Kihlattu: Kiera Cass. Suomentanut Laura Haavisto. WSOY 2022 (Coroan kronikat #1)
"Kiera Cassin uusi romanttinen fantasiasarja lumoaa Valinta-sarjan lukijat!
Cassin Valinta-sarja on maailmanlaajuinen menestys. Uusi kaksiosainen sarja Coroan kronikat kudostaa lukijan iloksi yhtä viekoittelevan tarinan rakkaudesta, vallasta ja yksilön oikeudesta onneen.
Lady Hollis Brite on elänyt suojattua elämää ja tavoitellut muiden nuorten ylhäisönaisten tapaan kuninkaan suosiota. Kun kuningas julistaa rakkautensa häneen, Hollis odottaa elämän mittaista onnenhuumaa. Elo kuningattarena ei kuitenkaan lunasta odotuksia, ja kun Hollis tapaa aatelittoman miehen, joka tuntuu näkevän syvälle hänen sydämeensä, yhtäkkiä hän pystyy kuvittelemaan tulevaisuuden, josta ei olisi ennen osannut edes unelmoida." (WSOY)
Oma arvio:
Koska pidin kovasti Kiera Cassin romanttisesta dystopiasarjasta Valinta, halusin ehdottomasti tarttua myös tähän uuteen romanttiseksi fantasiaksi luonnehdittuun Coroan kronikat -duologiaan. Ensimmäisen osan Kihlattu kansi muistuttaa pukuloistoineen hyvin paljon aiempaa sarjaa, joten odotin saavani lukea ihanaa pukudraamaa, loistokasta kuninkaalliselämää ja sydäntä pakahduttavaa romantiikkaa.
Niin. Tokihan kirjassa on pukuloistoa ja kuninkaallisia, mutta valitettavasti muuten Kihlattu jätti minut kylmäksi. Jouduin antamaan tälle kirjalle historiallisesti kakkosella alkavan arvosanan, mitä harvoin blogissani tapahtuu. (Ja siinäkin olin turhan jalomielinen, sillä mitä katselin Goodreadsin arvioita, on tälle annettu melko paljon yhden tähden arvioita.)
Hetkeksi maailma pysähtyi. Hukuin täysin hänen katseeseensa kykenemättä kääntämään päätäni. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävän siniset - väri oli harvinainen Coroassa ja aivan ainutlaatuinen verrattuna mihinkään, mitä olin aiemmin nähnyt. (s. 54)
Hollis on kirjan päähenkilö ja minäkertoja, joka on tottunut elämään kauniiden pukujen ja palatsin loisteessa, sillä hänen perheensä ovat ylhäisöä. Häntä on onnistanut, sillä Coroan kuningas, majesteetti Jameson on iskenyt silmänsä häneen, ja lähestyy heti kirjan alussa Hollisia kirjeellä: tämä haluaa kutsua hänet seurakseen jokiretkelle. Hollisin paras ystävä, kaikkien hyljeksimä Delia Grace on iloinen ystävänsä puolesta, vaikka moittiikin tätä siitä, ettei tämä ole yhtään enempää innoissaan kuninkaan suosiosta. Jokiretkellä seuraa kuninkaan noloa lepertelyä ja Hollisin lapsellista marjasotaa muiden, Hollisille kateellisten nuorten naisten kanssa. (Hassua, että yhdestä heistä, juuri Hollisin parhaan ystävän Delian pahimmasta kiusaajasta, Norasta, tulee myöhemmin yksi Hollisin seuraneideistä, vaikka olisi jotenkin ajatellut, että Noran henkilöhahmo jäisi pahistyypin maineeseen koko kirjan ajan.)
Oi, nuo säkenöivät kullanruskeat silmät jättivät tähdetkin toiseksi. Se että sain nähdä tuon hymyn ja tiesin olevani syy siihen, riitti tekemään kamalastakin päivästä paremman. (s.97)
Kirjassa seurataan Hollisin totuttautumista mahdolliseksi Coroan kuningattareksi. Jameson ylistää Lady Hollisia uskomattoman viihdyttäväksi, hauskaksi, kauniiksi jne., mutta Hollis ei itse pidä itseään kummoisena. Lukijallekaan ei juuri välity Hollisin hauskuus ja ylivertaisuus. Toki hän sutkauttaa muutaman hassun jutun suustaan Jamesonin seurassa ja auttaa kuningasta armahtamaan naapurivaltakunnan hirmuvallitsijaa pakenevan perheen kuninkaanlinnan suojiin asumaan. Muuten hän on melko yhdentekevä päähenkilö. Hollisin niskaan hengittävät hänen vanhempansa, jotka odottavat tyttärensä käyttäytyvän moitteettomasti, jotta kuningas kosisi häntä pikimmiten, sekä ystävä Delia Grace, joka on kummallisen innoissaan auttamassa ystäväänsä. (Delia Gracen perheessä on tapahtunut skandaali, jonka vuoksi tätä syrjitään paremmissa piireissä.) Hollis hykertelee pehmeitä puhuvan kuninkaan läheisyydessä, mutta minulle ei juuri välity mitään tunnetta heidän väleistään. Jameson käyttäytyy väliin kuin hemmoteltu kakara, eikä juuri sytytä ihastuksen henkäyksiä minussa.
Rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua...
Sanat kaikuivat sydämessäni ja toivoin, että olisin voinut vangita ne pulloon. Hän antoi minun ystävällisesti hetkisen koota itseäni ennen kuin lähdimme pois. (s.61)
Kirjan tapahtumat paisuvat melko dramaattisiksi, kun Hollis huomaa, että hän saattaakin tuntea hyvin paljon vahvemmin Isoltesta paenneen perheen poikaa, Silas Eastoffea kohtaan. Tämä poika ei kuulu aatelissukuun, vaan takoo työkseen metalliesineitä. Hollisin ja Silasin salamarakkaus syntyy siinä silmänräpäyksessä, kun Hollis näkee Silasin ihmeellisen siniset silmät. Heidän rakkautensa ei juuri välity lukijalle, etenkin kun he eivät juuri kovin monta sanaa vaihda keskusteluissaan. Jotenkin mystisesti he vain tajuavat rakastavansa toisiaan. Kirjan lopun tapahtumat vyöryvät eteenpäin hyvin päämäärättömästi ja epäuskottavasti, ja lopussa minulle jää vain tyhmä olo. Ihanko oikeasti tässä kävi näin? Henkilöhahmot toimivat täysin järjettömästi, jotta tarina voisi vakuuttaa. Dramatiikasta ei ole ainakaan pulaa. Kuitenkin kaikki on jotenkin falskia.
"Olen onnekas, kun olen tavannut sinut", tunnustin. "Siitä lähtien kun tulit, olen tuntenut oloni...erilaiseksi." (s. 148)
Koska jokaisessa fantasiakirjassa pitää olla pahis, on tässäkin sellainen: Isolten hirmuvallitsijana tunnettu kuningas Quinten saa verenkin jäätymään suonissa. Pakenihan Eastoffen perhekin jostain syystä hirmukuningastaan Coroaan ja pyysivät kuninkaan suojelusta. Hollis saa kunnian tutustua kuningatar Valentinaan, joka alkuun käyttäytyy hyvin kylmäkiskoisesti, mutta paljastaa sitten haavoittuvamman puolensa Hollisille. Hollis epäilee, että Valentina ei ole turvassa kuningas Quinten vaimona. Vaikka Jameson ylistää Hollisin ihanuutta niin, että lukijan silmät pullistuvat päästä, ei Silas Eastoffen serkku Etan säästele sanojaan, kuinka syvästi Hollisia vihaa. Hänen mielestään tämä on pelkkä koriste kuninkaanlinnassa. Minua alkoi epäilyttää, että ehkäpä saamme vielä ensi osaan jotain haters-to-lovers-trooppiin kuuluvaa juonikuviota. Ehkäpä.
"Ole kiitollinen pienestä kauniista elämästäsi, Hollis. Kaikille meistä ei suoda samaa ylellisyyttä." (s. 170)
Ihan mielenkiinnosta aion lukea duologian toisen osan, jotta saan tietää, voiko tarina tästä yhtään parantua. Fantasiaosuus jäi ainakin tässä osassa hyvin onnettomaksi, sillä maailmankuvausta ei juuri tässä kirjassa harrastettu. Muutama melko raskas infodumppaus tuli Coroan ja Isolten kuningaskunnan historiasta, mutta muuten - ei mitään.
Arvosanani 2,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muissa blogeissa:
---
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Popsugar: A Book with a reflected image on the cover or "mirror" in the title
Petetty: Kiera Cass. Suomentanut Laura Haavisto. WSOY 2023 (Coroan kronikat #2)
Voiko sydäntään seurata, kun se on jo särkynyt? Kaksiosaisen Coroan kronikat -sarjan päättävä Petetty kertoo viekoittelevan tarinan rakkaudesta, vallasta ja yksilön oikeudesta onneen.
Hollisin tarina oli tähtiin kirjoitettu. Hän hurmasi Coroan kuninkaan Jamesonin, mutta vasta tavatessaan Silas Eastoffen Hollis kohtasi todellisen rakkauden. Nyt Hollis yrittää koota särkyneen sydämensä sirpaleita ja jatkaa elämää uuden perheensä kanssa. Hollisin kohtalo on ratkaista, miksi hänen miehensä oli kuoltava. Jäljet johtavat hoviin, kahdessa eri valtakunnassa." (WSOY)
Lukunäyte
Oma arvio:
Luettuani ensimmäisen osan, Kihlattu, Kiera Cassin Coroan kronikat -duologiasta viime vuonna, olin melko varma siitä, etten lukisi enää kirjaparin toista osaa. Niin heikko esitys mielestäni tuo Kihlattu oli. Pyörsin kuitenkin päätökseni ja päätin antaa tälle toiselle osalle mahdollisuuden.
Tuore leski Hollis on saanut uuden perheen Eastoffeista, traagisesti menehtyneen aviomiehensä Silasin perheestä. Hän ei ehtinyt olla naimisissa metalliseppänä työskentelevän Silasin kanssa kuin muutaman tunnin, kun tummiin pukeutuneet miehet tunkeutuivat hääjuhlataloon ja surmasivat niin Silasin kuin Hollisin vanhemmatkin samassa rytäkässä. Nyt Lady Eastoffe, Hollisin anoppi, Scarlet, Hollisin käly sekä ärsyttävä Etan Northcott, Silasin ja Scarletin tärkeilevä serkku ovat yhtenä seurueena matkalla pois Coroasta, jossa Hollisilla ei ole enää mitään. Isolte on ollut ennen Hollisille vihollisvaltio, jota hallitsee häijy ja kiero kuningas Quinten, mutta nyt Hollisin on opittava pitämään sitä kotivaltionaan. Northcottien kartanossa seurue otetaankin avosydämin vastaan. Ainoastaan Etan on naama nurinpäin ja jatkuvasti epäileväinen Hollisin suhteen.
Hollis tuntee välillä kaipaavansa omaa Kereskenin linnaansa hoviväkineen, mutta alkaa pikku hiljaa sopeutua uuteen perheeseensä ja vieraanvaraiseen Northcottien väkeen. Scarlet on hänelle kuin oma sisar ja he viettävät monesti yötkin vierekkäin, käsi kädessä. Ainoastaan Etan ja kartanon palvelusväki ovat tympeitä Hollisia kohtaan. Tämä aiheuttaa pienen konfliktin, kun Hollis haluaisi, että tulisi hyväksytyksi joukkoon kokonaan.
"---On kaikille parempi, jos minä vain...katoan!" (s.69)
Pian on väistämättä edessä Hollisilla se pahin: hänen on kohdattava kammottava Quinten uudelleen, vaikka tietää tämän melko varmasti olevan perheensä surman takana. Lordi Northcottin ideana on pakottaa Etan Hollisin seuralaiseksi kaikkiin tanssiaisiin ja muihin tilaisuuksiin, joissa he käyvät näyttäytymässä. Pikku hiljaa Etan muuttuu hiukan vähemmän ärsyttäväksi ja alkaa luottaa Hollisiin.
"Kaiken tämän jälkeen, kaiken sanomamme ja tekemämme jälkeen, voisiko olla mahdollista, että emme olisi tässä vastentahtoisina rikoskumppaneina vaan ystävinä?" (s. 186)
Yhdessä Hollis, Eastoffet ja Northcottit käyvät taistoon hirmuhallitsija Quintenia vastaan oveluudella ja rohkeudella. He haluavat saada kuninkaan vastuuseen tekemistään kauheuksista ja syöstä tämän vallasta. Hollisilla on myös huoli Quintenin vaimosta Valentinasta, vaikka muut varoittavat luottamasta vihollisen vaimoon.
Minä yllätyin, miten paljon parempi tämä kakkososa oli. Olihan tässä edelleen juonessa monenlaisia idioottimaisuuksia, mutta ne annettakoon anteeksi. Hollis ei ole ihan niin ärsyttävä kuin Kihlatussa, sillä hänen erinomaisen hauskaa luonnetta ei nyt korosteta niin paljon. Niinpä hän jopa sutkaisee mielestäni ihan hauskasti muutamassa kohdassa. Romantiikkakuviotkin toimivat oikein hyvin. Etanin ja Hollisin haters-to-lovers-kuvio kulkee troopille perinteistä reittiään ihan kivasti. Pidin erityisesti kohdasta, jossa Etan saa turnajaisissa Hollisin nenäliinan tuomaan onnea, ja tämän jälkeen parin väleissä tapahtuu selvä käänne.
"Sinun ansiostasi nenäliinoillani on nyt katkeamaton voittoputki." (s.146)
Kirjan lopussa tapahtuu hyvin epäuskottavia, mutta sen vuoksi jopa huvittavuudessaan loistavia juonenkäänteitä, kun Hollis matkaa suutuspäissään kuningas Jamesonin luo kostoretkelle. Loppuratkaisu onkin pedattu onnekkaiden ja traagisten sattumusten varaan. Ainakin se tyydyttää kaikkia, jotka rakastavat onnellisia loppuja. Minulla tämä nyt sattui oikeaan saumaan, sillä kaipasin juuri tällaista höpsöä kuninkaallista draamailua.
Annan arvosanaksi tälle 4-
Tämän kirjan lainasin kirjastosta.
Muualla:
Samantyylistä luettavaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti