sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Syitä itkeä julkisesti: Holly Bourne

Syitä itkeä julkisesti: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Places I've Cried in Public. Kansi: Jan Pielecki @Usborne Publishing

"Se näytti rakkaudelta.
Se tuntui rakkaudelta.
Mutta tämä ei ole rakkaustarina.
Amelie tutisee keskellä yötä vanhalla penkillä, siellä missä kaikki alkoi, ja yrittää tajuta mitä oikein tapahtui.

Kaikki alkoi Amelien uuden koulun kykyjenetsintäkilpailuista, joissa hän valloitti lauluntekijätaidoillaan niin yleisön kuin rock-bändin hurmurisolistin, Reesen. Aluksi kaikki meni kuin lauluissa. Mutta kuuluuko rakkauden todella sattua niin lujaa?

Pyyhkiäkseen kyyneleensä ja päästäkseen eteenpäin Amelie käy läpi heidän tarinaansa niiden paikkojen kautta, joissa hän päätyi itkemään julkisesti."(Gummerus)

Oma arvio:

Blogiani lukeneille ei liene salaisuus se, että olen tähän mennessä pitänyt kaikista lukemistani Holly Bournen YA-kirjoista. Hänellä on niin omintakeinen, pistämättömän rehellisen pureva tyyli kirjoittaa, ja kaikki hänen tarinansa ovat menneet tavalla tai toisella ihoni alle. Viime vuonna pyörittelin työpaikallani kirjastossa käsissäni tämän kirjan englanninkielistä alkuteosta Places I've Cried in Public, mutta päätin malttaa ja odotella suomennosta. (Erityiskiitokset ajallaan tulleesta arvostelukappaleesta vielä Gummerukselle, jonka kanssa yhteistyö on aina toiminut.)

Sen jälkeen kun tapasin sinut olen oppinut, että on olemassa valtava runsaudensarvi erilaisia kyyneleitä, joita toisen voi saada itkemään: surun kyyneleet, tunteiden aiheuttaman uupumuksen kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat vihasta jota ei uskalla päästää ulos, kyyneleet jotka aiheutuvat siitä miten epäreilulta jokin tuntuu, Mitä helvettiä nyt oikein tapahtuu -kyyneleet, oma itsensä häpeämisen kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat turhautumisesta kun tietää että paremmaltakin voisi tuntua,  toivottomuuden kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat siitä että on huolissaan siitä kuinka paljon itkee...Lista jatkuu. (s. 181)

Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Amelie, joka on erityisen herkkä. Hän itkee usein ja paljon, ja etenkin viime aikoina hän on itkenyt paljon, sillä hän yrittää toipua ikävistä kokemuksistaan. Alussa hän (ja lukija) luulee, että suru johtuu sydänsuruista, johon liittyy ensin Alfie-, sitten Reese-niminen poika, mutta tarinan edetessä käy ilmi, että Amelien surun aiheuttaa paljon kipeämmät ja monisyisemmät asiat.

"Entä jos et jaksa odottaa minua niin pitkään?"
"Tiedät että jaksan." (s. 27)

Amelie vaeltelee muistelemassa, missä eri paikoissa hän on itkenyt julkisesti: puistonpenkillä, juna-asemalla, musiikinluokassa... Samalla hän alkaa kertoa, mistä kaikki alkoi. Kirja kulkee siis kahdessa ajassa, jotka on erotettu sekaannusten välttämiseksi eri fonteilla. (Muutaman kerran menen kuitenkin hieman sekaisin ajassa.) Kaikki alkaa siitä, kun Amelien perheen on muutettava isän työn takia Sheffieldistä, Pohjois-Englannista lähemmäs Lontoota. Amelien on aloitettava täysin uutena oppilaana uudessa koulussa, mikä on ujolle tytölle kauhistus. Kaikki hänen ystävänsä ja rakas poikaystävä Alfie jäivät Sheffieldiin. Onneksi Amelien luokanvalvoja Alistair on hauska ja rento tapaus, musiikinopettaja rouva Clarke näkee heti Amelien kyvyt laulajana ja rempseä Hannah kavereineen ottaa tytön siipiensä suojiin. Tulossa oleva koulun talenttikilpailu kiehtoo Amelieta, ja hän päättää rohkaistua esittämään omia laulujaan siellä. Amelie on nimittäin kirjoittanut jo pitkään pöytälaatikkoon omia biisejä.

Amelie saa esityksestään mainetta ja kunniaa, ja kaiken lisäksi paikallisen bändin solisti Reese, joka käyttää hauskaa lierihattua, iskee silmänsä Amelieen. Yhtäkkiä Amelie unohtaa Alfielle antamansa lupauksen, että he odottaisivat toisiaan ja tapaisivat kahden vuoden päästä Manchesterin yliopistossa, ja myös Hannahin varoitukset Reesestä. Pian Amelien maailman täyttää Reese ja laulaminen. Talenttiesitys poikii Amelielle keikan, sitten toisenkin, eikä Amelie hurmoksessaan huomaa, miten oudosti Reese käyttäytyy. Reese harrastaa suurieleisiä yllätyksiä, jotka saavat hänet näyttäytymään toivottoman ihanana poikaystävänä, mutta toisaalta tämän käytös laittaa hälytyskellot soimaan kaikkien muiden paitsi Amelien päässä. Tätä on oikea rakkaus, Amelie ajattelee. Se on sitä, kun järki sumenee, kaikki muu menettää merkityksensä, henki salpautuu, sydän hakkaa, välillä tekee ihan kipeää. Alfien kanssa oli niin tasaista ja turvallista, mutta se ei ollut niin kiihkeää kuin Reesen kanssa.

Ei ole mitään humalluttavampaa kuin nähdä paras versio itsestään jonkun ihailevien silmien linssistä. Se on voimaannuttavaa ja juovuttavaa, ja kuinka upealta tuntuikaan kylpeä Reesen säteilemässä hehkussa. Pystyin käytännössä paistattelemaan siinä päivää. (s. 79)

Lukija aavistelee tietenkin koko ajan, ettei Reesen ja Amelien rakkaus ole niin satumaista kuin voisi alussa ajatella. Amelie sulkee korvansa ja mielensä pahoilta aavistuksilta ja varoituksilta, mutta jälkiviisaana alkaa käydä kaikkia ikäviä varoitusmerkkejä läpi terapiassa, johon hän viimein hakeutuu. Terapeuttinsa kanssa jutellessaan Amelie pohtii sitä, millaiselta rakkauden pitäisi tuntua. Täytyykö sen aina viedä järjen mennessään, vai onko tuttu ja turvallinen, tasainen ja ystävyydestä syntynyt rakkaus sittenkin sitä oikeaa rakkautta?

Ehkä rakkaus - tosirakkaus - on leppoisaa. Ehkä se on hitaasti kypsyvä muhennos, joka vain kypsyy liedellä ja saa hautua niin kauan, että maku vain syvenee ja syvenee. Ehkä se on suosikkikappale, jota soitetaan tosi hiljaiselle, mutta se ei haittaa, koska osaa sanat ja melodian niin hyvin, että voi laulaa sitä päässään. (s. 311)

Syitä itkeä julkisesti on yhtä aikaa anti-rakkaustarina ja rakkaustarina. Se osoittaa sen, millaista rakkaus EI ole ja millaisia tekoja rakkauteen EI kuulu. Samalla täytetään myös ne tunnusmerkit, jotka kuuluvat rakkauteen. Kipeiden kokemusten kautta Amelie huomaa todellisen rakkauden ja narsistisen vallankäytön eron. Kirjan tarina on myös ikään kuin vastaisku YA-kirjoissa yleisille instarakkauksille, jotka toki kuuluvat nuoren elämään, mutta jotka yleensä päättyvät yhtä nopeaa kuin alkavatkin - niin kirjoissa kuin tosielämässäkin. Bourne osaa kirjoittaa niin kauniita ja tosia sanoja rakkaudesta, että en voi kuin hiljaa hymistä ja nyökytellä lukiessani.

Vaisto on sitä, kun tuntee jonkun katseen selässään, tai se inhottava kouraisu, kun jokin on vialla, vaikka muut yrittävät vakuuttaa, että kaikki on hyvin. (s. 161) 

Kirjassa käsitellään myös muita teemoja, kuten erityisherkkyyttä, introverttiyttä ja esiintymisjännitystä. Vaikka Amelie on ujo, hän haluaa esittää laulujaan yleisölle, vaikka hän jännittää niin paljon, että oksentaa ennen keikkaa. Varsinkin, jos ujous liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, onkin eri asia nousta lavalle esiintymään ihmisten eteen, kuin keskustella pienessä ihmisjoukossa. Kaikki ne sosiaaliset säännöt, itsetarkkailu jne. vievät energiaa. (Saatan puhua myös hiukan omasta kokemuksestani.)

"Et sinä ole ujo. Sinä lauloit juuri täydelle salille."
"Joo, mutta melkein kuolin siihen." (s. 143)

Elin mukana Amelien surussa, ahdistuksessa, tunnekuohuissa ja oivalluksissa. En voi olla rakastamatta tätä kirjaa, niin kuin olen rakastanut muitakin Bournen kirjoja tähän mennessä. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En vielä löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Ei kommentteja: