"Huikean kaunis ja lohtua tuova esikoisromaani
15-vuotiaan Taikan äiti kuolee auto-onnettomuudessa, ja Taika joutuu aloittamaan uuden elämän vieraassa ympäristössä.Lukija elää surun läpi yhdessä päähenkilön kanssa, käy samoissa syvissä vesissä. Hän kovettaa itsensä kuin uutta minäänsä luova Taika, takertuu mukavaan äidinkielenopettajaan Anttiin samalla epätoivoisella hurjuudella, tulee yhtä nöyryytetyksi, hyväksyy lopulta oman haavoittuvuutensa.
Anne-Maija Aalto kuljettaa varmoin ottein niin päähenkilöä kuin lukijaakin. Kirjan jälkeen jää puhdistunut olo.
'Minä talutin itse itseni pois jäältä ja syvistä vesistä ja nyt minä olen tässä, valmiina elämään ja pitämään hauskaa.' "
Oma arvio:
"Hei sitten, Taika-pieni. pidä itsestäsi huolta."
Minun tekee mieli sanoa, että en minä jaksa, mikset sinä pitäisi, miksei joku muu. Miksi minun täytyy, olen vasta viidentoista enkä jaksa kantaa elämän painoa yksin. Mutta en sano.
Miten mielettömän herkkää ja kaunista onkaan Taikan surun kuvaaminen tässä kirjassa! Hänen paha olonsa suorastaan huokuu kirjan sivuilta, mutta lukiessani silti oloni on koko ajan toiveikas: Taika selviää kyllä. Häneen on todella helppo samaistua, ja välillä muistutan itseäni, ettei tämä ole tosi tarina - niin totta tämä tarina voisi olla.
Taikan rakastuminen Anttiin, äikänopeen, tuo todella vahvasti minulle mieleen Riikka Pulkkisen Rajan, mutta tässä kirjassa tarina menee hiukan eri suuntaan - onneksi. Taika täyttää sisällään olevan tyhjiön rakastumalla opettajaansa, jolta hän saa toivomaansa ymmärrystä, tukea ja kannustusta. Kirjoittajapiirissä hän poimii jokaisesta Antin palautteesta hänelle itselleen sopivat palautteet, joille hän antaa uuden merkityksen. Minun ihan tekisi mieleni pelastaa Taika tulevlta häpeältä ja havahduttaa hänet hereille mielikuvitusmaailmastaan, mutta toisaalta on parempi antaa hänen oivaltaa itse.
Eikö hän tiedä, minä ajattelen. Eikö hän tiedä, että hänen on määrä pelastaa minut? Hän pitelee minun sydäntä kämmenellään, varomattomasti, huolimattomasti. Niin kuin ei ymmärtäisi, että se on lasista tehty.
Taika yrittää muuttua uudeksi, kovemmaksi Taikaksi, jotta hän saisi piilotettua surunsa muilta. Hän ystävystyy uudessa koulussa räväkän Madden kanssa, mutta Taika ei koe aidosti yhteyttä tämän kanssa. Hänen kotikaupunkiinsa jäänyt Leena on hänelle aito tuki ja turva, mutta hänenkään edessä hän ei pysty olemaan heikko. Reissu kotiseudulle uudenvuoden aikaan meinaa tuoda vanhan Taikan takaisin, mutta hän taistelee tunnekuohua vastaan.
Minä en voi sille mitään. Täällä tunnen olevani liian auki. Liian lähellä kaikkea. Turvamatka on poissa ja todellisuus on joka kulman takana. Kaikki muistuttaa äidistä.
Vesi on hyvin tärkeä teema kirjassa, kuten jo otsikkokin vihjaa. Taika tuntee välillä vetoa veden synkkään mustuuteen, ja leikittelee eräällä mökkireissulla, että vajoaisi lopullisesti veteen. Ratkaisevassa kännekohdassa Taika on menttää otteensa veden kutsulle. Myöhemmin terapeutin kanssa he puhuvat pahasta olosta vertauskuvallisesti ihmisen sisällä olevina vesinä: kuinka niiden ei saa antaa nousta liian ylös ja viedä mennessään, kuinka ne on tunnettava.
Syvään veteen on aivan ihastuttavan herkkä, kaunis ja tunteikas kirja. Tämä antaa toivoa!
Syvään veteen sai kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikilpailussa 2015.
Arvosanani 4,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
Samantyylisiä kirjoja:
Muissa blogeissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti