Paha: Ingvild Bjerkeland. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Otava 2025
"Palkittu, hyytävän koukuttava nuorten kauhuromaani vangitsee lukijansa.
Pakene henkesi edestä. Kaikkialla vaanii selittämätön paha…
Abdi on pakomatkalla pikkusiskonsa Alvan kanssa. Monien muiden tapaan heidän äitinsä on joutunut karmivien petojen uhriksi. Koko sivilisaatio on romahtanut, yhteiskunta hajonnut pirstaleiksi. Yhä elossa olevat ihmiset piileskelevät – sekä pedoilta että toisiltaan.
Abdi ja Alva rämpivät halki metsän kohti merenrantaa, jossa huhujen mukaan odottaa pakolaiva. Voiko yhteenkään ihmiseen matkan varrella luottaa? Pääsevätkö he koskaan enää turvaan?" (Otava)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Ohut kauhukirja nuorille. Juhuu! Kirjavinkkarina sitä aina innostuu, kun tällaisia julkaistaan. Tietysti minulla oli kovat odotukset tähän ladattuna, että onhan tämä nyt oikeasti hyvä ja mikä tärkeintä - oikeasti pelottava. Sillä kauhua rakastaville nuorille ei mitä tahansa kehtaa vinkata.
Abdi ja Alva ovat matkalla kohti Syvälahtea, jossa kuuleman mukaan olisi laiva odottamassa. Sillä pääsisi Skotlannin edustalle Fair Islelle, jossa heidän isänsä olisi. Ja jossa ei olisi varmaankaan petoja. Maailma on mennyt sekaisin sen jälkeen, kun julmat, kahdella sorkkajalalla kulkevat pedot levisivät alueelle. Ne tappavat kaikki tielleen osuvat. Myös Abdin ja Alvan äidin ne tappoivat, sen jälkeen kun isä lähti etsimään heille turvallista paikkaa saarelta. Nyt 13-vuotiaan Abdin on pidettävä huolta 5-vuotiaasta pikkusiskostaan ja saatava heidät laivaan. Kaikkiin ihmisiinkään ei ole luottamista, sillä ihmiset ovat kääntyneet pelossaan toisia vastaan.
Kun tuollainen suuttuu, kynnet oikenevat pitkiksi, teräviksi miekoiksi.Olen nähnyt sen, kun oliot tappoivat äidin. (s. 10)
Kirjan hyvin post-apokalyptinen tunnelma muistuttaa tosi paljon Walking Dead -sarjan tai Cormac McGarthyn Tie-romaania. Ihmiset ovat enimmäkseen toisille uhka, pedot pitävät kaikkia vallassa ja ruokaa joutuu etsimään hylätyistä taloista. Pedot näyttäisivät löytävän ihmiset äänten perusteella, ja ne ovat sen verran älykkäitä, että osaavat koputtaa oviin. Muuten petojen alkuperää ei selitetä, ne ovat vain ilmestyneet jostakin eräänä päivänä.
Kirja on selviytymistä hetki kerrallaan: Alvan vatsataudista, nälästä, kylmyydestä, väsymyksestä, epätoivosta, pelosta, äidin ja isän ikävästä. Abdi yrittää olla järkevä, mutta välillä hänenkin ote lipsuu ja hän huomaa huutavansa pikkusisarelleen. Suloista, että hän yrittää löytää siskolleen uutta nallea kadonneen tilalle, ja löytääkin hiukan rähjäisen nuken. Välillä Alvankin on otettava hiukan vastuuta ja laitettava ruokaa sillä aikaa, kun Abdi rakentaa heille suojaisaa nukkumapaikkaa. Tölkkiä hän ei kuitenkaan osaa avata.
Juoksimme, kunnes lihaksia särki ja rintaa poltti.Juoksimme, kunnes taivas vaaleni ja aamu-usva leijui peltojen yllä. (s. 59)
Kirja loppuu hyvin avoimesti. Se ei vie kaikkea toivoa mennessään, mutta ei lupaile liikojakaan. Lukija saa itse päättää, mikä olisi paras ratkaisu.
Kirjan ohuus ja selkeä kerronta tekee tästä suhteellisen helpon kauhukirjan, jota aion ainakin minä vinkata kasien genrevinkkauksissa. Rohkeille vitos-kutosille käy yhtä lailla. Olisin kyllä toivonut, että tässä olisi ollut pikkaisen vanhempi päähenkilö kaseja ajatellen, mutta menköön. Plussaa myös Perttu Lämsän taiteilemalle kannelle, joka on hyvin vakuuttava. Mietin tosin hiukan, onko vaarallista kuvittaa kanteen kirjan pääpetoa, sillä sen olisi aina parasta olla lukijan mielikuvituksen muovaama. Kuva on onneksi siluettimainen, eli ei vie ihan kokonaan tilaa mielikuvitukselta.
Pidin itse kirjan kauhun tunnelmasta ja dystopiahenkisyydestä, mutta kirja ei ihan yltänyt huippupisteisiin minun arvoasteikoissani. Olisiko sitten niin, että kirjan lyhyys jättää tarinan kuitenkin liian köykäiseksi.
Annan tälle arvosanaksi 3,5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti