sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Filigraanityttö: Anu Holopainen

Filigraanityttö: Anu Holopainen. Karisto 2021


 Kansi: Mari Villanen

"Rohkea nuortenromaani painajaismaisista mielen koukeroista

Kaksi asiaa pitää Ennin elämän oikeilla raiteilla: filigraanisormus ja leluhylly, jossa lapsuusvuosien pehmot istuvat aina tietyssä järjestyksessä. Jos järjestys menee sekaisin, Enni uskoo jonkin vaaran uhkaavan häntä itseään tai hänen läheisiään. Sormusta Enni pyörittää hädän hetkellä kolme kertaa oikealle, kolme kertaa vasemmalle. Silloin Varoittaja hänen päässään vaikenee ja olo on turvallinen. Kukaan ei sitä ymmärrä. Mutta sitten Enni näkee jotakin. Kohtalotoverin?"(Karisto)

Oma arvio: 

Olen lukenut Holopaiselta aiemmin dystopiset YA-kirjat Ihon alaiset ja Molemmin jaloin sekä realistisen Sydänhengitystä. Filigraanityttö on perinteisempi nuortenkirja, jossa on kuitenkin painava aihe, kuten kaikissa lukemissani kyseisen kirjailijan teoksissa. 

Kirjan päähenkilö on seiska- ja kasiluokan välistä kesää viettävä Enni, jolla on muutamia sellaisia omia juttuja, joista hän ei ole kertonut ystävilleen eikä vanhemmilleen. Hänellä on nimittäin oma Varoittaja, joka kulkee aina hänen mukanaan ja varoittelee kaikesta, mikä voi mennä pieleen ja aiheuttaa jotain pahaa tapahtuvaksi - ihan kuten se eräs puhelu, kun äidille soitettiin vaarin joutuneen onnettomuuteen ja kuolleen siihen. Onneksi Ennillä on keinoja, joilla vaientaa Varoittaja hetkeksi ja estää pahoja tapahtumasta; filigraanisormusta pyöräyttämällä tietyn määrän hän voi vaikuttaa asioihin, ja myös kirjahyllyn pehmolelujen pysyessä järjestyksessä kaikki menee hyvin.

Ei Varoittaja Ennin vihollinen ollut, ei pahantahtoinen, mutta sen alttius pitää huolta kaikista ja kaikesta, kaiken aikaa, kävi toisinaan raskaaksi. Sillä Varoittaja ei kyennyt itse estämään mitään, se kykeni vain varoittamaan, ja Ennin tehtävä oli kuunnella sitä ja toimia kuten tarve vaati. (s.31)

Enni uskoo tosissaan Varoittajan olevan totta, mutta epäilee kuitenkin, ettei näistä asioista kannata muille puhua. Kaverit hieman ihmettelevät Ennin lotraamista käsidesiä piknikillä ja huomauttavat, kuinka paljon likaa sormuksen alle voi kertyä. Tämän jälkeen Ennin on pestävä sormusta joka päivä kuuman veden alla ainakin 20 sekuntia. Vai riittääkö sekään? Saako hän mitenkään pidettyä pahoja asioita poissa, kun Varoittaja kuiskii niitä silti hänen korvaansa? Jatkuva huolissaan oleminen on rankkaa, mutta Enni ei koe sen olevan mitenkään sellaista, josta pitäisi mainita kenellekään.

Jotain tapahtuu. Jotain pahaa tulee vielä tapahtumaan, saat nähdä. (s. 79)

Mutta sitten eräänä päivänä Ennin pelko toteutuu ja jotain pahaa tapahtuu! Koko perhe kuitenkin selviää säikähdyksellä, mutta kaikki alkaa tosissaan mennä pieleen, kun isosisko Kaisa huomaa filigraanisormuksen alla olevan tulehtuneen ihottuman. Enni tutustuu onnekseen naapurin lippispäiseen poikaan, jolla näyttää olevan samantyyppisiä juttuja kuin Ennillä. Lauri avaa Ennin silmät näkemään, että hänen juttu voikin oikeasti olla sairaus, johon voi saada apua. 

"Mutta pelkään niin kovasti, että jotain kamalaa tapahtuu, jos kerron", Enni sanoi hiljaa. (s. 135)

Filigraanityttö on hyvin perinteikäs nuortenkirja, niin hyvässä kuin pahassa. Ennin perhe-elämä tuntuu minun mittapuullani hiukan epäuskottavan siloitellulta: teini-ikäisten siskosten halailu, äidin "kullittelu" aamupalapöydässä ja semmoinen elokuvamainen perhe-elämän kuvaus vieraannuttaa minut lukijana. Vai onko jossain perheessä muka oikeasti tuollaista? Olisin ehkä kaivannut hieman realistisempaa eikä niin helppoa ja kaiken ymmärtävää perhekuvausta. 

Kirja on hyvin kirjoitettu kuvaus nuoren tytön pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä (diagnoosi on omani, sillä sitä ei missään vaiheessa kirjaa annettu.) Samaa aihetta käsitellään Holly Bournen Normaali-trilogiassa, joskin siinä päähenkilö on diagnosoituna enemmän sinut sairautensa kanssa. Enni on vielä seiskaluokkalaisena hyvin lapsekas, niin kuin varmasti tosi moni sen ikäinen on, vaikka yrittää esittää muuta. Ennillä ei ole tarvetta olla isompi kuin onkaan, mutta sen verran hän haluaa pitää kaikkea hyvää tarkoittavaa äitiä loitolla, ettei tämä pääse hänen salaisuudestaan selville. Lukija pääsee hyvin sisälle siihen, millaista on olla jatkuvasti huolissaan ja peloissaan siitä, että jotakin voi sattua, ja kuinka niitä koettaa estää erilaisilla pakkokeinoilla.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

Samantyylistä luettavaa:

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? 

Holly Bourne: Are we all lemmings and snowflakes?

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa 


Vahvat naiset -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Suomalainen naiskirjailija

 

Lisäksi kirjassa on pinkki kansi, joten se on osa #luepinkkejäkirjoja haastetta.


 

Ei kommentteja: