perjantai 8. marraskuuta 2019

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja. Otava 2019 (Suomea lohikäärmeille #1)

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta. 

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä? " (Otava)

Oma arvio:

Tässäpä kirja, joka yllätti minut iloisesti. Olin hiukan epävarma, otanko tätä Siilin kuolema ja Hylättyjen lasten kaupunki -teoksilla (Myllylahti) tutuksi tulleen Briitta Hepo-ojan uusinta blogilukemistooni, mutta jokin Suomea lohikäärmeille -kirjan kuvauksessa (ja ehkä hieman kauniin punaisessa kannessakin) sai minut kuitenkin houkuteltua tämä lukemaan. Onneksi!



Kirjan tarina ja maailma sieppaavat minut heti mukaansa. Kirja ei ole vaihtoehtohistoriaa, vaan vaihtoehtohistorian jälkeistä nykyisyyttä, jossa Suomi on kuningaskunta, jaettu Etelä-Suomeen sekä pelottavaan ja tuntemattomaan Botniaan, Jossa on nykyisen Oulun ja Kainuun sekä Pohjanmaan alueen lisäksi muun muassa Koillismaa (Kuusamon seutu) ja Erämaat (Lappi). Kirjan Suomessa kohutaan yhä noidista, joiden arvellaan suurimmaksi osaksi vetäytyneen Botniaan, ja pakanauskonnot ovat vielä valta-asemassa, kun kristinusko vasta nostaa päätään. Pian on käsillä rakastetun prinsessa Freijan häät, mutta tasa-arvoa kannattava terroristijärjestö TASA pitää ihmiset valppaina.

En ollut ikinä törmännyt noitaan. Tai jos olinkin, en tiennyt sitä. Noidat oli poltettu roviolla melkein sukupuuttoon. Alkuperäisiä noitasukuja oli enää erämaissa, ja ne loput, jotka eivät olleet paenneet ulkomaille, piileskelivät maan alla. (s. 81)

Kirjan päähenkilöinä ja minäkertojina vuorottelevat helsinkiläiset Lynx ja Tim, jotka eivät kirjan alussa vielä tunne toisiaan, mutta tarinan edetessä heidän tiensä kohtaavat sattuman kautta. Lynx af Bjarmia opiskelee kirjallisuutta yliopistossa ystävänsä Magdalenan kanssa, joka on ystäväänsä varakkaammasta ja arvovaltaisemmasta aatelisperheestä. Lynxin perhe kuuluu ritarisukuun, ja niinpä hänen isosiskonsa Fox on sotilaskoulutuksessa Kuninkaallisessa Ratsuväessä. Yliopiston kyseenalaistettu lehtori Max Viima antaa noituusaiheisella luennollaan Lynxille ajattelemisen aihetta: aikooko Lynx jatkaa perheensä odotusten mukaisesti sotilaaksi vai hakeutua oman mielenkiinnon mukaiselle alalle. Lynxin perhe taiteilijaäiteineen edustaa harvinaista bjarmilaista sukujuurta, ja he ovat ateisteja. Lynx kiintyy äitinsä taiteilemaan jómali-patsaaseen, ja alkaa kantaa sitä onnenkaluna paikasta toiseen ystävänsä Magdalenan kiusaksi, joka kuuluu kristittyyn perheeseen. Lynxin täytyy noudattaa myös aina elämässään Ritarikoodia, jossa muun muassa kaikki annetut lupaukset täytyy pitää. Tämä aiheuttaa harmia tytölle, sillä hän on mennyt lapsena lupautumaan serkkunsa Franzin vaimoksi, jos ei ole avioitunut ennen 25 vuoden ikää.



Lyseon viimeistä luokkaa käyvä Timjami Leivonen kuuluu alempiarvoiseen luokkaan ja asuu yhdessä siskonsa Kanelin kanssa Helsingin Roihuvuoressa. Kirjan tapahtumat alkavat vyöryä siitä, kun Timiltä karkaa hänen enoltansa syntymäpäivälahjaksi saama lohikäärme ylempiluokkalaisten venealueelle. (Tämä saattaa johtua siitä, että Tim ystävänsä Leon kanssa tulee suututtaneeksi pihahaltiat syömällä niille tarkoitetun suklaakakkupalasen.) Timin pikkainen ja huonotapainen lohikäärme menee sattumoisin Magdalenan perheen veneelle, jossa tyttö on tunkeutujaa kiväärin kanssa vastassa. Tim säikähtää ihan yhtä paljon kuin Magdalenakin, joka ei halua kenenkään kuulevan hänen aseestaan, ja niinpä parempiin piireihin kuuluva tyttö myöhemmin kutsuu pojan  kavereineen Freijan häiden kunniaksi järjestettyihin bileisiin. Siellä Tim tulee tutustuneeksi Lynxiin, joka vaikuttaa pojasta ihan mukavalta.

"Ei nyt kauheasti vaikuta siltä, että meistä kenestäkään olisi tulossa J.K. Rowlingia, varsinkaan kun sen kirjat on Suomessa sensuurissa", minä sanoin. "Saanko mä mennä hautautumaan mereen?"
"Ei. Siellä on nähty jättimäinen meritursas", Leo kertoi vakavissaan. "Sellainen ei tiedä hyvää." (s. 102)

Kirjan maailmassa tulee tutustuneeksi kaikkeen sellaiseen, mitä Suomessa on ollut ennen uskonpuhdistuksen aikaa. Aiemmin mainittujen haltioiden ja noitavainojen lisäksi kirjassa lääkitään luonnonmukaisesti ja kauhistellaan länsimaista lääketiedettä leikkauksineen ja verensiirtoineen, uskotaan useisiin jumaliin, kahvi on hyvin säännöstelty ylellisyystuote ja nuoretkin teitittelevät toisiaan, ennen kuin tekevät sinunkaupat. Kuitenkin esimerkiksi teknologia ja Internet on kehittynyt samaan tapaan kuin oikeastikin ja tekstissä vilahtelee muutamia nykymaailman popbiisejä ja -artisteja, bileruuat ja -juomat ovat samoja tuttuja kuin nykymaailmassa ja myös J.K. Rowling Harry Pottereineen on olemassa, joskin kyseiset kirjat ovat pannassa. Myös Euroopan Unioni näyttäisi olevan olemassa, sillä kirjassa mainitaan EU-tuetut ruuat, joita Timin ja Kanelin täytyy vähävaraisina hyödyntää.

"Mun täytyy löytää sen kanssa yhteinen kieli. Mä aion opettaa sille suomea", päätin. "Mä lupaan sen."
"Yhtä hyvin voisit opettaa lehmän lentämään", Leo sanoi. (s. 37)

Kiehtovinta kirjassa on Timin lohikäärme, jonka mukaan kirjakin on saanut nimensä. Kirjan maailmassa lohikäärmeet ovat evoluution seurauksena kutistuneet ja niitä käytetään vielä jonkin verran lemmikkeinä. Timin saama lohikäärme on itämaista lajia, joten se ei syökse tulta vaan pikkuisia sadepilviä. Netti- ja kirjalähteiden mukaan lohikäärmeet voivat oppia puhumaan, ja niinpä Tim koettaa kovasti opettaa omaa lemmikkiään puhumaan - tuloksetta. Lohikäärme pitäisi muutenkin saada tavoille, sillä se tekee päivisin Timin ja Kanelin asunnossa tuhojaan syömällä verhoja ja sanomalehtiä. Hauskaa on se, että Tim teitittelee omaa lohikäärmettään, sillä noita ikivanhoja otuksia pitää kunnioittaa suuresti.

Pidän suuresti myös kirjan nimistä: Timin perheessä on mausteaiheisia nimiä, kuten Timjami, Kaneli ja heidän Rosmariini-tätinsä. Lynxin perheessä käytetään taas latinalaisia nimiä, kuten Lynx, Fox ja Feenix. Rakastan tällaisia pieniä, mutta huolella mietittyjä yksityiskohtia!

Kirjan hyvin avoin loppuratkaisu jää minua mietityttämään ja hiukan harmittamaankin. Onkohan kirjalle tulossa jatkoa?

Annan arvosanaksi 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
(Jos lohikäärme lasketaan eläimeksi, lasketaanhan?)

Sydämiä seireeneille: Briitta Hepo-oja. Otava 2020 (Suomea lohikäärmeille #2)


Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen matka 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa huipentuu. Palkitun Suomea lohikäärmeille -romaanin jatko-osa.

Lynx on menettänyt ritariarvonsa, aatelisnimensä, sukunsa ja varallisuutensa. Syypää siihen on hänen opiskelukaverinsa ja entinen ystävänsä Magdalena, joka on paljastunut noidaksi. Lynx on rakastunut erisäätyiseen Timiin, joka on menettänyt muistinsa. Muistinmenetyksessäkin Magdalenalla on sormensa pelissä.


Lynxin on lähdettävä Helsingistä etsimään noitaa, joka voi palauttaa Timin muistin. Lynx varastaa auton ja ylittää luvattomasti Etelä-Suomen ja Botnian rajan. Se on vasta alkusoittoa sille, mikä tyttöä Kuusamon erämaassa odottaa."(Otava)

Oma arvio: 

Tämän kirjan edeltävää Suomea lohikäärmeille -osaa lukiessa en osannut odottaa kirjalle jatkoa, mutta hyvä että jatkoa saatiin, sillä olen palanut halusta saada lukea, millaista paljon pelätyssä ja parjatussa Botniassa on. Ensimmäisessä osassa kun siitä puhuttiin jonain kauheana alueena, jossa noituus ja raakuus on valloillaan eikä sieltä ole paluuta. No, ennakkoluulot ja tiedon puute toki oli tässäkin tarinassa värittänyt alueen mainetta eteläsuomalaisten mielessä, mutta monenlaisiin selkkauksiin kirjan henkilöt alueella joutuvat.

Olento alkoi kirkua ja pudotti valopallon käsistään. Se upposi veteen sihahtaen. Olento parkui ja hyppi, ja se jokin puri sitä kaikkialta. Olento alkoi pyöriä päättömästi ympäriinsä, ja silloin minä yhtäkkiä näin, että sillä ei ollut päätä. (s. 198)

Viime osan lopussa aatelissuvun kuopus Lynx on menettänyt ritarinarvonsa ja hänet on karkotettu lapsuudenkodistaan. Kun noidaksi paljastunut Magdalena loitsi Lynxin rakkaan Timin muistia niin, ettei tämä enää muista heidän välistä kipinäänsä, Lynx päättää lähteä yksin vaaralliselle retkelle Botniaan etsimään noitaa, joka voisi kumota loitsun. Lynxin isosisko Fox ei voi muuta kuin lähteä pikkusiskonsa perään hätäisesti saadulla rajanylitysluvallaan, ja mukaan lyöttäytyy Franz-serkku, jonka Magdalena loitsi rakastumaan Lynxiin, ja muistinsa menettänyt Tim lohikäärmeineen sekä eräs yllättävä henkilö, jonka pitäisi olla kuollut.

Lynxin yksinäinen road trip Botnian korpeen on jännittävä ja yllätyksiä täynnä. Alussa hän suuntaa Foxilta varastamalla autollaan Vaasan seutuville, jossa hän tapaa huoltsikalla harvinaisen komean ja mukavan nuoren Birk-miehen, joka lupaa auttaa nuorta naista hädässä. Pian kuitenkin paljastuu, ettei Lynxin kannata luottaa keneenkään seudulla, jossa suomalaisesta kansanperinteestä tutut taruolennot ovat totista totta. Lynx kokee muun muassa kammottavan yön autossa lepakoiden pommittaessa auton ulkokuoria. Birkiltä saadun vihjeen perusteella Lynx uskaltautuu Koillismaan korpeen etsimään noitaa, mutta huomaa, että alueen haltijat vaativat tavallista kovempia lepyttelykeinoja. Ja mitä ihmettä tekee sulanut, verinen sydän keskellä polkua?

Polku ei tuntunut enää turvalliselta, ja metsä ympärilläni humisi pahaenteisesti. Sydän oli kuin varoitusmerkki: älä kulje pidemmälle. Se, joka oli tuonut sydämen, oli varmasti lähellä. (s. 160) 

Fox, Tim, Franz ja Astrid yrittävät jäljittää Lynxiä ja sietää toisiaan. Franz hermostuttaa ylenpalttisella lemmenhoureellaan, Astrid herättää epäluottamusta uusine kasvoineen ja Tim kipuilee muistinmenetyksensä kanssa. Hän haluaisi kovasti muistaa, miten ihastunut on ollut Lynxiin, muttei saavuta millään tunnetta. Astridkaan ei tunnu tutulta, mutta Timiä ei tietenkään haittaa tytön muuttuneet kasvot, koska hän ei muista niitä edellisiäkään. Lohikäärme kulkee seurueen mukana ja yllättää kirjan lopulla koko porukan. Hänestä on porukalle suuri apu monessakin tilanteessa.

Henkilökohtainen noita. Mikä ammatti! Helsingissä siitä olisi joutunut roviolle. Täällä asiat tosiaan olivat eri tavalla. (s. 224)

Löytääkö Lynx noidan ja saadaanko Timin muisti takaisin? Mitä vaaroja seurue kohtaa korpimetsässä? oppiiko lohikäärme puhumaan suomea? Sydämiä seireeneille on hyvin vetäväjuoninen seikkailu halki tuntemattoman alueen, ja suomalaista kansanperinnettä on hyödynnetty ihastuttavalla tavalla. Myös maan sisäinen vastakkainasettelu korostuu vahvasti - aatelisten ja rikkaiden Etelä-Suomi ja luonnonuskonnon vallitsema, köyhä Botnia. Henkilöhahmot eivät valitettavasti jättänyt minuun syvempää vaikutusta eikä varsinkaan Timin ja Lynxin välinen yhteys välittynyt. Parasta kirjassa oli sen pahaenteinen tunnelma, sympaattinen lohikäärme ja Fox yhtenä näkökulmahenkilönä. Kuolleista palannut Astrid jää mielestäni hyvin epäolennaiseksi henkilöksi. Tämä kirja ei yltänyt arvosana-asteikolleni ihan niin korkealle kuin ensimmäinen osa, mutta viihdyin kyllä kiehtovan ja jännärimäisen tarinan parissa tasaisesti kirjan alusta loppuun.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet 

Kirjavinkit (Paula) 

Kirjahilla 

Lisään kirjan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan:

19. Pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

 Samantyylistä luettavaa:

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen



2 kommenttia:

Arja kirjoitti...

Innostuin laittamaan kommentin, koska fiilikseni olivat aika paljon samat. Olin lukenut nuo mainitsemasi edelliset kirjat myös, mutta Suomea lohikäärmeille täräytti kuitenkin ihan eri tavalla. Siinä oli jotakin hulvattoman vapauttavaa, raikasta ja iloista. Tuli olo, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat aika ihania asioita. Yksi hauskuus oli tapahtumien konkreettinen sijoittaminen Itä-Helsinkiin. Lopun suhteen minäkin olin pettynyt. Miksi nykyään kirja pitää jättää kesken, kun sitä jatko-osaa joutuu kuitenkin odottamaan.

Heidi P kirjoitti...

Hei Arja, kiitos kommentistasi :)

Suomea lohikäärmeille näyttää ilahduttaneen monia lukijoita. Kirjassa oli minusta sellainen tunnelma, jota ei oikein osaa edes sanoin kuvata, ja juuri se on lukemisen ihanuutta ja parhautta! Saapa nähdä, tuleeko kirjaan jatkoa jo ensi syksynä, toivottavasti.