Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Päivitys Faebound-trilogiaan

Luin Saara El-Arifin Faebound-trilogian toisen osan Cursebound - Kohtalon vangitsemat. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni tästä ja trilogian ensimmäisesta osasta.

Päivitys Kuokkamummo-kirjapariin

Luin Marko Hautalan Kuokkamummo-kirjaparin ensimmäisen osan selkomukautuksen (Sanna-Leena Knuuttila.) Kansikuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja kirjaparin toisesta, yleiskielisestä osasta.

Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén

 Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 

Kansi: Karin Niemi

"Pirstaleiden melodia on nuorille suunnattu urbaani fantasiatarina musiikista, tunteista ja vaarallisista paikoista.

'Musiikki jatkuu ja jatkuu, välillä vaimenee hiukan, sitten kohoaa jälleen.

Se on aavemaista, resonoi luissani ja sisuskaluissani, nostattaa ihokarvojani ja hiusten tyviä.

Silti en haluaisi sen loppuvan.'

Viisitoistavuotias Aile kuuluu laulunluojien sukuun. Hänen äitinsä omistaa puodin, jossa myydään laululiemiä, nesteeksi uutettuja maagisia lauluja, jotka vaikuttavat elämän suurissa hetkissä.

Aile on hoitamassa äidin puotia ensimmäistä kertaa yksin, kun paikka ryöstetään. Ryöstö järkyttää Ailea ja tuntuu muuttavan jotain hänessä pysyvästi. Hän alkaa kuulla outoja, karmivia säveliä, joita kukaan muu ei kuule. Lisää hämmennystä Ailen elämään tuo myös muuttunut suhde parhaan ystävän, Jiron, kanssa. Onko Aile ihastunut? Ja miksi ystävysten välit ovat yhtäkkiä oudon kireät?

Ahdistavat tunteet ajavat Ailen kokeilemaan rajojaan. Hän tutustuu kahteen tyttöön, jotka houkuttelevat hänet mukaan kiellettyihin paikkoihin. Kun kuvioon astuu vielä entinen luokkakaveri Danil, jonka kanssa Ailella on vaikea menneisyys, alkaa todellinen tunteiden pauhu.

Pirstaleiden melodia vie lukijan rikkinäisiin ja vaarallisiin paikkoihin, mutta kaiken pohjalla soivat ystävyyden ja rakkauden vahvat soinnut." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut Mirjami Sirénin dystooppisen Kaupunki ilman koteja -trilogian ja pidin sen omintakeisesta maailmasta. Olipas mielenkiintoista sukeltaa nyt tällä kertaa saman kirjailijan luomaan fantasiatarinaan. Pirstaleiden melodia on käsittääkseni yksittäinen romaani, eli ei pitäisi olla osa sarjaa.

Vaari kaataa nesteen laulumaljaan. Vaimea melodia alkaa hitailla, korkeilla sävelillä. Laulu on yksinkertainen ja kirkas, se tuo mieleen kevätaamun puron rannassa. Vaari sulkee silmänsä kuunnellessaan. Minä katselen laulumaljaa, jossa neste väreilee. (s. 73)

Ailen äidillä on upea kyky: hän osaa luoda lauluja. Aile työskenteleekin apuna usein äidin omistamassa puodissa, jossa myydään niin valmiiksi luotuja lauluja erilaisiin elämän hohtohetkiin, kuten ristiäisiin, synttäreille ja vuosipäiviin, mutta myös tilauslauluja kustomoituna juuri laulun saavalle henkilölle. Koska kyky on periytyvä, myös Ailen pitäisi pian osata luoda lauluja. Kiinnostusta häneltä ei ainakaan puutu, ja hän kärttää äitiään opettamaan hänelle laulunluontia. Äiti on vain monesti kovin kiireinen, kuten sinä iltana, kun Ailen on tuurattava häntä puodilla. Ja juuri sinä iltana tulevat ryöstäjät kaupalle, rikkovat paikkoja ja vievät ison osan äidin tekemistä tilauspulloista. Järkyttävän tapauksen jälkeen Aile alkaa myös kuulla karmivia sävelmiä, joita kukaan muu ei tunnu kuulevan.

ääni

    ei lakkaa

                                    tiivistyy

                            sumuksi (s. 55)

Ailella on hyvä ystävä Jiro, jota kohtaan hänellä on alkanut olla hiukan enemmänkin kuin ystävyyden tunteita. Aile ajautuu kuitenkin suosittujen Leanan ja Tamiran seuraan, jotka tykkäävät käydä kuvaamassa hylätyissä ja muuten vaarallisissa paikoissa sisältöä someen. Jiro ei oikein pidä siitä, että Aile liikkuu uudessa seurassa. Kun mukaan porukkaan lyöttäytyy Leanan kanssa seurusteleva Danil, joka sattuu olemaan vierailulla Ailen entisestä kotipaikasta Sarvakkaasta, Aile ei tunne oloaan seurassa oikein mukavaksi. Häneen ja Daniliin historiaan nimittäin liittyy jotakin epämiellyttävää.

Kun Ailen äiti matkustaa muualle saadakseen taas laululuovuutensa toimimaan ja jättää Ailen vaarin kanssa kotiin, Aile päättää kokeilla laulunluomista yksinään. Se ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Hän haluaisi kovasti tehdä Jirolle erityisen laulun syntymäpäivälahjaksi.

Danil ehdottaa tyttökolmikolle seuraavaksi seikkailukohteeksi Sarvakkaassa olevaa hylättyä teatteria, Aile epäröi, mutta ryhmäpaineen vuoksi suostuu kuitenkin. Onneksi hän saa mukaansa myös Jiron, joka on viime aikoina käyttäytynyt omituisesti. Reissusta tuleekin jännittävämpi kuin olisi saattanut arvata. 

Pirstaleiden melodia on kiintoisa fantasia, jossa juoni vetää oikein mukavasti eteenpäin ja erikoisuutena laulunluominen ja Ailen laulunkokeminen tuovat ihan uutta ulottuvuutta tarinaan. Ailen ja Jiron ystävyyden kehittyminen ihastumiseksi on hyvin luontevaa. Ailen uudet ystävät Leana ja Tamira jäävät hiukan pinnallisiksi ja etäisiksi tarinassa. Perinteisen kerronnan lomassa on myös muutamia säeromaanille tyypillisiä pätkiä, jotka liittyvät yleensä lauluihin tai suuriin tunteisiin.

Minun katseeni

vain me kaksi, tämä laulu

tämä laulu

vain me kaksi

tämä laulu

vain me kaksi (s. 218)

Itseäni hiukan häiritsi kirjassa jotkut nimet, jotka tuntuivat hiukan tönköiltä ja keksimällä keksityiltä. Totta, että fantasiassa käytetään usein keksittyjä nimiä, mutta pidän ehkä enemmän sellaisista, joilla on kielessämme jokin merkitys. Lauvo, Sarvakas, Renar eivät oikein solju kielelläni luontevasti. Tämä oli vain tällainen pieni huomio, joka itse asiassa oli minulla ajatuksissa jo Kaupunki ilman koteja -sarjaa lukiessakin.

Kirjan tarinaan on ujutettu myös synkempiä, reaalimaailmasta tuttuja teemoja, kuten Ailen äidin ja hänen miesystävänsä ero, joka tuntuu Ailesta pahalta, vaikka Renar ei ehtinyt asua heidän kanssaan kuin parisen kuukautta. Eron syy jää vähän epämääräiseksi, mutta niinhän se joskus saattaa ollakin. Ailen äidin käytös hiukan kummeksuttaa, hän toimii aika itsekkäästi kun häipyy itsetutkiskelumatkalleen kesken kaiken, kun Aile tarvitsisi äitinsä tukea hämmentävälle laulunkokemiselleen. Jiro paljastaa myös omat synkät kokemuksensa ja Ailella on myös ikäviä kokemuksia liittyen Daniliin.

Suosittelen kirjaa näppärälukuisena (sivuja vain reilut 200 ja juoni vetävä) kirjana yläkouluikäisille ihan seiskoista lähtien.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kadonnut ääni -kirjapari: Outi Moisio

Emily Wilde -trilogia: Heather Fawcett

Emily Wilden Haltiatiedon opas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025 (Emily Wilde #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries. Kansi: Vera Drmanovski.

"Romanttinen hyvänmielen fantasia vie pohjoisen tuiskuihin ja haltioiden matkaan.

Yrmeä professori Emily Wilde matkaa pohjoiseen syrjäiselle saarelle tutkimaan keijuja ja haltioita. Työ kuljettaa hänet niin pahantahtoisen magian kuin odottamattoman rakkaudenkin äärelle. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö aloittaa valloittavan fantasiasarjan.

Emily Wilde on haltiatiedon asiantuntija ja nerokas tutkija, muttei järin hyvä ihmisten kanssa. Kun Emily saapuu nietosten peittämään Hrafnsvikin kylään tutkimusmatkalle, hänellä ei ole aikomustakaan tutustua paikallisiin. Eikä hän myöskään halua viettää aikaa kilpailijansa Wendell Bamblebyn kanssa. Bamblebyn, joka hurmaa kyläläiset, tunkee nokkansa Emilyn työhön ja hämmentää hänet läpikotaisesti.

Kun Emily raottaa ovea aiemmin tutkimattoman haltiakansan maailmaan, hän törmää toiseen mysteeriin: kuka on Wendell Bambleby? Ratkaistakseen arvoituksen Emilyn on paljastettava oman sydämensä salat." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että. Taas ollaan niin kauniin kansitaiteen äärellä, että kirjan lukemisen aloittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun tekisi mieli vain jäädä ihastelemaan kantta. Emily Wilden Haltiatiedon opas sai vuoden 2023 Goodreads choice awardseissa neljänneksi eniten ääniä fantasiakategoriassa. Siispä minulla oli hyvät aavistukset tästä kirjasta ennakkoon.

Emily Wilde saapuu yhdessä Shadow-koiransa kanssa Norjan Ljoslannin saarelle, Hrafnsvikin kylään tutkimaan haltioita ja niistä kerrottuja tarinoita. Emily on tieteen nimeen vannova Cambridgen yliopiston professori, ja hänen erikoisalaansa on nimenomaan haltiatietous. Tämä on hänen viimeisen tutkimusetappinsa ennen hänen Haltiatiedon oppaansa viimeistelyä. Hänen on siis saatava juroista kyläläistä irti paljon kansanperinteenä kulkenutta tietoa, mutta se ei olekaan niin helppoa, sillä Emily ei ole käytökseltään mikään ihastuttava ihminen. Hän on puhtaasti ammatillinen ja paneutunut osaamisalaansa, mutta ihmisten kanssa hän on tönkkö, joidenkin mielestä jopa töykeä. Niinpä hän ensitöikseen onnistuu suututtamaan kylän arvossapidetyn emännän, Audin.

Emilyn vuokrakämppä on vetoisa ja karu, eikä hänellä ole kokemusta takan käytöstä saati polttopuiden hakkaamisesta. Onneksi mökin vuokraajan poika Finn auttaa Emilyn alkuun. Emily ei kuitenkaan vaadi luksusoloja, sillä Väen tutkiminen on hänelle tärkeintä. Niinpä hän suuntaakin metsään ja alkaa ensi töikseen pehmittämään erästä lähteen reunalla asuvaa pikkuista kansanhaltiaa. Koska haltiat pitävät lahjoista ja kaupanteosta, Emilyn ja Poen välille syntyy sopimus: Jos Emily toimittaa Poelle karhuntaljan ja lapioi talven tullen hänen kotitalon polkunsa, Poe valmistaa hänelle joka päivä tuoreen, herkullisen leivän. Näin alkaa Emilyn ja Poen välinen tuttavuus.

Sängyllä istuva poika oli kalvakka kuin kuutamon loiste vasta sataneella lumella. Pysähdyin siihen paikkaan, sillä olento ei ollut lainkaan samannäköinen kuin aiemmin kohtaamani vaihdokkaat - ne olivat viimeistä myöten rumia, luisevia otuksia, joilla oli yhtä paljon älliä kuin eläimillä. (s. 89)

Kylässä on tapahtunut ikäviä asioita, sillä pelätyt hienohaltiat ovat viime vuosina vieneet kyläläisten lapsia tiheämmin kuin ennen. Emily käy tapaamassa erästäkin perhettä, joita nyt piinaa erittäin ärhäkkä vaihdokas. Vaihdokasta ei voi surmata, sillä se surmaisi myös haltioiden maahan viedyn ihmislapsen. Emily haluaisi auttaa sekoamisen partaalla olevaa perhettä tietämyksensä ja Poelta saamiensa tietojen turvin.

Pakkaa saapuu hämmentämään kuvankaunis Wendell Bambleby, Emilyn kollega ja kilpailija Cambridgestä. Emilyllä on ollut aina aavistus siitä, ettei Bambleby ole täysin ihminen, sillä hän osaa hurmata ihmiset hämmästyttävällä tavalla. Niin käy myös Hrafnsvikin kylässä, jossa neidot lankeavat tuon kultahiuksisen, vihreäsilmäisen hurmurin jalkoihin ja Emilylle ärhennelleet kyläläiset syövät hänen kädestään. 

Bambleby nojautui taaksepäin, ja hänen huulillaan kareili hymy. "Em, tiedäthän sinä, että voisit helpottaa elämääsi todella paljon, jos yrittäisit edes välillä olla pidettävä." (s. 108)

Bambleby on kuin rasittava teini: hän nurisee kylmyydestä, hän vaatii palvelua ja laistaa hommista. Hän käy säikyttämässä Emilyn suojatin Poen kysymyksillään ja kiusoittelee työlleen omistautunutta, ulkonäöstään viis veisaavaa Emilyä. Heidän välillään on jotakin, sen kyllä aistii alusta saakka, mutta Emily verhoaa sen kiukkunsa taakse. Että kehtasikin Bambleby-ryökäle tulla sotkemaan kaiken! Toisaalta, hänen ansiostaan ja avullaan kyläläiset lämpenevät myös Emilylle, he saavat parempaa tarjoilua mökkiinsä ja Bambleby sisustaa mökistä paljon kodikkaamman. Hänen käsityötaitonsa ansiosta myös Emilyn laatikkomaiset vaatteet saavat uutta ilmettä, vaikka Emily ei tätä kovin arvostakaan.

Kirja etenee päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan, paitsi lopussa, kun tapahtumat menevät sen verran hämäriksi, että päivätkin ovat Emilyllä hukassa. Niistä en kerro sen enempää, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen yllättäviä. Alaviitteissä Emily selventää muutamia haltiatietouteen liittyviä seikkoja, ne ovat tosi kiva lisä. Mukana on myös muutama haltiatarina, jotka Emily siirtää kirjansa sivuille kuultuaan ne kyläläisiltä. Yhden tarinan perusteella hän ja Bambleby lähtevät etsimään Luunvalkeaa puuta, jonka sisään tarun mukaan olisi haltiakuningas. Tämän reissun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Kyllä, tunsinhan minä jotakin - en suinkaan ole hirviö.  Mutta lähtisinkö heidän peräänsä  vain heidän itsensä vuoksi, jos tiedossa ei olisi ainuttakaan tieteellistä löytöä?

En. En minä lähtisi. (s. 175)

Kylläpäs minä pidin tästä kirjasta! Emilyn ja Bamblebyn kemiat toimivat loistavasti, mutta romantiikalla ei ole tässä mällätty ollenkaan liikaa. En siis todellakaan laittaisi tätä romantasiakategoriaan, eikä itse asiassa seksiä ole tässä kirjassa ollenkaan. Emily on nepsypiirteineen riemastuttava henkilö, hellyyttävän kömpelö ja ihanan itsekäs, mutta ällistyttävän viisas ja empaattinen. Bambleby osaa olla yhtä aikaa rasittava, hemmoteltu olento, mutta myös oikea hurmaava herrasmies sille päälle sattuessaan. Hänen ihailunsa Emilyä kohtaan on niin suloista. Emilyn ja Bamblebyn välillä tapahtuu vain hiuksenhienoja, suloisen romanttisia asioita. Se saa lukijan toivoimaan lisää - ehkäpä sitten ensi osassa.

Kirja alkaa hyvin reaalifantasiamaisena, mutta menee välillä korkeafantasian määritelmiin. Ljoslannin  hyisevä ilmasto pureutuu lukiessa luihin ja ytimiin. (Googlettelu paljasti Norjassa olevan oikeasti Ljosland-niminen kylä, mutta kirjassa Ljoslann on hyvin Islanninkaltainen saari.)  Kaikista ihaninta kirjassa on kuitenkin sympaattinen kansanhaltia Poe. Kun hänen kotipuunsa miltei poltetaan, sydämeni on murtua. 

Odotan innolla ensi keväänä ilmestyvää jatko-osaa Emily Wilden Kätkettyjen maiden atlas. Ai että, pääsen taas lukemaan, miten Emilyn ja Bamblebyn juttu jatkuu ja mitä lisää Emily oppii haltioista.

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja

 Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja. Otava 2025

Kansi: Karin Niemi

"Palkitun nuortenkirjailijan uutuusromaani leikkii hengellä ja huumorilla.

17-vuotias Beata on umpirakastunut. Vahinko vain, että Viikatemies pelmahtaa paikalle pilaamaan seurustelusuunnitelmat. Karmiva hahmo tappaa tunnelman, ja tahtoo se hengiltä jotakin muutakin.

Käy ilmi, että Beata on valittu kotikylänsä uudeksi Kuolemaksi. Hän ei roolista piittaa, etenkään kuultuaan ensimmäisestä niitettävästään. Kuinka kauan Beata onnistuu taistelemaan kohtaloaan vastaan, kun viivyttelyn seuraukset alkavat jo näkyä?

Kutkuttavasti auki punoutuva tarina tasapainoilee piinaavan tunnelman ja helpottavan huumorin välillä pitäen lukijan jännityksessä loppuun asti." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas heti kiinnostava alkuasetelma tässä Briitta Hepo-Ojan uusimmassa. Innostuin heti luettuani kirjan kuvauksen. Karin Niemen (jälleen) upea kansi, jossa viikatemies nauttii teetä hienosta kupposesta, antaa myös vihiä siitä, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu turhan ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa.

"Minä haluan tämän pojan kokonaan itselleni, ajattelen. Mikään ei saa tulla väliimme. Ei edes kuolema. (s. 63)"

Beata on ihan tavallinen lukion tokaa aloittava tyttö, jonka elämän täyttävät lukioarki, ystävä Saran kanssa hengailu ja erään tietyn pojan perään haikailu. Tätä tavallisen lukiolaisen arkea tosin tulee horjuttamaan kammottava näky, jonka Beata kohtaa ihanan kesäisen Prahan lomansa jälkeen helteisessä koti-Suomessa. Häneen huoneeseensa nimittäin astelee ihka oikea viikatemies, tuo mustaan huppuun verhoutunut kasvoton olento, joka kertoo Beatalle olevan tehtävä.  Beata tietysti järkyttyy oudosta olennosta huoneessaan ja epäilee seonneensa. Beata saa oman viikatteen, jonka hän kätkee visusti sänkynsä alle. Kaiken huipuksi pihalle ilmestyy aika ajoin kettu ja vihertävä hevonen. 

"Tää taitaakin olla ongelman laatu", sanon. "Katsos, kun mulla on tunteita. Ne estävät mua satuttamasta muita ihmisiä." (s. 47)

Beata yrittää sivuuttaa aika ajoin hänelle ilmestyvän viikatemiehen ja jatkaa elämäänsä. Juttu ihanan Eliaksen kanssa alkaa edetä, mutta Beatan ihastumista varjostaa se tieto, että viikatemies on antanut hänelle ensimmäiseksi tehtäväksi niittää juurikin Eliaksen. Beata kieltäytyy sinnikkäästi tekemästä sitä, vaikka viikatemies varoittaa tottelemattomuudella olevan seurauksia. Luonnon tasapaino järkkyisi, jos ihmisiä pidettäisiin yliajalla sen vuoksi, että joku hoitaisi tehtäväänsä. Miten Beata voi päättää rakkaan Eliaksen päivän, kun hänestä on tulossa Beatalle yhä tärkeämpi? Sara-ystävällekään Beata ei voi uskoutua, eihän kukaan uskoisi edes häntä. Ainoa toivo on siis nettifoorumit, josta Beata löytääkin yhden tyypin, jolla näyttäisi olevan sama tilanne. Myös käynti mummon luona avaa Beatan silmät, sillä ilmeisesti hänen isoisällään on saattanut olla sama kohtalo.

"Miks just mun kaltaisen taviksen pitää olla joku pirun valittu?" (s. 48)

Väistämättä viikatemiehen läsnäolo alkaa vaikuttaa Beatan ihmissuhteisiin. Juttu Eliaksen kanssa käy hankalaksi ja Sara yrittää saada Beataa terkkarille oudon käytöksen vuoksi. Kaikki mitä Beata syö, maistuu pahalle, jotenkin pilaantuneelle. Elias vaikuttaa koko ajan hiukan kipeältä. Koulussa tapahtuu käsittämätön episodi ruokalassa, jonka Beata uskoo aiheuttaneen. Pitääkö hänen antaa periksi ja hoitaa ensimmäinen niittonsa? Onko hän itsekäs, kun vänkää koko ajan viikatemiehelle vastaan?

On mahdotonta keskittyä suudelmiin tai ylipäätään kiehnäämiseen, jos Kuolema tuijottaa vieressä. Harvalla on ehkä kokemusta, mutta vähemmästäkin menee halut, voin vakuuttaa. (s. 7)

Viikatetytär on viihdyttävä kauhukomediallisia aineksia sisältävä kirja, jonka hotkaisin melko nopeaa. Se piti siis hyvin imussaan. Viikatemiehen läsnäolo tuo uhkaavaa tunnelmaa, mutta huumorillinen ote ei tee tästä kauhean synkkää aiheesta huolimatta. Beatan ja Eliaksen orastava romanssi on mukavasti keskiössä, mutta viikatemiehen tuoma tehtävä synkistää rakkauskuviot. Elias on kyllä ihastuttavan ymmärtäväinen heppu, sillä Beatan venkoilu ajaisi monet pois. Myös Sara-ystävän huolenpito on liikuttavaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Siniset helmet

Samantyylistä:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kunnes kuolen: Sini Helminen

Noidanlanka: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** JUONIPALJASTUKSIA***

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Buriedpodies -sarja: Jenni Multisilta

Kuolleet tytöt eivät tanssi: Jenni Multisilta. Myllylahti 2025 (Buriedpodies #1)

Kansi: Riikka Kuivanen, Pexels, Shutterstock

"Kuolleet tytöt eivät tanssi on nuorille suunnatun trillerisarjan avausosa, jossa ratkotaan selvittämättä jääneitä murhia sekä nykypäivän lukiolaisten ihmissuhdekiemuroita.

16-vuotias Oona joutuu aloittamaan lukion ilman tuttuja kavereita, kun perhe muuttaa takaisin lapsuusajan Poriin. Heti ensimmäisenä päivänä Oona saa kuulla kauhutarinan koulun pukuhuoneessa murhatusta tytöstä ja tajuaa, että se kertoo hänen neljätoista vuotta sitten kuolleesta isosiskostaan Roosasta. Oonalle on sanottu, että Roosa teki itsemurhan, mutta oliko lahjakkaan tanssijasisaren kuolemassa sittenkin jotain hämärää?

Ajatus ei jätä Oonaa rauhaan, vaikka elämän täyttää oma tanssiharrastus ja uudet ihmissuhteet värikkäässä lukioarjessa. Oona alkaa tutkia Roosan kuolemaa ystävänsä Kaislan, rikospodcastia tekevän Rafaelin ja Roosan siskopuolen Rosannan avulla. Pian tutkimukset muuttuvat paitsi synkiksi, myös vaarallisiksi. Murhaaja on yhä kaupungissa ja aikoo hiljentää kaikki, jotka kaivelevat haudattuja asioita. Mutta miksi myös Oonan omat vanhemmat vaikuttavat salailevan jotain?" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jenni Multisilta on kirjoittanut aiemmin aikuisten jännäreitä ja viihderomaaneja. Kuolleet tytöt eivät tanssi on hänen ensimmäinen nuortenjännärinsä, ja lisää on tulossa, sillä tämä aloittaa Buriedpodies -nimisen sarjan. Aivan mahtavaa näin vinkkarin näkökulmasta, sillä tällaisia kotimaisia, oikeasti jänniä jännäreitä kaivataan. Sivumääräkin on sopiva parisensataa sivua. Pidän kovasti kirjan raflaavasta nimestä, joka paljastaa heti, että tässä kirjassa ei ole nyt kyse mistään pikkuasioista. Riikka Kuivasen suunnittelema kansi on myös oikein houkutteleva.

Oona on uuden äärellä, sillä hän aloittaa lukion ihan uudessa kaupungissa, Porissa, jossa hänen vanhempansa ovat aiemmin asuneet. Hän ei tunne Pormestarinluodon lukiosta yhtään ketään. Onneksi hän tutustuu melko pian kuitenkin kiehtovan oloiseen Kaislaan, joka on ajamassa lukiolle sukupuolineutraaleja pukuhuoneita. Uusia tuttavuuksia ovat myös Iina, Ali, Mikael ja Emmi, johon Kaisla tuntuu olevan ihastunut. Lukionaloitukseen jännitystä tuo myös lukion instassa toimiva #pomohaaste22, jossa lukiolaisten pitää arvuutella eri puolilta koulua otettujen kuvien sijainteja. Oonalla alkaa myös tanssitunnit uuden Miisa-opettajan kanssa. Oonan äitikin on tanssinopettaja, ja myös Oonan isosisko Roosa harrasti tanssia tosissaan.

Niin, Roosa ei tanssi enää, sillä hän teki traagisesti itsemurhan lukion pukuhuoneessa Oonan ollessa ihan pieni. Ja nyt Oonalle selviää, että tämä kamala juttu tapahtui juuri samassa lukiossa, jossa hän opiskelee. Yläkerran pukkarit ovat käyttökiellossa, ja juuri sinne Kaisla yrittää saada sukupuolineutraaleja pukkareita järjestettyä rehtorin nihkeilystä huolimatta. Oona uskoutuu uusille ystävilleen, ja Kaisla on erityisesti hyvä tuki ja turva. Omille vanhemmilleen Oona on todella vihainen, sillä nämä jättivät kertomatta hänelle tällaisen yksityiskohdan. Muutenkin he ovat aina olleet todella vaitonaisia Roosan kuolemasta. 

En ole juurikaan ajatellut Roosaa aikaisemmin, mutta täällä - paikoissa, joissa hänkin kulki päivittäin - hän tuntuu yhtäkkiä olevan jollakin tavalla läsnä. (s. 30)

Kun Oona löytää Roosan päiväkirjan, hänelle selviää karmeita asioita: Roosa ja Oonan Henna-äiti ovat olleet lukiossa ystäviä, kunnes Henna on alkanut seurustella Roosan isän kanssa ja alkanut odottaa tälle lasta. Oona alkaa epäillä, ettei Roosa ole tehnyt itsemurhaa, vaan että hänet on murhattu. Samaa mieltä tuntuu olevan myös mystinen @xzq, joka laittaa Oonalle viestejä. Oona saa tutkimuksilleen myös yllättävää apua eräältä toiseltakin Roosan elämään kuuluneelta henkilöltä.

Vaikka en kuule sanoja, tiedän mitä hän minulta pyytää: Kerro heille, etten tehnyt sitä. (s. 158)

Kuka yrittää pysäyttää Oonan tutkimukset? Onko Oonan tuntemukset Kaislaa kohtaan turhia, jos Emmi on Kaislan kiinnostuksen kohde? Keneen Oona voi luottaa?

Kuolleet tytöt eivät tanssi, mutta tiedän hänen olevan täällä. Kanssani lavalla. Pyörähtelemässä ympäri, hymyilemässä yleisölle. Pitämässä kiinni kädestäni. (s. 220)

Kuolleet tytöt eivät tanssi tarjoaa tavallista lukioarkea muodostuvine kaverisuhteineen, Oonan tavoitteellisia tanssitreenejä, perheen sisäisiä jännitteitä ja tiukasti kiristyvän murhamysteerijuonen. Oikein toimiva oli tämä jännäriosuus minun mielestäni. Hiukan samaa henkeä tässä on kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaassa: on selvittämätön murha, jota lukiolaistyttö alkaa tutkia, salaisuuksia, podcastaaja ja salaisia viestittelijöitä. Sateenkaareva romanttinen juonikuvio ei valtaa liikaa tilaa varsinaiselta jännärijuonelta. 

Alussa olin hiukan kärsimätön, koska lukiolaiselämää kuvattiin aika paljon, mutta kun juoni tiheni jännittäviin sfääreihin, en malttanut enää laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain selville lopputuleman. Vaikka sivumäärä on aika vähäinen, ei tullut sellaista oloa, että asiat etenivät liian hätäisesti. Odottelen kovasti jatko-osia tähän. Tämä kirja lähtee minun kasien vinkkauspakettiin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas -trilogia

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Leena Paasio: Itämeri-duologia

Muualla:

Siniset helmet

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Päivitys Laakso ja Aava -kirjapariin

Luin Katri Kauppisen Laakso ja Aava -kirjaparin toisen osan Laulunpunojat. Kantta klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.

Työtä vai huvia: Rachel Lynn Solomon

Työtä vai huvia: Rachel Lynn Solomon. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025

Englanninkielinen alkuteos (2023): Business or pleasure. Kansi: Vi-An Nguyen

"Nyt on vipinää peiton alla!

Haamukirjailija ja näyttelijä ojentavat toisilleen auttavan käden, niin ammatillisesti kuin makuuhuoneenkin puolella.

Kun Chandler tapaa hurmaavan miehen baarissa, hän ajattelee olevansa onnentyttö. Kaksikon välinen kemia päättyy kuitenkin megakiusalliseen yhden yön juttuun. Chandlerin kauhistukseksi hänen uusi haamukirjoitusprojektinsa tuo heidät jälleen kasvokkain. Baarikomistus onkin Finn Walsh, C-luokan näyttelijä, joka tunnetaan rakastettavana nörttinä ihmissusisarjassa. Chandler tosin tuntee hänet parhaiten sänkypuuhista...

Chandler myöntää Finnille, ettei heidän yhteinen yönsä ollut erityisen mullistava kokemus, jolloin Finn ehdottaa vaihtokauppaa: hän auttaa Chandleria kirjan kanssa ja Chandler opastaa hänet makuuhuoneen saloihin. Mutta kumpi on lopulta tärkeämpää – työ vai huvi? " (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin ikihyväksi Rachel Lynn Solomonin keväällä -24 suomennettuun kirjaan Ex talk - Rakkautta radioaalloilla, joten halusin ehdottomasti lukea myös tämän uutukaisen. Edellisessä pyörittiin podcast-maailmassa, kun taas nyt päästään tutustumaan, millaista on olla julkkisten haamukirjailija.

Chandler kokee kovan kolauksen, kun lifestylevaikuttaja Maddy DeMarco ei tunnista häntä uutuuskirjansa signeeraustilaisuudessa. Ei, vaikka Chandler on kirjoittanut koko kirjan Maddyn puolesta. Hän on luopunut toivosta, että saisi koskaan kirjoitettua oman romaanin, sellaisen, jossa lukisi kannessa hänen oma nimensä. Niinpä hän kirjoittaa julkkisten elämäkertoja heidän puolestaan, ja sen hän kyllä tekeekin hyvin. Mutta riittääkö se? Kaiken lisäksi Chandler on tullut vasta torjutuksi hänen pitkällisen ihastuksensa ja miespuolisen ystävänsä toimesta, joka ei sekään kovin kohentanut hänen itsetuntoaan.

Baaritiskillä (kyllä, kirjakaupassa on baaritiski!) hän törmää mielenkiintoiseen mieheen, jonka kanssa juttu luistaa hyvin. Niinpä hän päätyy lähtemään miehen asunnolle. Kaikki - flirtti, vetovoima, kuun asento - tuntuvat olevan kohdillaan tämän myyntimiehenä työskentelevän Drewn kanssa, kunnes paljastuu, että mies on aivan onneton sänkyhommissa. Tilanne menee suorastaan koomiseksi ja lopulta Chandlerin on teeskenneltävä orgasmi, jotta hän pääsee tilanteesta. Vähin äänin hän häipyy miehen asunnolta aamulla. Harmi, sillä hän ajatteli, että nyt tästä voisi syntyä jotakin. Onneksi hänen ei tarvitse nähdä miestä enää ikinä.

Paitsi että... Chandler lupautuu ottamaan taas uuden haamukirjoituskeikan harkintaan, kyseessä olisi menneiden vuosien Yöneläjät-ihmissusisarjan nörttipoikaa näytelleen Finn Walshin elämäkerta. Chandlerin Noemie-serkku vannottaa tätä ottamaan pestin vastaan, onhan kyseessä hänen teinivuosiensa suosikkisarjan tähti. Mennessään lounaalle tapaamaan tulevaa toimeksiantajaansa, hän huomaa, että Finn Walsh on yhtä kuin seksisurkimus-Drew. Ei sitten yhtään noloa!

"Eli toisin sanoen tarkoitat, että meidän yömme oli sinut mittapuullasi hyvä?"

Finn heilauttaa kätensä levälleen ja on vähällä viskata kännykkänsä suoraan Willametteen. "Mistä minä tiedän! Ei minulla ole hajuakaan siitä, mitä teen!"

Muuan ohitse pyöräilevä kaveri nostaa hänelle nyrkkiään.

"Äijä, ei ole kellään muullakaan" mies sanoo, ja Finn veivaa hänelle innottomasti nyrkkiään vastaukseksi. (s. 132)

Chandler on alkuun sitä mieltä, ettei voi ottaa pestiä vastaan. Finn saa kuitenkin taivuteltua Chandlerin, sillä hän haluaa palavasti saada kerrottua oman tarinansa. Hän uskoo Chandlerin olevan paras siihen. Siinä vaiheessa naisen on pakko tunnustaa, ettei ollut kovin vakuuttunut heidän yöstään. Tämä on toki järkytys Finnille, joka on luullut olevansa voittamaton sänkypuuhissaan. Toivuttuaan shokista Finnillä on erikoinen ehdotus: voisiko Chandler opettaa hänelle, miten naisen saa tyytyväiseksi sängyssä. Chandler on kertonut opiskelleensa seksuaaliterapiaa, joten Finn uskoo naisen olevan asioista perillä. Näin alkaa parivaljakon hyvin mielenkiintoinen yhteistyö, jossa he matkustelevat ympäriinsä erilaisissa fanitapaamisissa ja coneissa, työstävät Finnin elämäkertaa, tutustuvat toisiinsa ja opiskelevat petipuuhia. Finn on innokas oppija ja Chandler vaikuttuu miehen taidoista.

Vielä aiemmin tänään välillämme vallitsi edes jokin ammatillista muistuttava raja, mutta nyt se on virallisesti tullut tiensä päähän. (s. 141)

Jossain vaiheessa Chandlerin ja Finnin oppitunnit alkavat vaikuttaa liiankin todellisilta, mutta etenkään Chandler ei uskalla puhua tunteistaan mitään, ettei joutuisi taas torjutuksi. Pianhan kirja olisi valmis eivätkä he enää koskaan olisi tekemisissä. Chandler on saanut tutustua julkisuuden varjopuoliin ja siihen, millaista on ollut elää kaikkien katseiden alla OCD:n kanssa. Chandler avautuu myös Finnille omista haasteistaan ahdistuneisuushäiriönsä kanssa. Ovatko heidän välinsä enää puhtaan ammatilliset, etenkin kun kuumia tilanteita syntyy ihan ilman oppituntejakin?

Jos olisimme keitä tahansa muita, minun olisi äärettömän helppo heittää läppärini syrjään, kömpiä hänen syliinsä ja muuttaa ilta idylliseksi, talviseksi karkumatkaksi. (s. 294)

Pidin tästäkin kirjasta oikein kovasti, vaikka tämä ei ehkä ollut ihan niin täydellinen kuin Ex talk. Jossain vaiheessa Chandlerin seksioppitunnit kävivät hiukan tylsiksi, mutta viihdyttävä ja hauskahan tämä oli. Tulisuutta oli seksikohtauksissa sopivasti, ei siis mennyt ihan överiksi. Parivaljakon sanailu oli hilpeän kepeää luettavaa. Mietin tosin sitä, olivatko Finnin ja Chandlerin mielenterveyden haasteet hiukan liian päälleliimatun oloisia... Pidin erityisesti Chandlerin Yöneläjät-fanittavasta Noemie-serkusta, joka yritti valaa serkkuunsa toivoa ja saada tätä tavoittelemaan unelmiansa. Chandler alkaakin viimein kirjoittaa omaa romaaniansa, jota hän on piilotellut pöytälaatikossaan. Katkelmat Yöneläjät-sarjan käsikirjoituksesta olivat hauska lisä. Kirjassa on myös hauska intertekstuaalinen viittaus Ex talk - Rakkautta radioaalloilla -kirjan tapahtumiin.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon