"Pianisti Philip Tonka herää koomasta lähes kaikki luut murskana. Puoli
vuotta aiemmin hän ja hänen bändinsä, toisen maailmansodan
kolmikymppisistä veteraaneista koostuva The Danes, sai Yhdysvaltain
armeijalta rahakkaan tehtävän: Namibin aavikolla on kuultu ääni, joka on
saattanut ydinpomminkin toimintakelvottomaksi. Onko kyseessä uusi
kylmän sodan voimasuhteet mullistava ase? Mitä bändi oikein löysi
aavikolta? Tai... mikä löysi heidät?"
(Karisto)
Oma arvio:
Vaikutuin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Josh Malermanin Lintuhäkki-kirjan kauhutunnelmasta niin, että halusin ehdottomasti lukea tämän uusimmankin.
"Tällä keikalla te ette soita musiikkia. Ette tuota lainkaan ääntä. Itse asiassa teidän tulee sen sijaan kuunnella erästä tiettyä ääntä." (s. 30)
Jo heti kirjan alkumetreillä siitä välittyy sen epämääräinen, selittämätön tunnelma. Minulle tulee hetkellisesti hieman samat fiilikset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiasta. Päähenkilö Philip Tonka alkaa heräillä Macy Mercy -nimisessä sairaalassa puolen vuoden koomastaan kirjaimellisesti pirstaleina. Hänessä ei tunnu olevan yhtään ehjää kohtaa, ja omituisen oloinen lääkäri puhuttelee tätä heti ihmetellen suuresti miehen selviytymistä. Miten mies voi ylipäänsä olla elossa?
Onneksi sairaalassa, jossa ei tunnu olevan ketään muita potilaita, on ainakin yksi Philipiä miellyttävä ihminen, sairaanhoitaja Ellen, joka on uskollisesti hoitanut koomapotilasta ja odottanut tämän heräämistä enemmän kuin mitään muuta. Ellenin oma elämäkään ei ole ollut kovin ruusuista: hänen sodassa traumatisoitunut miehensä kävi päivä päivältä masentuneemmaksi ja sitten sattui vielä tapaturma, joka vei heidän 3-vuotiaan pojan hengen. Ehkä juuri siksi Ellen haluaa keskittää kaiken tarmonsa tuohon tohjona olevaan pianistiin, joka erehtyi lähtemään armeijan tehtäviin Afrikkaan selvittämään mystisen äänen arvoitusta.
Kirjassa joka toinen luku on takauma ajasta ennen Philipin onnettomuutta, joten lukija pääsee koko ajan lähemmäs arvoitusta, mitä Philipille oikein tapahtui. Miksi hän on kuin jyrän alle jäänyt, tuhanneksi palaksi pirstaloitunut? Missä ovat muut The Danes-bändin jäsenet, jotka olivat suorittamassa samaa tehtävää? Ja kaikista tärkeintä, mikä on tuo kamalan äänen lähde?
Philip Tonka on kuuluisan The Danes-nimisen bändin pianisti ja on suorittanut palveluksensa sotilassoittokunnassa. Kun sitten armeijan edustaja Jonathan Mull lähestyy bändiä ja pyytää heitä kuuntelemaan Afrikan aavikolla nauhoitettua kummallista ääntä, joka on lamauttanut aseita, jopa ydinkärjenkin, miesten elämä muuttuu kerta heitolla. Heille luvataan niin muhkeaa rahallista palkkiota parin viikon aavikkotehtävästä, että heidän on pakko suostua. Vaikka itse ääni aiheuttaa heissä saman reaktion kuin kaikissa muissakin: se tunkeutuu luihin ja ytimiin, saa voimaan pahoin, aiheuttaa fyysistä kipua ja tajunnan hämärtymistä. Toisaalta ääni ei jätä rauhaan, vaan tuntuu kutsuvan. Muusikkojen olisi siis selvitettävä, mistä tuo ääni tulee ja mikä sen aiheuttaa. Kovin lohdulliselta ei vaikuta se, että aiemmat yrittäjät ovat epäonnistuneet tehtävässään. Aavikolla he alkavat tajuta, mihin ovat päänsä pistäneet.
Nykyisyyttä kuvaavassa tarinalinjassa Ellen yrittää kaikin tavoin piristää toipuvaa Philipiä, jopa soittamalla pianolla The Danes -bändin hittibiisiä Be here. Yhtä asiaa Ellen ei vain tajua: miten mies voi toipua niin nopeaa? Mitä lääkettä hoitaja Francine hakee Philipille huoneesta, jonne muilla ei ole mitään asiaa?
Kun vanki puhuu, hänen äänensä muuttuu kiinteäksi heidän välisessään pimeydessä.
"Se on hän", vanki sihisee. "Se on hän." (s. 251)
Kirjan alkutunnelma on juuri sopivan häilyvä ja kysymyksiä pursuava. Pidän hiipivän kauhun tunnelmasta ja siitä, miten riipiväksi ääni on kuvailtu, miten Tonkan muistaessa koomasta toivuttuaan asioita esiin pursuaa hyvin erikoisia muistikuvia, kuten vuohi ja punainen piano. Mutta. En pidä kirjan lopusta ja siitä, miten asiat selitetään liian auki. On toki paljon, mitä en edelleenkään ymmärtänyt, mutta loppu on tehty minusta liian...turvalliseksi.Toisaalta taas jäi tunne, että kirjailija oli yrittänyt kehitellä jotain suurempaa, joka nyt jäi totaalisesti välittymättä ainakin minulle. Kirjassa oli paljon symboliikkaa, kuten punainen väri, fraaseja, vuohi, piano, rumpu, mutta sitten lopussa tunnelma lässähti ja symbolit arkipäiväistettiin. Kirjasta on myös aistittavissa laimeaksi jäänyttä pasifistista sanomaa.
Punaisesta pianosta on suunnitteilla myös elokuva, sehän oli arvattavissa. Mielenkiinnolla odotan, miten se on toteutettu, ja pidänkö leffasta enemmän kuin kirjasta.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
En löytänyt muita bloggauksia
Samantyylistä luettavaa:
2 kommenttia:
Huomasin tän kun tuli kirjastoon, mutta tajusin että täytyy lukea Lintuhäkki ensin. Odotukset on korkealla :)
Hyvä kirja, odotan myös leffaa
Lähetä kommentti