Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »

sunnuntai 10. marraskuuta 2024

Meren koskettamat: Leena Paasio

 Meren koskettamat: Leena Paasio. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen (suunnittelu), AdobeStock & Tuomas Hulk/Estline AB (kuvat)

"Kohti tuntematonta rantaa

Saaristolaistytön matka oman menneisyyden arvoituksiin, joiden taustalla kaikuu Estonian synkkä onnettomuus. Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan kirjoittajan uusi merellinen nuortenromaani.

Ysiluokkalainen Louna asuu kasvattivanhempineen Utön saarella. Hän ei ehtinyt tuntea äitiään eikä mieti juuriaan, kunnes joku tuo äidin haudalle kukkia. Saari tuntuu äkkiä pieneltä ja Louna alkaa pohtia, keitä hänen biologiset vanhempansa oikein olivat. Kun Louna viettää Utössä helsinkiläisten meripartiolaisten kanssa pari ikimuistoista kesäpäivää, syntyy päätös lähteä Helsinkiin lukioon. Louna haluaa selvittää oman tarinansa eikä päätöstä ainakaan jarruta uuden kaveriporukan Hanneksen kuumottava huomio.

Kirjagramin lumonnut Paasio kuvaa jälleen koskettavasti lukiolaisnuorten elämää, ihastuksia ja oman suunnan löytymisen tärkeyttä."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Leena Paasion aiempi nuortenkirjapari Harmaja luode seitsemän ja Bengskär itä kahdeksan olivat oikein mukavia lukukokemuksia, joten en muuta odottanutkaan tältä hänen uusimmalta. Kirjan nimi, Meren koskettamat, antaa vihiä siitä, että merellisyys säilyy Paasion seuraavassakin kirjassa. Sain juuri tämän kirjan luettuani tiedon, että se on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana tänä vuonna. Mahtavaa!

Oli kyllä oikein dramaattinen ja erikoinen kirjan aloitus tässä, sillä kaikki alkaa Estonian turmasta Milla-nimisen tytön kokemana. Nuori milla pelastuu ihmeen kaupalla tuosta kuuluisasta onnettomuudesta ja pelastautuu Utön saarelle, jossa ystävälliset Birgit ja Peter ottavat hänet hoiviinsa. Millan mieleen jää ystävällinen solttupoika Aku, joka pitää häntä kädestä matkalla Birgitin luokse heti onnettomuuden jälkeen. 

Sitten seurataankin nykyhetkessä 16-vuotiasta Lounaa, Utö-saaren asukkia, jonka elämä mukavien Birgitin ja Peterin kanssa on vakaata, mutta ei todellakaan tylsää. Kuutti-koira tuo säpinää elämään tempauksillaan, ja hyvin erityinen Valo-ystävä aiheuttaa välillä iloa, välillä harmia Lounan elämään. Kesäisin saarella riittää säpinää turistien ansiosta, ja nytkin Louna saa ohjata erästä helsinkiläistä partiolaisten ryhmää majakkakierroksella ja myöhemmin myös melontaretkellä. Hän on tottunut tekemään töitä Birgitin puodissa ja Valon äidin, Marjukan Majakka-kahvilassa ja turistiryhmien vetäjänä. Päivän päätteeksi Louna käy hiljentymässä äitinsä haudalla. Äitinsä, joka kuoli heti hänen syntymänsä jälkeen.

Mummia ja vaaria parempia vanhempia olisin tuskin voinut saada. Biologia ei määritellyt perhettä vaan halu elää yhdessä ja pitää rakkaidensa puolia tilanteessa kuin tilanteessa. (s. 204)

Louna ei tiedä äidistään muuta, kuin että hän selviytyi kamalasta Estonian onnettomuudesta, mutta menetti merelle hyvän ystävänsä Piretin. Tämän jälkeen äiti on oleskellut Birgitin ja Peterin luona Utössä. Isästään hänellä ei ole mitään tietoa, mutta tietää, että hänen isoäitinsä on yhä elossa. Birgit ja Peter ovat olleet vaitonaisia asioista suojellakseen Lounaa, joka on heille kuin oma tytär. Suorasukaista, autismipiirteiden takia erikoisesti käyttäytyvää Valoa ärsyttää Lounan menneisyyden vatvominen ja äidin sureminen, sillä eihän tämä ole koskaan edes äitiään nähnyt. Lounaa taas ärsyttää Valon asenne ja omistushaluisuus, sillä tämä osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä heti, kun Louna tutustuu paremmin helsingistä tulleisiin vierailijoihin, Oonaan, Hannekseen ja Mikkiin. 

Helsingin kolmikosta Oonan veli Hannes alkaa kiinnostaa Lounaa erityisen paljon, kunnes hän saa kuulla, että tällä on tyttöystävä mantereella. Niinpä tietysti. Omille tunteilleen ei voi kuitenkaan oikein mitään, ja parin välillä on pientä, kuumaa flirttiä melontaretken lomassa. Lounan aiempi aikomus pitää välivuosi ja odottaa lukioon menoa siihen, että vuotta nuorempi Valokin on lähdössä, alkaa väistyä mielenkiintoisemman suunnitelman edessä. Oona ystävineen houkuttelee Lounaa Haagan yhteislyseoon, jossa he kaikki  opiskelisivat myös. Sattumoisin Lounalle olisi asuntokin olemassa lähistöllä, sillä äidiltä peritty asunto on odotellut häntä vuokrattuna. Pystyisikö hän selvittämään juuriaan Helsingistä käsin paremmin? Valo ei tietenkään ota Lounan suunnitelmia hyvin vastaan ja ystävät ajautuvat ikävään riitaan. 

- Ajattelitko kertoa mulle lainkaan vai olisitko vain jonain kauniina päivänä häipynyt saarelta? (s. 93)

Meren koskettamat on kirja täynnä suuria tunteita, menneisyyden haamujen selvittelyä ja rosoista elämää. Lounalle paljastuu, ettei äidin menneisyys ole kovinkaan ruusuinen, eikä isoäitikään ole täydellinen pullantuoksuinen mummo. Ikänsä saaristolaiselämää elänyt Louna sopeutuu Helsingin vilinään yllättävän hyvin uusien, ihanien ystävien avulla, ja samanlailla tyttö löytää luonnon rauhaa pääkaupungistakin. Mikki ja hänen pikkuveljensä Risse, josta tulee Lounalle hyvä ystävä, asuvat vanhempiensa työn vuoksi Suomenlinnassa, ja sinne kirjan tapahtumat sijoittuvat useaan kertaan, koska nuoret viihtyvät siellä paremmin kuin hyvin. Poikien vanhemmat Petteri ja Anu ovat erittäin vieraanvaraisia ja mukavia, ja Louna tuntee olevansa siellä turvassa.

Meri on vahvasti läsnä kirjassa. Ikävämmistä yhteyksistä eli Estonian turmasta siirrytään mukaviin melontaretkiin, purjehtimassakin käydään ja kalastamassa tietysti. Voin miltei kuulla lokkien kirkunan ja meren aaltojen äänet lukiessani niitä kohtia, joissa olla Utössa ja Suomenlinnan tienoilla. Louna on elänyt aina elänyt saarella ja on osa sitä ja sen luontoa, ja juuri tämä kiehtoo Hannesta, joka ihastuu tyttöön heti ensi silmäyksellä. Lounan ja Hanneksen välillä on toimivaa flirttiä ja hapuilevaa tunteiden tunnustelua. 

- Arvaa mitä Valo? Oona kysyi toivuttuaan hiukan. - Sä vielä pyyhit tällä kaupungilla lattiaa ja saat sen palvomaan itseäsi. (s. 187)

Kirjassa on tosi erilaisia henkilöhahmoja, joista esimerkiksi Lounan ystävä Valo on monisäikeisin tapaus. Alussa suorastaan inhosin häntä hänen käytöksensä takia, mutta onneksi hän muutti hieman tapojaan kirjan edetessä. Pidän siitä, että aikuisetkaan eivät jääneet pelkiksi statisteiksi, vaan heilläkin on lähes jokaisella oma persoonansa ja tarinansa.

Suurimmat tunteenpurkaukset ja yllättävimmät käänteet on säästetty ihan kirjan loppumetreille. Kyyneleiltä ei voi paatuneinkaan lukija välttyä, sillä niin tunteikasta tapahtumaa on luvassa. Yllätyinkö totaalisesti lopun käänteistä? En ihan täysin, sillä kyllä minä ainakin aloin jo arvailemaan, mitä tuleman pitää. Kirjassa ripotellaankin hienovaraisia vihjeitä, jotta lukijakin voi itse päätellä lopputulemaa ennen Lounaa. 

Meren koskettamat on Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Pidän kovasti peukkuja pystyssä! 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 


Samantyylistä:


keskiviikko 6. marraskuuta 2024

Iso hyppy: Mila Teräs

 Iso hyppy: Mila Teräs. Otava 2024

Kansi: Päivi Puustinen, Adobe Stock

"Vahvasti ajassa kiinni oleva nuortenromaani rohkeudesta hypätä tuntemattomaan.

17-vuotias Routa tuntee olevansa eri maata kuin varakkaat ja huolettomat lukiokaverinsa. Kotona jääkaapissa on vain valot, isä on nuutunut sohvalle ja Roudan on kannettava vastuuta pikkusiskosta. Hän ei odota tulevaisuudeltaan mitään – miksi odottaisi.

Jotakin kuitenkin tapahtuu, kun vanhojentansseja ohjaava Otso houkuttelee hänet tanssitunneille. Uuden harrastuksensa avulla Routa näkee itsensä uutena: hänessä on voimaa ja rohkeutta astua pois ahtaista kuvioista." (Otava)

Oma arvio:

***Kirja on pyydetty arvostelukappale, kiitos kustantajalle.***

Mila Teräksen realistiset nuortenromaanit kertovat kipeistä, realistisista aiheista. Aiemmin blogissa esittelemäni Amiraali kertoo nuoren transvestiittipojan tarinan, kun taas viimeksi ilmestynyt Yökirjeitä groomingista. Molemmissa kirjoissa nuorilla päähenkilöillä on ollut jokin harrastus, intohimo, joka on auttanut jaksamaan vaikeuksista huolimatta. Amiraalissa se on vaatteet ja pukeutuminen, Yökirjeissä taas ratsastus. Nyt uusimmassa romaanissa Iso hyppy päästään tanssin maailmaan, ja sehän vain minulle tanssinharrastajana sopii.

Routa on tykännyt aina tanssia, sillä se tuntuu hänestä luontaiselta tavalta liikkua ja kokea musiikki. Hän tekee sitä kuitenkin vähän salaillen. Pikkusiskon Meten kanssa hän voi kotona pyörähdellä, mutta edes vanhojentansseihin hän ei ole ollut aikeissa ilmoittautua. Eihän hänellä olisi edes varaa pukuun, ja kuka kumma haluaisi hänen, finninaamaisen pojan kanssa tanssia. Ruokaakin on niukasti, ja eläminen työttömän isän kanssa on kituuttelua. Isä on menettänyt lopullisesti ryhtinsä sen jälkeen, kun tämän ex-naisystävä Tarja päätti lähteä pois heidän kodistaan. Routa kaipaa Tarjaa ja tämän poikaa Miskaa elämäänsä, ja on hiukan vihainen, ettei Tarja ole kysellyt hänen kuulumisiaan. Äidin poismenosta on jo niin kauan, että hän on vain kaunis nainen valokuvissa.

Routa on salaa ihastunut kauniiseen Aleksandraan, jonka tietenkin komea Johannes taas tanssiparikseen. Eihän Routalla olisi mitään mahiksia tyttöön, mutta ainahan haaveilla voi. Hän yllättyy, kun Pinja tuleekin kysymään, voisiko Routa sittenkin harkita tanssivansa ja tulevansa Pinjan pariksi. Miksipäs ei. Pinja on kiva tyttö, jolla on paljon mielipiteitä esimerkiksi ilmastoasioista. 

Oliko hänellä oikeutta olla näiden seinien sisällä, jos hän ei edes yrittänyt yhtä paljon kuin muut? (s. 36)

Tanssia opettava Otso tekee vaikutuksen Routaan ja katutansseja harrastavaan Saifiin ja houkuttelee poikia kokeilemaan balettia omassa tanssikoulussaan. Tämä mullistaa Otson elämän. Hän rakastaa sitä, minkä tunteen tanssi hänessä aiheuttaa. Hän ja Saif myös ystävystyvät tanssitreenien lomassa ja jakavat omia huoliaan, vaikka alkuun Otso ei haluaisi puhua heidän köyhyydestään eikä esimerkiksi päästää Saifia kotiinsa, jossa on aina sekaista eikä juuri mitään tarjottavaa.

Johonkin osui, kirpaisi. Routa tajusi suunnistavansa ihan eri kartalla kuin puhujat, kaikki nämä tyypit, joiden vanhemmilla oli valuuttaa. Se, jolta puuttuivat nämä muille itsestään selvät kokemukset, tunsi haalistuvansa vähän. (s. 17)

Kirjassa kuvaillaan Routan perheen taloudellista ahdinkoa hyvin yksityiskohtaisesti. Siitä, miten Meten kaverin synttärit aiheuttavat Routassa ahdistusta, kun lahjaan tarvittavat pennoset on kaivettava milloin mistäkin. Kuinka heillä on usein oikeasti nälkä, ja he myöhästyvät läheisen autoliikkeen makkaratarjoilusta nipin napin. Miten Routa ei ymmärrä, miten rikkaiden perheiden lapset kehtaavat valittaa kouluruuasta, sillä se on hänelle usein se ainoa oikea ateria päivässä. Miten isän kauan odotettuna rahapäivänä he voivat ostaa muutakin kuin makaronia. Miten Routa uskaltautuu ruokakassijonoon ja kohtaa siellä muita vähävaraisia. Ruokakasseja jakeleva  romaninainen Miranda tulee tutuksi, ja häneltä saa hyviä vinkkejä kaikenlaiseen apuun.

Hän ei koskaan käyttäytyisi kuin isä. Hän halusi oppia kasvattajansa virheistä. Hän halusi tehdä erilaisia valintoja ja tavoitella unelmiaan. (s. 153)

Kirjaa lukiessa tuntuu, kuin sydän särkyisi palasiksi, niin uskottavasti Routan perheen ahdinko on kuvattu. Mette-sisko haaveilee Mallorcan matkasta, jolle todennäköisesti ei koskaan tule pääsemään, ja saa kirppikseltä kuluneen turistipaidan, josta koulukaverit sitten tietysti kiusaavat. Routa ei uskalla vielä ajatellakaan, mistä ihmeestä saisi itselleen frakin tansseihin, samalla kun luokkakaverit puhuvat kalliista kampaamokäynneistään. Hänen kaikki vaatteensa ovat kirpparilta. Luksusta on, kun hän voi rahapäivänä ostaa Metelle uusia pikkareita resuisten tilalle. Isä ei osaa ottaa ohjia käsiinsä, vaan rypee sohvallaan ja räyhää Routalle, jolla alkaa olla mitta täynnä isän ponnettomuuden kanssa. Hän haluaisi aloittaa Otson tanssitunnit, mutta isä ei pidä balettiharrastusta oikein minään. 

Tanssimalla hän uskalsi astua hetkeen. Pää ja kroppa olivat kerrankin yhtä. Melkein aina muulloin ne olivat erillään. (s. 115)

Tunnelin päässä näyttäisi olevan kuitenkin valoa, sillä tanssiminen, ystävyys Saifin kanssa, vanhojentanssit Pinjan parina ja Aleksandran kanssa viestittely nostavat Routan itsetuntoa. Ehkä asiat sittenkin järjestyvät?

Kirjan pääteemana on köyhyys, ja se on minusta tuotu hyvin esille. Routan koulukaverit, jotka ovat rikkaista tai hyvin toimeentulevista perheistä, tuovat kontrastia Routan köyhyydelle. Hän on tottunut kantamaan vastuuta pikkusiskostaan ja isästäänkin, koska tästä ei ole oikein enää siihen. Tanssin vaikutus pojan elämään on tuotu hyvin esille, tanssi on mukana alusta alkaen tavalla tai toisella. 

Pientä purnausta: nuorten henkilöiden keskustelusta paistaa välillä kuitenkin ehkä liikaa läpi aikuisen ääni. Mietin moneen otteeseen, juttelisivatko oikeasti 17-vuotiaat pojat keskenään näin. Kirjassa sorruttiin ehkä myös fiilistelemään liikaakiin sitä tunnetta, miten tanssi on ihanaa. Ymmärrän, että se on tärkeä juttu Routalle, mutta vähempikin hurmostelu olisi riittänyt.

Iso hyppy on tärkeä kirja. Vähävaraisuudesta ja eriarvoisuudesta saa ja pitää olla samaistuttavia nuortenkirjoja. Lisäksi Routan tarina kannustaa astumaan ulos ahtaista rooleista, joita ympäristö usein asettaa. Isän ja sedän naljailusta huolimatta hän aloittaa baletin ja lyö kaikki ällikällä vanhojentanssien soololla. Myös muiden henkilöiden, kuten Aleksandran, kautta käsittelyyn tulee lukiolaisten joko sisältä tai ulkoa tulevat, usein kohtuuttomat vaatimukset. Kirja on mukavan helppolukuinen, siinä on lyhyet luvut ja simppeliä kieltä, vaikka välillä aiemmin mainitsemani hurmostelu (onko se edes sana, en tiedä) hiukan voi etäännyttää kokematonta lukijaa.

Annan arvosanaksi 3,5

Muualla: 



Samantyylistä:



sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:


sunnuntai 27. lokakuuta 2024

Brielle & Bear -sarja: Salomey Doku

Brielle & Bear - Olipa kerran...: Salomey Doku. Suomentanut Viivi Ängeslevä. Otava 2024 (Brielle & Bear #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brielle & Bear - Once upon a time... Kansi: Salomey Doku & Harper Collins Publishers Ltd

"Satujen lumoa ja ripaus taikaa: Briellen ja Bearin rakkaustarina on lukijalle karkkia.

Suloisen romanttisen sarjakuvasarjan ensimmäinen osa.

Satujen sääntö nro 1: parhaat sadut alkavat sanoilla Olipa kerran… Haaveilusta tykkäävä Brielle tietää kaiken saduista. Hän aloittaa opiskelun Olipa kerran -yliopistossa, ja kun hän tapaa kirjakaupassa Bearin, rugbyjoukkueen ujon varakapteenin, vuosi alkaa mainiosti. Kaksikkoa yhdistää rakkaus kirjoihin.

Brielle on päättänyt unohtaa menneet. Bearin kanssa hän kokee vihdoin elävänsä unelmaansa. Kunnes hän huomaa, ettei ole ainoa, joka salaa jotain…"(Otava)

Oma arvio:

Jee, söpöä sarjakuvaa nuorille! Sitä ei voi koskaan olla liikaa. Olin niin innoissani tästä Salomey Dokun sarjakuvasta, että harppasin valtaisan arvostelukappaleen järjestyksen ohi ja luin tämän siltä seisomalta, kun sain tämän käsiini. 

Brielle Da Rosa opiskelee kirjallisuutta ensimmäistä vuottaan Olipa kerran -yliopistossa ja työskentelee opintojensa ohella myyjänä - missäpäs muuallakaan kuin - kirjakaupassa. Hän rakastaa romantiikkaa, satuja ja tarinoita. Ja tottahan hänen ensikohtaamisensa koulun rugbyjoukkueen johtajan Atohi Yonasin eli Bearin kanssa tapahtuu kuin sadussa, sillä he törmäävät toisiinsa kirjakaupassa. Kiinnostus herää, mutta kumpikin aluksi keräävät rohkeutta ystäviensä tukemina. Briellen paras kaveri Rosalie opiskelee psykologiaa ja toimiikin ystävänsä ilmaisena terapeuttina. Bearin parhaat kaverit taas löytyvät rugbyjoukkueesta, jossa on ihan oma ryhmäpaineensa ja sääntönsä. 

Salomey Doku: Brielle & Bear - Olipa kerran... (s. 13)


Bear rohkenee pyytää apua Brielleltä oikolukuapua kirjoitustehtäviinsä. Näin hän saisi tekosyyn varjolla olla enemmän Briellen seurassa, joka tuntuu olevan aika suosittu tyttö kivan luonteensa takia. Opiskelujen ohessa he ystävystyvät, kunnes Brielle saa tietää Bearin salanneen häneltä asioita. Onneksi juttelemalla asiat selkiytyy, väärinkäsitykset oiotaan ja ystävyys syvenee. Ehkä he ovat joskus vielä enemmänkin? 

Salomey Doku: Brielle & Bear: Olipa kerran...(s. 89)


Briellen ja Bearin ohella sarjakuvassa on aika paljon sivuhenkilöitä, jotka kyllä esitellään pikaisesti niiden putkahtaessa tarinaan, mutta hiukan meinasin olla sekaisin, kuka on kuka. Ehkä keskeisimpiä sivuhenkilöitä Briellen bestiksen Rosalien lisäksi ovat liehittelevä Pavão ja hänen ystävänsä Malachi, joilla on muodostumassa säröjä ystävyyteen Pavãon käytöksen vuoksi. Myös Pavãon Jezia-tyttöystävä kärsii poikaystävänsä välinpitämättömyydestä, mutta onneks Mal on hänen puolellaan ja lohtunaan. Olisikohan jotain kolmiodraamaa vielä tulossa kuvioihin?

Satujen sääntö nro 11
Lumous löytää aina tien... (s.128)

Brielle & Bear  - Olipa kerran... on kertakaikkisen suloinen ja rakkaudentäyteinen sarjakuva, jossa satumaisuus kulkee mukana nimen lisäksi numeroituina satujen sääntöinä. Toki myös vakavia teemoja käsitellään, kuten lukivaikeuksia ja äidin kuolemaa. Heti ekassa osassa ei tykitetä ihan kaikkea, eli jotain jätetään seuraaviin osiinkin. Briellen ja Bearin  ystävyyssuhde kehittyy rauhassa kohti jotain muutakin, eikä ole instalovea laisinkaan. Väliin sijoitetut muutamat montaasityyliset tunnelmointisivut olivat ehkä hiukkasen tylsiä, etenkin kun niitä oli loppuvaiheilla tiheämmin, mutta muuten sarjakuva eteni sopivaan tahtiin. Piirrostyyli on todella söpöä, mutta ei minusta liian sellaista. Ainoa, mikä minua häiritsi, oli ihmisten liian alhaalla törröttävät korvat. Kirjan lopussa on useampi sivu sarjakuvantekijän selostusta työvaiheista ja muuta kivaa extraa. 

Odotan innolla, miten Briellen ja Bearin tarina jatkuu.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:



perjantai 25. lokakuuta 2024

Kunnes kuolen: Sini Helminen

 Kunnes kuolen: Sini Helminen. Myllylahti 2024

Kansi: Kansi Niemi

"Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?

Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.

Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.

Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Ensinnäkin: voi ihanuus, mikä kansi tässä Sini Helmisen uutukaisessa on! Karin Niemi on taiteillut jälleen oikean silmäkarkin Kunnes kuolen -säeromaanin kanneksi. Kaunis ja herkkä kansi tasapainottaa kirjan muuten niin synkkää ja surumielistä aihetta.

"Miksi sä välität?"
Zenja kysyy koulussa
kun lapan linjaston kasvisruokaa
"Sitten kun se tapahtuu
sä et ole täällä." (s. 34)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa jokaisen kuolinpäivä olisi tatuoituna otsaan? Tähän aiheeseen pureutuu Helmisen Kunnes kuolen. Aani on tottunut siihen, että hänen otsaansa merkittyä vuosilukua kammoksutaan - onhan hänelle ennustettu Auguuri-algoritmien mukaan vain 17 vuotta elinikää. Otsatukan takana on hyvä piilotella, mutta lukeman nähtyään ihmisillä on aina sama reaktio: järkytys, karttaminen. Niinpä Aani on tottunut elämään melko yksinäistä elämää isänsä kanssa. Äitikään ei ole enää kuvioissa, ja hänen muistonsa on kipeä. 12-vuotiaana Aani kyllästyy piilotteluun ja leikkaa otsatukkansa pois. Järkyttyköön!

Pelkäänkö
olenko turta
en edes tiedä (s. 116)

Kunnes sitten kutosluokalla Aani tutustuu Outaan, toiseen otsalukemaansa piilottelevaan. Hän ei karsasta Aania, kuten muut, joten hänestä tulee ystävä. Myöhemmin Aanille paljastuu, ettei Outa olekaan ihan sitä, mitä hän luuli. Silti ystävyys jatkuu ja jalostuu yhteisen tanssiharrastuksen myötä. Outan yläkouluikäinen Maro-velin otsalukema ei myöskään lupaile pitkää ikää, ja hänet tunnetaan pian hyvin aggressiivisesta käytöksestä. Hän on erityisen äkäinen Outalle, josta ei todellakaan halua mitään liittolaista, vaikka he hyvin samassa veneessä olisivatkin.

