Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman.

Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio (teksti), Sanna Pelliccioni (kuvitus) ja Maami Snellman (teksti.) Lasten keskus & Kirjapaja 2019.

 Kansi: Sanna Pelliccioni

"Tiedätkö sen tunteen, että leijut maanpinnan yläpuolella onnen heliumin kannattelemana ja tajuat, että kaikki on ihan hullun hyvin. Sä vaan kuplit ja susta tuntuu, että kaikki on mahdollista, tiedät sä sen?

Salasana: Rakkaus on pieniä rakkauskertomuksia nuorille. Niille jotka kaipaavat rakkautta, niille, jotka eivät usko rakkauteen, niille jotka uskaltavat rakastaa vain kaukaa, niille, jotka ovat rakastuneet väärään ihmiseen, niille joiden sydän on ensimmäistä kertaa murskana, niille joiden elämään ensirakkaus tuli ryminällä, niille jotka leijuvat juuri nyt rakkauden pumpulipilvessä, niille, jotka eivät usko rakkauteen ja niille, jotka ovat saaneet maistaa mustasukkaisuuden myrkkyä. Niille, jotka luulevat, ettei heitä voi kukaan rakastaa.

Kirpaisevan ihanat ja elämänmakuiset novellit, tekstiviestit, chättitekstit, kirjeet, runot ja päiväkirjamerkinnät ravisuttavat ja kihelmöivät. Taitavan tekijäryhmän tekstit osuvat suoraan nuoren iholle ja sydämen syövereihin kirjassa, josta jokainen löytää sanan, lauseen, sivun juuri itselleen. Rakkaus kantaa, yllättää, loppuu, alkaa, kestää." (Kirjapaja/ Lasten keskus)

Oma arvio:

Kolmikko Nuotio-Pelliccioni-Snellman on tullut tunnetuksi erilaisista sanataiteeseen kannustavista lastenkirjoistaan: Maami mustikka (Bazar) on suunnattu 4-8-vuotiaille, Karhu ja kaverit (Bazar) 8-11-vuotiaille ja nyt viimein on tullut myös nuorille suunnattu sanataidetehtäviä sisältävä tarinakokoelma Salasana: rakkaus. 

Samassa se katsoo mua, katsoo pitkään suoraan silmiin. Vatsassa nipistää. (s. 18)

Kirjassa on monipuolisesti erilaisia parin-kolmen sivun mittaisia tarinoita ihastumisesta, rakastumisesta, seukkaamisesta, treffeistä, ensisuudelmasta, sateenkaarirakkaudesta, pettymyksestä, mustasukkaisuudesta, kaukorakkaudesta... Mukaan on saatu mahtavan laaja skaala erilaisia tarinoita nuoresta rakkaudesta ja siihen kuuluvista lieveilmiöistä. Kutakin tarinaa seuraa sivun mittainen ystäväkirjatyylinen esittely kirjoittajasta sekä muutamia tehtäviä liittyen tekstiin. 

Mä tein itselleni listan asioista, jotka auttaa unohtamaan. Siinä on kymmenen asiaa. (Tehtäviä: s.55) 

Pidän kovasti kirjan päiväkirjamaisista tarinoista, jotka palauttavat väkisinkin mieleen oman teini-iän ihastumiset ja niihin liittyvät epävarmuuden tunteet. Sanna Pelliccionin kuvitukset ovat mainioita ja rakastan erityisesti kansikuvaa. Suosittelisin tätä noin 12-15-vuotiaille.

Sinä sulatat minut sata kertaa päivässä, se supisi korvaani. (s. 47)

Suosikkini näistä tarinoista on Ensisuudelma ja Me sovimme toisillemme.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa: 

Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman 

Runosunnuntai osa 10 ~ Merikki: Kirsti Kuronen

Merikki: Kirsti Kuronen. Karisto 2019.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Ruusu muutti B-rappuun, kun Meri oli viisi. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat surusiskot. Ruusun kanssa Meri on soutanut kumiveneellä myrskyyn, nähnyt verikuun, piirtänyt vihkot täyteen mustia sydämiä, tehnyt loputtomasti lettejä ja kuvannut joka ikisen letin vlogiin. Nyt he ovat 14-vuotiaita, ja kesäloman alkaessa Ruusu lähtee kuukaudeksi saaristoon. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Ruusu viihtyy yhtäkkiä eri porukoissa, ja Meriä aletaan nähdä paikoissa, joissa hän ei todellakaan ole ollut. Kuka sotkee Merin elämää?

Herkkä säeromaani kertoo ystävyyden kolhuista, eri suuntiin kasvamisesta ja oman voiman löytämisestä."(Karisto)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa pääsin taas tekemään Runosunnuntai-postauksen, nyt järjestyksessään kymmenennen. Merikki onkin jo toinen Kirsti Kurosen säeromaani, josta postaan. Varsinaisesti säeromaani ei ole runo, mutta ei kuitenkaan tavanomainen romaanikaan, vaan siltä väliltä. 

Ruusu on/oli minun ihana surukaveri, 

mutta nyt ihana surukaveri

väittää että valehtelen (s.12)

Meri kuvailee surullisen kauniisti ystävyyttään, joka on alkanut ajautua kummallisille urille seiskan ja kasin välisen kesäloman aikana. Meri ja Ruusu ovat tunteneet toisensa lähes aina: kaikki alkoi Barbie-leikeistä kerrostalon pihalla, jatkui tyttöjen yhteisillä lettiaiheisilla Youtube-videoilla ja alkoi hiipua Ruusun saaristoloman jälkeen. Ruusu väittää Meriä valehtelijaksi, sillä on nähnyt tämän leffassa, vaikkei Meri tunnusta olleensa siellä. Merikin on ihmeissään: mitä ihmettä Ruusu höpöttää. Ja miksi Ruusu onkin yhtäkkiä aina Venlan kanssa, ja miksei hän haluakaan enää tehdä lettivideoita, ja miksi hän yhtäkkiä sanookin Meriä tylsäksi?

Ollaan aina yhdessä, ollaan me

kunnes elämä tai kuolema meidät erottaa

Tuliko Ruusulle elämä tässä kohdassa? (s. 68)

Rakastan Kurosen sanallista leikittelyä. Erityinen herkkupala on kirjan nimi ja siihen liittyvä leikittely, kun Meri kuvailee ystävyyden hajoamista:

Minä olen Meri,

Sinä olet Ruusu,

me ollaan me.

Nyt vähän rikki

me ollaan rikki

me          rikki.

merikkimerikki

merikkimerikki (s.28) 

Kirjassa on Merin lisäksi toinen minäkertoja, tyttö, joka on perheensä kanssa muuttanut uuteen kaupunkiin. Tyttö on kyllästynyt elämäänsä ja vihaa uutta paikkakuntaa, joka on hänen mielestään tylsä ja onneton paikka asua. Lopussa selviää tytön yhteys Meriin ja saadaan aikaan uusi, hassu nimileikki tyttöjen nimistä.

Merin ja Ruusun ystävyys ja sen rakoilu on kuvattu juuri niin tuskaisena kokemuksena, kuin se voi olla. Vaikka Meri on kirjan kertoja, minun on lukijana helpompi asettua Ruusun asemaan, sillä hänen kommenteistaan ja kirjan Barbie-leikkitakaumista Meristä saa melko ikävän vaikutelman: hänen on aina pitänyt päästä pätemään kaikissa leikeissä, myös lettivideoissa, hänen on hankala ottaa mitään rennosti, vaan hän on melkoisen kontrollifriikki ja ylisuorittaja. Ruusu kyllästyy tähän ja vaihtaa "helpompaan" kaveriin. Tämä kaikki kuulostaa hyvin julmalta, mutta lukija osaa asettua myös Ruusun asemaan ja hyväksyä sen, että hänellä on oikeus vetäytyä ja aloittaa uusi ystävyys. Joskus vain ystävyys käy liian hankalaksi, eikä siihen neuvottelut auta. Ruusu ei halua aina synkistellä, se on enemmän Merin juttu. Surukavereita ei enää ole.

Tämä sopii mainiosti helppolukuiseksi vaihtoehdoksi noin 12-15-vuotiaille.  Kunniamaininnan annan vielä Sanna-Reeta Meilahden taiteilemalle, lettiaiheiselle kannelle.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia  

Muita säeromaaneja:

Pönttö: Kirsti Kuronen
Runoilija X: Elisabeth Acevedo
Yksi: Sarah Crossan

Nauhoitettava ennen käyttöä: Mikko Koiranen

Nauhoitettava ennen käyttöä: Mikko Koiranen. Myllylahti 2019.

 Kansi: Karin Niemi

 "Nauhoitettava ennen käyttöä on perusankeaan kerrostalolähiöön sijoittuva hurja ja mieltä kutkuttava tarina aikamatkailusta, sen vaaroista ja omituisuuksista sekä siitä, mitä kaikkea aika voi meille tehdä.

”Ehkä mää menneessä jotaki muuttasin jos voisin, mutta kannattaako nykyaikaan koskia jos se on ihan hyvä?”

Kaverin isän kanssa suoritetun kiusallisen pyöränkorjausoperaation jälkeen Miro Alavus, 16-vuotias yh-äidin poika, haluaa vihdoin saada selville, kuka hänen oma isänsä on. Hän kysyy asiasta äidiltään, mutta tämä menee vaikeaksi ja pitää Miroa liian nuorena ymmärtämään monimutkaista juttua. Liian nuorena? Onko isä elinkautisvanki tai edes jotain muuta kuin kolmekirjaiminen sana?

Myöhemmin Miron sattumalta yhyttänyt Heikki, pienen digitointipuljun pitäjä, kertoo omistavansa kaukosäätimen, jonka avulla on mahdollista päästä vanhojen kotivideoiden kuvaushetkiin. Pettyneenä äitinsä salailuun Miro päättää tarttua Heikin pähkähulluun ideaan ja matkustaa ajassa vuoteen 2002 löytääkseen isänsä, mutta menneisyydestä löytyykin jotain muuta. Jotain, mikä laittaa koko Miron elämän täysin uusiksi."(Myllylahti)

Lukunäyte:  https://issuu.com/myllylahti/docs/nauhoitettava_ennen_kayttoa_lukunayte

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=drFpk8K3ur4

Kirjailijavlogi (Koiranen esittelee kirjan tapahtumapaikkoja Tuirassa): https://www.youtube.com/watch?v=yAgvF-xNvr8

Oma arvio:

Hiukan skeptisesti tartuin tähän kirjaan, jonka huhunomaisesti kuulin  olevan kirjoitettu sen takia, että kirjailijan nuoruudessa nuortenkirjat olivat kovin huonoja. Yleensä tällaisissa tapauksissa pilkka on osunut omaan nilkkaan. Aavistelin siis ennakkoon, että tämä kirja on suunnattu erityisesti pojille, vaikka tällaisen sukupuolittamisen ei tietenkään tarvitse olla niin kiveen hakattua ja osoitettua. Karin Niemen retrohenkinen kansikuva herättää minussa ristiriitaisia tunteita: toisaalta se on ihanan retro keltaisine väreineen ja VHS-kasettinauhoineen, toisaalta se hipoo överiyden rajaa. Karkottaako kansi mahdolliset nuoret lukijansa?

Kirjan alussa 16-vuotias Miro korjaa kaverinsa isän kanssa pyöräänsä ja alkaa mietiskellä, millaista olisi tehdä korjaushommia oman isänsä kanssa. Mirolla ei ole aavistustakaan omasta isästään, eikä hänen äitinsä saati mummonsa suostu kertomaan mitään. Miro törmää kauppareissullaan omituiseen Heikkiin, jolla on digitointiliike, ja epätoivoissaan käy tämän luona kuulemassa, miten tällä olisi keino selvittää isäarvoitus. Ratkaisu on kuin suoraan scifielokuvasta, nimittäin Heikillä on keino matkustaa ajassa. Tarvitaan vain kierrätyskeskuksesta ostettu videokamera, VHS-kasetti ja nauhuri isolla TV-näytöllä. Nyt Miron täytyy vain uskaltaa astua vuoteen 2002, aikaan ennen syntymäänsä.

Tuntui kuin menneisyys olisi kietonut kätensä ympärilleni ja alkanut vetää; kuin olisin ollut lähdössä reissuun jonnekin kauas, missä kukaan muu ei ollut koskaan käynyt, eikä kyseessä ollut edes mikään kaukainen paikka, vaan jotain paljon eeppisempää. (s. 73-74)

Hauskaa on se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat tiukasti kotikaupunkiini Ouluun, pääosin Tuiran kaupunginosaan. Kirjassa kurkistetaan myös Oulun keskustaan vuonna 2002, jolloin kauppakeskus Valkeaa ei ollut vielä rakennettu, Finnkino Plazan tilalla on parkkipaikka ja huoltamo ja bussit on vielä ruman keltaruskeita. Tuiran S-Market ja Valintatalo vilahtelevat tarinassa, samoin pikkuputiikkien markiisit ja kerrostalot. Harmikseni Tuiran kirjasto ei pääse mukaan tarinaan. Päähenkilöt puhuvat oululaisittain "mää" ja "nää", joten repliikit ovat miljöölleen uskollisia. Kirjaa lukiessa tulee uskomattoman kotoisa olo, ja herään miettimään, miten suuri vaikutus sillä on, että pääsee lukemaan välillä myös omaan kaupunkiin sijoittuvia kirjoja. Harvinaista herkkua tosissaan!

Siinä korttelissa, jonka nykyaikana täytti jättimäinen hotelli ja leffateatteri, oli vain sorapohjainen parkkipaikka ja kulmassa Teboilin ruskeatiilinen huoltoasema. (s. 91)

Miro tapaa vuoden 2002 Oulussa äitinsä, josta paljastuu uskomattomia asioita. Samalla hän saa tietää alkuperästään. Miro joutuu kahnauksiin myös tuiralaisen kovanaaman Jannen kanssa, joka kiusaa Heikkiä, ja tämän uskomattoman söpöön siskoon Katriin. Katri kutsuu Miron bileisiinsä, mutta Miron täytyy käydä nykyajassa keräämässä rohkeutta ja neuvoja kaveriltaan Sakelta, ennen kuin uskaltautuu bileisiin. Bileissä Miro tulee kokeilleeksi ensi kertaa alkoholia, mikä tuossa ajassa on enemmän omituisuus kuin nykynuorten keskuudessa. Ensimmäinen krapula on kuvattu juuri niin karmaisevana kokemuksena kuin se onkin.

Kuva alkoi taas muovautua: ensin hologrammiefekti, jossa kuva näytti kolmiulotteiselta, mutta oli edelleen litteä, kunnes ruudun taakse tuli oikea tila.Näky oli tälläkin kerralla yksinkertaisesti käsittämätön: olin Heikin kanssa hänen työhuoneessaan, ja hänen litteään telkkariinsa oli avautunut ikkuna laajaan ulkoilmaan. Tuosta optisesta illuusiosta - joka ei edes ollut optinen illuusio - syntynyt huimaus muljautti mahaani. (s. 194-195)

Kirjan juoni pitää jatkuvasti otteessaan ja aikamatkustusaspekti tuo kiehtovuutta tarinaan. Aikamatkustus kaikkine ongelmineen on pitkälle mietitty ja hyvin uskottavasti toteutettu. Kirjan henkilöt on uskottavia ja helposti samaistuttavia. Sen lisäksi, että kirjassa pohditaan isän merkitystä, sivutaan myös vanhemman menettämistä ja asetutaan kiusaaja-Jannen saappaisiin. Uskoisin, että Nauhoitettava ennen käyttöä uppoaa paikallisuutensa takia kotikaupunkini nuoriin. Nappasinkin tämän heti lennosta seiskaluokkalaisten vinkkauspakettiin. Oli myös mukava miettiä vajaan parinkymmenen vuoden takaista Oulua.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Sirpale; Sanna Isto 
Sinä ja minä sitten joskus: jay Asher & Carolyn Mackler 
Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

 Lisään kirjan Scifi-lukuhaasteeseen.

Kirja sijoittuu Ya-haasteen kohtaan:

Esikoiskirja

Helmet-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

4. Kirjailijan ainoa teos

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen

Päivitys Orjattaresi-sarjaan

Luin Margaret Atwoodin jatko-osan Orjattaresi -teokselle. Klikkaa kuvaa, niin pääset lukemaan mietteeni Testamentit-kirjasta.

Päivitys Kone-trilogiaan

Luin Helena Wariksen Kone-trilogian päätösosan Jäänvartija. Kuvaa klikkaamalla pääset koko trilogiaa käsittelevään bloggaukseen.

Kuiskaaja: Alex North

Kuiskaaja: Alex North. Suomentanut Irmeli Ruuska. Otava 2019.

Englanninkielinen alkuteos: The Whisper Man. Kansi: Hanka Steidle/ Arcangel Images, Getty Images ja Shutterstock

"Vuoden pelottavin trilleri, jonka luettuasi jätät yövalon palamaan.

Tom Kennedy muuttaa 7-vuotiaan poikansa Jaken kanssa Featherbankin uneliaaseen pikkukaupunkiin. Jake on menettänyt äitinsä ja Tom vaimonsa, ja perhe kaipaa uutta alkua. Featherbankilla on silläkin oma raskas laahuksensa: 20 vuotta aiemmin sairas sarjamurhaaja kaappasi ja murhasi siellä viisi poikaa. Viimeistä uhria ei koskaan löydetty. Ennen kiinni jäämistään tappaja sai lisänimen Kuiskaaja. 

Tomin ja Jaken elämä uudessa kodissa tuntuu jo asettuneen uomiinsa, kun Jake alkaa käyttäytyä kummallisesti. Hän kertoo tytöstä, jota kukaan muu ei näe, ja iltaisin ikkunan takaa kuuluvasta oudosta kuiskeesta. 

Yksi poika on jälleen kateissa." (Otava)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa blogiini tupsahtaa jännäriarvio. Minulla oli kovat odotukset tästä kirjasta, ja saatoin ehkä joutua osittain (karmean) kauniin kansikuvan uhriksi. Olen aiemmin mainostanut pitäväni kovasti psykologisista jännäreistä, mutta en niinkään perus dekkareista. Odotin Kuiskaajan olevan kauhusekoitteista, piinaavaa psykologista jännitystä, mutta kallistuisin kuitenkin enemmän dekkarin puolelle kirjaa määritellessäni. Eikä kirjan luettuani ollut todellakaan tarvetta yövalolle, kuten takakannessa peloteltiin.

Kirjassa näkökulmahenkilöinä vuorottelee enimmäkseen rikoskomisario Pete Willis, joka saa jälleen tutkittavakseen lapsen katoamisen Featherbank-nimisellä paikkakunnalla; kuusivuotias Jake, joka juttelee mielikuvitusystävänsä kanssa ja Jaken isä Tom Kennedy, joka on juuri muuttanut poikansa kanssa omituiseen taloon Featherbankiin perheen äidin, Rebeccan, kuoltua. Kun Jake alkaa kuulla uudessa talossa kuiskausta, ja kun lopulta Tom näkee jonkun juttelevan pojalleen postiluukun kautta keskellä yötä, poliisit astuvat kuvioihin. Kaikkea muutakin omituista tapahtuu: Jake juttelee jatkuvasti tytölle, jota kukaan muu ei nää, joku outo mies hiippailee talon pihalla ja Tom yllättää hänet pyrkimästä talon autotalliin, ja sitten Tom löytää autotallin pahvilaatikosta jotain kammottavaa.

Minä olen hiukan karttanut jännäreitä, joissa aiheena on lapsiin kohdistuvat rikokset (jollaisia tuntuu tulevan nykyään aika usein). Olisi pitänyt lukea kirjan kuvaus tarkemmin, sillä Kuiskaajassa keskiössä on Featherbankissa tapahtuneet lasten sieppaukset ja murhat. Lisäksi useassa jännärikirjassa tuntuu olevan nykyään keskeisessä roolissa lapsi, jolla on jonkinasteisia yliluonnollisia kokemuksia ja usein myös  autistisia piirteitä. Niin myös kirjan Jake-pojalla, joka kantaa outoa erikoistavarapakkiaan joka paikkaan, piirtelee outoja taistelusuttupiirroksia ja joutuu ongelmiin  koulussa äkkipikaisuutensa takia. Tällainen alkaa tuntua jo loppuunkulutetulta.

Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä oli käheä ja luonnoton ja kuulosti aivan liian aikuismaiselta.

"Haluan pelotella sinua", hän sanoi. (s. 141)

Minulle tulee tästä kirjasta kovasti mieleen Uhrilampaat, niin vahvan perhosteeman että päärikollisen Frank Carterin psykopaattimaisuuden kautta. Jotenkin vain tuntuu, että moni asia jää kirjassa hiukan puolitiehen, mikä jättää minut hämmästelemään ja kummastelemaan. Esimerkiksi Kennedyn perheen äidin kuolema jättää paljon kysymyksia, samoin kuin pienet yliluonnolliset elementit, kuten Jaken mielikuvitusystävä ja hänen kuulemat kuiskailut. Valitettavasti nuo jäävät hyvin irrallisiksi eivätkä ole omiaan ainakaan minua pelottelemaan. Henkilöhahmojen pahimpia pelkoja tuodaan esiin painajaisunien ja muistikuvien kautta. Tomin muistikuva hänen äitinsä ja isänsä viimeisestä yhteenotosta osoittautuu hämmentäväksi, mutta tuokin seikka jää turhan irralliseksi juonen kannalta.

Lasin helinää.

Äiti huutaa. 

Mies karjuu.

Herää, Tom.

Herää nyt heti. (s. 131)

Henkilöhahmot ovat lähtökohtaisesti ihan mielenkiintoisia, mutta heidän väliset kohtaamiset jäävät melko pintapuolisiksi. Pete Willisin elämää varjostaa alkoholismista toipuminen, Tom Kennedy taas tuntuu olevan paremmin toipunut vaimonsa kuolemasta kuin Jake-poika, ja reportteri Karen, jonka poika Adam on samassa koulussa Jaken kanssa, on juuri sopiva tuki sopivaan aikaan Tomille. Kirjassa paljastuu myös Peten ja Tomin välinen yllättävä kytkös.

Kaiken kaikkiaan Kuiskaaja on ihan kelpo ja hyvin kirjoitettu jännäri, mutta ei kuitenkaan vastannut täysin odotuksiani.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä


Samantyylistä luettavaa: 

Liitu-Ukko: C.J. Tudor
Ennen kuolemaani: S.K. Tremayne
Annoin sinun mennä: Claire Mackintosh
Mersumies: Stephen King
Jääkaksoset: S.K. Tremayne 

Lisään kirjan Pohjoinen lukuhaasteen kohtaan:

6. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella

Päivitys Viimeinen illuusio -trilogiaan

Luin Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -trilogian toisen osan, Ontot. Kuvaa klikkaamalla pääset arviooni.

We were liars / Me olimme valehtelijoita -sarja : E. Lockhart

We were liars: E. Lockhart. (Narrator of Audiobook: Ariadne Meyers.) Delacorte Press 2014. (We were liars #1) (Suomennos 2021: Me olimme valehtelijoita)

 Kansi: Angela Carlino (suunnittelu)


"A beautiful and distinguished family.
A private island.
A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.
A group of four friends—the Liars—whose friendship turns destructive.
A revolution.
An accident.
A secret.
Lies upon lies.
True love.
The truth."

Oma arvio:

Ensimmäistä kertaa teen  blogiarvion äänikirjasta. Aiemmin olen pitänyt periaatteenani, että koska äänikirjojen kuunteluni on jokseenkin puolihuolimatonta lukemiseen verrattuna, en ala tekemään niistä kokopitkiä bloggauksia, vaan olen arvioinut kuuntelemani kirjat lyhyesti samaan koontipostaukseen. Nyt minun täytyy tehdä poikkeus, sillä tämä kirja on niin tajuttoman hyvä ja teki minun lenkkeilyistäni uskomattoman mahtavia elämyksiä. Saadakseni aikaiseksi järkevähkön arvion, lainasin kuitenkin tämän teoksen kirjastosta, jotta saan bloggaukseen mukaan lainauksia ja voin lukea uudelleen parhaat kohdat. 

I don't want to pretend.

I don't want to be friends.

I don't want to forget. I am trying to remember. (s. 114)

We were liars kertoo eräästä suvusta ja heidän kesänvietostaan kuvitteellisella Beechwood Island -nimisellä saarella Massachussetsissa, jonka suvun päät, Harris ja Tipper Sinclair omistavat. Saarella on kesähuvilat kaikille suvun sisaruksille perheineen; Red Gate, Cuddledown ja Windemere, joista jälkimmäisessä kirjan päähenkilö, kahdeksantoistavuotias Cadence viettää kesiään. Cadence kertoo heti alussa kärsivänsä vaikeista migreenikohtauksista ja muistikatkoksista. Näiden syitä ja aiheuttajia hän alkaa kertoa takaumien kautta, lähtien kesästä, jolloin hän oli viisitoistavuotias, ja jolloin perheen isä jätti hänet ja äidin toisen naisen takia. Tuona kesänä Cadencelle tapahtui onnettomuus, jossa hänet löydettiin pökkyräisenä vedestä alusvaatteisillaan hypotermian kourissa.  Eikä Cadence muista tuosta päivästä mitään.

---In fact, when did you get so pretty? It's distracting." 

"I look the same as always." (s. 13)

Kirjan nimi viittaa Beechwoodissa aikaansa viettävään, samanikäisistä serkuksista koostuvaan porukkaan, joita saaren suku ovat alkaneet kutsua nimellä  Valehtelijat eli Liars. Porukkaan kuuluu Red Gatessa oleskeleva Johnny, Cuddledownissa oleskeleva Mirren, Windemeressä oleskeleva Cadence... ja sitten on Gat. Gat, joka on  Johnnyn ja hänen pikkuveljensä ei-biologinen velipuoli, ja on tullut perheeseen Carrie-äidin uuden miehen Edin mukana. Gat on syvällinen pohdiskelija, tummaihoinen ja mustahiuksinen intiaanigeeniensä ansiosta. Ja Gat on se,  jonka Cadence haluaa joka vuosi nähdä, se, jota Cadence rakastaa salaisesti. Mutta heti tuon kesän 2015 alussa Cadence saa kuulla Gatin New Yorkin tytöstä, Raquelista. Cadence itkee pettymystään huoneessaan, mutta ei voi arvata, mitä tuona kesänä tulee tapahtumaan. Että hänen unelmansa toteutuu sittenkin.

We were warm and shivering,

and young and ancient,

and alive.

I was thinking, It's true. We already love each other.

We already do. (s. 24)

Sitten on kesä 2017, jolloin Cadence ja muut Liarsit ovat jo seitsentoistakesäisiä. Välissä on yksi Beechwoodin kesä, jossa Cadence ei ole ollut mukana - hän reissasi isänsä luona Euroopassa. Nyt ystävykset ja serkukset kohtaavat taas, hiukan ujostellen mutta pian taas rennosti toisilleen kuittaillen. Johnny on komistunut, Mirren on kaunistunut ja Gat... voi luoja, kuinka sekaisin Cadencen ajatukset ovat. Hän ei ole nimittäin saanut yhtään viestiä Gatiltä tuon onnettumuuskesän jälkeen, jolloin he rakastuivat ja suutelivat pimeinä öinä. Myöskään Mirren ei vastannut koskaan Cadencen sähköpostiviesteihin. Nyt serkukset alkavat hiljaa rakentaa ystävyyttään uusiksi, ja sitten Cadencen muisti alkaa hiljalleen palautua. Kun hän tajuaa, mitä onnettomuusiltana tapahtui, kaikki menee uusiksi. 

Be normal, now, she said. Right now, she said. 

Because you are. Because you can be.

Don't cause a scene, she told me. Breathe and sit up. (s. 5-6)

We were liars on uskomattoman kauniisti, mystisesti ja ovelasti rakennettu nuorten aikuisten kirja. Se on yhtäaikaa kasvukertomus, sukudraama, rakkautta tihkuva tarina ja psykologinen jännäri. Lockhartin kerronta on uskomattoman kaunista, mutta helppoa luettavaa (ja kuunneltavaa.) Tarinaa täydentää ihanat sadunpätkät, joita kirjoja rakastava Cadence muuntelee omanlaisikseen. Cadencen kertojanääni on vahva ja uskottava. Hän kärsii kovista kivuista, mutta myös muistamattomuudestaan. Hän kärsii siitä, että häneltä on salattu monia asioita. Eniten hän kuitenkin kärsii siitä, että oma rakas Gat ei ole ollut hänen tukenaan. Hän kärsii myös äitinsä tavasta pakottaa tukahduttamaan kaikki surun tunteet takaisin sisälle.

Arvosanani 5

Tämän äänikirjan kuuntelin Overdriven Libby-sovelluksessa (KAIPO) ja kirjan lainasin kirjastosta. Ostin myöhemmin 2021 (WSOY) ilmestyneen suomennoksen itselleni. Linkki IG-arvioon tässä.

Muissa blogeissa:

Bemjamin Mcevoy

The Book Smugglers

Dear Author (Jia)

The Zoella Book Club

The Sprinkled Pages

Lisään kirjan YA-haasteen kohtaan:

Free square***

Valehtelijoiden saari: E. Lockhart. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2022 (Me olimme valehtelijoita #0)

Englanninkielinen alkuteos: Family of Liars. Kansi: Shutterstock & Getty images

"Kipeänkaunis ja viettelevä romaani neljästä sisaresta ja kohtalokkaasta kesästä.

E. Lockhartin uutuudessa palataan Beechwoodin saarelle sukupolvea ennen Me olimme valehtelijoita -kirjan tapahtumia. Kesään, joka tulee piinaamaan Sinclairin perheen sisaruksia vuosikymmenten ajan...

Tuulen pieksemä yksityissaari Massachusettsin rannikolla.Nälkäinen valtameri täynnä salaisuuksia ja surua.Onneton, rakkaudenkipeä, moitteeton tyttö. Vastustamaton, arvaamattomasti käyttäytyvä poika.Anteeksiantamattomien petosten ja kammottavien virheiden kesä. Tervetuloa takaisin Sinclairin perheen seuraan. He olivat aina valehtelijoita." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ilahduin suuresti, kun sain tietää rakastamaani Me olimme valehtelijoita -jännäriin olevan tulossa jatkoa. Mukavaa, että saimme suomennoksen tästä lähes samaan aikaan kuin alkuteos ilmestyy. Varsinaisestihan tämä ei ole jatkoa sarjan ensimmäisen osan tapahtumille, vaan taustoittaa sitä, mitä Sinclairien huvilasaarella tapahtui kauan sitten, kun Cadencen ja muiden serkusten äidit olivat nuoria.

 ***Vielä varoitus: jos et ole lukenut Me olimme valehtelijoita, seuraava kappale spoilaa aika lailla koko sen kirjan idean, joten skippaa se, jos et halua tietää.***

Kirjan alussa Carrie Sinclair kertoo poikansa Johnnyn kuolleen tulipalossa saarella. Senhän me kaikki ensimmäisen osan lukeneista jo tiedämmekin, ja senkin, että Johnnyn haamu vierailee myös Carrien luona säännöllisesti, aivan kuten se vieraili serkkunsa Cadencen luona. Johnny haluaa tietää, mikä on pahinta, mitä hänen äitinsä on nuoruudessaan saarella tehnyt. On siis Carrien aika paljastaa muisteloissaan, mitä neljä Sinclairin sisarusta saarella tekivät, ja miksi hekin ovat valehtelijoita. 

Emme voi hyvin, mutta asettaudumme aloillemme ja elämme hiljaista elämää. (s. 283)

Hypätään kasarille, aikaan jolloin Beechwoodin saarella ei ollut vielä Red Gatea, ei Windemereä eikä Cuddledownia. Saarella on vain perheen päähuvilat, Clairmont, jossa sisarusten vanhemmat Harris ja Tipper lapsineen asuvat, Goose Gottage, jota käytetään vierasmajana (myöhemmin sen tilalle tehdään Cuddledown Bessin perheelle) sekä Pevensie, joka on Sinclairin toisen saaren perijän ja Harrisin veljen, Deanin omistuksessa niin kauan, kun veljeksillä tulee välirikko ja Harris ostaa Deanin ulos saaresta (myöhemmin siihen rakennetaan Windemere Pennyn perheelle). Sisaruksia on neljä, kuten tiedämme: Carrie, Penny, Bess ja Rosemary. 

Perhettä kohtaa kuitenkin kamala tragedia, kun kymmenvuotias kuopus Rosemary hukkuu Carrien 16-vuotiskesänä. Kirjan tarina keskittyy nyt seuraavaan kesään, jolloin sisarusparven vanhin, Carrie, on 17-vuotias, ja saarelle tulee Deanin Yardley-tyttären mukana joukko poikia: hänen poikaystävänsä George ja tämän kaksi ystävää, Major ja Pfeff. Nuo Goose Cottageen majoittuvat pojat mullistavat tyttöjen kesän, mutta eniten Carrien, joka kokee ensirakkauden ja sen menetyksen.

Olen hereillä. Laajenen.

Sormenpäiden hermot huutavat halusta saada koskettaa jotakuta,

verisuonieni syke hyppää.

Täällä he ovat meidän saarellamme, nämä pojat. He muuttavat saarta. Ehkä häpäisevät sen.

Ehkä he kestävät viikon.

Ehkä he ovat täällä ikuisesti. (s. 90)

Vaikka Sinclairin tytöt tunnetaan vaaleina, pitkinä kaunottarina, Carrien elämää on varjostanut hänen suuri, epämuodostunut leukansa, joka tekee hänestä erilaisen kuin muista siskoksista Hän silti vastustaa suunnattomasti leukaleikkausta, johon hänen vanhempansa, etenkin isänsä häntä kehottaa. Lopulta Carrie suostuu korjausleikkaukseen, joka tulee todellakin muuttamaan hänen elämänsä monella tapaa: kivuliaan toipumisen ja jatkuvien tulehdusten takia hän ajautuu lääkekoukkuun, joka tulee myöhemmin varjostamaan hänen yliopistovuosiaan. Nyt Carrie saa kuitenkin solahtaa siskosten joukkoon samanlaisena, normaalileukaisena siskona 17-vuotiskesänään, jolloin hän myös rakastuu ensi kertaa.

Muistan miltä suudelma tuntui, yhtä aikaa jännittävältä ja parantavalta, kylmältä vedeltä ja vadelmilta, miten se vei mennessään kaiken häpeän epämuodostuneesta, tautisesta leuastani. Haluan tuntea sen uudestaan. (s. 145)

Perheen yhteiset kesäperinteet, kuten sitruunajahti, siivittävät Sinclairien kesää. Carrie on hieman kateellinen vanhemmalle serkulleen Yardleylle, jolla on oma poikaystävä. Penny taas on tuonut saarelle parhaan ystävänsä Erinin, jonka kanssa viettää suurimman osan ajastaan, ja nuorimmainen Bess yrittää roikkua siskosten mukana. Pojista veikeä ja komea Pfeff alkaa kiehtoa Carrieta ja sama tuntuu olevan toisin päin. Carrie suree pikkusiskoaan, mutta tuntuu, että kukaan muu ei kaipaa Rosemaryä. Äitikään ei puhu hänestä mitään. Sitten Carrie näkee hahmon, jonka ei pitäisi näkyä: hukkunut Rosemary on tullut häntä tapaamaan, ja tulee olemaan Carrien seurana koko kesän. Rosemary tarvitsee siskonsa huolenpitoa, ja Carrie joutuukin tasapainottelemaan oman ihastuksensa ja pikkusiskonsa haamun tarpeista huolehtimiseen. Samalla hän napsii jatkuvasti pillereitä pysyäkseen kuosissa, ja luulee, ettei kukaan huomaa.

Älä koskaan valita, älä koskaan selitä. (s. 156)

Kirja on todella kiehtova tarina yhdestä kesästä, jolloin siskokset joutuvat puhaltamaan kerrankin yhteen hiileen, jotta he selviäisivät kuiville karmeasta teosta. Mukavasti alkaneet tapahtumat, ihastumisten ja aikaisten aamu-uintien kesä kun muuttuu painajaiseksi. Carrie joutuu miettimään myös omaa itseään enemmän kuin muut, sillä hänen itsetuntonsa on vielä leukaleikkauksen jäljiltä hauras. Lisäksi hän saa tietää äitinsä salaisuuden, joka muuttaa Carrien suhtautumisen perheeseensä ja itseensä. Voiko Pfeff todellakin rakastaa häntä? Onko hän oikea Sinclair, hillitty ja tunteet kätkevä? Tekeekö hän kaikkensa sisartensa eteen?

He eivät tulleet kysymään, miltä minusta tuntui.

He tulivat kertomaan, että sellaiselta ei saanut tuntua. (s. 34)

Pidin oikein kovasti tästä kirjasta, joka taustoitti mainiosta Me olimme valehtelijoita -kirjan tarinaa. Minun täytyi heti kaivaa ensimmäinen osa uudelleen esiin ja vertailla. Todella hauska ja mielenkiintoinen idea ottaa nuoret Sinclairin sisaret päähenkilöiksi ja samalla selvittää lukijalle, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he nyt ovat. Ihan samaa mystistä tunnelmaa en saavuttanut tätä lukiessani, mutta mehukas ja osin karmeakin juoni piti kyllä hyvin otteessaan.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin: 

Helmet: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

Popsugar: Book set during a holiday

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi. Suomentanut Leena Peltomaa. Otava 2019.

 Englanninkielinen alkuteos (2018): A Very large expanse of sea. Kansi: Tiia Javanainen.

"Koskettava, ajankohtainen romaani ensirakkaudesta pelon ja ennakkoluulojen maailmassa.

16-vuotias muslimityttö Shirin elää New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa ja saa kokea päivittäin, millaista on olla ihmisten vihan kohteena. Ainoa keino selvitä on piiloutua kovan kuoren taakse. Vain tanssiessaan iltapäivisin breakdancea Shirin voi olla täysin oma itsensä.

Kun Shirin tapaa koulun koripallotähden Oceanin, hänen on vaikea uskoa, että poika oikeasti haluaa tutustua häneen. Voivatko heidän maailmansa kohdata? Ja uskaltaako kovia kokenut Shirin päästää pojan lähelleen?(Otava)"

Oma arvio: 

"All we need is love..." Pitkästä aikaa sain lukea kunnon annoksen rakkautta, kun uppouduin tähän iranilais-amerikkalaisen Tahereh Mafin YA-kirjaan Rakkaus suurempi kuin meri. Niinhän siinä kävi, että suuret tunteet veivät minut mukanaan ja sivut kääntyilivät kuin itsekseen, eikä aikaakaan, kun olin ahminut koko kirjan. Minä niin kaipasinkin jotain tällaista mieletöntä tunteiden kuohuntaa!

Minulle tämä oli taas kerran uusi kaupunki, taas kerran ensimmäinen päivä uudessa koulussa. Toimin niin kuin minulla oli uudessa koulussa tapana toimia. Kieltäydyin katsomasta kehenkään. (s. 5)

Kirjan päähenkilö, lukiolainen Shirin antaa heti kirjan alussa itsestään yhtä aikaa hyvin voimakkaan, mutta myös epävarman kuvan. Hänen perheensä on muuttanut tiuhaan paikasta toiseen, eikä Shirin ole oikein päässyt kotoutumaan mihinkään. Siksi hän ei halua edes nähdä vaivaa eikä tutustua ihmisiin. Hän ei katso ketään silmiin, vaan laahustaa koulun käytävillä huivi kiedottuna ruskeiden hiustensa ympärille. Huiviaan hän haluaa pitää päässään siitä huolimatta, että se tekee hänen elämästään vaikeaa - etenkin vuosi sitten tapahtuneiden WTC:n terrori-iskujen jälkeen.

"Mutta hei, ole varovainen ton kanssa", sanoin ja nyökkäsin lappua kohti. "Jos sä tekstaat mun kanssa liikaa, sun täytyy mennä mun kanssa naimisiin. Mun uskonto määrää niin."

Hän kalpeni. "Hetkinen. Siis mitä?" (s. 26)

Siksipä Shirin hämmästyy, kun koulun koristähti Ocean alkaa osoittaa kiinnostustaan häntä kohtaan. Ocean esittää hyvin suorasukaisia ja Shirinin mielestä hölmöjä kysymyksiä liittyen Shirinin huiviin ja muslimiuskoon. Tyttö huomaa kuitenkin pitävänsä tuosta pojasta, mutta pitää koko ajan jarruja päällä, sillä hän ei halua pojan joutuvan hankaluuksin hänen takiaan. Ocean on kuitenkin uskomattoman sinnikäs - ja toivottoman rakastunut kauniiseen Shiriniin. Nuoret tutustuvat lähinnä AIM-viestittelyiden kautta, jotka myöhemmin muuttuvat salaisiksi, peiton alla käydyiksi puheluiksi.

"Tämä ei ole normaalia. Sunlaiset jätkät ei juttele munlaisille tytöille." (s. 79)

Minun ilokseni kirjassa vahvana aiheena on myös hiphop-kulttuuri, sillä heti kirjan alussa Shirinin isoveli Navid perustaa kavereineen breakdance-ryhmän, johon hän haluaa myös siskonsa mukaan. Breikkitreenit ovatkin Shirinille parasta ajanvietettä pitkään aikaan, ja Jacobista, Carlosista ja Bijanista tulee tytölle kuin veljiä. Yhdessä he treenaavat vaativia akrobaattisia breikkiliikkeitä ja käyvät myös battleissä. Shirin tuntee viimeinkin kuuluvansa johonkin.

Shirinillä on myös toinen intohimo breikkaamisen lisäksi: hän tuunailee kirppiksiltä ostamiaan vaatteita mieleisekseen. Hänellä onkin aina koulussa hyvin tyylikkäät vaatteet päällään, mikä hämmentää välillä Navidia. Hänen mielestään on hiukan ristiriitaista, että hänen siskonsa käyttää yhtä aikaa hyvin istuvia farkkuja ja huivia. Navid on kuitenkin suloisen ymmärtäväinen ja suojeleva isoveli, vaikka ehkä välillä liiallisuuksiin asti. Myös Shirinin vanhemmat ovat olleet hyvin suojelevia tyttöään kohtaan sen jälkeen, kun tämän kimppuun käytiin kadulla. Shirinille ei käynyt pahasti, mutta toki välikohtaus jätti jäljen häneen.

"Mä tykkään siitä, että ihmisten pitää kysyä multa lupa, ennen kuin ne näkee mun hiukset." (s. 86)

Ulospäin Shirin näyttää pelottavalta ja uhmakkaalta, mutta sisimmässään hän on pelokas ja epävarma tyttö. Kun Shirin huomaa itsessään ihan uudenlaisia tunteita, joita Ocean aiheuttaa, hän joutuu kamppailemaan suojakuorensa murtumista vastaan.

Voi luoja.

En voinut olla näkemättä. En voinut olla näkemättä, voi luoja, voi herrajumala jeesus, tulkaa joku ja pelastakaa minut, en voinut olla näkemättä hänen kasvojaan. Mitä minulle oli tapahtunut? Miksi olin äkkiä aivan lääpälläni häneen? (s. 78)

Pidän kovasti siitä, että Shirin ja Oceanin tarinassa ei ole sorruttu instarakkauteen, vaan heidän tunteensa kypsyvät hiljalleen ystävyydestä rakastumiseen. Jos jotain nurinaa tästä pitäisi keksiä,  olisi Shirinin tunnekuohuja saatu paisutettua vielä mahtipontisemmaksi monipuolisemmalla kerrontatyylillä, sillä nyt kirjan kieli on melko yksinkertaista ja kerronta dialogi-keskeistä. Toisaalta juuri näiden seikkojen vuoksi kirjan sujuvalukuisuus saa minulta kiitoksensa.

Näiden kahden nuoren tarina herättää lukijassa monenlaisia tunteita, eikä kyyneleet olleet minulla kaukana muutamassa kohdassa. Kirjan loppu on tosin minun makuuni hiukan tylsä ja ponneton, olisin kaivannut siihen enemmän tunnekuohuntaa.

Kirja perustuu kirjailijan itsensä omakohtaisiin kokemuksiin, mikä tekee tarinasta vieläkin kiehtovamman. Olisi kiinnostavaa tietää, osaako Tahereh Mafi itse breikata. Kirjailijalta on ilmestynyt myös moniosainen dystopinen YA-sarja Shatter me, johon saatan ehkä joku päivä tarttua.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Jatka lukemista

Samantyylistä luettavaa:

Lumi: Seita Vuorela


Kirjankansibingo saa kirjan kohtaan:

Ei kuvaa

 YA-haaste saa kirjan kohtaan:

Julkaistu vuonna 2019

Sirpale: Sanna Isto

Sirpale: Sanna Isto. WSOY 2019

"Voiko menneisyyttä muuttaa?

Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?" (WSOY)

Oma arvio:

Ylläoleva kirjankansikuva ei tee ollenkaan oikeutta todelliselle kannelle: kirjan kansipaperissa on kahvikupinkorvan sisällä aukko, josta pääsee kurkkaamaan kirjan varsinaisessa kannessa piileskelevään vanhaan Berliinin karttaan. Rakastan tällaisia pieniä, mutta herttaisia kikkoja kansikuvissa ja niiden kansipapereissa!


Berliinin kartta liittyykin olennaisesti kirjan tarinaan, sillä Sanna Iston Sirpale sijoittuu kyseiseen kaupunkiin (kirjailija itse asuu muuten Berliinissä.) Kirjan päähenkilö, saksansuomalainen Minja joutuu jäämään koiravahdiksi rakkaalle Fräulein Haarigilleen, kun vanhemmat matkustavat äidin synnyinseudulle Suomeen. Heillä on ollut tapana matkustaa Hirsijärvellä asuvan mummon syntymäpäiville joka kesä, ja nyt Minja jää ensimmäistä kertaa pois.

Yksinäisyys ja itsenäisyys tuntuu kuitenkin uudelta ja kivalta. Eikä Minja jää yksin: hänen ystävänsä Rara, Hanna ja Yeliz pitävät hänelle seuraa, ja paras ystävä Luca kantaa jopa kassinsa Minjan luo jäädäkseen koko ajaksi seuraa pitämään. Minja ei juurikaan vastusta, sillä Luca on paitsi mukavaa seuraa, myös täydellinen kokki ( ja ihan mukavan näköinenkin.)

Otin kahvikupinkorvan käteeni ja katselin sitä hetken kuin suurta aarretta, mikä se olikin. Sitten tartuin siihen oikeaoppisella otteella. Humahdus tuntui vatsanpohjassa saakka. (s 44)

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Minja löytää ikivanhan kahvikupinkorvan jalkalistan alta. Kun hän on siemaisevinaan kuvitellusta kahvikupposesta, tyttö humpsahtaa ihan toiseen aikaan: asunto on sama, mutta hyvin erilainen. Siellä ei asukaan Minjan perhe, vaan jotkut ihan muut. Kalusteet ovat sodanaikaisia, huoneita on enemmän (ne menevät jopa Minjan nykyisen naapurin, äkäisen rouva Yrmyn huoneiston puolelle) ja talossa vallitsee omituinen tunnelma. Pian Minja tajuaa, että voi siirtyä taikaesineellään ajasta toiseen. Hän pääsee keskelle berliiniläistä perhetragediaa juuri ennen toista maailmansotaa, juutalaisvainojen aikaan.

Menneisyydessä nuori Rosa-tyttö on lukittu huoneeseensa, koska hän on rakastunut juutalaiseen pianonsoitonopettajaansa. Minja lupautuu auttamaan tyttöä, jotta tämä pääsee livahtamaan rakkaansa luokse. Minjan elämä alkaa kietoutua menneen ja nykyisen ympärille niin, että Luca alkaa jo turhautua. Minja ei uskalla kertoa tapahtumista muille, koska eiväthän he kuitenkaan uskoisi. Lucalla tuntuu olevan muutenkin jotain salattavaa, mutta Minjalla ei ole aikaa selvitellä pojan salaisuuksia, kun Rosan kohtalo mietityttää tätä. Lopulta Minja uskoutuu ystävilleen Rosasta alkuun tarinan muodossa, mutta lopulta hän lipsauttaa kaiken olevan totta, eikä tarinaa. Ja kun Minja humpsahtaa menneisyyteen tyttöjen nähden, heidän on pakko uskoa. Vai huijaako Minja kaikkia? Lopulta Lucakin saa tietää, mutta hän ei tiedä mitä uskoa, kun tyttö katoaa useaksi päivää kotoaan.

Sirpale on kiehtova sekoitus nykyaikaa, historiaa ja maagista realismia. Tarinan myötä monet mysteerit ratkeavat ja avautuvat hauskalla tavalla. Pidän siitä, ettei kirjassa aleta kuitenkaan kuivistelemaan synkällä historialla, vaan se on vain yksi olennainen osa tarinaa, johon lukija pääsee Minjan kanssa yhdessä sukeltamaan. Nykyajan tarinassa käydään läpi ystävyyttä ja sitä, miten aina ei välttämättä tiedä, mitä kaikkein läheisimmillä ystävillä on meneillään. Kirjassa myös eräs ystävyys muuttuu hienosti ja vähäeleisesti romanttiseksi rakkaudeksi. Pidän siitä, koska onhan se hiukan uskottavampaa, että pitkään ystävinä olleet eivät suin päin suuntaa muhinoimaan, kun tajuavat tunteidensa laadun. 

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

en löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa: 

Parantola: Satu Mattila-Laine

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Historiallinen romaani

Helmet-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

44. Kirja kertoo Berliinistä
 

Pilvilinna: Kerstin Gier

Pilvilinna: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2019.

 Saksankielinen alkuteos (2017): Wolkenschloss. Kansi: Eva Schöfmann-Davidov

"Sveitsin vuoristossa sijaitsee hotelli Pilvilinna, jonka loiston päivät ovat kaukana takanapäin. Paikka herää eloon ainoastaan kerran vuodessa, kun kuuluihin uudenvuodenjuhliin saapuu vieraita ympäri maailman. 17-vuotias Fanny on palkattu hotelliin apulaiseksi. Hän pitää huolen, että hotellivieraiden elämä on lokoisaa ja ylellistä.

Työn tuoksinassa Fanny huomaa, että kaikki vieraat eivät taida olla sitä, mitä sanovat olevansa. Mitä salaisia juonia muhkeiden samettiverhojen takana oikein punotaan? Erityisen kiinnostunut Fanny on itseään vuoden vanhemmasta Tristanista, joka kiipeilee ikkunalaudoilla sen sijaan että kulkisi portaita.

Pian Fanny löytää itsensä seikkailun silmästä. Sen myötä Fanny saattaa menettää työnsä – ja sydämensäkin.

Pilvilinna on hurmaavan hyväntuulinen kertomus, jossa on aimo annos vanhan ajan tyttöromaanin viehätystä ja satumaista lumoa." (Gummerus)

Oma arvio:

 

Jos  järjestäisi Vuoden kaunein ja kiehtovin kansikuva -kilpailun, tämän kirjan kansi olisi vahvoja voittoehdokkaita! Kirjan lilasävyinen kansi on täynnä ihania, pieniä yksityiskohtia: mies lukemassa lehteä, pikkupoika juoksemassa karkuun, nuoripari suutelemassa katulampun alla, joku kiipeämässä katolla savupiipun juurta, äiti pienokainen sylissään jne. Voisin tuijottaa Pilvilinna-romaanin kantta ikuisuuden, mutta kiehtovan kuuloinen tarina houkuttelee kuitenkin avaamaan kannen ja uppoamaan kirjan pilvilinnoihin. Kirjaimellisesti.

 

Kirjan pääosassa on 17-vuotias Fanny, joka on saanut unelmiensa työpaikan sveitsiläisen Pilvilinna-hotellin apulaisena. Hotellissa moni asia muistuttaa meinneisyydestä, mutta juuri sen vanhanaikaisuuden vuoksi asiakkaat rakastavat tätä hotellia. Fannyn tehtäviin kuuluu aika usein lapsenkaitsimista, mikä ei ole helppoa, kun villiviikarit tuppaavat karkaamaan häneltä. Fannyn sietokykyä koettelee pikkuvanha, yhdeksänvuotias Don, joka yrittää järkätä Fannyä usein hankaluuksiin. Tytön piristykseksi hotelliin saapuu pelätyn omistajan, Roman Montfordin, poika Ben, joka ei ole Fannysta hassumman näköinen. Hotelliin saapuu myös isoisänsä kanssa komeaakin komeampi Tristan, joka hurmaa etenkin hotellin muut nuoret asiakkaat. Fannynkin sydän on ihan sikkarallaan molempien poikien edessä, vaikka Benin kanssa asiat tahtovat usein mennä mokailuksi, riitelyksi ja mökötykseksi.

Olin käyttänyt ensimmäisen vapaan iltani naismuistiin kerrassaan upeasti. Sen sijaan, että olisin viimein suudellut Beniä, olin sylkenyt hänen päälleen ja paennut paikalta.Nyt hän piti minua paitsi kajahtaneena, myös iljettävänä. (s. 262)

Pilvilinnassa alkaa kuitenkin tapahtua kaikenlaista kummaa: erään vanhan rouvan sormus katoaa ja löytyy myöhemmin rikkaan oligarkkirouvan huoneesta, pari lasta katoaa lastenhoitajalta mystisesti ja löytyy myöhemmin eräästä huoneesta nukkumasta. Hotellissa majaileva trillerikirjailija kertoo Benille ja Fannylle hotelleja kiertävästä Luksushotelli-sieppaajasta, joka on vienyt rikkaiden lapsia ja vaatinut sitten tuntuvia lunnaita. Ben ei usko sanaakaan, mutta Fanny on kauhuissaan. Ja sitten Fanny saa vielä vahingossa kuulla, että Pilvilinna-hotelli aiotaan myydä häikäilemättömälle herra Burkhardtille, joka muuttaa paikan lasketteluparatiisiksi. Tämä murtaisi monen työntekijän sydämen, sillä osa on ollut talossa jo iäisyyden. 

Pilvilinna on sekoitus hersyvää huumoria, herttaista ja kilttiä romantiikkaa ja jännittävää seikkailua lumisessa Sveitsissä. Kirjasta huokuu luksushotellin viehko vanhanajan glamouri ja maagisuus. Odotin, että kirjassa olisi ollut enemmänkin maagisuutta, mutta oikeastaan kirjassa ei ole muuta fantasiamaista elementtiä kuin tunnelma ja mystinen hotellin Kielletty kissa, joka tuntuu olleen hotellilla jo omituisen kauan sitten. Olisin odottanut kirjan päähenkilöltä ja romansseilta hiukan enemmän, nyt ne jäävät hiukan hihitteleviksi hapuiluiksi. Kirjan miljöö on kuitenkin taianomaisen satumainen ja mieleenpainuva.

Jokin raapi ovea. Se oli Kielletty kissa, ja kun päästin sen sisään, se hyppäsi heti sängylle ja käpertyi kehräten kokoon. Olin varma, että se oli tullut lohduttamaan minua. (s. 270)

 

Päähenkilön iästä huolimatta kirjaa voisin suositella jo kuudesluokkalaisillekin, sillä kirjan tarina on seikkailuineen päivineen melkoisen lapsekas ja hupsu. (Olen tainnut luonnehtia Gierin aiempia kirjojakin, jotka kuuluvat Unien kirjat- ja Rakkaus ei katso aikaa -trilogiaan, hupsuiksi, sillä sellainen tyyli hänellä näyttää olevan.) Kirjan lopussa on mittava henkilöluettelo hotellin henkilökunnasta ja asiakkaista, sekä erikoisia sanoja selvittelevä sanasto. Opin itse muun muassa, mikä on oligarkki.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

En löytänyt muita bloggauksia.

 

Samantyylistä luettavaa: 

 

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier 

Rakkaus ei katso aikaa -trilogia: Kerstin Gier

Lisään Kirjankansibingoon ruksin kohtaan:

Unenomainen

YA-haaste saa ruksin kohtaan:

Alkuperäiskieli ei suomi tai englanti

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Artemis: Andy Weir

Artemis: Andy Weir. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Into 2019.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Artemis. Kansi: www.headdesign.co.uk (suunnittelu ja kuvitus), Head Design, Shutterstock (kuvat)

"Jasmine Bashara ei oikeastaan halua olla sankari, hän haluaa vain rikastua. Ei niin pöyhkeän rikkaaksi kuin monet hänen kotikaupunkiinsa Artemikseen saapuvat turistit vaan mukavasti toimeentulevaksi. Artemis on ihmiskunnan ensimmäinen ja ainoa asuinpaikka Kuussa. 

Kun tuhannen taalan tilaisuus osuu kohdalle, Jazz ei kieltäydy. Aloittelevasta salakuljettajasta kuoriutuu huippu­rikollinen, eikä hänen käänteistään puutu taitavaa juonittelua, teknistä osaamista tai vauhtia – asennekin on kohdallaan. Jazz ei ole koskaan ollut kiipelissä, josta hän ei älynsä avulla selviäisi.

Jazzin on suunniteltava täydellinen rikos, mutta ei siinä kaikki. Hän huomaa sotkeutuneensa vaaralliseen vyyhteen, jossa on kyse koko kaupungin hallinnasta." (Into)

Oma arvio: 

Pitkään on saatu odottaa, että Yksin Marsissa menestysteoksen jälkeen saamme uutta luettavaa Andy Weiriltä. Kuten hänen esikoisteoksessaan, myös Artemiksen tapahtumamiljöönä on avaruus. Tällä kertaa ei vaan olla Marsissa, vaan Kuun pinnalla sijaitsevassa tulevaisuuden siirtokunnassa, Artemiksessa. Kirjan juoni on myös jännityspainotteisempi kuin Weirin aiemmassa.

Kuljeskelin puiston reunamilla ja katselin ulos Kuun pinnalle. En ikinä ole käsittänyt, mikä kuumaisemassa viehättää. Se ei vain ole...yhtään minkäänlainen. Kai ihmiset sitten pitävät semmoisesta? Jonkin sortin zenimäisestä paskasta? Minä en pidä. Minusta kauneinta tuolla ulkona on muu Artemis. (s. 107)

Artemiksen päähenkilö ja minäkertoja on lähes koko elämänsä Artemiksella asunut nuori nainen "Jazz" Bashara, jonka saudiarabialainen hitsaajaisänsä on tuonut ihan pienenä lapsena Kuuhun. Erinäisten erimielisyyksien vuoksi Jazzin ja hänen isänsä välit eivät ole enää kovin hyvät, kuten esimerkiksi sen, että nuorena tyttösenä hän vahingossa poltti isänsä hitsaamon pössyttelynsä takia. Jazzin elämäntavat eivät myöskään ole oikein muslimi-isän mieleen.

Jazzin pääsääntöinen tulonlähde on erinäisten kiellettyjen tai vaikeasti saatavien tuotteiden salakuljetus maasta Kuuhun. Tämä mahdollistuu Jazzin elinikäisen kirjeystävänsä Kelvinin ansiosta, joka työskentelee Kenian lastausasemalla KSC.ssä. Kirjeenvaihto Kelvinin kanssa valottaa lukijalle Jazzin vaiheita lapsuudesta nuoruuteen, ja paljastaa muun muassa ikävän tapahtuman, jossa Jazzin poikaystävä Tyler on lähtenyt Dale-nimisen miehen matkaan.  Nyt Jazz vaikuttaa hyvin yksinäiseltä: hänen ainoita huvejaan on kaljoittelu kantakuppilassa ja uusien salakuljetustoimeksiantojen odottelu. Kaiken lisäksi Artemiksen ainoa lainvartija Rudy on koko ajan Jazzin kannoilla. Kun sitten norjalaistaustainen rahamies Trond Landvik tarjoaa Jazzille erittäin rahakasta - ja vaarallista - sabotaasikeikkaa, Jazzin elämä saa säpinää. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelluksi, ja lopulta Jazz huomaa olevansa suuren rikollisjärjestön maalitauluna - ja on surmata koko Artemiksen ihmisväestön pienen virheen takia.

Tässä sitä oltiin. Kaikki palaset olivat kohdallaan. Minulla oli hitsausvarusteet, mittatilaustyönä tehty elektroninen laite ja RTB, joka odotti asemissa. Aloin hengästyä, ja sydän takoi kuin aikoisi murtautua ulos rinnasta. Pikku rötökseni oli siirtymässä teoriasta käytäntöön. Olin tosiaankin tekemässä sen. (s. 110)

Kirjan mielenkiintoisinta antia on itse tapahtumapaikan ja elämän siellä kuvailu. Weir ei ole tuttuun tapaansa säästellyt yksityiskohtia selostaessaan elämää Kuun pinnalla. Kirjan alussa on myös kartat havainnollistamaan kirjan tapahtumapaikkoja, kuten Artemiksen kaikkia viittä kuplamaista moduulia, Rauhallisuuden merellä sijaitsevaa Apollo 11 -vierailukeskusta sekä Artemiksen hapensaannista turvaavaa Sanchezin Alumiinin sulattokuplaa. Kirjan tekniset yksityiskohdat on selitetty insinöörimäisen tarkasti, mikä lisää tarinan ja tapahtumien uskottavuutta, vaikka lukija ei niistä ymmärtäisi hölkäsen pöläystä (puhun nyt itsestäni). Artemiksessa asuvat vain kaikkein rikkaimmat, ja se hankkii elinkeinonsa turismilla, mutta Jazzin ohella myös työväenluokkaa tarvitaan pitämään asiat kunnossa.

Mutta sitten kirjan miinuspuoliin: vaikka uppouduin täysin Kuuelämään Jazzin mukana, en saanut pienenpienoistakaan otetta kenestäkään kirjan henkilöhahmosta. Jazz jätti minut kylmäksi kuin kivi, eikä hänessä tuntunut olevan mitään mielenkiintoista saati sympatioita herättävää. Hän vain meni, toimi, oli, eli...kuin robotti. Ei edes hänen isäsuhteensa korjaantuminen ja romanssinpoikanen ystävänsä Svobodan kanssa saanut sydäntäni sykkyrään. On tainnut käydä niin, että henkilöhahmojen kehitys on jäänyt juonen ja tarkan teknisen selostuksen varjoon. Ymmärrän kyllä, että Jazz on kyynistynyt, kun elämä on koetellut häntä Kuun pinnalla, eikä hän edes läpäissyt kuukävelykoettaan, joka olisi taannut hänelle säännölliset tulot. Olisin silti kaivannut häneen jotain syvyyttä.

Tunsin vesipisaran putoavan käsivarrelleni. Katsoin kattoa. Ala-Bean 27:n  kylmä ilma tiivistyi usein. Kuun painovoimassa veden pintajännitys on sitä luokkaa, että vettä piti tiivistyä aika lailla, ennen kuin se alkoi tippua. Mutta yläpuolellani ei näkynyt mitään.

Sitten kosketin kasvojani. "Voi saatana."

Vesi tulikin minusta. Minä itkin. (s. 218)

Artemista suosittelen jännäreiden ystäville, joita kiehtoo tekniset yksityiskohdat ja erikoiset tapahtumapaikat. Kirjan kieli on suorasukaista ja nokkelaa, joten lukeminen on vaivatonta. Kauniin kielen makustelijoille tämä kirja ei ole.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Normandiani

Samantyylistä luettavaa:

Yksin Marsissa: Andy Weir 
Tähtiviima: Shimo Suntila
Darlah - 172 tuntia Kuussa: Johan Harstad 
 


Lisään kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Scifihaasteeseen. 

Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

28. Kirjan kannessa on kuu


Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

19. A book set in space