Paha: Ingvild Bjerkeland

Paha: Ingvild Bjerkeland. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Otava 2025

Norjankielinen alkuteos (2023): Udyr. Kansi: Perttu Lämsä.

"Palkittu, hyytävän koukuttava nuorten kauhuromaani vangitsee lukijansa.

Pakene henkesi edestä. Kaikkialla vaanii selittämätön paha…

Abdi on pakomatkalla pikkusiskonsa Alvan kanssa. Monien muiden tapaan heidän äitinsä on joutunut karmivien petojen uhriksi. Koko sivilisaatio on romahtanut, yhteiskunta hajonnut pirstaleiksi. Yhä elossa olevat ihmiset piileskelevät – sekä pedoilta että toisiltaan.

Abdi ja Alva rämpivät halki metsän kohti merenrantaa, jossa huhujen mukaan odottaa pakolaiva. Voiko yhteenkään ihmiseen matkan varrella luottaa? Pääsevätkö he koskaan enää turvaan?" (Otava)

Oma arvio: 

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ohut kauhukirja nuorille. Juhuu! Kirjavinkkarina sitä aina innostuu, kun tällaisia julkaistaan. Tietysti minulla oli kovat odotukset tähän ladattuna, että onhan tämä nyt oikeasti hyvä ja mikä tärkeintä - oikeasti pelottava. Sillä kauhua rakastaville nuorille ei mitä tahansa kehtaa vinkata.

Abdi ja Alva ovat matkalla kohti Syvälahtea, jossa kuuleman mukaan olisi laiva odottamassa. Sillä pääsisi Skotlannin edustalle Fair Islelle, jossa heidän isänsä olisi. Ja jossa ei olisi varmaankaan petoja. Maailma on mennyt sekaisin sen jälkeen, kun julmat, kahdella sorkkajalalla kulkevat pedot levisivät alueelle. Ne tappavat kaikki tielleen osuvat. Myös Abdin ja Alvan äidin ne tappoivat, sen jälkeen kun isä lähti etsimään heille turvallista paikkaa saarelta. Nyt 13-vuotiaan Abdin on pidettävä huolta 5-vuotiaasta pikkusiskostaan ja saatava heidät laivaan. Kaikkiin ihmisiinkään ei ole luottamista, sillä ihmiset ovat kääntyneet pelossaan toisia vastaan.

Kun tuollainen suuttuu, kynnet oikenevat pitkiksi, teräviksi miekoiksi.

Olen nähnyt sen, kun oliot tappoivat äidin. (s. 10)

Kirjan hyvin post-apokalyptinen tunnelma muistuttaa tosi paljon Walking Dead -sarjan tai Cormac McGarthyn Tie-romaania. Ihmiset ovat enimmäkseen toisille uhka, pedot pitävät kaikkia vallassa ja ruokaa joutuu etsimään hylätyistä taloista. Pedot näyttäisivät löytävän ihmiset äänten perusteella, ja ne ovat sen verran älykkäitä, että osaavat koputtaa oviin. Muuten petojen alkuperää ei selitetä, ne ovat vain ilmestyneet jostakin eräänä päivänä.

Kirja on selviytymistä hetki kerrallaan: Alvan vatsataudista, nälästä, kylmyydestä, väsymyksestä, epätoivosta, pelosta, äidin ja isän ikävästä. Abdi yrittää olla järkevä, mutta välillä hänenkin ote lipsuu ja hän huomaa huutavansa pikkusisarelleen. Suloista, että hän yrittää löytää siskolleen uutta nallea kadonneen tilalle, ja löytääkin hiukan rähjäisen nuken. Välillä Alvankin on otettava hiukan vastuuta ja laitettava ruokaa sillä aikaa, kun Abdi rakentaa heille suojaisaa nukkumapaikkaa. Tölkkiä hän ei kuitenkaan osaa avata.

Juoksimme, kunnes lihaksia särki ja rintaa poltti.

Juoksimme, kunnes taivas vaaleni ja aamu-usva leijui peltojen yllä. (s. 59)

Kirja loppuu hyvin avoimesti. Se ei vie kaikkea toivoa mennessään, mutta ei lupaile liikojakaan. Lukija saa itse päättää, mikä olisi paras ratkaisu.

Kirjan ohuus ja selkeä kerronta tekee tästä suhteellisen helpon kauhukirjan, jota aion ainakin minä vinkata kasien genrevinkkauksissa.  Rohkeille vitos-kutosille käy yhtä lailla. Olisin kyllä toivonut, että tässä olisi ollut pikkaisen vanhempi päähenkilö kaseja ajatellen, mutta menköön. Plussaa myös Perttu Lämsän taiteilemalle kannelle, joka on hyvin vakuuttava. Mietin tosin hiukan, onko vaarallista kuvittaa kanteen kirjan pääpetoa, sillä sen olisi aina parasta olla lukijan mielikuvituksen muovaama. Kuva on onneksi siluettimainen, eli ei vie ihan kokonaan tilaa mielikuvitukselta.

Pidin itse kirjan kauhun tunnelmasta ja dystopiahenkisyydestä, mutta kirja ei ihan yltänyt huippupisteisiin minun arvoasteikoissani. Olisiko sitten niin, että kirjan lyhyys jättää tarinan kuitenkin liian köykäiseksi.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Korahduksia kirjoista

Kaikki mitä kaipasimme: Blessing Musariri

Kaikki mitä kaipasimme: Blessing Musariri. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2023): All That it Ever Meant.

"Maagisrealistinen kertomus perheestä, jonka suru uhkaa hajottaa.

Perhe, rakkaus ja aaveet – zimbabwelaisen Blessing Musaririn kiehtova nuortenkirja nostaa esiin mestarillisen uuden äänen Palkittua nuortenkirjallisuutta maailmalta -sarjassa.

Chichin, Tanan ja Matin perhe yrittää päästä yli äidin kuoleman aiheuttamasta surusta. Isä on vetäytynyt kuoreensa, Chichi kapinoi, pikkuveli Tana kaipaa rakkautta ja tavallista arkea – Mati yrittää tasapainotella heidän välissään. Chichin viimeisimmän tempauksen jälkeen isä päättää viedä perheensä pitkälle matkalle entiseen kotimaahansa Zimbabween. Mukaan lähtee myös Meticais – henki tai mielikuvitusystävä – jonka kanssa vain Mati pystyy keskustelemaan.

Meticaisin arvoituksellisten neuvojen avulla Mati työstää suruaan ja elämää kahden kulttuurin välissä ilman äitiään, joka oli koko perheen tukipylväs.

Kaikki mitä kaipasimme on koskettavien henkilöhahmojen ja yllättävien juonenkäänteiden kudos." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kylläpäs vaikutti heti mielenkiintoiselta tämä zimbabwelaisen Blessing Musaririn ensimmäinen suomennettu teos. Suurin osa suomennetuista tahtoo olla yhdysvaltalais- ja brittiläiskirjailijoiden tuotantoa, tai sitten vähintäänkin länsimaista, joten todella hyvä saada välillä afrikkalaista kirjallisuuttakin nuorille.

Kirjan minäkertoja on 14-vuotias Matiponesa eli Mati, jonka perheessä on mennyt kaikki sekaisin sen jälkeen, kun heidän äitinsä menehtyi. Isosisko Chichi on aiheuttanut riitoja kapinoinnillaan ja lääkärinä työskentelevä baba ei keksi muuta keinoa kuin viedä koko perheen synnyinseuduilleen Zimbabween. Perheeseen kuuluu myös 10-vuotias pikkuveli Tana. Mukana reissussa on myös Meticais, mielikuvitushenkilö, jonka vain Mati näkee. Se ilmestyi hänelle vähän ennen reissua ja hermostuttaa Matia kysymällä tältä kysymyksiä, joihin hän joutuu tosissaan miettimään vastauksia. Joka kerta Meticais on pukeutunut eri tavalla, yleensä hyvin huomiotaherättäväksi. Tunnusmerkkinä hänellä on myös piippu, jota hän tupruttelee. 

"Tajuatko, miten vaikeaa tämä on meille kaikille? Minulle? Välitätkö yhtään? Välitätkö kenestäkään muusta kuin itsestäsi?" (s. 62)

Matkan aikana Mati käy välillä läpi menneitä aikoja, kuten Isoa Riitaa, josta koko matka sai alkunsa. Siihen mennessä isän ja Chichin välit olivat jo melkoisen tulehtuneet, ja kaikki kulminoituivat tuohon riitaan, jossa Chichi jälleen kerran uhmasi isänsä pyyntöä ja jätti pikkusisarensa kotiin paetakseen bileisiin. Mati suree sitä, ettei enää voi olla isosiskonsa kanssa niinkuin ennen. Hän myös ajattelee paljon Caroline-nimistä ystävää, jonka kanssa hänellä oli aina hauskaa ja mahtava yhteys. He olivat yhdessä rakastuneet Armando-nimiseen poikaan, mutta Matilla on salaisuus: hän oli ehkä jopa vähän enemmän rakastunut kuin Caroline. 

Matin takaumissa tulee myös hyvin esille heidän sisarussuhteensa hankaluudet: äiti ei toiminut Matin mielestä reilusti häntä ja pikkuveljeä Tanaa kohtaan, vaan antoi aina määrätietoiselle Chichille periksi. Tämä aiheutti närää myös sisarusten kesken, ja sai Matin sanomaan äidille todella rumasti. Hän ei ehtinyt koskaan pyytää sanomisiaan anteeksi.

Baba johdattaa sisaruskolmikkoa matkailuauton virkaa hoitavalla kuormurilla läpi Zimbabwen. Ikänsä Iso-Britanniassa asuneille kaikki näkymät ovat ihmetys. Isä antaa lapsille villieläinbingoruudukot, johon heidän tulee kerätä näkemiään villieläimiä virtahevosta leijonaan. Voittajalle olisi luvassa palkinto. Matka alkaa aika vaatimattomissa oloissa, mutta pikku hiljaa baba yllättää lapset monilla kivoilla jutuilla. Pikku hiljaa tunnelma baban ja esikoistyttären välillä löystyy ja myös sisarusten välit lämpenevät. Afrikka ja yhdessäolo tekee heille ihmeitä.

"Minusta tuntuu, että jos oppii tosi hyvin katsomaan asioiden taakse, ja sitten taas sen taakse ja vielä kerran taakse,  tarkoitan että silloin päästää irti tottumuksistaan ja voi muuttua joksikin...suruttomammaksi, vapaammaksi." (s. 87)

Mati tiedostaa myös olevansa hyvin erikoisesti ajatteleva, minun päätelmieni mukaan neurokirjolla oleva. Hän kävi koulun jälkeen erikoisohjelmassa, jota meillä ehkä nimitettäisiin toimintaterapiaksi. Baban mukaan äidin oli hyvin hankala ymmärtää Matin erikoista ajatusmaailmaa. Chichi myös valittaa jossain vaiheessa baballe, että Mati saattoi olla päiväkausia puhumatta hänelle. Minusta oli hieno ratkaisu, että tätä neuroepätyypillisyyttä ei kuitenkaan sanoitettu eikä alleviivattu sen enempää, niin kuin ei oikeastaan muitakaan asioita.

Kirjan rakenne ei ole takaumineen kaikkineen helpoin mahdollinen, joten vaikka tämä ei ole kovin paksu (197 sivua), suosittelen tätä jo jonkin verran lukeneille nuorille (13+). Itseäni häiritsi juuri se, että oli hankala päästä tähän sisään. Loppua kohti kirja alkoi paranemaan ja tarjosikin sitten melkoisia jymy-yllätyksiä. Oikein mahtavasti tässä käsitellään sisarussuhteita ja ylipäänsä perheen sisäisiä jännitteitä, ja miten niistä päästään yli. Road trip -henkinen toteutus Zimbabwessa on kiinnostava kehys tälle maagisrealistiselle kirjalle.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Päivitys Maxton Hall -trilogiaan

Luin Mona Kastenin Maxton Hall -trilogian toisen osan Save You - Kuilu välissämme. Klikkaa kantta ja lue arvioni molemmista osista.

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2025 

Englanninkielinen alkuteos ( 2024): The Reappearance of Rachel Price. Kansi: Christine Blackburne (kuva), Casey Moses (suunnittelu)

"Hittikirjailijan tajunnanräjäyttävä, true crimesta ammentava trilleri tytöstä, joka etsii totuutta perheestään kameroiden kuvatessa.

Kun Rachel Price kuusitoista vuotta sitten katosi salaperäisesti, hänen kaksivuotias tyttärensä Bel oli ainoa todistaja. Bel ei muista tapahtumista mitään ja haluaisi vain jättää menneet taakseen.

Belin vastustuksesta huolimatta tapauksesta aletaan kuvata true crime -dokumenttia. Silloin mahdoton tapahtuu: Rachel Price ilmaantuu paikalle ilmielävänä.

Rachelilla on selitys katoamiselleen, mutta Bel ei tiedä mitä uskoa. Kamerat käyvät, kun Bel yrittää selvittää, mitä hänen äidilleen aikoinaan tapahtui – ja miksi tämä nyt on palannut." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tänä vuonna on Holly Jacksonin faneja hemmoteltu oikeinpa kahdella suomennetulla jännärillä. Keväällä ilmestyi Kuudes kuolee, joka oli erittäin hyvä, ja nyt syksyllä sain käsiini tämän Rachel Pricen paluun. Hiukkasen minua hirvitti kirjan paksuus, sillä tässä on asiaa jopa 550 sivun verran, mikä on jännärille aika paljon. Tämän kirjailijan kirjoihin minulla on kuitenkin niin kova luotto, että olin varma, että lukisin tämän viikossa. Ja näin teinkin.

"Maan häiriintyneimmälle perheelle. Kippis!" (s. 241)

Annabel Pricen sisällä on sykkyrä, joka liittyy hänen perheessä tapahtuneeseen tragediaan. Tätä sykkyrää Bel yrittää lieventää näpistelemällä pikku tavaroita. Bel asuu kahdestaan isänsä kanssa, sillä hänen äitinsä on kadonnut - kuin tuhka tuuleen - 16 vuotta sitten, Belin ollessa parivuotias. Belin äidin, Rachel Pricen auto löydettiin käynnissä erään syrjäisemmän tien varresta takapenkillään pikkuinen Bel. Onneksi Belin opettaja Julian Tripp saapui paikalle ja nappasi pikkuisen turvaan.

Nyt Rachel Pricen tapauksesta kuvataan dokumenttia, johon Belin isä on lupautunut mukaan osin rahapulassaan. Ramsey Leen kysymykset äitinsä katoamista turhauttavat Beliä, sillä ei hän muista siitä mitään. Hän voi vain arvailla, mitä tapahtui: hylkäsikö äiti lapsensa ja miehensä ja aloitti uuden elämän jossakin, vai kaappasiko hänet joku? Onko hän enää edes elossa? Belin isää epäiltiin aikoinaan vaimonsa murhasta, mutta todisteiden puuttuessa hän vapautui syytteistä. Onneksi, sillä Bel tietää, ettei isä voisi olla syyllinen.

Myös Belin lähisukulaiset joutuvat osaksi dokkaria: lähistöllä asuvat Jeff-setä ja Sherry-täti sekä Belin rakas, pari vuotta nuorempi Carter-serkku ovat kuvausryhmän haastateltavina. Mukaan raahataan myös vaari Pat, joka ei muista juurikaan enää mitään vuosi sitten saadun aivoinfarktin vuoksi. Bel ei edes yritä olla kohtelias kuvausryhmälle, sillä hän ei ole kiva juuri kenellekään, jos ei halua. Kamera-assistentti, Ramseyn sukulaispoika Ash tykkää Belin kipakasta tyylistä ja tuntuu olevan hänen puolellaan. Bel irvailee Ashin pukeutumistyylistä, joka on hyvin erikoinen, mutta Ash ei pahastu tästäkään. 

Kun Bel saa tarpeekseen rekonstruktiosta, jossa käydään läpi hänen äitinsä katoamishetkeen liittyvä tilanne, hän pakenee paikalta ja kävelee takaisin kotiinsa. Hän törmää resuisesti pukeutuneeseen naiseen, joka näyttää ihan hänen äidiltään. Ja itse asiassa, hän on Rachel Price, äiti, joka käveli pitkän matkan jalat rakoilla takaisin kotiin tienvarresta, johon hänen sieppaajansa hänet yllättäin jätti. Kuudentoista vuoden vankeuden jälkeen. Kaikki tämä on liian vaikea sisäistää, mutta siinä hän nyt on. Hän ei osaa sanoa Annabelia oikealla nimellä Beliksi, vaan kutsuu tätä Annaksi. Isä on ihan yhtä ihmeissään nähtyään vaimonsa luullen tämän jo kuolleen, samoin kuin sukulaiset. Ja koko kotikaupunki. 

Totuus ei käynyt järkeen. Silti se oli ainoa selitys, joka kävi järkeen.

Rachel Price oli palannut, ja Bel oli kadottanut ajattelukykynsä. (s. 99)

Tästä lähtien Belin ja Charlie-isän on totuttava siihen, että lehdistö päivystää heidän kotipihansa edessä päivin öin, että kaikki kyläläiset tuijottavat heitä ja että heidän kodissaan asuu tuttu, mutta täysin vieras ihminen. Belin pitäisi olla iloinen ja onnellinen, ainakin muiden mukaan. Carter-serkku ei ymmärrä, miksi Bel epäilee äitinsä valehtelevan siitä, missä tämä oli 16 vuotta. Bel on kuitenkin saanut äidin kiinni useasta epäjohdonmukaisuudesta tarinassaan, ja hänellä on outo aavistus tuosta ihan vieraalta tuntuvasta Rachel Pricesta. Ainoa, joka häntä uskoo, on Ash. Hänen kanssaan Bel alkaa kuvata omaa sivujuonnetta dokumenttiin, jonka nimeksi vaihdettiin Rachel Pricen paluu. 

Normaali oli outo sanavalinta: elämä oli ollut normaalia ennen Rachelin paluuta. Normaali elämä oli mennyttä nimenomaan hänen takiaan. (s. 154)

Onko Belin syytä pelätä omassa kodissaan? Miksi Rachel lukitsee oman makuuhuoneensa joka yö? Miksi isä alkaa tehdä töissä pidempiä päiviä ja viikonloppuvuoroja äidin paluun jälkeen? Onko äidin siepannutta miestä edes olemassa?

Ash uskoi häntä tai ainakin sanoi uskovansa, ja tässä vaiheessa se riitti Belille. Hänellä oli joku puolellaan, vaikkakin varsin epätodennäköinen ja täysin naurettava tyyppi. (s. 192)

Voi jestas, miten taidokkaasti rakennettu jännäri tämä olikaan! Alussa minulla oli vielä hiukan epäileväinen olo, mutta sitten Rachel Pricen paluun jälkeen alkoi tapahtua asioita ripotellen, lopussa suorastaan rytinällä. Bel on hyvin samankaltainen henkilöhahmo kuin muissakin Jacksonin kirjoissa. Tarkkaavaisuus, epäileväisyys ja kipakka luonne ajavat Beliä eteenpäin tutkimuksissaan, sillä hän ei aio niellä valheellisia tiedonmuruja. Hän luottaa vaistoonsa. Hän ei ole tottunut luottamaan keneenkään, siksi hän ei automaattisesti luota palanneeseen äitiinsäkään. Siitä hän ilahtuu kovasti, kun Ash uskoo häntä ja lähtee mukaan selvittämään äidin kertomusten paikkansapitävyyttä. Tämä lähentää heidän välejään huomattavasti. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti erikoisesta Ashista, joka olisi voinut saada ehkä jopa hiukan enemmän tilaa kirjassa. Kirjailijalle tyypilliseen tapaan painotus on aina jännärijuonen kehityksessä ja päähenkilön ajatuksissa, eikä mahdolliset romanttiset kuviot valtaa kovinkaan isosti tilaa.

Enpä olisi arvannut lopputulemaa, eli tämä totisesti yllätti. Lopussa kuljetaan moraalisten rajojen tuolla puolen, mutta Kiltin tytön murhaopas -trilogian jälkeen mikään ei minua enää hätkähdytä Jacksonin kirjoissa ja henkilöhahmojen teoissa. Äärimmäinen tilanne vaatii äärimmäisiä tekoja.

Rachel Pricen paluu on sellainen YA-kirja, johon aikuisten jännärien ystävien kannattaisi ehdottomasti tarttua. Paljon lukeville 15+ lukijoille tämä on varmasti hittiosuma joulupukin konttiin (ellei tätä ole jo TikTokin innoittamana lukenut enkuksi...)

Annan tälle maksimiarvosanan 5+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjakaapin avain

Samantyylistä:

Kiltin tytön murhaopas -trilogia: Holly Jackson

Kuudes kuolee: Holly Jackson

Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

Sulamispiste: Annukka Salama

 Sulamispiste: Annukka Salama. WSOY 2025

Kansi: Satu Ovaskainen (kuva), Kaisu Sandberg (suunnittelu)

"Niin kuumaa että jää sulaa!

Koukuttavien romanssien mestari Annukka Salama hengästyttää nyt lätkäkaukalossa! Oliver ja Niklas ovat jääkiekon superlupauksia – ja toistensa vihollisia junnumaajoukkueissa lahden molemmin puolin. Poikien joutuessa samaan joukkueeseen alkaa Suomi-Ruotsi maaottelu, jollaista ei ole ennen lätkässä nähty.

Oliver Järvinen singahtaa täydestä tuntemattomuudesta koeajalle maajoukkueeseen. Kaikki hänen hurjimmat unelmansa ovat toteutumassa, kunnes hänen elämäänsä luistelee Niklas Gauffin, ruotsinsuomalainen tähtikiekkoilija ja totaalinen kiusankappale. NHL-ykkösvaraukseksi povattu Niklas on vaihtanut Tre Kronor -pelipaidan yltään ja muuttanut Suomeen – ja kaiken huipuksi Oliverin huonekaveriksi lukion asuntolaan.

Kohtalon heittäessä heidät samaan kaukaloon peli ja otteet kuumenevat sietämättömiksi. Nuorten yksityisasiat ovat suurennuslasin alla, kun media seuraa heidän kauttaan ennen NHL-varauksia, ja pojat joutuvat isojen valintojen eteen taistellessaan tulevaisuutensa puolesta." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tältä Annukka Salaman uutuudelta ei ole voinut välttyä somessa, niin ahkerasti ja taitavasti kirjailija on sitä siellä promonnut. Olen ihaillut myös keräilybokseja, joita on saanut tilata ennakkoon tai joita on voinut voittaa arvonnassa. Satu Ovaskaisen upeat kuvitukset ovat näkyneet myös etukäteen somessa ja lisänneet kiinnostusta kirjaan. Lisää tämmöistä! 

Olen saanut arvostelukappaleen jo aikoja sitten, mutta kiltisti olen malttanut olla tarttumatta tähän, koska jonossa on ollut muita kirjoja ensin. Kun viimeinkin annoin itselleni luvan lukea tämän kirjan, arvatkaapa kauanko tässä meni? Noin vuorokausi, ja kirja oli luettu. Sitä ennen olin tahkonnut erästä toista samanpaksuista kirjaa, joka oli minulle hyvin nihkeä lukukokemus, ja sen lukemiseen meni minulla 2 viikkoa. Tässä siis oiva esimerkki taas siitä, miten jotkut kirjat vetävät kuin itsestään, kun toiset taas eivät. Mutta nyt pitkän alkujaaritteluni jälkeen itse kirjaan ja arviooni siitä.

Oliver Järvisen aamurutiinit ovat aina samanlaiset: puurolla höystettyä smoothieta naamaan, hiihtokamppeet päälle ja aamutreenit vetämään ennen koulua. Oliver on lupaava ampumahiihtäjä, ja saa täyden kannustuksen ja tuen vanhemmiltaan, entiseltä kilpahiihtäjä-äidiltään ja Rasmukselta. He ovat varmoja siitä, että Oliver rakastaa hiihtämistä. He eivät kuitenkaan tiedä, että Oliver hiihtää tasan vanhalle avolouhokselle, johon kertynyt vesi on jäätynyt sopivasti, ja pukee hokkarit jalkaansa. Siellä hän treenaa kikkojaan ja haaveilee olevansa huippujääkiekkoilija, ihan kuten hänen vihaamansa täydellisyys, Ruotsin nuorten lupaus Niklas Gauffin, jonka kuva hänellä on näytönsäästäjänään. Ihan vain, jotta hän voi vihata ja kadehtia tätä tarpeeksi.

"Sanoitko sä jääkiekon? Ei ikinä. Vain mun kuolleen ruumiini yli."(s. 22)

Kun Oliverin todelliset haaveet paljastuvat, äiti saa hepulin. Ei missään nimessä, jääkiekko on toksisin laji ikinä ja Oliver syötäisiin siellä elävältä! Rasmus tukee kuitenkin Oliveria äidiltä salaa ja kannustaa tätä jääkiekkoharrastuksen pariin. Rasmuksen kuvaamat videot tulevat viraaliksi ja yhtäkkiä Oliverilla on hämmentävä kutsu kädessään: hänen kykynsä on huomattu ja hänelle tarjotaan paikkaa Holm Eliten Urheilulukiossa, jossa opiskelevista muodostuu maajoukkue U18. Oliver ei ole uskoa silmiään. Äiti sanoo tietysti heti ei, mutta Oliver päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja karkaa Holmiin. 

Holmissa Oliver pääsee asumaan muiden Mini-Jellonien kanssa hulppeaan asuntolaan, josta hän saa jopa oman huoneen. Hän tutustuu heti persoonalliseen joukkueen kapteeniin Häikkään, joka osoittautuu feministiksi henkeen ja vereen, sekä moniin muihin pelaajiin. Vaikka vastaanotto asuntolassa on hyvä, kaikkialla ei ole niin. Valmentaja Repe Rahkonen kohtelee Oliveria erityisen ankarasti, eikä Oliver ymmärrä miksi. Ensimmäisessä pelissä Ruotsia vastaan Oliver tulee todella pahasti taklatuksi, eikä anna juuri armoa anteeksipyytelevälle taklaajalle.

"Sun elinajanodote on nolla tolla hupparilla tässä talossa", sanon ja kohotan leukaani.Tajuan sillä hetkellä, että istun sängylläni ilman paitaa, kun hänen katseensa käy ensin hauiksellani ja sitten rinnallani. Mietin mittaileeko hän kannattaako kanssani tapella. (s. 123)

Kun Oliver saa kuulla saavansa huonetoverin, hän ei osaa arvatakaan, että juuri hänet taklannut tyyppi muuttaa samaan huoneeseen hänen kanssaan. Ja hän on Niklas Gauffin, kaksoiskansalaisuutensa vuoksi siirron Suomen joukkueeseen saanut täydellisyys. Poikien välillä alkaa armoton nokittelu, joka johtuu pääosin kateudesta: Oliver kadehtii Niklaksen vuosien kokemusta, kun taas Niklasta ärsyttää Oliverin nousu huipulle lähes tyhjästä. Muut joukkueen pojat joutuvat kestämään parivaljakon riitelyä jatkuvasti ja Häikkä on hermoromahduksen partaalla. Silti poikien välillä tuntuu olevan jotain muutakin, sen aistivat myös asuntolan muut pojat. 

"Voi jumankauta. En mä halua sua."

"Joo. Et tietenkään. Niinpä niin." (s.205)

Ai että minä viihdyin tämän kirjan parissa! Kuten alussa sanoin, luin tämän päivässä enkä vain voinut laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain sen loppuun. Vaikka finglismi paikoin ärsytti minua, hyväksyin sen osana kirjan tyyliä (ja nuorille se ei särähdä varmastikaan niin paljon korvaan.) Kirjassa on paljon samaa kuin esimerkiksi Alice Osemanin Heartstopperissa, Hannah Gracen Icebreakerissa ja Ana Huangin Maalintekijässä, mutta kyllä Sulamispiste on oma persoonallinen teoksensa.  Tulisuusaste on nuorille lukijoille sopiva, joten ei pelkoa, että tämä olisi liian härski kuten kaksi viimeksi mainittua, aikuisille suunnattua urheiluromanssia. Salama ei selvästikään halua piilotella suosivansa tiettyjä trooppeja kirjoissaan, erityisesti vihollisista rakastavaisiksi -trooppia. Se onkin minusta oikein toimiva asetelma, vaikka joskus alkaa tuntua parivaljakon riidat jo liiankin hakemalla haetuilta. Sulamispistettä lukiessani minä hiukan jo tuhahtelin Oliverin riidanhakuisuudelle, joka lähti fritsusta. Onneksi tilanne tasoittui pian. 

"Oliko se parempaa kuin supermegaburgeri ekstra ananasrenkaalla ja aurajuustokastikkeella?" Hän mumisee kaulaani vasten. (s. 238)

Salama kirjoittaa loppusanoissaan koskettavasti edesmenneestä Janne Puhakasta, jota hän haastatteli kirjaa varten. Hän sanoo kirjan lähentelevän utopiaa siitä, millaista toksiseksi luonnehditussa jääkiekkomaailmassa voisi olla. Utopia tulikin lähinnä mieleeni, sillä minijellonien pojat ottivat Oliverin ja Niklaksen suhteen vastaan epäilyttävän hienosti. Muutenkin feminismin henkeen hönkivä kapteeni Häikkä on hiukkasen epäuskottavan puolelle menevä hahmo, mutta oikeasti vain niin hulvattoman ihana ja symppis.

Olin iloisesti yllättynyt, miten paljon kuvitusta kirjassa on. Satu Ovaskaisen piirroskuvat tukevat kivasti tarinaa ja ovat muutenkin upeita.

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Morren kirjablogi

Siniset helmet

Samantyylistä:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Hannah Grace: Icebreaker - Sulavaa jäätä (K18)

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Päivitys Keijuvalta-sarjaan

Luin Holly Blackin Keijuvalta-kirjaparin toisen osan Vangin valtaistuin. Klikkaa kansikuvaa ja lue mietteeni sarjan molemmista osista.

Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Päivitys Faebound-trilogiaan

Luin Saara El-Arifin Faebound-trilogian toisen osan Cursebound - Kohtalon vangitsemat. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni tästä ja trilogian ensimmäisesta osasta.

Päivitys Kuokkamummo-kirjapariin

Luin Marko Hautalan Kuokkamummo-kirjaparin ensimmäisen osan selkomukautuksen (Sanna-Leena Knuuttila.) Kansikuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja kirjaparin toisesta, yleiskielisestä osasta.

Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén

 Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 

Kansi: Karin Niemi

"Pirstaleiden melodia on nuorille suunnattu urbaani fantasiatarina musiikista, tunteista ja vaarallisista paikoista.

'Musiikki jatkuu ja jatkuu, välillä vaimenee hiukan, sitten kohoaa jälleen.

Se on aavemaista, resonoi luissani ja sisuskaluissani, nostattaa ihokarvojani ja hiusten tyviä.

Silti en haluaisi sen loppuvan.'

Viisitoistavuotias Aile kuuluu laulunluojien sukuun. Hänen äitinsä omistaa puodin, jossa myydään laululiemiä, nesteeksi uutettuja maagisia lauluja, jotka vaikuttavat elämän suurissa hetkissä.

Aile on hoitamassa äidin puotia ensimmäistä kertaa yksin, kun paikka ryöstetään. Ryöstö järkyttää Ailea ja tuntuu muuttavan jotain hänessä pysyvästi. Hän alkaa kuulla outoja, karmivia säveliä, joita kukaan muu ei kuule. Lisää hämmennystä Ailen elämään tuo myös muuttunut suhde parhaan ystävän, Jiron, kanssa. Onko Aile ihastunut? Ja miksi ystävysten välit ovat yhtäkkiä oudon kireät?

Ahdistavat tunteet ajavat Ailen kokeilemaan rajojaan. Hän tutustuu kahteen tyttöön, jotka houkuttelevat hänet mukaan kiellettyihin paikkoihin. Kun kuvioon astuu vielä entinen luokkakaveri Danil, jonka kanssa Ailella on vaikea menneisyys, alkaa todellinen tunteiden pauhu.

Pirstaleiden melodia vie lukijan rikkinäisiin ja vaarallisiin paikkoihin, mutta kaiken pohjalla soivat ystävyyden ja rakkauden vahvat soinnut." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut Mirjami Sirénin dystooppisen Kaupunki ilman koteja -trilogian ja pidin sen omintakeisesta maailmasta. Olipas mielenkiintoista sukeltaa nyt tällä kertaa saman kirjailijan luomaan fantasiatarinaan. Pirstaleiden melodia on käsittääkseni yksittäinen romaani, eli ei pitäisi olla osa sarjaa.

Vaari kaataa nesteen laulumaljaan. Vaimea melodia alkaa hitailla, korkeilla sävelillä. Laulu on yksinkertainen ja kirkas, se tuo mieleen kevätaamun puron rannassa. Vaari sulkee silmänsä kuunnellessaan. Minä katselen laulumaljaa, jossa neste väreilee. (s. 73)

Ailen äidillä on upea kyky: hän osaa luoda lauluja. Aile työskenteleekin apuna usein äidin omistamassa puodissa, jossa myydään niin valmiiksi luotuja lauluja erilaisiin elämän hohtohetkiin, kuten ristiäisiin, synttäreille ja vuosipäiviin, mutta myös tilauslauluja kustomoituna juuri laulun saavalle henkilölle. Koska kyky on periytyvä, myös Ailen pitäisi pian osata luoda lauluja. Kiinnostusta häneltä ei ainakaan puutu, ja hän kärttää äitiään opettamaan hänelle laulunluontia. Äiti on vain monesti kovin kiireinen, kuten sinä iltana, kun Ailen on tuurattava häntä puodilla. Ja juuri sinä iltana tulevat ryöstäjät kaupalle, rikkovat paikkoja ja vievät ison osan äidin tekemistä tilauspulloista. Järkyttävän tapauksen jälkeen Aile alkaa myös kuulla karmivia sävelmiä, joita kukaan muu ei tunnu kuulevan.

ääni

    ei lakkaa

                                    tiivistyy

                            sumuksi (s. 55)

Ailella on hyvä ystävä Jiro, jota kohtaan hänellä on alkanut olla hiukan enemmänkin kuin ystävyyden tunteita. Aile ajautuu kuitenkin suosittujen Leanan ja Tamiran seuraan, jotka tykkäävät käydä kuvaamassa hylätyissä ja muuten vaarallisissa paikoissa sisältöä someen. Jiro ei oikein pidä siitä, että Aile liikkuu uudessa seurassa. Kun mukaan porukkaan lyöttäytyy Leanan kanssa seurusteleva Danil, joka sattuu olemaan vierailulla Ailen entisestä kotipaikasta Sarvakkaasta, Aile ei tunne oloaan seurassa oikein mukavaksi. Häneen ja Daniliin historiaan nimittäin liittyy jotakin epämiellyttävää.

Kun Ailen äiti matkustaa muualle saadakseen taas laululuovuutensa toimimaan ja jättää Ailen vaarin kanssa kotiin, Aile päättää kokeilla laulunluomista yksinään. Se ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Hän haluaisi kovasti tehdä Jirolle erityisen laulun syntymäpäivälahjaksi.

Danil ehdottaa tyttökolmikolle seuraavaksi seikkailukohteeksi Sarvakkaassa olevaa hylättyä teatteria, Aile epäröi, mutta ryhmäpaineen vuoksi suostuu kuitenkin. Onneksi hän saa mukaansa myös Jiron, joka on viime aikoina käyttäytynyt omituisesti. Reissusta tuleekin jännittävämpi kuin olisi saattanut arvata. 

Pirstaleiden melodia on kiintoisa fantasia, jossa juoni vetää oikein mukavasti eteenpäin ja erikoisuutena laulunluominen ja Ailen laulunkokeminen tuovat ihan uutta ulottuvuutta tarinaan. Ailen ja Jiron ystävyyden kehittyminen ihastumiseksi on hyvin luontevaa. Ailen uudet ystävät Leana ja Tamira jäävät hiukan pinnallisiksi ja etäisiksi tarinassa. Perinteisen kerronnan lomassa on myös muutamia säeromaanille tyypillisiä pätkiä, jotka liittyvät yleensä lauluihin tai suuriin tunteisiin.

Minun katseeni

vain me kaksi, tämä laulu

tämä laulu

vain me kaksi

tämä laulu

vain me kaksi (s. 218)

Itseäni hiukan häiritsi kirjassa jotkut nimet, jotka tuntuivat hiukan tönköiltä ja keksimällä keksityiltä. Totta, että fantasiassa käytetään usein keksittyjä nimiä, mutta pidän ehkä enemmän sellaisista, joilla on kielessämme jokin merkitys. Lauvo, Sarvakas, Renar eivät oikein solju kielelläni luontevasti. Tämä oli vain tällainen pieni huomio, joka itse asiassa oli minulla ajatuksissa jo Kaupunki ilman koteja -sarjaa lukiessakin.

Kirjan tarinaan on ujutettu myös synkempiä, reaalimaailmasta tuttuja teemoja, kuten Ailen äidin ja hänen miesystävänsä ero, joka tuntuu Ailesta pahalta, vaikka Renar ei ehtinyt asua heidän kanssaan kuin parisen kuukautta. Eron syy jää vähän epämääräiseksi, mutta niinhän se joskus saattaa ollakin. Ailen äidin käytös hiukan kummeksuttaa, hän toimii aika itsekkäästi kun häipyy itsetutkiskelumatkalleen kesken kaiken, kun Aile tarvitsisi äitinsä tukea hämmentävälle laulunkokemiselleen. Jiro paljastaa myös omat synkät kokemuksensa ja Ailella on myös ikäviä kokemuksia liittyen Daniliin.

Suosittelen kirjaa näppärälukuisena (sivuja vain reilut 200 ja juoni vetävä) kirjana yläkouluikäisille ihan seiskoista lähtien.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kadonnut ääni -kirjapari: Outi Moisio

Emily Wilde -trilogia: Heather Fawcett

Emily Wilden Haltiatiedon opas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025 (Emily Wilde #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries. Kansi: Vera Drmanovski.

"Romanttinen hyvänmielen fantasia vie pohjoisen tuiskuihin ja haltioiden matkaan.

Yrmeä professori Emily Wilde matkaa pohjoiseen syrjäiselle saarelle tutkimaan keijuja ja haltioita. Työ kuljettaa hänet niin pahantahtoisen magian kuin odottamattoman rakkaudenkin äärelle. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö aloittaa valloittavan fantasiasarjan.

Emily Wilde on haltiatiedon asiantuntija ja nerokas tutkija, muttei järin hyvä ihmisten kanssa. Kun Emily saapuu nietosten peittämään Hrafnsvikin kylään tutkimusmatkalle, hänellä ei ole aikomustakaan tutustua paikallisiin. Eikä hän myöskään halua viettää aikaa kilpailijansa Wendell Bamblebyn kanssa. Bamblebyn, joka hurmaa kyläläiset, tunkee nokkansa Emilyn työhön ja hämmentää hänet läpikotaisesti.

Kun Emily raottaa ovea aiemmin tutkimattoman haltiakansan maailmaan, hän törmää toiseen mysteeriin: kuka on Wendell Bambleby? Ratkaistakseen arvoituksen Emilyn on paljastettava oman sydämensä salat." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että. Taas ollaan niin kauniin kansitaiteen äärellä, että kirjan lukemisen aloittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun tekisi mieli vain jäädä ihastelemaan kantta. Emily Wilden Haltiatiedon opas sai vuoden 2023 Goodreads choice awardseissa neljänneksi eniten ääniä fantasiakategoriassa. Siispä minulla oli hyvät aavistukset tästä kirjasta ennakkoon.

Emily Wilde saapuu yhdessä Shadow-koiransa kanssa Norjan Ljoslannin saarelle, Hrafnsvikin kylään tutkimaan haltioita ja niistä kerrottuja tarinoita. Emily on tieteen nimeen vannova Cambridgen yliopiston professori, ja hänen erikoisalaansa on nimenomaan haltiatietous. Tämä on hänen viimeisen tutkimusetappinsa ennen hänen Haltiatiedon oppaansa viimeistelyä. Hänen on siis saatava juroista kyläläistä irti paljon kansanperinteenä kulkenutta tietoa, mutta se ei olekaan niin helppoa, sillä Emily ei ole käytökseltään mikään ihastuttava ihminen. Hän on puhtaasti ammatillinen ja paneutunut osaamisalaansa, mutta ihmisten kanssa hän on tönkkö, joidenkin mielestä jopa töykeä. Niinpä hän ensitöikseen onnistuu suututtamaan kylän arvossapidetyn emännän, Audin.

Emilyn vuokrakämppä on vetoisa ja karu, eikä hänellä ole kokemusta takan käytöstä saati polttopuiden hakkaamisesta. Onneksi mökin vuokraajan poika Finn auttaa Emilyn alkuun. Emily ei kuitenkaan vaadi luksusoloja, sillä Väen tutkiminen on hänelle tärkeintä. Niinpä hän suuntaakin metsään ja alkaa ensi töikseen pehmittämään erästä lähteen reunalla asuvaa pikkuista kansanhaltiaa. Koska haltiat pitävät lahjoista ja kaupanteosta, Emilyn ja Poen välille syntyy sopimus: Jos Emily toimittaa Poelle karhuntaljan ja lapioi talven tullen hänen kotitalon polkunsa, Poe valmistaa hänelle joka päivä tuoreen, herkullisen leivän. Näin alkaa Emilyn ja Poen välinen tuttavuus.

Sängyllä istuva poika oli kalvakka kuin kuutamon loiste vasta sataneella lumella. Pysähdyin siihen paikkaan, sillä olento ei ollut lainkaan samannäköinen kuin aiemmin kohtaamani vaihdokkaat - ne olivat viimeistä myöten rumia, luisevia otuksia, joilla oli yhtä paljon älliä kuin eläimillä. (s. 89)

Kylässä on tapahtunut ikäviä asioita, sillä pelätyt hienohaltiat ovat viime vuosina vieneet kyläläisten lapsia tiheämmin kuin ennen. Emily käy tapaamassa erästäkin perhettä, joita nyt piinaa erittäin ärhäkkä vaihdokas. Vaihdokasta ei voi surmata, sillä se surmaisi myös haltioiden maahan viedyn ihmislapsen. Emily haluaisi auttaa sekoamisen partaalla olevaa perhettä tietämyksensä ja Poelta saamiensa tietojen turvin.

Pakkaa saapuu hämmentämään kuvankaunis Wendell Bambleby, Emilyn kollega ja kilpailija Cambridgestä. Emilyllä on ollut aina aavistus siitä, ettei Bambleby ole täysin ihminen, sillä hän osaa hurmata ihmiset hämmästyttävällä tavalla. Niin käy myös Hrafnsvikin kylässä, jossa neidot lankeavat tuon kultahiuksisen, vihreäsilmäisen hurmurin jalkoihin ja Emilylle ärhennelleet kyläläiset syövät hänen kädestään. 

Bambleby nojautui taaksepäin, ja hänen huulillaan kareili hymy. "Em, tiedäthän sinä, että voisit helpottaa elämääsi todella paljon, jos yrittäisit edes välillä olla pidettävä." (s. 108)

Bambleby on kuin rasittava teini: hän nurisee kylmyydestä, hän vaatii palvelua ja laistaa hommista. Hän käy säikyttämässä Emilyn suojatin Poen kysymyksillään ja kiusoittelee työlleen omistautunutta, ulkonäöstään viis veisaavaa Emilyä. Heidän välillään on jotakin, sen kyllä aistii alusta saakka, mutta Emily verhoaa sen kiukkunsa taakse. Että kehtasikin Bambleby-ryökäle tulla sotkemaan kaiken! Toisaalta, hänen ansiostaan ja avullaan kyläläiset lämpenevät myös Emilylle, he saavat parempaa tarjoilua mökkiinsä ja Bambleby sisustaa mökistä paljon kodikkaamman. Hänen käsityötaitonsa ansiosta myös Emilyn laatikkomaiset vaatteet saavat uutta ilmettä, vaikka Emily ei tätä kovin arvostakaan.

Kirja etenee päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan, paitsi lopussa, kun tapahtumat menevät sen verran hämäriksi, että päivätkin ovat Emilyllä hukassa. Niistä en kerro sen enempää, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen yllättäviä. Alaviitteissä Emily selventää muutamia haltiatietouteen liittyviä seikkoja, ne ovat tosi kiva lisä. Mukana on myös muutama haltiatarina, jotka Emily siirtää kirjansa sivuille kuultuaan ne kyläläisiltä. Yhden tarinan perusteella hän ja Bambleby lähtevät etsimään Luunvalkeaa puuta, jonka sisään tarun mukaan olisi haltiakuningas. Tämän reissun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Kyllä, tunsinhan minä jotakin - en suinkaan ole hirviö.  Mutta lähtisinkö heidän peräänsä  vain heidän itsensä vuoksi, jos tiedossa ei olisi ainuttakaan tieteellistä löytöä?

En. En minä lähtisi. (s. 175)

Kylläpäs minä pidin tästä kirjasta! Emilyn ja Bamblebyn kemiat toimivat loistavasti, mutta romantiikalla ei ole tässä mällätty ollenkaan liikaa. En siis todellakaan laittaisi tätä romantasiakategoriaan, eikä itse asiassa seksiä ole tässä kirjassa ollenkaan. Emily on nepsypiirteineen riemastuttava henkilö, hellyyttävän kömpelö ja ihanan itsekäs, mutta ällistyttävän viisas ja empaattinen. Bambleby osaa olla yhtä aikaa rasittava, hemmoteltu olento, mutta myös oikea hurmaava herrasmies sille päälle sattuessaan. Hänen ihailunsa Emilyä kohtaan on niin suloista. Emilyn ja Bamblebyn välillä tapahtuu vain hiuksenhienoja, suloisen romanttisia asioita. Se saa lukijan toivoimaan lisää - ehkäpä sitten ensi osassa.

Kirja alkaa hyvin reaalifantasiamaisena, mutta menee välillä korkeafantasian määritelmiin. Ljoslannin  hyisevä ilmasto pureutuu lukiessa luihin ja ytimiin. (Googlettelu paljasti Norjassa olevan oikeasti Ljosland-niminen kylä, mutta kirjassa Ljoslann on hyvin Islanninkaltainen saari.)  Kaikista ihaninta kirjassa on kuitenkin sympaattinen kansanhaltia Poe. Kun hänen kotipuunsa miltei poltetaan, sydämeni on murtua. 

Odotan innolla ensi keväänä ilmestyvää jatko-osaa Emily Wilden Kätkettyjen maiden atlas. Ai että, pääsen taas lukemaan, miten Emilyn ja Bamblebyn juttu jatkuu ja mitä lisää Emily oppii haltioista.

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja

 Viikatetytär: Briitta Hepo-Oja. Otava 2025

Kansi: Karin Niemi

"Palkitun nuortenkirjailijan uutuusromaani leikkii hengellä ja huumorilla.

17-vuotias Beata on umpirakastunut. Vahinko vain, että Viikatemies pelmahtaa paikalle pilaamaan seurustelusuunnitelmat. Karmiva hahmo tappaa tunnelman, ja tahtoo se hengiltä jotakin muutakin.

Käy ilmi, että Beata on valittu kotikylänsä uudeksi Kuolemaksi. Hän ei roolista piittaa, etenkään kuultuaan ensimmäisestä niitettävästään. Kuinka kauan Beata onnistuu taistelemaan kohtaloaan vastaan, kun viivyttelyn seuraukset alkavat jo näkyä?

Kutkuttavasti auki punoutuva tarina tasapainoilee piinaavan tunnelman ja helpottavan huumorin välillä pitäen lukijan jännityksessä loppuun asti." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas heti kiinnostava alkuasetelma tässä Briitta Hepo-Ojan uusimmassa. Innostuin heti luettuani kirjan kuvauksen. Karin Niemen (jälleen) upea kansi, jossa viikatemies nauttii teetä hienosta kupposesta, antaa myös vihiä siitä, että tätä kirjaa ei ole kirjoitettu turhan ryppyotsaisesti, vaan pilke silmäkulmassa.

"Minä haluan tämän pojan kokonaan itselleni, ajattelen. Mikään ei saa tulla väliimme. Ei edes kuolema. (s. 63)"

Beata on ihan tavallinen lukion tokaa aloittava tyttö, jonka elämän täyttävät lukioarki, ystävä Saran kanssa hengailu ja erään tietyn pojan perään haikailu. Tätä tavallisen lukiolaisen arkea tosin tulee horjuttamaan kammottava näky, jonka Beata kohtaa ihanan kesäisen Prahan lomansa jälkeen helteisessä koti-Suomessa. Häneen huoneeseensa nimittäin astelee ihka oikea viikatemies, tuo mustaan huppuun verhoutunut kasvoton olento, joka kertoo Beatalle olevan tehtävä.  Beata tietysti järkyttyy oudosta olennosta huoneessaan ja epäilee seonneensa. Beata saa oman viikatteen, jonka hän kätkee visusti sänkynsä alle. Kaiken huipuksi pihalle ilmestyy aika ajoin kettu ja vihertävä hevonen. 

"Tää taitaakin olla ongelman laatu", sanon. "Katsos, kun mulla on tunteita. Ne estävät mua satuttamasta muita ihmisiä." (s. 47)

Beata yrittää sivuuttaa aika ajoin hänelle ilmestyvän viikatemiehen ja jatkaa elämäänsä. Juttu ihanan Eliaksen kanssa alkaa edetä, mutta Beatan ihastumista varjostaa se tieto, että viikatemies on antanut hänelle ensimmäiseksi tehtäväksi niittää juurikin Eliaksen. Beata kieltäytyy sinnikkäästi tekemästä sitä, vaikka viikatemies varoittaa tottelemattomuudella olevan seurauksia. Luonnon tasapaino järkkyisi, jos ihmisiä pidettäisiin yliajalla sen vuoksi, että joku hoitaisi tehtäväänsä. Miten Beata voi päättää rakkaan Eliaksen päivän, kun hänestä on tulossa Beatalle yhä tärkeämpi? Sara-ystävällekään Beata ei voi uskoutua, eihän kukaan uskoisi edes häntä. Ainoa toivo on siis nettifoorumit, josta Beata löytääkin yhden tyypin, jolla näyttäisi olevan sama tilanne. Myös käynti mummon luona avaa Beatan silmät, sillä ilmeisesti hänen isoisällään on saattanut olla sama kohtalo.

"Miks just mun kaltaisen taviksen pitää olla joku pirun valittu?" (s. 48)

Väistämättä viikatemiehen läsnäolo alkaa vaikuttaa Beatan ihmissuhteisiin. Juttu Eliaksen kanssa käy hankalaksi ja Sara yrittää saada Beataa terkkarille oudon käytöksen vuoksi. Kaikki mitä Beata syö, maistuu pahalle, jotenkin pilaantuneelle. Elias vaikuttaa koko ajan hiukan kipeältä. Koulussa tapahtuu käsittämätön episodi ruokalassa, jonka Beata uskoo aiheuttaneen. Pitääkö hänen antaa periksi ja hoitaa ensimmäinen niittonsa? Onko hän itsekäs, kun vänkää koko ajan viikatemiehelle vastaan?

On mahdotonta keskittyä suudelmiin tai ylipäätään kiehnäämiseen, jos Kuolema tuijottaa vieressä. Harvalla on ehkä kokemusta, mutta vähemmästäkin menee halut, voin vakuuttaa. (s. 7)

Viikatetytär on viihdyttävä kauhukomediallisia aineksia sisältävä kirja, jonka hotkaisin melko nopeaa. Se piti siis hyvin imussaan. Viikatemiehen läsnäolo tuo uhkaavaa tunnelmaa, mutta huumorillinen ote ei tee tästä kauhean synkkää aiheesta huolimatta. Beatan ja Eliaksen orastava romanssi on mukavasti keskiössä, mutta viikatemiehen tuoma tehtävä synkistää rakkauskuviot. Elias on kyllä ihastuttavan ymmärtäväinen heppu, sillä Beatan venkoilu ajaisi monet pois. Myös Sara-ystävän huolenpito on liikuttavaa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Siniset helmet

Samantyylistä:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kunnes kuolen: Sini Helminen

Noidanlanka: J.S. Meresmaa

 Noidanlanka: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2025

Kansi: Karin Niemi

"Taianomainen ja tunteikas tarina nuoresta helmenkuiskaajasta, joka lähtee hakemaan mahtinoidalta parannuskeinoa surmiaisuneen sairastuneelle siskolleen.

Pian seitsemäntoista vuotta täyttävä Nooa on helmenkuiskaajan tytär. Hän asuu isosiskonsa ja karhuhyökkäyksen vammauttaman äitinsä kanssa mökissä Syväharjulla synkkien metsien keskellä. He viljelevät raakkutarhassaan helmiä, joita myyvät kaupunkiin korusepille. Raakkutarha tosin on vaikeuksissa. Uusia helmiä ei ole kuiskattu vuosiin. Äiti on menettänyt kykynsä, ja hiljattain on paljastunut, ettei Nooan isosiskolla Midjalla ole helmenkuiskaamisen kykyä. Perheen isä istuu velkavankeustuomiota Paulavan kaupungissa. Vain Nooa on jäljellä.

Kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin, perheellä on edessään kova paikka: Midjan voi parantaa vain Kernoksen valtakunnan voimakkain noita, Sardeesian noita. Nooan on lähdettävä ensi kertaa suureen maailmaan, etsittävä noita ja tuotava parannuskeino mukanaan. Muuten siskoa uhkaa kuolema ja heidän raakkutarhaansa perikato, eikä isä pääse koskaan vankilasta.

Yhdessä salaviisaan rupikonnan ja matkalle mukaan lyöttäytyvän, arvoituksellisen Vesper-nimisen nuorukaisen kanssa Nooa kohtaa niin kaupungin kuin sydämensä vaarat." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale / Oulun kirjamessut yhteistyö ***

Lupauduin lähtemään mukaan tämän vuoden Oulun kirjamessujen ohjelmassa olevaan, Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen vetämään, lukupiiriin (la 11-10. klo 16-17, auditorio, 2 krs), jossa on käsittelyssä tämä J.S. Meresmaan uusin Noidanlanka. Mikäpäs sen mukavampaa kuin keskustella laadukkaasta kotimaisesta nuorten fantasiasta! Olen tykännyt aiemmista lukemistani Meresmaan kirjoista, joten uskoin jo etukäteen pitäväni tästäkin. En voi myöskään olla ihastelematta heti alkuun Karin Niemen taiteilemaa upeaa kantta.

Nuori Nooa kuuluu helmenkuiskaajien sukuun, joka on saanut elantonsa oman raakkutarhan antimista eli helmistä, mutta nyt heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla: isä istuu Paulavan kaupungin vankilassa velkavankeuttaan, äiti on menettänyt karhuhyökkäyksen jälkeen niin osan toimintakyvystään kuin helmenkuiskaustaidoistaankin ja isosisko Midja ei ole perinyt tätä tärkeää kykyä kuiskata helmiraakkuja pintaan. 

Raakku lepäsi verkon pohjalla kuin ryhmyinen, ruskeansävyinen kivi. Käteen otettaessa vaikutelma kivestä katosi. Oli selvää, että tässä oli hengittävä, elävä olento. Ehkä muinainen, ehkä ikuinen, ehkä pinnaltaan kova mutta sielullinen. (s. 20)

Nooan suhteen on toivoa ollut, sillä joki on aina puhunut hänelle. Niinpä Nooa yllättyy iloisesti, kun vakiokäynnillään raakkutarhalla  hän löytääkin kyvyn itsestään - ja hän saa kuiskattua elämänsä ensimmäisen helmen, vieläpä arvokkaan sateenkaarihelmen. Hänen intonsa tosin laantuu kotiin päästyään, sillä isosisko Midja on tullut kotiin Paulavasta ikävä uutinen mukanaan: hän on sairastunut surmiaistautiin, jolle ei ole juurikaan parantamismahdollisuuksia. Taudin edetessä potilas vaipuu surmiaisuneen, josta ei herää enää koskaan.

Onneksi heillä on kuitenkin toivoa, kiitos Nooan kuiskaaman helmen. Nimittäin on yksi, joka voi parantaa Midjan. Paulavassa asuva mahtava Sardeesian noita voisi parantaa Midjan, ja nyt helmestä saatavilla rahoilla se on mahdollista. Nooan on lähdettävä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle, mutta onneksi hän saa saattajakseen Midjaakin kuljettaneen veikeän Vesperin, joka on kehitellyt matkantekoon eriskummallisen rapukulkijan. Nooa on ensin hiukan varuillaan yltiöystävällisen Vesperin seurassa, mutta alkaa pikku hiljaa pitää tästä. Silti tuntuu, kuin poika kuitenkin salaisi jotakin. Hän saa myös outoja yskänpuuskia ja verenvuotoja eri paikoista, ja hänen toinen silmänsä verestää välillä kummasti, mutta poika vakuuttelee, ettei hänellä ole mitään hätää.

Kirjassa seurataan Nooan ja Vesperin matkantekoa erilaisine ikävine sattumuksineen. Matka Takiaiskylän läpi on uhkaava ja pelottava, mutta siitäkin selvitään. Nooalla on myös mukanaan Midjan lemmokki, rupikonna joka on sidoksissa hänen siskoonsa. Nooa kutsuus tuota korissa matkustavaa hupaisaa sammakkoa Suolakurkuksi, vaikka tällä on ylevämpikin nimi: Udolfus Lumbertius Ryyti. Sammakolla onkin aika keskeinen rooli tarinassa. Nooa tapaa myös Midjan tyttöystävän, korusepän opissa olevan Elvinan, joka huolestuu yhtä lailla kuultuaan Midjan tilasta.

"Sinä kuiskasit helmen, Nooa. Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin isäsi kuin Midjan kuin koko perheenne kannalta." (s. 177)

Kirjan tarinassa langoilla on merkittävä rooli. Myöhemmin, Paulavan kaupungissa paljastuu se merkittävin, mutta ihan alusta saakka langat ovat mukana. Nooan äiti virkkaa hänelle mukaan pienen viisikolmioin muotoisen työn, Langaslukon, jonka lankaan on jalavanoita aikoinaan lisännyt taikuuttaan, ja johon Nooan äiti on virkannut mukaan myös tyttärensä hiuksia. Nooa pitääkin tätä työtä koko matkan ajan ihoaan vasten tuomassa suojaa. Eräässä majatalossa Nooa törmää myös solmunoitaan, joka virkkaa tälle huivin, jonka langoissa on mukana kolme eri taikaa. Näistä taioista onkin Nooalle hyötyä matkan varrella.

Kirjan maailmassa noidat ovat yhtä lailla ihailtuja, hyödyllisiäkin, mutta myös pelättyjä. Nooa tekee ensikosketuksensa noitiin juuri solmunoidan kanssa, mutta matkan määränpäässä oleva Sardeesian noita onkin yllättävän ystävällinen. Kun Nooalle paljastuu kaupungista vähän enemmän kuin pitäisi, noita ehdottaa tytölle eräänlaista sopimusta. Tämä aiheuttaa närää Nooan ja Vesperin välille, sillä Vesperillä ei ole kovin hyviä kokemuksia noitien sopimuksista. Tämän nuoren parivaljakon välille on syntynyt paljon lämpimiä tunteita, joita varsinkin kokemattoman Nooan on vaikea tunnistaa.

Vesper painoi päänsä Nooan solisluuta vasten ja mumisi itkusta tikkuisella äänellä solmunoidan huiviin: "Minä en ansaitse hyvyyttä." (s.234)

Pidin oikein kovasti tämän kirjan tasaisesta juonivetoisuudesta, mutta myös sen huikeasta maailmasta. Omintakeiset eläimet ja kulkuvälineet ynnä muut steampunk-henkiset laitteet toivat tähän ihan oman särmänsä. Helmenkuiskaajan ja raakkujen, ja ylipäänsä luonnon suhdetta on kuvattu ihanalla tavalla. Nooan ja Vesperin ihastuminen ja sen syveneminen etenee ihanan luontevasti, rauhakseen. Lopussa mennään aika syviin ja traagisiin vesiin, mutta toivoa ei menetetä. Tarinaan on sekoitettu myös kansanperinnettä juuri sopivissa määrin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Morren kirjablogi

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä:

Rauniara-kirjapari: J.S.Meresmaa

Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet