perjantai 8. maaliskuuta 2019

Lintuhäkki-sarja: Josh Malerman

Lintuhäkki: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2019 (Lintuhäkki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2014): Bird Box. Kansi: Ea Söderberg.

"On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.

Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box, jota tähdittävät Sandra Bullock ja John Malkovich.

Josh Malerman on yhdysvaltalainen kauhukirjailija, laulaja ja lauluntekijä. Lintuhäkki on hänen esikoisromaaninsa." (Karisto)

Oma arvio:

Arvuuttelin pitkään, kummin päin tekisin: katsoisinko ensin leffan vai lukisinko ensin leffaa pohjustavan kirjan. Lopulta tein (viisaan) valinnan ja otin mökkilomalle mukaan tämän Josh Malermanin esikoisteoksen. Niinhän siinä kävi, että minun oli luettava kirja loppuun reissun aikana, ja muut mukana kulkevat kirjat jäivät liki koskemattomiksi. Tämä hyytävä tarina imaisi minut syvälle syövereihinsä. Lintuhäkki sai minut järsimään alahuultani jännityksestä. Malerman on jättänyt liki jokaisen luvun luvun loppuun  koukuttavan cliffhangerin, joka ei juurikaan edesauta kirjasta luopumisen mahdollisuutta. Lisäksi scifikirjailija J. Pekka Mäkelän suomennos on erittäin toimiva.

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen. (s. 9)

Koska kirjassa ollaan tosi paljon joko silmät kiinni tai jopa sidottuna, pelkän kuulo- ja tuntoaistin varassa, tuntui, kuin lukiessani itsekin olisin nähnyt pelkkää pimeyttä. Kirjan alussa näkökulmahenkilö, kahden lapsen äiti Malorie päättää viimeinkin uskaltautua pakoon talosta, jossa on vain pahoja muistoja veriroiskeina seinillä, mukanaan kaksi neljävuotiasta lasta, joita hän kutsuu ainoastaan nimillä Tyttö ja Poika. Malorie on kouluttanut lapsia syntymästään saakka kuulemaan asioita tarkasti: mistä päin ääni tulee, kuinka lähellä se on, mikä se on. Ja tärkeintä kaikista: silmiä ei saa avata. Käsikopelolla Malorie ja lapset selviävät sokkona veneelle ja vaaralliselle, kauhunsekaiselle matkalle pitkin jokea. Lapset toimivat Malorien korvina ja tutkana, hän luottaa heihin.

Ei hän haudannut sisartaan. Hän vain lähti. (s. 47)

Toisessa tarinalinjassa selvitetään takautuvasti, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Kuinka juuri kun Malorie saa tietää olevansa raskaana jollekin random-tyypille, hän ja hänen siskonsa saavat todistaa koko maailman tulevan pikku hiljaa hulluksi. Uutiset ovat tulvillaan ympäri maailmaa tapahtuneita mystisiä tapauksia, joissa ihmiset sekoavat täysin nähtyään jotakin ja riistävät itseltään hengen mitä kauheammilla tavoilla. Ihmiset alkavat peittää ikkunoitaan, piileskellä taloissaan ja elää olioiden pelossa ja vainoharhaisuudessa. Lopulta Maloriekin huomaa olevansa yksin, ja päättää hakea apua talosta, joka on lehti-ilmoituksen perusteella valmis ottamaan ihmisiä turvaan. Talossa on vastassa joukko ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä selviytyä päivästä toiseen. Myöhemmin ovelle koputtaa vielä Olympia, joka on myös raskaana - yhtä pitkällä kuin Malorie. Ja myöhemmin myös vanhempi mies, Gary, jolla on mukanaan uskomaton tarina.

Jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että estän heitä katsomasta ulos. Huovat on tarkistettava. Kehdot on tarkistettava. Eivät he muista näitä päiviä sitten vanhempana. Eivät he muista näkemistä. (s. 137)

En halua paljastaa kirjan juonesta enempää. Kirja on hyytävän, kauhean ihana sekoitus uuskummaa, psykologista kauhua, postapokalyptista epätoivoa ja scifiä. Kirja muistuttaa tunnelmaltaan hiukan Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa, jossa myös lukija pidetään jatkuvassa pahaenteisessä pelossa, ihmetyksessä ja kauhunsekaisessa jännityksessä. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu jonkinasteinen helpotus, jättää kirja minulle hyvin hämmentyneen tunteen. Kaikkea ei selitetä, paljon mitään ei selitetä. On vain kirjassa tapahtuvat hetket ja henkilöistä välittyvä kauhu ja pelko. Gary-niminen mies jää arvoitukseksi, samoin kuin joella meuhkaava mies, joka väittää nähneensä olion menettämättä järkeään.


Suosittelen niille, jotka eivät halua tajuta ihan kaikkea lukemaansa. Tämä nousee minun kauhukirjasuosikkieni kärkijoukkoon! Leffan aion katsoa nyt heti perään.

(Hauska yksityiskohta on muuten kirjassa sivulla 34 mainittu vanha pariskunta, jonka sukunimi on supisuomalainen Mikkonen.)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Marko Hautala


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

3. A book written by a musician (fiction or non-fiction)
 

Malorie - Älä katso, älä kosketa: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2021. (Lintuhäkki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Malorie. Kansi:@blacksheep-uk.com, Mari Villanen, @Shutterstock / Depositphotos (kuvat)

"Piinallisen jännittävän Bird Boxin tarina jatkuu

Malorie elää teini-ikäisten lastensa kanssa side silmillään Camp Yadinissa, entisellä kesäleirialueella. Maailma ympärillä on hengenvaarallinen, sillä kaikkialla on olioita, joiden katsominen tai koskettaminen suistaa hulluuteen ja itsemurhaan. Eräänä päivänä Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat kenties sittenkin selviytyneet, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa kuin ottaa riskin ja lähteä lapsineen kohti tuntematonta." (Karisto)

Oma arvio:

Eipä käynyt mielessänikään, että Josh Malermanin Lintuhäkki olisi saanut jatkoa. Se tosin loppui sen verran epämääräiseen kohtaan, että jatko-osa on enemmän kuin tervetullut. Malorie - Älä katso, älä kosketa jatkaa tarinaa maailmasta, jossa silmien aukaisu vie ihmiseltä järjen ja sitä myötä myös hengen. Kun ihmisjärjen käsittämättömissä olevat oliot valtaavat maan, ei ihmisillä ole muuta keinoa kuin selviytyä - sokkona. Mutta riittääkö sekään? Voiko olion kosketuksestakin menettää järkensä?

Lintuhäkki päättyi siihen, kun Malorie pääsi kahden lapsensa, Tomin ja Olympian kanssa turvaan Jane Tuckerin Sokeainkouluun. Tämä toinen osa alkaa samasta paikasta, mutta nyt jokin on hullusti - tai kaikki. Joku on menettänyt järkensä nähtyään olion ja Malorien on löydettävä kuusivuotiaat lapsensa kaaoksen keskeltä ja vietävä heidät pois. Kaiken lisäksi, miten sokea Annette voi menettää järkensä, kun hän ei näe? Malorie on kauhuissaan, sillä sehän merkitsee sitä, että oliot voivat sekoittaa ihmisen mielen myös koskettamalla. Heidän on paettava ja pian!

Sitten hypätäänkin kymmenen vuotta eteenpäin. Malorie asuu 16-vuotiaiden Olympian ja Tomin kanssa Camp Yadinin leirikeskuksessa rutiininomaista ja tarkkaanharkittua elämää. Nuoriso toimii Malorien korvina, sillä he pystyvät kuulon perusteella päättelemään olioiden sijainnit. Heidän aistinsa on kehittynyt pakon edessä. Malorie on hysteerisen tarkka suojatoimista: käsivarret on oltava peitettyinä huppareilla, silmäside on oltava aina paikallaan ulkona. Teinit ovat kuitenkin teinejä: he ihan vain hiukkasen haluavat uhmata sääntöjä ja kokeilla asioita omin päin. Tom on perheen keksijä: hän on pienestä pitäen kehitellyt menetelmiä ja laitteita, joiden avulla olioilta voisi suojautua ilman, että silmiä tarvisi pitää kiinni. Erityisen ylpeä hän on kehittämistään laseista, joista taas Malorie ei halua kuullakaan. Malorie muistaa vielä sen, mihin liika optimismi voi johtaa. Pelko Garyn saapumisesta leiriin on joka päivä läsnä.

Me emme tee mitään muuta kuin pysymme hengissä!

Ei kehu. Vaan moite. (s. 106)

Kaikki järkkyy sinä päivänä, kun ovelle koputtaa outo mies, joka väittää olevansa väestönlaskija. Malorie ei anna lasten päästää miestä sisään, vaikka Tom haluaisi luottaa mieheen, mutta mies jättää nipun papereita kuistille ja huikkaa ennen lähtöään jostain sokeasta junasta, jonka kyytiin voisi kuka vaan hypätä. Papereista käy ilmi monenlaisia asioita: listoja ihmisistä, joita vielä on elossa, kokeiluja olioiden kiinni saamiseksi, uskomuksia olioiden vaarattomuuteen. Tom ja Olympia lukevat niitä ilman lupaa, mutta eräs asia kiinnittää heidän huomionsa. Malorie järkyttyy kuullessaan listalta löytyvän hänen vanhempiensa nimet ja olinpaikan. Hänen on saatava lisätietoa sokeasta junasta, joten hän käy kylässä erään Ron Handyn luona. Eräänä päivänä Malorie tekee päätöksen, käskee teinien pakata mukaan tarpeelliset ja he lähtevät vaaralliselle matkalle kohti mahdollista junaa. 

Hän kyllä ymmärtää, että Malorie kasvoi sellaisessa maailmassa, missä oli normaalia katsella ulkoilmassa, nähdä lato ja havaita siten kaikki vaaran merkit. Mutta Tomin mielestä Malorie ei oikeasti ymmärrä, että hän ja Olympia pystyvät samaan korvillaan. (s. 107)

Kirjan juoni tarjoaa hyvin herkullisia käänteitä matkan edetessä. Olympia kantaa mukanaan salaisuutta, joka kääntää päälaelleen monta asiaa. Tomin ja Malorien näkemyserot aiheuttavat kahnausta heti matkan alusta saakka ja saavat aikaan melkoisen käänteen porukan matkalla. Malorien pahimmat pelot meinaavat toteutua. Näiden kolmen matkassa lukija saa kokea todellista pimeyttä, pelkoa tulevasta ja ymmärtämättömyyden tunnetta selittämättömissä olevien olioiden vallatessa maailmaa. Mitä nuo oliot ovat, miksi ne ovat, vai ovatko ne? 

Hän lukee avoimen muistikirjan ensimmäiseltä sivulta:

AJATUKSIA SIITÄ KUINKA TÄMÄ KAIKKI ALKOI:

LAUMAHYSTERIAA (s. 225)

Minusta kirjan asetelma tuo hieman mieleen nykyiset ajat koronaviruksen kurituksessa. Osa ihmisistä noudattaa sääntöjä ja rajoituksia orjallisesti, jotkut jopa hysteerisesti, kun taas jotkut uskovat, ettei todellista vaaraa ole ja lipsuvat rajoituksista oman hyvän nimissä. Samaa tapahtuu kirjan maailmassa, jossa radikaaleimmat yrittävät todistella suojausten olevan liioittelua ja kehittelevät menetelmiä, jotta voivat nähdä ja hyväksyä oliot ympärillään turvallisesti ja menettämättä järkeään. Monelle voi olla hankala varoa ja pelätä sellaista, mitä ei ole koskaan nähnytkään. 

Kirjan oliot tuovat minulle mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian, jossa suuri osa tuntemattomasta jätetään selittämättä ja lukijan mielikuvituksen varaan. Jännitin kirjan loppuun saakka, saanko kuvailun siitä, miltä nämä järjettömät oliot näyttävät, mutta toisaalta pelkäsin, viekö se kaikelta tarkoituksen. Enpä paljasta, miten kävi. Lue itse. 

Kirjan loppu on mielestäni nerokas ja oivaltava ja jollain tapaa toiveikaskin, muttei paljasta liikaa. Elokuvaa odotellessa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:  

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi 

Punainen piano: Josh Malerman


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa




 

Ei kommentteja: