maanantai 18. huhtikuuta 2016
Päivitys North End -trilogiaan
Luin Laura Lähteenmäen North End -trilogian toisen osan Kaiken peittävä tulva. Arvioni voit klikkailla tästä.
lauantai 16. huhtikuuta 2016
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.)
Wendigo ja muista yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.) Suomentanut Matti Rosvall. Jalava 2015.
"Sarastuksen syvä hiljaisuus ulkopuolella rikkoutui mitä epätavallisimman äänen vaikutuksesta. Se tuli varoittamatta ja ilman enteitä, ja se oli sanoinkuvaamattoman kauhistuttava.
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia kokoaa yhteen yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita kauhun mestari H. P. Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927).
Kokoelman nimitarina Wendigo on Algernon Blackwoodin parhaita tarinoita. Wendigo on intiaanien mytologiaan juonensa juurtava, Kanadan metsissä kulkeva suuri ja yliluonnollinen olento, joka on innoittanut useita kauhukirjailijoita tummasävyisiin kertomuksiin.
Blackwoodin lisäksi kokoelmassa ovat mukana E. F. Benson, John Buchan, Hanns Heinz Ewers, L. P. Hartley, Montague R. James, Walter de la Mare, Arthur Machen ja M. P. Shiel vuosien 1894 ja 1927 välillä ilmestyneillä novelleillaan."
Oma arvio:
En ole suuremmin lukenut kauhukirjallisuutta, vaikka olen suuri kauhuelokuvien ystävä, eikä tämän kirjan kansikuva juuri houkutellut minua lukemaan. Surkuhupaisan kammottava, kammottavan surkuhupaisa! Viimein päätin sysätä kaikki tekosyyt nurkkaan ja lukea tämän, sillä vanhat kauhutarinat houkuttelivat minua tarttumaan toimeen.
Kirjan nimitarina Wendigo sisältää hitaasti hiipivää psykologista kauhua, kun tuulidemoni Wendigo pelottelee miehiä hirvestysreissulla. Jotenkin minulle tulee vahvasti mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia, ja mietin, onko hän saanut innoituksensa Alue X:n hiipivän kauhun ja tunnelman kuvailuun tästä Algernon Blackwoodin vuonna 1910 kirjoittamasta tarinasta?
L. P. Hartleyn tarina Vieras maan äärestä (1924) tarjoaa verisen ja väkivaltaisen lopun muuten melko ponnettomasti etenevässä kauhutarinassa. Outo muukalainen bussissa ja lopulta hotellissa jää mysteeriksi, enkä oikein kauhistunut tästä tarinasta, vaikka muukalaisen tyly olemus ja omituisuus tuntuu hyytävältä. Tarina jää hiukan kesken enkä oikein ymmärtänyt, mikä tässä oli tarkoituksena.
John Buckhamin Vihreä villieläin (1927) vie tarinansa myötä lukijansa Afrikkaan kaivosinsinööri Hannayn matkassa. Hannay päätyy matkakumppaneineen erääseen kraaliin eli kyläyhteisöön, joiden vesi saadaan vuoren lähistöltä Isäksi kutsutulta mieheltä lahjuksia vastaan. Tarina sisältää hyvin hienovaraista, piilotettua kauhua, mutta on mielestäni hyvin vangitseva.
E.F. Bensonin tarinassa Hornansarvi (1923) kauhistellaan Sveitsin vuoristossa asuvia, kammottavan karvaisia otuksia, jotka ovat melkein kuin ihmisiä, mutta jääneet kehitykseltään alkeellisemmalle tasolle. Tarinan kertoja saa tuta, miltä tuntuu kohdata nuo puistattavan hirvittävät olennot. Tämä tarina muistuttaa lumimies-tarinoita, joskin nämä isojalat ovat pikemminkin "pienijalkoja". Tästä tarinasta pidin kovasti.
Erakko on Walter de la Maren vuonna 1927 kirjoittama tarina miehestä, joka eksyy erään vanhan erakon, hra Bloomin pihapiiriin. Tämä vaikuttaa todella omituiselta, ja koska kertoja hukkaa mystisesti autonavaimensa, hänen on yövyttävä rasittavan puheliaan ja kummallisen erakon luona, joka paljastaa harrastavansa okkultismia. Tämä tarina on lähinnä psykologista kauhua, joka päättyy melko arvoituksellisesti ja jättää lukijan miettimään monia kysymyksiä päässään.
M.P.Shielin vuonna 1896 kirjoittama novelli Xélucha ei ole helpoimmasta päästä oleva. Käsittääkseni tarinassa kertoja joutuu erään Cosmon kirjeitä lukiessaan eräänlaiseen koomatilaan, jossa hän joutuu tekemisiin omituisia höpöttelevän porttonaisen kanssa. Minun täytyy tunnustaa, etten nauttinut tämän novellin lukemisesta yhtään - koska en tajunnut siitä mitään.
Apotti Thomasin aarre ( Montague R. James 1904) on tarina kätketystä aarteesta, salaperäisistä vihjeistä Steinfeldin luostarikirkon lasimaalausikkunoista ja niitä tutkiskelevasta herra Somertonista. Hän saa kokea palvelijansa Brownin kanssa kauhun hetkiä etsiessään aarretta, ja hän kertoo karmaisevan tarinansa häntä auttamaan tulleelle kirkkoherra Gregorylle.
Tämän kokoelman parhainta (ja kammottavinta) antia tarjoaa Arthur Machen novellissaan Suuri Jumala Pan (1894), jossa on paljon henkilöhahmoja, jotka kytkee toisiinsa mystisen naisen tapaus - tuon naisen aviomiehet kun eivät elä koskaan kauaa. Mies nimeltä Villiers Wadham ryhtyy tutkimaan naisen taustoja kuultuaan opiskelutoverinsa Herbertin karmeasta kohtalosta. Hän pyytää apua eräältä Clarkelta, jolla on hallussaan erikoinen teos "Muisteluita Paholaisen Olemassaolon todistamiseksi." Clarke on kuitenkin vaitonainen aavisteluistaan, vaikka alkaa epäillä, mistä kaikesta vyyhti on lähtenyt purkautumaan.
"Sarastuksen syvä hiljaisuus ulkopuolella rikkoutui mitä epätavallisimman äänen vaikutuksesta. Se tuli varoittamatta ja ilman enteitä, ja se oli sanoinkuvaamattoman kauhistuttava.
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia kokoaa yhteen yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita kauhun mestari H. P. Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927).
Kokoelman nimitarina Wendigo on Algernon Blackwoodin parhaita tarinoita. Wendigo on intiaanien mytologiaan juonensa juurtava, Kanadan metsissä kulkeva suuri ja yliluonnollinen olento, joka on innoittanut useita kauhukirjailijoita tummasävyisiin kertomuksiin.
Blackwoodin lisäksi kokoelmassa ovat mukana E. F. Benson, John Buchan, Hanns Heinz Ewers, L. P. Hartley, Montague R. James, Walter de la Mare, Arthur Machen ja M. P. Shiel vuosien 1894 ja 1927 välillä ilmestyneillä novelleillaan."
Oma arvio:
En ole suuremmin lukenut kauhukirjallisuutta, vaikka olen suuri kauhuelokuvien ystävä, eikä tämän kirjan kansikuva juuri houkutellut minua lukemaan. Surkuhupaisan kammottava, kammottavan surkuhupaisa! Viimein päätin sysätä kaikki tekosyyt nurkkaan ja lukea tämän, sillä vanhat kauhutarinat houkuttelivat minua tarttumaan toimeen.
Kirjan nimitarina Wendigo sisältää hitaasti hiipivää psykologista kauhua, kun tuulidemoni Wendigo pelottelee miehiä hirvestysreissulla. Jotenkin minulle tulee vahvasti mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia, ja mietin, onko hän saanut innoituksensa Alue X:n hiipivän kauhun ja tunnelman kuvailuun tästä Algernon Blackwoodin vuonna 1910 kirjoittamasta tarinasta?
Juuri tuolla epätoivon ja hämmennyksen hetkellä sivalsi kauhun piiska laskelmoidun iskun hänen sydäntään kohden. Se löi tappavalla vaikutuksella hänen kaikista arimpaan paikkaansa pannen hänet menettämään hermonsa kerta kaikkiaan. Häntä oli kaiken aikaa salaa kauhistuttanut ajatus, että tämä hetki saattaisi koittaa - ja nyt se koitti.
L. P. Hartleyn tarina Vieras maan äärestä (1924) tarjoaa verisen ja väkivaltaisen lopun muuten melko ponnettomasti etenevässä kauhutarinassa. Outo muukalainen bussissa ja lopulta hotellissa jää mysteeriksi, enkä oikein kauhistunut tästä tarinasta, vaikka muukalaisen tyly olemus ja omituisuus tuntuu hyytävältä. Tarina jää hiukan kesken enkä oikein ymmärtänyt, mikä tässä oli tarkoituksena.
John Buckhamin Vihreä villieläin (1927) vie tarinansa myötä lukijansa Afrikkaan kaivosinsinööri Hannayn matkassa. Hannay päätyy matkakumppaneineen erääseen kraaliin eli kyläyhteisöön, joiden vesi saadaan vuoren lähistöltä Isäksi kutsutulta mieheltä lahjuksia vastaan. Tarina sisältää hyvin hienovaraista, piilotettua kauhua, mutta on mielestäni hyvin vangitseva.
E.F. Bensonin tarinassa Hornansarvi (1923) kauhistellaan Sveitsin vuoristossa asuvia, kammottavan karvaisia otuksia, jotka ovat melkein kuin ihmisiä, mutta jääneet kehitykseltään alkeellisemmalle tasolle. Tarinan kertoja saa tuta, miltä tuntuu kohdata nuo puistattavan hirvittävät olennot. Tämä tarina muistuttaa lumimies-tarinoita, joskin nämä isojalat ovat pikemminkin "pienijalkoja". Tästä tarinasta pidin kovasti.
Erakko on Walter de la Maren vuonna 1927 kirjoittama tarina miehestä, joka eksyy erään vanhan erakon, hra Bloomin pihapiiriin. Tämä vaikuttaa todella omituiselta, ja koska kertoja hukkaa mystisesti autonavaimensa, hänen on yövyttävä rasittavan puheliaan ja kummallisen erakon luona, joka paljastaa harrastavansa okkultismia. Tämä tarina on lähinnä psykologista kauhua, joka päättyy melko arvoituksellisesti ja jättää lukijan miettimään monia kysymyksiä päässään.
Sitä oli hankala täsmentää, mutta jotakin aivan tiettyä siinä oli - huoneen luonteessam sen seinissä, nurkissa, suhteissa, kalusteissa. kaikki näyttäytyi omituisesti tarkemmalta, voimistetummalta. ---Nyt näytti kuitenkin jokainen ympärilläni oleva esine huokuvan niin sanoakseni epäpysyvää, vaarallista tilaa.
M.P.Shielin vuonna 1896 kirjoittama novelli Xélucha ei ole helpoimmasta päästä oleva. Käsittääkseni tarinassa kertoja joutuu erään Cosmon kirjeitä lukiessaan eräänlaiseen koomatilaan, jossa hän joutuu tekemisiin omituisia höpöttelevän porttonaisen kanssa. Minun täytyy tunnustaa, etten nauttinut tämän novellin lukemisesta yhtään - koska en tajunnut siitä mitään.
Apotti Thomasin aarre ( Montague R. James 1904) on tarina kätketystä aarteesta, salaperäisistä vihjeistä Steinfeldin luostarikirkon lasimaalausikkunoista ja niitä tutkiskelevasta herra Somertonista. Hän saa kokea palvelijansa Brownin kanssa kauhun hetkiä etsiessään aarretta, ja hän kertoo karmaisevan tarinansa häntä auttamaan tulleelle kirkkoherra Gregorylle.
Tämän kokoelman parhainta (ja kammottavinta) antia tarjoaa Arthur Machen novellissaan Suuri Jumala Pan (1894), jossa on paljon henkilöhahmoja, jotka kytkee toisiinsa mystisen naisen tapaus - tuon naisen aviomiehet kun eivät elä koskaan kauaa. Mies nimeltä Villiers Wadham ryhtyy tutkimaan naisen taustoja kuultuaan opiskelutoverinsa Herbertin karmeasta kohtalosta. Hän pyytää apua eräältä Clarkelta, jolla on hallussaan erikoinen teos "Muisteluita Paholaisen Olemassaolon todistamiseksi." Clarke on kuitenkin vaitonainen aavisteluistaan, vaikka alkaa epäillä, mistä kaikesta vyyhti on lähtenyt purkautumaan.
---miehen kasvoihin katsominen kylmäsi vereni. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että sellainen kuohuttavien tunteiden infernaalinen sekoitus voisi paistaa ihmisten silmistä. Olin vähällä pyörtyä katsottuani. Tiesin katsoneeni kadotetun sielun silmiin, Austin. Miehen ulkoinen olemus oli ennallaan, mutta sisäpuolella kiehui helvetti. Raivoisaa himoa ja vihaa joka paloi tulena, kaikki toivo kadotettuna, kauhua joka tuntui kiljuvan täyteen ääneen kauan yöhön, vaikka hän oli purrut hampaansa yhteen, ja vielä epätoivon mustuutta.
Antologian viimeisin, muttei suinkaan vähäisin tarina on kauhistuttavimmasta päästä. Hanns Heinz Ewers on kirjoittanut Hämähäkki-novellinsa vuonna 1908, ja on saanut ujutettua siihen hiukan mysteeriä, psykologista kauhua ja - hämähäkin. Hotelli Stevensin huoneessa numero seitsemän on hirttäytynyt täysin samalla tavalla jo kolme miestä, ja lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont uskaltautuu asumaan samassa huoneessa selvittääkseen, mikä on tähän syynä. Tämä kauhutarina on minusta loistavasti rakennettu ja ehdottomasti tämän kokoelman helmi.
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on mainio kokoelma vanhan kauhun ystäville. Lukekoon ken uskaltaa!
Arvosanani 3+
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Osallistun tällä kirjalla Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.
Samantyylisiä kirjoja:
Muissa blogeissa:
torstai 14. huhtikuuta 2016
Eleanor & Park: Rainbow Rowell
Eleanor & Park: Rainbow Rowell. Suomentanut Terhi Kuusisto. Viisas elämä/ Basam Books 2016.
Englanninkielinen alkuteos (2013): Eleanor & Park
Takakansi:
Oma arvio:
Minä hullaannuin Eleanoriin ja Parkiin. Miten ihanan omituinen, mutta silti niin tavallinen rakkaustarina tämä onkaan! Pidän siitä, että kerronta vaihtelee koko ajan molempien päähenkilöiden näkökulmasta. Erityisesti pidän siitä, että tarina sijoittuu 1980-luvulle ja tekstissä vilisee minulle tuttuja, nostalgisia asioita: musiikki kuunneltiin kaseteilta, korvalappustereiden paristot loppuivat yleensä kesken kuuntelun, kaikilla ei ollut puhelinta, puhelinnumerot opeteltiin ulkoa ja ihastusta ei voinut lähestyä Whatsupissa tai Facebookissa, vaan ujojenkin oli pakko alkaa tutustelu PUHUMALLA vaikka sana kerrallaan.
Minä välillä nauraa hymistelin ja välillä kyynelehdin kirjan matkassa. Eleanorin jurous ja tölväisyt ovat mainioita, ja jotenkin voin samaistua häneen, sillä olin itsekin melko tönkkösanainen teini. Ehkä vielä nykyäänkin. Park taas on aivan mainio tyyppi, joka osaa nähdä Eleanorin kauneuden eikä hätkähdä tämän töksäyttelyistä, vaikka alussa pitää tyttöä ihan liian omituisena.
Eleanorin kotona on jatkuva väkivallan uhka, sillä hänen isäpuolensa on viinaan menevä ja räyhäluonteinen. Eleanor saa monena yönä hyssytellä pienempiä sisaruksiaan ja kuunnella, kuinka isäpuoli kohtelee hänen äitiään kaltoin. Itselläni nousee kiukku Eleanorin äitiä kohtaan, kun hän antaa tämän jatkua. Olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta, kun Eleanor passitetaan pois kotoaan viereiden huostaan, vain koska isäpuoli ei voi sietää häntä. Onneksi Eleanor löytää Parkin tuekseen.
Eleanorin itsetunto on pohjamudissa isäpuolensa vuoksi, mutta asiaa ei myöskään helpota se, että koulussa häntä nimitellään ja kiusataan. Park kokee suunnatonta suojeluhalua tyttöä kohtaan, ja meinaa joutua jopa hankaluuksiin sen takia. Lisäksi Eleanorin biologinen isä on välinpitämätön häntä kohtaan ja tuntuu asettavan uuden perheensä etusijalle. Nämä kaikki tekevät tarinasta paikoin todella ahdistavan ja surullisen, mutta onneksi muuten kepeä tyyli pelastaa lukijan hukkumasta surun syövereihin.
Pidän Eleanorin ja Parkin rakkaustarinassa siitä, ettei se ole mitään instalovea, vaan he tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat hitaasti tunnustellen. Kaikki lähtee bussissa vierekkäin istumisesta, sarjisten lukemisesta, lyhyistä keskusteluista liittyen sarjiksiin ja musiikkiin - ja käsien sekä hiusten koskettelusta. Toisin sanoen, ei tunnu yhtään epäuskottavalta siinä vaiheessa, kun Park sanoo rakastavansa. He ovat kuin Romeo ja Julia, jotka joutuvat salaamaan rakkautensa - nyt vain tosin Eleanorin perheeltä. He saavat turvasataman Parkin vakaasta, tavallisesta perheestä.
Kirjan tärkein teema on musiikki: siitä nuoripari saa ensimmäisen puheenaiheet, kun Park nauhoittaa Eleanorille kuunneltavaksi kokoelmakasetteja. Musiikki kulkee mukana koko tarinan ajan. Pidän siitä, miten vahvasti Eleanor kokee musiikin kropassaan - siihenkin minun on helppo samaistua.
Loppu on yhtä aikaa ihana että kamala. Mieleeni jää pyörimään monta, monta kysymystä, mutta silti olen toiveikas.
DreamWorks on ostanut Eleanor & Park -elokuvan oikeudet, mutta en löytänyt enempää tietoa siitä, miten projekti on edennyt. Elokuva-aineksia tarinassa on enemmän kuin tarpeeksi.
Arvosanani 5+
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Ullan luetut kirjat
Notko, se lukeva peikko
Kirjaneidon tornihuone
Mustetta paperilla
Sivutiellä
Kirjaston kummitus
Samantyylisiä kirjoja:
Tähtiin kirjoitettu virhe: John Green
Eleanor & Park -soittolista Spotifyssä (laatinut Rainbow Rowell)
Takakansi:
Oma arvio:
Minä hullaannuin Eleanoriin ja Parkiin. Miten ihanan omituinen, mutta silti niin tavallinen rakkaustarina tämä onkaan! Pidän siitä, että kerronta vaihtelee koko ajan molempien päähenkilöiden näkökulmasta. Erityisesti pidän siitä, että tarina sijoittuu 1980-luvulle ja tekstissä vilisee minulle tuttuja, nostalgisia asioita: musiikki kuunneltiin kaseteilta, korvalappustereiden paristot loppuivat yleensä kesken kuuntelun, kaikilla ei ollut puhelinta, puhelinnumerot opeteltiin ulkoa ja ihastusta ei voinut lähestyä Whatsupissa tai Facebookissa, vaan ujojenkin oli pakko alkaa tutustelu PUHUMALLA vaikka sana kerrallaan.
Minä välillä nauraa hymistelin ja välillä kyynelehdin kirjan matkassa. Eleanorin jurous ja tölväisyt ovat mainioita, ja jotenkin voin samaistua häneen, sillä olin itsekin melko tönkkösanainen teini. Ehkä vielä nykyäänkin. Park taas on aivan mainio tyyppi, joka osaa nähdä Eleanorin kauneuden eikä hätkähdä tämän töksäyttelyistä, vaikka alussa pitää tyttöä ihan liian omituisena.
Jos et halua, että sua katsotaan, Park oli silloin ajatellut, älä pidä kalan syöttejä hiuksissasi. Sillä oli kai romulaatikko korurasiana. Vaikka ei kaikki sen jutut näyttäneet tyhmiltä...
--- "Tunnetko sä sen?" Cal kysyi.
"En", Park sanoi nopeasti. "Se kulkee samalla bussilla. Se on outo."
--- "Tunnetko sä sen?" Cal kysyi.
"En", Park sanoi nopeasti. "Se kulkee samalla bussilla. Se on outo."
Eleanorin kotona on jatkuva väkivallan uhka, sillä hänen isäpuolensa on viinaan menevä ja räyhäluonteinen. Eleanor saa monena yönä hyssytellä pienempiä sisaruksiaan ja kuunnella, kuinka isäpuoli kohtelee hänen äitiään kaltoin. Itselläni nousee kiukku Eleanorin äitiä kohtaan, kun hän antaa tämän jatkua. Olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta, kun Eleanor passitetaan pois kotoaan viereiden huostaan, vain koska isäpuoli ei voi sietää häntä. Onneksi Eleanor löytää Parkin tuekseen.
Eleanorin itsetunto on pohjamudissa isäpuolensa vuoksi, mutta asiaa ei myöskään helpota se, että koulussa häntä nimitellään ja kiusataan. Park kokee suunnatonta suojeluhalua tyttöä kohtaan, ja meinaa joutua jopa hankaluuksiin sen takia. Lisäksi Eleanorin biologinen isä on välinpitämätön häntä kohtaan ja tuntuu asettavan uuden perheensä etusijalle. Nämä kaikki tekevät tarinasta paikoin todella ahdistavan ja surullisen, mutta onneksi muuten kepeä tyyli pelastaa lukijan hukkumasta surun syövereihin.
Kun hän maanantaiaamuna näki Parkin seisomassa bussipysäkillä, hän alkoi kikattaa. Oikeasti kikattaa kuin joku piirrettyjen hahmo... jonka posket alkaa punoittaa ja jonka korvista putkahtelee pieniä sydämiä.
Se oli naurettavaa.
Pidän Eleanorin ja Parkin rakkaustarinassa siitä, ettei se ole mitään instalovea, vaan he tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat hitaasti tunnustellen. Kaikki lähtee bussissa vierekkäin istumisesta, sarjisten lukemisesta, lyhyistä keskusteluista liittyen sarjiksiin ja musiikkiin - ja käsien sekä hiusten koskettelusta. Toisin sanoen, ei tunnu yhtään epäuskottavalta siinä vaiheessa, kun Park sanoo rakastavansa. He ovat kuin Romeo ja Julia, jotka joutuvat salaamaan rakkautensa - nyt vain tosin Eleanorin perheeltä. He saavat turvasataman Parkin vakaasta, tavallisesta perheestä.
Kirjan tärkein teema on musiikki: siitä nuoripari saa ensimmäisen puheenaiheet, kun Park nauhoittaa Eleanorille kuunneltavaksi kokoelmakasetteja. Musiikki kulkee mukana koko tarinan ajan. Pidän siitä, miten vahvasti Eleanor kokee musiikin kropassaan - siihenkin minun on helppo samaistua.
Kaikkein parasta oli, että hänellä oli päässään Parkin laulut - ja jotenkin rinnassaan.
Siinä musiikissa oli jotain. Uusi tunne. Jotenkin se puristi keuhkoja ja vatsaa. Siinä oli jotain jännittävää, jotain hermostuttavaa. Eleonorista alkoi tuntua, ettei kaikki - ettei maailma - ollut sitä mitä hän oli luullut. Se oli hyvä. Se oli maailman mahtavinta.
Loppu on yhtä aikaa ihana että kamala. Mieleeni jää pyörimään monta, monta kysymystä, mutta silti olen toiveikas.
DreamWorks on ostanut Eleanor & Park -elokuvan oikeudet, mutta en löytänyt enempää tietoa siitä, miten projekti on edennyt. Elokuva-aineksia tarinassa on enemmän kuin tarpeeksi.
Arvosanani 5+
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Ullan luetut kirjat
Notko, se lukeva peikko
Kirjaneidon tornihuone
Mustetta paperilla
Sivutiellä
Kirjaston kummitus
Samantyylisiä kirjoja:
Tähtiin kirjoitettu virhe: John Green
Eleanor & Park -soittolista Spotifyssä (laatinut Rainbow Rowell)
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Syvään veteen: Anne-Maija Aalto
Syvään veteen: Anne-Maija Aalto. Otava 2016.
"Huikean kaunis ja lohtua tuova esikoisromaani
15-vuotiaan Taikan äiti kuolee auto-onnettomuudessa, ja Taika joutuu aloittamaan uuden elämän vieraassa ympäristössä.Lukija elää surun läpi yhdessä päähenkilön kanssa, käy samoissa syvissä vesissä. Hän kovettaa itsensä kuin uutta minäänsä luova Taika, takertuu mukavaan äidinkielenopettajaan Anttiin samalla epätoivoisella hurjuudella, tulee yhtä nöyryytetyksi, hyväksyy lopulta oman haavoittuvuutensa.
Anne-Maija Aalto kuljettaa varmoin ottein niin päähenkilöä kuin lukijaakin. Kirjan jälkeen jää puhdistunut olo.
"Huikean kaunis ja lohtua tuova esikoisromaani
15-vuotiaan Taikan äiti kuolee auto-onnettomuudessa, ja Taika joutuu aloittamaan uuden elämän vieraassa ympäristössä.Lukija elää surun läpi yhdessä päähenkilön kanssa, käy samoissa syvissä vesissä. Hän kovettaa itsensä kuin uutta minäänsä luova Taika, takertuu mukavaan äidinkielenopettajaan Anttiin samalla epätoivoisella hurjuudella, tulee yhtä nöyryytetyksi, hyväksyy lopulta oman haavoittuvuutensa.
Anne-Maija Aalto kuljettaa varmoin ottein niin päähenkilöä kuin lukijaakin. Kirjan jälkeen jää puhdistunut olo.
'Minä talutin itse itseni pois jäältä ja syvistä vesistä ja nyt minä olen tässä, valmiina elämään ja pitämään hauskaa.' "
Oma arvio:
"Hei sitten, Taika-pieni. pidä itsestäsi huolta."
Minun tekee mieli sanoa, että en minä jaksa, mikset sinä pitäisi, miksei joku muu. Miksi minun täytyy, olen vasta viidentoista enkä jaksa kantaa elämän painoa yksin. Mutta en sano.
Miten mielettömän herkkää ja kaunista onkaan Taikan surun kuvaaminen tässä kirjassa! Hänen paha olonsa suorastaan huokuu kirjan sivuilta, mutta lukiessani silti oloni on koko ajan toiveikas: Taika selviää kyllä. Häneen on todella helppo samaistua, ja välillä muistutan itseäni, ettei tämä ole tosi tarina - niin totta tämä tarina voisi olla.
Taikan rakastuminen Anttiin, äikänopeen, tuo todella vahvasti minulle mieleen Riikka Pulkkisen Rajan, mutta tässä kirjassa tarina menee hiukan eri suuntaan - onneksi. Taika täyttää sisällään olevan tyhjiön rakastumalla opettajaansa, jolta hän saa toivomaansa ymmärrystä, tukea ja kannustusta. Kirjoittajapiirissä hän poimii jokaisesta Antin palautteesta hänelle itselleen sopivat palautteet, joille hän antaa uuden merkityksen. Minun ihan tekisi mieleni pelastaa Taika tulevlta häpeältä ja havahduttaa hänet hereille mielikuvitusmaailmastaan, mutta toisaalta on parempi antaa hänen oivaltaa itse.
Eikö hän tiedä, minä ajattelen. Eikö hän tiedä, että hänen on määrä pelastaa minut? Hän pitelee minun sydäntä kämmenellään, varomattomasti, huolimattomasti. Niin kuin ei ymmärtäisi, että se on lasista tehty.
Taika yrittää muuttua uudeksi, kovemmaksi Taikaksi, jotta hän saisi piilotettua surunsa muilta. Hän ystävystyy uudessa koulussa räväkän Madden kanssa, mutta Taika ei koe aidosti yhteyttä tämän kanssa. Hänen kotikaupunkiinsa jäänyt Leena on hänelle aito tuki ja turva, mutta hänenkään edessä hän ei pysty olemaan heikko. Reissu kotiseudulle uudenvuoden aikaan meinaa tuoda vanhan Taikan takaisin, mutta hän taistelee tunnekuohua vastaan.
Minä en voi sille mitään. Täällä tunnen olevani liian auki. Liian lähellä kaikkea. Turvamatka on poissa ja todellisuus on joka kulman takana. Kaikki muistuttaa äidistä.
Vesi on hyvin tärkeä teema kirjassa, kuten jo otsikkokin vihjaa. Taika tuntee välillä vetoa veden synkkään mustuuteen, ja leikittelee eräällä mökkireissulla, että vajoaisi lopullisesti veteen. Ratkaisevassa kännekohdassa Taika on menttää otteensa veden kutsulle. Myöhemmin terapeutin kanssa he puhuvat pahasta olosta vertauskuvallisesti ihmisen sisällä olevina vesinä: kuinka niiden ei saa antaa nousta liian ylös ja viedä mennessään, kuinka ne on tunnettava.
Syvään veteen on aivan ihastuttavan herkkä, kaunis ja tunteikas kirja. Tämä antaa toivoa!
Syvään veteen sai kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikilpailussa 2015.
Arvosanani 4,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
Samantyylisiä kirjoja:
Muissa blogeissa:
maanantai 11. huhtikuuta 2016
torstai 7. huhtikuuta 2016
North End -trilogia: Laura Lähteenmäki
Niskaan putoava taivas: Laura Lähteenmäki. WSOY 2012.
"Hän oli vain luullut nähneensä unta, seisseensä horteessa ikkunassa ja kuvitelleensa. Mutta nyt hän ei luullut mitään, ei kuvitellut vaan oli varma. Pojan pelästyneestä katseesta, silmistä jotka yrittivät kertoa jotakin. Kädestä joka oli painettu vasten ovea. Valkoisesta kämmenestä lasilla.
Viikko ilman vanhempia on aluksi onnenpotku – viimeinkin neljätoistavuotias Tekla voi tehdä mitä haluaa ja tutustua North Endin naapureihinsa, Lunaan, Aasaan ja Havuun. Mutta viikon edetessä eteen kasaantuu kysymyksiä kuin loputonta lunta taloyhtiön pihalle: Ketkä tekevät iskun North Endin suklaatehtaaseen, majaileeko maanalaisissa varastoissa ylimääräistä väkeä, minne pikkuveli katoaa?
Unelmaviikosta painajaiseen. Itkusta nauruun. Niskaan putoava taivas aloittaa uuden nuortenkirjasarjan ja kuvaa Muutoksen jälkeistä aikaa, jossa luonnonvarat loppuvat, talvet ovat hyisiä ja vaatteet tuunataan äideiltä tyttärille. Se on maailma, josta monet ovat unelmoineet, mutta joka voi olla myös ahdas ja pelottava."
Oma arvio:
Ihastuin Laura Lähteenmäen kieleen ja kirjoitustyyliin, kun luin hänen nuortenkirjansa Nut Case. Niinpä ilahduin, kun löysin tämän hänen kirjoittamansa dystopisen North End -trilogian. Olen näitä trilogian osia kirjastossa monesti käsissäni hypistellyt, mutten ole aiemmin innostunut näitä lainaamaan.
Niskaan putoava taivas kertoo hyvin moniulotteisesti neljätoistavuotiaan Teklan tarinan, joka jää sattumien vuoksi viikoksi kahdestaan kotiinsa pikkuveljensä Kaurin kanssa. Tekla on muuttanut perheineen äskettäin hyiseen North Endiin, makeistehtaan työntekijöiden asuntoalueelle, eikä tunne oikein ketään. Pikkuveli lintsaa koulusta, opettajat ovat oudon tiukkapipoisia ja asunnon lämmittäminen ei olekaan niin helppoa - varsinkaan, jos lainaa viimeiset lämmitykseen käytettävät juparikokassit naapurin söpölle Havulle. Lisäksi tehdasalueella liikkuu outoja hiippareita.
Alussa Tekla halveksii alueen nuoria, jotka näyttävät toppakamppeissaan hänestä käveleviltä toukilta. Tytöt eivät juurikaan meikkaa tai laita hiuksiaan. Tekla on ollut aiemmassa kotikaupungissaan suosittu, pukeutunut muodikkaasti ja hänellä on ollut pientä kipinää Lennyn kanssa. Nyt häntä katsotaan karsaasti, hän ei tahdo sopeutua North Endin tuhansiin sääntöihin eikä ilmanalaan. Hän ikävöi ystäväänsä Siria ja Lennyä, joiden hän odottaakin tulevan parin päivän päästä synttäreilleen.
Kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuden Suomeen jälkeen Muutoksen. Tehdasta epäillään käyttävän kaakaoplantaaseillaan lapsityövoimaa, mutta tehdas vakuuttelee, ettei näin ole. Silti äärijärjestöt eivät usko tehtaan vakuutteluja - ja iskevät tehtaalle juuri pahimpaan joulusesonkiaikaan.
Niskaan putoava taivas on minusta melko synkkäpiirteinen kirja, mutta ei kuitenkaan liian masentava. Ihmiset joutuvat säännöstelemään kaikkea, ja saunassa käydäkseen täytyy polkea ensin crosstrainerilla lisävirtaa. Asuntoja saa lämmittää vain tiettyinä kellonaikoina ja ruokaostokset tehdään nettitilauksina kotiovelle. Herkkujen ostaminen on turhaa ylellisyyttä. Teklaa moititaan koulussa siitä, että hän on syönyt jäätelöä, silä asuntojen alhaalla sijaitsevan yhdyskäytävän yhteisissä pakastimissa ei saisi säilyttää herkkuja. Maailman ilmasto on muuttunut niin rankasti, että kaakaoviljelmiä on Italian korkeudella.
Pidän siitä, ettei Tekla saa tarinassa asioita sujumaan unelmiensa mukaisesti, vaan saa huomata, että hänen on opittava selviytymään nyt uudessa yhteisössä. Hän ystävystyy viimein talon nuorten kanssa, mutta Havu jää hänelle tavoittamattomaksi. Hänen entisistä ystävistään paljastuu ikäviä asioita, joten hänen on suunnattava katseensa kohti uutta. Tekla on luonteeltaan juuri niin naiivi ja lyhytkatseinen, kuin 14-vuotiaalta voi odottaa, mutta jotain kasvamista tarinan loppuun mennessä hänessä tapahtuu.
Mielelläni jatkan tämän sarjan lukemista ja saan tietää, miten elämä tehdasalueella jatkuu iskujen jälkeen.
Arvosanani 3,5
Tämän kirjan lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa:
Kirjamielellä
Vinttikamarissa
Sinisen linnan kirjasto
Mari A:n kirjablogi
Kaiken peittävä tulva: Laura Lähteenmäki. WSOY 2013.
"16-vuotias Luna haaveilee laulavansa itsensä pois North Endistä, jättävänsä taakseen vaarallisen tulvan ja ihmisten epäluulon.
Aurinko paistaa pitkän talven jälkeen, mutta kevät ei herätä suljettua tehdasta henkiin, ei täytä ruokakaappeja, ei saa ihmisiä iloisiksi. Jopa parhaat ystävät syyttävät Lunaa, tehtaanjohtajan tytärtä, töiden loppumisesta. Onneksi Lunalla on laulunsa — sama jolla äiti 16 vuotta sitten voitti viimeiset Euroviisut. Kun Luna laulaa kilpailuissa, hänellä on yllään äidin mekko ja kaulallaan äidin koru. Hän on kopio äidistä, jota ei enää ole.
Kaiken peittävä tulva kuvaa koskettavasti ystävyyden ja ymmärryksen kaipuuta vaikeiden luonnonolojen, romahtaneen maailmantalouden ja energiakriisin pimentämässä maailmassa."
Oma arvio:
Olen hyvin ilahtunut, että tässä North End -trilogian toisessa osassa on eri päähenkilö ja kertojaääni kuin Tekla, sillä en olisi ehkä jaksanut häntä enää enempää. Luna on mielestäni hiukan kypsempi ja mukavampi henkilöhahmo seurata kuin naiivi Tekla.
Luna on tehtaanjohtajan tytär ja Havun tyttöystävä, mutta nyt myös hyljeksitty, kun suklaatehdas on mennyt nurin terrori-iskujen jälkeen ja todella moni jäänyt työttömäksi. Havu alkaa tuntua etäisemmältä, Aava sairastuu typerän tempauksensa takia ja Teklan aika menee kerätessä romua talosta taloon - hänet on erotettu koulusta. Lunan kotiin on majoitettu kaksi kaakaoplantaaseilta pelastettua nuorukaista, Inak ja Lois, jotka ahkerasti opettelevat suomea ja sopeutuvat perheenjäseniksi. He ovatkin mukavan piristäviä hahmoja. Lunan isä murehtii tulvaa, jonka uhka alkaa olla yhä ilmeisempi, kun kaikki talven aikana sataneet lumet alkavat sulaa.
Lunan onneksi hänellä on äidiltä peritty laulun lahja, ja hän alkaa harjoitella Donate it! -kilpailua varten. Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin minusta Lunan valmistautuminen kilpailuun. Havulta hän ei juuri tukea saa, sillä hän ei ole uskaltanut edes kertoa poikaystävälleen kilpailusta. Kun koulussa sattuu inhottava välikohtaus, Havu osoittautuu todella ärsyttävän välinpitämättömäksi Lunaa kohtaan. Lopussa selviää syy Havun käytökseen, mutta hän saa minut kihisemään kiukusta, enkä oikein muutenkaan syttynyt heidän valjusta romanssistaan. Lisäksi koulun rehtoraatti on raivostuttavan epäoikeudenmukainen Lunaa kohtaan, ja sillä pidänkin tytöstä kovasti, että hän pitää siitä huolimatta pintansa - koulusta erottamisen uhalla.
Tämä kirja on, kuten sarjan ensimmäinenkin osa, toisaalta hyvin mielenkiintoinen kuvaus siitä, mihin ihmisen toiminta voisi pahimmillaan johtaa. Valtavat tulvat ovat ihan tätä päivää jo muualla maailmassa, ja onhan viime talvina myös Suomessa nähty tulvavesien mahti, joskaan ei ihan näin dramaattisesti kuin tässä kirjassa. Ihmisillä on pulaa kaikesta, koulutkaan eivät ole turvassa poliittiselta propagandalta, ruuasta, vaatteista ja lähes kaikesta on pulaa eikä ihmisten luotto tulevaisuuteen ole kovinkaan vahva.
Ja sitten isä taas selitti, ettei kukaan yksittäinen ihminen, kansa tai suuryritys halunnut olla syyllinen ilmaston äkilliseen muutokseen, energiapulaan tai siihen ettei vaihtoehtoja ollut kehitetty ajoissa. Oli ollut yleistä hokea - niin taulussa, koulun oppimateriaalissa kuin lastenlauluissa - ettei kukaan ollut syyllinen. Ettei luonnolle ja elinoloille mahtanut mitään, että historia toisti itseään. Jotkut pahkapäät eivät olleet edes uskoneet ilmastonmuutokseen.
Luna pääsee lopussa hetkeksi maistamaan makeampaa elämää Etelässä, jossa laulukilpailu järjestetään. Pelkäsin, että jollain tapaa hänen esiintymisensa menisi pieleen, sillä kirjassa on jotenkin koko ajan pahaenteinen kaiku. Kirjan lopussa tulee parikin yllättävää käännettä, jotka hiukan nostavat tätä tarinaa paremmaksi. Jotenkin tämä sarja ei vain pääse täyteen loistoonsa.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on lainattu kirjastosta.
Muissa blogeissa:
Notko, se lukeva peikko
Kirjavinkit (Mikko Saari)
Mustemaailmani
Narseskan kirjanurkkaus
"Hän oli vain luullut nähneensä unta, seisseensä horteessa ikkunassa ja kuvitelleensa. Mutta nyt hän ei luullut mitään, ei kuvitellut vaan oli varma. Pojan pelästyneestä katseesta, silmistä jotka yrittivät kertoa jotakin. Kädestä joka oli painettu vasten ovea. Valkoisesta kämmenestä lasilla.
Viikko ilman vanhempia on aluksi onnenpotku – viimeinkin neljätoistavuotias Tekla voi tehdä mitä haluaa ja tutustua North Endin naapureihinsa, Lunaan, Aasaan ja Havuun. Mutta viikon edetessä eteen kasaantuu kysymyksiä kuin loputonta lunta taloyhtiön pihalle: Ketkä tekevät iskun North Endin suklaatehtaaseen, majaileeko maanalaisissa varastoissa ylimääräistä väkeä, minne pikkuveli katoaa?
Unelmaviikosta painajaiseen. Itkusta nauruun. Niskaan putoava taivas aloittaa uuden nuortenkirjasarjan ja kuvaa Muutoksen jälkeistä aikaa, jossa luonnonvarat loppuvat, talvet ovat hyisiä ja vaatteet tuunataan äideiltä tyttärille. Se on maailma, josta monet ovat unelmoineet, mutta joka voi olla myös ahdas ja pelottava."
Oma arvio:
Ihastuin Laura Lähteenmäen kieleen ja kirjoitustyyliin, kun luin hänen nuortenkirjansa Nut Case. Niinpä ilahduin, kun löysin tämän hänen kirjoittamansa dystopisen North End -trilogian. Olen näitä trilogian osia kirjastossa monesti käsissäni hypistellyt, mutten ole aiemmin innostunut näitä lainaamaan.
Niskaan putoava taivas kertoo hyvin moniulotteisesti neljätoistavuotiaan Teklan tarinan, joka jää sattumien vuoksi viikoksi kahdestaan kotiinsa pikkuveljensä Kaurin kanssa. Tekla on muuttanut perheineen äskettäin hyiseen North Endiin, makeistehtaan työntekijöiden asuntoalueelle, eikä tunne oikein ketään. Pikkuveli lintsaa koulusta, opettajat ovat oudon tiukkapipoisia ja asunnon lämmittäminen ei olekaan niin helppoa - varsinkaan, jos lainaa viimeiset lämmitykseen käytettävät juparikokassit naapurin söpölle Havulle. Lisäksi tehdasalueella liikkuu outoja hiippareita.
Alussa Tekla halveksii alueen nuoria, jotka näyttävät toppakamppeissaan hänestä käveleviltä toukilta. Tytöt eivät juurikaan meikkaa tai laita hiuksiaan. Tekla on ollut aiemmassa kotikaupungissaan suosittu, pukeutunut muodikkaasti ja hänellä on ollut pientä kipinää Lennyn kanssa. Nyt häntä katsotaan karsaasti, hän ei tahdo sopeutua North Endin tuhansiin sääntöihin eikä ilmanalaan. Hän ikävöi ystäväänsä Siria ja Lennyä, joiden hän odottaakin tulevan parin päivän päästä synttäreilleen.
Täällä haisivat vain juparikot ja joskus tehdas. Melkein aina ilmassa leijui palavien pellettien katku.--- Äidin takki oli liian ohut pohjoiseen. Tekla haaveili paksusta toppatakista uskomatta saavansa sellaista. Uudet takit olivat kalliita ja äiti vannoi kaikessa - myös vaatteissa - kierrätykseen.
Kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuden Suomeen jälkeen Muutoksen. Tehdasta epäillään käyttävän kaakaoplantaaseillaan lapsityövoimaa, mutta tehdas vakuuttelee, ettei näin ole. Silti äärijärjestöt eivät usko tehtaan vakuutteluja - ja iskevät tehtaalle juuri pahimpaan joulusesonkiaikaan.
Niskaan putoava taivas on minusta melko synkkäpiirteinen kirja, mutta ei kuitenkaan liian masentava. Ihmiset joutuvat säännöstelemään kaikkea, ja saunassa käydäkseen täytyy polkea ensin crosstrainerilla lisävirtaa. Asuntoja saa lämmittää vain tiettyinä kellonaikoina ja ruokaostokset tehdään nettitilauksina kotiovelle. Herkkujen ostaminen on turhaa ylellisyyttä. Teklaa moititaan koulussa siitä, että hän on syönyt jäätelöä, silä asuntojen alhaalla sijaitsevan yhdyskäytävän yhteisissä pakastimissa ei saisi säilyttää herkkuja. Maailman ilmasto on muuttunut niin rankasti, että kaakaoviljelmiä on Italian korkeudella.
Pidän siitä, ettei Tekla saa tarinassa asioita sujumaan unelmiensa mukaisesti, vaan saa huomata, että hänen on opittava selviytymään nyt uudessa yhteisössä. Hän ystävystyy viimein talon nuorten kanssa, mutta Havu jää hänelle tavoittamattomaksi. Hänen entisistä ystävistään paljastuu ikäviä asioita, joten hänen on suunnattava katseensa kohti uutta. Tekla on luonteeltaan juuri niin naiivi ja lyhytkatseinen, kuin 14-vuotiaalta voi odottaa, mutta jotain kasvamista tarinan loppuun mennessä hänessä tapahtuu.
Mielelläni jatkan tämän sarjan lukemista ja saan tietää, miten elämä tehdasalueella jatkuu iskujen jälkeen.
Arvosanani 3,5
Tämän kirjan lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa:
Kirjamielellä
Vinttikamarissa
Sinisen linnan kirjasto
Mari A:n kirjablogi
Kaiken peittävä tulva: Laura Lähteenmäki. WSOY 2013.
"16-vuotias Luna haaveilee laulavansa itsensä pois North Endistä, jättävänsä taakseen vaarallisen tulvan ja ihmisten epäluulon.
Aurinko paistaa pitkän talven jälkeen, mutta kevät ei herätä suljettua tehdasta henkiin, ei täytä ruokakaappeja, ei saa ihmisiä iloisiksi. Jopa parhaat ystävät syyttävät Lunaa, tehtaanjohtajan tytärtä, töiden loppumisesta. Onneksi Lunalla on laulunsa — sama jolla äiti 16 vuotta sitten voitti viimeiset Euroviisut. Kun Luna laulaa kilpailuissa, hänellä on yllään äidin mekko ja kaulallaan äidin koru. Hän on kopio äidistä, jota ei enää ole.
Kaiken peittävä tulva kuvaa koskettavasti ystävyyden ja ymmärryksen kaipuuta vaikeiden luonnonolojen, romahtaneen maailmantalouden ja energiakriisin pimentämässä maailmassa."
Oma arvio:
Olen hyvin ilahtunut, että tässä North End -trilogian toisessa osassa on eri päähenkilö ja kertojaääni kuin Tekla, sillä en olisi ehkä jaksanut häntä enää enempää. Luna on mielestäni hiukan kypsempi ja mukavampi henkilöhahmo seurata kuin naiivi Tekla.
Luna on tehtaanjohtajan tytär ja Havun tyttöystävä, mutta nyt myös hyljeksitty, kun suklaatehdas on mennyt nurin terrori-iskujen jälkeen ja todella moni jäänyt työttömäksi. Havu alkaa tuntua etäisemmältä, Aava sairastuu typerän tempauksensa takia ja Teklan aika menee kerätessä romua talosta taloon - hänet on erotettu koulusta. Lunan kotiin on majoitettu kaksi kaakaoplantaaseilta pelastettua nuorukaista, Inak ja Lois, jotka ahkerasti opettelevat suomea ja sopeutuvat perheenjäseniksi. He ovatkin mukavan piristäviä hahmoja. Lunan isä murehtii tulvaa, jonka uhka alkaa olla yhä ilmeisempi, kun kaikki talven aikana sataneet lumet alkavat sulaa.
---Mutta enää hän ei ollut tehtaan Luna, pelkkä äitinsä jatke, vaan hän laulaisi äitinsä kunniaksi, hän laulaisi omaksi ilokseen, hän laulaisi paokseen täältä pois.
Lunan onneksi hänellä on äidiltä peritty laulun lahja, ja hän alkaa harjoitella Donate it! -kilpailua varten. Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin minusta Lunan valmistautuminen kilpailuun. Havulta hän ei juuri tukea saa, sillä hän ei ole uskaltanut edes kertoa poikaystävälleen kilpailusta. Kun koulussa sattuu inhottava välikohtaus, Havu osoittautuu todella ärsyttävän välinpitämättömäksi Lunaa kohtaan. Lopussa selviää syy Havun käytökseen, mutta hän saa minut kihisemään kiukusta, enkä oikein muutenkaan syttynyt heidän valjusta romanssistaan. Lisäksi koulun rehtoraatti on raivostuttavan epäoikeudenmukainen Lunaa kohtaan, ja sillä pidänkin tytöstä kovasti, että hän pitää siitä huolimatta pintansa - koulusta erottamisen uhalla.
Tämä kirja on, kuten sarjan ensimmäinenkin osa, toisaalta hyvin mielenkiintoinen kuvaus siitä, mihin ihmisen toiminta voisi pahimmillaan johtaa. Valtavat tulvat ovat ihan tätä päivää jo muualla maailmassa, ja onhan viime talvina myös Suomessa nähty tulvavesien mahti, joskaan ei ihan näin dramaattisesti kuin tässä kirjassa. Ihmisillä on pulaa kaikesta, koulutkaan eivät ole turvassa poliittiselta propagandalta, ruuasta, vaatteista ja lähes kaikesta on pulaa eikä ihmisten luotto tulevaisuuteen ole kovinkaan vahva.
Ja sitten isä taas selitti, ettei kukaan yksittäinen ihminen, kansa tai suuryritys halunnut olla syyllinen ilmaston äkilliseen muutokseen, energiapulaan tai siihen ettei vaihtoehtoja ollut kehitetty ajoissa. Oli ollut yleistä hokea - niin taulussa, koulun oppimateriaalissa kuin lastenlauluissa - ettei kukaan ollut syyllinen. Ettei luonnolle ja elinoloille mahtanut mitään, että historia toisti itseään. Jotkut pahkapäät eivät olleet edes uskoneet ilmastonmuutokseen.
Luna pääsee lopussa hetkeksi maistamaan makeampaa elämää Etelässä, jossa laulukilpailu järjestetään. Pelkäsin, että jollain tapaa hänen esiintymisensa menisi pieleen, sillä kirjassa on jotenkin koko ajan pahaenteinen kaiku. Kirjan lopussa tulee parikin yllättävää käännettä, jotka hiukan nostavat tätä tarinaa paremmaksi. Jotenkin tämä sarja ei vain pääse täyteen loistoonsa.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on lainattu kirjastosta.
Muissa blogeissa:
Notko, se lukeva peikko
Kirjavinkit (Mikko Saari)
Mustemaailmani
Narseskan kirjanurkkaus
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Suuri suomalainen kummituskirja - kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen: Eero Ojanen
Suuri suomalainen kummituskirja - kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen: Eero Ojanen. Minerva 2016.
"Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet tarinat toisesta todellisuudesta, näkymättömästä maailmasta, jonka asukkaat joskus vierailevat keskuudessamme. Yliluonnolliset ilmiöt ja kummitukset elävät edelleen vahvasti suomalaisessa kertomusperinteessä. Kirjailija Eero Ojanen on koonnut hyytävimmistä suomalaisista kummitustarinoista kiehtovan kirjan.
Hyvistä tarinoista on monenlaisia versioita. Näihin kohtaamisiin on kuitenkin perinteisesti liittynyt tunne siitä, että tässä paikassa on jotain selittämätöntä, täällä on joku muukin kuin minä.
Tavallisesti tarinoiden keskushahmona on kuollut ihminen, joka jostain syystä ja jossain muodossa on jäänyt elävien keskelle. Kummitus voi olla joku hyvin tiedossa oleva henkilö, kuten talon entinen asukas tai muuten tiettyyn paikkaan sidoksissa oleva persoona. Usein kummitus liittyy jollain tavalla selvittämättömiin asioihin, rikokseen tai muuten äkkinäiseen kuolemaan.
Mutta kummitus voi olla myös sanansaattaja, vainaja joka tulee vielä kerran kuolemansa jälkeen tervehtimään läheisiä ihmisiä ja tuttuja paikkoja. Kummitus voi myös ilmoittaa jostain tulevasta tapahtumasta tai varoittaa etukäteen vaarallisesta tilanteesta, vaikkapa siitä, että joku läheinen ihminen on juuri sillä hetkellä kuollut.
Kummituksia on tavattu aina ja kaikkina aikoina, mutta vakavat kriisiajat, kuten sodat, ovat niille erityisen otollista aikaa."
Oma arvio:
Minulle tuli niin nostalginen olo lukiessani tätä kirjaa! Kertovatkohan lapset enää toisilleen karmaisevia kummitusjuttuja illan hämärissä, vai onko tämä jo ihan kadonnut kansanperinne?
Eero Ojanen on koonnut mahtavan määrän kummitustarinoita näiden kansien väliin, ja vaikka suhtaudunkin melko skeptisesti monen tarinan todenperäisyyteen, luin niitä ahmimalla ja mieleeni muistui heti myös lapsuudessani kuulemia, jollekin tutuntutuntutulle sattuneita kummia kokemuksia. Itse en ole koskaan kokenut mitään kohtaamista henkiolentojen kanssa, ja olenkin aina ajatellut, että suurin osa tarinoista selittyy jollain sattumuksella tai esimerkiksi sillä, että uskonnollisessa yhteisössä on peloteltu lapsia liikaa piruilla sun muilla, jolloin mielikuvitus on lähtenyt laukkaamaan. Tarinat ovat kuitenkin tarinoita, ja tarinakokoelmahan tämä kirja onkin.
Kirjasta löytyy paljon muutakin kuin haamuja, enkeleitä ja räyhähenkiä: ihmiset ovat kokeneet erilaisia enteitä eli etiäisiä esimerkiksi ennen jonkun kuolemaa. Enneunet näyttävät olevan hyvin yleisiä, ja itsekin myönnän nähneeni sellaisia. Sattumaa tai ei... Monet tarinoista ovat hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvattuja, joissakin tarinoissa on koettu rakennuksista kuuluvaa koputtelua, ovien avautumista, tuulen henkäyksiä jne. Ihmeekseni pirujuttuja ei kirjan sivuilla juurikaan vilise, vaikka juuri niillä me lapsena monesti kauhistelimme.
Minua kiinnostaa erityisesti sota-ajan tarinat, joissa sotilaat kokevat saavansa erilaisia varoituksia, joiden ansioista he pelastuivat pommituksilta. Myös sodassa olleiden omaisilla vaikuttaa olleen paljon etiäisiä ja enneunia, jotka ovat ennustaneet yleensä läheisen kuolemaa.
Myös erilaiset paikallistarinat ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikka harmikseni omalta asuinseudultani löytyy kirjasta melko vähän juttuja.
Suuri suomalainen kummituskirja kokoaa kansiensa sisään mainion siivun suomalaista kummitustarinoiden historiaa. Eero Ojanen on käyttänyt päälähteenään Suomen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaa, ja sen lisäksi kirjan lopussa vaikuttava lähde- ja kirjallisuusluettelo, josta voi löytää lisää luettavaa, mikäli aihe kiinnostaa. Kirjan tarinat on koottu omiin lukuihinsa aihepiireittäin, mikä helpottaa tietyntyyppisten juttujen löytämistä.
Tätä ei ehkä kannattaisi lukea yhteen pötköön, niin kuin minä tein, sillä monien lyhyiden, välillä tavalla tai toisella toisiaan toistavien tarinoiden jatkuva lukeminen voi tuntua, noh, toistavalta. Siksi aion palata tähän myöhemmin uudelleen niin, että selaan jutun sieltä, toisen täältä. Näin voin keskittyä tarinoiden syövereihin paremmin.
Arvosanani 4
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
Osallistun tällä kirjalla samalla Hämärän jälkeen -kauhukirjallisuushaasteeseen.
Suuri suomalainen kummituskirja muissa blogeissa:
Leena Lumi
Hyvistä tarinoista on monenlaisia versioita. Näihin kohtaamisiin on kuitenkin perinteisesti liittynyt tunne siitä, että tässä paikassa on jotain selittämätöntä, täällä on joku muukin kuin minä.
Tavallisesti tarinoiden keskushahmona on kuollut ihminen, joka jostain syystä ja jossain muodossa on jäänyt elävien keskelle. Kummitus voi olla joku hyvin tiedossa oleva henkilö, kuten talon entinen asukas tai muuten tiettyyn paikkaan sidoksissa oleva persoona. Usein kummitus liittyy jollain tavalla selvittämättömiin asioihin, rikokseen tai muuten äkkinäiseen kuolemaan.
Mutta kummitus voi olla myös sanansaattaja, vainaja joka tulee vielä kerran kuolemansa jälkeen tervehtimään läheisiä ihmisiä ja tuttuja paikkoja. Kummitus voi myös ilmoittaa jostain tulevasta tapahtumasta tai varoittaa etukäteen vaarallisesta tilanteesta, vaikkapa siitä, että joku läheinen ihminen on juuri sillä hetkellä kuollut.
Kummituksia on tavattu aina ja kaikkina aikoina, mutta vakavat kriisiajat, kuten sodat, ovat niille erityisen otollista aikaa."
Oma arvio:
Joroisissa mies kulki tiellä, kun hänen rinnalleen ilmestyi kävelemään mies valkeissa vaatteissa. "Kulje vain rauhassa, kulkekaamme yhdessä", mies sanoi ja hävisi. Sen sanottiin olevan kanavaan hukkunut mies.
Minulle tuli niin nostalginen olo lukiessani tätä kirjaa! Kertovatkohan lapset enää toisilleen karmaisevia kummitusjuttuja illan hämärissä, vai onko tämä jo ihan kadonnut kansanperinne?
Eero Ojanen on koonnut mahtavan määrän kummitustarinoita näiden kansien väliin, ja vaikka suhtaudunkin melko skeptisesti monen tarinan todenperäisyyteen, luin niitä ahmimalla ja mieleeni muistui heti myös lapsuudessani kuulemia, jollekin tutuntutuntutulle sattuneita kummia kokemuksia. Itse en ole koskaan kokenut mitään kohtaamista henkiolentojen kanssa, ja olenkin aina ajatellut, että suurin osa tarinoista selittyy jollain sattumuksella tai esimerkiksi sillä, että uskonnollisessa yhteisössä on peloteltu lapsia liikaa piruilla sun muilla, jolloin mielikuvitus on lähtenyt laukkaamaan. Tarinat ovat kuitenkin tarinoita, ja tarinakokoelmahan tämä kirja onkin.
Kirjasta löytyy paljon muutakin kuin haamuja, enkeleitä ja räyhähenkiä: ihmiset ovat kokeneet erilaisia enteitä eli etiäisiä esimerkiksi ennen jonkun kuolemaa. Enneunet näyttävät olevan hyvin yleisiä, ja itsekin myönnän nähneeni sellaisia. Sattumaa tai ei... Monet tarinoista ovat hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvattuja, joissakin tarinoissa on koettu rakennuksista kuuluvaa koputtelua, ovien avautumista, tuulen henkäyksiä jne. Ihmeekseni pirujuttuja ei kirjan sivuilla juurikaan vilise, vaikka juuri niillä me lapsena monesti kauhistelimme.
Minua kiinnostaa erityisesti sota-ajan tarinat, joissa sotilaat kokevat saavansa erilaisia varoituksia, joiden ansioista he pelastuivat pommituksilta. Myös sodassa olleiden omaisilla vaikuttaa olleen paljon etiäisiä ja enneunia, jotka ovat ennustaneet yleensä läheisen kuolemaa.
Eräs mies sai ääneltä käskyn perääntyä tulituksen alta. Hän otti varoituksen vakavasti ja ajatteli kertoa siitä muille, mutta kehotus perääntymiseen olisi ollut kapinaa. Hän päätti lopulta vain lähteä ja hänen pelkkä esimerkkinsä sai muut sillä kertaa mukaan. Hetken päästä paikkaan tuli osuma, joka olisi surmannut heidät kaikki.
Myös erilaiset paikallistarinat ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikka harmikseni omalta asuinseudultani löytyy kirjasta melko vähän juttuja.
Reinilän kartanossa Oulussa majailee kummitus. Talon kummitus Alexander antoi merkkejä itsestään talossa toimivan yrityksen kehittämispäivillä, kun valot alkoivat elää omaa elämäänsä ---
Suuri suomalainen kummituskirja kokoaa kansiensa sisään mainion siivun suomalaista kummitustarinoiden historiaa. Eero Ojanen on käyttänyt päälähteenään Suomen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaa, ja sen lisäksi kirjan lopussa vaikuttava lähde- ja kirjallisuusluettelo, josta voi löytää lisää luettavaa, mikäli aihe kiinnostaa. Kirjan tarinat on koottu omiin lukuihinsa aihepiireittäin, mikä helpottaa tietyntyyppisten juttujen löytämistä.
Tätä ei ehkä kannattaisi lukea yhteen pötköön, niin kuin minä tein, sillä monien lyhyiden, välillä tavalla tai toisella toisiaan toistavien tarinoiden jatkuva lukeminen voi tuntua, noh, toistavalta. Siksi aion palata tähän myöhemmin uudelleen niin, että selaan jutun sieltä, toisen täältä. Näin voin keskittyä tarinoiden syövereihin paremmin.
Arvosanani 4
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
Osallistun tällä kirjalla samalla Hämärän jälkeen -kauhukirjallisuushaasteeseen.
Suuri suomalainen kummituskirja muissa blogeissa:
Leena Lumi
lauantai 2. huhtikuuta 2016
Hyvää kansainvälistä lastenkirjapäivää!
Tänään on satusetä H. C. Andersenin syntymäpäivä ja samalla kansainvälinen lastenkirjapäivä, jota on vietetty jo vuodesta 1967 lähtien. Sen kunniaksi olemme tutustuneet lasteni kanssa (tyttö 8 vuotta ja poika 6 vuotta) pariin uutukaiseen lastenkirjaan.
Seikkailu Robomaassa: Zapf. Suomentanut Seija Kukkonen. Mäkelä 2016. Tavutettu suuraakkosin. 35 sivua.
"Aku päätyy koulumatkalla taikaportin kautta robottien valtakuntaan. Hän haluaisi palata kotiin, mutta joutuu pikkurobottien hyökkäyksen kohteeksi. Ja ne rikkovat hänen portinavaajansa! Akun onneksi paikalle ilmestyy Beta, robottien jättiläinen... "
Kirjatiikeri-sarjaan kuuluvat:
Aarteenmetsästäjät
Palokunta paikalle!
Delfiinitarinoita
Prinsessa Tuulispää
Varkaat kiinni!
Oikea ballerina
Kilpa-autojen lumoissa
Poni pelastaa prinsessan
Kolme uteliasta pikkudinoa
Puumajassa tapahtuu
Hevostarinoita
Vauhdikas päivä eläinlääkärissä
Veikeä metsänväki
Lentäjätarinoita
Ihanat ponit
Seikkailu Robomaassa
Oma arvio:
Akun tarina on minun mielestäni sopivan vauhdikas ja jännittävä, ja sopii erityisesti juuri lukemaan oppineille pojille, joille on yleensä vaikea löytää kiinnostavaa luettavaa. Robomaan roboteista osa on pahoja, jotka yrittävät tavoitella Akun kaukosäädintä, mutta pojan kanssa liittoutuu suuri, mutta ystävällinen Beta-robotti, joka on myös lasteni mielestä kirjan paras hahmo.
Kirjan kuvituksen värimaailma on melko tummanpuhuva, mutta sopiikin aiheeseen hyvin. Kuvat ovat selvärajaisia ja mukavia katsella, joten tämä menee kuvakirjan asemesta iltasatuna pienemmillekin, jotka kaipaavat hurjempia tarinoita. Poikaani vaivaa vain se, että Akun kaukosäädin näyttää kuulemma liikaa suurennuslasilta.
Molemmat lapsistani harmittelee sitä, kun Aku joutuu lähtemään lopuksi pois Robomaasta ja jättämään hyvästit Betalle. Ehkäpä he tapaavat vielä? Tytön mielestä kirja olisi saanut olla pidempi, mutta poika oli tyytyväinen tarinan pituuteen.
Lasten arvosana:
Tyttö:
Poika:
Oma arvosanani 4-
100 asiaa jotka haluat tietää: Alex Frith, Minna Lacey , Jerome Martin ja Jonathan Melmoth. Kuvittanut Federico Mariani ja Jorge Martin . Suomentanut Reija Jousjärvi. Lasten keskus 2016. 127 sivua.
"Kukapa ei haluaisi tietää, miten maailman korkein pilvenpiirtäjä pysyy pystyssä. Tai mitä yhteistä on kynällä ja timantilla. Entä kuka varastikaan Einsteinin aivot?
Uusi inspiroiva lasten tietokirja kertoo hauskasti ja elävästi sata tärppiä luonnontieteiden eri aloilta. Tuhti tietopaketti on täynnä havainnollistavia kuvia ja tarkasti rajattuja tietoiskuja, joissa kerrotaan ihmeellisestä ja monimuotoisesta ympäristöstämme. Kirja avaa lapselle aivan uuden maailman aina solutasolta avaruuteen, herättää uteliaisuuden ja vastaa loputtomaan tiedonjanoon. Tämä opus koukuttaa myös aikuisen!"
Oma arvio:
Poikkeuksellisesti arvioimme myös lasten tietokirjan, koska tämä vain vaikutti todella mielenkiintoiselta. Kansikuva on ainakin järjettömän houkutteleva!
Tämä kirja todellakin koukuttaa aikuisen, sillä monet tietopläjäykset ovat minulle ihan uusia. Jokaiselle löytyy jotakin: minua kiinnostaa kaikki avaruuteen liittyvät, kun taas lapset kiinnostuvat eläimistä ja kuuluisista tiedemiehistä ja -naisista kertovista faktoista. Luimme mielenkiinnolla Darwinin luonnonvalinnan teoriasta, Albert Einsteinista ja Marie Curiesta.
Pojan sanojen mukaan kirjan mielenkiintoisin kohta olikin "mies, jonka aivot lääkäri otti talteen", eli Einstein. Tyttöä kiinnosti eniten koralliriutoista kertova fakta, koska se oli hänen mielestään vain niin hieno.
Tämän tietokirjan voi ottaa aina uudelleen esiin ja poimia faktan sieltä, toisen täältä. Pojan mielestä kirja on kuulemma liian pitkä, mutta tyttö olisi kaivannut lisää sivuja. Omasta mielestäni tämä olisi mahtava lahja tieteestä kiinnostuneelle koululaiselle, niin pojalle kuin tytöllekin, sillä kuten aiemmin mainitsin, tästä löytyy todella monipuolisesti eri aiheita. Tosin eläintiedettä olisimme kaivanneet kirjan sivuille lisää.
Kirjan kuvitukset ovat todella mahtavia, siitä iso plussa!
Lasten arvosanat:
Poika:
Tyttö:
Minun arvosanani on 4,5
Molemmat kirjat ovat arvostelukappaleita, kiitos kustantajille!
perjantai 1. huhtikuuta 2016
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)