Oliivipuu: Lucinda Riley. Suomentanut Tuukka Pennanen. Bazar 2021
Englanninkielinen alkuteos (2016): The Olive tree. Kansi: Laura Noponen (suunnittelu), Unsplash ja Shutterstock (kuvat)
"Auringonpaahteinen Kypros, oliivipuiden viileät varjot, huima rakastumisen tunne
Huippusuositun Lucinda Rileyn romaanissa Oliivipuu ensirakkaus puhkeaa kukkaan. Sen herkissä terälehdissä tuoksuvat onnenhuuma ja sydämeen sattuvat salaisuudet.
Kaikki paikalliset tuntevat vanhan Pandora-talon. Legendan mukaan siellä ensimmäistä kertaa vierailevat kohtaavat ensirakkautensa. Kolmetoistavuotiaan Alexin mielessä on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin rakkaus, kun hän saapuu Kyprokselle kesällä 2006. Hän kerää rohkeutta esittääkseen Helena-äidilleen suuren kysymyksen.
Helena järjestelee Pandoraa kuntoon tuleville vierailleen. Arkiset askareet keskeytyvät, kun hänen ensirakkautensa vuosien takaa ilmestyy paikalle. Enää Alexin äiti ei voi ohittaa kysymyksiä menneisyydestään. Pian Pandoran lipas olisi avattava, vaikka se tuhoaisi hänen perheensä.
Oliivipuu on kertomus perheestä, ystävistä ja rakastetuista, auringonkultaisista kesäpäivistä ja salaisuuksista vanhan oliivipuun varjoissa. Rakastettu kertoja Lucinda Riley avaa hurmaavalla tavalla näkymän mieheksi kasvavan pojan sydämeen, joka on puhdasta kultaa."(Bazar)
Oma arvio:
Voitteko uskoa, että olen selvinnyt tähän asti lukematta yhtäkään Lucinda Rileyn kirjaa? Kun kesällä osallistuin Instagramissa romantiikka-aiheiseen Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteeseen, pyysin tästä Rileyn uusimmasta, postuumisti suomennetusta Oliivipuusta arvostelukappaletta. Nyt on aika selvittää, mistä ne kirjaston asiakaspalvelutyössä kohtaamani, yleensä naispuoliset Riley-fanit oikein kohkaavat!
Sanottakoon vielä, että odotin Oliivipuun tosiaan ilmestyvän kesällä, kuten oli aiemmin luvattu, mutta kirja tupsahtikin ilmoille vasta kesken pimeimmän loppusyksyn.
Kirjan keskeisenä henkilönä on poika nimeltä Alex, jonka sanotaan olevan ajattelutavaltaan kuin vanha mies, vaikka hän on vasta 13-vuotias. Alexilla on ikätasoonsa nähden huippukorkea älykkyysosamäärä, mikä selittää hänen (muka) yliviisaat pohdintonsa päiväkirjaotteissaan. Alex saapuu kirjan alussa äitinsä Helenan kanssa lomailemaan Pandora-nimiselle huvilalle Kyproksen saarelle. Helena on perinyt tilan yllättäin Angus-sedältään ja palaa näin ollen lapsuutensa ja nuoruutensa kesänviettopaikkaan. Hetimmiten Helenan pasmat sekoittaa lähellä sijaitsevan viinitilan komea mies, Alexis, joka osoittautuu hänen nuoruudenheilakseen. Tarkkasilmäinen Alex kyttää raivostuttavuuteen saakka äitiään, joka on hämillään komean exänsä seurassa. Alexille ei ole koskaan kerrottu, kuka hänen oikea isänsä on, joten hän alkaa kehittää omia teorioitaan: voisiko se olla tämä rasittavan komea yleismies, joka liehittelee nyt äitiä, kun isä-William ei ole vielä päässyt saapumaan saarelle?
Käyn taistoon pelastaakseni äitini kunnian. (s.57)
Pian Pandora on täynnä väkeä, kun Helenan mies William saapuu huvilalle perheen nuorimmaisten, Immyn ja Fredin kanssa, ja myöhemmin mukaan liittyy myös teini-ikäinen Chloë-tytär Williamin aiemmasta liitosta (johon Alex välittömästi rakastuu) sekä Williamin rasittavan Sacha-ystävän Jules-vaimo mukanaan Alexin mielestä maailman ärsyttävin Rupert ja hänen adoptoitu pikkusiskonsa Viola (josta tulee Alexin ystävä, vaikka on vasta kymmenen.) Lisäksi Helenan miehiin menevä sinkkuystävä Sadie tulee viettämään kesää heidän kanssaan, vaikka onkin suurimman osan ajasta jonkin paikallisen adoniksen lumoissa.
Sitten kirjan tarina onkin yhtä tunteiden sekamelskaa ja myllerrystä: Alex kyttäilee äidin ja Alexiksen kanssakäymistä ja haikailee Chloën perään, William mustasukkailee Helenan ja Alexiksen takia, Sacha ilmestyy avautumaan Helenalle ja Williamille perheen konkurssista, josta tuhlaavainen Jules ei vielä tiedä, ja Rupert-poika on yksi maailman kovimmista kiusaajista, joka on ottanut heiveröisen Alexin uhrikseen. Myös Helenan entinen tanssipartneri Fabio käväisee Pandorassa, ja Alex saa lisää isäehdokkaita. (Asetelma tuo kyllä hyvin vahvasti mieleen Mamma mia! -elokuvat, jossa tytär etsii itselleen epätoivoisesti äitinsä ex-miehistä.) Samalla teini-ikäinen Alex saa kokea ensimmäistä kertaa rakastumisen tunteen ja sen, miten kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin haaveilisi.
Toistaiseksi rakkaus on minulle arvoitus, mutta kyllä sekin arvoitus varmaan vielä selviää.
Jonain päivänä. (s. 127)
Paikoin tuntuu, kuin lukisin painettua versiota Kauniit ja rohkeat -TV-sarjasta! Alussa täydelliseltä vaikuttavan Helenan menneisyyden verhoa raotetaan ja sieltä paljastuu vähän sitä sun tätä. Tietysti jännittää, kuka lopulta on Alexin isä. Vaikka kirja on Rileyn tyyliin järkälemäisen paksu (590 sivua), sen lukeminen soljuu aika huolettomasti eteenpäin. Dialogia on tosi paljon, eikä kirjailija sorru kovin monimutkaisiin kuvailuihin sen enempää kuin on tarpeen.
Ihmisten ulkonäköä
kuvaillaan kyllä hyvin ylisanoin, ja kaikki tuntuvat olevan niin kauniita ja
upeita, kuten Helena ja hänen alabasteri-ihoinen Sadie-ystävänsä. Helenan täydellisyys ottaa välillä jopa pattiin: hän on entisenä balettitanssijana täydellinen kropaltaan (vaikka on tehnyt kolme lasta), kaikki jumaloivat häntä ja sitten hän vielä perii kivasti huvilan Kyprokselta. Jaiks. Kirjassa paljastuvat "synnitkään" eivät lopulta ole minusta niin kamalan maatakaatavia, vaikka aiheuttavatkin ymmärrettävästi paljon draamaa ja kriisin hänen ja Williamin, mutta myös Alex-pojan välille. Vastapainona Helenan ihanuudelle todennäköisesti autismikirjoon kuuluva Alex-poika on kuvailtu laihaksi, kalpeaksi ja kömpelöksi, jota yläluokkaisesti käyttäytyvä, urheilullinen Rupert-poika kiusaa ja Chloë kohtelee yliystävällisesti kuin pikkulasta.
Entä kuinka kävisi sekavan palapelin loppuosalle, jonka olivat muodostaneet hänen omat kömpelöt kätensä yhteistyössä kohtalon kanssa? Kuka tiesi?
Helena eläisi päivän kerrallaan. Ja tänään oli kaunis päivä. (s. 334)
Kirjassa vuorottelevat siis Alexin päiväkirjamerkinnät sekä ulkopuolisen kertojan jaksot Pandoran tapahtumista. Alussa ja lopussa jo yli parikymppinen Alex kietoo kesän 2006 tapahtumat nykyhetkeen, vuoteen 2016, jolloin Alex on palannut jälleen saarelle ja odottaa erityisesti yhtä tosi tärkeää vierasta paikalle.
Minusta ei tullut suurta Riley-fania tämän kirjan luettuani, enkä edelleenkään aio tarttua hänen Seitsemän sisarta -sarjaansa. Oliivipuu on mukavan kevyttä, Kyproksen viinin makuista ja auringon lämmittämää viihdettä ja draamaa, mutta sen suurempia tunteita se ei ainakaan minussa herättänyt.
Arvosanani 3 +
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti