maanantai 8. helmikuuta 2016

DIMILY-trilogia: Estelle Maskame

DIMILY - Rakastan : Estelle Maskame. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2016.

 Englanninkielinen alkuteos (2015): Did I Mention I Love You?

"Kun 16-vuotias Eden Munro päättää viettää kesän isänsä ja tämän uuden vaimon luona Santa Monican rantakaupungissa Kaliforniassa, hän ei arvaa, mihin tuli oikein lähteneeksi. Edenillä on nyt arjessaan kolme uutta velipuolta, joista vanhin on Tyler Bruce, paha poika, jolla on lyhyt pinna ja iso ego.

Eden tulee vedetyksi mukaan Tylerin ystäväpiiriin ja kalifornialaiseen teinielämään. Yrittäessään oppia ymmärtämään Tyleriä hän huomaa olevansa peruuttamattomasti ihastumassa siihen ainoaan väärään – velipuoleensa. Lisätään soppaan Tylerin ripustautuva tyttöystävä ja Edeniin silmänsä iskenyt poika, ja luvassa on salaisuuksia, valheita ja kosolti draamaa. Mutta kuinka Eden saa pidettyä tunteensa kurissa? Ja saako hän ikinä selville totuutta Tylerista?"



Oma arvio:

Kiinnostuin tästä trilogiasta heti, kun näin ensimmäisen ja toisen osan, DIMILY - Rakastan ja DIMINY - Tarvitsen, esittelyn Gummeruksen luettelossa. Nappasinkin tämän heti must-read-listalleni, vaikkei tämä sarja ole ihan sellaista lukemistoa, mitä olen viime aikoina lukenut. Silti ajatus nuorten aikuisten romanttisesta sarjasta houkuttaa ja kutkuttaa, vaikkei siinä  mitään fantasia-aineksia olisikaan luvassa. 

Kielletty rakkaus kirjan pääteemana tuntuu todella kiintoisalta, vaikka onkin toki melko (loppuun) käytetty. Kun pääparin tiellä ei ole nyt mitkään paranormaalit esteet eikä maailma ole tuhoutumassa, on rakkauden esteet hyvin erilaiset tottumaani. 

Päähenkilö Eden on tosi herttainen, eikä hänestä voi olla pitämättä, vaikka tietty naiivius hänessä välillä ärsyttää. Toisaalta, hänhän on vasta 16-vuotias ja hänen ongelmansa tuntuvat normaaleilta teini-ikäisen tytön ongelmilta. Hän miettii omaa vartaloaan, on vihainen isälleen, joka ei ole avioeron jälkeen pitänyt yhteyttä sekä kiukuttelee vanhimmalle velipuolelleen Tylerille, jonka elämä näyttää olevan ihan sotkussa. Edenin järisyttävän voimakas tarve pelastaa Tyler pahoista elämäntavoistaan alkaa jopa käydä rasittavaksi.

"Anteeksi vain, että välitän", sanon Tylerille. Hän odottaa selitystä ja ehkäpä oikeaa anteeksipyyntöäkin, mutta kumpaakaan hän ei tule saamaan. "Sinun on nyt vain keksittävä jokin toinen keino viedä ajatuksesti muualle. Vaihtoehto. Sellainen, joka ei tapa sinua."


Tyler on juuri sellainen, josta äidit varoittelevat: Hän on joutunut isänsä kaltoin kohtelemaksi ja opetellut jo nuorena turruttamaan pahaa oloaan viinalla ja huumeilla. Hän on sotkeutunut laittomuuksiin. Hänellä ei ole selkärankaa jättää uhkailevaa tyttöystäväänsä Tiffania, vaan kulkee tämän talutusnuorassa ja pettää tätä aina tilaisuuden tullen. Hänellä on vakavia vihanhallintaongelmia ja hän tiuskii ja haistattelee heti ensi tapaamisestaan lähtien uudelle siskopuolelleen. Hänen mielialansa vaihtuu silmänräpäyksessä, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan tai Eden kyselee vääristä asioista. Tekisi siis mieleni koko ajan huutaa Edenin korvaan: "Juokse nyt jumalauta tyttö niin kauas tuosta tyypistä kuin voit, hänellä on ihan liian vakavia ongelmia. Et sinä voi rakkaudellasi häntä pelastaa!"

Tyler puree hampaansa yhteen, nostattaa moottorin kierroksia ja iskee kaasun pohjaan. Auto ampaisee eteenpäin niin nopeasti, että vartaloni paiskautuu selkänojaa vasten. "Pidä turpasi kiinni", hän tiuskaisee.


Eden tuntee niin voimakasta vetoa velipuoleensa, että vaikka hän itsekin listaa Tylerin huonot puolet ja yrittää järkeillä, ettei häneen kannata rakastua tähän, hän ei voi tunteilleen mitään. Minun on vain kamalan vaikea alkuun nähdä mitään ihanaa ja rakastettavaa Tylerissä, muuta kuin Edenin mainitsemat pullistelevat lihakset ja hetkellinen lämmin pilkahdus silmissä, tai hassu virne silloin tällöin. Näen vain tulevan vaimonhakkaajan. Osaavathan sarjamurhaajatkin virnistellä...

Kirjan tarina on kyllä niin koukuttava, että luin tämän melko nopeaa - ja kiinnyin henkilöihin. Erityisesti pidin Edenin ja Deanin välisestä sanailusta ja hassusta viiden dollarin setelin vaihtoleikistä. Edenin muut uudet ystävät jäävät ehkä hiukan etäisimmiksi, mutta on mukava lukea heidän edesottamuksistaan, paitsi että heidän juhlimisessaan minua vain ärsyttää järkyttävä humalahakuisuus

"Meidän on tultava tosi humalaan", Rachael kuiskaa toiseen korvaani. Siinä vaiheessa vasta tajuan, että olen ujuttautunut kännisen ja känniseksi haluavan väliin. "Jopa Meghan on meitä edellä!"

Tekstistä näkyy välillä kirjailijan ikä. Estelle Maskame on aloittanut DIMILY:n kirjoittamisen jo 13-vuotiaana, mutta kirjoittanut tekstejään uusiksi nyt hieman vanhempana saatuaan kustannussopimuksen. Teksti on välillä makuuni turhan yksioikoista ja vuoropuhelut sortuvat välillä olemaan pitkiä, tönköhköjä tai jaarittelevia.
Mukavan rento kerrontatyyli kuitenkin varmasti puree nuoriin lukijoihin. Kirjan tapahtumat ja yksityiskohdat tuovat välillä mieleen viitteitä todella monesta YA-kirjasarjasta, kuten Veronica Rothin Outolintu-trilogiasta.
Draamalta ja syämentykytyksiltä ei voi välttyä tässä kirjassa, sen voin luvata. Lopussa kyyneleet virtaavat ja tunteet leimuavat, mutta viimeinen luku antaa toivoa tulevaan ja hirveän tarpeen saada seuraava osa käsiini just-nyt-heti! Onneksi sitä ei tarvitse odottaa kauaa, sillä toinen osa DIMINY - Tarvitsen julkaistaneen jo huhtikuussa. 

Huokaan hyvin raskaasti. Kunpa tämä olisi painajaista. Haluan herätä Portlandissa ja kuulla äidin sanovan, etten ole astunut jalallanikaan Santa Monicaan, ja että minulla ei ole velipuolta nimeltä Tyler. En halua minkään tästä olevan totta. Se sattuu liikaa, jotta se saisi olla totta.

Tylerkin alkaa vaikuttaa paremmalta ihmiseltä, kun hän paljastaa salaisuutensa ja höllää pahimman kireytensä. Ehkä Eden ei voi häntä pelastaa ja parantaa, mutta hän voi tehdä sen itse. Olen siis hyvin pahoillani, että tuomitsin hänet kirjan alussa. Annan Tylerille mahdollisuuden.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi

DIMINY - Tarvitsen: Estelle Maskame. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2016.

 Englanninkielinen alkuteos (2015): Did I Mention I Need You? 

 "Tyler ja Eden ovat vältelleet toisiaan kohtaan tuntemiaan suuria tunteita viimeiset kaksi vuotta, perheidensä tähden. Sitten Tyler kutsuu Edenin viettämään kesää kanssaan New Yorkiin. Kaksin kaukana vanhemmistaan ja ystävistään, New Yorkin vastustamattomassa sykkeessä he eivät voi enää teeskennellä.

Kun kesäromanssi kehittyy joksikin paljon vakavammaksi, Tylerin ja Edenin on kohdattava kotona odottava todellisuus ja tehtävä suuria päätöksiä. Kuinka heidän vanhempansa reagoivat, jos he tunnustavat kielletyn rakkautensa – ja onko suhde tarpeeksi vahva kestämään paljastuksen tuhoisat seuraukset"


Oma arvio:

Minulla on ihan selvästi viha-rakkaussuhde tähän kirjasarjaan. Kun sain tämän trilogian kakkososaan käsiini, sydämessäni läikähti ilo, että saan taas viettää aikaani Tylerin ja Edenin seurassa. Luin kirjan parissa päivässä, sillä se veti minut taas syövereihinsä. Toisaalta lukemisen lomassa minua alkoi taas ärsyttää tosi moni seikka niin, etten tiennyt mitä ajatella.

DIMINY - Tarvitsen alkaa lupaavasti: Eden on täpinöissään, kun saa tavata Tylerin vuoden tauon jälkeen. Hänet hämmästyttää se tunteiden kirjo, joka hänet valtaa Tylerin seurassa. Vaikka lopputulos on ennalta-arvattava, on mukava seurata Tylerin ja Edenin välillä olevaa jännitettä ja lämpöä - joka ei ole sisarellista alkuunkaan. Edenin jankutus siitä, onko Tyler sammuttanut kokonaan tunteensa Edeniä kohtaan alkaa tympiä minua, sillä kaikki tämä on niin selvää pässinlihaa.

Kun sitten katsahdan kenkiini, en näe niissä sanoituksia. Näen vain kolme sanaa, jotka on kirjoitettu Tylerin sotkuisella käsialalla. Kolme espanjankielistä sanaa: No te rindas
Ennen kuin ehdin edes avata suuni, Tyler vastaa kysymykseen, joka pyörii kieleni päällä.
"Se tarkoittaa 'Älä anna periksi' ", Tyler selittää hiljaisella äänellä ja leikittelee kädessään olevalla kynällä."Sinun ollessa kyseessä, se on simppeli: niin kauan kuin sinä et anna periksi, en anna minäkään."

Tylerin ja Edenin jännite on parhaimmillaan kuvattu viipyilevinä, tahattoman tahallisina kosketuksina ja lempeinä katseina, mutta siinä vaiheessa, kun he alkavat puhua kunnareista ja ykkös-, kakkos- ja kolmospesistä vihjailevassa merkityksessä, saavutetaan korniuden huippu. Välillä todellakin tuskastun heidän vuoropuheluihin, jotka ovat jotenkin kömpelöitä ja epäuskottavia.

Ensimmäistä osaa lukiessani en pitänyt ollenkaan Tyleristä, koska hän käyttäytyy niin huonosti: on äkkipikainen, puhuu törkeästi kaikille ja vetää kamaa. Nyt Tyler on oikein siedettävä mies, joten voin hyvin samaistua Edenin ihastumiseen. Tyler on rauhoittunut kiertueensa aikana, jättänyt kamankäytön taakseen (ainakin melkein) ja jopa hymyilee enimmäkseen! Ikäväkseni kirjan loppua kohti Tyler alkaa osoittaa taas semmoisia piirteitä, että en voi kuin tuhista pettymyksestä. Kun tarinan lopussa mäiskitään turpaan oikein urakalla, eikä sitä kirjan sivuilla mitenkään pahoitella, tekisi mieleni heittää kirja romukoppaan. 

Siinä vaiheessa, kun Tyler ja Eden ylittävät rajan ja heittäytyvät tunteidensa vietäviksi, kirja hiukan lässähtää. Eden alkaa osoittaa rasittavia piirteitä, kun hän mustasukkailee Tylerin ystävyydestä Emilyn kanssa ja romahtaa yllätysvisiitille tulleen Tiffanin Edenin lihomiseen liittyvästä, puolihuolimattomasta kommentista. Tyler ei voisi sanoillaan ja teoillaan paremmin vakuuttaa Edenille, ettei tällä ole syytä olla mustasukkainen, joten ihmetyttää tuollainen lapsellinen kiukuttelu. Eden on kuitenkin "jo" 18-vuotias. Ilmeisesti hänen itsetuntonsa on melko helposti murrettavissa. Sitä todistaa myös kohtaus, jossa Eden saa selville Tylerin polttaneen maria. Tyler hermostuu ja syyllistää tapahtuneesta Edenin - ei kiertoteitse, vaan ihan suoraan sormella osoittaen. Eden kuitenkin leppyy tuollaisesti törkeydestä sadasosasekunnissa ja menee tämän kanssaan sänkyyn.


Ihmetyttää myös Tylerin ja Edenin lähipiirin suhtautuminen heidän rakkauteensa - melko suvaitsematonta porukkaa, jos läheiset ystävät, veljet ja isä suuttuu noin ankarasti, kun ottaa huomioon, etteivät nämä sisaruspuolet ole koskaan varttuneet yhdessä. Edenin isän reaktio on ehkä uskottavin, sillä eihän Tyler ole aiemmin osoittanut olevansa kovin ihannevävytyyppiä. Onneksi Edenin vanhemmat, Emily ja Tylerin New Yorkin kämppis Snake sentään edustavat minulle normaalimpaa, suvaitsevaa lähestymistapaa nuorten rakastavaisten paljastukseen. 


Rachael ei sano pitkään aikaan mitään. Hän vain vilkuilee minun ja ikkunan väliä, huulet ajoittain nykien. "Ihan uskomatonta, että sinä sanot mitään tuollaista."
"Sanon mitä?"
"Että rakastat Tyleriä." Rachaelia sanamukaisesti puistattaa, kun hän sanoo sen. "Siis ihan tosi, Eden, mitä helvettiä sinä oikein meinaat?"


DIMINY - Tarvitsen sisältää hyvät hetkensä, mutta se ei ihan täysien pointsien kirja minulle ole. Kirja saa yllättävän dramaattisen lopun, jota en ihan purematta niele, mutta täytyyhän jatko-osalle pedata taas hyvä lähtökohta. Aion lukea tarinan loppuun, sillä edelleenkin Tylerin ja Edenin tarina koukutti minut.  

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

DIMIMY - Kaipaan: Estelle Maskame. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2016.

 Englanninkielinen alkuteos (2016): Did I Mention I Miss You?

"Eden ja Tyler eivät ole puhuneet vuoteen. Eden on yhä raivoissaan Tylerille, joka vuosi sitten lähti ja jätti hänet hoitamaan yksin tuhoisan sotkun, joka heidän kielletyn suhteensa paljastumisesta seurasi. Eden yrittää nyt keskittyä psykologian opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesätauolla hän palaa Santa Monicaan, mutta kaikkien yllätykseksi sinne palaa myös Tyler...

Missä Tyler on oikein ollut viimeisen vuoden, ja kuinka hän on voinut muuttua ja kasvaa vuodessa niin paljon? Tyler houkuttelee Edenin tutustumaan uuteen kotiinsa ja elämäänsä. Eden joutuu pohtimaan, onko jo liian myöhäistä antaa anteeksi vai voisiko aika olla heillekin uusi. Kenen hyväksyntää he oikeastaan niin kipeästi kaipaavat"

Oma arvio:

Hups, luin tämän DIMINY-trilogian päätösosan parissa päivässä, vaikka lukujumi on vaivannut pitkään muiden kirjojen osalta (osin vesivahinkoremonttimme vuoksi.) Edenin ja Tylerin tarina nappasi minut mukaansa ja sai minut pöhköksi onnesta.

DIMIMY - Kaipaan alkaa minusta melko ponnettomasti Edenin nykyisen, tylerittömän elämän esittelyllä, sillä tyhmempikin tajuaa, että Tyler ilmestyy ennemmin ja myöhemmin kuvioihin takaisin. Hiukan minua huvittaa, kun Eden uskottelee takuuvarmasti vihaavansa Tyleriä ja hävittäneensä kaikki rakkauden tunteet tätä kohtaan vuoden erossa olon jälkeen. Niin varmaan.

"Eden", Tyler sanoo. "Odota."
Mutta minä en odota. Olen odottanut kuukausitolkulla, miettinyt ja arvaillut ja ajanut itseäni hulluuden partaalle päivien vaihtuessa kuukausiksi ja kuukausien vuodeksi. Luovuin odottamisesta pitkän aikaa sitten. Luovuin hänestä pitkän aikaa sitten.

Minua alkaa myös hiukkasen tympiä, kun kirjassa alkaa taas sama rumba, mihin kakkososassa jäätiin: Edenin jääräpäinen, raivostuttavan uppiniskainen ja suvaitsematon isä raivoaa Edenille ja Tylerille  heidän "edesmenneestä" suhteestaan hänen herttaisen ja fiksun oloisen vaimonsa Ellan tyynnytellessä luonnottoman kärsivällisesti idioottimaista miestään.

Hiukan uskottavuutta syö Ellan sietokyky, sillä antaisiko noin järkevän oloinen nainen miehensä yhä uudelleen mollaavan tämän esikoispoikaansa ja lisäksi omaa tytärtään? Dave-isän järkähtämätön raivo ja periksiantamattomuus tuntuu kohtuuttomalta eikä kovinkaan terveeltä toiminnalta (en edelleenkään käsitä, miksei siskopuoli ja velipuoli voisi seurustella, etenkään kun he eivät ole varttuneet yhdessä.) Lisäksi perheen 16-vuotias Jamiekin on päättänyt vihata Edeniä.

Onneksi sentään Edenin oma äiti miehensä kanssa tukevat häntä ja velipuoli Chase pitää yhä siskopuolestaan. Edenin santamonicalainen bestis Rachael on ilmeisesti jo leppynyt Edenille, sillä trilogian kakkososassa hän suuttui melko tulisesti Edenin ja Tylerin suhteesta. Entisen poikaystävänsä Deanin kanssa Eden ei ole enää minkäänlaisessa yhteydessä, ymmärrettävästi. Olisin ehkä kuitenkin toivonut, että Dean olisi edes vilahtanut tarinassa.

Hiljaisuus taitaa olla ainoa, mikä meillä on enää jäljellä.

Kaikesta alun hässäkästä huolimatta pidän tästä trilogian päätösosasta kovasti. Pidän uudesta, järkevöityneestä ja ihanan lempeästä Tyleristä, joka ei ole enää nyrkit pystyssä heti ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta. Pidän siitä, että Eden antaa omien tunteidensa uudelleen syttymiselle aikaa eikä syöksy suin päin heti Tylerin syliin. Pidän siitä, että Edenin perheenjäsenet hoitavat asiat kuntoon puhumalla avoimesti tunteistaan. Uskottavuutta tuo se, ettei perheen jääräpäisimmät miehet, Dave ja Jamie, ole kirjan lopussa vielä sataprosenttisen valmiita leppymään. Se olisi ollutkin liian ihmeellistä. Eden ja hänen isänsä käyvät kuitenkin ihanan keskustelun, jonka jälkeen heidän välinsä tulevat varmasti paranemaan.

Eden joutuu tekemään muutamia ratkaisevia muutoksia, mutta ne tuntuvat hyvin luontevilta. Tylerin ja Edenin välinen kipinöinti on ihanaa luettavaa, ja sain heidän tarinalleen mieluisan lopun, vaikka yhdessä välissä pelkäsin pahinta. Kyynelehtiä sain vain ilosta, kun näitä nuoria rakastavaisia kohdanneet ongelmavyyhdit alkoivat hiljalleen purkautua. Hieno päätös kivalle kirjasarjalle!

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

DIMIMY - Kaipaan muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi

 

Ei kommentteja: