Teemana tulevaisuus: Helsingin kirjamessut verkossa 2020 ~ Tärppejä ja vähän muutakin

Viime vuonna 2019 toteutin viimeinkin pitkäaikaisen haaveeni ja matkustin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassi kaulassani roikkuen. (Tästä linkistä voit lukea bloggaukseni aiheesta.) Tänä vuonna aikomukseni oli suunnata joko Tampereen tai Turun kirjamessuille, jotka molemmat kuitenkin peruttiin koronan takia. Mutta onni onnettomuudessa: Helsingin kirjamessut päätettiin järjestää tänä vuonna kokonaan verkossa, joten voin osallistua niihin kotisohvaltani. Kiitos järjestäjälle somevaikuttajan kutsulipusta, jolla pääsen nauttimaan koko kirjamessujen annista.

Helsingin kirjamessut ovat jo ovella, sillä tänä torstaina 22.10. ne avataan 400:n esiintyjän voimin. Teemana on tulevaisuus ja ohjelma on sekä kansallista ja kansainvälistä. Osa messulavan haastatteluista on kuvattu etukäteen ja osa lähetetään suorana 22 - 25.10. välisenä aikana. Kokoaikalipun ostaneet voivat katsoa ohjelmaa tallenteena vielä 8.11. saakka. Itsekin katson osan jälkikäteen, sillä en mitenkään ehdi ja voi katsoa kaikkea haluamaani suorana, vaikka olenkin pyhittänyt ensi viikonlopun kirjamessuiluun. Sitä paitsi kirjamessujen ohjelma starttaa jo torstaina, jolloin olen töissä.

Kirjojen ja muun oheismateriaalin shoppailu on iso osa kirjamessujen ihanuutta, joka ei voi tänä vuonna toteutua samanlailla. Kustantajilla ja kirjakaupoilla on kuitenkin messutarjouksia, joita voi löytää Helsingin kirjamessujen tapahtumasivulta 19.10. alkaen. Eli shoppailun voi aloittaa vaikka nyt heti! En ole itse vielä varma, ostanko kirjoja messualennuksin, sillä minulla on kirjoja nytkin ihan liikaa, mutta katsotaan, katsotaan...

Ohjelman helmet

Kirjamessujen ohjelmasta minua kiinnostaa luonnollisesti kaikki nuortenkirjallisuuteen liittyvä. Harmillisesti ohjelmassa on suhteellisen vähän lanu-asiaa. Siitä iso mur! Kirjakallion haastattelut haluaisin katsoa lähes kaikki, sillä niissä on todella kiinnostavat ja tuoreet aiheet ilmaisutaidon lukiolaisten haastattelemana. Nämä joudun enimmäkseen katsomaan jälkikäteen, sillä Kirjakallion ohjelmasta iso osa esitetään torstaina ja perjantaina päiväsaikaan.

Pidemmittä puheitta listaan tähän alle päiväkohtaiset tärppini ohjelmasta ilman suurempia selityksiä. (Viereistä kuvaa klikkaamalla pääset selaamaan messulehteä ja lukemaan tarkemmat kuvaukset ohjelmasta.)

Torstai 22.10

12.00-12.30 Senaatintori

Ruotsalaisen sarjakuvan tähdet: Liv Strömquist ja Moa Romanova

12.00-12.30 Töölö

Kirjakallio: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita ja Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen (Mikko Toiviainen ja Magdalena Hai)

13.30-14.00 Töölö

Kirjakallio: Ihana tyttö ja Sen pituinen se (Elina Kilkku ja Janne Saarakkala)

14.30-15.00 Senaatintori

Rikkaruoho - viimeinen kirje isälle (Otto Gabrielsson)

Perjantai 23.10.

12.00-12.30 Töölö

Kirjakallio: Unienpunoja ja Kesämyrsky (Elina Rouhiainen ja Siiri Enoranta)

13.00-13.30 Töölö

Kirjakallio: Lupa ja Runkkarin käsikirja - kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi (Sita Salminen ja Ina Mikkola)

16.30-17.00 Senaatintori

Hukkuva maa (J.P.Koskinen)

Lauantai 24.10.

10.30-11.00 Töölö

Tulevaisuuden kirjallisuus

11.00-11.30 Töölö

Tulevaisuus äänessä - äänikirjojen nousu ja tulevaisuus

11.30-12.00 Töölö

Ääni tarinalle - kertomuksia äänikirjan lukija työstä

13.30-14.00 Senaatintori

Mercedes Bentso - Totuus ja tunnustus

16.30-17.00 Esplanadi

Pimeän arkkitehti (Marko Hautala)

Sunnuntai 25.10

10.30-11.00 Senaatintori

Metoo ja BLM, miten muutokset näkyvät kirjallisuudessa? (mm. Koko Hubara)

12.00-12.30 Töölö

Suomen kirjailijaliitto esittää: Utopiaa!

12.30-14.00 Senaatintori

Kuunpäivän kirjeet (Emmi Itäranta)

12.30-13.00 Esplanadi

Vieraat (Johanna Sinisalo)

******************************

Minua kiinnostaa kuulla, aiotko sinä osallistua tänä vuonna Helsingin kirjamessuille, mikä haastattelu sinua kiinnostaa eniten vai aiotko skipata kokonaan sen takia, että et pääse aidosti paikan päälle Messukeskukseen?

Pimeän arkkitehti: Marko Hautala

Pimeän arkkitehti: Marko Hautala. Tammi 2020.

Kansi: Mika Tuominen 

"Tästä talosta ei selviä ulos hengissä

Pimeän arkkitehti tarjoilee parasta psykologista kauhua Suomen Stephen Kingiltä. 

Nuori mies muuttaa kerrostaloon, mutta talon salaisuus paljastuu hänelle liian myöhään. Asukkaita tuntuu riivaavaan jokin.

Betonielementtejä, nauhaikkunoita, kaikuvia rappukäytäviä, mykkinä tuijottavia ovisilmiä. Vauraassa perheessä kasvanut Joni Widenius muuttaa ensimmäistä kertaa elämässään kerrostaloon ja sopeutuminen uuteen arkeen on vaikeaa. Tilannetta pahentaa tieto siitä, että talossa on asunut mies, joka on tappanut tyttärensä talon kellarissa.Unettomien öiden kasautuessa Joni alkaa kuulla ääniä pimeästä rappukäytävästä, siellä vaeltaa outoja hahmoja. Kun hän tutustuu verkossa alakerran naapuriin, hän saa kuulla, että talossa on jotain pahasti vialla. "(Tammi)

 

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520417772_lukun.pdf 

 

Kirjatraileri: https://youtu.be/Bwdl82oDMuY

 

Oma arvio:

 

Kovasti olen odotellut Marko Hautalalta lisää kauhua sitten toissa vuonna julkaistun Leväluhdan.  Osallistun myös tänä vuonna Yöpöydän kirjat -blogin vuotuiseen Halloween lukuhaasteeseen, johon tämä Hautalan uusin kauhuromaani Pimeän arkkitehti osuu paremmin kuin hyvin. Jo kirjan kammottava kansi, joka on Mika Tuomisen käsialaa, saa aikaan kylmiä väreitä.

 

Kuivaushuoneen ikkunoista tuleva hohde paljasti hahmon juuri ennen kuin näkökenttä heilahti. Takaraivo iskeytyi kuivauslaitteen kulmaan. Hahmon ääriviivat tanssivat edessä sekavana jälkikuvana. (s. 232)

 

Kirjan päähenkilö, Joni, joka kärsii pakonomaisista haaveilukohtauksista eli MD-oireista, aloittaa ensimmäistä yliopistovuottansa isänsä ostamasta kerrostaloasunnosta käsin. Talo on neuvostoliittolaistyylinen betonirumilus, jonka asukkaatkin ovat jo suurin osa elämänsä ehtoopuolella. Heti asuntovälittäjän esittelykierroksella Joni huomaa talossa jonkin olevan pielessä. Saunatilassa hän saa mielikuviteksensa tuottaman kammottavan kuvan eteensä. Asuntovälittäjä menee vaikeaksi ja paljastaa, että talossa on vuosia sitten tapahtunut lapsenmurha, ja juuri saunatiloissa. Nainen kuitenkin vakuuttelee, että kaikki on nykyään kunnossa.

 

"Se juoksee ", Sulevi sanoi. "Se on kuollut ja juoksee silti."(s.169)

Heti ensimmäisinä öinä Joni tajuaa, ettei voi nukkua hyvin asunnossaan, koska Joni ei saa talolta rauhaa. Tuntuu, kuin talon seinissä ja viemäreissä olisi oma elämänsä. Kaiken kruunaa katolla oleva äänekäs jäähdytinlaite, josta Joni aikoo ensi kädessä kerätä talon asukkailta valituslistan isännöitsijälle. Samalla Joni voisi tutustua talon asukkaisiin. Pian hän huomaakin olevansa kylässä alakerran omituisen vanhan miehen, Sulevin luona, joka kehuskelee tappaneensa ihmisiä Afrikassa ollessaan ja vaikuttaa jotenkin epävakaalta. Hän kertoo valittaneensa yläkerran Matildalle tämän soittavan öisin musiikkia liian kovaa, mihin tyttö on vastannut, ettei saa muuten nukuttua. Joni saa lisätietoa Matildasta yläkerran Ahmedilta, joka kehottaa Jonia katsomaan tämän Youtube-videoita. Niissä ahdistuneen oloinen nuori nainen kertoo talon outouksista, ja videoiden sävy muuttuu kerta kerralta kammottavammiksi.

 

Miten outoa kuulla vaimeiden askelien kahahduksia huoneissa, joiden olisi pitänyt olla tyhjiä. Paljaan ihon kuisketta lattiaa vasten. Sellainen rikkoi jotakin perustavaa sääntöä. Kenenkään ei pitänyt joutua kuulemaan sellaista omassa kodissaan, tajuta että äänet olivat todellisia, että ne syntyivät tietoisen olennon liikkestä, että niistä ei voinut syyttää mielikuvitusta tai vesiputkia tai ajan painosta valittavia talon rakenteita. (s. 276)

Eräänä yönä Joni kuulee, kuinka rappukäytävässä joku juoksisi paljain jaloin edestakaisin. Postiluukku heilahtaa ilmavirran seurauksesta, mutta Joni ei onnistu näkemään ovisilmästä mitään. Hän on kauhuissaan, etenkin kun ovisilmä yhtäkkiä tummuu ja hän aistii jonkun hengittävän oven takana. Tästä alkaa pikku hiljaa vyöryä talon kammottavat tapahtumat, jotka jostain syystä yltyvät, kun katon viilennyslaite irrotetaan. Jonin pesuhuoneen laattojen takaa paljastuu ammottova aukko, jossa on oudon hohtavaa ainetta. Jotain on todellakin pielessä, eikä Joni voi oikein keskittyä opintoihinsa enää. Vihainen isäukko soittelee Jonille ja vaatii tätä ryhdistäytymään. Isä ei ole koskaan voinut suhtautua poikansa MD-diagnoosiin ja taipukseen jumittua haaveisiinsa.

 

Sulla on selkärangan tilalla paskaa, isä oli sanonut kolme päivää äidin kuoleman jälkeen istuessaan olohuoneessa kylpytakissa, viskilasi kädessä, kuivunutta vaahtoa suupielissä. --- Sielun tilalla, isä oli tarkentanut katse humalasta huolimatta pistävänä, läpitunkevana. Sielun tilalla pelkkää paskaa. (s. 51)

 

Perinteisten, aistinvaraisten kauhuelementtien lisäksi kauhua lietsoo erikoiset henkilöhahmot, kuten yläkerran koiraa ulkoiluttava, Jonin oven takana omituisia höpisevä iäkäs nainen, alakerran traumatisoitunut Sulevi, asunnostaan tuskin koskaan poistuva tubettaja-Matilda, joka video videolta menee yhä riutuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Itse kerrostalosta ja sen elämää huokuvista seinistään minulle tulee hieman samat tuntemukset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa lukiessani. 

 

Parhaimmillaan kyseessä oli selviytymiskeino. Fantasiamaailmat tarjosivat paikan, jossa käsitellä ahdistavia asioita. Pahimmillaan MD oli ikään kuin yksityinen virtuaalimaailma, jonne saattoi paeta vastuuta. Tällöin pienikin vastoinkäyminen tai haaste laukaisi haaveilutarpeen. (s. 88)

Päähenkilön taipumus uppoutua haaveiluun tekee lukijan epäuskoiseksi kaikesta tapahtuneesta. Monta kertaa mietin, tapahtuiko tämä nyt oikeasti vai onko Jonin vilkas mielikuvitus tehnyt tepposensa. Tämä tekee kirjasta vielä karmeamman.

En suostu tähän, Joni vakuutti itselleen. En suostu pelkäämään omassa kodissani. (s. 98)

Jälleen kerran Hautala on onnistunut kirjoittamaan oikeasti kauhean kirjan, joka sai ainakin minut hytisemään kauhusta. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

En löytänyt vielä muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

 

Marko Hautala: Leväluhta 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia 

Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (Yöpöydän kirjat)

Kansainvälinen tyttöjen päivä ~ Tyttönä olemisen säännöt: Candace Bushnell & Katie Cotugno

Tyttönä olemisen säännöt: Candace Bushnell ja Katie Cotugno. Suomentanut Kati Valli. Tammi 2020

Englanninkielinen alkuteos: Rules for being a Girl. Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto


"Hei, tyttö! Sinusta on mihin vain, kunhan noudatat paria sääntöä…

Älykäs ja viihdyttävä #MeToo-ajan romaani lukiolaistytöstä, joka kertoo rohkeasti totuuden lähentelevästä opettajastaan ja tyttöyden ristiriitaisista vaatimuksista.

Marinin elämä on hyvällä mallilla: hänellä on urheilullinen poikaystävä, ja hän toimittaa bestiksensä kanssa koulun lehteä. Tulevaisuudessa siintävät jo journalistiikan opinnot huippuyliopistossa, ja niihin Marinia kannustaa myös hänen äidinkielenopettajansa herra Beckett. Komean opettajan kehut tuntuvat imartelevilta, mutta viaton ystävyys johtaa yllättäen suudelmaan. Marin säikähtää ja potee syyllisyyttä mutta päättää lopulta ottaa asian rohkeasti puheeksi. Siitä alkaa Marinin kamppailu totuuden puolesta, sillä kaikki eivät suinkaan usko häntä! Hämmästys, pettymys ja kiukku purkautuvat paperille sanoina, jotka koulun ja maailman on aika kuulla."(Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520419844_lukun.pdf 

 Oma arvio:

Oikein hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää kaikille tytöille ja naisille! Sopivasti ehdin lukea ja postata tämän teemaan liittyvän, Sinkkuelämää-kirjoistaan tunnetuksi tulleen Candace Bushnellin ja  feministisen YA-kirjailija Katie Conugnon yhteistyössä kirjoittaman Tyttönä olemisen säännöt -kirjan, joka pureutuu nimensä mukaisesti tyttönä olemisen ja elämisen monimutkaisuuteen nyky-yhteiskunnassa. 

---Tyttö, muista tämä: Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut parempaa hetkeä olla tyttö. Voit tehdä ihan mitä vain! Voit tehdä ihan kaiken! Voit olla mitä ikinä haluat!

Kunhan vain noudatat sääntöjä. (Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Kirjassa on mukana on myös vahva #metoo-teema klassisen "opettaja-oppilas"-esimerkin kautta. Kun usein tarinoissa oppilas-opettaja-suhde etenee haaveilua pidemmälle myös oppilaan toiveesta, tällä kertaa hämmentynyt ja tarmokas Marin pistää stopin heti siinä vaiheessa, kun mukava ja tuttavallinen opettaja ylittää rajan ja suutelee tätä. Toisin käy paraikaa kuuntelemassani Kate Elizabeth Russellin romaanissa Vanessa, jossa teini-ikäisen Vanessan ja 45-vuotiaan opettajan suhde etenee seksuaaliselle tasolle.

Ja sitten muistan, että se oikeasti tapahtui. Minä olin paikalla. Voi luoja, ihan kuin epäilisin itsekin itseäni. Sairasta, vai mitä? Mutta lukiolaisen elämään liittyy niin paljon kirjoittamattomia sääntöjä - tai kentien elämään ylipäänsä - että tulen väkisinkin ajatelleeksi, mitä niistä mahdoin rikkoa, kun päädyin tähän tilanteeseen. Tytöille on niin paljon sääntöjä. (s. 64)

Herra Beckett eli tuttavallisemmin Bex on nuorekas ja komea äidinkielen opettaja, jonka perään muiden tyttöjen tavoin kuolaavat myös lukion viimeistä luokkaa käyvät, seitsentoistavuotiaat ystävykset Marin ja Chloe. Marin ei tietenkään tosissaan haaveile opettajastaan, onhan hänellä poikaystävä Jacob ja muutenkin jalat tiukasti maassa. Kun sitten Bex eräänä päivänä tarjoaa Marinille ystävällisesti kyytiä kotiin, ei Marin tästä hätkähdä. Eikä siitäkään, että törmätessään vapaa-ajalla kahvilassa he päätyvät juttelemaan pitkäksi aikaa tuttavallisesti. Marin on toki ihastunut opettajaansa, ja kun sitten eräänä päivänä opettaja pyytää Marinia käymään kotonaan, häntä hiukan ujostuttaa ja arveluttaa, mutta suostuu sitten käymään piipahtamassa. Mutta Bexin suudelma tulee kuin puskista, eikä Marin ole odottanut mitään sellaista. Hän hämmentyy ja poistuu paikalta, kun taas Bex on hyvin ihmeissään, miksi Marin reagoi sillä tavalla. Hän kun käsitti, että juuri sitä Marin halusi.

---Älä ole sellainen tyttö, joka ei voi syödä pizzaa. Ai, otat vielä pirtelönkin? Ohhoh. Oletko lihonut? Älä laihduta niin paljon, että kurvisi katoavat. Älä muutu niin kurvikkaaksi, ettet enää ole laiha. Älä vie liikaa tilaa. Terveydestäsi tässä vain on kyse.--- ( Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Marinin täydelliseltä vaikuttava elämä alkaa murentua. Jacob-poikaystävä ei ymmärrä Marinin tekemää feminististä pääkirjoistusta koulun lehteen, jonka otsikkona on "Tyttönä olemisen säännöt." Lopulta Marin katkaisee välit poikaystäväänsä. Paras ystävä Chloe alkaa käyttäytyä oudosti siitä saakka, kun Marin kertoo hänen ja Bexin lähentyneistä väleistä. Kun hämmentynyt Marin uskoutuu ystävälleen suudelmavälikohtauksesta, Chloelta ei herukaan oikeanlaista tukea, vaan tämä vähättelee Marinin tuntemuksia ja vihjailee ehkä kyseessä olleen väärinkäsityksen. Chloe alkaa viihtyä muiden kuin Marinin seurassa. Lopulta Marin ei enää kestä, kertoo vanhemmilleen tapahtumista ja marssii rehtorin luokse. Lopputulos ei ole kuitenkaan toivotunlainen: rehtori on epäileväinen, johtokunta vapauttaa Bexin syytöksistä näytön puutteen vuoksi ja Beckett saa jatkaa työtään opettajana. Marinia ahdistaa, etenkin kun opettajan käytös on muuttunut hyvin kylmäkiskoiseksi, ja kummasti Marinin aineista alkaa tulla huonoja arvosanoja perusteetta.

---Älä ole helppo. Älä anna noin vain. Älä ole liian siveä. Älä ole kylmä. Älä ehdota pojalle pelkkää ystävyyttä. Älä ole epätoivoinen. Älä anna hänen mennä liian pitkälle. Älä anna hänen ymmärtää liikoja. Älä syytä häntä yrittämisestä. Älä kulje yksin pimeällä. Mutta ota iisisti! Stressaaminen on turhaa. Hymyä huuleen! --- (Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Marinilla on myös huoli hoitokodissa asuvasta mummostaan, jolla on alkanut olla dementian oireita. Mummo on hänelle hyvin rakas esikuva ja tukija, jonka luona Marin vieraileekin säännöllisesti. Onneksi Marin tutustuu ahdinkonsa aikana isokokoiseen lacrossepelaajaan Gray Kendalliin, johon hän suhtautuu hyvin ennakkoluuloisesti siihen saakka, kunnes tämä liittyy Marinin perustamaan feministiseen lukupiiriin ja osoittautuu hyvin feministishenkiseksi nuorukaiseksi. Gray on mielestäni ehkä vähän liiankin käsikirjoitettu tilauksesta eräänlaiseksi esimerkkitapaukseksi Marinin tarinaan: kahden naisen kasvattama joka tytön unelmapoika, joka ymmärtää naisia täydellisesti, muistaa hokea joka käänteessä Marinille "tiedän, ettet tarvi minun suojeluani, mutta...", suhtautuu täysin oikealla tavalla Bex-tapaukseen, ei yritä kähmiä Marinia ja on muutenkin vähän liiankin hyvää ollakseen totta. Marinilla on tukenaan toki myös vanhempansa, jotka suhtautuvat vakavasti Beckettin tekemään virheeseen. 

Mieleeni välähtää yksi kirkas ajatus: Älä aina ole niin kunnollinen. (s. 195)

Tyttönä olemisen säännöt on viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jonka vakava teema kuitenkin nostaa sen hienosti esille YA-kirjojen joukosta. Kirjasta tulee mieleen Mathieun vuonna 2018 suomeksi ilmestynyt nuortenkirja Näpit irti! koulun pukeutumissääntöineen ja pamfletteineen, mutta tämä Bushnellin ja Cotugnon kirja on ehkä hiukan kevyempi ja valoisampi. 

Näin tyttöjen päivänä kirja on omiaan muistuttamaan ja kannustamaan nuoria pitämään kiinni rajoistaan ja tuomaan rohkeasti äänensä kuuluville, vaikka seuraukset eivät aina heti olisikaan toivotunlaiset. Marinin tarina tuo esiin hienosti sen, miten helposti tyttö tai nainen saa syyllistämistä osakseen, kun ilmoittaa häirinnästä. Ja miten helposti sitä alkaa epäillä itseään: "olinko liian vihjaileva, hymyilinkö liikaa, flirttasinko tahtomattani, ja jos flirttasin, eikö se sitten ollut omaa syytäni, että niin tapahtui?" Varmasti moni samaa kokenut lukija samaistuu päähenkilön hämmentyneisiin ja itseä epäileviin ajatuksiin ja tuntemuksiin.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?

Juno Dawson: Mallikappale

 

Lisää blogini #metoo-teemaisia bloggauksia löydät täältä:   

https://adelheid79.blogspot.com/p/blog-page_3.html

Suosittelen myös katsomaan For YA -kanavan vinkkausvideon kehosuhteesta kertovista nuortenkirjoista:

https://youtu.be/oN30BIvrfdc

Korento-trilogia: Anne-Maija Aalto

 Korento: Anne-Maija Aalto. Otava 2020 (Korento #1)

Kansi; Johanna Junkala

 

"Vavahduttava, loisteliaasti kerrottu tarina vastarinnasta eriarvoisessa yhteiskunnassa.

Kaksi nuorta naista, Satomi ja Mai ovat aina pitäneet yhtä. He ovat syntyneet internointikylään saarella, jota ennen vesien nousua kutsuttiin Japaniksi. He ovat ulkokansalaisia joiden tarkoitus on palvella kokokansalaisia.
Hyvinä iltoina he menevät yhdessä merenrantaan kahlaamaan. Se heillä sentään vielä on, vaikka heiltä vietäisiin kaikki muu.
Sitten komentaja Rafikov vie Main mukanaan Nymfiksi.
Eikä Satomi voi enää vain odottaa.

”Nyt seison tässä ja sisältä minä ratkean, noin vain. Ajattelen vain loppua.”(Otava)"

 Oma arvio: 

Jos jonkun kirjan kansi saa haukkomaan ihastuksesta henkeään, se on tämä! Johanna Junkala on loihtinut tälle Anne-Maija Aallon järjestyksessään toiselle romaanille Korento uskomattoman kauniin, kimmeltävän ja mieleenpainuvan kannen, joka on synkassa kirjan nimen - ja juonen kannalta erittäin keskeisen symbolin kanssa. En jaksa painottaa tarpeeksi kansikuvan tärkeyttä: se on kuin avain kirjan sisuksiin, se luo lukijalle etukäteen mielikuvia kirjan sisällöstä. Siksi monesti harmittaa, jos oikein hyvässä kirjassa on kökkö kansitaide. 

Aallon vuonna 2016 ilmestynyt reaalimaailmaan sijoittuva esikoisromaani Syvään veteen teki minuun vaikutuksen herkällä surun kuvauksellaan. Sana herkkyys ja kielen kauneus löytyy myös tästä dystopiseen maailmaan sijoittuvasta Korennosta, jossa on esikoisteoksen lailla vesi hyvin tärkeänä elementtinä.

Kun olimme vain vuoden ikäisiä, he leikkasivat pehmeän vauvaihomme auki ja upottivat niskaamme omat tunnistesirunsa. Siru on ihon alla piilossa, mutta arpi muistuttaa aina, että meihin on laitettu jotakin ylimääräistä. (s. 14)

Kirjan tapahtumapaikkana on saari, jonka tunnemme nimellä Japani, mutta joka kirjan maailmassa tunnetaan  Itäisten kauppaliittojen Unionin kolmantenatoista siirtokuntana. Merenpinnan nousun jälkeen  ulkokansalaisiksi nimetyt on siirretty näihin siirtokunnan internointikyliin, jossa myös kirjan minäkertoja, 17-vuotias Satomi asuu yhdessä sokeutuneen isänsä kanssa. Kylässä eletään köyhyydessä ja sairaudet vievät heikommat mennessään. Lapset lähetetään jo nuorina työhön ruokapalkalla Unionin tehtaisiin, joissa työolot eivät ole kovinkaan kummoiset. Japanin kieli on kielletty kieli, kaikkien on puhuttava Unionin kieltä. Vartijat seuraavat, ettei minkäänlaista kapinahenkeä pääse syntymään, sillä muistissa on yhä ulkokansalaisten vastarintaliikkeen, tombon, kapina, joka vei myös Satomin äidin hengen.  Hän saa tietää tästä, kun eräänä päivänä hänen isänsä vie tyttärensä luolaan, jonka seinällä on tombon symboli, korento.

"Korennot ovat selviytyneet kaikesta. Se on minusta ihmeellistä. Niitä on ollut tässä maailmassa satoja vuosia. Kuvittele sitä, Satomi. Ne ovat eläneet ja sopeutuneet, selvinneet kaikista suurista muutoksista. Me halusimme itseemme edes hieman niiden elinvoimaa ja rohkeutta. Siksi aloimme kutsua vastarintaliikettä nimellä tombo. Se tarkoittaa vanhalla kielellä sudenkorentoa." (S.58)

Satomilla on rakas sydänystävä Mai, jolla on enemmän sisaruksia kuin Satomilla. Koska heidän perheessä on jatkuva puute ruuasta ja sairaudet on viedä nuorimmaisen hengen, Mai on täysi-ikäisenä suostunut lähtemään kaupunkiin korkea-arvoisen komentaja Rafikovin Nymfiksi. Nymfit on kuvattu kirjassa moderneiksi geishoiksi, seuraneideiksi,  mutta todellisuudessa he ovat jalkavaimoja. Asetelmasta tulee minulle heti mieleeni Atwoodin Orjattaresi, jossa hedelmälliset naiset lähetetään arvovaltaisiin perheisiin synnytyskoneiksi. Ulkokansalaiset tosin eivät voi tehdä lapsia, sillä heidät on tehty hedelmättömiksi, mutta muuten he Nymfiksi jouduttuaan (vaikka ketään ei siihen pakoteta, olosuhteet kuitenkin usein pakottavat suostumaan, sillä perheet saavat Nymfi-tyttäristä paremmat ruoka-avustukset) saavat viihdyttää isäntäänsä myös seksuaalisesti.

Lupaan itselleni, että minä teen siitä vielä totta. Minä vien meidät pois. Levitän kämmeneni meidän saaremme ja uuden suurmantereen välille. Avaan sormeni niin auki kuin saatan.

Kaksi kämmenenleveydellistä vettä. Se ei ole vähän, mutta ehkei kovin paljoakaan. (s.67)

Satomin elämä romahtaa Main lähdettyä, sillä heidän ystävyytensä on ollut hyvin intensiivinen ja syvä. Jäljelle jää vain Main salassa antama vanhan Japanin kartta, jota Satomi säilyttää visusti piilossa muiden rannalta löytämiensä aarteiden joukossa. Ystävykset ovat lapsuudesta asti vannoneet vielä joskus pakenevansa saarelta, mutta Mai on se, joka luopui ensiksi ajatuksesta. Satomin elämä jatkuu internointikylässä selviytyessä päivästä toiseen. Hän takaa perheelleen toimeentulon käymällä töissä ja isä hoitaa rakkaudella vaalimaansa puutarhaa. Main isoveli Eisuke toimii jonkinlaisena lohtuna Satomin surussa, mutta kukaan ei voi saada niin isoa sijaa hänen sydämessään kuin Mai. Kun Satomi pääsee myymään puutarhansa omenoita kaupungin markkinoille, hän saattaa päästä näkemään vilaukselta Main, sillä Nymfit tuodaan usein sinne näytille. Mutta onko kohtaaminen sellainen, josta Satomi on haaveillut? Mitä he ovatkaan tehneet Maille!

Aika on kummallinen käsite. Nyt, silloin. Miten tuo hetki rannalla voi olla menneisyyttä, kun saatan aivan selvästi nähdä meidät tuolla vesirajassa kahlaamassa? Ajattelen, että ehkä nykyhetki ja menneisyys limittyvät, ehkä ne voivat olla olemassa yhtä aikaa. (s. 310)

Koska kyse on dystopiasta, Unionin ja internointikylien väliset jännitteet etenevät hiljalleen nousevaan kapinaan. Satomi saa apua Main pelastamiseen ja suunnitelmiin saarelta pakenemiseen yllättävältä taholta, sillä hänen isänsä parantajan kyvyistä on sana kiirinyt. Kirjan lopussa meinaan järsiä kynsinauhani verille, sillä niin tiivistunnelmaiseksi tapahtumat etenevät. Ehtiikö Satomi ajoissa sovittuun paikkaan? Pelastuuko Mai hirviömäisen komentajan kodista? Kohtaavatko ystävykset enää koskaan?

"Mikä antaa meille oikeuden lähteä kun kaikki muut joutuvat jäämään?" (s. 285)

Kirja loppu on minulle hyvin yllättävä ja ennalta-arvaamaton. Olen hetkisen ajan jopa hienoisen pettynyt, mutta tarkemmin mietittyäni sopivan avoimeksi jäänyt viimeinen luku jättää kirjan sopivan arvoitukselliseksi ja säilyttää loppuun asti pahaenteisen tunnelman, muttei syö kaikkea toivoa. Kirjan tunnelmasta tulee mieleeni hyvin vahvasti Emmi Itärannan Teemestarin kirjan tunnelma ja henki. Anne-Maija Aalto kirjoittaa kaunista tekstiä ja lukiessani halusin viipyillä mahdollisimman kauan sen tunnelmassa:

Syksy saapuu vähitellen iltojen aikaisessa hämärässä kuin mustaviittainen nainen vuorten yli. Se heittää punertavia hiuksiaan ja tanssii, tuo tullessaan ensimmäiset kuurat ja puhaltaa viileitä tuulia punaisena ja keltaisina hehkuvissa vuorenrinteen metsissä. (s. 109)

Nuorten naisten, Satomin ja Main, ystävyys on kuvattu niin kauniisti, etten ole pitkään aikaan moista syvällisyyttä kokenut. Pelkäsin hetken, että Satomin ja Eisuken välinen orastava ystävyys ja pienoinen romanttinen vire vie liikaa huomiota tarinasta, mutta onneksi se pysyy sopivan pienenä.  Japanin saarelle sijoittuva dystopinen maailma on erikoislaatuinen ja kiehtova ja juoni pysyy eheänä alusta loppuun saakka. Vaikka kirjan yhteiskunta ja sen valtarakenteet on sepitteellisiä, on niissä heijastuskohtia niin historian siirtomaavaltojen aikoihin kuin nykypäivän pakolaisten ja muiden vähemmistöjen asemaan. Korento sisältää myös hyvin samantyyppisen vahvan (nuoren) naisen asemaa käsittelevän teeman kuin tänä vuonna ilmestynyt Kim Liggettin Armonvuosi.

Kirjaa suosittelen ehdottomasti aikuislukijoillekin, eli suotta kavahtaa tätä, vaikka onkin nuortenkirjaksi luokiteltu. Nuorille, iältään 15+ lukijoille tämä sopii, jos on lukenut hieman jo ennestään, eli ihan ensikirjaksi vähän tai ei lainkaan lukeneelle en tätä kouraan tyrkkäisi. 

Uskon ja toivon, että Korento löytyy tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokaslistalta!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Unelmien aika

Siniset helmet

Storytaimi

Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen

 

Mistä valo pääsee sisään: Anne-Maija Aalto. Otava 2021. (Korento #2)

Kansi: Mirella Mäkilä

"Mitä ihminen on, jos häneltä viedään muisti? Huikean taidokas, vangitseva tarina kapinasta, toivosta ja ihmisyydestä.

Aleksei on nuori mies, jonka isä johtaa ihmistutkimuslaitosta osittain meren alle peittyneessä Tokiossa. Laitokseen tuodaan säännöllisesti lasti koeyksilöitä, niin myös Satomi, nuori nainen, joka on noussut vastarintaan. Häneltä on tarkoitus pyyhkiä muisti. Satomista tulee Aleksein harjoitustehtävä, sillä pojan on määrä jatkaa isänsä työtä. Mutta pinnan alla velloo jo, nuori sukupolvi näkee vanhempiensa luoman järjestelmän kauhut.

Mistä valo pääsee sisään jatkaa kiitetyn Korento-romaanin tarinaa. Korento valittiin Topelius-palkintoehdokkaaksi." (Otava)

Oma arvio:

Olen kovasti odotellut Anne-Maija Aallon Korento-dystopialle jatkoa, ja kun Mistä valo pääsee sisään -kirjan arvostelukappale viimein saapui minulle, sain vielä yllättyä iloisesti, kun blogistani oli otettu sen takakanteen sitaatti (joka oli melkein suht. järkevä jopa!) Järjestin viime vuoden lopussa Kaunein YA-kansikilpailun, jonka Korennon huikean kaunis kansi voitti ylivoimaisesti. Jatko-osan kansi, jonka on taiteillut Mirella Mäkilä, kimmeltää sinisine vesineen lähes yhtä kauniisti ja on varmasti taas vahvoilla tämän vuoden kansikisassa, jonka aion loppuvuodesta taas järjestää.

Korento loppuu siihen, kun 22-vuotias Satomi yrittää saada taas muistojaan takaisin. Hän ei muista edes omaa nimeään. Puhutaan, että hän on ollut vankeudessa ja hänen muistiaan on käsitelty jossain laitoksessa. Mitä ihmettä tapahtui? Tähän saamme nyt vastauksen. 

Iltaisin kuvittelen hänet viereeni. Sanon hänelle: Älä odota minua. Jatka elämääsi. Istuta puutarhamme ilman minua. (s. 126)

Sarjan toinen osa alkaa siitä, kun nuori Aleksei Melnikov matkustaa Moskovasta takaisin isänsä ja äitinsä luokse osittain veden alle jääneeseen Uus-Tokioon, jossa hänen isänsä johtaa ihmistutkimuslaitosta. Juuri tuossa laitoksessa internointikylien ihmisten muistia käsitellään niin, etteivät he enää muista todellista minäänsä. Sitten näitä ihmisiä voidaan ikään kuin ohjelmoida uudelleen, luoda heille uudet muistot. Aleksei on seurannut ihmiskokeita lapsesta saakka, eikä ole osannut kyseenalaistaa toimintaa, mutta opintovuodet Moskovassa ovat saaneet hänen silmänsä avautumaan - ja hänen ajatuksensa kääntymään. Eräs ikävä tapahtuma Moskovassa sai hänet ajattelemaan, mikä oikeus on määritellä ihmisiä eri arvoisiksi. Miksi kokokansalaiksi kutsutut voivat päättää, mikä on ulko- tai puolikansalaisten hengen arvo (eli ei käytännössä mitään?) Toisinajattelijoita ei kuitenkaan suvaita, joten Aleksein on oltava hiljaa.

Katsoin miestä tarkkaan. Kymmenen sormea. Kaksi silmää. Korvalehdet, joissa kasvoi hentoa untuvaa, joka erottui vain valoa vasten. Eroa ei ollut helppo nähdä päällepäin, mutta se oli kuitenkin olemassa, tiesin sen, sillä niin minulle oli opetettu. (s. 47)

Aleksei kutsuu isäänsä sukunimellä, Melnikoviksi, sillä hän ei ole oikein koskaan saanut yhteyttä isäänsä, joka on täysin omistautunut työlleen. Aleksein äiti on taas toisaalla pojan elämästä muusta syystä, sillä hän ei juuri poistu huoneestaan: hän on uppoutunut täysin Nox-virtuaalimaailmaan, jossa hän viettää nykyisin kaiken aikansa. Ollessaan pois sieltä äiti on alkanut saada yhä rajumpia ahdistuskohtauksia, joten hän ei halua juurikaan poistua sieltä. Virtuaalitodellisuus on hänen oikeaa todellisuutta, ja oikea maailma hänelle väärä todellisuus.

Kun Melnikov lupaa pojalleen lisää vastuuta ihmiskoelaitoksessaan ja lupaa tälle oman koehenkilön, hän ei arvaa, että Aleksei on luonut kontakteja kelluvan kaupungin vastarintaliikkeeseen. Kamera kuvaa Aleksein paidankauluksessa kaikkea sitä hirveyttä, mitä laitoksessa ulkokansalaisiksi kutsutuille ihmispoloille tehdään. Aleksein koehenkilö on nuori nainen, jolta on aggressiivisuuden vuoksi poistettu sormenkynnet. Ennen kuin tämän muistot kuoritaan pois aivokuoresta pala kerrallaan, Aleksei yrittää luoda kontaktia naiseen. Hän haluaa tietää tämän nimen. Arvaatko jo? Hänen nimensä on Satomi.

Joskus luulen, että Mai istuu vuoteeni jalkopäässä ja silloin pidän silmäni kiinni, annan kuvan pysyä. Kuulen kuinka hän hengittää, mutta oikeasti se olen minä. (s. 73)

Vastarintaliikkeessä Aleksei tutustuu entissuomalaiseen Marijaan, jonka valtoimenaan ryöppyävät vaaleat hiukset  saavat nuoren miehen pään sekaisin. Aleksei joutuu kuitenkin taistelemaan asenteitaan vastaan, kun hänelle selviää Marijan ulkokansalaisuus (vain kiinalaiset ja venäläiset ovat kirjan maailmassa kokokansalaisia.) Pikku hiljaa hän opettelee ulos kaikesta totutusta, siitä mitä hänelle on lapsesta saakka uskoteltu ja opetettu.

Me nukumme sen yön toisissamme kiinni, ihot lämpiminä kuunvalo kalpeana kiilana kasvoilla. (s. 233)

Itäisten kauppaliittojen Unionissa kuohuu: pelätään Wangin hallituksen vallankaappausta. Kuilu rikkaiden ja köyhien, ulkokansalaisten ja kokokansalaisten välillä on valtaisa. Käytännössä ulkokansalaisilla ei ole mitään oikeuksia, ei edes oikeutta lisääntyä. Lopulta Melnikovin muistimanipulaatiolaitoskin valjastetaan nymfi-tehtaaksi, mistä edes Melnikov itse ei ole mielissään. 

"Minusta on häkellyttävää, että tässä maailmassa on kaikesta huolimatta vielä kauneutta jäljellä" (s.99)

Mistä valo pääsee sisään on hyvin paljon dystopiamaisempi kuin esiosansa Korento. Vaikka kirjassa on tuttu Aallon kaunis, viipyilevä kerronta, kirja on hyvin erilainen kuin sarjan aiempi osa. Kaunis, kuvaileva kerronta ei nyt pääse ihan niin hyvin oikeuksiinsa, sillä dystopisen maailman kaupunki ja sen valtarakenteet ovat kerronnan pääsosassa Aleksein, Marijan ja koehenkilön eli Satomin näkökulmien lisäksi. Kieli on kauneimmillaan ympäristön kuvauksissa ja henkilöhahmojen tuntemusten sanoittamisissa. Nyt kuvailun sävy on useimmiten hyvin synkkää ja lohdutonta, eli dystopialle ominaista.

Aamuinen taivaanranta katoaa sameaan savusumuun. Tuntuu siltä kuin taivas olisi pudonnyt yön aikana liian matalalle, sumu painuu alas kaduille ja näen vain sen kohdan, missä satun olemaan. Molemmin puolin tietä nousee talojen seinämä kuin muuri ja seuraan sitä määrätietoisesti pois suljetusta kaupunginosasta, pois laitoksesta, pois tästä seisahtuneesta maailmasta. (s. 119)

Pidän kirjan tunnelmasta, vaikka olisin tähän hetkeen kaivannut hieman valoisampaa luettavaa. Se ei ole kuitenkaan kirjan vika, itsepä valitsin luettavakseni dystopian. Nox-virtuaalimaailma, johon Aleksein äiti katoaa, on kiehtova. Aleksein äiti voi elää siellä sellaista elämää, jota hän ei nykymaailmassa voi, joten hänen valintansa on hyväksyttävä niin lukijan kuin lopulta Aleksein ja hänen isänsä mielestä. Kirjan vahvana teemana on ihmisten eriarvoisuus, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ja valtaapitävien häikäilemättömyys. On mielenkiintoista pohtia sitä, mitä ihmisestä jää jäljelle, jos häneltä viedään muistot. Satomi pitää itsepintaisesti muistimanipulaatioissa kiinni siitä, ettei anna muistoa Main kasvoista heille. Hän kuvittelee niiden tilalle aina jotain muuta. Näin hän saa pidettyä edes jotain itsellään - sen tärkeimmän muiston.

Arvosanani 4+ 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Kirjakaapin kummitus

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjafile

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

 Unohdettujen kirja: Anne-Maija Aalto. Otava 2024 (Korento #3)

"Vavahduttava tulevaisuuskuva maailmasta, jossa ihmisyys on vaarassa kadota.

Palkitun, taidokkaasti kirjoitetun romaanisarjan päätös.

Julman, sortovaltaisen Unionin alueelta pakoon päässyt Mai on ollut kuukausia pakolaisleirillä, ilman tietoa rakastettunsa Satomin ja taakse jääneen perheensä kohtalosta. Viimein hän näkee vilauksen Satomista uutisissa. Satomin tilanne on epätoivoinen, hänen muistinsa on nollattu ihmistutkimuslaitoksessa. Kun Maille tarjoutuu mahdollisuus yrittää muuttaa tapahtumien vääjäämätöntä kulkua, hän tarttuu uhkayritykseen empimättä." (Otava)

Oma arvio:

Vihdoin viimein sain käsiini Korento-trilogian viimeisen osan! Nimittäin trilogian toisen osan ja tämän väliin on vierähtänyt kolmisen vuotta. Olen pitänyt suunnattomasti aiemmista osista Korento ja Mistä valo pääsee sisään, joiden synkkä maailmankuva ja Anne-Maija Aallon uskomattoman kaunis kirjoitustyyli vetoavat minuun. Synkkyyttä ei tule puuttumaan tästä trilogian päätösosastakaan.

Minulla on mahdollisuus olla unohdettujen ääni, ja vaikka en pyytänytkään tätä roolia itselleni, otan sen vastaan ylpeänä.  (s. 75)

Unohdettujen kirja alkaa lähes utopiamaisen rauhaisalla kuvauksella Main ja Satomin elosta jossain omassa, ihanassa kodissa, kaukana kaikista muista, jossa he hoitavat omaa puutarhaansa, nukkuvat toisiinsa käpertyneinä ja nauttivat ihania aterioita yhdessä. Aika pian kuitenkin jotakin synkkää on hiipimässä heidän paratiisiinsa, ja Satomin oudot puheet ja surumielisyys huolettavat Maita, joka ei haluaisi minkään enää tulevan heidän onnensa tielle.

Sitten ollaankin ihan toisissa olosuhteissa. Mai on juuri pelastettu suurmantereelle, jossa hänet on otettu hyvään huomaan Desert Valleyn pakolaiskeskukseen. Mai ei halua jakaa omia tuntojaan ryhmäterapiaistunnoissa, sitä, kuinka hän kantaa yhä kipeitä muistoja ajoista Rafikovin nymfinä ja siitä, ettei tiedä ystävänsä Satomin olevan kunnossa. Häiveuniterapiassa Mai pääsee rakentamaan hetkeksi illuusion unelmien paikasta, jossa hän taas saa olla hetken Satomin kanssa - vaikka vain oman mielikuvituksensa luomassa illuusiossa. Lopulta hän kuitenkin avautuu kirjoittamalla omista kokemuksistaan avoimen kirjeen lehden etusivulle ja saa huomiota osakseen - kaikki se ei ole toki mukavaa.

Aina silloin tällöin joku rikkoo sanatonta sääntöä ja tuo menneen nykyhetkeen. Sellaista ei katsota hyvällä. Me emme puhu siitä, mitä oli. Me keskitymme enää vain siihen, mitä voimme juuri aistein havaita. (s. 36)

 Kun Mai pääsee lopulta omaan asuntoonsa, entinen huonekaveri Kimiko tutustuttaa hänet paikkaan, josta saa ostettua Nox-virtuaaliunia. Se ei ole niin turvallista kuin ammattilaisten valvoma häiveuniterapia, mutta siinä saa olla vaikka pidempiäkin aikoja itse luomassaan todellisuudessa. Joku voi jopa ostaa itselleen ajan koko loppuelämäkseen. Mai jää heti koukkuun, mutta huomaa, että palautuminen Nox-unesta on kerta kerran jälkeen vaikeampaa. Kimiko on vielä syvemmällä. Onneksi Mai löytää pelastuksensa järjestöstä, jossa hän pääsee pelastamaan nymfejä ja muita hyväksikäytettyjä tyttöjä Unionin alueelta. Kaikkein eniten hän kuitenkin haluaisi pelastaa Satomin.

Minä selviydyin, mutta rakkaani todennäköisesti eivät. Minä selviydyin, mutta arvet pysyvät. (s. 97)

Toinen tarinalinja seuraakin Satomin elämää. Hänelle on juuri tehty nollaus, eli hänen aiemmat muistinsa on pyyhitty pois ja hänestä on tehty niin sanottu tehdasvalmisteinen nymfi. Hän ei ole enää Satomi, hän on Areia. Ja kuinka ollakaan, hänkin on joutunut komentaja Rafikovin nymfiksi. Satomin onni on kai juuri muistamattomuus ja se, ettei hän tiedä paremmasta, joten hän on nyt täydellinen, mukautuvainen nymfi. Hän on suorastaan kiintynyt isäntäänsä, joka välillä kohtelee nymfiään hellemmin, välillä kovakouraisemmin. 

Olen tänään melkein onnellinen. Olen tottunut olemaan näkymätön, mutta nyt olen tarkkarajainen ja elossa. Tunne on vieras, mutta voimaannuttava. Yhtäkkiä minulla on ihmisen hahmo. Silti nytkin katselen vääjäämättä itseäni ulkopuolelta, väkijoukon silmin. En pääse yhteyteen itseni  kanssa. Olen olemassa vain heidän katseissaan. (s. 188)

Ravikofin vaimo Livia tuntuu säälivän Satomia ja yrittää tuoda hänelle muistikuvia edellisestä elämästään, mutta turhaan. Parantumatonta syöpää sairastava Livia alkaa käyttäytyä yhtäkkiä erityisen lempeästi Satomia kohtaan, ja Satominkin mielessä alkaa tapahtua outoja, kuin välähdyksiä menneisyydestä. Sodan syttyessä kaikki joutuvat pakenemaan Aomorin pohjoiseen merenrantakaupunkiin, vanhaan hotelliin monen muun perheen kanssa. Livia alkaa puhua Satomille paon mahdollisuudesta. Hän haluaa johdattaa tämän turvaan.

Pääseekö Satomi turvaan suurmantereelle? Kohtaavatko he enää koskaan Main kanssa? Kykeneekö hän edes muistamaan Maita koskaan, suurta rakkauttaan? Jaksaako Mai enää auttaa muita nymfejä pakoon, kun ainoa, jonka hän todella haluaisi pelastaa, on Satomi?

Unohdettujen kirja on äärimmäisen synkkä ja rankka. Kieli on kaunista ja sitä on nautinto lukea, mutta sisältö ei juuri anna armoa. Aina kun luulen löytäväni jonkin toivonpilkahduksen, se meinaa mureta käsiin. Vaikka Satomin nymfinä kokemia raakuuksia eli käytännössä raiskauksia ei kuvailla tarkasti, jatkuva synkkyys kirjan ilmapiirissä ei ole mitään kevyintä kamaa lukea. Minulla meni jopa uniin tämä kirja, mikä on tosi harvinaista. Dystopian ystävänä arvostan kovasti Aallon luomaa synkkää kuvitteellisen tulevaisuuden maailmaa, joka tuo vahvoja yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mielenkiintoisia ovat myös Nox-unien virtuaalimaailmat, jotka jokainen voi luoda omanlaisikseen. 

Aika vahvasti tästä tulee mieleen Atwoodin Orjattaresi -kirja. Välillä minua hiukan jopa häiritsi, koska näin lukukokemukseni aikana kuvina mielessäni Handmaids tale -TV-sarjan tapahtumia. Mielessäni esimerkiksi Satomin nymfihuone oli tismalleen samanlainen kuin mainitsemani TV-sarjan orjattaren vinttihuone. Loppua kohti kirjan maailma erottui kuitenkin täysin omakseen ja pääsin luomaan mielessäni täysin omannäköiset kuvat kirjan tapahtumista. Mietin vain koko ajan lopun lähestyessä, että anna pliis tässä olla onnellinen loppu, sillä en kestä tätä synkkyyttä enää! No, onko tässä onnellinen loppu? Enpä kerrokaan...

Annan kirjalle arvosanaksi 5-

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kim Liggett: Armonvuosi

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 

Päivitys Twilight-sarjaan

 Luin Stephenie Meyerin Twilight-sarjan lisäosan Keskiyön aurinko. Kuvaa klikkaamalla pääset blogiarviooni tästä ja sarjan kaikista muistakin osista.

Kaunis ilma kuolla: Veera Salmi

 Kaunis ilma kuolla: Veera Salmi. Otava 2020

"Kirja kuin roadmovie etenee kaasu pohjassa kohti väistämätöntä.

Poika, jolta kaikki on hajonnut.
Tyttö, jonka kaikki ovat tuominneet.
Auto, joka ei kuulu kummallekaan.
Yhteinen pakomatka, jolla ei ole muuta päämäärää kuin kuolema.
Ensin heitä ajavat takaa muistot, sitten poliisit."(Otava) 

 

Oma arvio:

 

Kirja, jonka alussa mainitaan kuolema, antaa heti lukijalleen vihiä, ettei kirja ole mikään hempeimmästä ja kevyimmästä päästä aiheeltaan. 

 

Chevroletin tunnuslause on: Find new roads.

Siitä tuli minun tunnuslauseeni. (s. 31)

 

Kirjan toinen päähenkilöistä ja minäkertojista, Leo, paljastaa heti kirjan alussa kuolevansa neljän kuukauden kuluttua kirjan tapahtumien alusta. Miten hän sitten voi kertoa tarinaansa, haudan takaako kummituksena? Sepä onkin suuri arvoitus. Hän paljastaa myös sen, että toinen keskeisistä henkilöistä, Israel, on se, joka suunnitteli kuolevansa. 

 

Minulla oli jonkin aikaa sellainen luulo, että biologinen äitini joutui vankilaan varastettuaan päiväkodin eteisestä vieraan lapsen kurahansikkaan. Mutta niin ei kuitenkaan ollut. Äiti joutui vankilaan siksi, että oli siirtänyt tililleen 80 000 euroa yrityksestä jossa työskenteli.

Olin silloin viisi. (s. 28)

 

Leo ja Isra esittäytyvät lukijalle vuorotellen omissa luvuissaan. Leo on joutunut seilaamaan sijaisperheestä toiseen äitinsä jouduttua vankilaan talouspetoksesta. Pilvitutkijaksi itsensä nimittänyt isä on antanut pojalleen vanhan Omega Speedmaster  -kellon ja vannottanut, ettei tätä saa hukata. Kellosta tuleekin hyvin keskeinen symboli läpi koko kirjan. Leolla on hankaluuksia hillitä raivonpuuskiaan, minkä vuoksi sijaisperheet on vaihtuneet useaan otteeseen. Kun raivo iskee, hän haluaa rikkoa tavaroita, oli ne sitten katulamppuja tai sijaisperheen astiastoja. Viimeisimmässä sijaisperheessä nro 5 puhutaan kotikielenä saksaa ja perheen samanikäinen tytär hämmentää Leon suutelemalla tätä ja myöhemmin tekee hyvin ilkeän tempun. 

 

 

Mommyn kylmä katse jäädyttää mut.

Ollaan pakkasen puolella, sanotaan, mutta en tiedä sopiiko se tähän.

Mommy ei koske hiuksiini enää.

Hän ei sano, että korjataan vähän ripsiä.

Ei laita mulle ruokaa vaikka sanon että on nälkä.

Mommy ei lue mun ajatuksia enää.

Ei kysy mitä ajattelen, kun oon vaan hiljaa. (s. 84)

Isran perhe on tullut aikoinaan Suomeen Marokosta. Isralla on ollut hyvä ystävä Rina, joka on kuitenkin yhtäkkiä vieraantunut hänestä, varsinkin sen jälkeen, kun somessa levisi video Rinan poikaystävän Oceanin kuolemasta. Isra oli samassa autossa, kun hänen Mustaf-enonsa päätti tehdä äkkijarrutuksen, jonka seurauksena takapenkillä Isran kanssa istunut Ocean lensi tuulilasin läpi ja kuoli välittömästi. Mutta mitä tapahtui autossa ennen sitä? Miksi Mustaf teki tällaisen ratkaisun? Nyt kaikki kuitenkin tuntuu vihaavan Israa, ja Isra haluaisi vain kuolla. Mutta sitä ennen hän haluaa nähdä Ähtärin pandat. Hän saa yllättävän liittolaisen Leosta, joka myrkkyyntyy omaan sijaisperheeseensä ja omaan elämäänsä niin, että suostuu lähtemään vauhdikkaalle road tripille kiehtovan Isran kanssa.

 

Me kaksi, irtonaisina ja irtolaisina, pyörällä, pyörällä päästä. (s. 98)

Kirja on juoneltaan nopealentoinen ja muutenkin sujuvalukuinen. Teksti on hyvin puhekielistä ja vilisee finglishiä, mikä jakaa mielipiteeni kahtia. Jos nuortenkirjan minäkertoja on nuori, on toki luontevaa, että kirjan kieli on puhekieltä. Toisaalta toivoisin, ettei yleiskieli katoaisi kokonaan nuortenkirjoistakaan, sillä se toimii ihan yhtä hyvin. Repliikeissä voi sitten olla mitä vaan. Vaikka kirjassa käsitellään melko ahdistavia aiheita, ei se ole niin masentava kuin luulisi, vaan toivoakin on. Leon ja Isran rakkaustarina ei nouse niin pintaan, että se tekisi kirjasta romanttisen, mutta tuo mukavaa lisää muun synkkyyden, vauhdikkuuden ja tunteikkuuden keskelle. Välillä kirja tuntuu hieman sekavalta, koska kaikkea ei paljastettu heti kerralla, ja minun piti hieman kelailla taakse päin pysyäkseni kärryillä. 

 

Minä olisi halunnut olla se syy, jonka vuoksi oltiin lähtemättä ja kuolematta. (s. 113)

 

Kaunis ilma kuolla on ihan mukaansatempaava välähdys kahden kovaonnisen nuoren elämästä. Se on tarina valinnoista, haaveista, kulttuureista, aikuistumisesta, ystävyydestä, rakastumisesta ja elämän hauraudesta. Kaikesta traagisuudestaan huolimatta valitettavasti Leon ja Isran tarina ei herättänyt minussa suuria tunnekuohuja, vaan jätti minut melko kylmäksi. Elokuvana tämä tarina voisi toimia oikein mainiosti, "vink vink".

 

Arvosanani 3,5

 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa: 

 

En löytänyt muita bloggauksia

 

Samantyylistä luettavaa: 

 

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri 

Juuli Niemi: Et kävele yksin 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

 

4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

 

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

 

A Book with a great first line

 

 

 

 

 

Viimeinen ilta - Pumpkinheads: Rainbow Rowell ja Faith Erin Hicks

 Viimeinen ilta - Pumpkinheads: Rainbow Rowells ja Faith Erin Hicks. Suomentanut Taina Wallin. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Pumpkinheads

"Joka syksy high schoolin ajan Deja ja Josie ovat tehneet yhdessä töitä maailman mahtavimmalla kurpitsatilalla Nebraskassa. He jättävät hyvästit joka halloweenina ja kohtaavat jälleen syyskuun koittaessa. Mutta tämä halloween on erilainen. He ovat molemmat valmistumassa, ja edessä on viimeinen työrupeama. Viimeinen työvuoro, viimeiset hyvästit.

Josie on surkeuden perikuva, mutta Deja on päättänyt ottaa viimeisestä päivästä kaiken irti. Nyt heidän on aika kokea kaikki kurpitsatilan hauskat aktiviteetit ja parhaat naposteltavat! Ja Josien on viimeinkin uskaltauduttava toffeekojun söpön tytön puheille... Entä jos heidän viimeinen työvuoronsa olisikin kaikkien aikojen seikkailu?"(Karisto)

Oma arvio:

Nyt on sen verran harvinaista herkkua tarjolla, nimittäin YA-sarjakuvaa ei ihan joka päivä julkaista, etenkään suomeksi. Lempikirjailijani Rainbow Rowell on tehnyt tämän sarjakuvan yhteistyössä kuvittaja Faith Erin Hicksin kanssa ja lopputulos on ihan hauska. Onneksi sain tämän pikimmiten kirjastosta, sillä pyytämäni arvostelukappale loisti poissaolollaan.

Kuten takakansiteksti ja kannen kuvakin paljastaa, kirjan pääosassa seikkailevat pyöreävartaloinen Deja ja kulmikaskasvoinen Josiah eli Josie, jotka eivät ole muuten tekemisissä toistensa kanssa kuin vuotuisissa halloweenin kurpitsajuhlissa. He ovat vuodesta toiseen olleet töissä maissimuhennosmajalla, mutta tänä viimeisenä vuonna ennen valmistumista Deja on järjestänyt heidät piirakkapalatsiin. Dejalla on taka-ajatus: Josiahin ihastus, jota hän nimittää Toffeetytöksi, työskentelee viereisessä Toffeetuvassa, ja nyt pojan on aika ottaa ohjat käsiinsä ja ainaisen haikailun sijaan mennä juttelemaan tuolle punatukkaiselle tytölle.

Tietysti tämä ei olekaan kovin yksinkertaista, sillä Josiahin ujostelun lisäksi Toffeetyttö tuntuu vaihtavan koko ajan paikkaa ja häntä etsivät Deja ja Josia kohtaavat monenlaisia esteitä ja hidastuksia: on varastelevaa pikkupoikaa, itkevää pikkutyttöä, karannutta pässiä jne. Deja on herkkusuu, ja hänen on päästävä maistamaan joka kojun herkkuja. Lisäksi koko teemapuisto tuntuu olevan täynnä Dejan exiä, niin tyttöjä kuin poikia. Mitenkähän lopussa sitten käynee, kun Josie viimein pääsee juttusille Toffeetytön kanssa? Onko unelma hänestä yhtä kantava kuin todellisuus? Loppu on hyvin ennalta-arvattavan suloinen.

Minun on pakko myöntää, että olisin päässyt tarinaan sisälle paljon paremmin, jos se olisi kirjoitettu novelliksi. Johtuneeko siitä, että en ole niin vannoutunut sarjakuvanlukija, vaikka niitäkin nykyään lueskelen. Rowell kirjoittaa ihanan realistisia ja hassunhauskoja kuvauksia ihmisten välisistä kohtaamisista, jotka eivät minusta päässeet sarjakuvassa lainkaan oikeuksiinsa. Huumoripitoisuus tekee tarinasta kuvitettuna jotenkin lapsellisemman kuin mitä se olisi kirjoitetussa tarinassa ollut. Sarjakuva on tosi hauska ja tarina mukava, mutta en saanut tästä sen suurempia innostuksen tunteita.

 

Ruskeaihoinen ja nappisilmäinen Deja on piirretty tosi söpöksi, pyöreävartaloiseksi tytöksi, mutta Josie on jäänyt minun makuuni turhan disneymäisen kirveellä veistetyn näköiseksi. Sitä paitsi hän näyttää minusta nelikymppiseltä maanviljelijältä työasussaan eikä noin parikymppiseltä nuorukaiselta. Jotain mangamaista söpöyttä olisin häneen kaivannut. Muuten Hicksin piirrosjälki on mukavaa katsella ja väritys on syksyisen lämmintä. Sopii hyvin kurpitsajuhlan väreiksi.

Viimeinen ilta tulee olemaan toki hitti yläkoululaisten vinkkauksissa, sillä nuorille kivoja sarjakuvia ei juuri putkahtele tuon tuosta. Tämä voisi olla myös kiva lahjaidea nuorelle, ei niin tottuneelle lukijalle. 

Arvosanani 4- 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta 

Muissa blogeissa: 

Siniset helmet

Kirjahilla 

Oksan hyllyltä

Kirjojen keskellä 

Samantyylistä luettavaa: 

Rainbow Rowell: Midnights (kokoelmassa: My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.)

Mitä jos en löydä sinua koskaan: Mhairi McFarlane

Mitä jos en löydä sinua koskaan: Mhairi McFarlane. Suomentanut Hanna Arvonen. HarperCollins 2020.

Englanninkielinen alkuteos: If I never met you. Kansi: Jenny Liljegren (suunnittelu), Shutterstock

"Romanttisia illallisia, pussailukuvia somessa, säännöt sovitaan sähköpostitse – ja mikä parasta, suhteella on ennalta sovittu päättymispäivä. Eli toisin sanoen täydellinen valeromanssi!

Laurien poikaystävä jättää hänet kahdeksantoista yhteisen vuoden jälkeen ja Laurie on aivan rikki. Hän kammoksuu ajatustakin aloittaa deittailu uudelleen, saati sitten Tinderissä. Kaiken lisäksi käy ilmi, että hänen exänsä uusi tyttöystävä on raskaana. Ja mikä pahinta, hän joutuu edelleen työskentelemään samassa toimistossa exänsä kanssa, joka päivä.

Kun Laurie sitten eräänä iltana juuttuu toimistolla samaan hissiin komean kollegansa Jamien kanssa, he suunnittelevat yhdessä täydellisen ratkaisun kummankin elämäntilanteeseen: valeromanssin. Mutta asiat kuitenkin monimutkaistuvat: raja sen välillä, että esittää rakastunutta ja on oikeasti rakastunut, osoittautuu haastavaksi. Valesuhteessa ei onneksi voi kuitenkaan särkeä sydäntään – vai voiko?"(HarperCollins)

 Oma arvio: 

Rakastan kliseitä, ja erityisesti rakastan romanttisten kirjojen ja elokuvien kliseitä. En siis pane ollenkaan pahakseni, vaikka kirjan tai elokuvan tarinassa käytetään tiettyjä, odotettavissa olevia juonikuvioita. Tässä Mhairi McFarlanen teoksessa Mitä jos en löydä koskaan tarina on rakennettu yhden usein käytetyimmästä juonikuvioista varaan: mies ja nainen esittää olevansa yhdessä, mutta lopulta rakastuvat toisiinsa oikeasti. Lisäksi kirjan lopussa on hyvin bridgetjonesimainen kohtaus, jossa päähenkilö Lauren juokseen juna-asemalle ehtiäkseen kertoa Jamielle, kuinka paljon tätä rakastaa - yllään tietenkin vain ensimmäiset löytämänsä, kulahtaneet vaatteet. Mutta uskokaa pois: se toimii! 

Olen hyvin positiivisesti yllättynyt tästä kirjasta. En ole tutustunut aiemmin McFarlanen tuotantoon, ja häneltä on kuitenkin jo suomennettu aiemmin viisi kirjaa. Jotenkin mieleni kaipasi kunnon romantiikkaa, joten tämän veikeän kannen nähtyäni ja kirjan kuvauksen luettuani pyysin arvostelukappaletta. 

Kirjan alussa 36-vuotias Laurie tuntuu elävän täydellistä elämää upean miesystävänsä Danin kanssa. Heillä on takanaan jo 18 yhteistä vuotta. Naimisiin he eivät ole koskaan kokenut tarvetta mennä, mutta viime aikoina Laurie on elätellyt toiveita lapsesta. Laurie on bilettämässä parhaan ystävänsä Emilyn kanssa, ja palattuaan kotiin sohvalla istuu apea Dan, joka nakkaa pommin suorilta Laurielle: hän ei halua olla enää Laurien kanssa. Hän ei halua lasta eikä elää samaa elämää kuin hän. Dan haluaa erota.

"En tiedä, miten muutenkaan voisin tämän sanoa. En ole onnellinen, Laurie." (s. 29)

Laurie ja Dan ovat samassa lakifirmassa töissä, joten he päättävät olla vielä paljastamatta juoruisalle työyhteisölle eroavansa. Dan vakuuttaa hajallaan olevalle Laurielle, ettei tällä ole ketään toista, mutta sitten, parin kuukauden kuluttua hän tulee pudottamaan uuden pommin: kilpailevan firman nainen Megan odottaa Danille lasta. Mitään ei suunniteltu, ei, eikä Dan halua tätä. Laurie ei voi käsittää, miten mies voi tehdä mitään noin kamalaa! Lisäksi hän saa ongittua selville, että Danilla ja Meganilla on kuin onkin ollut jotain tekeillä jo heidän seurusteluaikanaan. 

Emily

Toista perässäni: "Minä en ole ansainnut tätä." Tulen luoksesi heti kun voin. Saanko soittaa Danille ja haukkua häntä kusipääksi? En halua, että unohdamme asianmukaiset muodollisuudet tämän kaiken keskellä. (s. 101)

Lauriella on onneksi ihana tukiverkosto: ihana ystävä Emily, hupaisa työkaveri Bharat ja hänen Diana-vaimonsa sekä myös äärifeministinen Emilyn ystävä Nadia, joka lausuu aina suorat sanat miesten toiminnasta. Ja sitten sattuman kaupalla Laurie saa yllättävän liittolaisen, nimittäin saman lakifirman hottiksen Jamien, joka tunnetaan pahimpana naistenmiehenä. Juututtuaan samaan hissiin he päättävät jatkaa iltaa drinkeillä ja saavat hullun idean: mitä jos he esittäisivät pariskuntaa firman joulujuhlaan saakka, jotta Jamiella olisi paremmat mahdollisuudet saada osakkuus firmasta ja Laurie saisi tehtyä Danin niin mustasukkaiseksi, että matelisi takaisin tämän luokse. Mikäpä ettei. Parivaljakko laatii säännöt, jonka mukaan kumpikaan ei saa tapailla toisia eikä kertoa muille huijauksesta. Ensimmäinen tyrmäävä selfie Instagramiin ja huijaus alkakoon.

Oli selvää, että se päättyisi kyyneliin. Toisaalta se myös alkoi kyynelistä. Laurie oli 98-prosenttisesti pelkkiä kyyneliä. Hän epäili,  että olisi ikuisesti osittain kyyneliä. Hänellä ei ollut mitään hävittävää. (s. 141)

Vaikka kirjan idea tuntuu tyhjäpäiseltä, kuin aikuisten versiolta Jenny Hanin Pojille, joita joskus rakastin -kirjasta, on kirja ihmeen toimiva ja syväulotteinen. Sen vahvuuksia on loistavat sivu- ja taustahenkilöt, kuten Laurien mainiot ystävät, ja Jamien vanhemmat ja lapsuudenystävä Hattie, jotka eivät saa kirjasta paljoa tilaa, mutta jäävät mieleen. Jamien ja Laurien tutustuessa ja ystävystyessä he jakavat omat kipupisteensä toisilleen, ja näin ollen lähentyvät ja rakastuvat toisiinsa luontevasti. He rakastuvat nähdessään toistensa hyvyyden, ja tämä on todella kaunista eikä ollenkaan pinnallista instarakkautta.

"Minähän sanoin, että kun alkaisit uskoa itseesi, olisit pysäyttämätön." (s.344)

Pidän myös kovasti kirjan feministisestä otteesta, joka ei kuitenkaan vie liikaa valtaa tarinalta. Laurie joutuu monestikin työssään ja elämässään kohtaamaan ennakkoluuloja niin ihonvärinsä kuin sukupuolensakin takia. Pahin kohtaus syntyy, kun Laurieta pitkään liehitellyt Michael ja ex-Dan päättävät ottaa asiakseen puuttua Laurien ja Jamien suhteeseen asenteella, kuin he omistaisivat Laurien. He kun eivät voi uskoa, että Laurie olisi vapaaehtoisesti pahamaineiden Jamien kanssa ja kovistelevat miestä jättämään Laurien rauhaan. Laurie pölähtää keskellä tilannetta ja sanoo miehille suorat sanat, kuinka hän ihan itse päättää, kenen kanssa on ja ei ole. Emilyn feministikaveri Nadia sanoo hauskan nasevalla tyylillään suorat sanat, ja olisin toivonut hänen olevan enemmänkin mukana kirjassa.

Eroaan surevaan Laurieen on helppo samaistua, varsinkin jos on omakohtaista kokemusta aiheesta. Hänen tuskansa on kuvattu hyvin realistisesti ja uskottavasti.

Kirja toimisi loistavasti romanttisena komediana. Voi, kun joku tuotantoyhtiö nappaisi tästä oikeudet itselleen! Myönnettäköön, että kirjan idea on jo nähty, mutta tämä voisi silti toimia uudelleen. Näkisin niin jo sieluni silmillä kauniin Laurien ja upean Jamien kiihkeän tanssin ja melkein-suudelman joulujuhlissa, juna-asemakohtauksen ja Emilyn, Nadian ja Laurien miesruotimiset pubeissa.

Aion myös takuuvarmasti lukea myös muut McFarlanen teokset, sillä pidän kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Kirjassa on sopivan tarttuvaa huumoria, joka ei tunnu vaivaannuttavalta. Lisäksi kirjassa on osuvia lausahduksia elämästä, joista suosikkini on tämä: "Nukkuminen toisen sylissä oli yksi niitä juttuja, jotka toimivat elokuvissa, mutta ovat pahuksen epämukavia tosielämässä."(s.265)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin

Josie Silver: Ole minun

 

Klassikkokeskiviikko ~ Uljas uusi maailma: Aldous Huxley

Uljas uusi maailma: Aldous Huxley. Suomentanut I.H.Orras. Tammi 2018 (Ensimmäinen suomenk. painos 1944)

Englanninkielinen alkuteos (1932): Brave new world

 "Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on George Orwellin Vuonna 1984 -teoksen ohella 1900-luvun tieteiskirjallisuuden kulmakiviä. Tieteen ja kulutusyhteiskunnan kehitys on pitänyt huolen siitä, että Huxleyn dystopia on yhä kutkuttavan ajankohtainen.

Romaani sijoittuu tasapainon vuoteen 632 jälkeen herramme Henry Fordin, aikaan jolloin konekulttuuri on kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on tieteen keinoin valmiiksi kartoitettu. Lapset syntyvät koeputkissa, ja heti syntymänsä jälkeen heidät jaetaan eri luokkiin, joista kukin toteuttaa sille määrättyä tarkoitusta ja elintapaa. Kaikki on niin automatisoitua ja tarkoin suunniteltua, ettei minkäänlaista häiriötä voi syntyä eikä liioin kehityksen tarvetta ilmene. Jos tyytymättömyys jostain syystä sattuisikin heräämään, palauttaa onnelliseksi tekevä huume, soma, oitis tasapainon. Eräässä tämän maailman kolkassa on kuitenkin villi-ihmisten reservaatti, jossa elämäntaistelu, intohimo, syntymä ja kuolema ovat yhä todellisuutta...."(Tammi)

 Oma arvio:

Innostuin tarttumaan tähän scifi-klassikkoon katsottuani samannimisen, kirjaan perustuvan sarjan HBO Nordicilta. Yritän nyt kuitenkin olla tässä postauksessa vertaamatta kirjaa sarjaan tai toisinpäin, etenkin kun katsoin sarjan ennen alkuteoksen lukemista. Joskus se voi olla epäedullista kirjalle.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tutustutetaan lukija heti asian ytimeen, kun Keski-Lontoon hautomis- ja olouttamiskeskuksen johtaja esittelee opiskelijajoukolle tuota suurta mullistavaa laitosta, jossa erotellaan alkiovaiheessa Alphat (nämä ovat aina miehiä), Betat, Deltat, Gammat ja Epsilonit, jotka sitten kasvatetaan pulloiksi kutsutuissa säiliöissä ja syntymän jälkeen oloutetaan keskuksessa sopivaan asemaansa ja rooliinsa. Samalla tulee myös tutuksi mullistava Bokanovski-menetelmä, jonka avulla alkiosta saadaan silmikoitua maksimissaan yhdeksänkymmentäkuusi identtistä kaksosta. Näin pystytään toteuttamaan vielä paremmin maapallon tunnuslausetta: "Yhteisyys, samuus, lujuus." 

Samalla lukija tutustutetaan keskeisiin henkilöihin, joita ovat Alphat Henry Foster ja Bernard Marx sekä keskuksessa työskentelevä hehkeä ja miesten suosima Beta Lenina Crowne. Lenina ja Henry viihtyvät vapaa-ajalla yhdessä, mutta erikoinen Bernard haluaisi Leninan itselleen. Ja tämä ajatus on pöyristyttävä, sillä kirjan yhteiskunnassa kaikki kuuluvat kaikille, ei ole parisuhteita eikä avioliittoja ja seksiä voi harrastaa estottomasti kenen kanssa haluaa. Lenina saa myös huutia ystävältään Fannylta, koska on viihtynyt Henryn seurassa hiukan liian kauan, jo neljä kuukautta. Tuollainen kiintymys on tavatonta.

- Perhe, yksiavioisuutta, romantiikkaa. Kaikkialla nurkkakuntahenkeä, kaikkialla harrastuksen keskittymistä oman edun polttopisteeseen, kiihotteiden ja tarmon ahdasta kanavoimista.

- Mutta jokainen kuuluu jokaiselle, hän lopetti lainaamalla hypnopedista sananpartta. (s. 51)

Johtajan kertomana kuullaan seikkaperäisesti, mitä olouttaminen tarkoittaa. Yölliset, toisteiset ääninauhat tunkeutuvat pienokaisten mieliin ja ohjaavat heitä haluttuun ajattelu- ja käyttäytymismalliin, jotta he voivat sopeutua maailmaan ja heille annettuun asemaan. Alinta kastia olevat Epsilonit ovat lähinnä huoltajia ja siivoojia, mutta he ovat onnellisia eivätkä kaipaa enempää. Ainakin niin kauan, kun he ottavat päivittäisen soma-annoksensa. Tästä tullaankin somaan, joka on lääke kaikkeen: somalla turrutetaan tunteet, sillä kaikenlaiset tuntemukset eivät ole ihmiskunnalle hyväksi. Kaikki syövät somaa, joten kukaan ei tunne mitään. Näin yhteiskunta pysyy vakaana. Tiettyjä tunteita kuitenkin voidaan vahvistaa somalla, kuten hurmoksen tunteita solidaarisuuspalveluksissa, joissa Jumalan sijaan palvotaan herraa  Henry Fordia, joka on koneteollisuuden keksinnöllään sysännyt alkuun suuren koneellistuvan maailman. 

Humala-jumala, Ford ja suuta

annat, tytöt yhdeks muuta.

Pojat, tytöt rauhan saa: 

Humala-jumala vapahtaa.(s. 93)

Kaikista suurin kirjan henkilöhahmoista on kuitenkin Länsi-Euroopan ohjaajapresidentti Mustafa Mond,  joka on yksi kymmenestä maailmanohjaajista. Tämä kaikkialla kunnioitettu vastaa siitä, että yhteiskunta toimii niin kuin sen pitää. Vaikuttava Mustafa jakelee ajatuksiaan täydellisestä yhteiskunnastaan etenkin loppua kohti.

- Hyvä nuori neiti, asianlaita on niin kuin sanoin.

Kuusi kertaa kuusikymmentätuhatta intiaania ja sekarotuista...täydellisiä villejä...tarkastajamme käyvät silloin tällöin alueella...muussa suhteessa ei minkäänlaisia yhteyksiä svistyneeseen maailmaan...noudattavat vielä luotaantyöntäviä tapojaan ja tottumuksiaan...avioliitto, jos tiedätte mikä se  on, hyvä nuori neiti, perheet...ei olouttamista...kammottavaa taikauskoisuutta...kristinuskoa ja totemin- ja esi-isien palvontaa...kuolleita kieliä, sellaisia kuin zuni ja espanja ja athapasca...kuguaareja, piikkisikoja ja muita villieläimiä...tarttuvia tauteja...pappeja...myrkyllisiä sisiliskoja...(s. 111)

Mullistavimmat tapahtumat alkavat Leninan ja Bernardin matkustaessa lomailemaan Villien alueelle erämaahan. Tuolla he törmäävät kaikin puolin hämmästyttäviin, oudosti eläviin intiaaniyhteisön jäseniin, joiden joukossa asuu kuitenkin kaksi valkoihoiseen väestöön kuuluvaa. Turpean lihava, kuusissakymmenissä oleva Linda ja  hänen aikuinen  poikansa John ovat erottuva näky kylässä, ja pian selviääkin, että John sattuu olemaan Bernardin johtajan poika. Ennen reissua kun johtaja on kertonut, miten hän eräällä lomamatkalla erämaassa kadotti naisen, joka oli siis Linda. Niinpä Bernard pyytää Mustafalta lupaa tuoda Villit Keski-Lontooseen, sillä tämä hyljeksitty miesressu haluaa saada mainetta ja kunniaa tuomalla nämä erikoisuudet kaupunkiin. Onpa hänellä pieni kostokin mielessään, sillä ennen reissua johtaja on uhannut lähettää joukkoon sopeutumattoman Bernardin Islantiin.

Villien, etenkin itsepintaisen ja itsenäisesti ajattelevan Johnin tulo Keski-Lontooseen aiheuttaa kuohuntaa yhteiskunnassa, kun tämä kyseenalaistaa koko systeemin, kieltäytyy somasta ja kertoo janoisille kuulijoille Villien elämäntavoista. John yrittää aiheuttaa sekasortoa Deltojen keskuudessa lietsomalla heitä kapinaan ja päätyy käymään pitkän keskustelun Mustafan kanssa. Lopulta Johnin on todettava, ettei hän voi koskaan sopeutua täydelliseen elämään, vaan on oleva aina Villi luonteeltaan.

 Sata toistoa kolmena yönä viikossa neljän vuoden ajan, ajatteli Bernard Marx, joka oli hypnopedian erikoistuntija. Kuusikymmentäkaksituhatta neljäsataa kertausta tekee yhden totuuden. Idiootit! (s. 58)

Uljas uusi maailma on hyvin mielenkiintoinen ja kiehtova dystopia. Pidän tästä paljon enemmän kuin Orwellin scifiteoksesta  Vuonna 1984. Kaikista mullistavin ajattelija kirjassa on Bernard Marx, joka oikeasti alkaa kyseenalaistamaan tunteiden turruttamisen ja samuuden ajatuksen. Huhutaan, että hänen säiliöönsä on sikiövaiheessa kaadettu etanolia (tämä on siis gammoille ihan tavallinen toimenpide), jonka vuoksi hän on muita Alphoja lyhyempi ja yksinkertaisempi. Lenina Crowe ajattelee myös valtavirrasta poikkeavasti, mutta on kuitenkin vahvasti olouttamisen uhri, kuten Bernardkin. Lenina esittääkin ääneen kysymyksiään kuin pikku lapsi vanhemmilleen, mutta ei kykene ajattelemaan muuten, kuin hänelle on olouttamisessa jankutettu. Mutta yhtä lailla Villi John on kasvanut oman yhteiskuntansa normeihin eikä näin ollen osaa suhtautua estottomasti käyttäytyvään Leninaan, vaan torjuu tämän raivokkaasti, vaikka olisi ensin halunnut tämän. Menettäessään äitinsä hän tajuaa, ettei Keski-Lontoon ihmiset tule koskaan tajuamaan sitä surua, mitä hän kokee. Kirjan loppu jää hyvin epämääräiseksi.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Kulttuuri kukoistaa 

Jokken kirjanurkka 

Antti Hautamäki 

Poika lukeekin

Samantyylistä luettavaa:

The Giver: Lois Lowry 

Vuonna 1984: George Orwell 

 

Kirja pääsee Helmet-haasteen kohtaan:

 1. Kirja on vanhempi kuin sinä