torstai 27. huhtikuuta 2017

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen

Kaarnan kätkössä. Väkiveriset osa 1: Sini Helminen. Myllylahti 2017.


Kansi: Karin Niemi

"Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille." (Myllylahti)

Lukunäytehttps://issuu.com/myllylahti/docs/kaarnan_katkossa__lukunayte

Kirjatraileri:  https://youtu.be/bHRvZZ-Zd7o

Oma arvio:

"Jos mä olen hirviö, niin niin olet säkin." (s. 85)

Väkiveriset-sarjan aloitusosa Kaarnan kätkössä alkaa mukavan lupaavasti ja yllätyksellisesti: vaikka alussa juoni vaikuttaa hyvin tavalliselta teinidraamalta, alkaa tarinan sekaan ujuttautua suomalaiseen mytologiaan pohjautuvia elementtejä. Pian poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä pettämäksi joutunut Pinja löytää itsensä hiidenhevosen selästä, Hiitolasta ruokkimasta kyitä ja Tapiolasta tapaamassa itse Tapiota. Nämä fantasia-ainekset on kuitenkin saatu solahtamaan muuten urbaaniin ympäristöön sijoittuvaan tarinaan melko luontevasti joukkoon.

 Pinja kokee olevansa erilainen kuin muut, sillä hänen selkänsä on ollut hänen syntyessään kaarnamainen. Hänen ymmärtämättömät vanhempansa ovat vieneet hänet leikkaukseen, jossa selän ihoa on koitettu korjata - lopputuloksena Pinjalle on jäänyt hyvin arpinen selkä, jota hän on aina hävennyt ja peitellyt. Eipä hän olisi osannut arvata, mikä hän oikeasti onkaan. Lapsuuden mielikuvitusystävän, Tuulian, ilmaantuminen hänelle on alkuun järkyttävä yllätys, mutta jossain vaiheessa hän osaa jo kaivata tuota höpsöä tyttöä avukseen.

Pinjan äiti alkaa olla huolissaan tyttärestään, joka juttelee huoneessaan yksinään (todellisuudessa hän siis juttelee sinipiika Tuulian kanssa.) Hän hommaa tytölleen kesätöitä kaupungin puutarhurin leivistä, jossa Pinja tutustuu leimuavasilmäiseen, punatukkaiseen Virveen.

Hänen läheisyytensä tuntuu juovuttavammalta kuin kuohuviini. Ihoni alla kihisee ja hänen pehmeytensä ja lämpönsä saavat minut toivomaan, ettei meidän tarvitsisi koskaan liikkua tästä mihinkään. Suljen silmäni. (s. 80)

Pinjan ja Virven välinen vetovoima on alusta asti hyvin vahva ja aistittavissa. Heidän tielleen tulee kuitenkin monenlaisia ongelmia niin väärinkäsitysten kuin muiden selkkausten vuoksi. Pinjan äidin on hyvin vaikea hyväksyä tyttöjen läheisiä välejä, ja niinpä hän lähettääkin tyttönsä hetkeksi mummolaan, jossa Pinja joutuu äkkiä melkoisiin vaikeuksiin tavattuaan karaokebaarissa ihmeellisen vetovoimaisen Marraksen.

Minulla on ikävä tunne, että jos otan vielä muutaman askelen ja annan portin sulkeutua takanani, en enää koskaan kulje siitä ulos. (s. 141)

Olenko jotenkin niin lukkiutunut ihmisusiin, langenneisiin enkeleisiin ja vampyyreihin kirjoissa, että yhtäkkinen hiisien, maahisten ja metsänneitojen ilmaantuminen juoneen mukaan tuntuu alussa hassulta ja vaikealta sulattaa. Aika äkkiä kuitenkin solahdan kuvitelmissani metsänneitojen ja maahisten joukkoon luonnon keskelle. Kuitenkin nämä myyttiset elementit tuovat kirjaan rutkasti omaleimaisuutta. Myöskin nuortenkirjoille tavanomaisesta heteronormatiivisuudesta poikkeaminen ja se, ettei kirjassa lokeroida ketään, on mukava asia.

Kuva: Pixabay
Kaarnan kätkössä on raikas tuulahdus suomalaista metsää, vanhoja myyttejä ja nuorta rakkautta. En saanut kuitenkaan kirjan tarinasta niin suuria tunne-elämyksiä kuin olisin toivonut. Minun täytyy myöntää, että minua jotenkin myös inhottaa ajatuksena metsänneitojen kaarnaa kasvava selkä, joten se saattoi syödä lukutunnelmaani. (Luin juuri viimeksi Tuomo Jäntin dystopian Verso, jossa ihmisistä alkoi kasvaa kaikkea kasvikuntaan liittyvää, joten mielleyhtymä saattoi tulla siitäkin.)

Tunnen verivaahteran sykkivän rintaani vasten, mahlan kohisevan minussa vihreänä, kultaisena ja juovuttavana. Kaarna hyväilee minua, sulautuu minuun, enää ei ole minua vaan me, hengittämässä aurinkoa, juomassa sitä verenpunaisesta lehtien maljasta, yhtenä. (s. 184)

Luonto ja metsä vaikuttaa hyvin vahvana teemana läpi tarinan. Helminen kirjoittaa huolettomasti eteenpäin soljuvaa, kaunista tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Hauska yksityiskohta on myös latinankielisten fraasien mukaan nimetyt luvut sekä tajuttaman kaunis kansikuva, joka on Karin Niemen luomus. Mielenkiinnolla jään odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kaarnan kätkössä muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

Ei kommentteja: