keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kuura-trilogia: Elina Pitkäkangas


Kuura: Elina Pitkäkangas. Myllylahti 2016. (Kuura #1)




 "Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva.

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena.

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

'Olin tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen. Olin nyt virallisesti vastuussa, mikäli Kuurankerossa ikinä tapahtuisi ihmissusien aiheuttamia surmia. Olin pelastanut ihmishengen.' "



Oma arvio:
 

Olen odottanut tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa. Mielenkiintoni heräsi heti, kun sain tietää, että on tulossa uusi

a) kotimainen

b) urbaani fantasia

c) nuorille (aikuisille), jossa on

d) paranormaalia romantiikkaa ja

e)ihmisusia sekä

f)maailman kaunein kirjankansi (Karin Niemi)! 


Kun kirjoittaja Elina Pitkäkangas on vielä nuori esikoiskirjailija, olen ollut aivan kuin kissa pistoksissa tätä odotellessa. Tiedän, liika odotus kirjasta voi kostautua ja pudottaa minut rähmälleen pettymyksen suohon makaamaan, mutta en voinut innolleni mitään. Minuun jäi pienoinen tyhjiö sen jälkeen, kun Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja sai viime syksynä päätöksensä. Olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että ihmissudet istuvat Suomeen paremmin kuin hyvin - vampyyritarinat taas eivät olisi mielestäni kauhean uskottavia, jos ne sijoitettaisiin tänne

Hukkavirus, lykantropia, oli varjostanut historiaamme jo yli sadan vuoden ajan, mutta kiitos Jahdin ja tiukkojen muurisäännösten, Suomessa hukkia tavattiin enää lähinnä Lapissa ja itärajalla. 

Pidän siitä, miten Kuura alkaa. Kuurankedon ihmissusilta eli hukilta tarkkaan suojatun asuinalueen tunnelma on kouriintuntuvan uhkaava,  henkilöihin pääsen tarinan alkaessa nopeasti sisälle ja teksti on mukavan rikasta luettavaa. Inka vaikuttaa alkuun olevan mielenkiintoinen, sanavalmis ja rempseä päähenkilötyttö. Pidän siitä, että hän on ystävänsä Aaronin tapaan jo täysi-ikäinen. Inkan ja Aaronin läheinen ystävyys saa minut hykertelemään ilosta, niin ihanasti se välittyy kirjasta. Aistin  Aaronin  ja Inkan ystävyyden taustalta jotain pienen pientä vihjettä tulevasta kipinästä.

Tappavan kaunis, ajattelin kiusaantuneena. Inkalla oli terävät, julman arvokkaat silmät, pieni suu ja siro leuka. Taisin olla lukiossamme ainoa, joka näki hänen ulkonäössään muutakin kuin kovuutta.

Kun Inka tapaa ihmissusi-Leon ensi kertaa vartijan ominaisuudessa, heidän ensi kohtaamisensa on lupaava. Olen kuitenkin enemmän hiipivän, vihjailevan ihastumisen ystävä ja pidän siitä, että jännite kirjassa säilyy kiduttavan pitkään. Siksi Leon ja Inkan välillä tapahtuva, räjähtävän nopeaa etenevä "juttu" saa minun lukuintoni hetkeksi lässähtämään. En pitänyt tämän jälkeen enää hyötyä tavoittelevasta Inkasta ja etenkään siitä, miten kaksinaismoralistisesti hän suhtautuu parhaan ystävänsä Aaronin rakastumiseen. Okei, hän on selvästi mustasukkainen, eikä tietenkään huomaa tätä itse, vaikka lukija tajuaa sen heti. Inkalla on taustalla suuri huoli koomassa makaavasta pikkuveljestään, jonka hän uskoo parantuvan vain ja ainoastaan Leon avulla. En vain pidä yhtään siitä, miten hän käyttää toista ihmistä pakokeinona, enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin koko tyttöön.

Kirjassa vuorottelevat Inkan ja Aaronin näkökulmat. Minun ehdottomaksi suosikiksi nousee komistus Aaron, hänen ihana välittävä luonteensa ja se tunteiden palo, mitä hän tuntee Matleenaa kohtaan. Alussa hän ei saa minulta juurikaan säälipisteitä, kun hänet kuvataan naisia käyttävänä häntäheikkinä, mutta sitten hänen sisältään löytyy paljon enemmän. Luenkin ahmien kaikki Aaronin ja Matleenan välillä tapahtuvat, kipinöivät kohtaukset.

Yksi asia, mikä vaikuttaa todella paljon kirjan uskottavuuteen, on se, miten seksikohtaukset kuvataan. Taannoin kirjoitin Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjan kolmannesta osasta Väristyksiä haudan takaa, jossa seksikohtaus päähenkilöiden tönkköine sanailuineen on niin kammottava lukukokemus, että vieläkin puistattaa. Matleenan ja Aaronin lemmiskelykohtaus taas hipoo täydellisyyttä: se ei ole liian hc, liian imelä eikä liian tekninen. Se on kaunis kuvaus kahden tosirakastuneen rakastelusta. Tällaisia rakastelukohtausten tulisi olla!

"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina."
Henkäisin loukkaantuneena. Leo oli yhä seuraavinaan leffaa, kun hän jatkoi: "Sä ajattelet, ettei sulle itelles voi koskaan sattua mitään pahaa. Sen takiahan sä olet munkin kanssa just nyt. Vaara kiehtoo sua."

Leon ja Inkan välillä on toki jotain muutakin kuin pelkkää seksiä, vaikka Inka itselleen uskottelee käyttävänsä susimiestä hyväkseen. Leo osoittaa aitoa välittämistä tukemalla Inkaa surun keskellä, ja Inka tajuaa liian myöhään, miten tärkeä Leo hänelle on. Inkan ja  kolmikymppisen Leon ikäero näkyy, kun Leo myöntää riidan keskellä Inkan käyttäytyvän välillä naiivisti. Kaikesta huolimatta olen hiukan harmissani siitä, mihin suuntaan heidän romanssinsa menee - olisin kaivannut pakahduttavampaa rakkautta heidän välilleen - intohimossa ei kyllä säästelty. Onneksi Matleena ja Aaron tuo minulle tarinaan kaipaamaani hykerryttävää romantiikkaa.

Kirjan loppu on dramatiikkaa ja järkytystä tulvillaan, jolloin vasta lukija pääsee kunnolla kokemaan sen, miksi Kuurankedossa pelätään ihmisusia. Ne eivät ole millään muotoa lempeitä läheisilleen, kuten Twilightin sudet, vaan he haluavat tuhota ja raadella juuri ne kaikkein rakkaimmat ihmiset. Inkan toiminta hädän keskellä on kohtalokas, ja hän saa tuta, mihin hänen tavoitteensa kaiken. Aaronin ja Matleenan tarina muistuttaa hyvin vahvasti Twilightin Edwardin ja Bellan kohtaloa, ja jään jännityksellä odottamaan, miten he jatkavat tästä eteenpäin. 

Vaikka kaikkien henkilöiden tarinat eivät menneet toivomaani reittiä, pidän siitä, ettei tämä ole täysin kaikkien saman genren nuortenkirjojen kopio, vaan Kuura tarjoaa jotain ihan uutta ja omaa. Toki jotain yhteneväisiä piirteitäkin löytyy muiden vastaavien kirjojen kanssa, mutta niiltä tuskin voi välttyä. Viihdyin Kuuran parissa mainiosti enkä pudonnut pettymyksen suohon, korkeintaan hiukan kastoin varpaitani suonsilmäkkeessä. 

Kirjan kielestä vielä sen verran, että vaikka kerronta on mukavan monipuolista ja vuoropuhelut uskottavia, en pidä kirosanoista kirjan sivuilla. Vaikka itse kiroilen harva se päivä, en halua jostain syystä lukea kirosanoja, etenkään v-alkuisia kirjan sivuilta, ellei ne ole joissain repliikeissä todella hyvin perusteltuja. 

Arvosanani on 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjaneidon tornihuone  
Saran Kirjat
Kirjamaailma
Notko, se lukeva peikko
Todella vaiheessa
Oksan hyllyltä
Sivujen välissä
Vinttikamarissa
Lukijan roolissa
Lukujonossa
Päiväunien salainen elämä
Kertomuksia kaksoisveen kulmasta



Kuuran soittolista Spotifyssä (laatinut Elina Pitkäkangas):

https://play.spotify.com/user/1115083580/playlist/6dV3JWjtsUMfbMD3MB8Olq

Kajo: Elina Pitkäkangas. Myllylahti 2017.

Kansi: Karin Niemi

"Ihmissusimyyttejä omaleimaisesti käsittelevä Kajo jatkaa synkän romanttista tarinaa, jossa suurimpia petoja eivät ole hukat vaan ihmiset itse. Tapahtumien kärjistyessä turvallinen koulumaailma jää taakse ja urheilukentän valot korvautuvat korpimetsän hämärällä.

18-vuotias Inka Lavaste on onnistunut suojelemaan perhettään, mutta joutunut maksamaan valinnoistaan hirvittävän hinnan. Toukokuun hukkaterrorin tuhoisat tapahtumat varjostavat Kuurankeron pikkukaupunkia, eivätkä uudet täydenkuun yöt yhdessä kokemattoman teinihukan kanssa suju kivuttomasti. Pahinta kaikessa on epätietoisuus parhaan ystävän, Aaron Matsonin, kohtalosta. Voiko poika olla yhä hengissä? Kun lykantropian torjumiseen erikoistunut Jahti kiristää turvallisuussäännöksiään, ei Inka kykene enää pakenemaan tekojensa seurauksia. Alkaa taistelu ylivoimaa, petoksia ja täydenkuun kutsua vastaan. Kuinka voi valita puolensa sodassa, jossa osapuolet ovat toinen toistaan pahempia?" (Myllylahti)



 Oma arvio:



Toukokuun hukkaterrorin jälkeen kenestäkään ei voinut olla enää varma. Minä jos kuka tiesin sen. (s. 8)


Kajo alkaa pakoilevissa ja kaipaavissa tunnelmissa: Inka miettii, mitä hänen ystävälleen Aaronille kuuluu ja myös huoli lykantropiaan sairastuneesta Duke-veljestä on kova. Inkahan joutui tartuttamaan lykantropian veljeensä, jotta tämä säilyisi elossa, ja tämä aiheuttaa hänessä ristiriitaisia ajatuksia. Myös suru Leon kuolemasta on Inkan takaraivossa. Aaron ja Matleena ovat pakomatkallaan ja yöpyvät milloin missäkin metsän siimeksessä. Kirjassa seurataankin vuorotellen Inkan, Aaronin ja Matleenan sekä Duken vaiheita, jotka tarinan edetessä yhdistyvät.


Aiempaa teosta lukiessani tympäännyin Inka Lavasteen henkilöhahmoon, sillä hänestä muotoutui oikutteleva, juonitteleva nuori nainen. Nyt Kajoa lukiessani huomasin pitäväni Inkasta enemmän. Hän kantaa huolta kadoksissa olevista rakkaimmistaan, ja kun hän joutuu olosuhteiden pakosta kokemaan kovia Jahdin käsittelyssä, hänen itseluottamuksensa kantaa vaikeimpien hetkien yli, vaikka inhimillisiä murtumisen hetkiäkin hänellä meinaa olla.

Tärkeintä oli, että Duke pääsisi pakoon. Että Duke eläisi. Sen ajatuksen voimalla minä kestäisin.
Juokse veli, ajattelin. Juokse. (s.54)

Aaronin ja Matleenan pako Hukkavaarasta etenee hitaasti. Matleenan muuntautuessa Aaron odottelee tyttöystäväänsä kiltisti metsätukikohdassa ja hoitaa verisen, väsyneen rakkaansa kuntoon tämän palattuaan. Aaronin rakkaus Matleenaan on suloisen vankkumatonta, vaikka toki hänelläkin on pieniä mietinnän hetkiä. Kun kaksikko törmää metsässä lainsuojattomina eläviin hukkiin, Alexiin, Ronjaan, Väinöön ja Tuuliin, Aaron huomaa etääntyvänsä hieman tyttöystävästään, sillä toiset ihmissudet pystyvät tarjoamaan tytölle vertaistukea. Aaron kokee olonsa hyvin mustasukkaiseksi, ja tämä aiheuttaa leirissä närää. Aaron ja Matleena tutustuvat myös Werecaren jäseniin, jotka toimivat yhteistyössä lainsuojattomien hukkien kanssa Jahdin toimintaa vastaan.

"Valmistaudu pitkään yöhön. Huomenna tanssitaan susien kanssa." (s. 70)



En halua paljastaa Inkan vaiheista liikaa, mutta hän joutuu kuitenkin sellaisiin vaikeuksiin, että hän tarvitsee kipeästi ystäviensä apua. Inkan pelastusoperaatiossa riittää räiskettä, räminää ja dramatiikkaa, menetetään henkiä ja saadaan joukkoihin uusi jäsen. Inkan ja Aaronin kohtaaminen on niin tunnelatautunut ja herkkä, että pidätän hengitystäni. Voin taas vain ihmetellä, miten taitavasti Pitkäkangas on saanut välitettyä tunteet kirjan sivuille ja siitä lukijalle. 

Mä olen vahva, muistutin itseäni. Päätin itse kohtalostani. Tämä paikka saattoi olla loppuni, mutta jos se oli minusta kiinni, en viettäisi viimeisiä hetkiäni vikisten ja nöyristellen. Keskityin kasvattamaan vihaa sisälläni. Kuivaa, mustaa kaunaa. (s. 138)

Kirjan loppumetrit ovat parasta ja henkeäsalpaavinta luettavaa - jään kovalla kaipauksella odottamaan kirjan päätösosaa, joka on kuulemma vieläkin tunteikkaampi teos. Uskon, että luvassa on  lisää hengityksen pidättelyä ja kyynelten pyyhkimistä. Tärkein kysymys on tietenkin: saavatko Inka ja Aaron toisensa, sillä heidän välillään ihan selvästi kipunoi.

Pidän siitä, miten tarkkaan mietittyjä kaikki yksityiskohdat tässä kirjassa ovat, jolloin kaikki tuntuu järkeenkäypältä ja uskottavalta. Erityisesti nautin lukea Matleenan ja Aaronin vaiheista metsässä sekä heidän välisestä tunteiden vuoristoradasta. Pitkäkankaan teksti on tunteikasta, huolellista ja luontevasti eteenpäin soljuvaa. Pidän Kajosta jopa himpun verran enemmän kuin Kuurasta. Enkä tietenkään voi unohtaa kehua Karin Niemen täydellisyyttä hipovan kaunista kansikuvaa!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kajo muissa blogeissa:

Keijumetsästä 
Lukijan roolissa 
Todella vaiheessa
Lukujonossa
Kirjamaailma
Lukufiilis (Senja Nurmi)
Oksan hyllyltä

Kajon soittolista (laatinut Elina Pitkäkangas):

https://open.spotify.com/user/1115083580/playlist/1qqWeulWX3gZ7kOrUWnQBb


Ruska: Elina Pitkäkangas. Myllylahti 2018. (Kuura #3)

Kansi: Karin Niemi

"Synkän romanttisessa, urbaanissa fantasiasarjassa ihmissusimyytit siirtyvät historiankirjoista tutuille ja turvallisille kotikaduille. Kun kaukainen uhka onkin lähellä ja kytee omassa yhteisössä, epätietoisuus ja pelko alkavat lietsoa vihaa. Ruska on Kuura-trilogian päätösosa.

18-vuotiaan Inka Lavasteen maailma on järkkynyt. Järjestö, joka aiemmin suojeli häntä, jahtaa häntä lykantropiasta syytettynä. Vallanpitäjien vuosikymmeniä pitänyt järjestelmä uhkaa horjua, eivätkä kansalaiset koe oloaan turvatuksi kaupungin muurien sisällä. Täydenkuun lähestyessä susijahti kiristyy, ja katupartiot ottavat vallan omiin käsiinsä. Samalla lainsuojattomien ihmissusien oikeuksia puoltava aktivistijärjestö Werecare vaatii Inkan parasta ystävää, Aaron Matsonia, astumaan vastarintaliikkeen keulakuvaksi. Muutos on lähempänä kuin koskaan, mutta synnyttääkö muurien rakoileminen toivoa vai entistä suurempaa kaaosta?"(Myllylahti)
 
 
Oma arvio: 
 
Kirjoitan tämän blogipostauksen sydänverelläni. Niin tunteisiin on mennyt tämä trilogia, että haikein mielin joudun jättämään hyvästit Kuurankerolle, Inkalle, Aaronille, Tuukalle ja Matleenalle, tyypeille, joihin kiinnyin kovasti tämän lukumatkan aikana. Olen odottanut ja pelännyt tämän päätösosan ilmestymistä. Kun sain kirjapaketin kotiini, hihkuin ilosta ja onnesta ääneen. Lapseni katsoivat minua kulmat kurtussa: "Äiti, miten sää voit innostua noin yhestä kirjasta?" Ihailin onnesta hykerrellen kaunista kantta, joka on jälleen Karin Niemen käsialaa. 
 
Piirros: @Kaisu Sandberg
 
Minulla oli vielä vaihtoehtoja. Oli oltava muutakin kuin vain tämä. Ikuinen painajainen. (s. 32)

Elina Pitkäkangas kirjoittaa niin kaunista ja tunteikasta kieltä, että lukemisesta ei voi olla nauttimatta. Hän kuvaa erilaisia henkilöhahmojen tuntemuksia niin seikkaperäisesti, etten voi olla tuntematta nahoissani sitä tuskaa, minkä sudeksi muuntautuva ihminen voi ruumiissaan kokea. Jokaisen lihaksen venyminen, luun rusahdus, krampit... Paitsi että hän kuvaa kivuliaita tuntemuksia, myös niitä lämpöisiä ja ihania, kuten sellaisia, mitä Aaron tuntee tavatessaan pitkään kadoksissa olleen ystävänsä Inkan. Lukija ei pääse tunteita karkuun, vaan kokee ne myös itse kerronnan kautta. Kirjan lopussa on niin kuumottavia, vaikkakin vähäeleisiä kohtauksia, että huh-huh sentään. 
 
Sydämeni ei ottanut rauhoittuakseen. Tiesin Inkan tuntevan pulssini poskeaan vasten, sen miten kaikki minussa laukkasi villinä hänen ympärillään. Eikä hän taatusti epäillyt kahta sekuntia, oliko kyse raivosta vai ikävästä häntä kohtaan. (s. 42)

Kirjan juoni on taas melko hengästyttävä alun seesteisyyden ja jälleennäkemisten jälkeen. Huomaan narskuttaneeni hampaita niin, että leukaperiäni jomottaa, ja vatsaani nipistelee pitkään jatkunut pinnallinen hengitykseni. Enpä muista, milloin oisin näin paljon jännittänyt ja pelännyt kirjan henkilöhahmojen puolesta. Ja koko ajan takaraivossani jyskyttää pelko pahimmasta, se, että joku lempihahmoistani menettää henkensä. Lopussa jopa jarruttelen lukemistani, sillä pelkään niin paljon loppua. En halua vielä loppua, mutta se on väistämättä edessä.
 
 
Vaikka kirjan tarina kietoutuu vahvasti Inkan ja Aaronin ystävyys-rakkauden, toisaalta Aaronin ja Matleenan rakkauden ja Tuukan ja Inkan sisaruussuhteen ympärille, on vastarinnalla järjestelmää vastaan hyvin suuri rooli. Lykantropiaa sairastavien kohtalo on käsillä, ja kapinallisten on pystyttävä todistamaan, että lykantropiaa sairastavissa on myös sellaisia, jotka voivat hallita itseään ja muuntautumistaan. Myös sutena ollessaan. Heidän on pystyttävä todistamaan valtaapitäville, että lykantropiaa sairastavat ovat tuntevia ihmisiä eikä heitä voi kohdella eläiminä, joita Jahti surutta ampuu. 
 
Kuva kirjan takakannesta @Karin Niemi
 
"Meillä kaikilla on meidän demonit, Inka." (s. 132)

Inkan raskaus on tehnyt hänestä jotenkin tasaisemman ja lempeämmän persoonan, vaikka toki hänestä aina puskee esiin jääräpäinen inkamaisuus tarpeen tullen. Inka kokee yllätyksekseen hyvin lämpimiä tunteita erästä yllättävää henkilöä kohtaan (jota en aio todellakaan paljastaa), ja siitä syntyvä epävarmuus tekee hänestä hetkeksi taas ärsyttävän Inkan. Lopulta hänen on myönnettävä itselleenkin, ettei hän vain aina oikein osaa toimia ja sanoa asioita oikein. Tämä selittää oikeastaan kaiken sen, millainen hän oli etenkin kirjasarjan alussa, jolloin minä en ollut hirveän mieltynyt koko tyttöön. Pidän nyt ja suorastaan rakastan tätä äidillistä Inkaa, joka huolehtii mahassaan kasvavasta pienokaisesta ja kamppailee tunteitaan vastaan. Hän pelkää niin kovasti sekä Aaronin että Tuukan puolesta, ettei sillä ole rajaa. Tuukka on kuitenkin kasvanut ja kypsynyt tarinan edetessä vastuullisemmaksi, minkä Inkakin panee ylpeänä merkille. 
 
Kunpa lykantropia olisikin hoitanut haavat näkymättömiin, mutta ei - nämä arvet pysyisivät  ikuisina muistoina siitä, minne Matleenan mielihalut häntä oikeasti vetivät. En edes yrittänyt peittää pettymystäni. (s. 82)
 
Aaron kamppailee tunteidensa kanssa, sillä hänen on vaikea sulattaa Matleenan verisidettä Tuukkaan. Hän tuntee siitä suurta mustasukkaisuutta, ja lisäksi susimaiset piirteet ja teot Matleenassa oudoksuttavat häntä. Inkan löytyminen saa Aaronin hämmentyneeksi, sillä hän ei tiedä miten suhtautua Inkan mahassa kasvavaan vauvaan, saati lämpimiin tunteisiin ystäväänsä kohtaan. Onko tunteet enemmän kuin ystävyyttä? 

 
 
Toistaiseksi meidän tarinamme oli kirjoitettu Inkan kynästä. Onnellinen loppu tuntui kovin vaikealta saavuttaa. (s. 248)

Etsiskelin nenäliinapakettia valmiiksi kirjan loppuvaiheilla, mutta itkuhanani pysyivät tällä kertaa kiinni. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu ja rytisee, tunteet kuohuvat ja menetyksiäkin joudutaan kokemaan, on kaikessa kuitenkin syvä lohtu siitä, että kaikki asiat tulevat järjestymään. Pitkäkangas ei olisi voinut kirjoittaa täydellisempää loppua Kuura-trilogialle

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 

 
Lisään tämän kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen

Ruskan Spotify-soittolista (laatinut Elina Pitkäkangas):
 


Samantyylistä luettavaa:

Stephenie Meyer: Twilight-sarja
Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja
Maggie Stiefvater: Väristys-trilogia
Sini Helminen: Väkiveriset-sarja

Ei kommentteja: