Päivitys Muista minut -trilogiaan

Luin Kerstin Gierin Muista minut -trilogian toisen osan Jo kadotettua. Klikkaa kuvaa ja lue mietteeni niin tästä kuin aiemmasta osasta.

Päivitys Kruunun tyttäret -trilogiaan

Luin Catherine Doylen ja Katherine Webberin Kruunun tyttäret -trilogian kolmannen osan Kruunujen taistelu. Klikkaa kuvaa ja lue arvioni tästä ja aiemmista osista.

Oikukkaiden romantikkojen piiri -trilogia: Ulla Onerva

Hattaradilemma: Ulla Onerva. Tammi 2025 (Oikukkaiden romantikkojen piiri #1)

Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Romanttinen kapina alkakoon!

Nokkela hyvän mielen romaani Jane Austenin sankarittaren mukaan nimetystä Emmasta, joka puolustaa romanttista kirjallisuutta mutta tuntee vetoa sietämätöntä romantiikan vihaajaa kohtaan.

Ensirakkaus on jättänyt Emman vanhojen tansseissa, eivätkä tunteet ex-poikaystävään ole abivuoden alkaessa täysin hiipuneet. Haikailun sijaan Emma uppoutuu romanttisiin kirjoihin, vaikka koko muu maailma tuntuu halveksivan hänen lempigenreään. Kun ynseä kirjailija lyttää viihdekirjallisuuden lehdessä eikä koulun lukulistaltakaan löydy romanttisia kirjoja, Emma ryhtyy kapinaan. Hän perustaa Oikukkaiden romantikkojen piirin, jonka päämäärä on kohottaa romanttisen kirjallisuuden arvostusta ja tuhota kirjallisuusankeuttajat. Tehtävä ei ole helppo, sillä piirin sisällä kipinöi niin vihasta kuin rakkaudestakin, ja Emma huomaa olevansa pahemmassa sotkussa kuin lempiromaaniensa sankarittaret."(Tammi)

Oma arvio:

Herkullinen kansi, herkullinen nimi, herkullinen asetelma kaiken kaikkiaan. Olin ajatellut, että koska tämä @Tarinannuppuja-nimellä somettavan Ulla Onervan esikoisteos Hattaradilemma on kustantajan luettolossa aikuisten kaunokirjallisuuden puolella, kuten myös suurimmassa osassa kirjastojen luokitteluja, että kirjan päähenkilöt sijoittuisivat jonnekin kahden- ja kolmenkympin väliin. Niinpä en edes kysellyt tähän arvostelukappaletta, koska olen yrittänyt rajata pyytämäni a-kappaleet selkeästi YA- ja new adult -kirjallisuuden piiriin. Yllätyksekseni päähenkilöt ovatkin lukion abeja eli noin 18-vuotiaita. Noh, tämän täytyy sitten olla tosi spicya kamaa, ajattelin seuraavaksi. 

"Ehkä siellä ei ole romantiikkaa siksi, koska se ei ole oikeaa kirjallisuutta"--- (s. 32)

Emmalla on takanaan ikävä ero Aaronista eikä hän olisi halunnut lähteä abisyksyn ekoihin bileisiin ystäviensä Ulpun ja Mellin painostuksesta huolimatta. Mitä, jos hän törmäisi Aaroniin? He eivät ole puhuneet mitään sen kamalan vanhojentanssipäivän jälkeen, jolloin itkuinen Emma juoksi pukkarista eikä päässyt koskaan tanssimaan vanhojaan, kun Aaron jätti hänet juuri ennen tansseja. Niinpä Emma päätyy lukemaan ihanaa romanttista kirjaansa jonnekin nurkkaan, kunnes joku tulee häiritsemään häntä. Tuo joku on uskomattoman kivannäköinen Eeli, joka kuitenkin pilaa ensivaikutelmansa tullessaan arvostelemaan Emman lukutottumuksia. 

"Anna kun arvaan: pieni, siro nainen rakastuu tummaan mieheen, jolla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan ja jota piinaa hirveä menneisyys?" (s. 10)

Emma on kyllästynyt siihen, ettei hänen rakastamaansa romanttista viihdekirjallisuutta pidetä arvossaan. Miksi lukion kirjalistassa on jännäreitä, scifiä, kaikkea muuta muttei romanttisia kirjoja? Miksi miehet hymähtelevät naisten kirjoittamille romantiikkakirjoille? Pahin on kirjailija Rafael Ynni, joka kirjoittaa jatkuvasti halveksuvia ja vähätteleviä kommenttejaan viihdekirjallisuudesta. Emman on tehtävä jotakin. Hän perustaa romanttisen kirjallisuuden piirin ja saa luvan äikänluokan käyttöön tätä varten. Yllätys onkin melkoinen, kun ensimmäiseen kokoontumiseen tulee erittäin tuttuja poikia. 

Oikukkaiden romantikkojen piiri alkaa suunnitella ensimmäistä tempaustaan, romanttisen kirjallisuuden iltaa heidän lempikahvilassaan, jonka nimi on hauskasti Kahvila. Upeinta olisi, jos he saisivat vieraaksi sinne Emman lempikirjailija Pinja Timjamin, mutta tehtävä osoittautuu mahdottomaksi, sillä kyseistä kirjailijaa ei ole koskaan nähty missään julkisuudessa. Sen sijaan tapahtumaan saapuu eräs toinen tunnettu vieras, joka ei ole ollenkaan toivottu.

Emman ja Eelin välillä kiehuu ja kuohuu, mutta eräästä sattuneesta syystä he eivät voi antaa tunteilleen täyttä valtaa. Vetovoima on lopulta kuitenkin niin suuri, että he eivät enää voi itselleen mitään. Emman ystävyyssuhteet alkavat olla koetuksella, sillä kaikki aika ja energia tuntuu menevän hänen ongelmiensa selvittelyyn. Emma on muutenkin aika raskas persoona mustavalkoisine ajattelumalleineen ja voimakkaan feministisine mielipiteineen. Kaikessa touhotuksessa hän unohtaa katsella ympärilleen, että ystävilläkin voi olla vaikeaa. Ylioppilaskirjoitukset luovat paineita myös kaiken kirjapiiritempausten ja ihmissuhdesotkujen ohella.

"Ethän anna kenenkään kohdella itseäsi huonosti?"

"Antaisiko Elisabeth Bennet kohdella itseään huonosti?"

"Ehkä jos miehellä olisi 10 000 punnan vuositulot ja hyvät vatsalihakset." (s. 127)

Emman henkilöhahmo on hyvin kärkäs ja mustavalkoinen, mikä alkaa jossakin vaiheessa tuntua rasittavalta. Eeli esitetään ikään kuin romantiikkaa rakastavan Emman vastakkaispuolena, vaikka oikeasti häneltä tulee ihan hyviäkin huomioita hänen kyseenalaistaessa Emman lempigenreä. Kirjassa on runsaasti intertekstuaalisuutta, mikä riemastutti ainakin minua, kun bongasin paljon myös minun lempikirjoja ja -leffoja/sarjoja. Emma katsoo Young Royalsia (paras sarja ikinä!), lukee Holly Bournea ja Emily Henryä. Kirjan lopussa on huikea 20 parhaan romanttisen kirjan lista, jossa on iso joukko minunkin lemppareitani. Onpa kirjan loppuun saatu myös ujutettua ihana lappukohtaus Rakkautta vain -leffasta. Ajattelua herättävä kohtaus oli myös se, kun Emma pakotti Eelin katsomaan The Notebook -leffaa kanssaan äikäntehtävää varten ja tajusi, että leffa tuntui viiden vuoden tauon jälkeen häiritsevältä joistain kohdista. Itselleni on käynyt myös samoin monien leffojen ja kirjojen kanssa, kun  ajattelumallit on tarkastettu uudelleen.

"Ei toiselle ihmiselle voi sanoa `Jos näen jotain, mistä pidän, minun on saatava se.`Ihan kuin toi nainen olisi jokin hemmetin esine." (s. 116)

Minä ahmaisin tämän kirjan tyyliin yhden päivän aikana, joten todella viihdyttävä ja mukaansatempaavahan tämä on. Ihanaa romanttisen kirjallisuuden puolustamista ja hehkutusta! Ymmärrän sen, miksi Emmasta on tehty niin raivostuttavan kärkäs persoona, mutta se valitettavasti hiukan latisti lukukokemustani. Henkilöhahmojen välillä puuttuu kommunikointia, joka johtaa väärinkäsityksiin yksi toisensa jälkeen. Tämä on tyypillistä romanttisten kirjojen väärinkäsitys-trooppia, joka johtaa konflikteihin, mutta herättää lukijassa välillä suunnatonta raivoa, kun ei pääse neuvomaan tyyppejä.

Romanttiset kohtaukset on kirjoitettu oikein hienotunteissen kutkuttavasti, ehkä jopa liiankin kesysti, jos tämä on ajateltu aikuisten puolelle. Olen lukenut jopa kuumempia ja graafisempia kohtauksia nuorten aikuisten puolelle luokitelluista kirjoista, joten sillä hiukan ihmettelen. (Enkä nyt tarkoita tällä, että kirjassa tulisi olla kauhean graafisia seksikuvauksia, ei todellakaan, vaan luokittelun puolesta kummastelen.) Voi tosin olla, että jatko-osissa panokset ikään kuin kovenevat ja tulisuus lisääntyy. Itse ajattelin tempaista tämän mukaan kasien genrevinkkaukseen ensi kerralla, ja minä olen melkoisen tarkka kuitenkin, etten ota liian chilisiä kirjoja luokkiin.

Huomaan, että Holly Bourne on innoittanut varmasti kirjailijaa, sillä paljon samanhenkisyyttä tässä kirjassa on. Tämä on vain minusta plussaa, koska juuri tämäntyyppistä  kotimaista YA:ta/new adultia olen kaivannutkin. Innolla odottelen jatkoa sarjaan!

Annan arvosanaksi tälle 4-

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:

Kotona kirjassa

Samantyylistä:

Holly Bourne: Normaali-trilogia

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Tytöt tytöt tytöt: Ilona Ahti & Daniela Hakulinen

 Tytöt tytöt tytöt: Ilona Ahti ja Daniela Hakulinen. Tammi 2024

Kansi: Laura Lyytinen

"Perinteisiä odotuksia raikkaasti rikkova romaani kolmesta erilaisesta lukiolaistytöstä ja ajanjaksosta, jolloin elämää suuremmat asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa.

Mimmi on päättänyt olla uskomatta rakkauteen, kun taas hänen paras ystävänsä Rönkkö janoaa yhteyttä toiseen ihmiseen. Kaksikko työskentelee yhdessä smoothie-baarissa, jossa he kohtaavat eräänä päivänä Emman. Taitoluistelijalupaus sattuu keskelle vedonlyöntiä siitä, voiko pelkkään katseeseen rakastua. Mimmin ja Emman välille syntyy nopeasti yhteys, joka ei jätä kumpaakaan rauhaan. Heidän välillään on vetovoimaa, jollaisesta Rönkkö haaveilee. Lopulta heistä jokaisen on kysyttävä itseltään, minkä puolesta he ovat valmiit taistelemaan.

Ilona Ahdin ja Daniela Hakulisen häpeilemättömässä tekstissä ääneen pääsevät tyttöjen tunteet ja ajatukset. Romaani syventää kaksikon käsikirjoittaman menestyselokuvan tarinaa ja tuo siihen uusia tasoja. Tytöt tytöt tytöt valtasi valkokankaat vuonna 2022, ja elokuva voitti palkintoja niin Suomessa kuin kansainvälisestikin." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla on vielä katsomatta Alli Haapasalon ohjaama samanniminen leffa, johon tämä kirja pohjautuu ja tuo kuvauksensa mukaan uusia tasoja. Hiukan aina jännittää nämä leffapohjaiset romaanit, että jääkö tästä nyt itselle mitään käteen, kun leffaa ei ole katsonut. 

Kirjassa vuorottelevat kolme näkökulmahenkilöä: lukiolaiset Emma, Mimmi ja Rönkkö. Mimmi ja Rönkkö ovat töissä smoothiebaarissa ja juttelevat rakkaudesta, ihastumisesta ja tunteista ylipäänsä. Rönkkö ei oikein tiedä, mitä on olla ihastunut saati rakastunut. Salikassiksi nimetty komistus on ihan selvästi ihastunut Rönkköön, mutta tyttö ei oikein tiedä, miten suhtautua. Mimmi taas on tosi varma siitä, mitä haluaa. Hän haluaa kaiken. Hän haluaa todistaa Rönkölle, että yksi katsekin voi riittää. Niinpä hän testaa katsekontaktia tiskille tilaamaan tulleeseen taitoluistelija-Emmaan. Tuo katse koituu heidän molempien kohtaloksi.

- No kun sen pitää tuntua. Sen pitää tuntua heti siinä ekassa katseessa. (s. 32)

Emmi luistelee tosissaan, mutta välillä hän ei jaksaisi kaikkea sitä suorittamista. Tarja-valmentaja ja vanhemmat ovat melkoisen tiukkoja hänelle ja treeneistä ei luisteta. Emma jättää usein bileitäkin väliin treenien takia. Sitten hän ihastuu Mimmiin, uppoaa hänen sinisiin silmiinsä ja huolettomampaan elämäntyyliin. Mutta onko eläväinen Mimmi hänelle hyväksi? 

Mä en ole koskaan kuulunut kenellekään enkä minnekään. (s. 101)

Rönkkö haluaisi niin kovasti tuntea jotain, mutta kukaan tai mikään ei oikein tunnu miltään (sori, nyt tuli vahingossa tällainen Levottomat-elokuvan slogan.) Mimmi yrittää kannustaa ja ymmärtää Rönkköä, mutta hänen on hankala samaistua. Lopussa Rönkölle alkaa viimein hahmottua, miksi hän on sellainen kuin on. 

Se sanoo kaikkea sitä, mitä haluan kuulla, eikä mikään silti lävistä. Kaikki jää pinnalle. Minun aivoja kutittelee sen sanat, kehoa ei. Eikä sydäntä. So fucking annoying. (s. 125)

Eihän tässä kirjassa kovin syvällisesti pääse näiden tyttöjen elämään kiinni, kun sivujakin on vain 171 ja keskeisiä henkilöitä se kolme. Ihan mukava nopeastiluettava ja etenevä romaani, jossa käsittelyssä on aika perus nuorten naisten oman seksuaalisuuden ja identiteetin etsintää, ensirakkautta, sitoutumista ja suuria tunteita. Kieli on aika suorasukaista ja kuvailevaa seksiä on jonkin verran, joten enemmän nuorten aikuisten kamaa tämä on. Leffa alkoi kyllä kiinnostaa, joten pitänee katsoa se myös. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Päivitys The Inheritance Games -trilogiaan

Luin Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games -trilogian päätösosan Viimeinen siirto. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni kaikista kolmesta osasta.

Silloin ennen: Oliver Lovrenski

Silloin ennen: Oliver Lovrenski. Suomentanut Onerva Kuusi. Gummerus 2025 

Norjankielinen alkuteos (2023): Da vi var yngre. Kansi: Hilla Semeri

"Huumeita, väkivaltaa, ystävyyttä ja toivoa - pysäytyskuvia teinipoikien elämästä

Ivor ja hänen parhaat ystävänsä Marco, Jonas ja Arjan ovat kuusitoistavuotiaita kaupunkilaisia, jotka vajoavat yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan. Mutta siellä on myös nuorten miesten välistä ystävyyttä, naurua ja rakkautta. ​Heidän päivittäinen elämänsä avautuu, kun Ivor antaa ajatustensa virrata puhelimensa muistioon. Syntyy armoton tarina hektisestä kaupunkielämästä, jota värittävät niin väkivalta ja rikokset kuin ystävyys ja toivo.​

​Silloin ennen on romaani ystävyydestä, liian nopeasta aikuistumisesta ja jonkin sellaisen kaipuusta, mitä ei ole ikinä ollutkaan."(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Niukin naukin parikymppinen norjalainen Oliver Lovrenski kirjoitti omakohtaisen kirjan huumeiden- ja rikollisuudentäyttämästä nuoruudesta muodolla, joka lähentelee säeromaania. Kirjasta on tullut menestys niin kotimaassaan Norjassa kuin käännösoikeuksia on myyty jo useille kielille. Hassua, että kirjan nimessä ikään kuin muistellaan menneitä nuoruuden aikoja, kun kirjoittaja itse ei kovin vanha ole vieläkään. Noh, paljon on toki saattanut tapahtua muutamassa vuodessa. Hoksautan vielä, että Silloin ennen ei ole varsinaisesti nuortenkirja, mutta varmasti tekee suurimman vaikutuksen juurikin nuoriin aikusiin lukijoihinsa.

Ennen pystyin laskee yhden käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarviin tyyliin mustekalan (s. 36)

Mitä tapahtui Ivorille ja hänen haaveilleen tulla asianajajaksi? Ivor on kirjan kertoja, 16-vuotias kroatialaistaustainen poika, joka tutustui afrotukkaiseen somalitaustaiseen Marcoon (oikeasti Liban Mohamed Aliin) jo ekaluokalla. Myöhemmin porukkaan tuli mukaan intialaistaustainen Arjan ja uusimpana tuttavuutena kantanorjalainen Jonas, valkonaamainen reppana, jonka perään veljien täytyy olla koko ajan katsomassa. Koska he ovat henkeen ja vereen veljiä, pitämässä aina toistensa puolia. He jakavat ilot ja surut, ottavat välillä yhteen mutta sopivat taas hetken kuluttua.

Yläkoulussa poikien elämään ujuttautui huumeet. He halusivat aiheuttaa kaaosta ja herättää huomiota, koska koulunkäynti kävi heillä tylsäksi. He olisivat Ivorin mukaan kaivanneet haastetta koulunkäyntiin, sillä olivat melkoisen välkkyjä poikia. Ivor yrittää lukion alussa kuiville, sillä eräs opettaja huomaa hänen älykkyytensä ja valaa toivoa siihen, että Ivorista voisi ihan oikeasti tulla asianajaja. Eihän se kuitenkaan kauaa kestä, kun kaveriporukka on mitä on. Todellisuus astuu kehiin ensimmäistä kertaa kunnolla siinä vaiheessa, kun joutuu puukotetuksi. Sekin tosin koetaan vain jonkinasteisena "katukonfirmointina". Juuri näillä sanoilla. Ja veljen täytyy kostaa, jos veljeä puukotetaan.

Mun sisäl oli jäätävä sota, toinen puoli halus tehä

hyvii juttui mut toinen taas sano et ota iisisti äläkä

stressaa, ota viimenen viiva

lopetat sit huomen (s. 67)

Ivorin erittäin puhekielisissä, tuokionomaisissa säkeissä käsitellään heidän erilaisia etnisiä taustoja, miten he puhuvat sekaisin somalia, arabiaa, norjaa, kroatiaa ja englantia. Ivor kertoo myös hieman kotimaastaan, jossa kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Suurempaa kosketusta Kroatiaan hänellä ei kuitenkaan ole. Poikien isovanhemmat ovat hyvin tiiviisti mukana, ja surullisia hetkiä koetaan, kun heistä joudutaan luopumaan. Välillä muistellaan menneitä, lapsuutta ja ystävyyttä, jäätelökesiä ja kaikkea sitä viatonta olemista ennen kuin päihteet tulevat kuvioihin. Nyt poikien elämää sävyttää kaikenlainen sekoilu, biletys ja väkivalta. Välillä otetaan vähän liikaa, haetaan kaveri sairaalasta ja joudutaan muutenkin vaikeuksiin.

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne

ihmiset on rehellisesti aitoi papukaijoja, niiden

mielest me jotenki pilataan toisemme, ne ei

ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais

vedetty huumeita joka tapaukses, me pidetään

toisistamme huolta (s. 93)

Rakkauskin astuu kuvioihin kun ihanan Aylan muodossa - fiksun opiskelijan, joka ei käytä päihteitä. Marco, joka käyttää naisia lähinnä kertakäyttötavarana, varoittaa Ivania sitoutumasta keneenkään. Siitä ei hyvää seuraa etenkään naiselle. Tuhoon tuomittuhan suhde onkin heti alkuunsa, mutta jättää kipeän jäljen Ivaniin, joka saa hetken tuntea olevansa kunnon ihminen Aylan ja hänen opiskelijaystäviensä seurassa. 

Sossut ovat tietysti huolissaan näistä nuorista miehistä ja he käyvät vuoron perään antamassa huumeseuloja (joissa tietenkin yritetään huijata sen  minkä pystyy) ja selvittelemässä asioita. Nuoria miehiä uhkaillaan laitoksella, jos homma ei parane. Nuorisopsykiatrillakin käydään juttelemassa. Mitenkäs sitten  vanhemmat? He kyllä ovat olemassa ja välähtelevät mukana, mutta eivät ilmeisesti juurikaan voi mitään. Marcon vanhemmat eroavat.  Veljet ovat huolissaan Jonaksesta, jonka isä pahoinpitelee häntä ja muutenkin väheksyy poikaansa. Jonaksen rakkaan mummon kuolema taittaa kamelin selän. Sen jälkeen he voivat vain pelätä pahinta.

sanot mulle ettet haluu enää elää, ja mä vastaan et

asiat järjestyy, aina ne järjestyy, ja joskus katot viel

taaksepäin ja oot ilonen ettet lähteny, ja sä kysyt

uskotsä sieluun, mä en haluu valehdella joten

vastaan, en, mut se on silti totta (s. 222)

Olisin halunnut vaikuttua (ja järkyttyä) tästä kirjasta enemmän, mutta tämä jätti minut aika neutraaliin mielentilaan. Toki loppu oli hyvin surullinen, mutta en päässyt ihan täysin sisään näiden nuorten miesten elämään. Puhekielinen tyyli, finglismi, slangisanat ja somalinkieliset sanat tuovat kyllä hyvin autenttisen vaikutelman. Kirjan lopussa on sanasto helpottamaan asiaan vihkiytymättömiä pääsemään jyvälle, mitä tarkoittaa esimerkiksi bastoolada (pistooli) tai 304 (kevytkenkäinen mimmi.)

Lisäsin tämän kirjan lukiolaisten vaikuttavien kirjojen listalle, sillä psykologisten ja dramaattisen rankkojen kirjojen  nuorille ystäville tämä on varmasti nappiosuma.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Munkki ja robotti -duologia: Becky Chambers

Veisu luonnonkoneille: Becky Chambers. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2024 (Munkki ja robotti #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): A Psalm for the Wild-Build. Kansi: Feifei Ruan / Tor.com

"Hugo-palkittua hyvän mielen scifiä

Vuosisatoja sitten Pangan robotit tulivat tietoisiksi ja laskivat tehtailla työkalunsa. Ne vaelsivat yhtenä joukkona villiin luontoon, eikä niitä sittemmin ole nähty. Ihmisten mielissä niistä on jo kauan sitten tullut myytti.

Sisarus Dex työskentelee kiertävänä teemestarina ja elää sinänsä oikein miellyttävää elämää, mutta häntä kaihertaa tyytymättömyys – ja vetää puoleensa villiintyneen erämaan hiljaisuus ja ihmisettömyys. Dexin maailma kuitenkin järkkyy, kun luonnon helmassa häntä lähestyy tuttavallinen robotti. Ennen kuin se voi palata kaltaistensa joukkoon, sen on selvitettävä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Veisu luonnonkoneille aloittaa Munkki ja robotti -duologian, jonka lämmin toiveikkuus ja lempeä huumori ovat kuin rauhoittavaa teetä lukijan hermoille. (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla venähti tämän viime vuoden syksynä ilmestyneen kirjan luku tämän vuoden puolelle, joten en harmikseni ehtinyt ottaa tätä huomioon Blogistanian Glogalia -äänestyksessäni. Ilokseni tämä kuitenkin sai kolmannen sijan 5.2.2025 julkistetuissa tuloksissa, joten eipä siinä mitään. Minulla oli aavistus, että ihastuisin tähän pikkuiseen, iloisen näköiseen scifikirjaan. Oikeassa olin.

Veisu luonnonkoneille kertoo utopistisesta maailmasta, jossa Panga-nimisen valtion robotit on jossain vaiheessa vapautettu tehtävistään niiden tultua liian tietoisiksi ja vietyä ihmisten työt. Nyt roboteista kerrotaan enää saduissa, sillä kukaan ei ole niitä enää nähnyt. Sisarus Dex on elellyt Pangan kaupungissa onnellisena hoidellen puutarhaa, mutta nyt hän on alkanut kaivata jotain muuta. Hän haluaisi kuulla joskus sirkkojen siritystä, ja on kuullut, että jossakin maalla sitä voisi vielä kokea. Lopulta hän jättää oman rakkaan yhteisönsä Ketokolossa ja lähtee kiertäksi teemestariksi hienoilla härkäpyörävankkureillaan.

Teemestarina olo vaatii monenlaisia taitoja, joista tärkein on ihmisten kuunteleminen. Tässä Dexillä on alussa ongelmia, mutta pikku hiljaa, parin vuoden kiertelyllä hänestä tulee toivottu vieras joka kylässä, jonne hän vuoron perään polkee tarjoamaan oma kehittelemiään teelaatuja. Ihmiset tulevat tutuksi huolineen, iloineen ja murheineen, mutta Dex huomaa jälleen kaipaavansa jotakin muuta. Eikä hän ole edes vielä kuullut niitä sirkkoja. Ehkä ne ovat kuolleet sukupuuttoon.

"Aaaaah", hän sanoi metsälle. Metsä vastasi kahisevilla neulasilla, narisevilla oksilla eikä millään muulla. (s. 59)

Sitten hän kuulee kaukaisesta Hirvaslaen erakkoluostarista, jossa saattaisi olla vielä havaittavissa pilvisirkkoja. Paikka on kaukana hyvin vaikeakulkuisen vuoristoisen maaston takana, mutta sinne Dexin on päästävä. Siellä hän saisi mielenrauhan. Ja matkalla sinne hän törmää yllättäen robottiin. Niitä ei pitäisi olla enää olemassa, mutta siinä se nyt seisoo. Hän, tai se, esittäytyy nimellä Kirjotäplänukakas, tuttavallisemmin Nukakas. Kaikki robotit, joita siis on yhä olemassa vapaana kuljeskelemassa, on nimetty sen asian mukaan, minkä ne ovat ensimmäisenä nähneet. Dexin on hyvin vaikea suhtautua robottiin, joka käyttäytyy hyvin ystävällisen asiallisesti ja haluaa liittyä Dexin seuraan. 

Robotti käveli suoraan hänen luokseen. "Minun nimeni on Nukakas", se sanoi ojentaen metallisen käden.

"Mitä tarvitset ja kuinka voisin auttaa?" (s. 63)

Nukakas pyytää Dexiä opastamaan ihmisten kyliin tutustumiskierrokselle, sillä sille tehtävälle se on lähetetty, mutta Dex aikoo suunnata erakkoluostariin, kuten on aikonut. Hän joutuu luovuttamaan ja hyväksymään itsepintaisen robotin matkaseurakseen, ja onhan tästä myös hyötyäkin. Dex muistaa kyllä, miten huonosti aiemmin ihmisille kävi, kun he hyväksyivät robotit apureikseen. Nykymaailmassa ei käytetä enää edes robotti-imureita sen takia.

"Minusta on omalla tavallaan kaunista, kun on onni todistaa jonkin haipumista pois." (s. 119)

Matkalla luostariin Dex ja Nukakas käyvät keskusteluja roboteista, ihmisistä ja elämästä yleensä. Dex on hyvin mielenkiintoinen persoona. Hän on muunsukupuolinen munkki, sisarus, joka kuitenkin kiroilee hyvin ronskisti eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään hurskaasti. Välillä hän rukoilee Allalle-jumalaansa, mutta siihenpä oikeastaan uskonnollisuus jääkin. Nukakas on hyvin symppis, joka kyselee kuin lapsi ihmisten asioista, kuten moraalista. Nukakas rakastaa yli kaiken eläimiä, ja innostuu, kun karhu vierailee heidän leirissään. Dex ei niinkään. 

"Pitävätkö robotit toisiaan kädestä?" Dex kysyi.  "Onko se ...minkäänlainen juttu teillä päin?"

"Ei ole, Nukakas sanoi. "Mutta kokeilisin hyvin mielelläni." (s. 146)

Nukakkaan oivallukset elämäkset eivät mene minusta liiallisen filosofiseksi vaan pysyvät mukavan ymmärrettävällä tasolla. Kirja tarjoaakin ihanasti oivalluksia, ja varmasti paranee uusintalukukierroksella. Harvoin harkitsen lukevani samaa kirjaa uudestaan, mutta voi olla, että tästä tuli juuri uusi lohtukirjani, johon palaan vielä uudelleen.

Ihana, ihana kirja! Jään innolla odottelemaan kesällä ilmestyvää kirjaparin toista osaa Ylistys kainolatvoille.

Arvosanaksi annan 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Kirjaimia

Kirjamaa

Päiväkävelyllä

Päivitys Ilman väki -trilogiaan

 Luin Holly Blackin Ilman väki -trilogian kolmannen osan Kuningatar vailla valtakuntaa. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni kaikista kolmesta osasta.

Päivitys Vardari-trilogiaan

Luin Siri Pettersenin Vardari-trilogian toisen osan Hopeakurkku. Klikkaamalla kuvaa pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.

Päivitys Vampyria-trilogiaan

Luin toisen osan Victor Dixenin Vampyria-trilogiasta. Klikkaa kantta ja lue mietteeni Ihmisen hovista ja sitä edeltävästä osasta. 

Faebound-trilogia: Saara El-Arifi

Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)

Englanninkielinen alkuteos: Faebound. Kansi: Ellie Game © Harpercollinspublishers ltd 2024 (suunnittelu), Joe Wilson/ Début Art Type Design and Leaves by Dan Jones (kuvat)

"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!

Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi. 

Tämä mies on vienyt sydämeni.

---

Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)

Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa. 

Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.

Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan. 

Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.

Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa.  Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan. 

Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)

Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on  näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.

Olenko minä kuollut?

Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)

Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar,  joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus. 

Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)

Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille. 

Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.

Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti  pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.

Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille  tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Empyrean-trilogia: Rebecca Yarros

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Verestä ja tuhkasta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2024 (Veri ja tuhka #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): From Blood and Ash. Kansi: ?

"Vangitsevan, houkuttelevaa kiihkoa tihkuvan menestyssarjan avausosa romantasian kärkikirjailijalta.

Poppyn elämä ei ole koskaan ollut hänen omissa käsissään. Hän on jumalten valitsema Neito, jota ei kunnioituksesta saa katsoa ja jolle ei saa puhua. Hän ei myöskään saa liittyä sotilaiden rinnalle vastustamaan pahaa, joka on tuhonnut hänen perheensä.

Kun Poppy kohtaa Hawken, hänelle osoitetun vartijan, velvollisuus ja kohtalo kietoutuvat intohimoon. Hawke saa hänet kyseenalaistamaan roolinsa ja herättää kytevän vihan häntä säätelevää maailmaa vastaan. Kun paha nousee tavoittelemaan valtaa, Poppy on vaarassa menettää paitsi jumalten arvostuksen myös henkensä ja sydämensä." (Karisto)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Olipas ihana päättää kirjavuosi 2024 näin mukavaan romantasiaan! No okei, sain luettua  loppuun tämän vasta vuoden 2025 eka päivänä, mutta laskettakoon tämä viime vuoden viimeiseksi lukunautinnokseni. Tämä kirja on voittanut Goodreads Choice Awardseissa parhaan romantiikka-kirjan palkinnon ilmestymisvuonnaan 2020, enkä ihmettele (paitsi sitä ihmettelen, miksi kirja ei ole fantasia-kategoriassa). Täytyy myös heti alkuun kehua kirjan kantta, joka on uskomattoman kaunis! Harmi, kun en löydä kannen tekijätietoja mistään.

Kirjan sankaritar, 18-vuotias Penelophe eli Poppy on erityisessä asemassa oleva Neito, joka asuu Teermanin linnassa arvon Herttuan ja Herttuatteren suojissa, kunnes hänet lähetetään takaisin kotikaupunkiinsa ylennettäväksi. Poppy ei ole ihan varma, mitä ylennyksessä tapahtuu, muuta kuin että jumalat ovat siitä vastuussa ja sen jälkeen ei voi enää oleskella päivänvalossa. Muiden ylennystä odottavien nuorten sekä jo ylennettyjen ladyjen ja lordien joukosta Poppy eroaa sillä, että hän on jumalten Valittu, koska hänellä on kyky aistia ihmisten tuskaa kosketuksen kautta. Hänen kasvattivanhempansa, kuningas ja kuningatar ovat lähettäneet tyttärensä turvaan ja Papittaren oppiin ennen ylennyksen aikaa. 

He näyttivät siltä kuin olisivat olleet itse jumalten läheisyydessä, ja tavallaan he kai olivatkin. Ylennetythän olivat jumalten jälkeläisiä - ehkeivät syntymästään, mutta verensä perintönä.

Ja sitten olin...minä. (s. 138)

Poppy on tottunut elämään suojattua elämää: hän kulkee ihmisten ilmoilla hunnutettuna ja hänellä on kaksi omaa kuninkaallista henkivartijaa. Hän ei saa puhua muiden tyttöjen kanssa, hän ei saa tehdä mitään muuta kuin elää linnan suojissa ja opiskella Papittaren kanssa kuivia kirjoituksia. Hän ottaa hiljaa vastaan niljakkaan Herttuan sairaat kuritustoimet, Lordi Mazeenin ahdistelut ja Papittaren ainaisesta tyytymättömyydestä johtuvat rangaistukset. Uskollinen kamarineito ja Poppyn paras ystävä Tawny hoitaa hänen piiskaamisesta johtuneet haavansa jälkikäteen vähin äänin ja vartijat Vikter ja Rylan joutuvat olemaan puuttumatta. 

Mitä jos syvällä sisimmässäni en halunnutkaan pelkästään elää ja kokea kaikkea mahdollista ennen ylentymistäni? Mitä jos jollakin tiedostamattomalla tasolla yritinkin varmistaa, ettei ylentymistä koskaan edes tapahtuisi? (s. 80)

Poppy ei ole kuitenkaan ihan mikä tahansa kiltti Neito. Hän on opetellut salaa isällisen vartijansa Vikterin kanssa taistelutaitoja ja kantaa aina tikaria reidellään. Hän kulkee öisin salaa Vikterin kanssa auttamassa Saalistajien uhreiksi joutuneita kyläläisiä, sillä kyvyllään hän voi myös helpottaa ihmisten tuskaa. Saalistajat ovat pahojen atlantialaisten pureman saaneita ihmisiä, ja pureman saaneiden ihmisten kohtalona on tuskallinen muuttuminen saalistajiksi, tai sitten Vikterin ja Poppyn tarjoama armollinen kuolema. Poppyn menneisyyteen liittyy tuskallinen kokemus näystä, jossa saalistajat surmaavat hänen vanhempansa. Tuosta onnettomuudesta Poppy kantaa arpia kehossaan, ja puolet hänen kasvoistaankin on arpien peitossa.

"Hänen kasvonsa ovat puoleksi mestariteos", Herttua mutisi. vatsaani väänsi, ja ihoni läikähteli vuoroin kylmänä ja kuumana. "Puoleksi painajainen." (s. 156)

Kuriton Poppy saattaa myös livahtaa välillä omille teilleen salakäytävän kautta, ja eräällä kerralla hän meneekin sellaiseen paheiden pesään kuin Punainen Helmi kokeakseen jotakin uutta. Hän joutuu pakenemaan tyhjään huoneeseen nähtyään Vikterin, mutta huone ei olekaan tyhjä. Siellä on syntisen komea, hunajasilmäinen vartija Hawke Flynn, juuri hän, jonka perään kaikki linnan tytöt kuolaavat. Poppykin myöntää häntä katselleensa huoneensa ikkunasta. Nyt tämä pitkä, lihaksikas ja laineikashiuksinen komistus luulee naamioitunutta Poppya joksikin toiseksi ja on antaa tälle elämänsä kokemuksen. Tilanne keskeytyy pahasti ja Poppy karkaa takaisin linnaan, mutta ei saa tuota kiihkeää kokemusta mielestään. 

"Minä turvaan häntä", syvä ääni sanoi takaani, ääni jonka ei olisi pitänyt olla minulle tuttu mutta oli kuitenkin. (s. 126)

Kuin sattuman oikusta Poppyn toinen henkivartija, Rylan, saa ikävällä tavalla surmansa ja Poppylle määrätään uusi henkivartija - kukas muukaan kuin Hawke. Poppyn on pidettävä huoli siitä, ettei tuo syntisen komea mies saa koskaan tietää, että juuri hän oli tämän kanssa tuolla huoneessa. Poppy tulee huomaamaan, ettei Hawke katso läpi sormien sitä, miten korkea-arvoista Neitoa kohdellaan linnassa. Hawke saa myös pian tietää, ettei Poppy ole ihan avuton tapaus, vaan on ryntäämässä muiden joukossa vallille puolustamaan, kun saalistajat yrittävät rynniä linnaan. Aika pian heidän suhteensa on jotain ihan muuta kuin mikä olisi soveliasta Neidolle ja kuninkaalliselle henkivartijalle. 

"Mutta jos irrotat otteesi tikarista, minussa on paljonkin kohtia, joiden lähelle päästän kätesi." (s. 218)

Neidon turvallisuus näyttää kuitenkin olevan pahasti uhattuna, ja linnaan kohdistuu yhä useampia hyökkäyksiä. Poppy menettää itselle tärkeitä ihmisiä ja ainoa vaihtoehto on saattaa hänet takaisin pääkaupunkiin kuninkaan ja kuningattaren luo, yhtenä saattajanaan tietysti Hawke. Pian olisi ylennyskin tulossa, ja Poppy näkisi taas pari vuotta sitten ylennetyn isoveljensä Ianin. Matkalla Poppylle paljastuu totuus kaikesta, eikä se ole kovin mieluinen.

Verestä ja tuhkasta on viihdyttävää romantasiaa parhaimmillaan. Vaikka siinä on hyvin kuumia kohtauksia, ei seksiä ole viety liian graafiselle tasolle (sen verran kuitenkin on kiihkeää, etten yläkoululaisille lähde tätä vinkkaamaan.) Olen hulluna henkivartija-romansseihin, joten hykertelin tietysti innosta tällaisen käsiin saatuani. Kirjan fantasiamaailmassa on osin tuttuja aineksia sudensukuisineen, zombimaisine saalistajineen ja vampyyrimaisine atlantialaisineen. Onhan tässä hyvin paljon sellaisia paljon toistuvia trooppeja, kuten pääparin kokoeron korostaminen, ja miessankarin kultahippuisina loistavat silmät. 

Pidän siitä, ettei kirjan sankaritar ole mikään onneton ressukka, vaikka toki on alistunut huonolle kohtelulleen linnassa, mutta osaa puolustaa itseään taisteluissa ja käyttää lahjaansa hyvään. Poppyn lahja alkaa kehittyä kirjan edetessä. Kirjan maailmasta alkaa paljastua erilaisia totuuksia, mihin Poppy on lapsesta saakka aivopesty. Tämä tuo varmasti mielenkiintoisia käänteitä seuraaviin osiin. Toivottavasti saadaan toka osan suomennos jo tänä vuonna.

Ainoa asia, joka hiukan latisti minun lukuintoani loppua kohti, ja jonka takia en anna tälle täyttä vitosta, on Hawken käytös. Alkuun hänen itsevarma viettelynsä on ihan ok, mutta lopussa hän käyttäytyy jotenkin todella typerästi ollakseen henkivartijavalan vannonut mies. No okei, ihan lopussa tähän ehkä tuleekin selitys, mutta olisihan voinut ehkä hiukan himmailla tyypin itsevarmuutta, niin juoneen olisi saatu lisää sähköistä jännitettä. 

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras aikuisten romantasiakirja!

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Fourth Wing: Rebecca Yarros

Savuvarkaat: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas