"Purevat havainnot ja lämmin huumori yhdistyvät esikoisromaanissa,
joka kuvaa lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irrottautumista.
Uutinen entisen luokkakaverin katoamisesta järisyttää nuorta naista,
joka on rakentanut itselleen uuden elämän Helsingissä. Miksi vanhat
tutut soittelevat ja kyselevät kadonneesta?
Nainen palaa pitkään piilottelemiinsa muistoihin, lapsuusvuosiin
kahden maailman ristivedossa. Herää kaipaus turvattuun elämänpiiriin,
johon kuuluivat suviseurat, marssikasetit, Marimekon vahakangasliinat
sekä serkun puhki katsottu häävideo, jolla hymyili maailman komein mies.
Missä ovat nyt päivit ja markot, lapsuuden rakkaat matkaystävät? Miksei elämä taviksena ota luonnistuakseen? (Otava)
Oma arvio:
-Sotilas rintamalla vartioimassa tikkakoskelaisen kanssa on kyllä paljon hienompi juttu kuin joku rokkimuusikko kitaroineen. (s. 130)
Kirja, joka herättää minkä tahansa tunteen lukijassaan, on täyttänyt tehtävänsä. Oli se tunne ilo, suru, viha, riemu, häpeä, ärsytys. Minä tunsin Suvi Ratisen esikoisteosta Matkaystävää lukiessa välillä niin voimakasta ärsytystä, että minun teki mieli heittää koko kirja seinään. Aloin itse miettiä, mikä ihme minua ärsyttää: lestadiolaisuus, jota on kuvattu tosi yksityiskohtaisesti; päähenkilö, josta en tuntunut alkuun saavan mitään otetta vai kirjan rakenne, joka ei harrasta kielellisiä eikä rakenteellisia kikkailuja, vaan on selkeää, suoraviivaista dialogivoittoista kerrontaa? Matkaystävä ei ole nimittäin huono kirja, ei ollenkaan. Ymmärrän hyvin, että kirjailijalle on ollut hyvin tärkeää kirjoittaa tämä kirja, joka perustuu osin omakohtaisiin kokemuksiin, ja se välittyy tarinasta. Tarinaa on pehmitetty piilotetulla huumorilla, mutta tietyt munavoi-tyyliset vitsit eivät oikein uppoa minuun.
Kirjan kehystarinassa minäkertojana toimiva päähenkilö (jonka nimeä ei taideta mainita kertaakaan?), lestadiolaisuudesta irrottautunut nuori nainen saa puhelun äidiltään: Järvisen Marko on kadonnut. Tietääkö hän asiasta mitään? Eletään vuotta 2006, eikä poikaystävänsä kanssa avoliitossa elävä nainen tietenkään ole kuullut lapsuudenkaverista Markosta mitään, sillä hän on päättänyt aloittaa ihan uuden elämän, jossa hän ei ole enää meikäläisiä vaan ihan kuin muutkin. Se on kuitenkin osoittautunut hirveän vaikeaksi. Hänellä ei ole minkäänlaista populaarikulttuurista sivistystä. Hän ei tiedä mitään leffoista tai biiseistä, joista puhutaan, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan elokuvat ja liian svengaava rokkimusiikki (jota on siis kaikki mahdollinen muu musiikki kuin siionin virret, marssimusiikki ja klassinen - niin ja Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla,joka sekin joutuu pannaan, kun selviää Laaksosen homoseksuaalisuus.) Hän ei osaa ottaa alkoholia kohtuudella, vaan turruttaa liiallisella humalalla epämukavaa oloa bileissä. Tosin alkoholin käytön ylilyönnit nyt eivät ole niin tavattomia muillakaan...
Minulta kestää vielä kolmisen vuotta päästä eroon viimeisistäkin lestadiolaissoluistani. Yritän nopeuttaa muutosta.
Nousen hakemaan uuden pullon. (s. 271)
Kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuu kuitenkin kertojan lapsuuteen ja nuoruuteen, 1980-90-lukujen tienoille, jolloin hän on vielä turvallisesti uskomassa ja omiensa hellässä valvonnassa. Marko Järvinen on koulun ainoa lestadiolainen hänen lisäkseen, ja he valvovat toinen toistaan, ettei tarvitsisi pahentua toisen käytöksestä. Kun Marko kuuntelee paljon parjatuilla Walkmaneilla musiikkia koulussa ja hänen meno alkaa mennä liian svengaavaksi, kertoja päättää ystävällisesti puhuttaa ystäväänsä. Näin toimii lestadiolaisten "omavalvonta": jokainen kyttää vuoroin toistensa tekemisten perään. Tytöt vahtivat myös toisten syömisiä, sillä hoikkana pitää pysyä, jos mielii naimisiin. Myös kiharat auttavat miehen saamiseen, ja niihin on suihkittava kilotolkulla lakkaa.
- Miksi sä lihotat ittees, se nyrpistelee. - Tolla menolla et pääse ikinä naimisiin. (s. 142)
---
- Kyllä sä saat sen kaksi kiloa vielä pois ennen häitä, Maija sanoo Päiville.
Päivi katsoo Maijaa kiitollisena ja onnellisena.
- Eihän sun tarvi enää laihduttaa, minä sanon. - Sullahan on jo mies.
- Joo, mutta haluan olla mahdollisimman kaunis ja laiha häissäni. (s.207)
Lukiolaisena kertoja alkaa kyseenalaistaa lestadiolaisten tiukkoja määritteitä ja sääntöjä. Miten kaikki maailman ihmiset voisivat tietää juuri heidän uskostaan, miten vain näin pieni joukko pääsee taivaaseen? Onko se reilua? Ystävät hyssyttelevät ja kyllästyvät hänen ihmetyksiin, tokaisevat vain, ettei tuollaisia saa yksin miettiä. Oma ajattelu on tyystin kielletty. Täytyy mennä puhumaan jollekin, muuten sekoaa pää. Parjataan myös paljon niitä, jotka ovat eronneet yhteisöstä: kuinka niille aina jossain vaiheessa käy huonosti, sekoavat, alkoholisoituvat, saavat huonon kumppanin. Muutama yhteisöstä irtaantunut kuolee tapaturmaisesti, ja sillekin löytyy toki heti selityksensä siitä, että on hylännyt uskonsa.
- Ollaan kaikki ihan järkyttyneitä, Teemu sanoo ääni vapisten. - Tosi vaikee tajuta ettet muka ole enää meikäläinen.
On kuin hautajaisia vietettäisiin.
Vaikka vainaja elää. (s. 226)
Huomaankin myöhemmin, miksi ärsyynnyn niin kovasti kirjan tarinasta. Se on juuri kirjan henkilöiden ajattelun mustavalkoisuus: kuinka he ajattelevat, että kun uskovaiset ovat sääntöjensä ansiosta synnittömyydessä eläviä, uskottomat ovat täysin moraalittomia, jotka pettävät automaattisesti kumppaneitaan, eroavat, juovat kokoajan viinaa, käyvät syntipesäkepaikoissa (baareissa, teattereissa). Eipä siis ihme, että usealle liikkeestä eronneelle käy huonosti, sillä eihän heillä ole ollut mitään kosketusta siihen maailmaan. Ei hajuakaan siitä, että monikaan ei halua pettää kumppaniaan, alkoholia voi nauttia kohtuudella ja harvakseltaan, meikkiä voi käyttää vain vähän, telkkaria voi katsoa vain silloin tällöin, uskottomastakin voi saada ihanan ja rakastettavan kumppanin, joka ei ole juoppo ja väkivaltainen. Että uskottomillakin on moraalinsa ja arvonsa. Kirjan päähenkilölläkin meinaa mennä hieman överiksi maailman menoon soluttautuminen, ja esimerkiksi ehkäisy unohtuu ensimmäisellä seksikerralla tuiki tuntemattomat baarituttavuuden kanssa.
Se mistä kirjassa pidän eniten, on juuri ajan kuvaus. Kirjailija on aika lailla samaa ikäluokkaa kuin minäkin, ja on mielenkiintoista lukea kasari- ja ysäriajan ilmiöistä lestadiolaislasten ja -nuorten näkökulmasta. Tekstissä vilahtelee Dingo ja dingohuivit, permanentit, Suomen jääkiekon MM-mestaruus vuonna -95, levyraadit koulussa, Koulu-TV, purjehduskengät, Levikset, aerobic, jooga. Kaiken tämän keskellä olen minäkin elänyt kouluvuoteni, mutta siellä eri puolella. Muistan koululuokkamme lestadiolaisten kiusaantuneisuuden levyraadeissa, ja kuinka he katosivat kuin pieru saharaan, kun TV-torni raahattiin luokkaamme tai liikuntatunnilla opetettiin tanssia. Muistan lestadiolaisten rytmitajuttomuuden aerobicissä. Tämä kaikki on ollut minulle tuttua, mutta nyt kaikki eroavaisuudet lävähtävät naamalleni eri näkökulmasta.
Ärsyyntyneisyydelleni löysin vielä toisen syyn: kirjan tarinassa toistuu vahvasti se, ettei mistään lestadiolaisten asioista saa puhua muille. "Tästä ei sitten tarvitse huudella", hokevat kirjan henkilöt. Ymmärrän pointin, eli sen, kuinka he pelkäävät kovasti joutuvansa kiusatuksi erilaisuudessaan. Mutta... Jos he ovat niin ylpeitä omasta vakaumuksestaan, ovat niin tiivis ja voimakas ryhmä, mikseivät he seisoisi sen takana? Mikseivät he ylpeänä kerro koulussa, että me kävimme Suviseuroissa kesällä, meillä on ihanan iso perhe, meillä oli mukava iltakylä viime viikonloppuna? Tätä asiaa ihmettelin itse nuorena, kun luokkakaverini eivät koskaan kertoneet, että he menevät omaan rippikouluun (sain vain epämääräisiä muminoita) tai millaista on Suviseuroissa ("se nyt on semmosta, ei sitä voi selittää"..) Kaikki oli kovin salamyhkäistä. Ja kaikki salamyhkäinen herättää epäilyksiä ja vääriä arvailuja. Kirjan tarina siis herättää minussa esille hyvin paljon omakohtaisia ärsytyksen ja ihmetyksen aiheita, mutta tämä on oikein hyvä asia, sillä sen tunnistettuani pääsin ärsytyksestäni ohi ja kirjan lopussa olin jo ihan eri fiiliksissä.
Kirjan lopussa päähenkilöön saa paremman kosketuksen hänen kipuilleissaan uuden maailman elämässä. Ymmärrän sen, kuinka vaikeaa on vaihtaa tuttu sääntöjä sanellut ja tiiviin yhteisöllinen elämä muuhun. Kuinka vaikeaa on salata kaikilta oma lähtökohtansa. Kirjan lopun dramatiikka on parasta antia ja sympatiani ovat täysin kertojan puolella. Hän tekee hyvin viisaan ratkaisun lopussa, ja minulle jää oikein hyvä mieli. En ole enää ärsytyksen vallassa, vaan haluan olla ymmärtämässä, kuten päähenkilö toistelee. Hän osaa kääntää menneisyytensä voimavaraksi, ja löytää edelleen lohtua siitä.
Suuri hopeinen pikari laskeutuu huulilleni.
Viini valuu kurkkuuni, se leviää sieluun.
Se levittää lämpöä, onnea ja rauhaa.
Ja lupausta siitä mitä kerran siellä, mitä ei nyt vielä täällä. (s. 167)
Matkaystävä muistuttaa hyvin vahvasti Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, mutta tässä kirjassa saadaan hiukan erilainen näkökulma tarinaan, sillä päähenkilö ei missään vaiheessa perusta omaa perhettä. Myös Essi Ihosen esikoisromaanissa Ainoa taivas käsitellään uskosta irrottautumista. Selkeästi tulee myös mieleen 2009 vuonna ilmestynyt, Dome Karukosken ohjaama elokuva Kielletty hedelmä. Tätä kirjaa voisi suositella yläkouluikäisille ja nuorille aikuisille teemalla "erilaisia maailmoja". Kirjan kerronta ja rakenne on konstailematonsa, hyvin paljon dialogia sisältävää ja siksi sujuvaa lukea. Olisin itse kuitenkin kaivannut kirjan kieleen enemmän kuvailevuutta.
Ai niin, ja pidän tavattomasti Piia Ahon suunnittelemasta kannesta ja sen symboliikasta, jota hassusti meikattu musta lammas tuo.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Samantyylistä luettavaa:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
Popsugar-haasteessa nappiosumaksi sopii kohta:
2. A book that make you nostalgic
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti