lauantai 11. helmikuuta 2017

Normaali-trilogia: Holly Bourne

Oonko ihan normaali?: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2015): Am I Normal Yet? Alkuperäiskansi: Usborne publishing

"16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään?  (Gummerus)"

Oma arvio:


On mahtavaa, että nykyään on julkaistu paljon nuortenkirjallisuutta, joissa sivutaan erilaisia mielenterveyden ongelmia sekä muitakin identiteettiin ja oman itsensä hyväksymiseen liittyviä pohdintoja. Tämä on nykyään yhä tärkeämpi aihe, sillä sosiaalisen median aikakaudella nuorten itsetunto on yhä enemmän koetuksella. Some-maailman antama valheellinen illuusio täydellisestä elämästä ja vartalosta vaikuttanee väkisinkin nuorten ajattelumaailmaan. Kuvia voi muokata mielin määrin, postauksia voi siloitella ja tilapäivityksissä hehkuttaa vain hyviä asioita. Tämä saa nuoren miettimään, onko hän ongelmineen ihan normaali, kun muiden elämä vaikuttaa niin siloitetulta.

Viime aikoina lukemissani kirjoissa esimerkiksi Zoe Suggin Girl Online -sarjan päähenkilö Penny kärsii paniikkikohtauksista ja Rainbow Rowellin Fangirl-kirjan Cather sosiaalisten tilanteiden pelosta. Vartaloon liittyviä itsetunto-ongelmia käsitellään esimerkiksi Julie Murphyn Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan -kirjassa ja koulukiusaamista ja itsetunto-ongelmia Rainbow Rowellin Eleanor & Park -teoksessa.  Satu Mattila-Laineen Parantolassa päähenkilö sairastaa epilepsiaa, R.J Palacion teoksessa Ihme päähenkilön kasvot ovat synnynnäisesti epämuodostuneet ja sukupuoli-identiteettikysymyksiä käsitellään Siri Kolun kirjassa Kesän jälkeen kaikki on toisin. Fiktion kautta moniin kipeisiin asioihin uskoisin nuoren saavat enemmän kosketuspintaa kuin valistavan tietokirjan avulla.

Holly Bournen Normaali-trilogian avausosa Oonko ihan normaali? esittelee kuusitoistavuotiaan Evien, joka on sairastunut yleiseen ahdistuneisuushäiriöön ja OCD:hen eli pakko-oireiseen häiriöön. Kirjan alussa hän on pikku hiljaa toipumassa oireistaan ja on yhdessä psykologinsa kanssa päättänyt alkaa vähentää hiljalleen hänen lääkitystään. Tarinan edetessä Evie kertoo takaumien kautta erilaisista sairauteensa liittyvistä tapahtumista. Evien suurin huoli on se, paraneeko hän koskaan sairaudestaan, mitä jos pakkomielteiset oireet tulevat takaisin ja hän joutuu taas nostamaan lääkitystään. Kaikkein polttavin pyrkimys hänellä on olla NORMAALI. Kirja herättelee lukijan pohtimaan sitä, mikä ylipäänsä on normaalia, ja sitä Eviekin joutuu kantapäänsä kautta pohtimaan.

Toinen vaikuttava teema kirjassa on feminismi, joka on lähellä kirjailijan sydäntä. Se paistaa kyllä hyvin vahvasti läpi. Evie ja hänen ystävänsä Amber ja Lottie pohtivat tyttöyteen liittyviä asioita, puhuvat seksismistä ja tulevat perustaneeksi oman Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he kullakin kokoontumiskerralla käsittelevät jotain erillistä feminististä teemaa. He  puhuvat Bechdelin testistä, joka tarkoittaa feminististä lakmustestiä fiktiivisille kirjoille ja leffoille: jotta testin läpäisee, kirjassa tai leffassa on oltava vähintään kaksi naista, jotka vähintään kerran keskustelevat muusta kuin miehistä. Tytöt arvostelevat Evien entistä bestistä Janea, joka on muuttunut poikaystäväänsä mukailevaksi lampaaksi. Toisaalta he huomaavat, että heidän omatkin keskusteluaiheensa ajautuvat aina poikiin, minkä takia he haluavat perustaa kerhon. Pidän feminismiä tärkeänä asiana, mutta huomasin, ettei kovin pitkät käsittelyt aiheesta kiinnostaneet minua, koska niistä alkoi liikaa paistaa läpi kirjailijan omat intressit.

"Maanisen Keijukaismainen Unelmatyttö on kaunis mutta ei oikeastaan itse tiedä sitä. Se on hassu ja se saa miehen tuntemaan itsensä eläväksi, mutta tietää myös, milloin pitää olla turpa kiinni ja antaa miehen vain katsoa futista. Se juo viskiä ja olutta eikä kysele mitään parisuhteesta, koska se on niin kiireinen kahjojen vapaa-ajan harrastustensa kanssa, tai bänditreenien. Se tykkää satunnaisesta seksistä, mutta ainoastaan sen yhden miehen kanssa, ei kenenkään muun." (s.175)

Vaikka kirjassa on kaksi hyvin vaikuttavaa teemaa, se pysyy silti keveänä nuoren tytön kasvutarinana. Evie miettii tavallisia asioita, jotka liittyvät kouluun, ystävyyteen, poikiin, perheeseen. Hän tuntuu ihastuvan vääriin tyyppeihin ja huomaa, että OCD alkaa taas hallita liikaa hänen elämäänsä. Hän ei kuitenkaan halua puhua siitä kenellekään, ei edes psykologilleen Sarahille, saati jokaista risausta kyttäävälle äidilleen tai rennosti suhtautuvalle isälleen. Evien pikkusisko Rose on ihana, joka osaa olla isosiskonsa tukena, mutta on hyvin hämillään ja peloissaan hänen oireistaan. Evie kantaa huolta siitä, että äiti pelkää hänen tartuttavan ongelmansa pikkusiskolleenkin. Rosella on kuitenkin omat ongelmansa, jotka hän salaa perheeltään, ja ne ilmenevät vasta lopussa, kun Rose joutuu käymään terapiassa jouduttuaan todistamaan siskonsa romahdusta.

Evien äidin ja isän tuska on käsinkosketeltavaa, vaikka sitä ei tarinassa nosteta  kovin vahvasti esiin. Se on kuitenkin aistittavissa. Evien sairaiden oireet on kuvailtu kirjoissa "PAHOINA AJATUKSINA", ja mielestäni tämä on toimiva tapa tuoda esiin pakko-oireita. Niistä saa kuvan siitä, miten hallitsevia ajatukset ovat, miten ne vaikuttavat sairastuneen jokapäiväiseen elämään ja miten kovaa helpotusta tuo hetkellisesti se, kun toimii ajatustensa mukaan. Evien käsienpesut ja lyhtypylväiden koskettamiset tuovat hänelle hetkellisen turvallisuudentunteen, mutta hidastavat hänen toimiaan ja tekevät hänen arjestaan haastavan. Bakteerikammo vaikuttaa hänen moniin valintoihin: hän ei voi syödä leffassa popcornia samasta kupista, hän kavahtaa ystäviensä halauksia ja hänen on päästävä heti suihkuttamaan huoneeseensa desinfioivaa suihketta, jos joku käy siellä.

PAHA AJATUS
Minun  täytyy istua elokuvateatterin penkillä, jolla on jo istunut aiemmin satoja tuhansia likaisia ihmisiä.

PAHA AJATUS
Hän haluaa ostaa minulle popcornia. Miten voin selittää, etten voi syödä popcornia?

PAHA AJATUS
Entä jos hän tajuaa hetkessä, että olen sairaan kummallinen friikki ja lähtee pois ja jättää minut yksi hautumaan pöpöjen keskelle? (s.116-117)

Eviellä ei ole oikein hyvä tuuri poikien kanssa, sillä mukavalta vaikuttavista pojista paljastuu aina jotain häiritsevää: elokuvatutkimuksen kurssin Oli ei ole (hänkään) henkisesti terve ja tuo vanhempansa mukaan ensitreffeille, Ethan tulee treffeille kännissä ja menee bileissä toisen tytön sänkyyn ja Guy haluaa loppujen lopuksi vain Evien sänkyynsä, eikä mitään muuta. Tulen  jo hiukan pettyneeksi, sillä kaikki nämä pojat antavat sellaisen ensivaikutelman, että he olisivat olleet aidon kiinnostuneita Eviestä omana itsenään (Olin tapauksessa tosin kyse ei ole sellaisesta, vaan Evie ei vain halua seurustella sellaisen kanssa, jolla on ongelmia.) Evie tajuaa kuitenkin, että menee normaaliuden tavoittelussaan liian pitkälle, sillä hän meinaa tehdä asioita, joihin ei ole ollenkaan valmis - vain miellyttääkseen poikaa, koska olettaa sen olevan kuitenkin normaalia.

Guyn suuteleminen oli kuin sadan mukiinmenevän suudelman jokaisesta hyvästä kohdasta olisi tehtyy yksi uskomaton suudelma.
Guyn suuteleminen sai minut tuntemaan, etten ollut enää Evie. Se tarkoitti kaiken sen loppua ja normaalin alkua. (s. 293)

Aloin miettiä, sorrutaanko kirjassa tarkoituksella vai vahingossa juuri niihin kliseisiin, joista tytöt Vanhojenpiika-kerhossaan motkottavat, eli siihen, miten tyttöjen ja poikien oletetaan käyttäytyvän: pojat haluavat vain päästä mahdollisimman pian tytön pöksyihin ja  tytöt haluavat tutustua ensin syvemmin toiseen henkisellä tasolla? Voiko asetelma olla toisin päin? Entä jos kyseessä olisi tyttö, joka haluaisikin harrastaa seksiä ihastumansa pojan kanssa mahdollisimman pian, ja poika taas haluaisi ensin tutustua rauhassa, jutella ja pidellä kädestä. Stephenie Meyerin Twilight-kirjoissa asetelma on sen suuntainen: Bella haluaisi sekstailla Edwardin kanssa, kun taas tämä kieltäytyy. Hänellä on tosin siihen hyvä syy, sillä hän pelkää menettävänsä kontrollin ja vahingoittavansa Bellaa. Okei, ja myönnän, että tämä ärsytti minua suuresti.

Minä todella rakastuin tähän kirjaan! Kuten aiemmin mainitsin, rankoista aiheista huolimatta tämä on mukavalukuinen, hauska ja elämää kupliva kirja. Onnekseni Gummerus julkaisee melko pian, jo kesällä 2017, trilogian toisen osan Mikä kaikki voi mennä pieleen?, jossa kerrotaan pitkän tytön  ja rasittavan pikkuveljen syndroomasta kärsivän Amberin tarina. Kolmas osa Mitä tytön täytyy tehdä? ilmestyy kevätpuolella 2018 ja kertoo vuorostaan fiksun, kauniin ja hyvin feministisesti ajattelevan Lottien tarinan. 

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Oonko ihan normaali? muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Carry On Reading
Opus eka
Evarian kirjahylly


______________________

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan:

 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit ( 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö)

Lisään tämän myös ensi viikolla päättyvään BFF-lukuhaasteeseen, koska kirjassa käsitellään ystävyyttä.

______________________

Mikä kaikki voi mennä pieleen?: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2016): How Hard Can Love Be?

"Amber kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä on muuttanut Kaliforniaan, mennyt uusiin naimisiin ja muuttunut ihan vieraaksi ihmiseksi. Amber toivoo kuitenkin, että pesti kesäleirin apuohjaajana äidin luona muuttaisi kaiken. Hänen pitää vain saada äitinsä irti perseleuka-Kevinin otteesta.

Ja sitten on koulun suosituin poika Kyle. Hän on fiksu, hauska, PIDEMPI KUIN AMBER ja häiritsevän kiva. Voisiko hän olla muka oikeasti kiinnostunut sarkastisesta Amberista, joka on varsinainen cheerleaderin vastakohta? Ja voiko Amber uskoa olevansa rakastamisen arvoinen, kun tärkeät ihmiset hänen elämässään ovat aiheuttaneet vain pettymyksiä? Ihastuksesta nyt ei voi ainakaan seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen." (Gummerus)

Oma arvio:

Kun  Normaali-trilogian avausosan Oonko ihan normaali? teemana on mielenterveyden ongelmat, on tämän toisen osan vahvana teemana taas vanhemman, tässä tapauksessa äidin alkoholismi ja se, miten se jättää jälkensä nuoreen tyttöön. Toinen tärkeä teema on rakkaus: rakkaus äitiin, mutta myös omaan itseensä ja lopulta myös erääseen söpöön poikaan.

Pääosassa on nyt siis ensimmäisestä osasta tutuksi tullut, yksi Vanhojenpiika-kerhon kolmesta jäsenestä, Amber, joka on punapäinen ja 180-senttinen tyttö. Amber joutuu kärsimään äitipuolensa Pennyn ja rasittavan velipuolensa Craigin kynsissä, koska hänen alkoholistiäitinsä on muuttanut Amerikkaan. Nyt Amber on kuitenkin matkaamassa äitinsä ja hänen uuden miehensä Perseleuka-Kevinin luo töihin periamerikkalaiselle kesäleirille. Koska Amberin Amerikkaan muuttanut äiti on toipuva alkoholisti, hän joutuu taistelemaan sairautensa kanssa lähes joka päivä. Tämä on vaikeaa Amberin ymmärtää, koska hänen mieltään myllertää lapsuusajan ikävät muistot, äidin kaipuu ja mustasukkaisuus äidin uutta aviomiestä kohtaan.

Kaksi vuotta kaipausta ja toiveita ja ikävää, ja nyt yhtäkkiä ei ollut kuin katkeruutta ja mielipahaa ja hämmennystä. Oliko tuntemaani äitiä enää edes olemassa? Hän ei ollut....paha enää. Mutta, saavuttuani tänne, hän ei enää ollut myöskään...hyvä? (s. 105)

Vaikka aihe kuulostaa melko rankalta, ei tämä kirja ole synkistelyä varten - päinvastoin. Holly Bourne käsittelee vaikeita asioita tuttuun tyyliinsä ihanan raikkaasti ja rehellisesti, mutta vellomatta liikaa surussa. Amberin tuska välittyy lukijalle hyvin, mutta kevyt tyyli pitää huolen siitä, että hymyilen jatkuvasti lukiessani - paitsi silloin, kun komea amerikkalaispoika suutelee Amberia, joka ei ole koskaan pitänyt itseään viehättävänä. Minulla tuli tippa linssiin tuosta tunteikkaasta tilanteesta, ja hämmennyin reaktiotani, sillä luulin paljon romanttisia kohtauksia lukeneena olevani jo parkkiintunut. Tämä kirja herätti minussa ihanasti monenlaisia tunteita: puolet ajasta olin pakahtumaisillani rakkaudesta, välillä olin surullinen, välillä tirskahdin ääneen.

Minulla on jo paljon antifeministiä ajatuksia, kun Kyle laittoi meidät valmiiksi ja melomaan eteenpäin. Ajatuksia kuten: On niin kivaa, kun jätkää kannattelee suurinta osaa tämän kumiveneen painosta. Ja: On itse asiassa tosi seksikästä, kuinka maskuliiniselta hän näyttää, kun hän meloo. Ja: Voi noita käsivarsia, mikset sä hitto vie suutele takaisin jätkää, jolla on tuollaiset käsivarret, AMBER? (s. 277)

Kun aiemmassa osassa esiteltiin leffahullu Evie, on Amberin intohimona Harry Potterit. Monet hänen ja äidin yhteiset muistot liittyvät Pottereihin, joita he ovat yhdessä lukeneet. Kun leirillä tulee ryhmiin jako sarjasta tutun lajitteluhatun avulla, Amber meinaa musertua - hänen äitinsä ei laita häntä Rohkelikkoon, vaikka tämän täytyy tietää, kuinka tärkeää se olisi Amberille ollut. Amber kokee myös paljon muitakin pettymyksiä heti siitä hetkestä asti, kun hän tapaa äitinsä lentokentällä. Amber tarkkailee koko ajan äitinsä reaktioita, jotka ovat hänestä liian hillittyjä. Äiti on muuttunut ihan erilaiseksi: hän pukeutuu tyylikkäästi, on tyyni, eikä räiskyvä kuten ennen, hän on vegaani ja tuntuu myötäilevän Keviniä. Kirjassa kuvataan hyvin onnistuneesti teini-ikäisen näkökulmasta sitä, millaisia tunteita ja ajatuksia voi olla äidistä, joka karkaa eri maanosaan ja menee naimisiin kutsumatta omaa tytärtään häihin. Ainut kuva Amberista on vierashuoneen pöydällä, ei olohuoneessa!

"Puh elää hetkessä. Se ei vello menneessä eikä panikoi tulevasta. Se on mindfulnessin asiantuntija." (s. 112)

Amber tutustuu leirillä persoonalliseen Nalle Puh -fleeceen pukeutuvaan, Puhin filosofiaa viljelevään Whinnieen, jonka kanssa hän voi jakaa ajatuksiaan feminismistä - heidän kynsiinsä joutuu cheerleader Melody ystävineen, jotka esittävät hyvin seksikkään tanssin leirinuotiolla. Melody näyttää iskeneen kyntensä Lukeen, mukavaan ja komeaan poikaan, joka herättää Amberissa lämpöisiä tuntemuksia. Amber on kuitenkin hirveän epävarma itsestään, sillä hän pitää itseään kokonsa puolesta epäviehättävänä. Hänellä on myös tapana möläytellä kaikenlaista epäsopivaa bridgetjonesimaiseen tyyliin. Kyleä tämä ei tunnu haittaavan.

"Mitä ihmeellinen edes tarkoittaa?"
"Emmä tiedä..." Hän ei katsonut minuun."...sellaista kuin sä, kai."
MITÄ!? (s. 259)

Vanhojenpiika-kerho tietenkin pitää säännöllisesti yhteyttä Skypen välityksellä, ja tytöt miettivät muun muassa sitä, kumpi on seksistisempi maanosa, Britannia vai Amerikka. Kirjassa onkin hauskoja vertailuja brittien ja amerikkalaisten tavoissa ja käyttäytymisessä aina silloin tällöin.

"Äiti, ihan kuin joku olisi oksentanut Amerikan tänne!" (s. 34)

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on täydellinen, ihana ja rakastettava jatko-osa Holly Bournen nuorten aikuisten sarjaan. Kirjan pääteemojen ohella mietitään sitä, kuinka hankalaa on luopua monista seksistisistä olettamuksista, ja miten myös pojat voivat kärsiä heihin liitetyistä ennakkoluuloista. Seuraavassa osassa pääosaan pääsee rempseä Lottie, ja odotan taas taattua, nautinnollista lukukokemusta.Veikkaan, että se ilmestyy ensi keväänä (2018), sillä Gummerus on julkaissut nämä kaksi ensimmäistäkin osaa noin puolen vuoden välein.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

en löytänyt vielä muita arvioita


Samantyylistä luettavaa:






Ei kommentteja: