Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Zeno: Dess Terentjeva

 Zeno: Dess Terentjeva. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen

" 'Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?'

Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.

Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Dess Terentjevan säeromaaneistä kolmannessa tapahtumat sijoittuvat etelä-karjalalaiseen pikkupaikkakuntaan Joutsenoon, josta myös paikkakunnan lempinimi Zeno on antanut kirjalle nimensä. Säeromaanin lukujen välissä on hauskoja knoppitietoja tai muita lausahduksia joutsenista tai Joutseno-paikkakunnasta, joka on nykyisen kuntaliitoksen myötä osa Lappeenrannan kaupunkia.

Nellaa hävettää, sillä hänen avoimesti biseksuaali isosiskonsa Miisa liehuu sateenkaarilippunsa kanssa koulun pihassa. Koulussa sipistään ja supistaan Nellan aktivisti-isosiskosta, mutta Nella haluaisi olla puhumatta koko aiheesta. Hän haluaisi vain olla söpön Eetun kanssa. Miksi Nella on sitten niin vaivautunut? Koska hänellä itselläänkin olisi jotakin kerrottavaa. Hän nimittäin on itsekin bi, eikä tiedä, kannattaisiko hänen kertoa asiasta Eetulle. Tai Miisalle. 

Nellasta bi-lippu on kauniin värinen

Violetti ja pinkki eivät kuitenkaan sovi Nellalle,

hän tykkää enemmän maanläheisistä sävyistä (s. 32)

Nella uskoo, että Eetuun voi luottaa, sillä tämä ei yleensä lähde mukaan muiden poikien, kuten Matiaksen, tapaan yleiseen nälvimiseen ja suunsoittoon. Niinpä Nella rohkaisee mielensä ja kertoo. Eetu ottaa asian aika hyvin, tai niin Nella kuvittelee. Kun hän kertoo Miisalle saman, isosisko tulistuu, sillä hänen mielestään Eetun suhtautuminen ei todellakaan ole okei. Hän on huolissaan, että pikkusisko saa siipeensä. Nellaa suututtaa - onko Miisan aina pakko olla tuollainen.

"Mie en jaksa siun aktivismia koko ajan!!!!!" (s. 51)

Nella saa huomata, että ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea luottaa Eetuun. Koulussa kaikki ovat niin ahdasmielisiä, että Setasta koululla vieraillut mies saa pelkkää kettuilua osakseen. Toisaalta, hän ei välitä siitä pätkääkään. Nellaan kuitenkin sattuu Eetun lavertelu hänen biseksuaalisuudestaan ja Matiaksen ja muiden ilkeily, joka paisuu  kiusaamiseksi. Nella yrittää olla kiva koulun uudelle oppilaalle, Akselille, jota muut kiusaavat erikoisen tyylin takia, mutta saa tältäkin vain haistatteluja osakseen. Iskä juo hiukkasen liikaa, se on tehnyt sitä äidin kuoleman jälkeen. Onneksi Nellalla on isosisko tukenaan.

"Mie haluisin että

elämä ois vaan yksinkertaista" (s. 69) 

Zeno jatkaa Terentjevan sateenkaarevien säeromaanien sarjaa, jossa tällä kertaa on aiheena harvinaisemmin nuortenkirjoissa esille tuleva biseksuaalisuus. Tosin tässä  ei pohdinnan aiheena ole sinänsä biseksuaalisuuteen liittyvät identiteettiongelmat, vaan lähinnä se, onko pakko olla aktivisti, jos on sateenkaariväkeä. Isosisko Miisa on vastakohta syrjäänvetäytyvämmälle pikkusiskolleen Nellalle, joka ei haluaisi taistella vähemmistöjen puolesta vaan olla vaan rauhassa oma itsensä. Kaikki eivät halua marssia Pride-kulkueessa ja liehutella sateenkaarilippua. Sisarukset löytävät onneksi pienten vastoinkäymisten jälkeen yhteisen sävelen, jolloin molemmat voivat olla omia itsejään.

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

Minä en saanut hirveästi tarttumapintaa kirjan henkilöihin ja teemoihin. Tärkeä, puhutteleva aihe ja kaunista kielellä leikittelyä, kuten kaikissa kirjailijan säeromaaneissa on ollut, mutta minun sydämeni ei nyt sykähdellyt niin vimmaisesti tälle säeromaanille, kuin olisin halunnut sen sykähtelevän.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta

Samantyylistä luettavaa: 

Freestyle: Dess Terentjeva

Muualla:

Paikallislehti Joutseno

Siniset helmet

Päivitys Kuolinhetki-trilogiaan

Luin Adam Silveran Kuolinhetki-trilogian toisen osan Ensimmäinen viimeinen päivä. Klikkaa kansikuvaa lukeakseni arvioni molemmista osista.

Päivitys Alex Stern -trilogiaan

 Luin Leigh Bardugon Alex Stern -trilogian toisen osan Helvettiin ja takaisin. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan ajatuksiani tästä ja aiemmasta osasta.

Päivitys Yksi meistä -trilogiaan

 Luin kolmannen osan Karen M. McManusin Yksi meistä -trilogiasta. Klikkaa kansikuvaa, niin pääset lukemaan ajatukseni Yksi meistä on palannut -päätösosasta sekä trilogian muista osista.

LOVE-sarja: Heartbreak Boys: Simon James Green

Heartbreak Boys: Simon James Green. Suomentanut Lotta Sonninen. Otava 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): Heartbreak Boys. Kansi: Liam Drane

"Sydämet sulattavaa kesärakkautta Heartstopper-faneille.

Kesäloma ei voisi alkaa kamalammin – Jackin ja Naten poikaystävät jättävät heidät ja aloittavat romanssin toistensa kanssa. Kaiken lisäksi he hehkuttavat uutta onneaan häpeilemättömästi somessa.

Sisuuntuneena Jack ja Nate päättävät pistää vielä paremmaksi, sekä loman että somen suhteen. He lähtevät Naten perheen kanssa automatkalle tarkoituksenaan luoda sometarina vielä upeammasta kesästä. Se osoittautuu kuitenkin vaikeammaksi kuin voisi kuvitella. Matka tuo eteen kommelluksen jos toisenkin, ja lopulta on kohdattava petolliset eksät. Mutta ehkäpä myös lääke sydänsuruun on lähempänä kuin pojat tajuavat.

LOVE – rakkautta ensi sivulta." (Otava)

Oma arvio:

Otavan romanttinen, nuorille suunnattu LOVE-sarja saa nyt ensimmäisen käännöskirjansa, kun aiemmat, viime vuonna julkaistut kolme osaa ovat kotimaista tuotantoa. Näistä olen lukenut Sari Luhtasen Tuhkimo tennareissa ja Tuula Kallioniemen Pitkä ja komee, mutta Siri Kolun Tämä liukasteleva sydän on minulla vielä lukemattomien pinossa. Simon James Greenin sateenkaareva, pirtsakan keltakantinen Heartbreak Boys on ehdottomasti minun tämän kevään piristykseni niin ulkoisesti kuin sisäisestikin!

***Korjaus edelliseen: tämä onkin toinen käännöskirja LOVE-sarjaan, sillä Dustin Thaon Älä mene, Sam ilmestyi myös viime vuonna.**

Kuten kirjan nimi kertoo, pääosassa on kaksi sydänsurujen musertamaa poikaa, Jack ja Nate. Kirjan alku on jo melkoinen farssi: umpirakastunut Jack on odottanut koulun tanssiaisia (joissa on minun riemukseni Stranger Things -teema) kuin kuuta nousevaa, ja närkästyttää superkomean poikaystävänsä Dylanin pukeutumalla sinne umpihomomaisesti sateenkaariviittaan. Dylan ei myöskään innostu Jackin järjestämästä ylläristä, julkisesta lupaussormuskosinnasta juhlapaikalla (kun Dylan on ensin meinannut tukehtua lasissa olleeseen sormukseen). Katastrofin ainekset alkavat olla ilmassa. Nate on taas päättänyt tulla tanssiaisissa kaapista. Hänet on valittu pitämään tanssiaisissa puhe, ja hän aikoo suorittaa kaapistatulonsa puheen päätteeksi. Hänellä on ollut sutinaa Tariq-nimisen pojan kanssa, ja nyt hän toivoo voivansa viimeinkin olla rakkaansa kanssa yhdessä kaikkien nähden.

"Äiti! Ei se ole mikään kaapista tulo, jos menee kerran kouluun ja on kynsilakkaa!" Mulkoilen heitä. Eivät he voi olla tosissaan! "Mitä te kuvittelitte, että olin tekemässä koulun jälkeen kynnet lakattuna?"

"Menossa johonkin homoklubille?" Isä ehdottaa.

"Homoklubille? HOMOKLUBILLE?" Ääneni lon muuttunut kimakaksi. "Se oli teatterikerhon retki The Rocky Horror Showta katsomaan!" (s. 25)

Toisin käy. Siinä vaiheessa, kun Dylan ja Jack julkistetaan tanssiaisten kuninkaallisiksi, heidän välinsä ovat oudon kireät. Naten kaapistatulojulistuksen jälkeen yksi katse Tariqin ja Dylanin välillä saa Jackin silmät kirkastumaan: noilla kahdella on jotakin meneillään. Tämän illan paljastus murskaa niin Naten kuin Jackin elämän. Ainakin hetkeksi.

Tule kaapista koko vuosikurssin edessä.

Kuule heti sen jälkeen lavalla kaikkien nähden, että poikaystäväsi pettää sinua.

Joudu Demogorgonin hyökkäyksen kohteeksi. (s. 61)

Natella ja Jackilla on yhteinen historia, sillä he ovat olleet parhaat kaverukset siihen saakka, kun Jack tuli kaapista ulos. Sen jälkeen Nate häipyi hänen elämästään ja Jack joutui kärsimään kaiken paskamyrskyn yksinään, jota hänen kaapistatulonsa koulussa aiheutti. Jack ei kuitenkaan tunnu olevan katkera vaan yrittää saada yhteyden Nateen. Ovathan he molemmat menettäneet poikaystävänsä ja tarvitsevat ystävän tukea. Nate on kuitenkin hyvin, hyvin vihainen Jackille, joka tempauksellaan pilasi Naten tärkeän hetken tanssiaisissa. Onko Jackin pakko olla NIIIIIN homomaisen homo ja tehdä kaikesta aina oma shownsa? Hän ei tiedä sitä, kuinka paljon Jack on kipuillut siitä, miten häntä on kohdeltu koulussa sen jälkeen, kun hän on tullut kaapista. Ja miten taas koulun suosittu urheilijapoika Dylan ei saanut lainkaan sontaa niskaansa samassa tilanteessa.

En minä odota, että minua alettaisiin rakastaa.

Toivoisin vain, ettei minua inhottaisi ihan niin paljon. (s. 75)

Eräiden sattumusten kautta käy niin, että Naten vanhemmat hurmannut Jack lähtee Naten perheen yhteiselle seikkailulliselle automatkalle. Nate ei ole asiasta kovinkaan innostunut, mutta pikkusisko Rose on ihan varma, että pojat menevät vielä joskus naimisiin. Ja Naten vanhemmat ovat tyytyväisiä, kun yrmynaamainen, Tariqia kaipaava Nate saa seuraa. Pojat huomaavat, miten onnellisilta Dylan ja Tariq vaikuttavat IG-tilinsä päivitysten perusteella. Jack päättää pistää paremmaksi, ja niinpä hänen koko reissun agenda on tuottaa mahdollisimman upeilta vaikuttavia somepäivityksiä, jotta Dylan ja Tariq jäisivät toiseksi. Myöhemmin joukkoon liittyy myös Jackin eloisa Elliot-serkku, jonka kanssa Nate on sattumoisin saanut ensisuudelmansa puumajassa.

"Homoisaa huomenta, homoseni!" (s. 266)

Heartbreak Boys vaikuttaa samantyyliseltä kuin Alice Osemanin Heartstopper, mutta tämä on paljon humoristisemmin kirjoitettu. Huumorin laatu on paikoin ihan posketonta, mutta se toimii! Enpä muista, milloin viimeksi mikään kirja olisi saanut minua nauramaan näin paljon. Romantiikkapuoli ei ole niin henkeäsalpaavaa, kuin toivoin, mutta kirjan juonivetoisuus ja hauska kohellus paikkaa sen puolen kyllä. Aivan tajuttoman viihdyttävää oli lukea yrmeän, jörön Naten ja räiskyvän, impulsiivisen Jackin seikkailuista maailman tylsimmältä vaikuttavan perhematkan tiimellyksissä. Pojat tekevät matkasta ihan omanlaisensa. Kirjassa ei juurikaan vaivuta pohtimaan syvällisiä, mutta tapahtumia myötä törmätään muun muassa homofobiaan ja somemaailman valheellisuuteen. Reissun myötä pojille alkaa valjeta, millaista on todellinen rakkaus toista kohtaan. 

Kirja toimisi valtavan hyvin myös leffana tai sarjana. En löytänyt tietoa, onko sellaista tulossa, mutta toivotaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjojen keskellä

Lily: Juuliska

Samantyylistä luettavaa:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens

James L. Sutter: Darkhearts

Päivitys Kaupunki ilman koteja -sarjaan

 Luin toisen osan Mirjami Sirénin Kaupunki ilman koteja -sarjasta. Klikkaa kuvaa, niin pääset lukemaan arvioni niin eka osasta kuin Huone ilman ovea -kakkososasta.

Luk(i)ossa: Aino Leppänen

 Luk(i)ossa: Aino Leppänen. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi

"Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Mikä ihmeen takakansiteksti tämä nyt on olevinaan? Jäin hetkiseksi aikaa ihmettelemään tätä Aino Leppäsen Luk(i)ossa-säeromaanin takakannen kuvausta, joka on hivenen...öhm...erikoinen ja tönkkö. Noh, luenpa kirjan itse, niin kaikki selviää, kuten tekstissä kehotetaan.

Joose aloittaa lukion uudella paikkakunnalla Vaalassa. Hän on vaarassa jäädä jälleen yksinäiseksi sudeksi, mihin hän jatkuvasti isänsä töiden takia muuttaneena on tottunutkin, mutta sitten hänet äkkää hyvin erikoinen poikakaksikko, kummallisesti pukuihin pukeutuneet Otto ja Anttu, jotka ottavat uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Alkuun Joose ei haluaisi ehkä tuohon porukkaan mukaan, koska on ennemmin yksin kuin omituisessa seurassa, mutta sitten hän huomaa olevansa kuitenkin osa porukkaa, johon kuuluu myös Tomas, Jere ja Santeri. Ja kaikilla on puvut päällä.

"Tervetuloa vaalaan,

me olemme virallinen vastaanottokomitea

ja sinulla on nyt mahdollisuus kysyä 

viiden minuutin ajan

mitä tahansa kysymyksiä

ilman että kukaan tuomitsee.

Ja, aika alkaa nyt!" (s. 13)

Jodelissa tytöt ihailevat erilaisesti pukeutuvia, rohkeita tyyppejä, kun taas jotkut pitävät heitä täysinä pelleinä. Pojat ovat saaneet innoituksensa pukeutumiseensa How I met your mother -sarjasta, jossa väitetään ihmisten olevan porukassa viehättävämpiä kuin yksittäin arvioituna. Näin he ovat saaneet loppumaan koulukiusaamisen omalta kohdaltaan. Pian Joosekin, joka on tullut pahasti kiusatuksi aiemmilla asuinpaikkakunnillaan, haluaa isänsä ostavan hälle puvun.

Nyt Joose oli levitellyt puvuntakin liepeitä
ja pyörähtänyt ympäri.
Joose ei ollut enää Joose.
Ja silti hän ole enemmän Joose
kuin vielä koskaan ennen.(s. 52)

Näyttäisi siltä, että jumalan selän takana Vaalassa Joosen elämässä alkaakin näkyä valoa. Joose pääsee porukan mukana saunailtoihin, ja tutustuu muihinkin tyyppeihin. Naapurissa asuva perhe pyytää Joosea hoitamaan heidän labbistaan, Hermua, kun äiti Tiina käy operoitavana. Koirasta tuleekin Jooselle henkireikä. Tiinan lapsi,  muunsukupuolinen (vai olikohan hän trans, en nyt ole ihan varma) Veke vaikuttaa myös kivalta, vaikka Joosea hämmentää nähdä koulussa tytön vartalolla varustettu tyyppi samassa pukkarissa. Koulutehtäviä on helpompi ratkoa yhdessä kavereiden kanssa ja yhteistä telttaretkeäkin suunnitellaan. Vaalassa on myös hyvät puitteet maastopyöräilylle, Joosen rakkaalle harrastukselle. Ehkäpä sitä voisi pyöräillä joskus naapurin Vekenkin kanssa? Antun isosisko hottis Lotta sekoittaa Joosen ajatukset ja aiheuttaa levottomia unia ja suihkuhetkiä.

Valitettavasti isän työprojekti alkaa olla siinä vaiheessa, että hän väläyttelee Jooselle jo tulevaa seuraavaa muuttoa. Jooselle riittää. Hän ei haluaisi enää muuttaa, varsinkaan nyt, kun on alkanut saada kavereita. Joosen isä on ollut luonnollisesti  äidin kuoleman jälkeen allapäin eikä oikein osaa puhua tunteistaan. Lukossa on siis isäkin.

Joose halusi huutaa.

Minähän en vittu muuta.

Mutta hillitsi itsensä.

Asiasta meuhkaaminen

tuskin auttaisi. (s. 173)

Luk(i)ossa on säeromaani, johon on saatu mahdutettua todella paljon tärkeitä teemoja ja nuoren miehen elämää. Valitettavasti Joosen tarina ei päässyt minun ihoni alle enkä oikein innostunut tästä erikoisen (omituisen) poikaporukan hengailusta. Kai minä olen jotenkin rajoittunut. Rasittavan muodollisesti puhuva Otto kävi erityisesti minun hermooni. 

Olin myös hieman pettynyt kirjan rakenteesta, sillä olen tottunut siihen, että säeromaaneissa on tekstin väljyyttä. Tässä säkeet on kirjoitettu yhteen pötköön, joten muoto ei noudattele ihan perinteistä säeromaanin kaavaa. 

Koska tämän kirjan teemana on vahvasti koulukiusaaminen, on tarinan sekaan lomitettu tositarinoihin perustuvia parin-kolmen sivun mittaisia taustoituksia kunkin henkilön kiusaamiskokemuksista. Mukaan pääseen myös Joosen isä. Kiusaamistarinoita on monesta näkökulmasta, kuten kiusatun äidin ja kiusattujen lasten tai nuorten itsensä. Kirjan lopussa on vielä terveisiä koulukiusatuille, eli lyhyitä tsemppitarinoita todellisilta kokemusasiantuntijoilta. Nämä tuovat kiusaamisteemaan vaikuttavuutta ja tekevät kirjasta todentuntuisen, vaikka Joosen tarina onkin fiktiivinen. Tästä aiheesta on toki hyvä olla kirjoja, ja uskoisin, että tämä voisi olla hyvä yhdessä käsiteltäväksi teokseksi esim. yläkoulun äidinkielen tunneilla. 

Annan arvosanaksi tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Nollasummapeli: Heidi Silvan

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Julma prinssi: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2024 (Ilman väki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Cruel Prince. Kansi: Sean Freeman (kuvat), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Viettelevä menestysteos täynnä juonittelua, romantiikkaa ja hengenvaarallisia keijuja.

Kun Jude oli 7-vuotias, hänen vanhempansa murhattiin ja hänet siskoineen kaapattiin keijujen valtakuntaan. Vielä vuosikymmenen kuluttuakaan Jude ei kuulu joukkoon. Keijut nimittäin halveksivat kuolevaisia, erityisesti prinssi Cardan, armottomin suurkuninkaan pojista.

Ansaitakseen aseman hovissa Juden täytyy nousta Cardania vastaan ja voittaa prinssi tämän omassa pelissä. Kun sisällissota uhkaa hukuttaa keijujen valtakunnan vereen, kaikki muuttuu ja Juden on laitettava henkensä alttiiksi pelastaakseen sisarensa sekä maailmansa." (Karisto)

Oma arvio:

Yritin lukea tätä Holly Blackin Julmaa prinssiä alkukielellä englanniksi ilmestymisvuonnaan, mutta tämä jäi kesken, koska koin sen fantasiamaailmaan uppoutumisen hankalaksi. Olikin kiva yllätys, että näin monen vuoden jälkeen tästä tuli kuin tulikin suomennos. Mukavaa, että myös alkuperäinen kansi on säilytetty, sillä onhan tämä järjettömän hieno ulkoasultaan!

Kirja alkaa yhtä raa'an väkivaltaisesti ja samankaltaisesti kuin toinen vasta ilmestynyt romantasia, Victor Dixenin Pimeyden hovi: päähenkilö joutuu todistamaan seitsemänvuotiaana vanhempiensa veristä surmaa ja muuttamaan tämän jälkeen ihan vieraaseen ympäristöön itselleen tuntemattomien tyyppien luo. Jude ja hänen siskonsa Taryn ja Vivienne jäävät hetkessä orvoksi, kun pelottava mies ilmestyy heidän ovelleen ja surmaa hetken mielijohteesta heidän vanhempansa. Kaiken huipuksi tämä mies väittää olevansa Viviennen biologinen isä ja kaappaavansa tämän keijujen valtakuntaan. Vastuuntuntoisena miehenä hän ottaa myös tämän nuoremmat sisaruksensa mukaansa. Sillä tämä mies on keijujen suurkuninkaan suosiossa oleva Madoc, jonka vaimo aikoinaan karkasi keijumaasta puoliverinen vauva mukanaan - tuo vauva oli tietystikin Vivienne. Muut perheenjäsenet ovat toki tienneet, että Vivienne ei ole ihan tavallinen ihminen suippoine korvineen ja erikoisine kykyineen, mutta kaikki muu on ollut salaisuus lapsille tähän saakka.

Hypätään ajassa kymmenen vuotta eteenpäin, jolloin Jude ja Taryn ovat keijumaahan väen keskelle enemmän tai vähemmän sopeutuneita teinejä ja Vivienne kapinallinen nuori aikuinen. Madocilla on uusi vaimo Oriana, joka ei ole miehensä lapsista kovinkaan innoissaan, sekä heillä pikkuinen poika Oak. Judella on suuri haave päästä keijujen hovin ritariksi, mutta Madoc on tätä vastaan. Hänestä Jude ei ole tappaja. Pian olisi tulossa turnajaiset, jossa Jude pääsisi näyttämään taitojaan - ja saisi ehkä myös hyväksynnän keijujen parissa, sillä he ovat siskonsa kanssa tunteneet olonsa vieraiksi kaikki nämä vuodet. Ihmisiä käytetään keijumaassa lähinnä lumottuina palvelijoina, joten Taryn ja Jude ovat Madocin suojeluksessa poikkeusihmisiä Väen keskellä.

"Mitä onnea teillä on? Parittelu ja lisääntyminen. Tulisitte hulluiksi, jos hyväksyisitte totuuden siitä, mitä olette. Ette ole mitään. Olette hädin tuskin olemassa. Ainoa tarkoituksenne on jatkaa lajianne, kunnes teitä odottaa tyhjänpäiväinen ja piinallinen kuolema." (s. 156)

Keijumaassa valmistaudutaan suuriin kruunajaisiin, sillä hallitsija Eldred tulee kruunaamaan uudeksi kuninkaaksi poikansa prinssi Dain. Tämä aiheuttaa hieman närää joissakin, koska Eldredin toinen poika Balekin haluaisi kruunun veljensä sijasta. Tämä asetelma tulee aiheuttamaan kirjan suurimmat juonittelut ja kieroilut, joihin myös Jude joutuu osalliseksi.

He eivät ymmärrä. Kyllä, he pelottavat minua, mutta olen ollut peloissani siitä päivästä lähtien, kun saavuin tänne. Minut kasvatti vanhempieni murhaaja hirviöiden maassa. Elän pelon kanssa, annan sen upota luihini ja jätän sen huomiotta. (s. 39-40)

Juden ja Tarynin suurimmaksi kiusaksi ovat osoittautuneet samoilla oppitunneilla käyvät keijunuoret, jotka säännöllisesti keksivät ilkeitä asioita tyttöjen päänmenoksi. Pahin kiusaajista on prinssi Cardan, joka on nuorin istuvan kuninkaan pojista, ja hänen erityisenä silmätikkunaan on siskoksista Jude. Cardanin hännystelijöinä toimivat myös muut arvostetussa asemassa olevat keijut Locke, Nicasia ja Valerian. Jude pistää kuitenkin kampoihin kovasti ja pääsee näpäyttämään Cardanille tämän ilkeilyjä. Tämä aiheuttaa kitkaa Juden ja Tarynin välille, sillä Tarynin mielestä Juden pitäisi vain antaa olla. Hän vain pahentaa tilannetta. Kaiken lisäksi yksi keijupojista, Locke, alkaa kiinnostua Judesta muussakin kuin kiusaamismielessä. 

Vivi, jonka luulisi puoliverisenä keijuna sopeutuvan keijumaahan siskojaan paremmin, ei voisi vähempää kiinnostua keijuista. Hän kaipaa jatkuvasti ihmisten maailmaan ja vieraileekin siellä säännöllisesti ottaen välillä pikkusiskonsa mukaansa. Pian paljastuukin, että hänellä on ihmisten maailmassa tyttöystävä, Heather. 

Pidän kovasti kirjan juonittelukuvioista, jotka astuvat mukaan kuvioihin aika pian. Kuninkaalliset valta-asetelmat ja niihin liittyvät kieroilut vetoavat aina minuun. Keijumaassa vallitsee hyvin erikoinen tunnelma, ja siellä vilisee erilaista väkeä mm. palvelijoina: on menninkäisiä, hiisiä, peikkoja, haltioita jne. Jude pakotetaan syömään huumaavaa keijuhedelmää ja se saa hänet nolaamaan itsensä. Tanssin pyörteistä voi olla hankalaa irrottautua, mutta onneksi Vivienne on Juden ja Tarynin pelastaja tanssiaisissa.  Keijut voivat myös lumota ihmisen tekemään mitä hyvänsä, mutta Jude saa yllättäen suojauksen eli geasin, joka säästää myöhemmin hänen henkensä. Jude alkaa myös siedättää itseänsä keijujen myrkyille syömällä niitä pieniä annoksia kerrallaan.

"Kaikkein eniten vihaan sinua siksi, että ajattelen sinua. Usein. Se on inhottavaa, enkä pysty lopettamaan."(s. 297)

Harmikseni romantiikkakuviot alkavat kehittyä vasta ihan kirjan loppumetreillä ja jäävät muutenkin melko kesyiksi. Tässä pedataan selvästi haters-to-lovers-troopin  mukaista asetelmaa. Muuten kirjassa on melkoista menoa: päihdytään milloin mistäkin, puukotetaan, myrkytetään ja surmataan tyyppejä (ja haudataan ne sitten tunteettomasti) ja petetään luottamuksia ja kieroillaan. 15+ YA-kamaa siis selkeästi. 

Mietin alkuun tälle arvosanaksi 4,5, mutta laskin sen sittenkin neloseen. Ehkä intouduin ensin niin kovasti lopun nerokkaista juonittelukuvioista ja loppua kohti todella vetävästä juonesta ylipäänsä, mutta kun aloin miettiä kokonaisuutta, se sai arvosanani hiukan laskemaan. Alussa oli ehkä hiukan sekavuutta ja henkilöhahmot jäivät kokonaisuudessaan turhan pintapuolisiksi. Toivottavasti romantiikkaa olisi hiukkasen enemmän seuraavissa osissa. Kirja loppui sellaiseen kohtaan, että ehdottomasti minun on luettava jatko-osat tietääkseni, miten tässä käy. Kaikin puolin tämä on perus viihdyttävää fantasiaa ja sivut kääntyilivät kohtalaisen nopeaa.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Helsingin Sanomat

Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Samantyylistä:

Melissa Marr. Ilki ihana

Victor dixen: Pimeyden hovi

Stephanie Garber: Olipa kerran särkynyt sydän

Suuret kaupungit -trilogia: N.K. Jemisin

Kaupunki joksi tulimme: N.K. Jemisin. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2023 (Suuret kaupungit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The City We Became. Kansi: ?

"Manhattanilainen yliopisto-opiskelija jää pois junasta, eikä muista, kuka hän on tai mistä hän on kotoisin. Sen sijaan hän tuntee kaupungin sykkeen sisällään, näkee sen historian kautta aikojen ja tuntee sen voiman. Samaan aikaan myös neljä muuta kaupunkilaista kokevat samoin.

Jokaisella kaupungilla on sielu. Jotkut sieluista ovat yhtä vanhoja kuin myytit, jotkut taas yhtä uusia ja tuhoisia kuin kurittomat lapset. Jokaisella kaupungilla on myös oma pimeä puolensa. Pystyykö New York pelastumaan, kun viisi sen asukasta pyrkivät tekemään kaikkensa tuhon pysäyttämiseksi?" (Jalava)

Oma arvio:

N.K. Jemisin  aiemmin suomennettua Murtunut maailma -fantasiatrilogiaa on kehuttu paljon, mutta en ole saanut vielä tartuttua siihen. Sen sijaan kiinnostuin tästä hänen lukuisia palkintoja ja ehdokkuuksia kahmineen Suuret kaupungit -trilogian avausosasta Kaupunki joksi tulimme nähdessäni sen kustantajan luettelossa. Kirjan idea kuulosti erityisen ainutlaatuiselta ja omituiselta: kaupunki, joka on elävä. En vielä hahmottanut kirjan kuvauksista, miten tämä tulisi kirjan tarinassa toteutumaan, ja hyvä niin. Sain kokea jotakin hyvin hämmentävää. Kirjan maailmaan ei ollut helppoa päästä, ja siksi minulla otti aikaa saada tämä kirja luettua. Kun se sitten imaisi, lukeminen helpottui.

Kirjan alussa esitellään sen keskeisin henkilö, johon kaikki kirjassa tapahtuva lopussa kiteytyy. Tämä henkilö ei ole kuitenkaan kirjassa eniten esillä. Hän on kuitenkin se, jota muut henkilöt etsivät kuumeisesti, etenkin yksi, joka kokee pelastavansa tämän ja kuuluvansa hänelle. Tämä henkilö on nuori mies, joka tuntee asuinkaupunkinsa New Yorkin hyvin erikoisella tavalla. Hän tapaa Paulo-nimisen henkilön, joka on ainoa, joka uskoo tämän kokemuksia. Ja kun tapahtuu kaikkien henkilöhahmojen kannalta merkittävä järistys, josta kaikki saa alkunsa, eli New York -nimisen kaupungin uudelleensyntymä, nuorelle miehelle tapahtuu jotakin merkittävää. Hänestä itsestään tulee New Yorkin ruumiillistuma, avatar.

Samaan aikaan toisaalla kaupungissa muutkin kokevat jotakin merkillistä. Manhattanilainen opiskelija menettää hetkeksi muistinsa ja sen, kuka on ja miksi hän on siellä. Kunnes hän tajuaa olevansa yksi New Yorkin kaupunginosista, Manhattan eli tuttavallisemmin Manny. FDR-sillalla hän joutuu keskelle hämmentäviä tapahtumia ja huomaa, että kaikessa on alkanut kasvaa valkoista kasvustoa, kuin rihmaa. Niitä kasvaa pahaa aavistamattomien ihmisten niskoista ja rakennuksista. 

Ja silloin ennen hän ei taatusti osannut odottaa muuttuvansa piru vie tämän hurjan, uskomattoman, paskantyperän kaupungin eläväksi ruumiillistumaksi. (s. 217)

Kaikki avatareina syntyneet kaupunginosat kokevat omilla tahoillaan outoja asioita. Toisaalta he tietävät, keitä tai mitä he ovat, mutta asiaa on hankala ymmärtää. Bronxissa taidekeskusta pitävä Bronca (joka on siis itse Bronx) törmää keskuksessaan kammottavaan valkea-asuiseen naiseen, rouva Whiteen, joka väittää olevansa Paremman New Yorkin Säätiöstä ja haluaa oman taideporukkansa rasistista taidetta POC-henkisenä tunnetun keskuksen suojiin. Nuorempana rap-artisti Mc Freenä tunnettu Brooklyn taas asuu vanhempiensa ja Jojo-tyttärensä kanssa historiallisessa talossaan, jonka nyt jokin outo Paremman New Yorkin Säätiö aikoo pakkolunastaa itselleen keksityllä syyllä. Brooklyn ja Manny ovatkin ensimmäiset kaupunginosat, jotka kohtaavat toisensa ja tuntevat heti oudon yhteyden. 

Manhattanin öinen profiili on täydellisessä asemassa, jotta Manny saa tuijottaa sitä suurimman osan matkasta, ja hän tekee sen ahneesti, lumoutuneena huolimatta tiedosta, että tuijottaa itseään. (s. 204)

Mukaan porukkaan liittyy vielä nuori nainen, tätinsä luona asuva Padmini eli Queens, jonka naapurin uima-altaassa tapahtuu jotain todella omituista, ja myöhemmin myös alkumetreiltä tuttu Sao Paulo ja hätiin tullut Hong Kong. Mukana porukassa on myös sekavissa tunnelmissa vellova Veneza, joka on Broncan pitkäaikainen työkaveri ja kuin tämän oma tytär. Hän on ainoa ei-kaupunki tai sen osa tässä porukassa.

Nainen kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa Aislynin korvaan sanan, joka kajahtaa hänen kallonsa läpi kuin mitä hirmuisimpien suurten kellojen kumina, se ravistelee hänen luitaan niin pahasti, että hän horjahtaa ja putoaa polvilleen. Maailma hämärtyy. Hänen ihoaan pistelee ja syyhyttää ja kuumottaa joka paikasta, aivan kuin maailman ohi menemisen nostattama tuuli olisi polttanut häntä. (s.112)

Ainoa kaupunginosa, jota porukka ei saa yhteistyöhön, on Staten Islandissa asuva poliisin tytär Aislyn, joka pelkää vierasmaalaisia ja saarelta poistumista enemmän kuin mitään. Kun hän kohtaa ystävällisen rouva Whiten, joka lupaa olla tytön apuna, tämä nielee kaiken liian helposti.

"Sinä olet kiltti ulottuvuuksia murskaava hirvitys", hän sanoo. "Aion tehdä kaiken voitavani pitääkseni sinusta huolta niin kauan kuin voin." (s. 342)

Kirjan juoni etenee väistämättä kohti New Yorkin kaupungin pelastamista, mutta kaupunginosien avatareista koostuva porukka kokee siinä monenlaisia haasteita: ensinnäkin vastustelevan Staten Islandin, joka ei halua mukaan heidän värilliseen porukkaansa, toiseksi heitä askeleen edempänä kulkevan rouva Whiten, joka on kylvänyt rihmamaista kasvustoaan ja myöhemmin myös jättimäisiä sienimäisiä tornejaan kaikkialle, ja kolmanneksi itse New Yorkin avatarin paikantamisen, jonka Manhattan näki eräässä näyssä makaavan tajuttomana jossakin hänelle etäisesti tutussa paikassa. Samalla porukalle paljastuu, miten monta versiota kaupungista voi olla kaikkien multiversumien ulottuvuuksissa. Ja miten suunnitelmallisesti hirviömäinen rouva White on alkanut vallata kaupunkia jo kauan sitten.

Kaupunki joksi tulimme on totaalisesti ainutlaatuinen lukukokemus. Kirjan enimmäkseen POC-henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, joten vaikka välillä (ja usein) tapahtumat menevät yli hilseen, heidän mukana on helppo kulkea. Kirja on sekoitus fantasiaa, scifiä multiversumeineen ja ehkä hiukan myös uuskummaa. Rihmamaiset lonkerot, joita työntyy versoina milloin ihmisten ihon läpi, milloin maasta ja rakennuksista, ovat jotenkin puistattavia. Ne on kuvailtu jotenkin niin elävästi, että voin nähdä ne silmieni edessä heilumassa tuulen mukana. 

Tulipa minulle myös tutuksi kaikki New Yorkin kaupunginosat (joita minun piti tietenkin Googletella, vaikka kirjan alussakin on toki jonkinlainen kartta olemassa.) Tämä oli siis omalla tavallaan hämmentävä, ei mikään helppo, mutta oikein hyvä lukukokemus. Kaikkea en ihan ymmärtänyt, enkä yrittänytkään ymmärtää, mutta kirjan henkilöt, juonenkuljetus ja kerronta on sen verran taidokasta (ja toki Mika Kivimäen upea suomennostyö lisänä), että kirjan parissa kyllä viihtyy. Jatkoa kirjalle saapuu jo tänä kesänä 2024 osalla Maailma jonka luomme. Pakkohan se on lukea.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit

POC-lukupiiri

Kruunun tyttäret -sarja: Catherine Doyle & Katherine Webber

Kruunun tyttäret: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Twin Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi syntymässä erotettua siskoa. Kaksi täysin erilaista maailmaa. Yksi kuningatar.

17-vuotias Wren Greenrock on aina tiennyt, että jonakin päivänä hän tulisi viemään identtisen kaksossisarensa paikan kuninkaanlinnassa. Häntä on lapsesta saakka koulutettu kostamaan vanhempiensa murha, ja hän on valmis mihin tahansa noustakseen valtaan ja suojellakseen noitayhteisöään. Noitia vihaava prinsessa Rose Valhart taas tietää, että vallan mukana tulee suuri vastuu, joka sisältää myös järjestetyn avioliiton vieraan prinssin kanssa. Maailma palatsin ulkopuolella on kuitenkin vaarallinen ja arvaamaton ja paljon villimpi kuin Rose on ikinä voinut kuvitellakaan…

Rosen kruunajaisten lähestyessä Wren ja Rose sotkeutuvat valheiden verkkoon, joka voi tuhota kaiken, mitä he rakastavat. Kummasta heistä tulee kuningatar, jolla on valta muuttaa kuningaskunnan tulevaisuus ikuisiksi ajoiksi?

Kruunun tyttäret on ensimmäinen osa uutta henkeäsalpaavaa sarjaa, joka on täynnä seikkailua, juonittelua ja romantiikkaa. Kirjan käännösoikeudet on myyty tähän mennessä 12:een maahan, eikä sen voittokululle ole näkyvissä loppua!" (Kumma)

Oma arvio:

Olen odottanut tätä kirjaa hyvin kuumeisesti, etenkin kun viime kevääksi 2023 aiottua Kruunun tyttärien julkaisua siirrettiin vuodella. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa! Mikä sitten sai minut näin innostuneeksi kirjasta jo etukäteen? 1. Kuninkaalliset 2. romantiikka 3.Noidat 4. Juonittelu. Siinäpä neljä hyvää syytä 😏

***Postauksessani on aika paljon juonipaljastuksia. Lukeminen omalla vastuulla.***

Rose odottaa kuumeisesti 18-vuotissyntymäpäiväänsä, joilloin hänet viimein kruunataan Eanan kuningattareksi. Sitä ennen on toki myös suuri juhla tulossa, sillä hänet naitetaan naapurivaltion Gevran prinssi Anselin kanssa. Hän odottaa sitä aikaa, kun kukaan ei enää määräile häntä, ei etenkään tiukkapipoinen kuninkaanhenki Willem, joka on toiminut Rosen isähahmona sen jälkeen, kun noidaksi osoittautunut kätilö surmasi hänen äitinsä Lillithin heti Rosen syntymän jälkeen. Hän ei osaa arvata nukkumaan käydessään, että hänen elämästään tulee siitä hetkestä lähtien yhtä seikkailua - ja miten kaikki vaietut salaisuudet tulevat paljastumaan.

Wren on aina tiennyt, että hänellä on kaksoissisko, josta on tuleva Eanan kuningatar. Wren on myös noita, lumouksia hallitseva sellainen. Hänen isoäitinsä Banba, joka siis on myös kaksoissisarestaan tietämättömän Rosen isoäiti, on määrännyt Wrenin kaappaamaan Rosen vuoteestaan. Wrenin parhaan ystävän, soturinoita Shenin on määrä kuljettaa prinsessa läpi vaarallisen aavikon noitien salaiseen asuinpaikkaan, Orthaan. Sillä aikaa Wren tekeytyy Roseksi ja kruunajaisten jälkeen Wren on kuningatar - ja noidat pääsevät taas valtaan. 

Siksi hän ottaisi kruunun, jota oli tullut hakemaan, ja raivaisi tieltään kaikki, jotka yrittäisivät estää häntä. (s. 292)

Wren saa tosin hyvin pian tietää, että Gevran kuningas Alarik ja kuninkaanhenki Willem ovat sopineet sellaisista järjestelyistä, ettei kruunajaisia välttämättä tulekaan. Wrenillä on muutenkin vaikeuksia sopeutua turhamaisen prinsessan rooliin, vaikka hän osaakin lumota itseltään kesakot ja aurinkoraidat pois. Prinsessamaisia tapoja hän ei niinkään luonnostaan osaa. Prinssi Ansel ei ole mikään järjen jättiläinen eikä Wren voi tajuta, miten hänen sisarensa voi olla kihloissa moisen lepertelevän, tylsän hölmöläisen kanssa. Anselin henkivartija Tor taas on syntisen komea ja hänellä on lemmikkinään suloinen valkoinen susi nimeltä Elske. Wren yrittää vältellä Rosen parasta ystävää Celesteä, mutta eihän siinä kauaa onnistu, ja Celeste alkaakin jossain vaiheessa haistaa palaneen käryä.

"Myönnän, että perhoset lepattavat minunkin vatsassani, kun ajattelen pian saavani teidät puolisokseni." (s. 62)

Sillä välin Shen on ratsastanut äkäinen prinsessa Rose hevosensa Viiman kyydissä läpi suuren aavikon, jossa kuumuuden ja kuivuuden lisäksi vaarana ovat hiekassa väijyvät verikuoriaiset. Rosella ei ole aavistustakaan, miksi hänet on siepattu. Eikä hän liioin tiedä Shenin olevan noita, kunnes Rosesta itsestäänkin paljastuu yllättäviä, noitamaisia kykyjä. Rose on kasvatettu lapsesta saakka vihaamaan noitia, joiden takia hänen äitinsäkin kuoli, mutta matkan aikana Roselle alkaa paljastua uusia asioita niin noidista kuin hänen lähimmäisistään. Viimein heidän saavuttua Orthaan, jonne laskeudutaan tosi jyrkkää kalliorinnettä alas, hän saa tietää myös kaksoissiskostaan.  Hän tapaa oman isoäitinsä ja isotätinsä ja joukon noitia, joista osa haluaa hänen kuolevan, osa taas toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Rose haluaa kotiin Anselin luo, jota rakastaa - vai rakastaako sittenkään? Vai onko eräs soturinoita ihan liikaa hänen ajatuksissaan?

Koko ikänsä hän oli ollut prinsessa - orpotyttö, josta koulittiin kuningatarta. Hyvää, lempeää ja armollista hallitsijaa, joka menisi naimisiin ja saisi perillisiä vahvistaakseen valtakuntaansa ja sen solmimia liittoja. Hän ei ollut edes kuvitellut, että voisi olla enemmänkin...Että joku vielä jonakin päivänä haluaisi hänen olevan enemmän. (s. 113-114)

Rosen on palattava takaisin omaan linnaansa ja estettävä häät. Hänen on saatava kieroilevat ihmiset vastuuseen ja pelastettava noidat. Haluaa hän myös nähdä oman kaksoissiskonsa, vaikka on yhä tälle vihainen sieppauksesta ja kaikesta. Veri on kuitenkin vettä sakeampaa.

Kirjassa vuorotellaan Wrenin ja Rosen näkökulmia. Molempien tarinat ovat yhtä kiehtovia, mutta toki välillä alkoi ihan ärsyttää, kun aina jäi jokin hyvä kohta joko Rosen tai Wrenin kohdalla kesken luvun vaihtuessa. Romanttiset kuviot ovat hyvin ennalta-arvattavia ja välillä överiyden rajalla olevan siirappisia, mutta oikein ihanan viihdyttäviä sellaisia seikkailullisen ja juonittelupainotteisen juonen ohella. Vaikka välillä saa lukea melko kuumia kohtauksia, on ne silti aika kesyä kamaa. Olisin jopa toivonut hieman rohkeampaa kuvailua. Kustantamon asettama kohderyhmä 13+ pitää siis hyvin kutinsa. 

Prinssi Anselista on tehty suorastaan narrimainen tyyppi, kun taas hänen henkivartijansa Tor on jäyhä, vakaa, uskollinen ja syntisen komea. Helppohan siis Wrenin on häneen rakastua. Pidin ehkä enemmän soturinoita Shenistä, joka on orporaukkana joskus pelastettu Orthan noitayhteisöön, ja jonka ketteryydelle ei kukaan vedä vertaa. Kirjan päähenkilöt Rose ja Wren ovat sopivan erilaisia, ja erot tasoittuvat roolien vaihtumisen jälkeen: Wren oppii olemaan myös hillitymmin ja Rose oppii olemaan rempseämpi ja tarttumaan toimeen. Ja mikä parasta, molempien ennakkoluulot karisevat.

"Tiedän, miltä yksinäinen lapsuus tuntuu." (s. 245)

Jo pelkkä kuninkaallinen juonittelu ja romanttiset kuviot olisivat riittäneet minulle viihdykkeeksi, mutta Wrenin ja myöhemmin Rosen noitakyvyt tuovat kirjaan mielenkiintoista lisää. Niihin ei oikeastaan pureuduta kovinkaan syvällisesti, vaan niitä vain tapahtuu. Wren tarvitsee lumouksien tekemiseen jotain elävää, useimmiten hiekkaa tai multaa, mutta esimerkiksi ruusun terälehdetkin käyvät. Rosen parantajanoidan kyvyt vasta heräilevät tässä ensimmäisessä osassa, mutta toivon mukaan hänen taidoistaan saamme nauttia enemmän seuraavissa osissa. Trilogian kakkososa Kruunun kirous ilmestyykin jo kesäkuun alussa! Jään innolla odottelemaan. 

Kirjan loppu petaa hyvin mielenkiintoisia jatko-osia, joissa Eana joutunee sotaan gevralaisten kanssa ja noitasiskokset pääsevät yhdistämään voimansa.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Coroan kronikat -duologia: Kiera Cass

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Valinta-sarja: Kiera Cass

Aurora: Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen

 Aurora: Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen. Otava 2024

"Tiivistunnelmaisessa romaanissa nuoren vaikuttajan kulissielämä murenee.

Auroralla on kaikki: virheettömät aamurutiinit ja koko ajan kasvava seuraajakunta. Kadehdittava sometili ei kuitenkaan paljasta todellisuutta, johon kuuluvat välinpitämättömät vanhemmat ja salainen lääkevarasto. ​

Täydellinen elämä säröilee entisestään, kun anonyymi kommentoija ja häiritsevät lapsuudenmuistot alkavat piinata Auroraa. Kuinka pitkälle pimeyteen hän on valmis kulkemaan pitääkseen kiinni kiiltokuvastaan? ​

​Pinja Sanaksenahon ja Sari Luhtasen nuortenromaani pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka. Sen toteutukseen saivat osallistua myös vaikuttaja Pinjan seuraajat." (Otava)

Oma arvio:

Tubettajana tunnettu Pinja Sanaksenaho eli Pinkku Pinsku on kirjoittanut yhdessä kokeneen nuortenkirjailija Sari Luhtasen kanssa psykologisen jännärin aineksia sisältävän kirjan, jonka nimenä on hänen toinen nimensä Aurora. Toivottavasti sometähden kirja herättäisi lukuinnostusta myös vähemmän lukevissa faneissa.

Auroran täydelliset rutiinit eivät jää kenellekään epäselväksi, niin tarkasti niitä heti kirjan alusta kuvaillaan. Aurora elää sometykkäysten voimalla, mutta koulussa häntä odottaa karu totuus: hänellä ei ole ketään tosiystävää. Paras ja rakas ystävä Sara muutti toiseen kaupunkiin ja muilla tuntuu olevan jo omat klikkinsä. Hän nauttii kuitenkin somepostaustensa aiheuttamasta ihailusta koulussa ja alkaa lyöttäytyä Minean ja Aadan porukkaan. Aada vaikuttaa todellan ynseältä Auroran seurasta, koska tämä menestyy koulussa paljon paremmin kuin hän. Nytkö tämä vielä yrittää tunkeutua hänen ja Minean väliin?

@bringit Sun uus bägi on niin sairaan ruma. Sen takii se sopii sulle niin hyvin. (s. 85)

Sitten Auroran täydelliseen maailmaan kiemurtelee käärme, sillä hänen sometiliinsä alkaa tulla ikäviä kommentteja @bringit-nimiseltä tyypiltä. Aurora on melko varma, että kommenttien takana on Aada. Toki kommentit kirpaisee Auroran täydellistä eloaan, mutta myös kostoajatukset alkavat nostaa päätään. Auroran elämä ei ole niin täydellistä kuin voisi kuvitella, ja se käy hyvin ilmi siitä, kun tyttö itsekin hätkähtää nähdessään sekaisen keittiön aamuisen somepostaussession jäljiltä, jossa hän on kuvannut täydellistä herkullista aamupalaansa. Sara ei tunnu kaipaavan ystäväänsä uudessa ympäristössään ja silloin Aurora muistaa oman päiväkotiaikaisen ystävänsä Rosan ja sen hämmennyksen, mikä hänen vanhemmissaan oli aina, kun Aurora puhui Rosasta. Voi, kun Rosa olisi vieläkin Auroran tukena!

Hänkin ihan varmasti muistaisi ne yhteiset hetket, sillä vaikka olin pieni, tunsin välillämme supervoimakkaan yhteyden. (s. 24)

Lohtua tuo toki managerisopimus Kasetti-nimisen firman kanssa ja rahakas yhteistyökuvio hiustuoteyrityksen kanssa. Silti Auroraa ahdistaa ajoittain. Kirjan tunnelma alkaa mennä loppua kohti hyytävämmäksi, kun Aurora alkaa muistaa asioita lapsuudestaan. Hän on päättänyt ujuttautua Minean ystäväksi, ja sen takia Aada on raivattava pois tieltä. Hän saakin yllättävän apulaisen, joka alkaa hallita Auroran elämää liiaksikin.

Hymyilin ja tein hänelle tilaa viereeni sänkyyn. Tunsin patjan painuvan alemmas, ja siinä hän oli, ihan kiinni minussa. (s. 110)

Kirja paranee loppua kohti, kun alkaa tapahtua enemmän asioita, kuten käydään tutkimassa autiotaloja urbexia harrastavien Tomasin ja Jeren kanssa. Alku meinaa junnata hiukan liikaa Auroran rutiineissa, somepäivityksissä ja pinnallisissa tyttöjen välisissä kuvioissa, enkä meinannut jaksaa sinnitellä mukana. Kirjan päähenkilö, Aurora, on hyvin vastenmielinen henkilö ja hänestä on vaikea pitää millään tavalla, mutta se kai on kirjan jujukin. 

Hyvin tässä on onnistuttu kuvaamaan somemaailman raadollisuutta ja valheellisuutta. Loppua kohti tulee hyviä ja kaikessa kieroutuneisuudessaan yllättäviä juonenkäänteitä, jotka pelastavat paljon. Kyllä minä jaksoin siis lukea tämän loppuun asti ja irvistellä Auroran henkilöhahmolle, joka toisaalta herättää minussa sääliä, toisaalta inhoa. Välillä hän on My Little Ponyillään leikkivä, yksinäinen ja äidin huolenpitoa kaipaava tyttö, välillä hyvin häikäilemätön omaa etuaan ajaessaan.

Annan arvosanaksi kirjalle 3

Tämä kirja on lainattu kirjastosta.

Muualla:

Helsingin Sanomat

Siniset Helmet

Amman lukuhetki