Koska vaikka ne sanovat
olemme tässä yhdessä
kaikille tämä on sama

Silti lomakkeissa on kolme eriväristä saraketta: 
metusalemit
perenniaalit 
päiväperhot (s. 30)

Helmisen kauniskielinen säeromaani kertaa hiukan Aanin lapsuutta ja etenee kohti vääjäämätöntä, hänen viimeistä seitsentoistavuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hänellä alkaa lähtölaskenta. Suru on käsinkosketeltavaa, mutta toisaalta myös hyvin lohdullista. Aanilla ja läheisillä on ollut aikaa käsitellä tätä tulevaa, mutta silti se ahdistaa. Miten se tapahtuisi? Aanin sydänoireet ovat pitäneet häntä jo sairaalassa aiemmin, paljon ennen lähdön aikaa, mutta silloin hän on voinut luottaa siihen, ettei lähtöä ole vielä lähimaillakaan. Laskelmat eivät ole koskaan erehtyneet.

Päätäni peittää sellainen ämpäri 
jota kukaan ei jonottaisi (s. 99)

Kunnes kuolen käsittelee erilaisuutta ja ystävyyttä mielenkiintoisesta, kuvitteellisesta näkökulmasta, mutta silti varmasti kokemus on reaalimaailmassa aika sama. Kirjan yhteiskunta kokee päiväperhoiksi nimitetyt ihmiset myös resurssien haaskauksena: miksi heitä pitäisi kouluttaa, kun he kuolevat kuitenkin ennen kuin heistä tulee veronmaksajia? Jotkut nuoret muodostavatkin omia jengejä kapinoidakseen sitä, että heidän pitäisi enää välittää yhtään mistään mitään. Sellaiseen myös Maro näyttää haikailevan. Oma lukunsa on vielä algoritmikriittisten joukko, jotka eivät siis usko laskelmien tarpeellisuuteen. Sellaisiin Aanin äitikin kuuluu. 

Vaikka kirjan tunnelma on hyvin surumielinen, on toivoa ja iloakin mukana näissä säkeissä. Uskallan siis luvata, että tätä lukiessa ei menetä kaikkea toivoaan. Helminen kirjoittaa hyvin kaunista kieltä, mutta ei revittele liikaa kielellä leikittelyn kanssa. Tämä on minusta vain hyvä asia, sillä säeromaani voi olla nuorelle lukijalle liian haastava, jos se alkaa olla runsaasti runollisuuden keinoja käyttävää tekstiä. Kirja lähtee ehdottomasti mukaan kasien genrevinkkauksiini.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 


Samantyylistä:







sunnuntai 20. lokakuuta 2024

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.).

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.). Art House 2024 

Kansi: Samppa Ranta

"Vajaa tusina on uusien novellien kokoelma nuorille - ja sopii se mainiosti aikuisillekin. Aiheiden kirjo yltää huijarisyndroomasta seurusteluun ja kulttuurien kohtaamisesta yhteiskuntaluokkiin. Teoksen jokainen novelli tutkii omalla tavallaan epätäyden, vajauden ja vaille jäämisen teemoja. Entä milloin vajaus on hyvä asia?


Kokoelman 11 novellia tarjoavat sukelluksen novellimuodon moni-ilmeisyyteen ja erilaisiin kirjoittamisen tapoihin. Mukana on niin yhdenpäivännovelli, historiallinen novelli, runoa ja proosaa yhdistävä novelli kuin monta muuta.
Teos soveltuu erinomaisesti sekä vapaa-ajan lukemiseksi että yläkoulun ja toisen asteen opetukseen.

Novellien kirjoittajat ovat Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen." (Art House)

Oma arvio:

Vajaa tusina on jo kolmas Tusina-novellikokoelma nuorille. Olen aiemmin arvostellut toisena julkaistun Likainen tusina -kokoelman. Novellikokoelman nimellä on kaksi eri merkitystä: sarjan muista osista poiketen tässä on novelleja vajaa määrä eli kahdentoista sijaan yksitoista. Lisäksi novelleissa käsitellään vajautta eri näkökulmista. Pidän kovasti kokoelman teemasta, jota on hyödynnetty todella monipuolisesti, jälleen lahjakkaiden kirjailijoiden tarinoissa.

Kop. Raah. Kop. Raah Kop. Raah.

Eteisen käytävä oli pitkä. Sitä pitkin lähestyi musta hahmo. Aleksi jäykistyi paikoilleen sydän hakaten. Hänen suunsa kuivui kauhusta.
(Kuolleen miehen kengät, s. 47)


Novelleissa käsitellään muun muassa ulkopuolisuuden tunnetta, aseksuaalisuutta, vääriin porukoihin ajautumista, orpoutta, sisaruskateutta (-ja vihaa), pakolaisuutta, itsemurhaa, vähävaraisuutta, heikkoa informaatiolukutaitoa ja heikkoa itsetuntoa. Realismin rajoja on Antti Halmeen novellissa Kuolleen miehen kengät, jossa rokkistaraksi haaveileva Aleksi saa uskomattomat kyvyt astuessaan UFF:ilta löytämiinsä saappaisiin, mutta joutuu maksamaan kyvyistään kovan hinnan. Aura Nurmen koskettava säenovelli Jotenkin se on kestettävä käsittelee läheisen itsemurhaa ja on omistettu Miki Liukkosen muistolle.

Sanot, että kipu kyllä lähtee, kun päästän sinusta irti.

Ja niin se lähtee, minä ajattelen, mutta se ei lähde
. (Jotenkin se on kestettävä, s.147)

Markku Karpion Sormet tuo kokoelmaan kauhun aineksia, kun ikänsä veljensä varjoon jäänyt Anders on hukuttanut kalastusreissulla veljensä Ralf-Erikin ja kaverukset Joose ja Anders saapuvat TET-harjoitteluun heidän lomakeskukseen, jossa tunnelma alkaa olla hyvin omituinen. Tuutikki Tolosen Rajavyöhykeperhosessa pureskellaan rajavyöhykeasiaa eri kantilta, kehorauhan näkökulmasta: Pitäisikö jokaisella ihmiselläkin olla oma rajavyöhyke ja siellä vartija, rajavyöhykeperhonen, joka puuttuisi jokaiseen rajavyöhykeloukkaukseen. Juha-Pekka Koskisen Autuaita ovat orvot nakkaa lukijan keskiaikaiseen katoliseen kirkkoon, jossa orpo apulaispoika löytää karmean salaisuuden.

Alkaa tuntuu siltä että täs on nyt kohtaloa! Et universumi on määränny että mä törmään Indigoon uudestaan. (Laput; s. 156)
Minun suosikkinovellini on Johanna Sinisalon Laput, jossa Osma törmää kaupassa sattumoisin fanittamaansa Indigoon ja nappaa tämän kauppalapun. Hän alkaa paikkailla saamaansa puutteellista informaatiota oman etunsa mukaisesti ja keksii itseään miellyttäviä merkityksiä sieltä sun täältä. Allu yrittää tipauttaa intoilevaa ystäväänsä maan pinnalle, mutta Osma on täysin päätelmiensä pyörteissä. Huipulta tulee kuitenkin väistämättä romahdus alas, kun Osma tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei.

”Niin mut mitä mä nyt teen? Mä en voi mennä Tyynen luo vanhoissa resuissa alkkareissa, en vaan voi” (Yhteisiä asioita, s. 178)
Katariina Romppaisen Yhteisiä asioita taas käsittelee minusta kivan arkisella tavalla epävarmuutta omasta itsestään ja miten se näkyy vaikkapa tavallisella mökkireissulla kaverin perheen kanssa, joka on varakkaampi kuin oma perhe. Odotin, että lopussa olisi tapahtunut jotakin mullistavaa, mutta sitten olinkin hyvin tyytyväinen, ettei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää, kuin että päähenkilö tajusi jännittäneensä ihan turhaan. Suosikkejani olivat myös Markku Karpion kauhunsekainen Sormet sekä surullinen avausnovelli, Raisa Omaheimon Särö luokassa, joka kuvaa kuulumattomuuden tunnetta koskettavalla tavalla. Novellin lopussa kuitenkin näkyy pikkuinen toivon pilkahdus.

Tämän piti olla uusi alku, kaikki muuttuu, sanottiin, mutta kaikki on kuten aina. (Särö luokassa, s. 9)
Vajaa tusina käsittelee vajauden kokemusta todella monipuolisesti ja laadukkaasti. Nämä ovat myös varmasti tosi hyviä yläkoulun äidinkielen tunneille. Itse olisin kaivannut ehkä vielä jotakin pientä yhteyttä (vajauden teeman lisäksi) novellien välille, mutta toki se on hankala toteuttaa, kun kirjoittajia on 11 ja novellien aiheet ja maailmat osin niin kovin erilaisia. Lisää vain näitä tusinakokoelmia nuorille!

Annan kirjalle arvosanaksi 4.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Muualla:


Lisää novellikokoelmia:

Päivitys Ilman väki -trilogiaan

 Luin Holly Blackin Ilman väki -trilogian toisen osan Langennut kuningas. Klikkaamalla kuvaa pääset lukemaan ajatukseni molemmista osista. 



sunnuntai 13. lokakuuta 2024

Päivitys Kiltin tytön murhaopas -trilogiaan

Luin esiosan Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -trilogiaan. Klikkaa kansikuvaa lukeaksesi, mitä mieltä olin Kiltin tytön murhaleikistä - ja aiemmista osista.



sunnuntai 6. lokakuuta 2024

Maple Hills -sarja: Hannah Grace

Icebreaker - Sulavaa jäätä: Hannah Grace. Suomentanut Tuulia Vihanto. Otava 2024 (Maple Hills #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Icebreaker. Kansi: Leni Kauffman

"Tihkuvan kuumassa TikTok-sensaatiossa kipinät lentelevät, kun taitoluistelija ja jääkiekkoilija jakavat jään.

Taitoluistelija Anastasia on tehnyt koko ikänsä töitä päästäkseen maajoukkueeseen. Kaikki näyttää lupaavalta, kun hän saa stipendin Kalifornian yliopistoon Maple Hillsissä ja lunastaa paikan taitoluistelujoukkueessa.

Anastasia ei anna minkään häiritä tavoitteitaan: miessuhteet hoituvat ilman rakastumista ja parisuhdetta.

Mutta mitä tapahtuu, kun jääkiekkoilijoiden ja taitoluistelijoiden onkin yllättäen ryhdyttävä treenaamaan samalla jäällä?

Urheiluromantiikan ilmiöksi nostaneen Hannah Gracen koukuttavan hittisarjan toinen osa Wildfire tulossa suomeksi keväällä 2025!" (Otava)

Oma arvio:

Heti alkuun: TÄMÄ EI OLE YA-KIRJA! Toistan: TÄMÄ EI OLE NUORTENKIRJA EIKÄ EDES YA-KIRJA, TÄMÄ ON NEW ADULT 18+ KIRJA. Vaikka kansikuva on melkoisen söpö ja viaton, ei kannata erehtyä ostamaan tätä kirjaa vaikkapa alaikäisen lapsen joulupakettiin, sillä voi olla luvassa melkoisia ylläreitä. Kirjoissahan ei ole virallisia, lain asettamia ikärajoja, mutta tämän kirjan takakanteen onkin ystävällisesti laitettu K18-huomautus, ettei kukaan viaton mummo/pappa/kummitäti/isoveli ostaisi esim. 13-vuotiaalle tätä. Tiedän myös sen, että kyllähän nuoret itse saattaa tämän hankkia käsiinsä, suuren Booktok-hehkutuksen myötä varsinkin, eikä siinä mitään, mutta ettei vaan kukaan aikuinen tätä kuitenkaan tyrkkäisi epähuomiossa turhan nuorelle lapselleen, ajattelin varoittaa. Sillä kirjan runsaat ja värikkäät seksikuvaukset ovat käytännössä p*r*on tasoa.

Kirjassa vuorotellaan vähän päälle 20-vuotiaan taitoluistelijalupauksen, Anastasian eli Stassien ja samaa ikäluokkaa olevan jääkiekkoilijan, Nathanin eli Naten näkökulmia. Molemmat opiskelevat Kaliforniassa UCMH: ssa ja asuvat Maple Hillsin kampuksella. Anastasia harjoittelee taitoluistelua tosissaan parinsa Aaronin kanssa. Heidän yhteistyönsä on tiivistä niin treeneissä kuin vapaa-ajallakin, sillä Anastasia ja hänen ystävänsä Lola asuvat kimpassa Aaronin kanssa. Aaron on hiukan hankala luonne sille päälle sattuessaan, ja tykkää kontrolloida muita, etenkin Anastasiaa. Tätä Stassie ei tunnu huomaavan. Anastasia ei halua sitoutua keneenkään, mutta haluaa säännöllistä seksiä elämäänsä ja niinpä hänellä on oma sex buddy Ryan, koripalloilija, joka on samalla Anastasian hyvä ystävä. Tämä ei vain tunnu pitävän Aaronista tämän kontrolloivan käytöksen vuoksi, sillä Ryanista on outoa, ettei Anastasia saa syödä mitä haluaa. Aaron nurisee, ettei jaksa nostaa Anastasiaa, jos tämä lihoo yhtään.

Nathan, viimeisen vuoden opiskelija, on yliopiston jääkiekkojoukkueen kapteeni, ja asuu kimpassa Robbien, JJ:n ja Henryn kanssa. Hän huolehtii aina muista ja pitää joukkueen puolia. Hänellä on vaihtuneet seksikumppanit tiuhaan, mutta nyt hän on päättänyt rauhoittua. Hän haluaisi saada erityisesti erään Summerin huomion, mutta päätyy taas kännipäissään sänkyyn maailman rasittavimman Kittyn kanssa. Sitten hän kuulee jotain kamalaa: jotkut ovat tuhonneet heidän harjoituskaukalonsa, jonka vuoksi valmentajat ja muut ylemmän portaan tyypit ovat käärmeissään. Epäillään, että tuhot ovat joukkueen omia jäyniä. mutta Nathanille selviää, ettei tämä pidä paikkaansa. Syyllinen löytyy toisen yliopiston, UCLA:n tyypeistä. Tuhojen takia käy kuitenkin niin, että taitoluistelijoiden ja jääkiekkolijoiden on jaettava sama harjoitushalli jonkin aikaa, ja tämä aiheuttaa tietysti kitkaa, kun molemmilla on tulossa tärkeitä kisoja.

"Kuvitteletko, että hyvä ystävyys alkaa valheella?" (s. 55)

Suurin kitka aiheutuu - yllätys, yllätys - Anastasian ja Nathanin välille. Nathan yrittää olla sovitteleva ja tulla toimeen, mutta kipakka ja säntillisesti treenaava Anastasia ei meinaa antaa tuumaakaan periksi. Lopulta valmentajat päättävät järjestää taitoluistelijoille ja jääkiekkoilijoille pikatreffit, jossa jokaisen on tutustuttava hiukan toisiinsa. Näiden treffien aikana Anastasia tutustuu moniin Nathanin joukkuetovereihin, kuten toisen vuoden opiskelijaan, sympaattiseen Henryyn ja JJ:hin. Onpa keskustelu Natenkin kanssa ihan silmiä avaavaa. Hiukan turhaa infodumppausta tässä tulee kaikista henkilöistä, kävi minulla mielessä.

Uberin takapenkin pimeys antaa minulle enemmän itseluottamusta kuin olisi tarpeen. (s. 126)

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että Stassien ja Naten välillä roihahtaa kovasti. Seksisuhde Ryanin kanssa saa väistyä, kun melkoinen orhi, joka on tietysti ison ja lihaksikkaan kokonsa vuoksi varustettu myös hyvin isolla sillä, Nate pääsee Stassien suojamuurin ohi. Luvassa on hyvin roiseja, yksityiskohtaisia seksikuvauksia, ja niitä on kirjassa oikeasti paljon. Kohahduttavin kohtaus lienee se, kun erään baari-illan jälkeen pariskunta sekstailee Uberin takapenkillä muiden kavereiden ollessa samassa kyydissä. Kukaan ei huomaa mitään, koska melu autossa on kova ja takapenkkiläisillä on pimeää. Että silleen.

Minä puolestani en nukahda, vaan makaan pimeässä ja kuuntelen hänen hengitystään. Yritän keksiä suunnitelmaa, jonka avulla hän ei haluaisi tehdä tätä kenenkään muun kanssa.
En keksi mitään. (s. 162)

Panokohtausten välissä kirja etenee melko ponnettomasti eteenpäin. Tuntuu, että mitään ei oikein tapahdu, vaan kirjassa petaillaan taas seuraavaa kuumaa kohtausta. Toki lisäjännitettä aiheuttaa yhä paheneva Aaronin käytös, joka saa Anastasian muuttamaan kamppeensa Naten kimppakämppään. Pojat ovat tietysti innoissaan, sillä kaikki rakastavat kipakkaa ja kaunista Stassieta. Nate saa viimein luisteluvalmentajan avustuksella Anastasian ymmärtämään, ettei tämä voi syödä pelkästään salaattia. Ja että Aaronin ilkeä käytös tätä kohtaan ei todellakaan ole normaalia. No shit Sherlock: Anastasia on käynyt vuosikausia terapiassa, mutta jännä, miten hän ei ole missään vaiheessa ole tajunnut Aaronin manipuloivan häntä.

Sattuneista syistä Aaronin loukkaannuttua Nate ja Stassie alkavat myös treenata taitoluistelua yhdessä. Tämä lähentää heitä entisestään, ja molemmat alkavat miettiä, onko tässä nyt kyse jostain suuremmastakin kuin pelkästä seksistä. Kumpi uskaltaa sanoa ensin, että on rakastunut toiseen?

Vatsamme painautuvat yhteen, kun hän kietoo kätensä tiukasti kaulaansa ja hengittää raskaasti: " Mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut?"
Painan huuleni hänen otsalleen ja mietin parasta mahdollistya vastausta. Sellaista ei ole, joten minun on tyydyttävä vähempään. "En tiedä, mutta minä tykkäisin sinusta, vaikka sinulla olisi ravun sakset." (s. 278)

Olin hirveän innoissani kuullessani tästä kirjasta. Haksahdin nimittäin ensin luulemaan, että tässäpä olisi mukava YA-kirja vaikkapa kasien genrevinkkauspakettiin. Kun näin kirjan takakannen K18-merkin, tajusin, että tämä taitaa olla nyt hiukkasen kovempaa kamaa. Ja olihan se. Olen lukenut paljon aikuisille tai new adult -ikäisille suunnattua romanttista viihdettä kesän aikana ja huomannut, että seksikohtaukset kirjoissa ovat menneet yhä ronskimpaan suuntaan. Mutta missään sitä ei ole ollut vielä näin paljon. Onhan toki Fifty Shades of Grayt ja After-sarja ynnä muut kuumat sarjat, joihin en ole aikoinaan itse innostunut tarttumaan, mutta tämä oli nyt jotenkin hämäävä. Täytyy sanoa, että pidän kuitenkin itse ehkä hiukan arvoituksellisemmista seksikuvauksista kuin mitä tässä kirjassa on. En nyt tarkoita sitä, että parin suudelman jälkeen hypätään aamuun, mutta kuitenkin. Vähän vähemmän loisketta ja lotinaa, pyydän. Ja pelkkä seksi ei riitä tekemään hyvää kirjaa, tarvitaan muutakin. 

Seuraava lainaus oli pakko ottaa mukaan, kun sopi niin hyvin tähän. Kyseisessä kohtauksessa Nate kiusoittelee Stassieta hänen lukemastaan kirjasta, josta sattuu näkemään seksikuvauksen:

"Ei se ole p*r*oa. Se on romanttinen kertomus, jossa sattuu olemaan myös vähän seksiä." (s. 382)

Voin sanoa: kyllä se on.  


Paljon muutakin on kirjassa pielessä. Hannah Grace (joka ei ole kirjailijan oikea nimi) on julkaissut tämän sarjan aloitusosan alkujaan omakustanteena, ja mietin, onko tässä käynyt kustannustoimittajan kynä ollenkaan. Kirjaa olisi voinut juonen vetämättömyyden vuoksi tiivistää ainakin sata sivua. Henkilöhahmoja on paljon ja niille on kaikille yritetty antaa tilaa, mikä ei ehkä ole hyvä ratkaisu, sillä monikaan heistä ei ole juonen kannalta merkittävä. Minulle tulee näistä henkilöhahmoista ja niiden välisistä draamoista hiukan mieleen Estelle Maskamen YA-sarja DIMILY, jossa oli samaa kömpelöyttä ja draamanhakuisuutta. 

Kliseitä on myös toki paljon, mutta niitähän nyt tuppaa aina olemaan tämän tyylisissä kirjoissa, joten niihin en takerru. Tähän kirjaan on nyt vain tumpattu kaikkea pöhköä tai epäjohdonmukaisuutta sekaan, kuten juuri tuo ruokavaliota myöten kontrolloiva luistelijapari Aaron, jopa homokämppiksestään mustasukkainen Nate (onko miehen naurettava, liioiteltu mustasukkaisuus suhteen alussa nyt joku uus hot?), yksi melkein-hukkuminen jäisellä järvellä, tuo mainitsemani Uber-seksikohtaus, pelottava taitoluisteluvalmentaja, joka sitten yhtäkkiä unohtuukin olla pelottava jne. Melko alkusivuilla oli myös kohtaus, joka sai minut pyörittelemään silmiäni. Stassie näkee bileissä, miten vielä tuolloin hänen sex buddynsa Ryan on erään Olivian pauloissa ja hän lausuu toiselle tytölle ehkä typerimmän repliikkinsä ikinä: hän pahoittelee, kun ei ehdi nyt tutustua Oliviaan paremmin  ja kehuu, kuinka kaunis tämä on. Ööh, kuka oikeasti on tuollainen, paitsi täydellinen Anastasia?
Tytöstä, joka söi pelkkää salaattia, ei halunnut parisuhdetta eikä voinut sietää jääkiekkoilijoita, ei ole enää jälkeäkään. (s. 451)
Jos jotain hyvää pitäisi sanoa tästä kirjasta, on se henkilöhahmojen moninaisuus ja monipuolisuus sekä syvällisemmät osiot, joissa Anastasia ja Nathan käyvät läpi tunteitaan ja jonkinlaista oppimistakin tapahtuu. Päällisin puolin tämä on siis ihan ok aivot narikkaan viihdettä, jos ei hermostu runsaista seksikohtauksista eikä ole kovin tarkka kirjoitustyylistä. 

Seuraavassa osassa Wildfire - Kipinöitä ilmassa, joka ilmestyy suomeksi jo ensi keväänä 2025, on keskiössä Naten joukkuekaveri Russ. Voi olla, että uteliasuuttani luen senkin osan, mutta katsotaan...

Arvosanaksi annan 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:



sunnuntai 29. syyskuuta 2024

Päivitys The Inheritance Games -sarjaan

Luin Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games -sarjan toisen osan Hawthornen arvoitus. Klikkaa kuvaa päästäksesi arvioon. 



sunnuntai 22. syyskuuta 2024

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

 Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta. Gummerus 2024

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Ylenpalttiset kartanot ympäröivät keuhkopuita, joihin jokaisen Homo arboriksen on selviytyäkseen kiinnityttävä yöksi. Vain surkastuneet siivet muistuttavat heitä esivanhempien taivaisiin yltäneistä lennoista.

Vapautta janoava Katica on tottunut hurmaamaan seurapiiriläisiä huvikseen, mutta kiehtova taidemesenaatti Sera vangitsee hänen mielenkiintonsa.

Katican veli suunnittelee lentokonetta, jolla päästä takaisin taivaalle. Se ei seurapiirejä hallinnoivan tohtorimarkiisin aatteisiin sovi. Yhdellä teollaan Katica tuhoaa veljensä ja tohtorimarkiisin suunnitelmat. Alkaa koston kierre, jonka jälkeen maailma ei ole enää ennallaan." (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut Siiri Enorannan nuortenkirjoista viisi (tästä linkistä voit katsoa aiemmat postaukseni) eikä yksikään niistä ole saanut minulta arvosanaa neljä huonompaa. Hänen kirjoitustyylinsä on erittäin nautittavaa luettavaa, kieli rikasta ja huolellista ja hänen luomansa fantasiamaailmat yhtä aikaa hämmästyttävän monipuolisia, mutta yhtä lailla niihin on helppo solahtaa sekaan selkeän tyylin ansiosta. Keuhkopuiden uni on ensimmäinen Enorannan aikuisille suunnattu romaani, jonka saan lukea. Häneltä on ilmestynyt aiemmin aikuisille Josir Jalatvan eriskummallinen elämä vuonna 2017.

Kirjassa eletään vuosia 1023-1025, jolloin päähenkilö Katica, koko nimeltään Kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius on 23-25-vuotias nuori nainen. Jälleen kerran hän on vannehameineen, peruukkeineen ja korsetteineen juhlissa vaikutusvaltaisen Tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunion kartanossa, aivan heidän oman kotikartanonsa naapurissa. Juhlissa käy kova keskustelu tohtorimarkiisi Berenicen kehittelemästä, uudesta siirapista, jonka avulla homo arborikset voivat olla yhä pidempään erossa keuhkopuistaan. Tämä vapauttaisi heitä yhä enemmän muihin huvituksiin, ja ainoastaan öisin heidän olisi taas riisuttava itsensä alasti ja kavuttava kukin oman keuhkopuunsa hoteisiin näkemään yhdessä unia puunsa kanssa, ja saamaan uutta elinvoimaa puun mahlasta seuraavaa päivää varten. 

Katica tunsi kaikkien salongissa olevien katseet ihollaan. Jotkut tuijottivat avoimesti, toiset yrittivät olla vaivihkaisia. Edellisviikolla eräs rouva oli katican selän nähdessään oksentanut simpukankuorilla koristeltuun hedelmävatiin. (s. 40)

Katica ei ole siirappia kokeillut, eikä myöskään hänen juhlissa tapaamansa pyörätuolissa istuva taidemesenaatti Seraphina Varinius Valerius, josta on tuleva Katicalle hyvin tärkeä - varsinkin sitten, kun kukaan ei enää pidä Katicasta hänen tekojensa vuoksi. Mutta ei mennä vielä siihen, vaan pohditaan syitä siihen, miksi Katica seuraavaksi kohahduttaa juhlakansaa saapumalla paikalle siivet leikattuina. Näky kuvottaa muita siivellisiä. Miten Katica voi edes enää nukkua, koska hänen keuhkopuunsahan on täytynyt hylätä hänet siipien leikkaamisen jälkeen? Miten hän pysyy hengissä ilman puun ravinteita?

Katica oli pienestä asti oppinut, että juurtuneet olivat hurskaita, taikauskoisia ja typeriä. Totta kai emopuita tuli kunnioittaa, mutta juurtuneet palvoivat emopuuta epäterveellä kiihkolla ja omistautuivat sille järjettöminä. He pysyivät puussaan lähes jatkuvasti, vaikkei se olisi edes kutsunut. (s. 46)

Tottahan on se, että siivet ovat nykyään siinä määrin hyödyttömät, että kukaan ei enää kykene lentämään niillä. Ainoastaan paljon parjatut juurtuneet, jotka eivät enää kykene irrottautumaan pitkäksi aikaa sinetöidystä emopuusta, kuuleman mukaan osaisivat ehkä lentää. Katican pikkuveli Aingeru on kiinnostunut pakkomielteisesti lentokonesuunnittelusta ja hänellä onkin jonkinasteinen projekti hyvillä tulilla, kunnes Katica menee ja sotkee kaiken. Serakin on ollut aikoinaan ollut kiinnostunut lentämisestä, mutta jaksavatko homo arboriksen siivet kantaa, vaikka usko siihen olisi kuinka kova?

Mutta hän lentäisi, tänään hän lentäisi. (s. 201)

Kirjassa vuorotellaan nykyisen ja menneen välillä. Tapahtuu raakuuksia, jotka puistatuttavat, käydään Katican seurassa tuon paljon puhutun emopuun luona ja tavataan juurtuneita, kieroillaan ja keinotellaan korsettien ja puuteroitujen peruukkien valtaamassa yhteisössä. Katica tekee osin kostonhalussaan, osin oman itsekkään halun vuoksi teon, joka vaikuttaa koko lajin tulevaisuuteen. Saattaa hänellä olla motiivina myös yhteiskunnan pelastus, tiedä häntä. Hän suututtaa oman veljensä niin, ettei tämä kykene ehkä ikinä antamaan anteeksi sisarelleen. Mutta rakkaus Seraan pysyy.

---Katica, muistatko, kun ensimmäisen kerran sain kaislaliidokkini lentämään puuni latvasta sinun puusi latvaan? Tiedän, että muistat. Minä en osaa antaa anteeksi. Rakkaudella, Aingeru. (s. 224)

Keuhkopuiden uni on hämmästyttävä ja uniikki fantasiasatu aikuisille. Siinä on erityistä kiihkoa, tiettyä pahaenteisyyttä mutta myös kaunis ajatus täydellisestä yhteydestä luontoon. Siivekäs ihmislaji, jonka veri on mahlaa ja joka saa elinvoimansa omasta keuhkopuustaan, on kuvattu niin uskottavasti, että voisi olettaa tämän olevan kirja ihmislajin historiasta. Välillä kirjassa on hiukan puistattavia, kehollisia kohtia, joten pelkkää luontoyhteyttä, iloa ja auvoa ei tarina tuo. Kantava teema luontosuhteen lisäksi kirjassa on vapaus, jota tavoitellaan monenlaisin keinoin. Onko keuhkopuusta vapautuminen tie onneen?

Kirjan maailma ja tunnelma muistuttaa hiukan Enorannan vuonna 2020 ilmestynyttä nuortenkirjaa Kesämyrsky. Tämä on ihan kuin sen isosisko. Lentäminen on viime aikoina ollut kirjailijan kirjoissa toistuva elementti, kuten mainitsemani Kesämyrskyn lentureiden lisäksi vuonna 2022  Maailmantyttärissä, jossa esiintyi lentäviä feizhongeja. 

Viihdyin todella hyvin keuhkopuiden ympäröimissä kartanoissa, vannehameiden kahinassa ja mädänhajuisten keuhkopuiden hoteissa. On ilo lukea kirjaa, jossa sanat soljuvat eteenpäin kuin itsestään, jossa tunnelma nappaa armottomasti mukaansa ja joka saa minut vuoroin hämmästelemään, ihastelemaan, hiukan järkyttymäänkin. Enpä ihmettelisi, jos tämä kirja olisi Finlandia-palkintoehdokkaana ensi vuonna.

Erikoismaininta vielä Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle, erittäin kauniille kannelle!

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä: 


lauantai 21. syyskuuta 2024

Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama

Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama. Basam Books 2024 (Joka kurjen laulua kuuntelee #2)

Kansi: Sinikka Koyama

"18-vuotias Nene kärsii unettomuudesta ja painajaisista, eikä koulunkäyntikään suju ongelmitta. Väsymys ja paha olo purkautuvat ikävällä tavalla, kun Nene alkaa kiusata luokkakaveriaan Emmaa. Epäonniset sattumat lukitsevat Nenen koulun alla kulkeviin käytäviin, joita oppilaat kutsuvat ”katakombeiksi”.

Maanalaiset käytävät johtavat satumaiseen metsään, jossa Nene kohtaa valkoisen ketun. Huima seikkailu vie aina muinaiseen Japaniin asti, jossa kilpailevat klaanit ovat ajautuneet sodan partaalle ja nuori Hikaru yrittää selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Hikaru päätyy kauniin, mutta julman hovimiehen palvelukseen ja joutuu myös kohtaamaan menneisyytensä varjot. On tullut aika riisua naamiot, joiden takaa paljastuu hyvin toisenlaiset kasvot.

Joka ketun jälkiä seuraa on itsenäinen jatko-osa Sinikka Koyaman esikoisteokselle Joka kurjen laulua kuuntelee. Koyama käsittelee elämän suuria ja ajankohtaisia kysymyksiä taiturillisen tarinankerronnan keinoin, samaistuttavasti ja koskettavasti." (Basam Books)

Oma arvio:

Oli iloinen yllätys, kun Sinikka Koyama kysyi minulta kesällä, haluaisinko hänen keväällä ilmestyneestä kirjastaan arvostelukappaleen. Olin nimittäin keväällä pyytänyt kustantajalta kirjaa arvosteltavaksi, mutta heiltä en olisi saanut kuin sähköisen version, josta kieltäydyin kohteliaasti. Lainasin sitten kirjan kirjastosta, mutta en ehtinyt sitä koskaan lukemaan, kun arvostelukappaleet vievät yleensä lukuaikani kokonaan. Vielä enemmän yllätyin, kun sain paketissa signeeratun kirjan lisäksi kauniin kirjanmerkin ja kirjan kansikuvan mukaisen postikortin. 

Joka ketun jälkiä seuraa on käytännössä ihan oma, itsenäinen teos, vaikka se kytkeytyykin Koyaman vuonna 2022 ilmestyneeseen Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjaan. Kytkös on kuitenkin niin pieni, että tämän kirjan lukemisen voi huoletta aloittaa, vaikkei olisi lukenut edellistä teosta. Olen esitellyt sen Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaari-tapahtumassa keväällä 2023, mutta blogipostaus kirjasta on jäänyt tekemättä. Tässä kuitenkin tiivistys siitä:

********************************************************************************


Kansi: Sinikka Koyama

Sinikka Koyaman Joka kurjen laulua kuuntelee (Basam Books, 2022)  vie meidät Aasiaan, muinaiseen Japaniin. 19-vuotias Sofia nukahtaa bussiin ja herää oudolla päätepysäkillä, jossa törmää vanhaan ystäväänsä Nanaan. Tämä vie Sofian mystiseen Villa Ruusuun, kartanoon, jossa kaikki on jotenkin pysähtynyttä, vanhahtavaa ja unenomaista. Kartanosta löytämäänsä mystistä kirjaa luettuaan Sofia vajoaa uneen ja pääsee seuraamaan Kuivuneen joen laaksossa asuvan Mei-tytön tarinaa. Mei päätyy viettämään aikaansa Prinssin kanssa naimisiin menneen serkkunsa luo, prinssi Nobunarin hoviin, jossa juonittelulta ei voi välttyä. Kirjassa vuorotellaan pysähtyneen Villa Ruusun tapahtumien ja Mein tarinan välillä ja tarinan loppu hämmentää totisesti.

******************************************************************************

Nadia Ainova eli ystävien kesken Nene ei ole kiinnostunut lukio-opiskelusta. Häntä ei myöskään kiinnosta oman uusperheen jäsenet, isäpuoli Johannes, hänen mukanaan tulleet kaksoset Milo ja Noa, joita Nene kutsuu lähinnä riiviöiksi, saati uusin tulokas, pallopää ja kiljukaula, oikealta nimeltään Joonas, joka itkee kaiket yöt ja tekee Nenen lähes hulluksi. Eipä silti, hän ei muutenkaan saa nukuttua öisin, tai jos nukahtaa, näkee tosi kummallisia unia. Isosisko Nanan muisto häilyy talossa tämän kuoleman jälkeen. 

Muistin taas sen oudon painajaisunen. Sen, jossa mä olin oikeasti luullut olevani hereillä ja kuvitellut näkeväni huoneessani synkän, puistattavan hahmon. Se uni oli ollut jotain aivan uutta. Se oli tuntunut niin todelliselta, että mä olin lamaantunut täysin liikuntakyvyttömäksi. Jos pallopää ei olisi alkanut itkeä silloin, niin mä en olisi varmaan herännyt ollenkaan. (s. 25)

Nene purkaakin surkeaa oloaan koulussa suhtautumalla välinpitämättömästi opiskeluun ja ilkeästi muihin ihmisiin. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluvat Fanni ja Rebekka myötäilevät ilkeilevää Neneä, jonka kiusaamisen suurimmaksi kohteeksi on joutunut possupenaalia kantava Emma-niminen tyttö, jota possuttelee Nenen johdolla koko luokka. Alex on silminnähden ihastunut Neneen, mutta Nene ei tyydy lirkuttelemaan hänellekään, vaan on oma töksäyttelevä itsensä.

Nene elää kummallisten unien ja yhä hankalammaksi menevän arjen ristitulessa. Eräiden epäonnisten ja riidantäyteisten bileiden seurauksena hän tulee aiheuttaneeksi perheelleen jotakin kamalaa, jonka seurauksia hänen on paettava. Koulun kellarin käytältä juontaa tie pimeisiin katakombimaisiin käytäviin, jonne Nene pakenee ahdistustaan ja perheensä suuttumusta. Yhtäkkiä hän löytääkin itsensä ihan jostakin muualta, metsästä, jossa valkoinen kettu lähestyy häntä. 

Toinen tarinalinja seuraa nuorta Hikarua, joka asuu muinaisessa Japanissa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Hänen mökkipahasensa pihalla on pieniä viljelyksiä, ja metsästä ja joesta löytyy muut vatsan täytteet. Seuranaan Hikarulla on nuori Kenshin, jonka tämä pelasti pahasti päihderiippuvaisena kylän kujilta. Kenshin tulee ja menee omia menojaan, mutta on sentään Hikarulle yksi ainoa tuki ja turva. Hänellä kun ei ole enää ketään. Köyhyyden sanelema, mutta seesteinen elämä häiriintyy, kun Hikaru tulee ilmoittautuneeksi Mustanpellon perheen puolesta palvelemaan Kitasogan Iehira nimistä herraa. Kukaan ei osaa arvata, mitä salaisuutta Hikaru kantaa. 

Kurjat olot työleirillä ja sekavat unet, joissa seikkailee valkoinen kettu, syövät Hikarun voimia. Onnekseen Hikaru pääsee karuista peltotöistä yllättäin hienon, kauniin ja ylvään herra Shirakamin palvelukseen, saa ylleen kauniit vaatteet ja helpommat tehtävät. Oudon vetovoimainen Shirakami kutsuu Hikarun ketunpoikasekseen ja vaikka käyttäytyy välillä hyvin julmasti ja välinpitämättömästi muita kohtaan, tuntuu ymmärtävän Hikarua. Muu palvelusväki taas tuntuu olevan kateellinen erityisasemassa olevalle Hikarulle ja tekee monenlaista kiusaa hänelle. Välillä Hikarun mieleen hiipii Kenshin ja hänen hyvinvointinsa. Hikarulle selviää tarinan edetessä myös hänen alkuperänsä, sukunsa salaisuudet ja kuka hän oikeasti onkaan.

"Te muut voitte mennä, mutta sinä jäät. pieni ketunpoikaseni..." (s. 172)

Joka ketun jälkiä seuraa käsittelee alkuosassaan hyvin raadollisesti koulukiusaamista ja tuo esiin lähinnä kiusaajan/kiusaajien näkökulman. Nenen elämä siskon kuoleman jälkeen on ollut rankkaa, ja uusperheeseen sopeutuminen erittäin vaikeaa. Äiti on toivoton, sillä hän ei saa täysi-ikäiseltä tyttäreltään minkäänlaista apua ja ymmärrystä pienten lasten hoitoon. Kaikki kulminoituu kamalaan onnettomuuteen, joka saa Nenen ajattelemaan asiat uusiksi. Vai tapahtuuko sittenkään? Kirjassa seikkaillaan samaan tapaan kuin Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjassa unen ja valveen sekoittamassa todellisuudessa, niin että lukijakin välillä hämmentyy, mikä tapahtui oikeasti ja mikä ei.

Alkuosan nykyhetkeen perustuva tarinalinja olisi ehkä kaivannut hiukan tiivistystä, sillä se alkoi tuntua hiukan pitkäveteiseltä ja venytetyltä. Muinaisen Japanin tapahtumat olivat kirjan kiehtovin osuus, vaikka siinäkin olisi ehkä välillä voinut jouduttaa ja tiivistää kerrontaa. Kirjassa on paljon symboleita, jotka yhdistävät henkilöitä, tapahtumia, unen ja valveen  ja nykyisen ja menneen tapahtumia toisiinsa: valkoinen kettu, metsämaisema, lyhty metsässä, possupenaali jne. Hiukan minulle jäi epäselväksi ensimmäinen siirtymä nykyisen ja menneen (Japanin) välillä, sillä yhtäkkiä vain vaihtui Nenen näkökulma edellisestä luvusta seuraavan luvun Hikarun näkökulmaan, ja jouduinkin selaamaan sivuja takaisinpäin, kun en ensin tajunnut, että nyt tässä vaihtuikin henkilö kokonaan. Lopussa alkoi kuitenkin selvitä paremmin, miten mikäkin liittyi mihinkin. 

Lämpimät kädet kiertyivät ympärilleni ja minun käteni kiertyivät hänen ympärilleen. Tuli meidän välillämme oli syttynyt jälleen, ja sen vastustaminen oli minulle mahdotonta.
Vielä tämän kerran, lupasin itselleni ja sitten lakkasin ajattelemasta. (s. 289)

Kirjan maailma on minusta kiehtova ja pitää otteessaan. Mukaan tulee hieman romantiikkaakin, mutta se ei valtaa liikaa alaa. Romanttiset kohtaukset ovat päähenkilöiden iästä huolimatta hyvin kilttiä kamaa, joten tätä voi huoletta suositella nuoremmillekin kuin new adult -ikäisille lukijoille. Henkilöhahmot ovat sopivan erilaisia, mystisimmäksi hahmoksi jää herra Shirakami, josta minulle jäi hiukan outo fiilis, vaikka tarkoitus oli ehkä toinen. Nenen hahmo on alussa tarkoituksellakin provosoivan ilkeä, mutta henkistä kasvua tapahtuu ja asiat järjestyvät. Kirjan loppu on oikein tyydyttävä ja jättää hyvän mielen, vaikka alku on melkoisen ahdistava ja ärsytystäkin aiheuttava. Hyvä kirja käykin läpi monenlaisen tunneskaalan lukijassaan. 

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä: