Suuret kaupungit -trilogia: N.K. Jemisin

Kaupunki joksi tulimme: N.K. Jemisin. Suomentanut Mika Kivimäki. Jalava 2023 (Suuret kaupungit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): The City We Became. Kansi: ?

"Manhattanilainen yliopisto-opiskelija jää pois junasta, eikä muista, kuka hän on tai mistä hän on kotoisin. Sen sijaan hän tuntee kaupungin sykkeen sisällään, näkee sen historian kautta aikojen ja tuntee sen voiman. Samaan aikaan myös neljä muuta kaupunkilaista kokevat samoin.

Jokaisella kaupungilla on sielu. Jotkut sieluista ovat yhtä vanhoja kuin myytit, jotkut taas yhtä uusia ja tuhoisia kuin kurittomat lapset. Jokaisella kaupungilla on myös oma pimeä puolensa. Pystyykö New York pelastumaan, kun viisi sen asukasta pyrkivät tekemään kaikkensa tuhon pysäyttämiseksi?" (Jalava)

Oma arvio:

N.K. Jemisin  aiemmin suomennettua Murtunut maailma -fantasiatrilogiaa on kehuttu paljon, mutta en ole saanut vielä tartuttua siihen. Sen sijaan kiinnostuin tästä hänen lukuisia palkintoja ja ehdokkuuksia kahmineen Suuret kaupungit -trilogian avausosasta Kaupunki joksi tulimme nähdessäni sen kustantajan luettelossa. Kirjan idea kuulosti erityisen ainutlaatuiselta ja omituiselta: kaupunki, joka on elävä. En vielä hahmottanut kirjan kuvauksista, miten tämä tulisi kirjan tarinassa toteutumaan, ja hyvä niin. Sain kokea jotakin hyvin hämmentävää. Kirjan maailmaan ei ollut helppoa päästä, ja siksi minulla otti aikaa saada tämä kirja luettua. Kun se sitten imaisi, lukeminen helpottui.

Kirjan alussa esitellään sen keskeisin henkilö, johon kaikki kirjassa tapahtuva lopussa kiteytyy. Tämä henkilö ei ole kuitenkaan kirjassa eniten esillä. Hän on kuitenkin se, jota muut henkilöt etsivät kuumeisesti, etenkin yksi, joka kokee pelastavansa tämän ja kuuluvansa hänelle. Tämä henkilö on nuori mies, joka tuntee asuinkaupunkinsa New Yorkin hyvin erikoisella tavalla. Hän tapaa Paulo-nimisen henkilön, joka on ainoa, joka uskoo tämän kokemuksia. Ja kun tapahtuu kaikkien henkilöhahmojen kannalta merkittävä järistys, josta kaikki saa alkunsa, eli New York -nimisen kaupungin uudelleensyntymä, nuorelle miehelle tapahtuu jotakin merkittävää. Hänestä itsestään tulee New Yorkin ruumiillistuma, avatar.

Samaan aikaan toisaalla kaupungissa muutkin kokevat jotakin merkillistä. Manhattanilainen opiskelija menettää hetkeksi muistinsa ja sen, kuka on ja miksi hän on siellä. Kunnes hän tajuaa olevansa yksi New Yorkin kaupunginosista, Manhattan eli tuttavallisemmin Manny. FDR-sillalla hän joutuu keskelle hämmentäviä tapahtumia ja huomaa, että kaikessa on alkanut kasvaa valkoista kasvustoa, kuin rihmaa. Niitä kasvaa pahaa aavistamattomien ihmisten niskoista ja rakennuksista. 

Ja silloin ennen hän ei taatusti osannut odottaa muuttuvansa piru vie tämän hurjan, uskomattoman, paskantyperän kaupungin eläväksi ruumiillistumaksi. (s. 217)

Kaikki avatareina syntyneet kaupunginosat kokevat omilla tahoillaan outoja asioita. Toisaalta he tietävät, keitä tai mitä he ovat, mutta asiaa on hankala ymmärtää. Bronxissa taidekeskusta pitävä Bronca (joka on siis itse Bronx) törmää keskuksessaan kammottavaan valkea-asuiseen naiseen, rouva Whiteen, joka väittää olevansa Paremman New Yorkin Säätiöstä ja haluaa oman taideporukkansa rasistista taidetta POC-henkisenä tunnetun keskuksen suojiin. Nuorempana rap-artisti Mc Freenä tunnettu Brooklyn taas asuu vanhempiensa ja Jojo-tyttärensä kanssa historiallisessa talossaan, jonka nyt jokin outo Paremman New Yorkin Säätiö aikoo pakkolunastaa itselleen keksityllä syyllä. Brooklyn ja Manny ovatkin ensimmäiset kaupunginosat, jotka kohtaavat toisensa ja tuntevat heti oudon yhteyden. 

Manhattanin öinen profiili on täydellisessä asemassa, jotta Manny saa tuijottaa sitä suurimman osan matkasta, ja hän tekee sen ahneesti, lumoutuneena huolimatta tiedosta, että tuijottaa itseään. (s. 204)

Mukaan porukkaan liittyy vielä nuori nainen, tätinsä luona asuva Padmini eli Queens, jonka naapurin uima-altaassa tapahtuu jotain todella omituista, ja myöhemmin myös alkumetreiltä tuttu Sao Paulo ja hätiin tullut Hong Kong. Mukana porukassa on myös sekavissa tunnelmissa vellova Veneza, joka on Broncan pitkäaikainen työkaveri ja kuin tämän oma tytär. Hän on ainoa ei-kaupunki tai sen osa tässä porukassa.

Nainen kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa Aislynin korvaan sanan, joka kajahtaa hänen kallonsa läpi kuin mitä hirmuisimpien suurten kellojen kumina, se ravistelee hänen luitaan niin pahasti, että hän horjahtaa ja putoaa polvilleen. Maailma hämärtyy. Hänen ihoaan pistelee ja syyhyttää ja kuumottaa joka paikasta, aivan kuin maailman ohi menemisen nostattama tuuli olisi polttanut häntä. (s.112)

Ainoa kaupunginosa, jota porukka ei saa yhteistyöhön, on Staten Islandissa asuva poliisin tytär Aislyn, joka pelkää vierasmaalaisia ja saarelta poistumista enemmän kuin mitään. Kun hän kohtaa ystävällisen rouva Whiten, joka lupaa olla tytön apuna, tämä nielee kaiken liian helposti.

"Sinä olet kiltti ulottuvuuksia murskaava hirvitys", hän sanoo. "Aion tehdä kaiken voitavani pitääkseni sinusta huolta niin kauan kuin voin." (s. 342)

Kirjan juoni etenee väistämättä kohti New Yorkin kaupungin pelastamista, mutta kaupunginosien avatareista koostuva porukka kokee siinä monenlaisia haasteita: ensinnäkin vastustelevan Staten Islandin, joka ei halua mukaan heidän värilliseen porukkaansa, toiseksi heitä askeleen edempänä kulkevan rouva Whiten, joka on kylvänyt rihmamaista kasvustoaan ja myöhemmin myös jättimäisiä sienimäisiä tornejaan kaikkialle, ja kolmanneksi itse New Yorkin avatarin paikantamisen, jonka Manhattan näki eräässä näyssä makaavan tajuttomana jossakin hänelle etäisesti tutussa paikassa. Samalla porukalle paljastuu, miten monta versiota kaupungista voi olla kaikkien multiversumien ulottuvuuksissa. Ja miten suunnitelmallisesti hirviömäinen rouva White on alkanut vallata kaupunkia jo kauan sitten.

Kaupunki joksi tulimme on totaalisesti ainutlaatuinen lukukokemus. Kirjan enimmäkseen POC-henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, joten vaikka välillä (ja usein) tapahtumat menevät yli hilseen, heidän mukana on helppo kulkea. Kirja on sekoitus fantasiaa, scifiä multiversumeineen ja ehkä hiukan myös uuskummaa. Rihmamaiset lonkerot, joita työntyy versoina milloin ihmisten ihon läpi, milloin maasta ja rakennuksista, ovat jotenkin puistattavia. Ne on kuvailtu jotenkin niin elävästi, että voin nähdä ne silmieni edessä heilumassa tuulen mukana. 

Tulipa minulle myös tutuksi kaikki New Yorkin kaupunginosat (joita minun piti tietenkin Googletella, vaikka kirjan alussakin on toki jonkinlainen kartta olemassa.) Tämä oli siis omalla tavallaan hämmentävä, ei mikään helppo, mutta oikein hyvä lukukokemus. Kaikkea en ihan ymmärtänyt, enkä yrittänytkään ymmärtää, mutta kirjan henkilöt, juonenkuljetus ja kerronta on sen verran taidokasta (ja toki Mika Kivimäen upea suomennostyö lisänä), että kirjan parissa kyllä viihtyy. Jatkoa kirjalle saapuu jo tänä kesänä 2024 osalla Maailma jonka luomme. Pakkohan se on lukea.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit

POC-lukupiiri

Kruunun tyttäret -sarja: Catherine Doyle & Katherine Webber

Kruunun tyttäret: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Twin Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi syntymässä erotettua siskoa. Kaksi täysin erilaista maailmaa. Yksi kuningatar.

17-vuotias Wren Greenrock on aina tiennyt, että jonakin päivänä hän tulisi viemään identtisen kaksossisarensa paikan kuninkaanlinnassa. Häntä on lapsesta saakka koulutettu kostamaan vanhempiensa murha, ja hän on valmis mihin tahansa noustakseen valtaan ja suojellakseen noitayhteisöään. Noitia vihaava prinsessa Rose Valhart taas tietää, että vallan mukana tulee suuri vastuu, joka sisältää myös järjestetyn avioliiton vieraan prinssin kanssa. Maailma palatsin ulkopuolella on kuitenkin vaarallinen ja arvaamaton ja paljon villimpi kuin Rose on ikinä voinut kuvitellakaan…

Rosen kruunajaisten lähestyessä Wren ja Rose sotkeutuvat valheiden verkkoon, joka voi tuhota kaiken, mitä he rakastavat. Kummasta heistä tulee kuningatar, jolla on valta muuttaa kuningaskunnan tulevaisuus ikuisiksi ajoiksi?

Kruunun tyttäret on ensimmäinen osa uutta henkeäsalpaavaa sarjaa, joka on täynnä seikkailua, juonittelua ja romantiikkaa. Kirjan käännösoikeudet on myyty tähän mennessä 12:een maahan, eikä sen voittokululle ole näkyvissä loppua!" (Kumma)

Oma arvio:

Olen odottanut tätä kirjaa hyvin kuumeisesti, etenkin kun viime kevääksi 2023 aiottua Kruunun tyttärien julkaisua siirrettiin vuodella. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa! Mikä sitten sai minut näin innostuneeksi kirjasta jo etukäteen? 1. Kuninkaalliset 2. romantiikka 3.Noidat 4. Juonittelu. Siinäpä neljä hyvää syytä 😏

***Postauksessani on aika paljon juonipaljastuksia. Lukeminen omalla vastuulla.***

Rose odottaa kuumeisesti 18-vuotissyntymäpäiväänsä, joilloin hänet viimein kruunataan Eanan kuningattareksi. Sitä ennen on toki myös suuri juhla tulossa, sillä hänet naitetaan naapurivaltion Gevran prinssi Anselin kanssa. Hän odottaa sitä aikaa, kun kukaan ei enää määräile häntä, ei etenkään tiukkapipoinen kuninkaanhenki Willem, joka on toiminut Rosen isähahmona sen jälkeen, kun noidaksi osoittautunut kätilö surmasi hänen äitinsä Lillithin heti Rosen syntymän jälkeen. Hän ei osaa arvata nukkumaan käydessään, että hänen elämästään tulee siitä hetkestä lähtien yhtä seikkailua - ja miten kaikki vaietut salaisuudet tulevat paljastumaan.

Wren on aina tiennyt, että hänellä on kaksoissisko, josta on tuleva Eanan kuningatar. Wren on myös noita, lumouksia hallitseva sellainen. Hänen isoäitinsä Banba, joka siis on myös kaksoissisarestaan tietämättömän Rosen isoäiti, on määrännyt Wrenin kaappaamaan Rosen vuoteestaan. Wrenin parhaan ystävän, soturinoita Shenin on määrä kuljettaa prinsessa läpi vaarallisen aavikon noitien salaiseen asuinpaikkaan, Orthaan. Sillä aikaa Wren tekeytyy Roseksi ja kruunajaisten jälkeen Wren on kuningatar - ja noidat pääsevät taas valtaan. 

Siksi hän ottaisi kruunun, jota oli tullut hakemaan, ja raivaisi tieltään kaikki, jotka yrittäisivät estää häntä. (s. 292)

Wren saa tosin hyvin pian tietää, että Gevran kuningas Alarik ja kuninkaanhenki Willem ovat sopineet sellaisista järjestelyistä, ettei kruunajaisia välttämättä tulekaan. Wrenillä on muutenkin vaikeuksia sopeutua turhamaisen prinsessan rooliin, vaikka hän osaakin lumota itseltään kesakot ja aurinkoraidat pois. Prinsessamaisia tapoja hän ei niinkään luonnostaan osaa. Prinssi Ansel ei ole mikään järjen jättiläinen eikä Wren voi tajuta, miten hänen sisarensa voi olla kihloissa moisen lepertelevän, tylsän hölmöläisen kanssa. Anselin henkivartija Tor taas on syntisen komea ja hänellä on lemmikkinään suloinen valkoinen susi nimeltä Elske. Wren yrittää vältellä Rosen parasta ystävää Celesteä, mutta eihän siinä kauaa onnistu, ja Celeste alkaakin jossain vaiheessa haistaa palaneen käryä.

"Myönnän, että perhoset lepattavat minunkin vatsassani, kun ajattelen pian saavani teidät puolisokseni." (s. 62)

Sillä välin Shen on ratsastanut äkäinen prinsessa Rose hevosensa Viiman kyydissä läpi suuren aavikon, jossa kuumuuden ja kuivuuden lisäksi vaarana ovat hiekassa väijyvät verikuoriaiset. Rosella ei ole aavistustakaan, miksi hänet on siepattu. Eikä hän liioin tiedä Shenin olevan noita, kunnes Rosesta itsestäänkin paljastuu yllättäviä, noitamaisia kykyjä. Rose on kasvatettu lapsesta saakka vihaamaan noitia, joiden takia hänen äitinsäkin kuoli, mutta matkan aikana Roselle alkaa paljastua uusia asioita niin noidista kuin hänen lähimmäisistään. Viimein heidän saavuttua Orthaan, jonne laskeudutaan tosi jyrkkää kalliorinnettä alas, hän saa tietää myös kaksoissiskostaan.  Hän tapaa oman isoäitinsä ja isotätinsä ja joukon noitia, joista osa haluaa hänen kuolevan, osa taas toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Rose haluaa kotiin Anselin luo, jota rakastaa - vai rakastaako sittenkään? Vai onko eräs soturinoita ihan liikaa hänen ajatuksissaan?

Koko ikänsä hän oli ollut prinsessa - orpotyttö, josta koulittiin kuningatarta. Hyvää, lempeää ja armollista hallitsijaa, joka menisi naimisiin ja saisi perillisiä vahvistaakseen valtakuntaansa ja sen solmimia liittoja. Hän ei ollut edes kuvitellut, että voisi olla enemmänkin...Että joku vielä jonakin päivänä haluaisi hänen olevan enemmän. (s. 113-114)

Rosen on palattava takaisin omaan linnaansa ja estettävä häät. Hänen on saatava kieroilevat ihmiset vastuuseen ja pelastettava noidat. Haluaa hän myös nähdä oman kaksoissiskonsa, vaikka on yhä tälle vihainen sieppauksesta ja kaikesta. Veri on kuitenkin vettä sakeampaa.

Kirjassa vuorotellaan Wrenin ja Rosen näkökulmia. Molempien tarinat ovat yhtä kiehtovia, mutta toki välillä alkoi ihan ärsyttää, kun aina jäi jokin hyvä kohta joko Rosen tai Wrenin kohdalla kesken luvun vaihtuessa. Romanttiset kuviot ovat hyvin ennalta-arvattavia ja välillä överiyden rajalla olevan siirappisia, mutta oikein ihanan viihdyttäviä sellaisia seikkailullisen ja juonittelupainotteisen juonen ohella. Vaikka välillä saa lukea melko kuumia kohtauksia, on ne silti aika kesyä kamaa. Olisin jopa toivonut hieman rohkeampaa kuvailua. Kustantamon asettama kohderyhmä 13+ pitää siis hyvin kutinsa. 

Prinssi Anselista on tehty suorastaan narrimainen tyyppi, kun taas hänen henkivartijansa Tor on jäyhä, vakaa, uskollinen ja syntisen komea. Helppohan siis Wrenin on häneen rakastua. Pidin ehkä enemmän soturinoita Shenistä, joka on orporaukkana joskus pelastettu Orthan noitayhteisöön, ja jonka ketteryydelle ei kukaan vedä vertaa. Kirjan päähenkilöt Rose ja Wren ovat sopivan erilaisia, ja erot tasoittuvat roolien vaihtumisen jälkeen: Wren oppii olemaan myös hillitymmin ja Rose oppii olemaan rempseämpi ja tarttumaan toimeen. Ja mikä parasta, molempien ennakkoluulot karisevat.

"Tiedän, miltä yksinäinen lapsuus tuntuu." (s. 245)

Jo pelkkä kuninkaallinen juonittelu ja romanttiset kuviot olisivat riittäneet minulle viihdykkeeksi, mutta Wrenin ja myöhemmin Rosen noitakyvyt tuovat kirjaan mielenkiintoista lisää. Niihin ei oikeastaan pureuduta kovinkaan syvällisesti, vaan niitä vain tapahtuu. Wren tarvitsee lumouksien tekemiseen jotain elävää, useimmiten hiekkaa tai multaa, mutta esimerkiksi ruusun terälehdetkin käyvät. Rosen parantajanoidan kyvyt vasta heräilevät tässä ensimmäisessä osassa, mutta toivon mukaan hänen taidoistaan saamme nauttia enemmän seuraavissa osissa. Trilogian kakkososa Kruunun kirous ilmestyykin jo kesäkuun alussa! Jään innolla odottelemaan. 

Kirjan loppu petaa hyvin mielenkiintoisia jatko-osia, joissa Eana joutunee sotaan gevralaisten kanssa ja noitasiskokset pääsevät yhdistämään voimansa.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lue meille äitikulta

Siniset helmet

Kirottu kruunu: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2024 (Kruunun tyttäret #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Cursed Crowns. Kansi: Charlie Bowater

"Kaksi kuningatarta. Yksi valtakunta, joka ei halua heistä kumpaakaan.

Kaksoskuningattaret Wren ja Rose ovat nousseet yhdessä Eanan valtaistuimelle, mutta kaikki eivät ole iloisia noidista vallan kahvassa. Kun Rose suunnittelee matkaa maan halki yhdistääkseen jakautuneen kansan, ei Wren jaksa keskittyä pönöttämiseen — heidän isoäitinsä on edelleen vankina julman kuningas Alarikin käsissä, ja kärsimätön Wren jättää siskonsa lähteäkseen pelastusretkelle. Alarik ei kuitenkaan ole mielissään Wrenin vierailusta, sillä Wren on vastuussa hänen veljensä kuolemasta — eikä hän aio vapauttaa kaksosten isoäitiä ennen kuin Wren on korjannut tekonsa kielletyn ja vaarallisen verimagian avulla.

Samaan aikaan Rosen kiertue Eanan valtakunnan halki keskeytyy, kun salaperäinen muukalainen väittää olevansa kotoisin kauan sitten kadonneesta kuningaskunnasta. Mies paljastuu Rosen rakastetun Shen-Lon sukulaiseksi, joka lupaa auttaa siskoksia pysymään vallassa, kunhan vain he ensin pelastavat menetetyn aavikkovaltakunnan hiekasta.

Rosen ja Wrenin poissa ollessa Eanan pääkaupungissa poreilee kapina, ja joku juonittelee heidän päänsä menoksi. Pohjoisessa piilee kuitenkin suurempi vaara — muinainen kirous, joka voi syöstä kaksoset, noidat ja koko Eanan valtakunnan kaiken nielevään tuhoon…"(Kumma)

Oma arvio:

Minut hurmannut Kruunun tyttäret sai jatkoa mukavan nopeaa eli jo puolen vuoden kuluttua ensimmäisestä osasta. Innolla tartuin Kruunun kirous -jatko-osaan, jolta toivoin samaa sydäntäsykähdyttävää romantiikkaa, vauhdikasta seikkailua ja pikkaisen kieroiluakin.

Wrenin ja Rosen teiden eroaminen - juuri, kun he ovat löytäneet toisensa, on kirjan alun ratkaisevin juonenkäänne. Wren on päättänyt, ettei jää vain odottelemaan, josko Alarik palauttaisi hänen isoäitinsä Banban: tämän hän saa vihiä salassa käymästään kirjeenvaihdosta Alarikin kanssa. Hänen on toimittava. Ja koska Rose ei hyväksyisi siskonsa lähtöä, hänen on lähdettävä vaivihkaa. Valitettavasti Rosen paras ystävä, ja nyt myös Wreninkin sellainen, Celeste lähtee hänen peräänsä. Suhteista on kuitenkin hyötyä, sillä Celesten veljen laivalla he pääsevät kätevästi lumen ja jään valtakuntaan Gevraan.  Wren on myös hykerryksissään, sillä hän ei malta odottaa näkevänsä taas Torin, tuon komean kuninkaallisen vartijan, jonka kanssa heillä jäi viime osassa juttu pahasti kesken.

Wren tekee pienoisen virhearvion yrittäessään sujahtaa sisään Alarikin linnaan huomaamatta ja onkin pian tämän vankina. Alarik on kuitenkin valmis päästämään Banban vapaaksi yhdellä ehdolla, joka saa Wrenin miettimään moraaliaan. Onko hänet tuomittu sittenkin jatkamaan kruunun kirousta ja astumaan taikuuden pimeämmälle puolelle? Torin läsnäolo toki sykähdyttää häntä edelleen, mutta sitten hän löytää häkellyttäviä tuntemuksia itsestään myös erästä toista kohtaan.

Varo Oonagh Tähtirinnan, kadonneen noitakuningattaren, kirousta, tuuli kuiski. Kirous elää uusissa luissa...uudessa veressä. (s. 218)

Toisaalla Rose on täysin loukkaantunut Wrenin äkkilähdöstä, ja kun hän kuulee Celestenkin lähteneen, on hän murtunut. Kuumat tunteet Shen Lota kohtaan hänen on tukahdutettava muiden nähden, sillä hänen on nyt käyttäydyttävä hillitysti kuin kuningattaren kuuluu. Hän alkaa olla vaikeuksissa, sillä Edgar Barronin luotsaamat Nuolet vastustavat noitakuningattaria - taikuus pelottaa ihmisiä. Maakuntakierroksellaan Rose joutuu yllättäin siepatuksi, mutta sieppaajaksi osoittautuukin Shen Lon serkku Kai. Rosea pelastamaan rynnännyt Shen Lo saa tietää, että hänellä onkin elossa Kain lisäksi sukulaisia koko joukko, vaikka hän on aina luullut olevansa ainoa elossa oleva Auringon suuteleman kuningaskunnan asukas. Hiekan alle vajonnut kuningaskunta pitää pelastaa takaisin valoon, ja Shen Lo ja Rose päättävät lähteä Kain mukaan. He voisivat saada noitasotureista apua myös Eanan kuningaskunnan pelastamiseen Nuolten hyökkäyksiltä.

"Ilmassa on niin paljon taikaa, että sen ihan maistaa!" (. 293)

Wren ja Rose ovat omissa seikkailuissaan toisista tietämättä, kunnes Wren saa käsiinsä käsipeilin, joka on kuulunut aikanaan hänen esiäideilleen, aiemmille kaksoskuningattarille. He pääsevät nimittäin vaihtamaan paikkoja muutaman minuutin ajaksi käsipeilin avulla, ja näin Rose saa tietää siskonsa kyseenalaisista aikeista Gevrassa ja Wren taas pääsee tutustumaan häikäisevään Auringon suutelemaan kuningaskuntaan ja saa kuulee hämmästyttäviä uutisia Shen Losta. Kumpikin toimivat omin päin omissa seikkailuissaan, mutta pian Rose joutuu pyytämään Wreniltä apua. Asiat hänen ja Shen Lon välillä ovat menossa väärään suuntaan. Rosella alkaa olla myös hätä valtakuntansa puolesta, sillä viesti kantautuu Eanasta: Nuolet ovat piirittäneet linnan.

"Ollaan ihan keitä haluat", Shen kuiskasi Rosen iholle. "Vain me kaksi. Ei kruunuja. Ei valtakuntia. Vain me." (s. 338)

Valitettavasti tämä toinen osa ei innostanut minua lähellekään niin paljon kuin Kruunun tyttäret. Rosen ja Shen Lon välinen kipinä ei välittynyt nyt ihan niin hyvin ja sama kävi Wrenin ja Torin kanssa. Parasta antia tarjoaa erilaiset, uudet valtakunnat, joissa lukija pääsee vierailemaan molempien kaksosten mukana. Muuten kaksoset jäävät molemmat aika valjuiksi tässä osassa. Fantasiajuonikuviot ja -elementit jää aika epämääräisiksi ja huonosti avatuiksi, mutta sama vika tahtoi olla ensimmäisessäkin osassa. Tuntuu, että kirjailijat ovat halunneet tupata sekaan liikaa kaikkea. Lopun romanttinen juonenkäänne on oikeastaan kirjan paras yllätys: jos tykkää haters-to-lovers-troopista, siitä tässä kakkososassa saa nauttia! Lopussa saa nauttia myös lähes tragikoomisista piirteistä, sillä ensimmäisestä osasta hyvin tuttu henkilö palaa kuvioihin - mutta ei tosiaankaan entistä ehompana, vaan... no, sen saatte lukea itse.

Olin olettanut tämän olevan kirjapari, mutta sarjahan jatkuu vielä ainakin kolmella osalla: englanniksi on julkaistu tänä vuonna Burning Crowns ja sen lisäksi Goodreadsin mukaan jatkoa olisi suunnitteilla vielä ainakin 2 lisää. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lue meille äitikulta

Kruunujen taistelu: Catherine Doyle & Katherine Webber. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Kumma 2025 (Kruunun tyttäret #3)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Burning Crowns. Kansi: Charlie Bowater, HarperCollinsPublishers Ltd

"Kaksoskuningattaret Rose ja Wren hallitsevat nyt Eanaa rinta rinnan. Mutta heidän ilkeä, kuolleista herännyt esiäitinsä Oonagh on päättänyt, että valtakunta on hänen. Niinpä kaksosten on mentävä äärimmäisyyksiin Eanan pelastamiseksi.

Rose saa uhkauksen, jonka mukaan hänen on joko luovuttava kruunustaan tai kohdattava Eanan tuhoava sota. Jotta Rose löytäisi keinon päihittää Oonagh, hän lähtee etsimään vastausta Auringon suutelemasta kuningaskunnasta. Mutta se, mitä hän löytää, saattaa särkeä hänen sydämensä.

Samaan aikaan Wren joutuu kohtaamaan tekemänsä veriloitsun seuraukset. Loitsu loi siteen Wrenin ja Gevran kuninkaan välille — miehen, jonka Wren todellakin haluaisi unohtaa. Yhdessä he kuitenkin lähtevät matkaan tuhotakseen kirouksen, joka sekä yhdistää että heikentää heitä.

Viimeisen taistelun näyttämö on valmis, kun Oonagh haluaa viedä Roselta ja Wreniltä kaiken, mitä he rakastavat. Uhrauksia tehdään, verta vuodatetaan. Kuka selviytyy johtamaan Eanan valtakuntaa?" (Kumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Näin on taivallettu nuorten noitakuningattarien, Rosen ja Wrenin matkassa jo niin pitkälle, että on kaiken kokoavan trilogian kolmososan vuoro. Kakkososassa Kruunun kirous oli niin uskomattomia juonenkäänteitä, että mietiskelin, mahtuisiko sellaista enää tähän kolmososaan Kruunujen taistelu. 

Wren on palannut Gevrasta kaksossisarensa luo Anadawnin palatsiin hallitsemaan valtakuntaansa. Rose tietää, mitä Wren puuhaili Gevrassa ollessaan kuningas Alarikin kanssa, mutta kaikkea Wren ei ole rohjennut kertoa, kuten että kuollut esiäiti on langettanut jonkun yhteisen kirouksen heidän välilleen ja että Oonagh Tähtirinta on vainonnut Wreniä tämän paluun jälkeenkin. Suuressa juhlassa Lemmitynlammen rannalla tapahtuukin jotakin kammottavaa, joka säikäyttää Rosen. Lopulta Wrenin on paljastettava, että hänet on sidottu taikuudella Alarikiin, että heidän voimansa hiipuvat kirouksen myötä ja parannuskeinoa ei tunnu löytyvän.

"Miten rakkaus voisi koskaan olla kidutusta?" (s. 265)

Rose kaipaa Shen Lota, joka joutuu hoitamaan velvollisuuksiaan Auringon suuteleman kuningaskunnan valtiaana. He toki vierailevat puolin ja toisin, mutta tokihan olisi mukavampi olla aina yhdessä. Kun Wren päättää lähteä hakemaan parannuskeinoa Mishnick-vuorilta yhdessä Alarikin ja Torin kanssa, Rose matkaa Rowenan kanssa Auringon suutelemaan kuningaskuntaan vieraisille. He sattuvatkin somaan aikaan, sillä kaupungissa on menossa jokin nuoren kuninkaan kosintameno, jossa kaikkien valtakuntien prinsessat vuoroin esittelevät taitojaan Shen Lolle. Siinä on Shen Lolla tyynnytteleminen, kun Rose heittäytyy mustasukkaiseksi. 

Toisaalla Alarik ja Wren yrittävät päästä eroon kirouksesta, mutta toivotonta tuntuu olevan. Wren on hämmentynyt tunteistaan Alarikia kohtaan, eikä ole varma, onko se kirouksen syytä vai jotain muuta. Toisaalta komea henkivartija Tor saa edelleen Wrenin sydämen läpättämään. Torkin on huomannut toki, että jotain on meneillään hänen kuninkaansa ja Wrenin välillä.

"Kun viime hetkeen rakastaa

kunnes kuolo erottaa

uhraus noidan kukistaa

kirouksen murtaa, teidät pelastaa." (s. 398)

Toisaalla Rose saa myös tuntea kamalan Oonaghin läsnäolon ja lopulta heidän on lähdettävä etsimään tuota hirviömäistä esiäitiä kylmiltä Gevran seuduilta. Kuvioihin astuu myös jälleen Celesten merikapteeniveli Maresi. Celestellä ja Gevran prinsessa Anikolla on myös säpinää kaiken tiimellyksessä.

Kuten arvata saattaa, tässä osassa kuljetaan kohti vääjäämätöntä lopputaistelua, jossa Oonagh, joka on valjastanut kuolleita eläimiä ja ihmisiä armeijakseen, on saatava hengiltä, Wren ja Alarik vapaaksi kirouksesta ja Eanan kansa taas elämään rauhaisaa elämää. Tunteet kuohuvat, menetyksiä tulee väkisinkin ja läheltä piti tilanteita sitäkin enemmän. Lopussa ei ollut oikeastaan mitään yllättävää.

Olin ihan hekumoissani sarjan eka osasta, mutta toinen osa meni ehkä hiukkasen överiksi Wrenin ja Alarikin veritaikoineen kaikkineen. Odotin tältä kolmososalta enemmän, mutta kokemus jäi hiukan valjuksi. Osittain tämä eteni aika valjusti eteenpäin. Romantiikkaa oli ripoteltuna sinne tänne hiukan kuin mausteeksi, mutta ne jäivät minun makuuni aika pinnallisiksi. En päässyt haukkomaan henkeäni. Parasta tässä olikin Wrenin ja Alarikin hämmentävät kielletyt tunteet toisiaan kohtaan, jotka tosin saivat mielestäni tylsän päätöksen. 

Annan tälle arvosanaksi 3

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Coroan kronikat -duologia: Kiera Cass

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Valinta-sarja: Kiera Cass

Aurora: Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen

 Aurora: Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen. Otava 2024

"Tiivistunnelmaisessa romaanissa nuoren vaikuttajan kulissielämä murenee.

Auroralla on kaikki: virheettömät aamurutiinit ja koko ajan kasvava seuraajakunta. Kadehdittava sometili ei kuitenkaan paljasta todellisuutta, johon kuuluvat välinpitämättömät vanhemmat ja salainen lääkevarasto. ​

Täydellinen elämä säröilee entisestään, kun anonyymi kommentoija ja häiritsevät lapsuudenmuistot alkavat piinata Auroraa. Kuinka pitkälle pimeyteen hän on valmis kulkemaan pitääkseen kiinni kiiltokuvastaan? ​

​Pinja Sanaksenahon ja Sari Luhtasen nuortenromaani pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka. Sen toteutukseen saivat osallistua myös vaikuttaja Pinjan seuraajat." (Otava)

Oma arvio:

Tubettajana tunnettu Pinja Sanaksenaho eli Pinkku Pinsku on kirjoittanut yhdessä kokeneen nuortenkirjailija Sari Luhtasen kanssa psykologisen jännärin aineksia sisältävän kirjan, jonka nimenä on hänen toinen nimensä Aurora. Toivottavasti sometähden kirja herättäisi lukuinnostusta myös vähemmän lukevissa faneissa.

Auroran täydelliset rutiinit eivät jää kenellekään epäselväksi, niin tarkasti niitä heti kirjan alusta kuvaillaan. Aurora elää sometykkäysten voimalla, mutta koulussa häntä odottaa karu totuus: hänellä ei ole ketään tosiystävää. Paras ja rakas ystävä Sara muutti toiseen kaupunkiin ja muilla tuntuu olevan jo omat klikkinsä. Hän nauttii kuitenkin somepostaustensa aiheuttamasta ihailusta koulussa ja alkaa lyöttäytyä Minean ja Aadan porukkaan. Aada vaikuttaa todellan ynseältä Auroran seurasta, koska tämä menestyy koulussa paljon paremmin kuin hän. Nytkö tämä vielä yrittää tunkeutua hänen ja Minean väliin?

@bringit Sun uus bägi on niin sairaan ruma. Sen takii se sopii sulle niin hyvin. (s. 85)

Sitten Auroran täydelliseen maailmaan kiemurtelee käärme, sillä hänen sometiliinsä alkaa tulla ikäviä kommentteja @bringit-nimiseltä tyypiltä. Aurora on melko varma, että kommenttien takana on Aada. Toki kommentit kirpaisee Auroran täydellistä eloaan, mutta myös kostoajatukset alkavat nostaa päätään. Auroran elämä ei ole niin täydellistä kuin voisi kuvitella, ja se käy hyvin ilmi siitä, kun tyttö itsekin hätkähtää nähdessään sekaisen keittiön aamuisen somepostaussession jäljiltä, jossa hän on kuvannut täydellistä herkullista aamupalaansa. Sara ei tunnu kaipaavan ystäväänsä uudessa ympäristössään ja silloin Aurora muistaa oman päiväkotiaikaisen ystävänsä Rosan ja sen hämmennyksen, mikä hänen vanhemmissaan oli aina, kun Aurora puhui Rosasta. Voi, kun Rosa olisi vieläkin Auroran tukena!

Hänkin ihan varmasti muistaisi ne yhteiset hetket, sillä vaikka olin pieni, tunsin välillämme supervoimakkaan yhteyden. (s. 24)

Lohtua tuo toki managerisopimus Kasetti-nimisen firman kanssa ja rahakas yhteistyökuvio hiustuoteyrityksen kanssa. Silti Auroraa ahdistaa ajoittain. Kirjan tunnelma alkaa mennä loppua kohti hyytävämmäksi, kun Aurora alkaa muistaa asioita lapsuudestaan. Hän on päättänyt ujuttautua Minean ystäväksi, ja sen takia Aada on raivattava pois tieltä. Hän saakin yllättävän apulaisen, joka alkaa hallita Auroran elämää liiaksikin.

Hymyilin ja tein hänelle tilaa viereeni sänkyyn. Tunsin patjan painuvan alemmas, ja siinä hän oli, ihan kiinni minussa. (s. 110)

Kirja paranee loppua kohti, kun alkaa tapahtua enemmän asioita, kuten käydään tutkimassa autiotaloja urbexia harrastavien Tomasin ja Jeren kanssa. Alku meinaa junnata hiukan liikaa Auroran rutiineissa, somepäivityksissä ja pinnallisissa tyttöjen välisissä kuvioissa, enkä meinannut jaksaa sinnitellä mukana. Kirjan päähenkilö, Aurora, on hyvin vastenmielinen henkilö ja hänestä on vaikea pitää millään tavalla, mutta se kai on kirjan jujukin. 

Hyvin tässä on onnistuttu kuvaamaan somemaailman raadollisuutta ja valheellisuutta. Loppua kohti tulee hyviä ja kaikessa kieroutuneisuudessaan yllättäviä juonenkäänteitä, jotka pelastavat paljon. Kyllä minä jaksoin siis lukea tämän loppuun asti ja irvistellä Auroran henkilöhahmolle, joka toisaalta herättää minussa sääliä, toisaalta inhoa. Välillä hän on My Little Ponyillään leikkivä, yksinäinen ja äidin huolenpitoa kaipaava tyttö, välillä hyvin häikäilemätön omaa etuaan ajaessaan.

Annan arvosanaksi kirjalle 3

Tämä kirja on lainattu kirjastosta.

Muualla:

Helsingin Sanomat

Siniset Helmet

Amman lukuhetki

Thieves' Gambit -kirjapari: Kayvion Lewis

 Varkaiden valtias: Kayvion Lewis. Suomentanut Jussi Kivi. Into 2024 ( Thieves' Gambit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Thieves' Gambit. Kansi: Mike Mahle (kuvitus), Theresa Evangelista (suunnittelu), Tiia Javanainen (suomenkielinen kansi)

"Elokuvamaisessa rikostrillerissä maailman parhaat varkaat kutsutaan kilpailemaan varkaiden valtiaan tittelistä. Yksi heistä pelaa kaikista korkeimmasta panoksesta: äitinsä hengestä.

17-vuotias Ross Quest on jo mestarivaras, ja erityisen taitava pakosuunnitelmien laatimisessa. Hänen suunnitelmansa paeta legendaarisesta rikollissuvustaan saa odottamattoman käänteen, kun hänen äitinsä henki joutuu uhatuksi. Epätoivoisena Ross päättää osallistua Varkaiden valtias -kilpailuun, sarjaan vaarallisia kansainvälisiä ryöstöjä. Näissä turnajaisissa kilpakumppaneiden tappaminen ei ole tavatonta. Pääpalkintona on yksi toteutettu toive – ja se voi pelastaa Rossin äidin hengen.

Kun Ross saa tietää, että kilpailussa ovat mukana myös hänen vanha lapsuuden vihollisensa, sekä komea sujuvapuheinen poika, joka saattaa haluta varastaa hänen sydämensä, voittamisesta tulee vaikeampaa kuin hän kuvitteli. Ross yrittää parhaansa mukaan pitää kiinni perheen motosta: älä luota keneenkään, jonka sukunimi ei ole Quest. Mutta kun panokset ovat näin korkeat, Rossin on päätettävä, ketä huijata ja keneen luottaa, ennen kuin aika loppuu. Vain yksi heistä voi voittaa."(Into)

Traileri

Traileri 2

Oma arvio:

Ai että, ensimmäinen kevään -24 YA-kirja ja heti sattui luettavakseni tällainen viihdyttävä tapaus! Ilmeisesti kirjat, joissa on aiheena jonkinlainen peli tai kilpailu, ovat taas nousussaan. Johtuneeko tämä Nälkäpelin uusimman leffaversion innoituksesta vai mistä, mutta olen kyllä kovin mielissäni. Kiinnostavan tästä Thieves' Gambit -trilogian avausosasta tekee myös se, että tässä on kivasti POC-henkilöhahmoja, kuten päähenkilö ja toinen keskeinen henkilö, saati osa muistakin kilpailijoista.

Ross on mestarivaras-äitinsä kanssa tavanomaisella ryöstökeikallaan. Näin ei käy epäselväksi heti kirjan alkusivuilta 17-vuotiaan Rosalynin eli Rossin neuvokkuus, hänen äitinsä ammattimainen ote varkauksiin ja äidin ja tyttären yhteistyön voima. Vaikka heillä meneekin ryöstökeikoilla hyvin yksiin, Ross kaipaisi äidiltään jotain muutakin - välittämistä, huolenpitoa. Ross on alkanut myös kaivata pesäeroa äitiinsä ja ryöstökeikkoihin. 

Äiti kun on vannottanut koko Rossin elämän ajan sitä, ettei tämä saa luottaa keneenkään muuhun kuin Questin sukuun, joka on rikollistaustastaan maankuulu. Hän kokee itsensä hyvin yksinäiseksi Bahamalla, jossa he asuvat äidin ja tädin kanssa eristyksissä muista silloin, kun eivät ole keikalla. Ross onkin hakenut salaa itselleen paikkaa voimistelupainotteiselle kesäleirille, kun saa vielä kiehtovamman tarjouksen. Hänet on kutsuttu johonkin epämääräiseen Thieves' Gambit -kilpailuun, joka alkaisi jo viikon päästä. Äiti ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, vaan alkaa suunnitella uutta ryöstökeikkaa Paradise Islandilla sijaitsevaan alukseen. Ross päättää, että ryöstökeikan onnistuttua hän karkaa. Hänellä kun on aina pakoreitit selvillä, se on Rossin erikoisalaa. 

Lyyhistyin nyyhkyttäen hiekkaan. "Minä mokasin, täti. Mokasin tosi, tosi pahasti!" (s. 47)

Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. Äiti napataan panttivangiksi ja Ross pakenee hädissään alukselta tätinsä luo. Lunnasvaatimuksena on  miljardi dollaria. Ross syyttää itseään siitä, että hänen omat karkaamissuunnitelmansa ajoivat heidät tähän. Hänen on hankittava nuo rahat keinolla millä hyvänsä, sillä äiti on pelastettava. Niinpä hän ilmoittautuu Thieves' Gambit kisaan, jonka palkintona on juuri tuo lunnasvaatimussumma. Rossin on voitettava!

Peilistä minua katsova tyttö ei aikonut leikkiä. (s. 51)

Thieves' Gambitissa on osanottajina maailman parhaita nuoria varkaita. Eteläkorealainen Kyung-soon Shin fanittaa K-poppia ja hänestä tulee Rossille tärkeä liittolainen kilpailun edetessä, korttitemppuihin erikoistunut Mylo Michaelson on Yhdysvaltojen Nevadasta ja tunnetaan kajalirajauksistaan,  Lucus Taylor on lihaksikas ja aggressiivinen australialainen, Taiyo taas japanilainen ja hänen kampauksensa on aina moitteeton, Adra sormuksineen taas intialainen, Yeriel nigaragualainen notkealiikkeinen tyttö, Devroe Kenzie tajuttoman komea ja tyylikäs britti (joka on Rossin iloksi myös ihonväriltään ruskea) ja Noelia Boschert taas sveitsiläinen ja sattumoisin tuttu Rossille lapsuudesta. Eivätkä muistot ole mitenkään hyviä, joten Noeliasta muotoutuu Rossin pahin vihollinen kilpailussa. 

Kilpailun yhteyshenkilönä toimii nainen, jotka kutsutaan Kreiviksi. Hän esittelee kaikille kilpailun etenemisen ensimmäisen kokeen jälkeen, jossa kaikkien on pitänyt murtaa itsensä ulos lukuisilla lukoilla lukituista selleistään. Seuraavaksi on vuorossa kolme eri vaihetta, joissa karsiutuu osallistujia pois ja viimeisen vaiheen voittanut saa voittosumman itselleen, sekä sitouttuu työskentelemään vuoden verran kilpailun järjestäneen järjestön leivissä.

Kirjan tapahtumat tempaisivat minut eittämättä mukaansa. Mukana on juonittelua, varkauksia, kilpailuhenkisyyttä, ongelmanratkaisua, romanttisia kuvioita ja Rossin kipuilua sen kanssa, miten hankala hänen on ystävystyä ja luottaa keneenkään äitinsä tehokkaan manipuloinnin jälkeen. Suklaasilmäinen Devroe alkaa kiinnostaa jännällä tavalla ja Kyong-soon ja Mylo osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi liittolaisiksi. Noeliastakin paljastuu lopussa uusia puolia ja Rossille alkaa valjeta monia asioita hänen äidistään ja lapsuudestaan. 

Eräs ihminen valtameren takana luotti minuun. Äiti. Aioinko riskeerata kaiken, myös äidin hengen, vain siksi, että satuin pitämään jostain tunteillani leikkivästä pojasta? (s. 210)

Kaiken takana on kuitenkin Rossin syyllisyys siitä, mitä äidille tapahtui ja ehkä tulee tapahtumaan, jos hän ei saa voittorahoja. Hän huomaa myös, ettei toisiin luottamisessa olekaan välttämättä mitään pahaa. Voisiko hän päästää ihanan Devroen lähelleen? Onko Devroe tosissaan vai leikkiikö hän vain?

Varkaiden valtias avaa hienosti vuoden 2024 YA-kauden. Toiminnallinen juoni, kiehtovat henkilöt ja erittäin koukuttava ja paljon lupaava loppu tekevät tästä nautittavan lukuelämyksen. Toisin kuin Nälkäpelit ym. vastaavat, tämä ei ole niin raaka ja synkkä. Muutama henki toki menetetään, mutta muuten varkaiden kilpailun pääpaino on ongelmanratkaisussa, juonittelussa ja nerokkaissa oivalluksissa.  Kirja lähtee ehdottomasti ensi syksynä kasien genrepakettiin. Toivottavasti jatko-osa suomennetaan pian, sillä kutkuttava loppu kääntää monet asetelmat päälaelleen ja lupailee hyvinkin mielenkiintoista jatko-osaa niin romanttisten kuin toiminnallisten juonikuvioiden osalta. Toivottavasti romantiikkaa on vielä enemmän jatko-osissa, sillä olisin toivonut sitä himpun verran enemmän tähän avausosaankin. Sen takia en antanut ihan täyttä vitosta arvosanaksi.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Pukkilan kirjasto

Ryöstö Royale: Kayvion Lewis. Suomentanut Jussi Tuomas Kivi. Into 2025 (Thieves' Gambit #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Heist Royale. Kansi: HitAndRun Creative Studio (kuvat), Theresa Evangelista (suunnittelu), Tiia Javanainen (suomenk. suunnittelu)

"Gambitin päättymisestä on kulunut kuusi kuukautta ja Rossin yllä roikkuu edelleen uhka perheen teloituksesta. Devroe, ainoa henkilö, johon Ross luuli voivansa luottaa, on pettänyt hänet. Petturuudestaan huolimatta poika pyrkii yhä Rossin sydämeen, kun he työskentelevät yhdessä Järjestön puolesta.

Kun Ross joutuu keskelle Järjestön sisäistä valtataistelua, hän näkee tilaisuutensa paeta. Alkaa uusi kilpailu rikollismaailman hallinnasta, jossa voittaja saa vapauden ja häviäjiä uhkaa kuolema. Ja vastapuolella on paitsi Devroe myös tämän äiti, joka haluaa tuhota Rossin perheen hinnalla millä hyvänsä.

Uusi kilpailu vie Rossin ja hänen ystävänsä Monte Carlon huumaaviin kasinoihin ja Etelämantereen petollisille lumille. Uskollisuutta koetellaan, selkään puukotetaan ja sydämiä särjetään. Paras varas voittakoon." (Into)

Oma arvio:

*** Kustanjalta saatu arvostelukappale ***

Kayvion Lewisin Varkaiden valtias oli viime vuonna yksi parhaimmista ja mieleenpainuvimmista YA-kirjoista, joten luonnollisesti odottelin tätä kirjaparin toista osaa kuumeisesti. Tämä olikin pikkuisen ohuempi sivumäärältään kuin eka osa, eli kompaktit 300 sivua on Ryöstö Royalessa. Hiukkasen minun muististani oli vuoden aikana häipynyt Thieves' Gambitin muut osallistujat, kuten Rossin kanssa läheiseksi tullut Kyung-soon, Mylo sekä Rossin pahimmat kilpailijat Taiyo ja Noelia. Devroen sentään muistin, sillä hänen kanssaan Rossilla oli hyvin kuumottavia hetkiä, kunnes tämä komistus petti Rossin kilpailun lopussa.

Ross Quest on nyt Kreivin palkkalistoilla ja kirja alkaakin heti vauhdikkaalla varkauskeikalla, jossa tehtävänä on pölliä kuuluisan artistin Santin keikkavihko kesken tämän stadionkeikan. Harmi vain, että hänen on tehtävä yhteistyötä komean Devroen kanssa, joka flirttailee Rossille työn lomassa. Ross ei voi unohtaa sitä, että Devroe huijasi häntä Thieves's Gambitissa ja leikitteli hänen tunteillaan saadakseen voiton. Rossin ja äidin välit ovat tulehtuneemmat kuin koskaan edellisten tapahtumien johdosta. 

Yllättäen Ross kaapataan kadulta, ja kaappaajaksi paljastuu Paroni-niminen henkilö, joka haluaa viedä Kreiviltä vallan ja saada näin ollen Rossin omaan leiriinsä. Hän on nimittäin joutunut useimmiten Kreivin suunnittelemien iskujen kohteeksi, sillä näillä kahdella tuntuu olevan jotakin hampaankolossa toisiaan kohtaan. Paroni paljastaa Rossille myös, että Devroen kieroakin kierompi äiti Diane on myös Kreivin leivissä ja hän haluaisi saada tämän naisen pysäytettyä. Dianella ja Rossin äidillä on ollut myös vuosikausien vihanpito keskenään. Rossilla ei ole muuta keinoa kuin suostua, mutta ensimmäisen toimeksiannon jälkeen hänen on myönnettävä, kuinka kova pala Diane on voitettavaksi.

Voittaja saisi johtaa. Ja voittaja saisi elää. (s. 84)

Tuohtuneet Kreivi ja Paroni päättävät selvittää välinsä perustamalla uuden kilpailun, jossa molemmille kootaan kovatasoiset joukkueet. Rossin harmiksi Kyung-soon loikkaakin Paronin joukkueeseen, sillä Ross tulee suututtaneeksi ystävänsä tökeröllä käytöksellään. Näin ollen Kreivin joukkueessa on Rossin äiti Rhiannon Quest, Mylo ja Noelia, joka on ollut tähän asti Rossin pahin vihollinen. Lisäksi he pyytävät mukaan yllättäviä apuvoimia henkilöltä, joka teki kamalan tempun edellisessä kisassa (kukapa ei.) 

Pimeys ei haitannut. Syvyys ei haitannut. Mutta yhdessä pimeys, syvyys ja kylmyys tuntuivat kauhistuttavilta.  (s. 117)

Nyt olisi siis selvitettävä kolme tehtävää, joista ensimmäinen sijoittuu Etelämantereelle, toinen Monte Carlon kasinoille ja kolmas Kapkaupunkiin eräänlaiseen taiteilijoiden retriittiin. Seuraa hyvin mietittyjä tehtäviä, joissa kilpailijat saavat käyttää tosissaan hoksottimiaan. Vaarallisilta tilanteilta ei voida välttyä; välillä upotaan hyiseen veteen ja syöksytään täyttä vauhtia köysirataa pitkin. Jännitystä ja nokkelia ratkaisuja on siis jälleen luvassa tässäkin osassa. Seikkailujen ja vaaratilanteiden lomassa Ross ja Devroe leikkivät kissa-ja-hiiri-leikkiään, Ross ja äiti selvittelevät välejään ja Ross yrittää saada pyydettyä anteeksi loukatulta ystävältään Kyung-soonilta.

Hän katsoi minua surullisilla silmillään, ja minun teki mieli sulaa. Luoja, miksi hän oli niin kaunis? Kaikki hänessä oli niin virheetöntä. Hänen ihonsa, silmänsä - ja nuo ripset. (s. 173)

Ryöstö Royle on hyvin viihdyttävä pakkaus, aivan kuten sarjan edeltävä osakin. Nautin suunnattomasti lukiessani Rossin ja kumppaneiden nerokkaista ratkaisuista heidän tehtävissään. Kaikki ei tietystikään aina mennyt suunnitelmien mukaan, mutta luovia ratkaisuja vaihdettiin lennosta myös tehtävien aikana. Jokaisen omat vahvuudet saatiin käyttöön. Romanttiset kuviot eivät vieneet liikaa tilaa tässäkään osassa juonitteluilta ja muilta jännittäviltä juonenkäänteiltä. Erityisen innoissani oli tehtävästä Monte Carlon kasinossa, jossa Ross joukkueineen pääsivät huijaamaan erilaisin tavoin uhkapeleissä.

"Haluan teidän kaikkien tajuavan, että jos häviämme viimeisen vaiheen, aion käyttää loputkin vaikutusvaltani rippeistä varmistaakseni, että jokainen teistä tuhoutuu perinpohjaisesti." (s. 244)

Oikein hyvä sarjan päätös siis kaiken kaikkiaan.

Milloinkahan elokuva tästä tulee, kun näyttäisi olevan vielä tuotanto kesken?

Annan arvosanaksi tälle 4,5 

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance Games -sarja

Päivitys Lily & Atlas -sarjaan

Luin toisen osan Colleen Hooverin Lily&Atlas -kirjaparista. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni Se alkaa meistä -teoksesta ja aiemmasta teoksesta myös.

Päivitys Royalteen-sarjaan

 Luin Anne Gunn Halvorsenin ja Randi Fuglehaugin Royalteen-sarjan kolmannen osan Vallan huipulla. Klikkaamalla kuvaa pääset lukemaan mietteeni tästä ja aiemmistakin osista.

Vampyria-trilogia: Victor Dixen

Pimeyden hovi: Victor Dixen. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2023 (Vampyria #1)

Ranskankielinen alkuteos (2020): Vampyria: La Cour des ténèbres. Kansi: Nekro (kuvitukset), Lores Romero (medaljongit), Tarwane (typografia)

"Veri tahrii Versaillesin palatsin kullanhohteen.

Huikea fantasiatrilogia alkaa.

Vuonna 1715 Aurinkokuningas muutettiin kuolemattomaksi vampyyriksi. Jo 300 vuoden ajan Pimeyden kuningas on hallinnut Vampyriaa kauhun tasapainolla: kansan on kirjaimellisesti ruokittava hovia verellään.

Nuori ihmisnainen Jeanne päätyy sattumien kautta kouluun, jossa aristokraatteja koulutetaan hovin jäseniksi. Sekä koulun että Versaillesin palatsin käytävät kuhisevat petoksia, julmia tekoja ja eläviä kuolleita. Kuinka kauan Jeanne voi selvitä? Pimeyden hovin sääntöjen rikkomisen hinta on kallis.(Otava)"

Oma arvio:

Tämä kirja pomppani näkökenttääni ihan puun takaa. Ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti. Tämä Victor Dixenin Pimeyden hovi on Otavan kevään 2024 kirjaluettelon aikuisten romantasia puolella, joten eipä ihme, etten osannut tätä aiemmin odottaa syksyn kirjoihin. Tämä siis julkaistiin viime vuoden loppupuolella. Ostin jättipokkariversion itselleni joululahjaksi, sillä ajatus uudesta YA-vampyyrikirjasta on aina hekumallinen.

Jos genre romantasia on sinulle uusi, niin se oli minullekin vielä hetki sitten. Otavalla on jo kirjaluettelossaan tosiaan romantasialle oma osionsa, jossa siis tämä Pimeyden hovi ja Holly Blackin Julma prinssi (kustantaa Karisto) edustavat kyseistä genreä. Kuten nimestä voi päätellä, tämän lajityypin alle sijoittuvat usein nuorille aikuisille tai vieläkin vanhemmille suunnatut, romanttista fantasiaa sisältävät kirjat. Näin on tehty hiukan pesäeroa korkeaan fantasiaan, joissa romanttiset käänteet eivät ole niin suuressa roolissa. Muita esimerkkejä romantasia-kirjoista blogissani on Sarah J. Maasin Crescent Cityn ensimmäinen osa Maan ja veren huone ja Throne of Glass -sarja ja Stephanie Garberin Olipa kerran särkynyt sydän ja caraval-trilogia. Tänä keväänä ilmestyvä Rebecca Yarrosin Siivenisku, jonka ostin itselleni niin ikään joululahjaksi enkunkielisenä alkuversiona, kuuluu myös tähän genrehybridiin.

Kirjassa eletään vuotta 299, sillä ajanlasku on aloitettu alusta Magna Vampyrian valtakunnan syntyessä. Silloin Aurinkokuninkaasta on tehty vampyyri ja näin ollen pelätty Pimeyden kuningas. Yhteiskuntaluokat näkyvät valtakunnassa: alinta kastia ovat aatelittomat ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittaiset veriannoksensa Kuolemattomien hoviin ravinnoksi. Aateliston, joka omistaa maat ja mannut, ei tarvitse vuodattaa vertaan, eikä myöskään kuolevaisten säätyjärjestelmässä toiseksi ylimpänä olevien hemaattisten tiedekuntien edustajien. Aatelittomia ihmisiä koskevat verenluovutuksen lisäksi lukuisat säännöt, kuten ulkonaliikkumiskiellot ja täydellinen alistuminen ylemmilleen. Nämä artiklat ja muut tärkeät seikat hienoine karttoineen esitellään heti kirjan alussa. Myös keskeiset henkilöhahmot on esitelty hienojen medaljonki-piirrosten sisällä.

Kirjan päähenkilö, aateliton Jeanne Froidelac joutuu todistamaan kamalaa verilöylyä, kun eräänä iltana inkvisiittori rakuunoineen tunkeutuu heidän kotiinsa syyttäen hänen apteekkarivanhempiaan kapinoinnista. Lähes koko perhe Jeannea ja hänen Bastian-veljeään lukuunottamatta kuolee, osin kellarissa sijaitsevan laboratorion räjähdyksen, osin rakuunoiden raakuuden takia. Bastian paljastaa Jeannelle tienneensä vanhempien salaisista kokeista kellarissa, joista 17-vuotiaalle Jeannelle on aiottu kertoa vasta hänen ollessa täysi-ikäinen. 

Lisää salaisuuksia paljastuu: Bastianilla on ollut salainen rakkaussuhde aatelissäätyyn kuuluvan Diane de Gastefrichen kanssa, ja veli johdattaa nyt sisarensa turvaan tämän neidon huoneeseen salareittejä pitkin. Ulkona liikkuminen yöaikaan on tavattoman vaarallista, sillä silloin ihmiset ovat vampyyreille vapaata riistaa. Onnekseen he pääsevät Dianen luo, mutta eivät voi aavistaa sen olevan ansa. Lopulta elossa on enää vain Jeanne, joka päättää hädissään pukea ylleen Dianen veriset aatelisen vaatteet, kun kuulee apujoukkojen olevan tulossa Gastefrichen linnaan.

"Verta. Lisää verta. Aina vain verta. Aina me palaamme samaan aiheeseen. Se on ehdottomasti ikävintä siinä, että on vampyyri. Meitä kutsutaan yön herroiksi, mutta orjia me todellisuudessa olemme: veren orjia." (s. 78)

Miten sitten Diane de Gastefricheksi tekeytynyt Jeanne päätyy erään hyvin vastenmielisen vampyyrin matkassa kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, ihan vampyyrien päämajan eli Versaillesin palatsin tuntumaan? Saako hän vakuuteltua kaikki siitä, että on aatelinen nainen, kun hänellä ei ole oikeita seurustelutaitoja? Oppilaat valmentuvat kohti kovaa koitosta, jossa vampyyrien hoviin valitaan vuosittain kaksi parasta, yksi tyttö ja yksi poika. Moniosaisen ottelun, johon kuuluu ratsastus-, miekkailu-, keskustelu- ja seurustelutaidon kokeet, voittaja pääsee tapaamaan itse kultanaamioista Pimeyden kuningasta ja nauttimaan kuninkaallisen kulauksen suoraan hänen käsivarrestaan. Tuon kulauksen myötä saa myös itselleen osan kuolemattomien voimista. Jeanne haluaa voittaa, sillä hän haluaa kostaa hänet kyydinneelle vampyyrille, huikentelevaiselle Alexandre de Mortangelle, vanhempiensa surman. Hoviin päästyään se onnistuisi helpommin. 

Jeannen on kuitenkin kestettävä paljon teeskennellessään olevansa joku aivan muu. Hänen perheensä päät pihapiirissä seipään nokkaan nostettuna eivät saa suistaa häntä raiteeltaan, eikä ystävyys erikoisen huonetoverinsa Naoko Takagarin kanssa unohtamaan kilpailua. Salaisuuden pitäminen on vaikeaa, sillä aatelisten nuorten asenteet aatelittomia kohtaan kuohuttavat Jeannea, ja hänen käsivartensa piikinjäljet voisivat myös paljastaa hänen alkuperänsä. Monta läheltäpititilannetta onkin. Jeanne saa yllättävän liittolaisen Tristan-nimisestä pojasta, jolla on myös omat intressinsä voittaa kisa. Parin välille syttyy alun feikkailun jälkeen oikeita romanttisia tunteita. 

Mikä on koulun kellarissa asustava kammottava hirviö, joka liikkuu linnassa öisin ja kerää Jeannen perheen päät seipäistä ateriakseen? Mikä salaisuus on Naokolla, joka ei juuri nuku öisin? Onko Jeannen kilpakumppani, ilkeä Hélénaïs läpeensä paha? Keneen Jeanne voi luottaa, ja kuka voi luottaa lopulta Jeanneen, joka raivaa esteet tieltään keinolla millä hyvänsä, vaikka vakuuttaa olevansa hyvän puolella?

"Kostonhimosi alkaa muuttua sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Synkät ajatuksesi ovat vieneet sinut mennessään. Puhut ihmiselämästä kuin kuin vampyyri. Varo, ettet muutu siksi, mitä itse inhoat. Silloin kostosi käy liian kalliiksi."(s. 358)

Olisin halunnut innostua tästä enemmän. Odotin ehkä hiukan vakavampaa romantasiaa, mutta ehkä  liiallinen huumoriaspekti on haitaksi. Kirjassa on kyllä mielenkiintoisia aineksia, kuten koko  vampyyrien valtaan perustuva vaihtoehtohistoriallinen maailma ja vampyyreihin liittyvät kiehtovat yksityiskohdat, joita esitellään sisäoppilaitoksen nuorille kokelaille oppitunneilla: vai miltä kuulostaa loputon gigue-tanssi, jossa viulujen puumateriaaliin on imeytetty soittajansa verta ja jota tanssin valtaan joutuneet joutuvat jatkamaan niin kauan, kun soitto soi? Tai syödä yhdessä illallista vampyyrien kanssa, kun heidän ruokalistallaan on erilaisia laadukkaita veriannoksia, kuten ulkoilmassa kasvaneiden metsureiden syysmetsäistä verta tai nuorilta neidoilta laskettua roseeverta? 

"Mikään hinta ei ole liian korkea perheeni kuoleman kostamisesta!"(s. 358)

Päähenkilö Jeanne on tavattoman lapsellinen ja epäjohdonmukainen ratkaisuissaan. Etenkin lopussa hän tekee todella inhottavan asian päästäkseen viimeiseen miekkailukokeeseensa, enkä meinaa päästä tästä yli. Romanttiset kuviot ovat myös tosi laimeita ja korneja, siis ne vähät, mitä tarinaan on saatu ujutettua. Välillä kirjassa on raakojakin kohtauksia, joissa päät lentelevät ja veri roiskuu, mutta nuorten tyttöjen kilpa ja juonittelu sisäoppilaitoksessa on melkoisen lapsekasta ja välillä tylsääkin luettavaa. Kirjan loppuosa veti paremmin, sillä juonenkäänteet alkoivat olla mielenkiintoisempia ja tiivistahtisempia. Kilpailulajit kohti kuninkaallista kulausta ovat persoonallisia. Mielenkiintoisin henkilöhahmo, vampyyrien piirissä mustaksi lampaaksi leimattu Clermontin varakreivi Alexandre  de Mortange, joka esiintyi kuitenkin kirjassa harmillisen vähän. Epäilen, että hänestä kuullaan vielä seuraavissa osissa.

Oli tämä siis nurinoistani huolimatta paikoin viihdyttäväkin, ja saattaa upota nuoriin fantasian ystäviin hyvinkin. Aion toki lukea jatko-osat niiden ilmestyttyä, sillä moni asia jää vielä auki. Uskon, että romanssejakin vielä syttyy eräiden henkilöhahmojen välillä. 

Arvosanaksi annan 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muualla:

Lenkillä

Ihmeiden hovi: Victor Dixen. Suomentaneet Taina Helkamo ja Liisa Kuivasmäki. Otava 2024 (Vampyria #2)

Ranskankielinen alkuteos (2021): Vampyria - La Cour Des Miracles. Kansi: Nekro, Tarwane ( typografia), Loles Romero (medaljongit)

"Ihmeiden hovissa viehkoimmat unelmat heräävät eloon – samoin karmeimmat painajaiset.

Diane vaikuttaa Versaillesin vampyyrihovin uskolliselta kätyriltä, mutta todellisuudessa hän on rahvas maalaistyttö Jeanne, joka janoaa kostoa. Hän on liittynyt vastarintaan, joka suunnittelee vallankumousta ja vampyyrikuninkaan surmaamista.

Pariisin sydämestä paljastuu maanalainen, salattu hovi, jota johtaa muista kaltaisistaan irtautunut vampyyritar. Kuningas määrää parhaat sotilaansa nappaamaan luopion. Jeanne näkee mahdollisuuden: olisiko tästä Ihmeiden kuningattaresta apua hänen suunnitelmissaan?

Kansainvälistä suosiota ja ihastusta niittäneen, veretseisauttavan fantasiatrilogian toinen osa." (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Tavoitteenani on saada luettua syksyn -24 kirjat tammikuun loppuun mennessä, että pääsen uusien kirjojen kimppuun. Asiaa ei helpota yhtään, että luettavana on ollut useampi yli 500-sivuinen fantasia, kuten nyt tämä Vampyria-trilogian toinen osa. Kaiken huipuksi minulla oli hirmuisia käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa, mutta onneksi selätin ne. Loppujen lopuksi nimittäin viihdyin tämän parissa oikein mainiosti.

Haluan tuhota epäonneni sepät, mutta tavoittelen koko sydämestäni myös parempaa maailmaa. Loputtoman talven jälkeen kevään täytyy koittaa. Valon täytyy palata maan päälle ja voittaa Pimeys. (s. 76)

Viime osassa Diane de Gastefricheksi tekeynyt Jeanne Froidelac pääsi kuin pääsikin kuninkaan kaartilaiseksi yhdessä kilpakumppaneidensa Surajin, Proserpinan, Rafaelin, Hélénaïsin ja Zacharien kanssa. Hän joutuu heti alkuun lähes salamurhatuksi huoneessaan, mutta saa onneksi tunkeilijan hengiltä. Pimeyden kuningas kiittelee Dianea tämän neuvokkuudesta, ja osin siitä saa idean lähettää hänet yhdessä ynseän Hélénaïsin ja Surajin kanssa vaaralliselle tehtävälle Pariisiin. Nimittäin kauan kuolleeksi luultu Ihmeiden valtiatar on elossa ja aikoo vallata itselleen Pariisin. Hän on kuuleman mukaan valjastanut maan alla asuvat, pimeydessä elävät ghulit omaan Ihmeiden hovin käyttöönsä ja pitää nyt kaupunkia pelon vallassa. Kolmikon on siis määrä etsiä tuo Ihmeiden valtiatar ja tuotava se Pimeyden kuninkaan eteen. Ei mikään kevyt tehtävä.

"Miten Muuttumaton saattaa edes kuvitella, että me saamme Ihmeiden valtiattaren nujerrettua? Mehän olemme vain kolme nuorta, hädin tuskin edes aikuista, ja vastassamme on kokonainen yön hirviöiden armeija!" (s. 156)

Dianen alias Jeannen henkilöllisyys paljastui muutamille tyypeille viime osan lopussa, ja silloin hänelle selvisi, että sisäoppilaitoksen vararehtori Raymond on mukana samassa vastarintaliikkeessä, jossa hänen surmatut vanhempansa olivat. Myös Jeannen hyvä ystävä Naoko tietää hänen olevan jotain muuta kuin aatelistyttö Diane. Nyt Raymondilla olisi Jeannelle toisenlainen tehtävä: hän haluaa, että tämä surmaa Ihmeiden valtiattaren, jotta Pimeyden kuningas ei saa tätä kynsiinsä. 

"Ne ovat kammottavia sekasikiöitä. Jotkut liikkuvat neljällä jalalla, toiset kahdella jalalla niin kuin ihmiset. Niiden kasvot ovat jotakin hirvittävien petojen ja ihmiskasvojen väliltä.---" (s. 155-156)

Sitten seikkaillaankin pitkin Pariisin katuja ja kujia, käydään Viattomien hautausmaalla ja parantumattomien vaivaistalolla, majoitutaan hämyiseen majataloon ja tutustutaan moniin oikeasti olemassa oleviin Pariisin rakennuksiin ja monumentteihin, jotka ovat tässä kuitenkin nimetty hieman eri lailla. Jeanne huomaa saaneensa kuninkaallisesta kulauksesta kyvyn nähdä tulevia asioita unissaan. Sitä ennen hän tosin turvautuu Viattomien hautausmaan tornin erakon ennustukseen, joka jää piinaamaan hänen mieltään hankalasti tulkittavana. Hän selviää myös nipin napin ghulien hyökkäykseltä, ja joutuu toipilaaksi samalla kun ylimielinen, yhä Jeannelle vihoitteleva Hélénaïs ja Suraj yrittävät löytää Ihmeiden valtiattaren. 

Yllättävä kohtaaminen punkkarityylisen kuolemattoman Sterling Raindustin kanssa saa hänet epäilemään seuralaisiaan. Hänen on toivuttuaan ghulien myrkystä jatkettava tutkimuksiaan omin päin. Hankaluuksia on tiedossa...

...Mutta sen sijaan, että hän iskisi kulmahampaansa minuun ja tekisi minusta lopun, tunnen haavoittuneella ihollani hänen pehmeän ja kylmän kielensä kosketuksen. (s. 360)

Tämä Vampyria-trilogian kakkososa oli ehkä jopa hivenen viihdyttävämpi kuin ensimmäinen osa. Nautin suuresti seikkailuista Pariisin pinnalla ja maan alla. Ghulit toivat omaa kauheuttaan, joten tässä osassa ei oikeastaan vampyyrit olleet lainkaan niitä pahimpia petoja. Jeannelle alkoi selvitä omien kykyjensä voima. Hän sai uuden liittolaisen, ehkäpä jopa ystävän erikoisesta punkkarivampyyristä. Palat loksahtelivat sujuvasti paikoilleen kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua. Hauskaa lisää toi vaihtoehtohistoriallisen juonen herkkupalat, kuten sähkön keksiminen ja väläytys rinnakkaistodellisuudesta, jossa oltaisiinkin nykymaailman vuodessa 2014. Tällaisia välähdyksiä Jeanne on nähnyt jo jonkin aikaa.

Ihmettelen vain kovasti, miten tämä trilogia on muka romantasiaa. Romantiikkaa tässäkin osassa oli ihan hippunen, ja sekin hyvin yksipuolista. Odotin hiukan enemmän rakkauskuvioita ekan osan jälkeen, mutta turhaan. Saapas nähdä, miten kolmannessa osassa sitten, räiskyykö rakkaus ollenkaan...

Annan arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lenkillä

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2023

Englanninkielinen alkuteos (2019): This Is How You Lose the Time War. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Kuolevan maailman tuhkasta agentti löytää kirjeen. Siinä lukee: Poltettava ennen lukemista.

Tällä tavalla alkaa kirjeenvaihto kahden kilpailevan agentin, Punaisen ja Sinisen, välillä keskellä sotaa, joka ulottuu aikojen ja avaruuksien halki. Mutta se, mikä kytee kirjeissä ensin haasteena ja pilkkana, taistelukentälle kuuluvana kerskailuna, kasvaa molempien yllätykseksi joksikin syvemmäksi, heidän erilaisia maailmojaan suuremmaksi.

Paitsi että heidän yhteytensä paljastuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Onhan sota edelleen käynnissä. Ja jonkun on voitettava se. Eikö vain?" (Hertta)

Oma arvio:

Odotin paljon tältä Max Gladstonen ja Amal El-Mohtarin yhteisteokselta. Pidän kovasti aikamatkustus-teemaisesta scifistä, ja vieläpä kun kirjassa luvattiin olevan rakkautta ja sen kerrottiin saaneen useita palkintoja, uskoin tämän olevan minun kirjani.

Kirja olikin ihan jotain muuta, mitä ajattelin. Rakkautta siinä kyllä on, ja aikamatkustusta hyvinkin, mutta kirjan maailma ja tyyli ei ole helpoimmasta päästä. Epätoivoisena luin kirjaa eteenpäin ja mielessäni kummitteli lause: "olen ihan liian tyhmä tälle kirjalle. Apua, en ymmärrä mitä tässä tapahtuu..." 

PPS. Toivottavasti huomasit eron tämän sumakin ja sen myrkyllisen välillä. Vain toinen niistä on punainen. (s. 118)

Olen tottunut kirjoittamaan jonkinlaista juonikuvausta lukemistani kirjoista. Nyt mietin koko lukemisen ajan, miten ihmeessä osaan kertoa kirjasta mitään järkevää. Yritän kuitenkin. Kirjassa vuorotellaan kahden päähenkilön, Punaisen ja Sinisen näkökulmien välillä. Luvut ovat aika lyhyitä, ja näkökulmavaihdoksen välissä on aina kirje, jonka kulloinkin näkökulmahenkilönä ollut lukee. Punainen ja Sininen ovat kilpailevia agentteja, jotka sukkuloivat eräänlaisten säikeiden avulla ajassa suorittaen erilaisia, hyvinkin verisiä tehtäviä. Toinen on Viraston, toinen Puutarhan alaisuudessa. Puhutaan yläsiimoista ja alasiimoista, punotaan ajan palmikkoja. Välillä käydään menneisyydessä hyvinkin kaukana, dinosaurusten ajassa, seurataan Atlantiksen uppoamista ja Lontoon paloa. 

Kaikki siis lähtee Sinisen jättämästä kirjeestä, joka on tarkoitettu Punaiselle. He aloittavat vaarallisen kirjeenvaihdon, jossa jokainen kirje on jätetty mitä mielikuvituksellisemmin. Luottamus vahvistuu, tunteet voimistuvat, enää he eivät ole kilpailijoita vaan liittolaisia. Sana rakkaus mainitaan.

Kysyit nälästä.

Kysyit erityisesti, olenko minä tuntenut nälkää.

Lyhyt vastaus: en.

Pidempi vastaus: en kai?

Tyydytämme tarpeet ennen kuin ne iskevät. (s. 72)

Alussa yritin liikaa ymmärtää kaikkea, ja epätoivoni kasvoi. Sitten päätin vain rentoutua, nauttia sanoista ja kauniista lauseista, antaa kirjan kuljettaa. Se helpotti. En osaa selittää, ovatko Punainen ja Sininen ihan täysin ihmisiä, jonkinlaisia kyborgeja kenties? Kirjan kuvauksessa puhutaan sateenkaarirakkaudesta, ja molemmat agentit ovat kuvailujen perusteella naisia, mutta hyvin sukupuoleltaan neutraaleja minun mielestäni. Kirjan lopussa aikamatkustus saa uusia sävyjä, kun lukijalle alkaa selvitä, kuka Punaista seurannut etsijä, varjo on. Tällaisia oivalluksia minä rakastan.

Kyynelissä on ensin vihaa, mutta viha palaa nopeasti loppuun. Kyyneleet jäävät.

Punainen sujauttaa sormen läpän alle ja nykäisee. Sinetti murtuu vaivattomasti kuin selkäranka. 

Hän lukee. 

Hänen ympärillään maailma palaa. Kasvit kuihtuvat.

Aallot huuhtovat raatoja rantaa. (s. 186)

Tällä tavalla hävitään aikasota on hieno scifiteos. Hieno nimenomaan: siinä on kauniita sanoja, kaunista kuvailua, kaunista rakkauden ylistystä. Minulle tämä ei kuitenkaan ollut ihan se nappivalinta, sillä haluan lukea helpommin ymmärrettäviä kirjoja. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän, ja ymmärsin tästä edes vähäsen. Erityismainintani vielä upeasta (ja varmasti vaativasta) suomennoksesta Kaisa Rannalle ja kauniista kannesta Sanna-Reeta Meilahdelle!

Minun on hirveän hankala antaa tälle arvosanaa, koska sen hienouden takia arvosana voisi olla korkeampi, mutta se kokemus, minkä minä sain, ei yllä samaan. Siksi...

..annan arvosanaksi 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

POC-lukupiiri

Kulttuuritoimitus

Kirjavinkit

Kirjafile

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen. Kvaliti 2023 (Rakkausmyrsky #1)

"Aniko ei halua kenenkään määrittelevän itseään, ei edes poikaystävänsä Josen. Hän tutustuu verkossa salaperäiseen ja ihanaan Morganiin ja jättää tutun elämän, työn ja poikaystävän kesäksi taakseen tutustuakseen uuteen rakkauteensa ja viettääkseen tämän kanssa aikaa Helsingissä. Morgan on kuitenkin aivan toisenlainen kuin Aniko on kuvitellut - tuntevatko he toisiaan ollenkaan? Unelma täydellisestä rakkaudesta murtuu, kun Morgan tekee hänelle pahaa: jotain niin pahaa, että aluksi siitä on vaikea puhua. Mutta Anikon täytyy kertoa - ensin ystävälliselle Pajulle, sitten Joselle. Voiko antaa anteeksi sille, joka on loukannut kaikkein syvimmin?

Säeromaanin muotoon kirjoitettu Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorille aikuisille suunnatun Rakkausmyrsky-trilogian, joka käsittelee vakavia aiheita modernilla otteella."

Oma arvio:

Olipas mukava saada vielä yksi kotimainen säeromaani luettavaksi loppuvuodeksi. Olin unohtanut tämän kirjan toiseen kirjapinooni, mutta onnekseni sen löysin. Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lasten- ja nuortenkirjoistaan, joita hän on kirjoittanut melkoisen kunnioittavan määrän, ja lisäksi olen törmännyt muutamaan hänen kirjoittamaansa selkoromaaniin. Tutkiessani hänen tuotantoaan häneltä on ilmestynyt myös runoteoksia ja aikuisten romaaneja sekä mm. selkotietoa. Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorten aikuisten rakkausteemaisen Rakkausmyrsky-trilogian. Hiukan epäselväksi minulle jäi, kirjoittaako Marttinen kaikki trilogian osat, vai tuleeko siihen eri kirjoittajia. Senpä näkee sitten.

Kai sitä kutsutaan rakkaudeksi. 

Ehkä Jose ja mä ollaan yhdessä

ikuisesti. (s. 7)

Aniko on jo teini-iän alusta saakka seurustellut Josen kanssa. He ovat unelmapari, mutta Aniko on alkanut kaivata jotain enemmän. Jotain muuta, jotain uutta. Kaikki tuntuu niin laimealta. Aniko työskentelee lähikaupan kassalla, jossa kaikki tuntevat hänet, hymyilevän kassatytön, ja illat hän istuu tylsistyneenä sohvalla. Jose ei ymmärrä, mitä Aniko kaipaa. 

Sitten Anikon elämään astuu feniks235, ihana tyyppi, joka saa Anikon tunteet taas heräämään. Jose alkaa aavistella jotain, mutta haluaa pitää kiinni Anikosta kynsin hampain. Aniko viestittelee ja soitteleekin nimimerkin takana olevan Morganin kanssa, ja rakastuu tähän yhä enemmän. Kesän tullen Aniko haluaa kuitenkin tehdä rohkean ratkaisun ja matkustaa yksin toiselle puolen Suomea, Helsinkiin asti, tapaamaan Morgania. Miksi yksin, kyselee äiti. Mikä juttu tää on, kyselee Jose hädissään. Anikon on kuitenkin mentävä.

Halusin tietää,

millaiset sen silmät oikeasti olivat,

miten se katsoisi minua,

miltä sen iho tuoksuisi,

miltä tuntuisi painautua 

sitä vasten.

<3 <3 <3 (s. 53)

Helsingissä iskee hätä, sillä Morgan ei olekaan asemalla vastassa. Mukava katutaiteilija Paju auttaa Anikoa ahdingossa, ja hänestä tuleekin Anikon uusi ystävä. Morgankin ilmestyy myöhemmin paikalle, ja alussa kaikki tuntuu olevan täydellistä, mutta Morgan ei olekaan ihan sellainen, millainen hän Anikon mielikuvissa oli. Todella ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi Anikolla on tukea ja turvaa muista ihmisistä. 

HYÖKYAALTO

löi mun yli, pyristelin pintaan,

haukoin henkeäni

etten hukkuisi. (s. 187)

Pidin oikein kovasti tästä säeromaanista. Osa tapahtumista on aika rankkoja, mutta ne on käsitelty hienotunteisella tavalla. Aniko on sympaattinen nuori aikuinen, joka on eksyksissä tunteidensa kanssa eikä tiedä vielä täysin, mitä haluaa. Rakkauden määritelmää pureksitaan kauniisti. Keskiössä ei ole pelkästään romanttinen rakkaus. Minusta ihanaa on se, miten Jose yhä jaksaa tukea Anikoa, vaikka tämä lähti Helsinkiin toisen takia.

äkkiä Josesta oli tullut sellainen,

kiltti ja kärsivällinen,

eikä mikään siinä enää ärsyttänyt minua.

Miksi ihmeessä olin joskus

kaivannut pois sen luota? (s. 166-167)

Pidän myös siitä, ettei sukupuolta määritellä eikä korosteta. Minä jopa tein väärän oletuksen yhden henkilöhahmon sukupuolesta. Myös Anikon ihonväriä ei mainita suoraan missään vaiheessa, vaan sen voi lukija päätellä erinäisistä yhteyksistä tarinan edetessä. 

Käsittääkseni Aniko asuu Rovaniemellä, sillä hän viittaa siihen, että hänen kaupungissaan porot ovat samalla uimarannalla lasten kanssa. Mukava, että Lappiin sijoittuviin YA-kirjoihin välillä törmää, vaikka osa tapahtumista olikin Helsingissä. Morgan kommentoi myös Anikon murretta, mikä ärsyttää Anikoa. 

Tähdet syntyvät sattumalta lähtee ehdottomasti yläkoulun ysien vinkkauspakettiini.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Rajaton: Tiffany D. Jackson