Kunnes kuolen: Sini Helminen. Myllylahti 2024
"Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?
Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.
Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.
Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa." (Myllylahti)
Oma arvio:
Ensinnäkin: voi ihanuus, mikä kansi tässä Sini Helmisen uutukaisessa on! Karin Niemi on taiteillut jälleen oikean silmäkarkin Kunnes kuolen -säeromaanin kanneksi. Kaunis ja herkkä kansi tasapainottaa kirjan muuten niin synkkää ja surumielistä aihetta.
"Miksi sä välität?"Zenja kysyy koulussakun lapan linjaston kasvisruokaa"Sitten kun se tapahtuusä et ole täällä." (s. 34)
Millaista olisi elää maailmassa, jossa jokaisen kuolinpäivä olisi tatuoituna otsaan? Tähän aiheeseen pureutuu Helmisen Kunnes kuolen. Aani on tottunut siihen, että hänen otsaansa merkittyä vuosilukua kammoksutaan - onhan hänelle ennustettu Auguuri-algoritmien mukaan vain 17 vuotta elinikää. Otsatukan takana on hyvä piilotella, mutta lukeman nähtyään ihmisillä on aina sama reaktio: järkytys, karttaminen. Niinpä Aani on tottunut elämään melko yksinäistä elämää isänsä kanssa. Äitikään ei ole enää kuvioissa, ja hänen muistonsa on kipeä. 12-vuotiaana Aani kyllästyy piilotteluun ja leikkaa otsatukkansa pois. Järkyttyköön!
Pelkäänköolenko turtaen edes tiedä (s. 116)
Kunnes sitten kutosluokalla Aani tutustuu Outaan, toiseen otsalukemaansa piilottelevaan. Hän ei karsasta Aania, kuten muut, joten hänestä tulee ystävä. Myöhemmin Aanille paljastuu, ettei Outa olekaan ihan sitä, mitä hän luuli. Silti ystävyys jatkuu ja jalostuu yhteisen tanssiharrastuksen myötä. Outan yläkouluikäinen Maro-velin otsalukema ei myöskään lupaile pitkää ikää, ja hänet tunnetaan pian hyvin aggressiivisesta käytöksestä. Hän on erityisen äkäinen Outalle, josta ei todellakaan halua mitään liittolaista, vaikka he hyvin samassa veneessä olisivatkin.
Koska vaikka ne sanovatolemme tässä yhdessäkaikille tämä on samaSilti lomakkeissa on kolme eriväristä saraketta:metusalemitperenniaalitpäiväperhot (s. 30)
Helmisen kauniskielinen säeromaani kertaa hiukan Aanin lapsuutta ja etenee kohti vääjäämätöntä, hänen viimeistä seitsentoistavuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hänellä alkaa lähtölaskenta. Suru on käsinkosketeltavaa, mutta toisaalta myös hyvin lohdullista. Aanilla ja läheisillä on ollut aikaa käsitellä tätä tulevaa, mutta silti se ahdistaa. Miten se tapahtuisi? Aanin sydänoireet ovat pitäneet häntä jo sairaalassa aiemmin, paljon ennen lähdön aikaa, mutta silloin hän on voinut luottaa siihen, ettei lähtöä ole vielä lähimaillakaan. Laskelmat eivät ole koskaan erehtyneet.
Päätäni peittää sellainen ämpärijota kukaan ei jonottaisi (s. 99)
Kunnes kuolen käsittelee erilaisuutta ja ystävyyttä mielenkiintoisesta, kuvitteellisesta näkökulmasta, mutta silti varmasti kokemus on reaalimaailmassa aika sama. Kirjan yhteiskunta kokee päiväperhoiksi nimitetyt ihmiset myös resurssien haaskauksena: miksi heitä pitäisi kouluttaa, kun he kuolevat kuitenkin ennen kuin heistä tulee veronmaksajia? Jotkut nuoret muodostavatkin omia jengejä kapinoidakseen sitä, että heidän pitäisi enää välittää yhtään mistään mitään. Sellaiseen myös Maro näyttää haikailevan. Oma lukunsa on vielä algoritmikriittisten joukko, jotka eivät siis usko laskelmien tarpeellisuuteen. Sellaisiin Aanin äitikin kuuluu.
Vaikka kirjan tunnelma on hyvin surumielinen, on toivoa ja iloakin mukana näissä säkeissä. Uskallan siis luvata, että tätä lukiessa ei menetä kaikkea toivoaan. Helminen kirjoittaa hyvin kaunista kieltä, mutta ei revittele liikaa kielellä leikittelyn kanssa. Tämä on minusta vain hyvä asia, sillä säeromaani voi olla nuorelle lukijalle liian haastava, jos se alkaa olla runsaasti runollisuuden keinoja käyttävää tekstiä. Kirja lähtee ehdottomasti mukaan kasien genrevinkkauksiini.
Annan tälle arvosanaksi 4
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
Samantyylistä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti