuu ensi kohtaamisesta alkaen tutulta. Jokin tuossa pelottavassa miehessä kiehtoo. Grim nimittää Islaa leikkisästi Sydämensyöjäksi, sillä villiläisten tiedetään nauttivan ateriakseen sydämiä. Isla on joutunut keksimään tekosyitä, jottei hänen tarvitsisi syödä ällöttävää sydäntä muiden nähden.
Toinen hämmentävä tyyppi on palatsissa asuva kuningas Oro, joka ei voi kirouksen vuoksi poistua linnasta päivänvalon aikaan. Tätä vaivaa myös jokin kuolettava outo sairaus, joka värjää hänen käsivarttaan pikku hiljaa mustaksi. Kuningas pelastaa heti kirjan alussa Islan tämän pudotessa parvekkeelta, ja näiden kahden välille syntyy outo viha-kumppanuussuhde. Kuningas määrää myöhemmin Islan parikseen, sillä hän haluaa tämän mukaan etsimään erästä hyvin tärkeää asiaa saarelta.
Islan huuto oli alkukantainen. Selkään työntyi kerralla kymmeniä väkäsiä terävinä kuin tikarit. Piikit pistelivät käsivarsia.Isla oli opetettu kestämään kipua hyvin, mutta tätä hän ei ollut harjoitellut. Eikä osannut odottaa. (s. 213)
Kirjan maailmaa on yritetty selittää parhaan mukaan, mutta välillä minulla on hiukan pää pyörällä kaikkien näiden eri kansojen ja heidän kykyjen, taikaesineiden ja kaikkia kansoja vallinnen kirouksen suhteen. Jonkinlainen selittävä luettelo ja kartta olisi ollut mukava kirjan alkuun. Romantiikkaa ripotellaan alkuun aika vähäisesti ja hyvin kiltisti, mutta lopussa alkaa hiukan kyteä enemmän. YA-tasolla kuitenkin pysytään hyvinkin, vaikka pientä chilisyyttä loppuun on ripoteltu. Kolmiodraama-asetelmaa en jotenkin osannut ajatella ollenkaan, joten tietyt käänteet tulivat minulle aika puskista. Kieroilua ja juonittelua henkilöhahmojen välillä on tietysti, ehkä jopa hiukan överiksi asti. Islalle selviää aika monta petturia lähipiiristään. Loppuratkaisu on tosiaan aika yllättävä eikä minulle se mieluisin. Aavistelen kuitenkin, että tilanteet vielä kääntyvät suuntaan jos toiseenkin seuraavissa osissa.
Isla muisti Grimin sanat.Minä olen hirviö.Tuota hirviötä Isla vähän pelkäsikin.Mutta ei Grimiä. Vaikka takaraivossa jyskytti epäilys, että kannattaisi pelätä. (s. 244)
Minulla oli tämän lukemisen jälkeen hyvin ristiriitaiset ajatukset. Jotenkin tykkäsin ihan hirveästi kirjan ideasta, mutta monet toteutukset siinä tuntuivat aika tönköiltä. Vierailut eri kansojen erilaisilla saarilla olivat kiehtovia, mutta niitä olisi voitu kuvailla vielä yksityiskohtaisemmin. Erilaiset otukset olivat hiukan päälleliimattuja, niinkuin aave, joka lainasi Islan vartaloa muutaman minuutin ajan maksuksi tiedoistaan. En myöskään jotenkin päässyt sisälle Islan ja Oron väliseen yhteyteen, sillä kuningas jäi jotenkin kauhean etäiseksi hahmoksi. Suosikkihenkilökseni muodostui ehdottomasti pahis, varjolainen Grimshan. Häntä lisää seuraavissa osissa, kiitos!
Onhan tässä tosi mieleenpainuva maailma, joten viihdyn varmasti seuraavienkin osien parissa ihan kohtuullisesti. Seuraava suomennettu osa Nightbane - Kirotut yöt ilmestyy jo tänä syksynä!
Annan tälle arvosanaksi 4-
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Samantyylistä:
Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja (aikuisten romantasiaa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti