Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »

sunnuntai 15. joulukuuta 2024

Päivitys Korento-trilogiaan

 Luin Anne-Maija Aallon Korento-trilogian viimeisen osan Unohdettujen kirja. Klikkaa kansikuvasta lukeaksesi arvioni tästä ja aiemmista osista.



sunnuntai 8. joulukuuta 2024

Päivitys Atlas-trilogiaan

 Luin Olivie Blaken Atlas-trilogian toisen osan Atlas - Paradoksi. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni molemmista osista.



sunnuntai 1. joulukuuta 2024

Asioita joista en tiennyt pitäväni: Annukka Salama

 Asioita joista en tiennyt pitäväni: Annukka Salama. WSOY 2024

Kansi: Kaisu Sandberg

"Nimekkään suvun perijä, Konstantin aloittaa uudessa lukiossa ja ottaa heti yhteen muunsukupuolisen Been kanssa. Sammuttaessaan someskandaalin lieskoja nuoret ovat pakotettuja yhteistyöhön. Salaman vetävä romanssi täyttää kaikki fanien odotukset.

Fazerin sininen, Fiskarsin sakset ja Sinclairin arvokellot. Konstantin Sinclair kantaa nimeä, jonka tuntevat kaikki. Konservatiivisella perheellä on hänen tulevaisuuttaan varten valmiit suunnitelmat, mutta ponnistellessaan toisten unelmien eteen Konsta on irrottanut itsensä omista tunteistaan.

Bee Stark, ylienerginen Twitch-striimaaja, nappaa oppilaskunnan puheenjohtajan paikan Konstan nenän edestä. Riitely päätyy someen, ja nuoret joutuvat liittoutumaan puhdistaakseen maineensa. Kun kilpailuasetelma heidän välillään muuttuu joksikin syvemmäksi, Konsta tajuaa mitä hän oikeasti elämältään haluaa – ja mistä hän on valmis luopumaan saadakseen sen." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Olen kovasti odotellut tätä Annukka Salaman kirjaa saapuvaksi. Hänen aiempi nuortenkirjansa Ripley - nopea yhteys oli erittäin iloinen yllätys ja ollut myös kasien vinkkauksissa melkoinen hitti. Asioita joista en tiennyt pitäväni on ollut esillä somessa, kuulemani mukaan etenkin TikTokissa (jota minä en itse seuraa).

Konstantin Sinclair on rikkaan suvun vesa, tottunut ylellisyyteen ja omaan autonkuljettajaan. Hänellä on riittänyt petikumppaneita, ja välillä myös paras kaveri Diana käy sellaisesta, vaikka muuten heidän suhteensa on ystävyyspohjalla. Dianahan on upea, somen muoti-ikoniksikin kutsuttu, rikkaasta perheestä hänkin, mutta Konsta on aina ajatellut Dinoa aina vain ystävänään. Konstantinin perhe jotenkin on mieltänyt heidät pariksi jo aikaa sitten.

Konstantinin perhe on muuttanut vastikään Tampereen kartanosta Helsinkiin, äidin suhteilla asumaan vanhaan pappilarakennukseen,  joten Konstantin aloittaa lukuvuoden uudessa lukiossa. Tietysti monta hänen vanhaa hoitoansa sattuu samaan lukioon, kuinkas muutenkaan. Eipähän tarvitse olla yksin ensimmäisenä päivänä. Muutenkin tuntuu, että kaikki tuntuvat tuntevan hänet. Ja sitten on Bee Stark: upea ilmestys, muunsukupuolinen pitkänhuiskea tyyppi, joka pukeutuu juuri niin omalaatuisesti, ettei konservatiivisen perheen kasvatti voi tätä ymmärtää.  Konstantinin äiti kun sattuu tekemään seurakunnan luottamustyötä ja tuo maahan erilaisia kristillisten järjestöjen kamppiksia, kuten eheytyshoitoja. 

"Meidän pitää puhaltaa Konstantin yhteen hiileen. Sun pitää seistä tämän perheen päämäärien takana." (s. 308)

Bee tuntuu vihaavan Konstantinia, joka ei ymmärrä, miksi. Toisaalta häntä itseäänkin ärsyttää tuon ylienergisen somejulkkiksen läsnäolo. Sitten tapahtuu hämmentävä vessaepisodi, jonka seurauksena he löytyvät lattialta päällekkäin rojahtaneena,  ja heistä päätyy hyvin kyseenalaista sisältöä someen. Konstantin panikoi äidin mahdollista reaktioita kohuun, ja hän haluaa puhdistaa maineensa. Bee ei voisi vähempää välittää. Luokassa sattuneen välikohtauksen seurauksena rehtori on sitä mieltä, että riitapukareille tekisi hyvää tehdä yhteistyötä koulutehtävässä. Pian he myös kisailevat oppilaskunnan puheenjohtajuudesta. Konstantin ei niinkään välittäisi koko pestistä, mutta hänen vanhempansa on pidettävä tyytyväisenä.

Kukahan olisi näiden hänen syntyneiden lastensa puolella? (s. 108)

Niinhän siinä käy, etteivät Bee ja Konstantin voi pitää toisistaan näppejä erossa. Konstantin tutustuu Been ihastuttaviin, välittäviin äiteihin ja hämmästyy, miten jonkin koti voi olla niin normaali. Hän tuntee olevansa arvokas ja huolehdittu Been luona, kun taas omassa kotonaan hän ei ole mitään. Äiti katsoo pitkin nenänvarttaan hameisiin pukeutuvaa Beetä. Miten äidille voisi koskaan sanoa, ettei Konstantin ole hetero? Konstantin ei voi myöntää asiaa edes itselleen, sillä hänen takaraivoissaan on niin vahva sisäistetty homofobia. Kun Been ja Konstan suhteen laatu tulee lopulta selville hyvin ikävällä tavalla, Konstan vanhemmat eivät ole ollenkaan innoissaan. Eihän heidän oma poikansa voi olla mikään homo ja seurustella muunsukupuolisen kanssa, ei varsinkaan kun äiti on mukana sellaisia vastustavissa hankkeissa.

"Sukupuoli on se mitä ihmisellä on housuissa!" Äiti huutaa.
"Jaa, no mun sukupuoli taitaa olla sit sun poikasi" Bee sanoo ja vetää reppuni vetoketjun kiinni. "Mennään." (s. 270)

Been kautta tulevat tutuksi myös autismi ja ADHD, kun taas Konstantinin kautta käsitellään keskivaikeaa masennusta ja henkistä väkivaltaa. Nämä ovat tärkeitä teemoja, vaikka etenkin Been omien nepsyominaisuuksista kertominen menee hiukan valistamisen puolelle. Vaikka henkilöiden dialogit on tosi autenttisia, he puhuvat uskottavasti nuorten kieltä, niin tuollainen opettavaisuus paistaa aina pikkuisen läpi. 

---"Ja nää sun hiukset, kun ne on sekaisin aamulla. Ei ne ole tavallisesti sekaisin. Ne on täydellisesti sekaisin ja mä en kestä sitä." (s. 261)

Minä olisin halunnut rakastaa täysillä tätä kirjaa, mutta jotenkin en päässyt ihan täysillä mukaan. Minulla oli tätä lukiessa välillä hiukan outo olo. Konstantin ei ole mitenkään helppo henkilöhahmo pitää, vaikka toki sympatiaa voi herätä hänen henkisesti kurjista kotioloistaan, mutta en varsinaisesti pitänyt Beestäkään. Ehkä heissä molemmissa oli nyt liikaa minulle. Lisäksi heidän jatkuva kiimailu ei ehkä ole sellaista romantiikkaa, josta pidän: sama vika oli lukiessani Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -kirjaa, jossa tyypit olivat joka käänteessä toistensa kimpussa. Että jokainen pikkurillin hipaisukin saa aikaan valtaisan stondiksen. Konstantinin perheen konservatiiviset mielipiteet olivat ehkä myös pikkuisen liian överiksi vedettyjä minun makuuni.

Uskon kuitenkin, että tämä on valtaisa hitti nuorten keskuudessa. Onhan tämä todella viihdyttävä ja nopsakkalukuinen, tässä on aivan loistava idea, henkilöhahmoina mielenkiintoiset, keskenään erilaiset persoonat, arvokasta nepsyasiaa, dialogipainotteinen kerronta, loistavaa flirttailua, suosittu enemies-to-lovers -trooppi ja loppua kohti tiivistyvää draamaa. Muutama yllättävä paljastuskin tulee lopussa, joten ihan täysin ennalta-arvattava juoni tässä ei ole. Kuumat kohtaukset eivät ole ollenkaan graafisia, joten kyllä tätä kehtaa jo 13+-ikäisille vinkata. Muistaakseni Ripleyssä oli paljonkin kuvailevampaa seksiä. Heartstopper ja Young Royals -maininnat olivat kivoja, eikä minua haitannut Harry Potter -hahmojen cosplay ollenkaan, vaikka muutamien arvioiden kirjoittajia se on hiukan kismittänyt.

Annan arvosanaksi tälle 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä:


sunnuntai 24. marraskuuta 2024

Intermezzo: Sally Rooney

Intermezzo: Sally Rooney. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2024

Englanninkielinen alkuteos: Intermezzo. Kansi: Faber (fontti), Le Murmure @Jeremy Lande (kuva)

"Kulttikirjailijan odotettu romaani kysyy, miten paljon ihminen voi kantaa sisällään särkymättä.

Koubekin veljeksillä ei tunnu olevan juuri yhteistä. Peter on juristi, jolla on elämä ulkoisesti mallillaan. Isän kuoleman jälkeen hän kuitenkin lääkitsee itseään uneen ja räpiköi suhteissaan kahden naisen – ensirakkautensa Sylvian ja anarkistisen Naomin – kanssa.

Ivan, sosiaalisesti kömpelö shakinpelaaja, on aina pitänyt itseään isoveljensä vastakohtana. Surun keskellä hän tapaa itseään vanhemman Margaretin, ja heidän elämänsä kietoutuvat yhteen intensiivisesti.

Sureville veljeksille ja heidän rakkailleen ajanjakso on kuin välisoitto, jossa sekoittuvat halu, epätoivo ja mahdollisuus uuteen." (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Yksi asia on varma: kun irlantilaiselta Sally Rooneylta ilmestyy uusi kirja, minä luen sen. Enkä tule kai koskaan pettymään. Kun joku kirjailija osaa kirjoittaa niin taitavasti ja tyylillään vetoaa minuun joka kerta, se on match made in heaven. 

Tällä kertaa keskeisinä henkilöinä ovat Koubekin veljekset: 23-vuotias Ivan ja 32-vuotias Peter. Vanhempi ja omasta mielestään kaikin puolin menestyneempi Peter on  matkalla tyttöystävänsä Naomin luo. Hän muistelee vielä häpeällä Ivanin karmeaa pukua, joka tällä oli heidän isänsä hautajaisissa, ja sitä säälinsekaista tunnetta, jota hän tunsi hammasraudoin varustettua tyylitöntä ja epäsosiaalista pikkuveljeään kohtaan. Naomi, joka on saman ikäinen kuin Peterin veli, ihmettelee hiukan, miten kuuli vasta nyt Peterin isän kuolemasta. Peter ei juuri näyttäydy upean Naomin seurassa, sillä heidän ikäeroansa ei katsottaisi varmaankaan hyvällä. Ja olihan Peterillä lohtuna hautajaisissa entinen tyttöystävä Sylvia.

Ivan on aiemmin pelannut shakkia enemmän tosissaan, mutta viime aikoina hän on osallistunut lähinnä erilaisiin tempauksiin. Niin kuin nyt erään pikkukaupungin shakkikerhon tapahtumaan, jossa hän pelaa kymmentä muuta pelaajaa vastaan. Ja voittaa ne kaikki. Peter puhuu veljestään shakkinerona, mutta Ivan ei pidä itseään sellaisena. Hän tekee tilaisuudessa vaikutuksen Margaretiin, erittäin viehättävään naiseen, joka huolehtii tapahtumassa käytännön järjestelyistä. Niin paljon, että he suuntaavat yhdessä vielä jatkoille paikalliseen pubiin ja sieltä Margaretin asunnolle. Ivan ei ole ihan täysin kokematon, mutta nuoruudessaan hyvin kömpelö. Yli kolmikymppinen Margaret hämmästelee sitä, miten tunteekaan vetoa tuohon sosiaalisesti kömpelöön, itseään paljon nuorempaa kaveriin.

Elämä itse, Ivan ajattelee, elämän jokainen hetki on yhtä arvokas ja kaunis kuin kaikki maailman shakkipelit, jos vain tietää miten elää. (s. 265)

Kirjassa puidaan Peterin ja Ivanin suhdetta toisiinsa, joka alkaa mennä hyvin tulehtuneeseen suuntaan isän kuoleman jälkeen. Slovakialaistaustaiselle isälle on ollut tärkeää, että pojat ovat sovussa, mutta nyt tämä ei ole katsomassa heidän perään. Suru isän kuolemasta on yhteinen, tosin Peterille tunteiden näyttäminen etenkin veljensä nähden on ylivoimaisen hankalaa. Todellinen riita puhkeaa heidän välilleen viimeistään silloin, kun Ivan saa kerrottua suhteestaan Margaretiin. Peter töksäyttää asiasta hyvin rumasti, sillä eihän hän voi tajuta, miten häntä itseäänkin vanhempi nainen voisi olla mitenkään järjissään kiinnostuessaan hänen veljestään. Jolla on hammasraudat ja kaikki. Ei mitenkään. Ivaniin Peterin reaktio koskee erityisen paljon, sillä hän tuntee tosi suuria tunteita naista kohtaan. Peter on ollut hänelle aiemmin suuri ihailun kohde, isoveli, joka tutustutti hänet shakkiin. Nyt isoveli on ylimielinen ja pitää veljeään typeränä.

Hän tuntee taas hien nousevan iholle collegepuseron kauluksen alla hänen ajatellessaan naista, ja sitä toista. Omaa käytöstään, joka tuntuu nyt väärältä, jopa moraalisesti käsittämättömältä. Ihmisellä, joka tappaa toisen, on sentään motiivi. Mitä ihmettä Peter oikein puuhaa, on puuhannut. (s. 309)

Eipä Ivan tiedä, että Peter itse tapailee yhtä aikaa kahta naista: Ivanin ikäistä, koditonta ja epämääräistä somemateriaalia tuottavaa Naomia, sekä ex-rakastaan Sylviaa, joka on loukkaantumisensa jälkeen aikoinaan pannut itse välit poikki Peteriin. Peter huomaa kuitenkin, että rakastaa Sylviaa yhä yli kaiken. Naomi tietää heidän ystävyydestään, muttei siitä, että mukana on syvempiäkin tunteita. Sylvia taas tietää Naomista lähes kaiken. Jossain vaiheessa Peterin pitäisi kai kuitenkin päättää, kumman kanssa hän jatkaisi. Hän ei voi saada molempia, vai voiko?

Molempien veljesten rakkaussuhteita puidaan monesta eri näkökulmasta: miten muut suhtautuisivat, jos yhä naimisissa olevan Margaretin ja Ivanin suhde tulisi julki, tai miten uudessa avioliitossaan elävä, kylmäkiskoinen äiti suhtautuisi paljon nuorempaan Naomiin tai paljon vanhempaan Margaretiin. Margaret käy kovaa kamppailua itsensä kanssa, sillä hän on tiukassa syynissä pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat hänen tapauksensa alkoholistimiehen vaimona. Ivan on tunnekuohussaan täysin Margaretin lumoissa, ja osaa tuoda hyvin suoraviivaisen ajattelutavan heidän suhteeseensa. 

Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. (s. 72)

Peterillä on taas mennyt todella huonosti isän kuoleman jälkeen ja hänellä on ongelmia päihteiden kanssa. Tämä holtiton, jonkinlaisesta tunnelukosta johtuva käyttäytyminen ei jää Naomilta eikä Sylvialta huomaamatta.  Peter saa molemmilta naisilta eri asioita: Naomi on kokeilunhaluinen seksuaalisesti, kun taas Sylvia ei ole voinut onnettomuutensa jälkeen tehdä enää kaikkia asioita. Peterin vonkaus loukkaa häntä, sillä hän haluaisi tämän muistavan hänet sellaisena kuin ennen onnettomuutta. 

Mukana on myös koira, nimittäin Ivanille rakas Alexei on ollut Christine-äidin hoteissa isän kuoleman jälkeen. Äiti tivaa jatkuvasti, milloin pojat keksivät koiralle uuden paikan, sillä hän ei voi sietää koko elukkaa. Ivanin vuokrakämpässä ei saa pitää eläimiä, eikä Peterkään reagoi asiaan. Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun äiti ilmoittaa etsivänsä koiralle uuden omistajan, on Ivanin haettava koira mukaansa ja keksittävä jotain.

Suudella muiden katseista piittaamatta, piittaamatta siitä nähtiinkö heidät vai ei. (s. 332)

Kirjan kirjoitustyyli on hyvin erikoinen, sillä kaikki on aika lailla yhteen pötköön kirjoitettua. Toki erilliset luvut on jaoteltu ja kirja on jaettu kolmeen osaan. Dialogeja taas ei ole erotettu mitenkään tekstistä, mikä aluksi saattaa tuntua kummalliselta, mutta minä totuin siihen ainakin hyvin nopeaa. (Huomasin sitten, että samanlailla dialogit ovat olleet Rooneyn aiemmassakin kirjassa Kaunis maailma, missä olet.)  Koska veljekset eivät ole minäkertojina, heidän näkökulmansa erottaa kyllä tyylistä huolimatta hyvin. Välillä minusta tuntui, että ihan kuin lukisin säeromaania, jossa toteutus vain ei ole niin ilmava. Ja oikeasti tämä tyyli on erittäin toimiva ja oikein nautittava lukea. Rooney osaa kirjoittaa niin, että henkilöt tulevat todella lähelle.

Intermezzo on koskettava, raadollinen mutta kaunis tarina veljeydestä ja rakkaudesta. Valinnoista, erilaisista valinnoista nimenomaan. Ennakkoluuloista, oletuksista. Ympäristön paineesta ja siitä, mikä itselle on lopulta tärkeää. Mitään ei selitetä ja pureskella lukijalle valmiiksi, vaan kaiken saa yhdistellä itse. Eihän tätä kirjaa voi muuta kuin rakastaa!

Olisi kiva nähdä tämäkin TV-sarjana, kuten Rooneyn kaksi ensimmäistä teosta, mutta mitä tutkailin muutamista lähteistä, kirjailija ei ole innostunut ajatuksesta. Harmi.

Annan arvosanaksi tälle täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!


Muualla:

Helsingin Sanomat

Helsingin Sanomat

Lumiomena

YLE


Samantyylistä:

Kaunis maailma, missä olet: Sally Rooney

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin

Aikuiset: Emma Jane Unsworth







sunnuntai 17. marraskuuta 2024

Lumola-sarja: J.S. Meresmaa

Pimeänkynsi: J.S. Meresmaa. Kuvittanut Elina Äijälä. Karisto 2024 (Lumola #1)

Kansi: Elina Äijälä (kuvitus)

"Kutkuttavan karmiva, upeasti kuvitettu nuorten kauhusarja alkaa.

13-vuotias Aapo on muuttanut Mustakolun kylään. Eräänä päivänä hän näkee salaperäisen tyypin, jolla on samannäköinen tatuointi kuin hänen hiljattain kuolleella vaarillaan. Voiko se olla sattumaa? Kun Aapo päätyy frisbeegolfia pelatessaan Lumolan kartanon pihaan, alkaa kylässä vaikuttaa olevan muutakin outoa. Aapo kohtaa ensimmäisen hirviönsä - joita kartano on pullollaan.

Vaikka kaikki kartanossa asuvat hirviöt eivät ole vaarallisia, jotkin niistä ovat. Aapo alkaa nähdä painajaisia uhkaavasta pimeydestä. Pian hän huomaa tempautuvansa keskelle tapahtumia, joissa unet ja totuus sekoittuvat vastustamattomaksi pyörteeksi." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kaipaan kasien genrevinkkauksiin jatkuvasti helppoja kirjoja suomen toisena kielenä opiskeleville ja muillekin, joilla on lukemisessa haasteita. Nykyään heitä on yhä enemmän, ja kirjavinkkauksissa lainaan lähtee yhä enemmän ohuemmat ja helpommat kirjat. Niinpä innostuin kovasti tästä Meresmaan uudesta kuvitetusta Lumola-kauhusarjasta. Jännärit ja kauhut kun ovat niitä genreistä suosituimpia, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa Mustakoluun ihan vasta, ja Aapoa jännittää aloittaa kasiluokka uudessa koulussa. Nyt on kuitenkin vielä kesäloma, ja Aapon täytyy tehdä töitä isänsä kaupalla. Hän törmää kaupassa mystiseen tyyppiin, jolla on hämmästyttävän samanlainen tatuinti ranteessaan kuin kaivosonnettomuudessa menehtyneellä vaarilla. Aapo nimeää tyypin Tiikeritassuksi, ja mokaa itsensä ottaessaan kuvan muka huomaamattomasti tämän tatuoinnista - käyttäen salamaa! Pakeneminen pilkkopimeään takahuoneeseen ei ole hyvä idea, sillä Aapo pelkää kuollakseen pimeää. 

Aapo yrittää unohtaa välikohtauksen nakkelemalla kiekkoja frisbeegolfradalla, mutta tietysti hänen paras ja uusin kiekkonsa Enigma lentää Pimiäjoen toiselle puolen. Sitten alkaa tapahtua kummia: outo zombisilmäinen, mustaleukainen orava varastaa hänen lenkkarinsa, johdattaa hänet veneelle, jolla Aapo pääsee joen toiselle puolen. Ja joen toisella puolella on lisää omituisia otuksia, nimittäin mustaleukainen kettu nappaa frisbeen suuhunsa ja jolkottelee menemään. Ja sitten Aapo huomaa olevansa keltaisen kartanon pihalla, jonka ikkunasta kettu hyppää sisään kiekko suussaan.

- Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. (s. 69)

Lumolan kartano ei ole mikä tahansa kartano, sillä se on täynnä hirviöitä. Tämä valkenee Aapolle pian, sillä kartanossa työskentelevät Immu ja Molla luulevat pojan olevan tulossa sinne töihin hoitamaan hirviöitä. Aapo ei saa sanottua totuutta, sillä hänellä on välillä vaikeuksia ilmaista itseään. Jäisikö hän kiinni siitä, että onkin tunkeilija eikä työntekijä? Millainen on arvostettu Elviira eli Elvis, joka johtaa paikkaa? Entä Isoäiti, joka ilmoittaa löytyneistä hirviöistä? Miksi Aapo näkee kammottavia unia, joissa pimeys imaisee hänet mustuuteensa sisälle?

Pimeys liikahti häntä kohti.

Se tulvahti päin kuin musta aalto,
ja sen kynnet viilsivät ilmaa. (s. 105)

Pimeänkynsi aloittaa hyvin kiehtovan fantasiamaisen kauhusarjan, jossa ensin viattomilta vaikuttavat hirviöt muuttuvat Aapon painajaisunien veroisiksi. Juoni tarjoaa yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita sopivaan tahtiin. Lumolan kartanoon ja hirviöihin liittyy monia kiehtovia yksityiskohtia, joita paljastuu varmasti lisää jatko-osissa. Loppu jättää hyvin uteliaaksi ja suorastaan pakottaa tarttumaan jatko-osaan. Parhaiten tämä kirja uppoaa varmastikin varhaisnuoriin lukijoihin noin 10-vuotiaista ylöspäin, mutta voisin vinkata tätä helppona kaseillekin, vaikka onkin ehkä hiukan lapsekas heille. Elina Äijälän kivat kuvitukset eivät ole kuitenkaan mielestäni liian lapsekkaita ja kauhun tunnelma tiivistyy loppua kohti pelottavammaksi. 

Erityisesti plussaa vielä muunsukupuolisesta henkilöhahmosta, jota Usva ilmiselvästi edustaa ainakin oman tulkintani mukaan. Muutenkin hahmoissa on otettu huomioon erilaiset kehot ja ihonvärit.

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


sunnuntai 10. marraskuuta 2024

Meren koskettamat: Leena Paasio

 Meren koskettamat: Leena Paasio. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen (suunnittelu), AdobeStock & Tuomas Hulk/Estline AB (kuvat)

"Kohti tuntematonta rantaa

Saaristolaistytön matka oman menneisyyden arvoituksiin, joiden taustalla kaikuu Estonian synkkä onnettomuus. Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan kirjoittajan uusi merellinen nuortenromaani.

Ysiluokkalainen Louna asuu kasvattivanhempineen Utön saarella. Hän ei ehtinyt tuntea äitiään eikä mieti juuriaan, kunnes joku tuo äidin haudalle kukkia. Saari tuntuu äkkiä pieneltä ja Louna alkaa pohtia, keitä hänen biologiset vanhempansa oikein olivat. Kun Louna viettää Utössä helsinkiläisten meripartiolaisten kanssa pari ikimuistoista kesäpäivää, syntyy päätös lähteä Helsinkiin lukioon. Louna haluaa selvittää oman tarinansa eikä päätöstä ainakaan jarruta uuden kaveriporukan Hanneksen kuumottava huomio.

Kirjagramin lumonnut Paasio kuvaa jälleen koskettavasti lukiolaisnuorten elämää, ihastuksia ja oman suunnan löytymisen tärkeyttä."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Leena Paasion aiempi nuortenkirjapari Harmaja luode seitsemän ja Bengskär itä kahdeksan olivat oikein mukavia lukukokemuksia, joten en muuta odottanutkaan tältä hänen uusimmalta. Kirjan nimi, Meren koskettamat, antaa vihiä siitä, että merellisyys säilyy Paasion seuraavassakin kirjassa. Sain juuri tämän kirjan luettuani tiedon, että se on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana tänä vuonna. Mahtavaa!

Oli kyllä oikein dramaattinen ja erikoinen kirjan aloitus tässä, sillä kaikki alkaa Estonian turmasta Milla-nimisen tytön kokemana. Nuori milla pelastuu ihmeen kaupalla tuosta kuuluisasta onnettomuudesta ja pelastautuu Utön saarelle, jossa ystävälliset Birgit ja Peter ottavat hänet hoiviinsa. Millan mieleen jää ystävällinen solttupoika Aku, joka pitää häntä kädestä matkalla Birgitin luokse heti onnettomuuden jälkeen. 

Sitten seurataankin nykyhetkessä 16-vuotiasta Lounaa, Utö-saaren asukkia, jonka elämä mukavien Birgitin ja Peterin kanssa on vakaata, mutta ei todellakaan tylsää. Kuutti-koira tuo säpinää elämään tempauksillaan, ja hyvin erityinen Valo-ystävä aiheuttaa välillä iloa, välillä harmia Lounan elämään. Kesäisin saarella riittää säpinää turistien ansiosta, ja nytkin Louna saa ohjata erästä helsinkiläistä partiolaisten ryhmää majakkakierroksella ja myöhemmin myös melontaretkellä. Hän on tottunut tekemään töitä Birgitin puodissa ja Valon äidin, Marjukan Majakka-kahvilassa ja turistiryhmien vetäjänä. Päivän päätteeksi Louna käy hiljentymässä äitinsä haudalla. Äitinsä, joka kuoli heti hänen syntymänsä jälkeen.

Mummia ja vaaria parempia vanhempia olisin tuskin voinut saada. Biologia ei määritellyt perhettä vaan halu elää yhdessä ja pitää rakkaidensa puolia tilanteessa kuin tilanteessa. (s. 204)

Louna ei tiedä äidistään muuta, kuin että hän selviytyi kamalasta Estonian onnettomuudesta, mutta menetti merelle hyvän ystävänsä Piretin. Tämän jälkeen äiti on oleskellut Birgitin ja Peterin luona Utössä. Isästään hänellä ei ole mitään tietoa, mutta tietää, että hänen isoäitinsä on yhä elossa. Birgit ja Peter ovat olleet vaitonaisia asioista suojellakseen Lounaa, joka on heille kuin oma tytär. Suorasukaista, autismipiirteiden takia erikoisesti käyttäytyvää Valoa ärsyttää Lounan menneisyyden vatvominen ja äidin sureminen, sillä eihän tämä ole koskaan edes äitiään nähnyt. Lounaa taas ärsyttää Valon asenne ja omistushaluisuus, sillä tämä osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä heti, kun Louna tutustuu paremmin helsingistä tulleisiin vierailijoihin, Oonaan, Hannekseen ja Mikkiin. 

Helsingin kolmikosta Oonan veli Hannes alkaa kiinnostaa Lounaa erityisen paljon, kunnes hän saa kuulla, että tällä on tyttöystävä mantereella. Niinpä tietysti. Omille tunteilleen ei voi kuitenkaan oikein mitään, ja parin välillä on pientä, kuumaa flirttiä melontaretken lomassa. Lounan aiempi aikomus pitää välivuosi ja odottaa lukioon menoa siihen, että vuotta nuorempi Valokin on lähdössä, alkaa väistyä mielenkiintoisemman suunnitelman edessä. Oona ystävineen houkuttelee Lounaa Haagan yhteislyseoon, jossa he kaikki  opiskelisivat myös. Sattumoisin Lounalle olisi asuntokin olemassa lähistöllä, sillä äidiltä peritty asunto on odotellut häntä vuokrattuna. Pystyisikö hän selvittämään juuriaan Helsingistä käsin paremmin? Valo ei tietenkään ota Lounan suunnitelmia hyvin vastaan ja ystävät ajautuvat ikävään riitaan. 

- Ajattelitko kertoa mulle lainkaan vai olisitko vain jonain kauniina päivänä häipynyt saarelta? (s. 93)

Meren koskettamat on kirja täynnä suuria tunteita, menneisyyden haamujen selvittelyä ja rosoista elämää. Lounalle paljastuu, ettei äidin menneisyys ole kovinkaan ruusuinen, eikä isoäitikään ole täydellinen pullantuoksuinen mummo. Ikänsä saaristolaiselämää elänyt Louna sopeutuu Helsingin vilinään yllättävän hyvin uusien, ihanien ystävien avulla, ja samanlailla tyttö löytää luonnon rauhaa pääkaupungistakin. Mikki ja hänen pikkuveljensä Risse, josta tulee Lounalle hyvä ystävä, asuvat vanhempiensa työn vuoksi Suomenlinnassa, ja sinne kirjan tapahtumat sijoittuvat useaan kertaan, koska nuoret viihtyvät siellä paremmin kuin hyvin. Poikien vanhemmat Petteri ja Anu ovat erittäin vieraanvaraisia ja mukavia, ja Louna tuntee olevansa siellä turvassa.

Meri on vahvasti läsnä kirjassa. Ikävämmistä yhteyksistä eli Estonian turmasta siirrytään mukaviin melontaretkiin, purjehtimassakin käydään ja kalastamassa tietysti. Voin miltei kuulla lokkien kirkunan ja meren aaltojen äänet lukiessani niitä kohtia, joissa olla Utössa ja Suomenlinnan tienoilla. Louna on elänyt aina elänyt saarella ja on osa sitä ja sen luontoa, ja juuri tämä kiehtoo Hannesta, joka ihastuu tyttöön heti ensi silmäyksellä. Lounan ja Hanneksen välillä on toimivaa flirttiä ja hapuilevaa tunteiden tunnustelua. 

- Arvaa mitä Valo? Oona kysyi toivuttuaan hiukan. - Sä vielä pyyhit tällä kaupungilla lattiaa ja saat sen palvomaan itseäsi. (s. 187)

Kirjassa on tosi erilaisia henkilöhahmoja, joista esimerkiksi Lounan ystävä Valo on monisäikeisin tapaus. Alussa suorastaan inhosin häntä hänen käytöksensä takia, mutta onneksi hän muutti hieman tapojaan kirjan edetessä. Pidän siitä, että aikuisetkaan eivät jääneet pelkiksi statisteiksi, vaan heilläkin on lähes jokaisella oma persoonansa ja tarinansa.

Suurimmat tunteenpurkaukset ja yllättävimmät käänteet on säästetty ihan kirjan loppumetreille. Kyyneleiltä ei voi paatuneinkaan lukija välttyä, sillä niin tunteikasta tapahtumaa on luvassa. Yllätyinkö totaalisesti lopun käänteistä? En ihan täysin, sillä kyllä minä ainakin aloin jo arvailemaan, mitä tuleman pitää. Kirjassa ripotellaankin hienovaraisia vihjeitä, jotta lukijakin voi itse päätellä lopputulemaa ennen Lounaa. 

Meren koskettamat on Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Pidän kovasti peukkuja pystyssä! 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 


Samantyylistä:


keskiviikko 6. marraskuuta 2024

Iso hyppy: Mila Teräs

 Iso hyppy: Mila Teräs. Otava 2024

Kansi: Päivi Puustinen, Adobe Stock

"Vahvasti ajassa kiinni oleva nuortenromaani rohkeudesta hypätä tuntemattomaan.

17-vuotias Routa tuntee olevansa eri maata kuin varakkaat ja huolettomat lukiokaverinsa. Kotona jääkaapissa on vain valot, isä on nuutunut sohvalle ja Roudan on kannettava vastuuta pikkusiskosta. Hän ei odota tulevaisuudeltaan mitään – miksi odottaisi.

Jotakin kuitenkin tapahtuu, kun vanhojentansseja ohjaava Otso houkuttelee hänet tanssitunneille. Uuden harrastuksensa avulla Routa näkee itsensä uutena: hänessä on voimaa ja rohkeutta astua pois ahtaista kuvioista." (Otava)

Oma arvio:

***Kirja on pyydetty arvostelukappale, kiitos kustantajalle.***

Mila Teräksen realistiset nuortenromaanit kertovat kipeistä, realistisista aiheista. Aiemmin blogissa esittelemäni Amiraali kertoo nuoren transvestiittipojan tarinan, kun taas viimeksi ilmestynyt Yökirjeitä groomingista. Molemmissa kirjoissa nuorilla päähenkilöillä on ollut jokin harrastus, intohimo, joka on auttanut jaksamaan vaikeuksista huolimatta. Amiraalissa se on vaatteet ja pukeutuminen, Yökirjeissä taas ratsastus. Nyt uusimmassa romaanissa Iso hyppy päästään tanssin maailmaan, ja sehän vain minulle tanssinharrastajana sopii.

Routa on tykännyt aina tanssia, sillä se tuntuu hänestä luontaiselta tavalta liikkua ja kokea musiikki. Hän tekee sitä kuitenkin vähän salaillen. Pikkusiskon Meten kanssa hän voi kotona pyörähdellä, mutta edes vanhojentansseihin hän ei ole ollut aikeissa ilmoittautua. Eihän hänellä olisi edes varaa pukuun, ja kuka kumma haluaisi hänen, finninaamaisen pojan kanssa tanssia. Ruokaakin on niukasti, ja eläminen työttömän isän kanssa on kituuttelua. Isä on menettänyt lopullisesti ryhtinsä sen jälkeen, kun tämän ex-naisystävä Tarja päätti lähteä pois heidän kodistaan. Routa kaipaa Tarjaa ja tämän poikaa Miskaa elämäänsä, ja on hiukan vihainen, ettei Tarja ole kysellyt hänen kuulumisiaan. Äidin poismenosta on jo niin kauan, että hän on vain kaunis nainen valokuvissa.

Routa on salaa ihastunut kauniiseen Aleksandraan, jonka tietenkin komea Johannes taas tanssiparikseen. Eihän Routalla olisi mitään mahiksia tyttöön, mutta ainahan haaveilla voi. Hän yllättyy, kun Pinja tuleekin kysymään, voisiko Routa sittenkin harkita tanssivansa ja tulevansa Pinjan pariksi. Miksipäs ei. Pinja on kiva tyttö, jolla on paljon mielipiteitä esimerkiksi ilmastoasioista. 

Oliko hänellä oikeutta olla näiden seinien sisällä, jos hän ei edes yrittänyt yhtä paljon kuin muut? (s. 36)

Tanssia opettava Otso tekee vaikutuksen Routaan ja katutansseja harrastavaan Saifiin ja houkuttelee poikia kokeilemaan balettia omassa tanssikoulussaan. Tämä mullistaa Otson elämän. Hän rakastaa sitä, minkä tunteen tanssi hänessä aiheuttaa. Hän ja Saif myös ystävystyvät tanssitreenien lomassa ja jakavat omia huoliaan, vaikka alkuun Otso ei haluaisi puhua heidän köyhyydestään eikä esimerkiksi päästää Saifia kotiinsa, jossa on aina sekaista eikä juuri mitään tarjottavaa.

Johonkin osui, kirpaisi. Routa tajusi suunnistavansa ihan eri kartalla kuin puhujat, kaikki nämä tyypit, joiden vanhemmilla oli valuuttaa. Se, jolta puuttuivat nämä muille itsestään selvät kokemukset, tunsi haalistuvansa vähän. (s. 17)

Kirjassa kuvaillaan Routan perheen taloudellista ahdinkoa hyvin yksityiskohtaisesti. Siitä, miten Meten kaverin synttärit aiheuttavat Routassa ahdistusta, kun lahjaan tarvittavat pennoset on kaivettava milloin mistäkin. Kuinka heillä on usein oikeasti nälkä, ja he myöhästyvät läheisen autoliikkeen makkaratarjoilusta nipin napin. Miten Routa ei ymmärrä, miten rikkaiden perheiden lapset kehtaavat valittaa kouluruuasta, sillä se on hänelle usein se ainoa oikea ateria päivässä. Miten isän kauan odotettuna rahapäivänä he voivat ostaa muutakin kuin makaronia. Miten Routa uskaltautuu ruokakassijonoon ja kohtaa siellä muita vähävaraisia. Ruokakasseja jakeleva  romaninainen Miranda tulee tutuksi, ja häneltä saa hyviä vinkkejä kaikenlaiseen apuun.

Hän ei koskaan käyttäytyisi kuin isä. Hän halusi oppia kasvattajansa virheistä. Hän halusi tehdä erilaisia valintoja ja tavoitella unelmiaan. (s. 153)

Kirjaa lukiessa tuntuu, kuin sydän särkyisi palasiksi, niin uskottavasti Routan perheen ahdinko on kuvattu. Mette-sisko haaveilee Mallorcan matkasta, jolle todennäköisesti ei koskaan tule pääsemään, ja saa kirppikseltä kuluneen turistipaidan, josta koulukaverit sitten tietysti kiusaavat. Routa ei uskalla vielä ajatellakaan, mistä ihmeestä saisi itselleen frakin tansseihin, samalla kun luokkakaverit puhuvat kalliista kampaamokäynneistään. Hänen kaikki vaatteensa ovat kirpparilta. Luksusta on, kun hän voi rahapäivänä ostaa Metelle uusia pikkareita resuisten tilalle. Isä ei osaa ottaa ohjia käsiinsä, vaan rypee sohvallaan ja räyhää Routalle, jolla alkaa olla mitta täynnä isän ponnettomuuden kanssa. Hän haluaisi aloittaa Otson tanssitunnit, mutta isä ei pidä balettiharrastusta oikein minään. 

Tanssimalla hän uskalsi astua hetkeen. Pää ja kroppa olivat kerrankin yhtä. Melkein aina muulloin ne olivat erillään. (s. 115)

Tunnelin päässä näyttäisi olevan kuitenkin valoa, sillä tanssiminen, ystävyys Saifin kanssa, vanhojentanssit Pinjan parina ja Aleksandran kanssa viestittely nostavat Routan itsetuntoa. Ehkä asiat sittenkin järjestyvät?

Kirjan pääteemana on köyhyys, ja se on minusta tuotu hyvin esille. Routan koulukaverit, jotka ovat rikkaista tai hyvin toimeentulevista perheistä, tuovat kontrastia Routan köyhyydelle. Hän on tottunut kantamaan vastuuta pikkusiskostaan ja isästäänkin, koska tästä ei ole oikein enää siihen. Tanssin vaikutus pojan elämään on tuotu hyvin esille, tanssi on mukana alusta alkaen tavalla tai toisella. 

Pientä purnausta: nuorten henkilöiden keskustelusta paistaa välillä kuitenkin ehkä liikaa läpi aikuisen ääni. Mietin moneen otteeseen, juttelisivatko oikeasti 17-vuotiaat pojat keskenään näin. Kirjassa sorruttiin ehkä myös fiilistelemään liikaakiin sitä tunnetta, miten tanssi on ihanaa. Ymmärrän, että se on tärkeä juttu Routalle, mutta vähempikin hurmostelu olisi riittänyt.

Iso hyppy on tärkeä kirja. Vähävaraisuudesta ja eriarvoisuudesta saa ja pitää olla samaistuttavia nuortenkirjoja. Lisäksi Routan tarina kannustaa astumaan ulos ahtaista rooleista, joita ympäristö usein asettaa. Isän ja sedän naljailusta huolimatta hän aloittaa baletin ja lyö kaikki ällikällä vanhojentanssien soololla. Myös muiden henkilöiden, kuten Aleksandran, kautta käsittelyyn tulee lukiolaisten joko sisältä tai ulkoa tulevat, usein kohtuuttomat vaatimukset. Kirja on mukavan helppolukuinen, siinä on lyhyet luvut ja simppeliä kieltä, vaikka välillä aiemmin mainitsemani hurmostelu (onko se edes sana, en tiedä) hiukan voi etäännyttää kokematonta lukijaa.

Annan arvosanaksi 3,5

Muualla: 



Samantyylistä:



sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:


sunnuntai 27. lokakuuta 2024

Brielle & Bear -sarja: Salomey Doku

Brielle & Bear - Olipa kerran...: Salomey Doku. Suomentanut Viivi Ängeslevä. Otava 2024 (Brielle & Bear #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brielle & Bear - Once upon a time... Kansi: Salomey Doku & Harper Collins Publishers Ltd

"Satujen lumoa ja ripaus taikaa: Briellen ja Bearin rakkaustarina on lukijalle karkkia.

Suloisen romanttisen sarjakuvasarjan ensimmäinen osa.

Satujen sääntö nro 1: parhaat sadut alkavat sanoilla Olipa kerran… Haaveilusta tykkäävä Brielle tietää kaiken saduista. Hän aloittaa opiskelun Olipa kerran -yliopistossa, ja kun hän tapaa kirjakaupassa Bearin, rugbyjoukkueen ujon varakapteenin, vuosi alkaa mainiosti. Kaksikkoa yhdistää rakkaus kirjoihin.

Brielle on päättänyt unohtaa menneet. Bearin kanssa hän kokee vihdoin elävänsä unelmaansa. Kunnes hän huomaa, ettei ole ainoa, joka salaa jotain…"(Otava)

Oma arvio:

Jee, söpöä sarjakuvaa nuorille! Sitä ei voi koskaan olla liikaa. Olin niin innoissani tästä Salomey Dokun sarjakuvasta, että harppasin valtaisan arvostelukappaleen järjestyksen ohi ja luin tämän siltä seisomalta, kun sain tämän käsiini. 

Brielle Da Rosa opiskelee kirjallisuutta ensimmäistä vuottaan Olipa kerran -yliopistossa ja työskentelee opintojensa ohella myyjänä - missäpäs muuallakaan kuin - kirjakaupassa. Hän rakastaa romantiikkaa, satuja ja tarinoita. Ja tottahan hänen ensikohtaamisensa koulun rugbyjoukkueen johtajan Atohi Yonasin eli Bearin kanssa tapahtuu kuin sadussa, sillä he törmäävät toisiinsa kirjakaupassa. Kiinnostus herää, mutta kumpikin aluksi keräävät rohkeutta ystäviensä tukemina. Briellen paras kaveri Rosalie opiskelee psykologiaa ja toimiikin ystävänsä ilmaisena terapeuttina. Bearin parhaat kaverit taas löytyvät rugbyjoukkueesta, jossa on ihan oma ryhmäpaineensa ja sääntönsä. 

Salomey Doku: Brielle & Bear - Olipa kerran... (s. 13)


Bear rohkenee pyytää apua Brielleltä oikolukuapua kirjoitustehtäviinsä. Näin hän saisi tekosyyn varjolla olla enemmän Briellen seurassa, joka tuntuu olevan aika suosittu tyttö kivan luonteensa takia. Opiskelujen ohessa he ystävystyvät, kunnes Brielle saa tietää Bearin salanneen häneltä asioita. Onneksi juttelemalla asiat selkiytyy, väärinkäsitykset oiotaan ja ystävyys syvenee. Ehkä he ovat joskus vielä enemmänkin? 

Salomey Doku: Brielle & Bear: Olipa kerran...(s. 89)


Briellen ja Bearin ohella sarjakuvassa on aika paljon sivuhenkilöitä, jotka kyllä esitellään pikaisesti niiden putkahtaessa tarinaan, mutta hiukan meinasin olla sekaisin, kuka on kuka. Ehkä keskeisimpiä sivuhenkilöitä Briellen bestiksen Rosalien lisäksi ovat liehittelevä Pavão ja hänen ystävänsä Malachi, joilla on muodostumassa säröjä ystävyyteen Pavãon käytöksen vuoksi. Myös Pavãon Jezia-tyttöystävä kärsii poikaystävänsä välinpitämättömyydestä, mutta onneks Mal on hänen puolellaan ja lohtunaan. Olisikohan jotain kolmiodraamaa vielä tulossa kuvioihin?

Satujen sääntö nro 11
Lumous löytää aina tien... (s.128)

Brielle & Bear  - Olipa kerran... on kertakaikkisen suloinen ja rakkaudentäyteinen sarjakuva, jossa satumaisuus kulkee mukana nimen lisäksi numeroituina satujen sääntöinä. Toki myös vakavia teemoja käsitellään, kuten lukivaikeuksia ja äidin kuolemaa. Heti ekassa osassa ei tykitetä ihan kaikkea, eli jotain jätetään seuraaviin osiinkin. Briellen ja Bearin  ystävyyssuhde kehittyy rauhassa kohti jotain muutakin, eikä ole instalovea laisinkaan. Väliin sijoitetut muutamat montaasityyliset tunnelmointisivut olivat ehkä hiukkasen tylsiä, etenkin kun niitä oli loppuvaiheilla tiheämmin, mutta muuten sarjakuva eteni sopivaan tahtiin. Piirrostyyli on todella söpöä, mutta ei minusta liian sellaista. Ainoa, mikä minua häiritsi, oli ihmisten liian alhaalla törröttävät korvat. Kirjan lopussa on useampi sivu sarjakuvantekijän selostusta työvaiheista ja muuta kivaa extraa. 

Odotan innolla, miten Briellen ja Bearin tarina jatkuu.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:



perjantai 25. lokakuuta 2024

Kunnes kuolen: Sini Helminen

 Kunnes kuolen: Sini Helminen. Myllylahti 2024

Kansi: Kansi Niemi

"Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?

Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.

Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.

Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Ensinnäkin: voi ihanuus, mikä kansi tässä Sini Helmisen uutukaisessa on! Karin Niemi on taiteillut jälleen oikean silmäkarkin Kunnes kuolen -säeromaanin kanneksi. Kaunis ja herkkä kansi tasapainottaa kirjan muuten niin synkkää ja surumielistä aihetta.

"Miksi sä välität?"
Zenja kysyy koulussa
kun lapan linjaston kasvisruokaa
"Sitten kun se tapahtuu
sä et ole täällä." (s. 34)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa jokaisen kuolinpäivä olisi tatuoituna otsaan? Tähän aiheeseen pureutuu Helmisen Kunnes kuolen. Aani on tottunut siihen, että hänen otsaansa merkittyä vuosilukua kammoksutaan - onhan hänelle ennustettu Auguuri-algoritmien mukaan vain 17 vuotta elinikää. Otsatukan takana on hyvä piilotella, mutta lukeman nähtyään ihmisillä on aina sama reaktio: järkytys, karttaminen. Niinpä Aani on tottunut elämään melko yksinäistä elämää isänsä kanssa. Äitikään ei ole enää kuvioissa, ja hänen muistonsa on kipeä. 12-vuotiaana Aani kyllästyy piilotteluun ja leikkaa otsatukkansa pois. Järkyttyköön!

Pelkäänkö
olenko turta
en edes tiedä (s. 116)

Kunnes sitten kutosluokalla Aani tutustuu Outaan, toiseen otsalukemaansa piilottelevaan. Hän ei karsasta Aania, kuten muut, joten hänestä tulee ystävä. Myöhemmin Aanille paljastuu, ettei Outa olekaan ihan sitä, mitä hän luuli. Silti ystävyys jatkuu ja jalostuu yhteisen tanssiharrastuksen myötä. Outan yläkouluikäinen Maro-velin otsalukema ei myöskään lupaile pitkää ikää, ja hänet tunnetaan pian hyvin aggressiivisesta käytöksestä. Hän on erityisen äkäinen Outalle, josta ei todellakaan halua mitään liittolaista, vaikka he hyvin samassa veneessä olisivatkin.

Koska vaikka ne sanovat
olemme tässä yhdessä
kaikille tämä on sama

Silti lomakkeissa on kolme eriväristä saraketta: 
metusalemit
perenniaalit 
päiväperhot (s. 30)

Helmisen kauniskielinen säeromaani kertaa hiukan Aanin lapsuutta ja etenee kohti vääjäämätöntä, hänen viimeistä seitsentoistavuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hänellä alkaa lähtölaskenta. Suru on käsinkosketeltavaa, mutta toisaalta myös hyvin lohdullista. Aanilla ja läheisillä on ollut aikaa käsitellä tätä tulevaa, mutta silti se ahdistaa. Miten se tapahtuisi? Aanin sydänoireet ovat pitäneet häntä jo sairaalassa aiemmin, paljon ennen lähdön aikaa, mutta silloin hän on voinut luottaa siihen, ettei lähtöä ole vielä lähimaillakaan. Laskelmat eivät ole koskaan erehtyneet.

Päätäni peittää sellainen ämpäri 
jota kukaan ei jonottaisi (s. 99)

Kunnes kuolen käsittelee erilaisuutta ja ystävyyttä mielenkiintoisesta, kuvitteellisesta näkökulmasta, mutta silti varmasti kokemus on reaalimaailmassa aika sama. Kirjan yhteiskunta kokee päiväperhoiksi nimitetyt ihmiset myös resurssien haaskauksena: miksi heitä pitäisi kouluttaa, kun he kuolevat kuitenkin ennen kuin heistä tulee veronmaksajia? Jotkut nuoret muodostavatkin omia jengejä kapinoidakseen sitä, että heidän pitäisi enää välittää yhtään mistään mitään. Sellaiseen myös Maro näyttää haikailevan. Oma lukunsa on vielä algoritmikriittisten joukko, jotka eivät siis usko laskelmien tarpeellisuuteen. Sellaisiin Aanin äitikin kuuluu. 

Vaikka kirjan tunnelma on hyvin surumielinen, on toivoa ja iloakin mukana näissä säkeissä. Uskallan siis luvata, että tätä lukiessa ei menetä kaikkea toivoaan. Helminen kirjoittaa hyvin kaunista kieltä, mutta ei revittele liikaa kielellä leikittelyn kanssa. Tämä on minusta vain hyvä asia, sillä säeromaani voi olla nuorelle lukijalle liian haastava, jos se alkaa olla runsaasti runollisuuden keinoja käyttävää tekstiä. Kirja lähtee ehdottomasti mukaan kasien genrevinkkauksiini.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 


Samantyylistä:







sunnuntai 20. lokakuuta 2024

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.).

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.). Art House 2024 

Kansi: Samppa Ranta

"Vajaa tusina on uusien novellien kokoelma nuorille - ja sopii se mainiosti aikuisillekin. Aiheiden kirjo yltää huijarisyndroomasta seurusteluun ja kulttuurien kohtaamisesta yhteiskuntaluokkiin. Teoksen jokainen novelli tutkii omalla tavallaan epätäyden, vajauden ja vaille jäämisen teemoja. Entä milloin vajaus on hyvä asia?


Kokoelman 11 novellia tarjoavat sukelluksen novellimuodon moni-ilmeisyyteen ja erilaisiin kirjoittamisen tapoihin. Mukana on niin yhdenpäivännovelli, historiallinen novelli, runoa ja proosaa yhdistävä novelli kuin monta muuta.
Teos soveltuu erinomaisesti sekä vapaa-ajan lukemiseksi että yläkoulun ja toisen asteen opetukseen.

Novellien kirjoittajat ovat Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen." (Art House)

Oma arvio:

Vajaa tusina on jo kolmas Tusina-novellikokoelma nuorille. Olen aiemmin arvostellut toisena julkaistun Likainen tusina -kokoelman. Novellikokoelman nimellä on kaksi eri merkitystä: sarjan muista osista poiketen tässä on novelleja vajaa määrä eli kahdentoista sijaan yksitoista. Lisäksi novelleissa käsitellään vajautta eri näkökulmista. Pidän kovasti kokoelman teemasta, jota on hyödynnetty todella monipuolisesti, jälleen lahjakkaiden kirjailijoiden tarinoissa.

Kop. Raah. Kop. Raah Kop. Raah.

Eteisen käytävä oli pitkä. Sitä pitkin lähestyi musta hahmo. Aleksi jäykistyi paikoilleen sydän hakaten. Hänen suunsa kuivui kauhusta.
(Kuolleen miehen kengät, s. 47)


Novelleissa käsitellään muun muassa ulkopuolisuuden tunnetta, aseksuaalisuutta, vääriin porukoihin ajautumista, orpoutta, sisaruskateutta (-ja vihaa), pakolaisuutta, itsemurhaa, vähävaraisuutta, heikkoa informaatiolukutaitoa ja heikkoa itsetuntoa. Realismin rajoja on Antti Halmeen novellissa Kuolleen miehen kengät, jossa rokkistaraksi haaveileva Aleksi saa uskomattomat kyvyt astuessaan UFF:ilta löytämiinsä saappaisiin, mutta joutuu maksamaan kyvyistään kovan hinnan. Aura Nurmen koskettava säenovelli Jotenkin se on kestettävä käsittelee läheisen itsemurhaa ja on omistettu Miki Liukkosen muistolle.

Sanot, että kipu kyllä lähtee, kun päästän sinusta irti.

Ja niin se lähtee, minä ajattelen, mutta se ei lähde
. (Jotenkin se on kestettävä, s.147)

Markku Karpion Sormet tuo kokoelmaan kauhun aineksia, kun ikänsä veljensä varjoon jäänyt Anders on hukuttanut kalastusreissulla veljensä Ralf-Erikin ja kaverukset Joose ja Anders saapuvat TET-harjoitteluun heidän lomakeskukseen, jossa tunnelma alkaa olla hyvin omituinen. Tuutikki Tolosen Rajavyöhykeperhosessa pureskellaan rajavyöhykeasiaa eri kantilta, kehorauhan näkökulmasta: Pitäisikö jokaisella ihmiselläkin olla oma rajavyöhyke ja siellä vartija, rajavyöhykeperhonen, joka puuttuisi jokaiseen rajavyöhykeloukkaukseen. Juha-Pekka Koskisen Autuaita ovat orvot nakkaa lukijan keskiaikaiseen katoliseen kirkkoon, jossa orpo apulaispoika löytää karmean salaisuuden.

Alkaa tuntuu siltä että täs on nyt kohtaloa! Et universumi on määränny että mä törmään Indigoon uudestaan. (Laput; s. 156)
Minun suosikkinovellini on Johanna Sinisalon Laput, jossa Osma törmää kaupassa sattumoisin fanittamaansa Indigoon ja nappaa tämän kauppalapun. Hän alkaa paikkailla saamaansa puutteellista informaatiota oman etunsa mukaisesti ja keksii itseään miellyttäviä merkityksiä sieltä sun täältä. Allu yrittää tipauttaa intoilevaa ystäväänsä maan pinnalle, mutta Osma on täysin päätelmiensä pyörteissä. Huipulta tulee kuitenkin väistämättä romahdus alas, kun Osma tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei.

”Niin mut mitä mä nyt teen? Mä en voi mennä Tyynen luo vanhoissa resuissa alkkareissa, en vaan voi” (Yhteisiä asioita, s. 178)
Katariina Romppaisen Yhteisiä asioita taas käsittelee minusta kivan arkisella tavalla epävarmuutta omasta itsestään ja miten se näkyy vaikkapa tavallisella mökkireissulla kaverin perheen kanssa, joka on varakkaampi kuin oma perhe. Odotin, että lopussa olisi tapahtunut jotakin mullistavaa, mutta sitten olinkin hyvin tyytyväinen, ettei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää, kuin että päähenkilö tajusi jännittäneensä ihan turhaan. Suosikkejani olivat myös Markku Karpion kauhunsekainen Sormet sekä surullinen avausnovelli, Raisa Omaheimon Särö luokassa, joka kuvaa kuulumattomuuden tunnetta koskettavalla tavalla. Novellin lopussa kuitenkin näkyy pikkuinen toivon pilkahdus.

Tämän piti olla uusi alku, kaikki muuttuu, sanottiin, mutta kaikki on kuten aina. (Särö luokassa, s. 9)
Vajaa tusina käsittelee vajauden kokemusta todella monipuolisesti ja laadukkaasti. Nämä ovat myös varmasti tosi hyviä yläkoulun äidinkielen tunneille. Itse olisin kaivannut ehkä vielä jotakin pientä yhteyttä (vajauden teeman lisäksi) novellien välille, mutta toki se on hankala toteuttaa, kun kirjoittajia on 11 ja novellien aiheet ja maailmat osin niin kovin erilaisia. Lisää vain näitä tusinakokoelmia nuorille!

Annan kirjalle arvosanaksi 4.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Muualla:


Lisää novellikokoelmia:

Päivitys Ilman väki -trilogiaan

 Luin Holly Blackin Ilman väki -trilogian toisen osan Langennut kuningas. Klikkaamalla kuvaa pääset lukemaan ajatukseni molemmista osista.