Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja

 Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja. Otava 2025

Kansi: Karin Niemi

"Palkitun nuortenkirjailijan uutuusromaani leikkii hengellä ja huumorilla.

17-vuotias Beata on umpirakastunut. Vahinko vain, että Viikatemies pelmahtaa paikalle pilaamaan seurustelusuunnitelmat. Karmiva hahmo tappaa tunnelman, ja tahtoo se hengiltä jotakin muutakin.

Käy ilmi, että Beata on valittu kotikylänsä uudeksi Kuolemaksi. Hän ei roolista piittaa, etenkään kuultuaan ensimmäisestä niitettävästään. Kuinka kauan Beata onnistuu taistelemaan kohtaloaan vastaan, kun viivyttelyn seuraukset alkavat jo näkyä?

Kutkuttavasti auki punoutuva tarina tasapainoilee piinaavan tunnelman ja helpottavan huumorin välillä pitäen lukijan jännityksessä loppuun asti." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas heti kiinnostava alkuasetelma tässä Briitta Hepo-Ojan uusimmassa. Innostuin heti luettuani kirjan kuvauksen. Karin Niemen (jälleen) upea kansi, jossa viikatemies nauttii teetä hienosta kupposesta, antaa myös vihiä siitä, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu turhan ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa.

"Minä haluan tämän pojan kokonaan itselleni, ajattelen. Mikään ei saa tulla väliimme. Ei edes kuolema. (s. 63)"

Beata on ihan tavallinen lukion tokaa aloittava tyttö, jonka elämän täyttävät lukioarki, ystävä Saran kanssa hengailu ja erään tietyn pojan perään haikailu. Tätä tavallisen lukiolaisen arkea tosin tulee horjuttamaan kammottava näky, jonka Beata kohtaa ihanan kesäisen Prahan lomansa jälkeen helteisessä koti-Suomessa. Häneen huoneeseensa nimittäin astelee ihka oikea viikatemies, tuo mustaan huppuun verhoutunut kasvoton olento, joka kertoo Beatalle olevan tehtävä.  Beata tietysti järkyttyy oudosta olennosta huoneessaan ja epäilee seonneensa. Beata saa oman viikatteen, jonka hän kätkee visusti sänkynsä alle. Kaiken huipuksi pihalle ilmestyy aika ajoin kettu ja vihertävä hevonen. 

"Tää taitaakin olla ongelman laatu", sanon. "Katsos, kun mulla on tunteita. Ne estävät mua satuttamasta muita ihmisiä." (s. 47)

Beata yrittää sivuuttaa aika ajoin hänelle ilmestyvän viikatemiehen ja jatkaa elämäänsä. Juttu ihanan Eliaksen kanssa alkaa edetä, mutta Beatan ihastumista varjostaa se tieto, että viikatemies on antanut hänelle ensimmäiseksi tehtäväksi niittää juurikin Eliaksen. Beata kieltäytyy sinnikkäästi tekemästä sitä, vaikka viikatemies varoittaa tottelemattomuudella olevan seurauksia. Luonnon tasapaino järkkyisi, jos ihmisiä pidettäisiin yliajalla sen vuoksi, että joku hoitaisi tehtäväänsä. Miten Beata voi päättää rakkaan Eliaksen päivän, kun hänestä on tulossa Beatalle yhä tärkeämpi? Sara-ystävällekään Beata ei voi uskoutua, eihän kukaan uskoisi edes häntä. Ainoa toivo on siis nettifoorumit, josta Beata löytääkin yhden tyypin, jolla näyttäisi olevan sama tilanne. Myös käynti mummon luona avaa Beatan silmät, sillä ilmeisesti hänen isoisällään on saattanut olla sama kohtalo.

"Miks just mun kaltaisen taviksen pitää olla joku pirun valittu?" (s. 48)

Väistämättä viikatemiehen läsnäolo alkaa vaikuttaa Beatan ihmissuhteisiin. Juttu Eliaksen kanssa käy hankalaksi ja Sara yrittää saada Beataa terkkarille oudon käytöksen vuoksi. Kaikki mitä Beata syö, maistuu pahalle, jotenkin pilaantuneelle. Elias vaikuttaa koko ajan hiukan kipeältä. Koulussa tapahtuu käsittämätön episodi ruokalassa, jonka Beata uskoo aiheuttaneen. Pitääkö hänen antaa periksi ja hoitaa ensimmäinen niittonsa? Onko hän itsekäs, kun vänkää koko ajan viikatemiehelle vastaan?

On mahdotonta keskittyä suudelmiin tai ylipäätään kiehnäämiseen, jos Kuolema tuijottaa vieressä. Harvalla on ehkä kokemusta, mutta vähemmästäkin menee halut, voin vakuuttaa. (s. 7)

Viikatetytär on viihdyttävä kauhukomediallisia aineksia sisältävä kirja, jonka hotkaisin melko nopeaa. Se piti siis hyvin imussaan. Viikatemiehen läsnäolo tuo uhkaavaa tunnelmaa, mutta huumorillinen ote ei tee tästä kauhean synkkää aiheesta huolimatta. Beatan ja Eliaksen orastava romanssi on mukavasti keskiössä, mutta viikatemiehen tuoma tehtävä synkistää rakkauskuviot. Elias on kyllä ihastuttavan ymmärtäväinen heppu, sillä Beatan venkoilu ajaisi monet pois. Myös Sara-ystävän huolenpito on liikuttavaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Siniset helmet

Samantyylistä:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kunnes kuolen: Sini Helminen

Noidanlanka: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** 

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Armottomat valat: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen. WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ruthless Vows. Kansi: Kelley McMorris /  Shannon Associates

"Romanttisen tarinan tiivistunnelmainen päätös.

Jumalainen vastustaja -kirjan jatko-osa saa sydämen tykyttämään ja silmät kyyneliin.

Iris on palannut rintamalta ruhjeilla ja sydän murtuneena. Sota ei ole vielä läheskään ohi, ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa valmistautumattoman Oathin kaupungin.

Roman on jäänyt vihollislinjojen taakse vailla muistikuvia menneisyydestään. Hän alkaa jälleen kirjoittaa lehtijuttuja – mutta tällä kertaa viholliselle. Yllättäen hänen huoneensa lattialle ilmestyy kirje, jonka lähettäjä vaikuttaa yhtä aikaa vieraalta ja oudon tutulta.

Kohtalo heittelee Irisia ja Romania vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Kun tilanne kiristyy, he vaarantavat rakkautensa ja tulevaisuutensa muuttaakseen sodan kulun.

Lukijat äänestivät kirjan vuoden 2024 Goodreads Choice Award -voittajaksi YA-fantasia-sarjassa." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Olipas mukavaa saada Lumotut kirjeet -kirjaparin molemmat osat saman vuoden aikana. Odottelin Jumalainen vastustaja -aloitusosalle kovasti jatkoa saadakseni tietää, miten kahden jumalan välisessä sodassa käykään, ja ennen kaikkea, miten Iriksen ja Romanin ihana rakkaustarinan kävisi. Ensimmäinen osahan päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin...

Takaisin Oathiin palannut Iris työskentelee ystävänsä Attien kanssa Inkridden Tribunen leivissä. Säpäkkä mutta empaattinen lehden johtaja Helena haluaa julkaista rehellistä ja sodan toisen osapuolen, Enva-Jumalaa puoltavaa tietoutta, vaikka kaikki eivät siitä pidäkään. Iris on onnellinen saatuaan veljensä Forestin takaisin, mutta sydän kaipaa Romania, jonka sodan pahis-osapuoli Dacre kaappasi joukkoihinsa. Dacre tyhjentää sotilaidensa muistin edellisestä elämästään, joten Iris pahoin pelkää, ettei Roman enää muistaisi häntä. Lumottu kirjeenvaihtokaan ei onnistu, koska Iris on menettänyt hienon perintökirjoituskoneensa, eikä Romanillakaan varmasti ole pääsyä maagisen Alouette-kirjoituskoneen ääreen - onhan niitä olemassa enää neljä kappaletta. Joista yksi on Oathin museossa. Siitä Iris saakin ajatuksen, joka edellyttää pientä murtokeikkaa.

"En halua taistella puolella sydämellä, vaan koko sydämelläni." (s. 160)

Roman ei muista edellisestä elämästään mitään, kiitos Dacre-jumalan, joka on nyt hänen pomonsa. Roman saa yhä hyödyntää kirjoitustaitoaan, sillä hänestä on tehty Alisten kirjeenvaihtaja. Sattumalta hänelle tarjotaan kirjoituskonetta, joka onkin Iriksen vanha Alouette. Ensimmäinen vaatehuoneen lattialle ilmestynyt kirje hämmentää Romania. Kuka kumma hänelle kirjoittelee nimimerkillä "E"? Hän päättää pitää kirjeet salassa, vaikka hänellä ei vielä ole aavistustakaan vaimostaan Iriksestä. Unissa hänelle kuitenkin alkaa ilmestyä kaunis nuori neito nimeltä Iris Winnow, joka tupsahtaa Romanin työpaikalle Gazette-lehden toimitukseen. Roman ei kuitenkaan vielä ymmärrä unen tarkoitusta.

Irikselle ja Attielle tulee taas uusi keikka lähelle sotatanteretta, eikä Forest ole tästä ollenkaan riemuissaan. Sotakirjeenvaihtajakaksikko pääsee kuitenkin taas tapaamaan rakasta Marisolia ja tämän sotilasvaimoaan Keegania, mutta joutuu myös melkoiseen vaaraan jälleen kerran. Iris ei kuitenkaan kadu vaarallista reissuaan, sillä hänelle ja Romanille tulee yllättävä kohtaaminen, joka voi pikku hiljaa palauttaa Romanin muistoja. Kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kaksikko tutustuu myös mukavaan autokuskiinsa Tobiakseen, josta tulee Attielle hyvinkin tärkeä henkilö. 

Tänä iltana tapahtuisi jotain. Jotain, mikä halkaisisi maailman kahtia. (s. 332)

Armottomat valat on mielestäni edeltäjäänsä monipuolisempi ja mukaansatempaavampi kirja, jossa on myös enemmän fantasiaelementtejä mukana. Sodan vastapuolet, alisten jumala Dacre ja taivaallinen jumala Enva pääsevät isompaan rooliin, tosin Enva on lähinnä varjoissa piileskelevänä, kun taas Dacre näkyy ja kuuluu hurttineen ja etiireineen. Päästäänpä kirjassa kurkistamaan Dacren valtakuntaan eli aliseen maailmaan, ja matkustamaan kammottavan etiirin kyydissä. 

Kaiken tämän sodan takanahan on siis Dacren ja Envan onneton rakkaustarina, jossa maanaliseen valtakuntaan vangittu Enva on vapautunut soittamalla erityistä kehtolauluaan, joka on vaivuttanut kaikki uneen, ja vapautunut Dacren toksisesta rakkaudesta. Siitä suuttuneena Dacre on käynnistänyt sotatoimet ja valjastunut väkipakolla mukaan ihmisiä, joiden muistoja hän on pyyhkinyt pois. Tämän takia viulu on ollut kielletty soitin siitä asti Dacren käskystä. Enva on kuitenkin ihmisten puolella ja haluaa lopettaa sodan. Siihen hän tarvitsee kuitenkin hiukan apua.

Rakas Iris,

Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että olin rakastumassa sinuun toisen kerran? Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että sanasi löysivät minut täältä, jopa tässä pimeydessä? Että olen kantanut E-kirjeitäsi lähellä sydäntäni kuin suojakilpeä? --- (s. 223)

Romanin ja Iriksen rakkaustarina on tietysti tämänkin osan keskiössä, vaikka se kaiken sodan ja melskeen jalkoihin meinaakin jäädä. Maaginen kirjeenvaihto on tässäkin osassa isossa roolissa, kun Iris yrittää mahdollisimman salamyhkäisesti saada Romanin taas muistamaan hänet. Kiinnijäämisen pelko on suuri, sillä kirjeet eivät saa päätyä Dacren hyppysiin. Iriksen ja Forestin sisarellisia välejä on myös kuvattu ihanalla tavalla. 

Armottomat valat jaksoi pitää minut otteessaan alusta loppuun saakka. Siinä on juuri sopivassa suhteessa romantiikkaa, toimintaa, maagisia elementtejä ja traagisia kohtauksia. Oikein hyvä lopetus tälle duologialle!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Buriedpodies -sarja: Jenni Multisilta

Kuolleet tytöt eivät tanssi: Jenni Multisilta. Myllylahti 2025 (Buriedpodies #1)

Kansi: Riikka Kuivanen, Pexels, Shutterstock

"Kuolleet tytöt eivät tanssi on nuorille suunnatun trillerisarjan avausosa, jossa ratkotaan selvittämättä jääneitä murhia sekä nykypäivän lukiolaisten ihmissuhdekiemuroita.

16-vuotias Oona joutuu aloittamaan lukion ilman tuttuja kavereita, kun perhe muuttaa takaisin lapsuusajan Poriin. Heti ensimmäisenä päivänä Oona saa kuulla kauhutarinan koulun pukuhuoneessa murhatusta tytöstä ja tajuaa, että se kertoo hänen neljätoista vuotta sitten kuolleesta isosiskostaan Roosasta. Oonalle on sanottu, että Roosa teki itsemurhan, mutta oliko lahjakkaan tanssijasisaren kuolemassa sittenkin jotain hämärää?

Ajatus ei jätä Oonaa rauhaan, vaikka elämän täyttää oma tanssiharrastus ja uudet ihmissuhteet värikkäässä lukioarjessa. Oona alkaa tutkia Roosan kuolemaa ystävänsä Kaislan, rikospodcastia tekevän Rafaelin ja Roosan siskopuolen Rosannan avulla. Pian tutkimukset muuttuvat paitsi synkiksi, myös vaarallisiksi. Murhaaja on yhä kaupungissa ja aikoo hiljentää kaikki, jotka kaivelevat haudattuja asioita. Mutta miksi myös Oonan omat vanhemmat vaikuttavat salailevan jotain?" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jenni Multisilta on kirjoittanut aiemmin aikuisten jännäreitä ja viihderomaaneja. Kuolleet tytöt eivät tanssi on hänen ensimmäinen nuortenjännärinsä, ja lisää on tulossa, sillä tämä aloittaa Buriedpodies -nimisen sarjan. Aivan mahtavaa näin vinkkarin näkökulmasta, sillä tällaisia kotimaisia, oikeasti jänniä jännäreitä kaivataan. Sivumääräkin on sopiva parisensataa sivua. Pidän kovasti kirjan raflaavasta nimestä, joka paljastaa heti, että tässä kirjassa ei ole nyt kyse mistään pikkuasioista. Riikka Kuivasen suunnittelema kansi on myös oikein houkutteleva.

Oona on uuden äärellä, sillä hän aloittaa lukion ihan uudessa kaupungissa, Porissa, jossa hänen vanhempansa ovat aiemmin asuneet. Hän ei tunne Pormestarinluodon lukiosta yhtään ketään. Onneksi hän tutustuu melko pian kuitenkin kiehtovan oloiseen Kaislaan, joka on ajamassa lukiolle sukupuolineutraaleja pukuhuoneita. Uusia tuttavuuksia ovat myös Iina, Ali, Mikael ja Emmi, johon Kaisla tuntuu olevan ihastunut. Lukionaloitukseen jännitystä tuo myös lukion instassa toimiva #pomohaaste22, jossa lukiolaisten pitää arvuutella eri puolilta koulua otettujen kuvien sijainteja. Oonalla alkaa myös tanssitunnit uuden Miisa-opettajan kanssa. Oonan äitikin on tanssinopettaja, ja myös Oonan isosisko Roosa harrasti tanssia tosissaan.

Niin, Roosa ei tanssi enää, sillä hän teki traagisesti itsemurhan lukion pukuhuoneessa Oonan ollessa ihan pieni. Ja nyt Oonalle selviää, että tämä kamala juttu tapahtui juuri samassa lukiossa, jossa hän opiskelee. Yläkerran pukkarit ovat käyttökiellossa, ja juuri sinne Kaisla yrittää saada sukupuolineutraaleja pukkareita järjestettyä rehtorin nihkeilystä huolimatta. Oona uskoutuu uusille ystävilleen, ja Kaisla on erityisesti hyvä tuki ja turva. Omille vanhemmilleen Oona on todella vihainen, sillä nämä jättivät kertomatta hänelle tällaisen yksityiskohdan. Muutenkin he ovat aina olleet todella vaitonaisia Roosan kuolemasta. 

En ole juurikaan ajatellut Roosaa aikaisemmin, mutta täällä - paikoissa, joissa hänkin kulki päivittäin - hän tuntuu yhtäkkiä olevan jollakin tavalla läsnä. (s. 30)

Kun Oona löytää Roosan päiväkirjan, hänelle selviää karmeita asioita: Roosa ja Oonan Henna-äiti ovat olleet lukiossa ystäviä, kunnes Henna on alkanut seurustella Roosan isän kanssa ja alkanut odottaa tälle lasta. Oona alkaa epäillä, ettei Roosa ole tehnyt itsemurhaa, vaan että hänet on murhattu. Samaa mieltä tuntuu olevan myös mystinen @xzq, joka laittaa Oonalle viestejä. Oona saa tutkimuksilleen myös yllättävää apua eräältä toiseltakin Roosan elämään kuuluneelta henkilöltä.

Vaikka en kuule sanoja, tiedän mitä hän minulta pyytää: Kerro heille, etten tehnyt sitä. (s. 158)

Kuka yrittää pysäyttää Oonan tutkimukset? Onko Oonan tuntemukset Kaislaa kohtaan turhia, jos Emmi on Kaislan kiinnostuksen kohde? Keneen Oona voi luottaa?

Kuolleet tytöt eivät tanssi, mutta tiedän hänen olevan täällä. Kanssani lavalla. Pyörähtelemässä ympäri, hymyilemässä yleisölle. Pitämässä kiinni kädestäni. (s. 220)

Kuolleet tytöt eivät tanssi tarjoaa tavallista lukioarkea muodostuvine kaverisuhteineen, Oonan tavoitteellisia tanssitreenejä, perheen sisäisiä jännitteitä ja tiukasti kiristyvän murhamysteerijuonen. Oikein toimiva oli tämä jännäriosuus minun mielestäni. Hiukan samaa henkeä tässä on kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaassa: on selvittämätön murha, jota lukiolaistyttö alkaa tutkia, salaisuuksia, podcastaaja ja salaisia viestittelijöitä. Sateenkaareva romanttinen juonikuvio ei valtaa liikaa tilaa varsinaiselta jännärijuonelta. 

Alussa olin hiukan kärsimätön, koska lukiolaiselämää kuvattiin aika paljon, mutta kun juoni tiheni jännittäviin sfääreihin, en malttanut enää laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain selville lopputuleman. Vaikka sivumäärä on aika vähäinen, ei tullut sellaista oloa, että asiat etenivät liian hätäisesti. Odottelen kovasti jatko-osia tähän. Tämä kirja lähtee minun kasien vinkkauspakettiin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Kadonneet tytöt eivät kantele: Jenni Multisilta. Myllylahti 2026 (Buriedpodies #2)

Kansi: Riikka Pihlajamaa, Pexels, Shutterstock

"@buriedpodies-podcastia tekevä Rafael saa pyynnön tutkia vanhaa katoamistapausta, ja Oona lupautuu avuksi ystävänsä Kaislan kanssa. Viisi vuotta sitten Mari Kaski, lahjakas porilainen taiteilijanalku, katosi jäljettömiin lakkiaispäivänään. Nyt Marin perhe on saanut viisi vuotta sitten lähetetyn kortin, jossa lukee: Kadonneet tytöt eivät kantele.

Oona ja Rafael alkavat selvitellä Marin taustoja ja katoamista edeltäneitä tapahtumia, mutta Kaisla vaikuttaa poissaolevalta. Oonaa heidän viileät välinsä häiritsevät, mutta sopivaa hetkeä kiusalliselle keskustelulle eräästä suudelmasta ei tahdo löytyä. Niinpä Oona heittäytyy täysillä ratkomaan tapausta ja pyrkii unohtamaan ihmissuhdesotkut.

Pormestarinluodon lukiossa kiertää urbaani legenda salaisesta portaikosta, josta myös Mari Kaski oli ennen katoamistaan pakkomielteisen kiinnostunut. Minkälaista salaisuutta Mari varjeli, ja mitä hänelle tapahtui?

Kun totuus hiljalleen kiertyy auki, Oona ymmärtää, että Marin lailla hänkin on saattanut luottaa vääriin ihmisiin. Ja joskus virheistään joutuu maksamaan liian kovan hinnan…" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Onpa mukavaa, kun tämä oikein mukiinmenevä kotimainen nuorten Buriedpodies-jännärisarja sai jatkoa. Pikkuisen minulta oli jo päässyt unohtumaan, miten edellinen osa päättyi, mutta se ei menoa haitannut.

Nauroimme ja juttelimme, eikä elämässäni ollut draamaa tai murheita.

Tai no, okei. Pari selvittämätöntä murhaa ja niin poispäin, mutta kuka niitä nyt muistelee. (s. 214)

Edellisessä osassa selvitettiin Oonan isosiskon Roosan tapausta, mutta nyt on selvittelyssä toinen mystinen tapaus liittyen Oonan lukioon eli Pormestarinluotoon. Taiteellinen Mari Kaski katosi viitisen vuotta sitten lakkiaspäivänsä jälkeen. Buriedpodies-podcastia pitävä Rafael on saanut yhteydenoton Marin veljeltä Paavolta: perheelle on ilmestynyt yllättäin postikortti, joka on lähetetty Espanjasta ja jossa lukee "Kadonneet tytöt eivät kantele." Kaisla ja Oona jututtavat Paavoa, joka uskoo siskonsa olevan yhä elossa, mutta jonkinlaisessa vaarassa. Hän ei halua uskoa, että Mari olisi lähtenyt noin vain vapaasta tahdostaan kertomatta veljelleen mitään. 

Tutkiessaan Marin tapausta Oona ja kumppanit törmäävät mainintoihin salaisesta käytävästä ja siivestä, jonka uskotaan koulun tiloissa olevan, mutta josta kukaan ei tiedä mitään. Ei edes talossa pitkään työskennellyt vahtimestari Tuominen, joka meinaa hermostua Oonan kyselyistä. Mari on ollut ilmeisesti yhtä kiinnostunut salaisen käytävän tapauksesta, sillä myös hän on kysellyt Tuomiselta sen sijainnista. Salaperäinen käytävä esiintyy myös Marin maalauksissa. Onko Mari oikeasti löytänyt salaisen siiven? Onko hän yhtä siellä, elävänä vai kuolleena? Kenellä on Marilta löytyneen sydänkaulakorun puolikas?

Pakko. Hengittää...

Vaikka.

Se.

Olisi.

Myrkkyä... (s. 242)

Oona kaivautuu yhä syvemmälle arvoituksen syövereihin, samalla kun hän yrittää selviytyä toisen lukiovuotensa alusta, selvittää mikä hänen ja Kaislan tilanne tällä hetkellä on (he eivät ole nimittäin suudelleet enää toista kertaa, saati puhuneet siitä mitään) ja pitää siskoaan kaipaava Paavo rauhallisena. Kaislasta ei tunnu olevan tutkimuksissa paljoa apua, sillä tämä on oudon poissaoleva, selailee kännykkäänsä jatkuvasti ja tapailee kaikkia muita ystäviään paitsi hämmentynyttä Oonaa. Oona ei kehtaa ottaa asiaa puheeksi, eikä etenkään sitä, että hän tuntee vetoa Kaislaa kohtaan ja janoaa toista suudelmaa.

Kirjan juoni etenee oikein koukuttavasti johtolangasta toiseen. Sivujuonteena oleva Kaislan ja Oonan romanssikuvio jää taka-alalle, vaikka lopussa toki alkaa enemmän tapahtua, kun osapuolet tajuavat jutella asiasta. Näin aina: lukija kyllä tietää, että kyse on väärinymmärryksestä ja siitä, etteivät tyypit vain tajua puhua toisilleen asioista. Hiukan minua häiritsi samankaltaisuus Kiltin tytön murhaoppaan -kanssa, lähinnä juuri tuo Oonan pakkomielteinen omistautuneisuus mysteerin selvittämiselle ja vanhempien huoli. 

Toimivan jännärijuonen lisäksi mukana kulkee jälleen Oonan ja ystäviensä normaali lukioarki vanhojentanssitreeneineen. Oonan tanssiharrastus ei saa juuri isoa roolia tässä osassa, mutta isona käänteenä on uusi tanssinope, joka jonkinlaisena somejulkkiksena tunnetaan. 

Erityisesti pidin tässä kirjassa lopusta, joka käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Enpä olisi arvannut ollenkaan, mikä on lopputulema Mari Kasken tapaukselle. Pääsenkin sitten melko pian lukemaan sarjan kolmannen osan Kirotut tytöt eivät kuole, kunhan saan sen kirjastosta.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Unelmien aika

Samantyylistä:

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas -trilogia

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Leena Paasio: Itämeri-duologia

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Päivitys Laakso ja Aava -kirjapariin

Luin Katri Kauppisen Laakso ja Aava -kirjaparin toisen osan Laulunpunojat. Kantta klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.

Työtä vai huvia: Rachel Lynn Solomon

Työtä vai huvia: Rachel Lynn Solomon. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025

Englanninkielinen alkuteos (2023): Business or pleasure. Kansi: Vi-An Nguyen

"Nyt on vipinää peiton alla!

Haamukirjailija ja näyttelijä ojentavat toisilleen auttavan käden, niin ammatillisesti kuin makuuhuoneenkin puolella.

Kun Chandler tapaa hurmaavan miehen baarissa, hän ajattelee olevansa onnentyttö. Kaksikon välinen kemia päättyy kuitenkin megakiusalliseen yhden yön juttuun. Chandlerin kauhistukseksi hänen uusi haamukirjoitusprojektinsa tuo heidät jälleen kasvokkain. Baarikomistus onkin Finn Walsh, C-luokan näyttelijä, joka tunnetaan rakastettavana nörttinä ihmissusisarjassa. Chandler tosin tuntee hänet parhaiten sänkypuuhista...

Chandler myöntää Finnille, ettei heidän yhteinen yönsä ollut erityisen mullistava kokemus, jolloin Finn ehdottaa vaihtokauppaa: hän auttaa Chandleria kirjan kanssa ja Chandler opastaa hänet makuuhuoneen saloihin. Mutta kumpi on lopulta tärkeämpää – työ vai huvi? " (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin ikihyväksi Rachel Lynn Solomonin keväällä -24 suomennettuun kirjaan Ex talk - Rakkautta radioaalloilla, joten halusin ehdottomasti lukea myös tämän uutukaisen. Edellisessä pyörittiin podcast-maailmassa, kun taas nyt päästään tutustumaan, millaista on olla julkkisten haamukirjailija.

Chandler kokee kovan kolauksen, kun lifestylevaikuttaja Maddy DeMarco ei tunnista häntä uutuuskirjansa signeeraustilaisuudessa. Ei, vaikka Chandler on kirjoittanut koko kirjan Maddyn puolesta. Hän on luopunut toivosta, että saisi koskaan kirjoitettua oman romaanin, sellaisen, jossa lukisi kannessa hänen oma nimensä. Niinpä hän kirjoittaa julkkisten elämäkertoja heidän puolestaan, ja sen hän kyllä tekeekin hyvin. Mutta riittääkö se? Kaiken lisäksi Chandler on tullut vasta torjutuksi hänen pitkällisen ihastuksensa ja miespuolisen ystävänsä toimesta, joka ei sekään kovin kohentanut hänen itsetuntoaan.

Baaritiskillä (kyllä, kirjakaupassa on baaritiski!) hän törmää mielenkiintoiseen mieheen, jonka kanssa juttu luistaa hyvin. Niinpä hän päätyy lähtemään miehen asunnolle. Kaikki - flirtti, vetovoima, kuun asento - tuntuvat olevan kohdillaan tämän myyntimiehenä työskentelevän Drewn kanssa, kunnes paljastuu, että mies on aivan onneton sänkyhommissa. Tilanne menee suorastaan koomiseksi ja lopulta Chandlerin on teeskenneltävä orgasmi, jotta hän pääsee tilanteesta. Vähin äänin hän häipyy miehen asunnolta aamulla. Harmi, sillä hän ajatteli, että nyt tästä voisi syntyä jotakin. Onneksi hänen ei tarvitse nähdä miestä enää ikinä.

Paitsi että... Chandler lupautuu ottamaan taas uuden haamukirjoituskeikan harkintaan, kyseessä olisi menneiden vuosien Yöneläjät-ihmissusisarjan nörttipoikaa näytelleen Finn Walshin elämäkerta. Chandlerin Noemie-serkku vannottaa tätä ottamaan pestin vastaan, onhan kyseessä hänen teinivuosiensa suosikkisarjan tähti. Mennessään lounaalle tapaamaan tulevaa toimeksiantajaansa, hän huomaa, että Finn Walsh on yhtä kuin seksisurkimus-Drew. Ei sitten yhtään noloa!

"Eli toisin sanoen tarkoitat, että meidän yömme oli sinut mittapuullasi hyvä?"

Finn heilauttaa kätensä levälleen ja on vähällä viskata kännykkänsä suoraan Willametteen. "Mistä minä tiedän! Ei minulla ole hajuakaan siitä, mitä teen!"

Muuan ohitse pyöräilevä kaveri nostaa hänelle nyrkkiään.

"Äijä, ei ole kellään muullakaan" mies sanoo, ja Finn veivaa hänelle innottomasti nyrkkiään vastaukseksi. (s. 132)

Chandler on alkuun sitä mieltä, ettei voi ottaa pestiä vastaan. Finn saa kuitenkin taivuteltua Chandlerin, sillä hän haluaa palavasti saada kerrottua oman tarinansa. Hän uskoo Chandlerin olevan paras siihen. Siinä vaiheessa naisen on pakko tunnustaa, ettei ollut kovin vakuuttunut heidän yöstään. Tämä on toki järkytys Finnille, joka on luullut olevansa voittamaton sänkypuuhissaan. Toivuttuaan shokista Finnillä on erikoinen ehdotus: voisiko Chandler opettaa hänelle, miten naisen saa tyytyväiseksi sängyssä. Chandler on kertonut opiskelleensa seksuaaliterapiaa, joten Finn uskoo naisen olevan asioista perillä. Näin alkaa parivaljakon hyvin mielenkiintoinen yhteistyö, jossa he matkustelevat ympäriinsä erilaisissa fanitapaamisissa ja coneissa, työstävät Finnin elämäkertaa, tutustuvat toisiinsa ja opiskelevat petipuuhia. Finn on innokas oppija ja Chandler vaikuttuu miehen taidoista.

Vielä aiemmin tänään välillämme vallitsi edes jokin ammatillista muistuttava raja, mutta nyt se on virallisesti tullut tiensä päähän. (s. 141)

Jossain vaiheessa Chandlerin ja Finnin oppitunnit alkavat vaikuttaa liiankin todellisilta, mutta etenkään Chandler ei uskalla puhua tunteistaan mitään, ettei joutuisi taas torjutuksi. Pianhan kirja olisi valmis eivätkä he enää koskaan olisi tekemisissä. Chandler on saanut tutustua julkisuuden varjopuoliin ja siihen, millaista on ollut elää kaikkien katseiden alla OCD:n kanssa. Chandler avautuu myös Finnille omista haasteistaan ahdistuneisuushäiriönsä kanssa. Ovatko heidän välinsä enää puhtaan ammatilliset, etenkin kun kuumia tilanteita syntyy ihan ilman oppituntejakin?

Jos olisimme keitä tahansa muita, minun olisi äärettömän helppo heittää läppärini syrjään, kömpiä hänen syliinsä ja muuttaa ilta idylliseksi, talviseksi karkumatkaksi. (s. 294)

Pidin tästäkin kirjasta oikein kovasti, vaikka tämä ei ehkä ollut ihan niin täydellinen kuin Ex talk. Jossain vaiheessa Chandlerin seksioppitunnit kävivät hiukan tylsiksi, mutta viihdyttävä ja hauskahan tämä oli. Tulisuutta oli seksikohtauksissa sopivasti, ei siis mennyt ihan överiksi. Parivaljakon sanailu oli hilpeän kepeää luettavaa. Mietin tosin sitä, olivatko Finnin ja Chandlerin mielenterveyden haasteet hiukan liian päälleliimatun oloisia... Pidin erityisesti Chandlerin Yöneläjät-fanittavasta Noemie-serkusta, joka yritti valaa serkkuunsa toivoa ja saada tätä tavoittelemaan unelmiansa. Chandler alkaakin viimein kirjoittaa omaa romaaniansa, jota hän on piilotellut pöytälaatikossaan. Katkelmat Yöneläjät-sarjan käsikirjoituksesta olivat hauska lisä. Kirjassa on myös hauska intertekstuaalinen viittaus Ex talk - Rakkautta radioaalloilla -kirjan tapahtumiin.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Vereen tatuoitu: Danielle L. Jensen. Suomentanut Ronja Erkko. Docendo 2025 (Kohtalottomien saaga #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): A Fate Inked in Blood: Saga of the Unfated, Book 1. Kansi: Ella Laytham (suunnittelu), Eleonor Piteira (kuvat)

"Nuori Freia joutuu viikinkiruhtinaiden pelinappulaksi julmassa valtataistelussa. Pystyykö hän muuttamaan muinaista ennustusta kohtalostaan?

Onnettomaan avioliittoon pakotettu Freia haaveilee soturin urasta ja miehestään eroon pääsemisestä. Hänen unelmansa toteutuvat äkillisesti, kun yllättävä kohtaaminen komean muukalaisen kanssa johtaa tapahtumiin, jotka paljastavat hänen syvimmän salaisuutensa – hänessä on pisara jumalatar Hlinin verta. Se antaa hänelle myyttisen voiman, jonka avulla hän pystyy torjumaan uhat ja hyökkäykset.

Vallanhimoinen jaarli Snorri pakottaa Freian vaimokseen käyttääkseen tämän voimia lähialueiden hallitsijoiden alistamiseen. Hän määrää poikansa Björnin suojelemaan kallisarvoista Freiaa aavistamatta, että pakotettu läheisyys sytyttää nuorten välille kiellettyjä tunteita. Voiko Freia antaa periksi himolleen ja heittäytä soturin vietäväksi tietäen, että hän vaarantaa sekä oman että läheistensä kohtalot?" (Docendo)

Lukunäyte

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ei tässä ollut kuin muutama hetki siitä, kun vannotin itselleni pysyväni vähäksi aikaa erossa romantasioista. Noh, olihan minun kuitenkin tartuttava tähän Danielle L. Jensenin Kohtalottomien saagan avausosaan, sillä minua kiehtoi kirjan viikinkimaailma enemmän kuin paljon. Hämmästyin hiukan, kun enemmänkin tietokirjallisuutta julkaisseelta Docendolta ilmestyi romantasiaa. On näemmä taottava, kun rauta (eli hittigenre) on kuumaa.

Freia paljastaa heti räväkän luonteensa kirjan alussa, kun hänen kamala aviomiehensä Vragi tulee kettuilemaan hänelle kalanperkauksen tasosta. Ei käy epäselväksi, ettei Freia ole naimisissa arvostettuna Lahjoittajana tunnetun Vragin kanssa omasta tahdostaan, vaan perheensä hyväksi. Silti hänelläkin on oma ylpeytensä eikä hän siedä mieheltään mitä tahansa sontaa. Mutta sitä ei Freia voi aavistaa, miten hänen elämänsä tulee vielä mullistumaan, kun hän törmää rannalla pesulla olevaan erityisen komeaan mieheen. Pientä flirttiä on ilmassa, vaikka aviomies voisi yllättää heidät hetkenä minä hyvänsä.

Halusin kuitenkin enemmän kuin vain selviytyä. Halusin päivieni olevan enemmän kuin vain aikaa, joka minun tuli kestää. Halusin elää niitä, nauttia niistä. Halusin löytää niistä sellaista intohimoa ja jännitystä. jota olin kokenut tuona ohikiitävänä hetkenä muukalaisen kanssa rannalla. (s. 18-19)

Freian "ihastuttava" mies on vain päättänyt antaa vaimolleen ansionsa mukaan ja myydä tämän kylässä vieraisilla olevalle jaarli Snorrille. Snorri tietää Freiasta jotakin, mitä Vragi ei: Freia on syntymässään Hlin-jumalan koskettama kilpineito,  ja Snorri on saanut näkijältä ennustuksen, jonka mukaan Freian avulla he saavat Skalandin kansan valtaansa. Toki Freyan voimista tietävät hänen vanhempansa, Geir-veljensä ja Ingrid-ystävänsä, mutta salaisuutta on vaalittu tähän saakka. Nyt kaikki saavat tietää Freian kyvyistä Snorrin järjestettyä taistelun hänen ja oman poikansa Björnin kanssa. Ja tämä tulikirvestä kantava, Tyr-jumalan koskettama jättimäinen mies sattuu olemaan sama, jonka kanssa Freia flirttaili aiemmin.

"Noin kauniit kasvot ovat luonnonvastaiset." (s. 49)

Lopulta Freia huomaa olevansa Jaarli Snorrin seurueen mukana, kädet palaneena tulikirveestä, sekä kohtalonaan olla vanhan ukkelin toinen vaimo. Tämän varsinainen vaimo Ylva ei ole kovinkaan mielissään uudesta tulokkaasta, sillä hänen ja Snorrin rakkaus on aitoa ja intohimoista. Björn määrätään suojelemaan Freiaa, mikä yhtä aikaa raivostuttaa että aiheuttaa kivoja tuntemuksia Freiassa. Näiden kahden välistä kipinää on vaikea saada sammumaan. Seuraa useita kiellettyjä hetkiä, jotka täytyy pitää Snorrilta ja muilta salassa. 

Himoa voisin hallita, himon voisi tyydyttää muilla tavoin, mutta entä nämä sydämessäni voimistuvat tunteet? Ne etsivät vain yhtä vapautusta ja pyörivät villisti hallinnan tuolla puolen. (s. 297)

Freia on vaarassa, sillä kuningas Harald on saanut kuulla kilpineidosta ja haluaa nyt keinolla millä hyvänsä saada neidon kaapattua. Monia vaarallisia tilanteita syntyy, joissa Freia pääsee kehittämään ja hyödyntämään Hlin-jumalalta saamia kykyjään. Björn suojelee tehokkasti kuvankaunista suojattiaan. Freia saa tietää, että Björn on asunut osan elämästään Haraldin kanssa tämän kaapattua pojan kuolleen äitinsä viereltä. Freialle jää epäselväksi, kenelle Björn on uskollinen, etenkin kun hänellä tuntuu olevan  huonot välit isänsä ja tämän uuden vaimonsa kanssa. Keneen Freia voi luottaa, kun tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet, niin oma veli, äiti kuin ex-aviomieskin?

"Miten voi olla, että se osa sinusta, jota eniten vihaan, on myös syy sille, miksi rakastan sinua?" (s. 375)

Periaatteessa Vereen tatuoitu noudattaa aika samaa kaavaa kuin muutkin lukemani romantasiat, mutta viikinkien aikaan sijoittuminen tuo siihen hiukan lisämaustetta. Mukana on erilaisia voimia antavat jumalat sekä aaveet ja näkijät, joilta saadaan neuvoja ja varoituksia. Välillä taistellaan eläviä kuolleita eli draugreja vastaan. Riimut ja parantavat yrtit ovat myös käytössä. Yksi mielenkiintoisimmista hahmoista on skaldi Steinunn, joka kokoaa tarinoista lauluja. Laulut tuovat tapahtumat elävästi kuulijoiden eteen elokuvan tapaan, ja erityisesti Steinunn janoaa Freian näkökulmia taisteluista. Yksi tällainen laulu tuo Freian silmien eteen totuuden: hänet valtaa toisinaan jokin voima, jolle hän ei voi mitään. Onko hänestä tulossa hirviö?

Kaikesta kuolemasta ja tuhosta huolimatta he aikoivat jatkaa taistelua.

Minä en ole sen arvoinen, halusin huutaa. En ole kaiken tämän kuoleman arvoinen! (s. 111)

Vereen tatuoitu on kiehtova romantasia-sarjan aloitus, joka pitää ihan mukavasti otteessaan eikä sisällä tylsiä hetkiä. Seksikohtaukset ovat chiliasteikolla 3/5 (jostain syystä tässä oli hyvin samantapainen vällyjenallanuotionääressäkaikkienlähettyvillä -kohtaus kuin Armentroutin Verestä ja tuhkasta -romantasiassa...) Kirjan lopussa on sellainen yllätyskäänne, että todellakin haluan lukea keväällä -26 ilmestyvän jatko-osan Luuhun kaiverrettu.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

--

Samantyylistä:

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Päivitys Kadonnut ääni -sarjaan

Luin Outi Moision Kadonnut ääni -kirjaparin toisen osan Kun sydämesi laulaa minulle. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni molemmista osista.

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Pihlajapalatsi: Mari Renko. WSOY 2025 (Häiveen tapauskirjat #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Siellä missä valo ja varjo kohtasivat, pimeyden rajamaalla missä äänet vaimenivat kuiskauksiksi, piileskeli Häive.'

Lumoava fantasia- ja mysteeriromaani vie keiju- ja ihmishovien ikiaikaisiin juonitteluihin. Rikoksen selvittämisen ympärille kehkeytyvää juonta höystää röyhkeän mestarivarkaan ja aatelisen etsiväneidin kipinöivä kemia.

Häive on Ilisiran hovia piinaava mestarivaras ja keiju. Viona Hollins on nuori aatelisetsivä, jonka tinkimättömiä tutkimuksia ei hidasta edes hänen kävelykeppinsä.

Varjonpäivän iltana kaikki silmäätekevät ovat koolla tanssiaisissa – myös Häive. Häive törmää yllättäviin vaikeuksiin keikallaan ja jää kiinni rikospaikalta ihmisaatelisen verta käsissään. Syyllisestä ei näytä olevan epäilystä, mutta keijuhovi palkkaa Vionan selvittämään tapausta.

Totuus on oletettua monimutkaisempi ja Viona huomaa pian avustavansa Häivettä vankilapaossa saadakseen sen selville. Rikosta ratkovan päähenkilökaksikon yhteispeli palaa herkullisesti kytevällä liekillä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että, on ihanaa, kun tulee uusia kotimaisia nuorten aikuisten fantasiasarjoja. Mari Renko on minulle (ja monelle muullekin) ihan uusi nimi, mutta häneltä julkaistiinkin sitten kerralla kolme romaania tälle vuotta. Yksi näistä on siis tämä YA-kirja Pihlajapalatsi, jonka upean kannen on suunnitellut - kukas muukaan kuin - Kaisu Sandberg. 

Pitäisikö hänen luovuttaa ja tyytyä aatelisneidin rooliin? Jos hän yrittäisi enemmän, jos hän vain käyttäytyisi niin kuin kaikki muutkin? (s. 79)

Kirjan sympaattinen ja nokkela päähenkilö on aatelisneito Viona, joka ei ole tyytynyt vain tekemään kirjontatöitä ja juomaan teetä salongissa, vaan hän tutkii tilauksesta erilaisia rikoksia. Useimmiten hänellä on ollut toimeksiantoina erilaisia koruvarkauksia, mutta nyt hän saakin hyvin erilaisen tehtävän: Keijuprinssi Cory pyytää tätä selvittämään kuningattarenkaartin päällikön, Leodor Evertonin murhaa. Murhasta syytetään nyt siis Coryn pikkuveljeä, keijuhovin raikulipoikaa,  keijuvaras Elymus Adevanea, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmisten suhtautuminen keijuihin on hyvin asenteellista, joten kukaan ei ole kyseenalaistanutkaan, etteikö ruumiin kanssa samasta huoneesta yllätetty keijunuorukainen olisi syyllinen. Eipä silti, keijutkaan eivät oikein arvosta ihmisiä, jotka ovat ajaneet heidät omasta Pihlajapalatsistaan maan alle Käänteinen-nimiseen paikkaan.

Näky sai Elyn sydämen vihlomaan kaipuusta, joka oli tuttu jokaiselle keijulle. Se oli heidän kotinsa, heidän palatsinsa, jonka ihmiset ja tulikuningatar olivat varastaneet. (s. 138)

Ely ei ole syyllinen murhaan, sen saa tietää heti alussa lukijakin, joka pääsee seuraamaan tuon ketterän varkaan etenemistä Varjonpäivän tanssiaisten juhlarakennuksessa. Hänen on ollut määrä varastaa Evertonin työhuoneen kassakaapista eräs lipas, mutta saavuttuaan huoneeseen hän huomaakin jonkun ehtineen ensin - ja surmanneen herra Evertonin. Ja kuin kutsusta poliisit saapuvat samantien paikalle. Lavastettiinko Ely? Viona haluaa tavata vangitun keijupojan, joka paljastuu Vionan pitkään etsimäksi mestarivaras Häiveeksi, vaikka poliisipäällikkö Jac ei ole kovin innokas Vionan sekaantumisesta asiaan. Ely ei myöskään ole kovin yhteistyökykyinen Vionan kanssa, mutta hänen mieltä toki lämmittää pehmeä huivi, jonka neito sujauttaa tämän käsiraudoista kipeisiin ranteisiin. 

Ilisiran kaupungissa on odotettu jo pian saapuvaa tulikuningattaren uudelleensyntymää, joka on hyvin tärkeä tapahtuma. Kuningatar on hädissään, sillä juuri tuossa varastetussa lippaassa on tuon tapahtuman kannalta tärkeää tietoa. Niinpä hän pyytää Vionaa etsimään lippaan takaisin.

Viona päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja vapauttaa keijuprinssin, vaikka tämä onkin todella tylykäytöksinen. Apuna vankilapaossa hänellä on uusi lentohärveli, jonka hän on kehitellyt yhdessä herra Hastfieldin kanssa. Nyt ei ollut aikaa testilennolle, vaan Feenikssiiveksi nimetty kone pääsee tosi toimiin. Viona nimittäin haluaa tosissaan tietää, kuka murhasi herra Evertonin, kuka ehti varastaa kuningattarelle tärkeän lippaan ennen Elyä ja kuka palkkasi taas Elyn varastamaan lippaan? Ely saa toimeksiantonsa kammottavan Lyrissan välityksellä, mutta ei tiedä tarkalleen, kuka hänet palkkasi. 

Ely joutuu esittelemään rasittavan sinnikkään etsiväneidon asuinkumppaneilleen ja rikostovereilleen, peikkotyttö Meeralle ja kitsune Ryolle, joka pystyy muuttamaan muotoaan kolmihäntäisen ketun hahmostaan minkä tahansa ihmisen hahmoon. Yhdessä tämä varaskopla asustaa laitakaupungilla hylätyssä Puolen kuun teatterin rakennuksessa. Elyn harmiksi Viona sopeutuu joukkoon yllättävän hyvin, vaikka prinssillä on omat ennakkoajatuksensa aatelisista. Viona ei ole ihan täydellinen: hänellä on toisessa jalassaan proteesi, sillä hän on joutunut lapsena räjähdysonnettomuuteen ja menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen kasvojaan kehystävät kaiken lisäksi pyöreät rillit, jotka eivät ole tuossa maailmassa in.

Pikku hiljaa Vionan ja Elyn yhteistyö alkaa toimia, onhan heillä yhteinen päämäärä. Ketterä keijupoika ja kömpelö, mutta hyvin älykäs aatelisneito on loistava vastakohtapari. Välillä vieraillaan keijujen asuttamassa Käänteisessä, jossa Vionalle alkaa selvitä Elyn hankalat välit hänen perheeseensä. Pala palalta ratkotaan murhamysteeriä ja lippaan olinpaikkaa samalla, kun Vionan ja Elyn on selviteltävä välejään. Vionalle on kova pala huomata, miten syvästi Ely on riippuvinen tomusta, päihteestä, jolle erityisesti keijut ovat herkkiä. Kumpi on tärkeämpää Elylle, tomun tuoma vapauden tunne vai Vionan ystävyys?

Jos hän seuraisi himon kutsua, hän joutuisi jättämään tämän kaiken taakseen. Tomun tie oli yksinäinen. Ja hän todella oli saanut tarpeekseen yksin olemisesta. (s. 398)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti! Henkilöhahmot ovat todella moninaisia, Vionan ja Elyn  kemia toimii loistavasti, murhamysteerijuoni on kiehtova ja fantasiamaailma selkeä ja mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista ja korkeafantasiaa. Mietin, olisinko halunnut romantiikan kipinää enemmän, mutta enpä sitten tiedä. On ihanaa, ettei tässä suin päin hypätä intohimon syövereihin, vaan selkeästi rakennetaan kunnon syvällistä pohjaa rakkaudelle. Tai niin ainakin oletan. Uudelleensyntyvä Feenikskuningatar on jotain ihan uutta ja jännittävää, keijut taas tuttua taattua muista YA-fantasioista. Ripaus steampunk-henkeäkin tulee Vionan lentohärvelikiinnostusten myötä. Plussaa myös siitä, että traagisen lapsuuskokemuksen jälkeen Vionalla on rakastava perhe tukenaan, eli aina ei tarvitse päähenkilön elää täysin kurjien ihmisten ympäröimänä.

"Nyt on aika näyttää koko maailmalle, että taikaolentojen aika on lopullisesti ohitse." (s. 256)

Jään innolla odottamaan Häiveen tapauskirjojen jatkoa, Elyn ja Vionan yhteistyön jatkoa ja ehkä jotakin muutakin heidän välilleen. Myös syntisen komea Cory-isovelikeiju aiheuttaa Vionalle sydämentykytyksiä, joten nähtäväksi jää, miten tässä vielä käy. Ihana, ihana kirja!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Samantyylistä:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras -trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance games -sarja

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia ja Keijuvalta-kirjapari