keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Orjattaresi-sarja: Margaret Atwood

Orjattaresi: Margaret Atwood. Suomentanut Matti Kannosto. Tammi 2017 (korjattu painos.) Ensimmäinen painos Kirjayhtymä Oy 1986. (Orjattaresi #1)

Englanninkielinen alkuteos (1985): The Handmaid's Tale. Kansikuva: MGM Television Entertainment Inc. & Relentless Productions LLC.
"Yhdysvalloista on tullut Gilead. Hedelmälliset naiset on alistettu nimettömiksi synnytyskoneiksi, yksikään nainen ei saa lukea eikä kirjoittaa, kaikkea valvotaan. Mutta vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien kastien naisissa." (#kirja)

Oma arvio:

 Minä odotan, pestynä, harjattuna ja ruokittuna kuin palkintosika. (s. 105)

Nolottaa myöntää, mutta taas minulle kävi näin, että katsoin ensin tv-sarjan ja vasta sitten tartun kirjaan. Niinpä lukukokemukseeni ja arviooni vaikuttaa varmasti tuo HBO Nordicin esittämä laadukas sarja The Handmaid's Tale, josta olen kuullut lähinnä vain ylistäviä kehuja. Yritän nyt kuitenkin ajatella tätä kirjaa ilman sarjaa, niin vaikeaa kuin sen onkin.

Tiedän kyllä miksi sinisiä kurjenmiekkoja esittävän vesivärijäljennyksen edestä puuttuu lasi ja miksi ikkuna avautuu vain raolleen ja miksi se on särkymätön. Ei täällä pakenemisesta olla huolissaan. Emmehän me kauaksi pääsisi. Huolena ovat ne toiset pakoreiät, ne jotka voi avata itse jollakin sopivalla terällä. (s. 18)

Kuva: Pixabay
Orjattaresi on rakentunut anonyymin naisen (jonka nimi on todennäköisimmin June, kuten tv-sarjassa korostuu) päiväkirjamaiseen tarinaan, jossa vuorottelee hänen nykyhetkensä Frediläisenä, komentaja Frederick R. Waterfordin orjattarena, sekä takaumat ajasta ennen Gileadia, jolloin hänellä oli vielä oma elämä,  mies ja lapsi. Vuoroin hän muistelee myös aikoja, jolloin hän muiden hedelmällisten naisten kanssa ovat Lydia-tädin armoilla Raakelin ja Leean uudelleenkasvatuskeskuksessa, jossa heistä koulitaan vastoin heidän omaa tahtoaan orjattaria, synnytyskoneita rikkaille pariskunnille. Samalla naisiin yritetään juurruttaa uskon siemen, jotta heistä tulisi täydellisiä Gileadilaisen yhteiskunnan jäseniä. Lydia-täti on toisaalta lähes hellyttävä nostaessaan orjattaret jalustalle ja pitäessään heidän puoliaan, mutta lopullisissa tarkoitusperissä ja koulutusmenetelmissä ei ole mitään hellyttävää.

Miehet ovat seksikoneita, sanoi Lydia-täti, eivät paljon sen kummempaa. He tahtovat vain  sitä yhtä. Teidän pitäisi oppia käsittelemään heitä, oman etunne vuoksi, ohjailkaa heitä nenästä, noin vertauskuvallisesti sanoakseni. Niin luonto on tarkoittanut. Se on Jumalan keksimä menetelmä. Sillä tavoin asiat ovat. (s. 208)

Frediläisen kertomasta tarinasta huokuu vahvalla tavalla se ahdistus, mitä tällaiseen kohtaloon pakotettu nainen voi kokea. Kenellekään ei uskalla puhua, keneenkään ei uskalla luottaa, koska kaikkialla on tarkkailijoita eli Silmiä ja aseistettuja Enkeleiksi kutsuttuja vartijoita. Edellistä elämää ei saa muistella, mutta tietyt hetket tuovat kertojan mieleen hänen tyttärensä tuoksun, miehensä kosketuksen, ystävänsä Moiran naurun...

Kuva: Pixabay



Pidän siitä, miten tarkkaan Atwood on kuvaillut ympäristöä ja ylipäänsä kaikkia yksityiskohtia. Orjattaren yksinkertaistettu huone uudessa talossa välittyy hyvin yksityiskohtaisesti, samoin kaikkien vaatteet ja asusteet. Orjattarien vaatteet ovat punaisia kuin veri, mutta heidän päänsä on valkoisen siipimäisen päähineen suojassa, rikkaat vaimot pukeutuvat siniseen, vartijat vihreään, martat sameanvihreään, köyhempien miesten vaimot puna-, sini- ja vihreäraitaisiin asuihin. Lesket verhoutuvat mustaan. Gileadissa kaikki on säntillistä ja kaavoitettua, eikä poikkeamia suvaita. Muistutuksena kaikille siitä on muuri, jossa roikkuu edelliset pelastajaisten kohteet - ne, jotka poikkeavat normista, hirtetään kaikkien nähden. Syyksi riittää esimerkiksi homoseksuaalisuus tai vääräuskoisuus.

Meidän on tarkoitus tuntea näitä ruumiita kohtaan vihaa ja halveksuntaa. Mutta minä en tunne. Nämä Muurilla riippuvat ruumiit ovat aikamatkalaisia, näihin päiviin kuulumattomia. Ne ovat saapuneet tänne menneisyydestä.  (s. 56)

Kaikki kuitenkin alkaa muuttua, kun komentaja pyytää Frediläisen huoneeseensa illalla, vaimoltansa Serena Joylta salassa. Frediläinen ja komentaja alkavat varastaa näitä yhteisiä hetkiä, jotka perustuvat jutusteluun, sanapeleihin ja laittomien naistenlehtien lukemiseen.Nainen huomaa, että hän voi pyytää komentajalta asioita, yksinkertaisia mutta merkityksellisiä. Mitään rakkautta se ei ole, eikä edes ystävyyttä, mutta nimittäisin sitä liittolaisuudeksi. Komentajan vaimo ei juuri herätä sympatioita kylmyydellään, mutta toisaalta hänen ja komentajan eristäytynyt avioliitto, joka tuntuu keskittyneen vain jälkikasvun saamiseen, antaa säälipisteitä tuolle muuten kamalasti käyttäytyvälle naiselle.

Luen nopeasti kun kerran olen saanut tilaisuuden, ahneesti, melkein hyppien, ja yritän ahtaa mieleni niin täyteen kuin mahdollista seuraavaa pitkää nälkäkautta varten. Jos lukemiseni olisi syömistä niin se olisi samanlaista kuin nälkää nähneiden mässäily, jos se olisi seksiä niin se olisi nopea salavihkainen seisomapano jollain peräkujalla. (s. 264)

Sitten on tietysti Nick, Waterfordien ranskalaissyntyinen autonkuljettaja. Hänen viattomat, mutta vaaralliset silmäniskunsa ja varastettu suudelma pimeällä käytävällä saavat naisen edellisen elämän haihtumaan aavistus aavistukselta kauemmas. Nick on Frediläisen pakotie, kosketus vapauteen, kapina sääntöjä vastaan. Lisäksi on Mayday-vastarintaliike, josta ei kirjassa kovin paljoa kerrota, mutta sen salamyhkäisyys tekee tarinasta kiehtovamman.


Kirjan epilogi, jossa ollaan ajallisesti kaukana tulevaisuudessa Gileadin jälkeen, jättää minulle hämmästyksen, mutta hienoisen helpotuksen tunteen. Paljon saa itse päätellä, miten Gileadin valtarakenteet murtuvat, ja miten Frediläisen ja Nickin tarina jatkuu, vai jatkuuko? Onneksi tv-sarja jatkuu HBO:lla jossain vaiheessa ja tarjoaa oman (toivon mukaan Atwoodin siunaaman) versionsa tuosta kirjan jälkeisestä ajasta.

Ei steriilejä miehiä enää olekaan, virallisesti nimittäin. On vain naisia jotka ovat mahoja, niin on laki. (s. 93)

Orjattaresi on hyytävä dystopia siitä, millaista ääriuskonnon sekoittuminen yhteiskunnan lakeihin, valtarakenteisiin ja arvoihin voi pahimmillaan olla. Eipä monikaan kirjan teemoista ole kovinkaan kaukaa haettu nykymaailmassa. Tämä on vaikuttava kirja, suosittelen!

Arvosana 5

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Taikakirjaimet

Testamentit: Margaret Atwood. Suomentanut Hilkka Pennanen. Otava 2019. (Orjattaresi #2)

Englanninkielinen alkuteos: The Testaments. Kansi: Noma Bar ja Susanne Dean

"On kulunut 15 vuotta Orjattaresi-romaanin loppukohtauksesta. Tarinan kertojina on kolme naista. Atwoodin innoituksena ovat olleet lukijoiden kysymykset Gileadin valtiosta sekä maailma, jossa elämme. Mitä Gileadissa on tapahtunut näinä vuosina – ja mitä se kertoo meille omasta ajastamme?

The Handmaid’s Talesta on tullut symboli taistelulle naisten oikeuksien puolesta maailmassa, jossa Atwoodin purevaa näkemystä tarvitaan yhä – ehkä enemmän kuin koskaan." (Otava)

Oma arvio:

Viihdyttävä. Ahmittava. Odotettu. Vaikuttava. Sujuvalukuinen. Testamentit.

En osannut odottaa enkä toivoa jatko-osaa Atwoodin pöyristyttävän huikealle Orjattaresi-romaanille, joten oli melkoinen lottovoitto, kun keväällä sain tietää Testamentit-kirjasta. Samalla hiukan pelotti, että miten voisin ottaa vastaan jatko-osan tarinalle, jos se meneekin ihan eri urille kuin rakastamani TV-sarja Handmaid's Tale. Mutta, mutta... eipä hätiä mitiä, sillä kirjan tapahtumat ovatkin hypähtäneet reilusti toistakymmentä vuotta eteenpäin siitä, mihin Orjattaresi päättyi.

Väärän todistuksen antaminen ei ollut poikkeus, vaan yleinen käytäntö. Ulkonaisen hyveellisyytensä ja puhtautensa alla Gilead oli mätä. (s. 359)

Kirjassa on kolme naiskertojaa: Kaikkien yhtä aikaa ihailema ja pelkäämä Lydia-täti, jolla on uskomattoman paljon valtaa Gileadissa. Toinen kertoja asuu myös Gileadissa, ja on itse asiassa syntynytkin siellä, nimittäin komentaja Kylen ja Tabithan perheessä asuva Agnes, joka on jo tullut nuoren naisen ikään. Kolmas kertoja, kuusitoistakesäinen Daisy, asuu Gileadin ulkopuolella, Kanadassa. Näillä kolmessa naisessa ei alussa tunnu olevan mitään yhteistä tekijää, mutta sitten tarinan edetessä paljastuu, että yhteyksiä on enemmän kuin aavistinkaan.

Viesti oli selvä: saimme katsoa mutta emme puhua. Mutta miksi? Miksi moinen esitys, jos meidät kaikki oli määrä tappaa? (s. 143)

Lydia-tädin pään sisään on aivan uskomattoman mahtava päästä sukeltamaan. Sen lisäksi, että pääsemme kurkistamaan aikaan, jolloin menestyneestä lakinaisesta muokataan Täti, hän kirjoittaa salaisissa muistiinpanoissaan Gileadin valtaapitävien mädänneistä sieluista: mikään ei ole Gileadissa niin pyhää, kuin uskoisi. Kieroilu, keinottelu ja valehtelu on ihan arkipäivää. Lydia-täti, jonka kunniaksi on pystytetty patsaskin, on kuitenkin kaikista ovelin. Hän tietää Nicole-vauvan olevan elossa ja aikoo saada tämän takaisin Gileadiin. Yhteistyössä komentaja Juddin kanssa, jonka vaimot kuolevat epämääräisesti yksi toisensa jälkeen, Lydia tekee kaikkensa saadakseen muinoin Gileadista kaapatun vauvan palauttamiseen. Judd ei tosin tiedä sitä, että Lydialla on ihan omat suunnitelmansa.

"Jos hyvän vaimon löydät, löydät aarteen, kalliimman kuin meren helmet." (s. 193) 

Agnes menettää pahasti sairastuneen äitinsä Tabithan, minkä jälkeen hänelle selviää, ettei tämä edes ollut hänen oikea äitinsä. Agnesin isä Kyle ottaa heti Paulan uudeksi vaimokseen, ja nämä saavat pian myös oman Orjattaren. Paulalla tuntuu olevan kova kiire saada Agnes naimisiin, ja pian Agnesille aletaankin katsoa sopivaa puolisoa. Vaikka nuori nainen saa olla mukana valkkaamassa kolmesta tätien hyväksi valitsemasta sulhasehdokkaasta, Agnes tietää, että hänen vanhempansa valitsevat kamalan, vanhan komentaja Juddin hänen miehekseen.

 Illalla sängyssä maatessani soveliaiden aviomiesehdokkaiden valokuvat leijuivat pimeässä silmieni edessä. Kuvittelin jokaisen vuorotellen päälleni, sillä siihen he päätyisivät, kun yrittäisivät tunkea inhottavan ulokkeensa jääkylmään ruumiiseeni. (s. 263)

Viime hetkellä ennen hääseremoniaa Agnes saa kuitenkin apua yllättävältä taholta, Lydia-tädiltä, joka pyytää ottamaan yhteyttä heihin ja sanovansa saaneensa kutsumuksen tädiksi. Niin Agnes pääsee turvaan Ardua Halliin, jonne myös Agnesin ystävä Becky pääsee yritettyään itsemurhaa ruususaksilla.

Daisy on asunut aina Melanien ja Neilin kanssa, vaikka tietää, etteivät he ole hänen oikeat vanhempansa. Kaduilla kulkevat harmaakaapuiset Helmitytöt kulkevat pareittain ja houkuttelevat kodittomia tai muuten heikossa tilassa olevia nuoria naisia Gileadiin (Helmitytöt ovat lähetystyössä olevia Täti-kokelaita, joista tulee onnistuneet värväämisen jälkeen Tätejä Ardua Halliin.) Daisylle on kerrottu Gileadin kauheudesta ja Nicole-vauvasta, eikä tyttö voi sietää ajatustakaan noista. Kun sitten Melanie ja Neil joutuvat räjähdysonnettomuuteen ja menehtyvät, tytöstä aletaan kouluttaa sopivaa uhria Helmityttöjen mukaan Gileadiin, sillä soluttautujia tarvitaan. Daisystä tulee nyt Jade, ja hän ei voi aavistaakaan, millaiseen paikkaan hän pian joutuu.

En halua paljastaa kirjan juonesta tämän enempää. Arvata voi, että nämä kolme kertojanaista kohtaavat Ardua Hallissa Jaden saavuttua sinne Helmityttöjen matkassa. Pian alkaa paljastua karmeita, mutta myös mukaviakin salaisuuksia. Lydia-täti ei olekaan niin läpeensä mätä, kuin olisi voinut kuvitella. Hän tekee kaikkensa, jotta totuus Gileadista tulisi julki ja tytöt pääsisivät turvaan.

Yhdessä puistossa oli keinuja, mutta emme voineet edes kuvitella ottavamme niin suuria vapauksia että ryhtyisimme keinumaan, sillä tuuli saattoi puhaltaa hameen ylös, jolloin sen alle saattaisi nähdä. Vain pojat saivat maistaa sellaista vapautta, vain he saivat heilahtaa vuoroon ylös ja vuoroon alas, vain he saivat kiitää ilman halki. (s. 24)

Testamentit on huomattavasti lohdullisempi kuin Orjattaresi, sillä nyt lukija ei jää enää epävarmuuteen tulevasta. Gileadin maailma avautuu syvemmin, kun mukana on koko elämänsä siellä asunut nuori nainen sekä yksi valtaapitävistä Tädeistä, sekä lisäksi henkilö, joka kokee ja näkee sen kaiken ulkopuolisen silmin.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kulttuuri kukoistaa 

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan:

50. A book set in an abbey, cloister, monastery, vicarage or convent

Osallistun kirjalla myös Scifihaasteeseen.



1 kommentti:

Jonna / Kirjakaapin kummitus kirjoitti...

Voih, tämä on häpeäkseni lukematta mutta kiinnostaa kyllä suuresti. Kuulostaa hyvältä!