"Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria-tyttö oivaltaa, että hänellä on erityinen lahja: hän osaa puhua puille, kiville ja kannoille; hän ymmärtää, mitä kukat kertovat. Satojen kilometrien päässä Italiassa kymmenvuotias Clara soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti, ja hänet lähetetään maaseudun rauhasta ruhtinaitten Roomaan kehittämään taitojaan. Yliluonnolliset lahjat johdattavat nämä kaksi löytölasta yhteyteen elämää suurempien voimien kanssa. Jos he löytävät toisensa, voi maailmankin tulevaisuus olla toinen."
Oma arvio:
Minä etukäteen mietin ja punnitsin, haluanko lukea tämän Muriel Barberyn uutuusteoksen, mutta kirjan kannen kaunis, herkkä tunnelma ja takakannen mielenkiintoinen kuvaus houkuttelivat minua ottamaan tämä tarina haltuun. Muriel Barbery on minulle ennestään tuntematon kirjailija, vaikka hänen aiempia teoksia Kulinaristin kuolema ja Siilin eleganssi on kehuttu paljon.
Tarinan keskiössä on kaksi mystistä tyttöä: pianoa ilmiömäisen kauniisti soittava Clara, joka viedään italialaisesta kasvattikodistaan pappilasta erään maestron oppiin sekä mystinen Maria, joka ilmestyy erääseen espanjalaisperheeseen ja osoittaa olevansa mystisessä yhteydessä luontoon.
Vaikka ihminen ei olisi koskaan hyväilyjä kokenut, hän aistii syntyjään rakkauden, ja vaikka ihminen ei vielä rakastaisi ketään, hän löytää rakkauden muististaan, joka yltää yli aikain ja ruumiiden.
"Sinä olet parantanut minut, pikkuinen."
Tarinan lomassa on katkelmia usvamaailman neuvoston keskusteluista, jotka selaan - noloa myöntää - melko rivakasti ohitse. En oikein pääse missään vaiheessa kärryille Usvamaailman syvemmästä tarkoituksesta. Usvamaailma on jokin kolmas ulottuvuus, jonne haltiat haaveilevat vielä pääsevänsä eräänlaisten siltojen avulla. He uskovat Marian olevan silta. Hän on osannut jo lapsesta pitäen puhua Usvamaailman hahmojen kanssa, jotka esiintyvät hänelle metsässä hiirakon, jänikset, valkoisen hevosen ja villisian hahmossa. Tällä neidolla on ilmiömäinen yhteys luonnon ja luonnonvoimien kanssa ja tarinan lopussa hänen kyvyt saavat tarkoituksensa.
Melko varhaisessa vaiheessa lukemistani huomaan, ettei kirjoittajan korkealentoinen, uneliaanomainen kirjoitustyyli miellytä minua. Pitkääkin pitemmät lauseet saavat minut helposti hengästymään ja juonesta ja henkilöistä on alussa vaikea päästä selville. Ehkä jossakin toisessa elämänvaiheessa olisin nauttinut tästä hengästyttävän utuisesta ja vieraannuttavasta tyylistä, mutta nyt olisin kaivannut hiukan selkeämpää kerrontaa. Tarina itsessään on kaunis ja pysyn juonessa lopulta hyvin mukana, mutta se ei tällä kertaa ollut minusta kovinkaan kiinnostava.
Vaikka Haltiaelämää ei nyt ihan ollut minun heiniäni, enkä siitä innostunut suuremmin, se on herkkä ja kaunis kunnianosoitus taiteelle ja luonnolle. Kirjan parasta kuvausta on Claran pianonsoittotuokiot, joiden aikana melkein kuulen hänen soittonsa korvissani. Jos tykkää lukea tyyliteltyä tekstiä, joka vaatii tavallista tarkempaa keskittymistä, tämä kirja voi avautua paremmin kuin minulle. Minun sydämeni ei nyt juuri lämmennyt Marian ja Claren tarinalle.
Claran katse pyyhkäisi nopeasti ja tiiviisti yli nuottivihon aukeaman -
yksi ripsien räpäytys, toinen, kolmas - ja maestron kasvoilla kävi
vaikeasti tulkittava ilme. Sitten Clara soitti. Hän soitti niin
hitaasti, niin tuskaisesti, niin täydellisesti, hän soitti niin rajattoman pehmeästi ja virheettömästi, ettei kukaan saanut sanaa suustaan. Hän lakkasi soittamasta, eikä kukaan saanut sanaa suustaan.
Arvosanani 2,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Haltiaelämää muissa blogeissa:
Lukutoukan kulttuuriblogi
Mustetta paperilla
Kaisa Reetta T
Kirjakirppu
Kirjasähkökäyrä
Tekstiluola
Samantyylisiä kirjoja:
Kun kuulet laulun varjojen: Annmari Dannebey
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti