Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Throne of Glass - Lasipalatsi: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2012): Throne of Glass. Kansi: Talexi & Shutterstock

"Endovierin synkillä, törkyisillä suolakaivoksilla suorittaa elinkautisrangaistustaan 18-vuotias tyttö. Celaena Sardothien on nuoresta iästään ja hämäävän viehättävästä ulkomuodostaan huolimatta pelätty, pahamaineinen salamurhaaja. Celaena teki kuitenkin yhden kohtalokkaan virheen: jäi kiinni.

Nuori kapteeni Westfall tarjoaa epätoivoiselle Celaenalle vapautta suuren uhrauksen hinnalla. Celaenan täytyy edustaa kruununprinssi Doriania kilpailussa, jossa hän mittelee taistelutaitojaan maan etevimpiä varkaita, salamurhaajia ja muita ammattitappajia vastaan. Vain voittamalla Celaena voi lunastaa vapautensa ja saada selville kohtalonsa. Mutta sulaako hänen jäinen sydämensä?

Throne of Glass – Lasipalatsi on Sarah J. Maasin huiman, eeppisen fantasiasarjan ensimmäinen osa. (Gummerus)" 

Oma arvio:

Ensivaikutelmani tästä kirjasta oli ennakkotietojen (ja kansikuvan) perusteella se, että se tulee pitämään sisällään huimaa taistelua ja ärhäkän, kipakan kick-ass-sankarittaren. Kirjaa suositellaan Nälkäpelin ja Game of Thronesin ystäville, joista jälkimmäinen ei ole minulle kovin tuttu, mutta tietämykseni perusteella täynnä juonittelua, toimintaa ja väkivaltaa. Onko sattumaa, että Sarah J. Maasin sarjan nimi, Throne of Glass, muistuttaa hyvin paljon Game of Thronesia, vai ihan laskelmoitu juttu?

Celaena oli ollut vasta kahdeksanvuotias, kun Arobynn Hamel, hänen opastajansa ja salamurhaajien kuningas, oli löytänyt hänet puoliksi hukkuneena jäisen joen rannalta ja tuonut hänet torniinsa Adarlanin ja Terrasenin rajalle. Arobynn oli kouluttanut Celaenasta parhaan ja uskollisimman salamurhaajansa muttei ollut koskaan päästänyt tätä palaamaan kotiin Terraseniin. (s. 37)

Alussa päähenkilö, salamurhaaja Cealena on hyvin vihainen ja arvaamaton nuori nainen. Kun kapteeni Westfall tarjoaa naiselle sopimusta, jossa hän saa vapautensa oltuaan neljä vuotta kuninkaan miekkana, eli käytännössä hänen orjanaan, hän suostuu lähtemään seurueen mukana kohti kuninkaan Lasipalatsia. Chaol Westfall on töykeä ja antaa Celaenan tutu nahoissaan, ettei hän arvosta salamurhaajaksi kasvatettua naista muuta kuin hänen asemansa vaatii. Prinssi Dorian ei osaa pelätä vihaa puhkuvaa naista, sillä hän on kovin mieltynyt tämän katseeseen. Prinssi on melkoisen häntäheikin maineessa, eikä hän ole isänsä toiveista huolimatta kovin kiinnostunut valtakunnan asioista, saati lotkauta korviaankaan vanhempiensa laatimalle listalle sopivista vaimoehdokkaista.

"Voi Dorian." Kuningatar painoi käden sydämelleen. "Et kai ole aikeissa kertoa minulle, että haluat mennä naimisiin rakkaudesta? Rakkaus ei takaa onnistunutta avioliittoa." (s. 141)

Kirjassa seurataan Cealenan kotiutumista linnaan ja hänen ja Chaolin leikkimielistä piikittelyä toisilleen. Celaena mieltyy hyvin äkkiä linnan yltäkylläisyyksiin ja kirjassa alkaa olla pukudraaman aineksia, kun taas taisteluharjoitukset jäävät harmikseni hiukan syrjään. Asetelma muistuttaa kieltämättä Nälkäpeliä tai Outolintua -  tässä kuninkaan miekan paikasta kilpaillaan erilaisin kokein, ja välillä niihin treenataan. Celaenan kilpakumppaneista löytyy körmyjä varkaita kuin liittolaisiakin. Kilpailua kuitenkin varjostaa linnassa väijyvä pahuus, joka aina tietyn välein on saanut saalikseen jonkin kilpailijoista. Celaena saa apua yllättävältä, menneen maailman taholta.

Kuva: Pixabay

Chaolin ja Celaenan välit lämpenevät jonkinlaiseksi ystävyydeksi, vaikka Chaol välillä töksäyttää jotain salamurhaajan taustasta ja loukkaa täten heidän alkavaa ystävyyttään. Hän kuitenkin alkaa askel askeleelta luottaa naiseen, välillä omasta mielestään liikaakin. Prinssi Dorian alkaa myös piirittää Celeanaa, ja tästä tulee tietenkin herkullinen kolmiodraama-asetelma. Minä petyin siitä, miten ennalta-arvattavasti Celaena käyttäytyy, ja miten hän yhtäkkiä unohtaa kaikki entiset periaatteensa.

Kuva: Pixabay

En oikein osaa sanoa, mikä tästä kirjasta jäi puuttumaan, etten ollut ihan täysin lumoissani. Kirja on toki hyvin viihdyttävä ja Celaena hahmona on kyllä ihan piristävä, vaikka alussa hänen murhanhimoiset ajatukset tekivät hänestä luotaantyöntävän. Hänestä kuitenkin kuoriutuu ihan mukiinmenevä sankaritar, joka saa kokea ensimmäistä kertaa elämässään, mitä on ystävyys. Erityisesti pidän Celaenan mieltymyksestä lukemiseen. Hän innostuukin heti huomattuaan kuninkaan linnassa valtavan kirjaston, ja pyytää prinssi Dorianilta erikoisluvan lukea kokoelman kirjoja.

Kirjastot olivat täynnä ajatuksia, vaarallisempia ja voimakkaampia kuin mitkään aseet. (s. 65)

 Loppua kohti juoni tiivistyy eeppiseen taistelukohtaukseen, jossa Celaena saa kohdata monenlaista vääryyttä ja kieroilua, mutta näyttää todelliset kyntensä. Kuninkaan uhkaavuus jää leijumaan päällimmäisenä mieleeni. Lopussa Celaena tekee ihmeellisen ratkaisun, johon olisi minusta voinut liittyä hiukan enemmän draamaa. Olin tästä tunnekylmyydestä hiukan hämilläni. Romantiikkakohtaukset  myös jäivät melko mitäänsanomattomiksi ja tunneköyhiksi. Kirjan fantasiaelementit jäävät hiukan juonesta irtonaisiksi ja epämääräisiksi. Toivottavasti seuraavissa osissa toimintaa saadaan lisää ja fantasia selittyy johdonmukaisemmin osaksi tarinaa.

Seuraava osa, Keskiyön kruunu ilmestyy helmikuussa 2018 ja kolmas osa, Tulen perillinen heinäkuussa 2018. 

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Tarinoiden syvyydet 

Kirjaneidon tornihuone

Nousu (Riikka Ylilehto)

Osallistun tällä kirjan kannella Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.


Throne of Glass – Keskiyön kruunu: Sarah J. Maas.Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2018. (Throne of Glass #2)

Englanninkielinen alkuteos (2013): Crown of Midnight

”Lasipalatsin valtaistuimella istuu mustasieluinen kuningas, joka hallitsee alamaisiaan rautaisella otteella. Celaena Sardothien voitti raa’an kamppailun, ja hänet valittiin kuninkaan henkilökohtaiseksi salamurhaajaksi, Kuninkaan Miekaksi. Celaena ei kuitenkaan kumarra kruunua: salassa hän auttaa kuninkaan vihollisia pakenemaan, sillä hän tietää, että hänen palvelemansa mies on paha. Jokainen kuolema, jonka Celaena lavastaa, ja jokainen valhe, jonka hän kertoo, on uhka hänen rakkailleen ja hänelle itselleen.

Julkisivun ylläpitäminen käy entistäkin vaikeammaksi, kun Celaena tajuaa, ettei ole ainoa, joka hakee oikeutta. Juonittelu ja salailu mutkistavat hänen välejään kruununprinssi Dorianiin, kuninkaallisen vartioston kapteeni Chaoliin sekä kapinalliseen prinsessa Nehemiaan. Kohdatessaan vielä kuningastakin pahemman voiman Celaenan on päätettävä, millä puolella hän on ja minkä puolesta hän taistelee: vapautensa, sydämensä vai kuningaskunnan kohtalon... ” (Gummerus)

Oma arvio:

Throne of Glass –sarjan ensimmäinen osa Lasipalatsi ei saanut minua innostumaan kovinkaan hirmuisesti, mutta bloggaajakollegani vakuuttelivat minulle, että sarja tulee paranemaan kirja kirjalta. Siksipä minulla oli kovin suuret odotukset tästä toisesta osasta, sillä halusin todellakin antaa mahdollisuuden kirjan temperamenttiselle Celaenalle ja muille kirjan hahmoille.

”Kuningas lähetti minut tappamaan sinut.”(s. 96)

Keskiyön kruunussa Celaena on nyt kuninkaan uskollinen salamurhaaja, kuninkaan miekka, mikä tekee hänestä melko kyseenalaisen ja hankalasti samaistuttavan henkilöhahmon. Hyvin pian kuitenkin selviää, että Celaenan uskollisuus kuninkaalle on pelkkää lumetta, eikä hän ole niin säälimätön tappaja kuin luullaan. Alan heti pitää tästä säpäkästä, mutta kuitenkin herkästä ja fiksusta nuoresta naisesta paljon enemmän. Celaenassa on myös turhamainen puoli, joka heräsi henkiin jo ensimmäisessä osassa, mutta jatkuu yhä hänen kantaessaan kaupasta kauniita vaatteita ja hattuja ja miettiessään sopivia asuja eri tilaisuuksiin.

Celaena tunsi hengästyvänsä, muttei kyennyt kääntämään katsettaan Chaolista, ei kyennyt lopettamaan tanssimista. Kuunvalo ja puutarha ja tanssisalin kultainen hehku sekoittuivat jonnekin kaukaisuuteen. ”Me emme koskaan voi olla tavallinen poika ja tyttö, emmehän?” hän onnistui sanomaan. (s. 151)

Celaenan ja Chaolin aamuiset harjoittelulenkit ja taistelutreenit ovat täynnä nasevaa flirttiä, ja alan jo alusta asti hykerrellä mahdollisen kuuman romanssin toivossa. Mukana on toki myös kielletyn hedelmän makua, sillä eihän vartijan olisi sopivaa langeta kuninkaan miekkaan. Dorian, joka on saanut pettyä rakkaudessaan Celaenaan, aistii näiden kahden välisen jännitteen ja tuntuu suurta kaihoa. Onneksi hän on yllättävän kypsästi ajatteleva kruununprinssi, ja pidänkin Dorianista tämän kirjan luettuani todella paljon.

Hän oli niin pitkään yrittänyt olla uhmaamatta isäänsä, mutta millainen mies hän oikein olisi, jos tottelisi tämän käskyjä sokeasti? (s. 275)

Celaena jatkaa mystisten vanhojen arvoitusten selvittämistä linnan salakäytävillä ja joutuu kohtaamaan todella hirvittäviä voimia. Lopussa hänestä myös paljastuu hyvin yllättäviä asioita, enkä ole ollenkaan mielissäni siitä, miten hänen käytöksensä muuttuu erästä hänelle tärkeää ihmistä kohtaan. En meinaa päästä järkytyksestäni ylitse. Celaena tutustuu myös hautakammion höpsöön vartijaan, puhuvaan messinkiseen ovenkolkuttimeen Mortiin, josta minulle tulee kovasti mieleen Harry Potter -kirjojen ovenvartijat. Jopa häiritsevän paljon. Pidän muuten kirjassa esiintyvistä fantasiaelementeistä, jotka liittyvät taikuuteen, haltioihin ja pahoihin voimiin, mutta sarkastinen ovenkolkutin meinaa lytätä koko homman. Onneksi Mort ei esiinnyt kirjan sivuilla kuin silloin tällöin. 

Kuva: Pixabay

Keskiyön kruunu on täydellisen monipuolinen jatko-osa seikkailuhenkiseen ja kuninkaallista juonittelua pursuavaan sarjaan. Yhtä lailla lukija saa samassa paketissa poskia punoittavaa romantiikkaa, fantasiahenkistä seikkailua ja sähäkkää toimintaa. Kirjan henkilöt käyvät läpi monenlaisia tunteita ja ristiriitoja, jotka vakuuttavat ainakin minut täysin. Kirjan lopussa tapahtuvat käänteet pääsevät yllättämään ja jään janoamaan jatkoa, jota onkin luvassa jo tänä kesänä osalla Tulen perillinen. Olen koukuttunut!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 

Minun mielessä

Tarinoiden syvyydet

Kirjaneidon tornihuone

Sivujen välissä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Ruksaan lisäksi YA-haasteen kohdan:

Kirjassa kartta sisäkannessa

Throne of Glass - Tulen perillinen: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2018 (Throne of Glass #3)

Englanninkielinen alkuteos (2014): Heir of Fire. Kansi: Talexi / Shutterstock

"Celaena Sardothien on selvinnyt hurjista taisteluista ja musertavista sydänsuruista, mutta hän on joutunut maksamaan siitä kovan hinnan. Celaena on rikki ja haluaisi nyt vain kostaa rakkaan ystävänsä kuoleman. Sen sijaan hänen täytyy matkustaa kauas toiseen maahan ja kohdata totuuksistaan synkin, joka voi muuttaa hänen elämänsä iäksi. Vain Celaena voi päättää, onko hän kuningatar vai petturi…

Samaan aikaan julmat, hirviömäiset joukot kerääntyvät koolle ja valmistautuvat taisteluun. Nujertaakseen vastustajansa Celaenan täytyy taistella sekä omia demoneitaan että sitä pahaa voimaa vastaan, joka on pääsemässä nyt valloilleen. Jos Celaena onnistuu, tulee hänestä Adarlanin suurin uhka."(Gummerus)

Oma arvio:

Sarah J. Maasin mahtipontinen fantasiasarja paisuu ja pullistuu - kirjaimellisesti, sillä tämä sarjan kolmas osa on jo vaikuttavat 624-sivuinen. Ja mikä ihaninta, joka sivu on tarkkaan harkittua ja mahtavaa tarinankerrontaa parhaimmillaan, joka syventää sarjan keskiössä seikkailevan Celaenan vaiheita ja tuo samalla sekaan soppaan vielä lisää mainioita henkilöhahmoja. Eikä mitä tahansa henkilöhahmoja, vaan sellaisia, joihin tutustuttuani jään miettimään, miten edes jaksoin lukea aiemmat osat ilman tätä hahmoa. Palaan asiaan myöhemmin, kun jaan ajatukseni eeppisestä sankarista Rowanista sekä Mustanokkien noitaklaaniin kuuluvasta Manonista.

Hän laski kätensä alas. Hänen taikuutensa roihusi niin kiivaasti, että sade höyrystyi ennen kuin osui häneen. Hän oli juuri taottu ase, joka hehkui voimaa. (s. 526)

Tulen perillinen seuraa Celeanan, Dorianin ja Chaolin vaiheita siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Celaena on hämmennyksissään omista voimistaan ja siitä, miten hän oppisi valjastamaan niitä. Taustalla velloo suuri suru hänen rakkaan ystävänsä Nehemian kuolemasta ja siitä, että hän joutui pettymään Chaoliin. Hän haluaisi löytää haltioiden kuningattaren Maeven, jotta saisi vastauksia avainten arvoitukseen. Kuin taikaiskusta hän törmääkin Wendlynissä haltia Rowaniin, joka työskentelee hirmuhallitsija Maeven palveluksessa, ja joka on tullut hakemaan Celeanaa Maeven luokse. Kylmäkatseinen kuningatar määrää Celaenan kuitenkin harjoittelemaan voimiaan Rowanin opastuksella ennen kuin tällä on pääsy palatsiinsa Doranelleen. Maeve haaveilee tekevänsä tulen perillisestä kuningattaren.

Celaenan ja Rowanin yhteistyö meinaa takuta pahasti, eikä vähiten sen takia, ettei Rowan voi oikein sietää puolihaltijasukulaistaan. Celaena ei osaa muuttaa muotoaan, ja juuri sitä Rowan häneltä vaatii. Aamut Celaena työskentelee vaatimattoman linnan keittiössä ja muut ajat säälimätön Rowan piiskaa häntä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Rowan tutustuu nuoreen naiseen paremmin ja tajuaa, ettei tämän elämä ole ollut kovin hohdokasta. Rowan on aivan mainio henkilöhahmo, vaikka alkuun hyvin yrmeän oloinen. Hänestä kuitenkin kuoriutuu oikein kelpo mies, jota ystävyys ja syvä side Celaenan kanssa vahvistaa.

Kun Celana tarttui tikariin, se tuntui kevyemmältä kuin hän muisti. Rowan katsoi hänen silmiinsä, katsoi suoraan hänen sisimpäänsä ja sanoi: "Tulisydän." (s. 476)

Toisaalla Eyllwen kuninkaanlinnassa kapteeni Chaol yrittää olla ajattelematta Celaenaa, joka päätti vihoissaan heidän suhteensa, ja saakin muuta ajateltavaa, kun paikalle saapuu keikarimainen Aedion Ashryver, joka on myös tärkeä henkilö Celaenan menneisyydessä - hän on nimittäin tämän serkku. Chaol päätyy varjostamaan Aedionia, joka käyttäytyy epäilyttävästi, ja tämä poikii vankan yhteistyön miesten välille. Dorian taas sillä aikaa tutustuu linnan parantajaan, Sorchaan, joka vie prinssin sydämen mennessään ja auttaa samalla nuorta miestä tämän orastavien taikavoimien ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Rakkaus rahvaaseen kuuluvan naisen kanssa on kuitenkin hyvin vaarallista ja salassapidettävää. Hurmaava Chaol jää minusta nyt hieman etäisemmäksi tässä osassa, ehkä syystäkin, mutta uskon hänenkin aikansa vielä koittavan. Dorian ei ole oikein koskaan ollut lempihahmoni, mutta petraa hieman ja hänen ja Sorchan romanssi on ihan mukava lisä tähän osaan.
 

Kirjassa esitellään Rowanin ohella myös toinen erittäin kiehtova hahmo, nimittäin Manon Mustanokka, nuori Noitamannun asukas, jonka julma isoäiti kaavailee hänestä noitien lennoston johtajaa. Tähän titteliin päästäkseen Manonin on saatava ratsukseen paras lohikäärmeistä, Titus, ja päihitettävä muiden noitaklaanien ehdokkaat. Tärkeimpänä koetuksena on Omegavuorten solan ylittäminen lohikäärmeellä, mikä vaatii taitoa ja uskallusta. Manon on yhtä mieltä isoäitinsä laatimasta tavoitteesta, mutta hänen keinonsa ovat hieman erit. Pidän kovasti Manonin sinnikkyydestä ja hänessä on ehkä hiukan samaa kuin Celaenassa - pippurinen, ärhäkkä, mutta kovia kokenut nuori, joka taistelee tiensä huipulle. Toivon mukaan Manonin tarina jatkuu seuraavissa sarjan osissa.

Hän huolisi ratsukseen vain pedoista hurjimman, jonka pahuus veti hänelle itselleen vertoja. Hänen katseensa kohtasi Tituksen tummat silmät ja hän hymyili lohikäärmeelle.

Näytti aivan siltä, että se hymyili takaisin. (s. 110)

Sarah J. Maas on luonut niin uskomattoman tarinan, joka syvenee sarjan osa osalta, että voin vain haukkoa henkeäni hämmästyksestä ja tyytyväisyydestä. Uudet tarinalinjat takaavat sen, ettei kirja pääse pitkästyttämään. Erityisen ilahtunut olen noitien osuudesta, jossa urhea ja sinnikäs Manon Mustanokka kouluttaa siipirikosta lohikäärmeenretaleesta voittamattoman ratsun. Celaenan muodonmuutosharjoitukset ja ystävystyminen Rowanin kanssa ovat pisteenä iin päälle, ja kirjan juoni kultivoituu lopun jännittäviin käänteisiin, joiden aikana muistan tuskin hengittää. Uusia kammottavia örkkimörkkejä luikertelee juoneen mukaan. Celaena alkaa myös raottaa omaa menneisyyttään mieleenpalautuvien muistikuvien kautta.  

Hän oli tuhkan ja tulen perillinen, eikä hän kumartaisi ketään. (s. 554)

Throne of Glass -sarja ikään kuin puhkeaa kukkaansa tässä osassa, enkä voi enää käsittää, voiko tämä enää paremmaksi muuttua seuraavan osan myötä, niin täydellisyyttä hipovaa ja kiintoisaa fantasiaa tämä on. Hehkutuksillani ei tunnu nyt olevan rajaa.

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Minun mielessä
Tarinoiden syvyydet
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Lisään tämän YA-lukuhaasteen kohtaan:

Kirja omalta TBR-listalta

Kirjankansibingon ruudukosta ruksaan kohdan:

Seikkailu

Throne of glass - Varjojen kuningatar: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2019 (Throne of glass #4)

 Englanninkielinen alkuteos (2015): Queen of Shadows. Kansi: Talexi / Shutterstock

Oma arvio:

"Sota on alkamassa. Ja kaikki heistä eivät ehkä selviä siitä.

Celaena Sardothienilta on riistetty kaikki mitä hän rakastaa. Mutta nyt hän palaa hakemaan kostoa, pelastamaan ennen niin loistokkaan valtakuntansa ja kohtaamaan menneisyytensä haamut.

Hän on ottanut haltuun oikeutetun paikkansa valtaistuinpelissä Aelin Galathyniuksena, Terrasenin kuningattarena. Mutta ennen kuin hän voi nousta valtaistuimelleen, hänen täytyy taistella: Serkkunsa puolesta, joka oli valmis kuolemaan hänen edestään. Ystävänsä puolesta, joka on teljetty kammottavaan tyrmään. Kansansa puolesta, jonka julma kuningas on orjuuttanut ja joka odottaa kuningattarensa voitokasta paluuta." (Gummerus)

Oma arvio:

Minä odotin tätä Throne of glass -sarjan neljättä osaa kärsimättömästi, mutta sitten pettymyksekseni huomasin, ettei tämä 740-sivuinen järkäle meinannut vetää minua lainkaan pauloihinsa. Olinko liian ihastunut edellisen Tulen perillinen -osan Aelin-Rowan-parivaljakkoon, onko minulle päässyt kehittymään nyt fantasiaähky vai eikö tämä osa nyt oikeasti vain ollut niin hyvä kuin pari edellistä?

Heidät oli taottu samasta metallista, he olivat saman naarmuisen kultakolikon kaksi puolta. (s. 220)

Kirjan alussa Aelin on palannut sinne, mistä kaikki sarjan alussa alkoi: Riftholdin kaupunkiin, Eyllwen ja hänen oman kotinsa, Terrasenin välimaastoon, jossa hänen menneisyyteensä ikävästi liittyvä Arobynn pyörittää yhä salamurhaajien koplaansa. Aelinin on nyt teeskenneltävä, että hän on palannut Arobynnin remmiin ja yhteistyökumppaniksi. Todellisuudessa hän aikoo verisesti kostaa tuolle julmalle miehelle rakkaansa Samin kuoleman ja kaikki muutkin kokemansa vääryydet. Kaikki on nyt vain monin verroin vaikeampaa, kun taikuus on kadonnut kokonaan valtakunnasta eikä Aelinkaan siis voi hyödyntää tulivoimaansa.

Aelin tuijotti noita silmiä, suuta, jota oli kerran suudellut, ystävää, johon oli ollut kovasti kiintynyt, ja aneli: "Anna pienikin merkki, Dorian."

Mutta noissa kasvoissa ei ollut enää jälkeäkään hänen ystävästään, ei epäröintiä tai vastustellen nykivää lihasta, kun prinssi syöksyi häntä kohti. (s. 180)

Alkuosien lempihahmoni Chaol ilmestyy myös kuvioihin mukaan, mutta ei enää lempityyppinäni todellakaan, vaan etenkin kirjan alussa luotaantyöntävän ynseänä ja Aelinia vierastavana. Toki kirjan edetessä Aelin ja Chaol alkavat saada  taas luottamusta ja ystävyyttään hiukan takaisin, mutta hyvin etäisiksi he toisilleen jäävät, ottaen huomioon sen, miten kiihkeää heillä viime osissa on ollut. Aelinin haltijaserkuksi paljastunut Aedion on pelastettava Eyllwen kuningaskunnan tyrmästä, jossa nyt demonirengastettu Dorian pitää häntä hallussaan. Dorian tuntuu olevan menetetty iäksi, vaikka lukija saa kyllä vihiä, miten hänen oma sielunsa huutaa demonin vankina. Aelinille on järkytys, että hänen rakas ystävänsä ei enää tunnista häntä, ja ainoa ratkaisu Dorianin vapauttamiseen tuntuisi olevan miekan sivallus. Mutta Aelin ei pääse toteuttamaan tätä.

Aelinin tuoksu täytti Aedionin aistit. Hetkeen hän ei voinut tehdä muuta kuin hengittää sitä syvään keuhkoihinsa, kun hänen haltiavaistonsa karjuivat hänelle, että tässä oli sukulainen, tässä oli kuningatar, tässä oli Aelin. Hän olisi tuntenut serkkunsa vaikka sokeana. (s. 219)

Aelinin ja Aedionin jälleennäkeminen on hurmaavan sydäntäriipaiseva. Etenkin Aedion tuntuu lähes palvovan maata serkkunsa jalkojen alla. Vaikka nautinkin toki näiden sukulaisten yhteisistä hetkistä, mieltäni kaihertaa kuitenkin kysymys: Missä, oi missä on ihana Rowan? No, pakkohan se on paljastaa, että Rowankin palaa ennemmin tai myöhemmin mukaan tarinaan. Hänen ja Aelinin verisiteen vuoksi hän on päättänyt työntää romanttiset ajatukset naisesta syrjään, mutta kuten arvata saattaa, vaikeaahan se on, etenkin kun Aelin keikistelee haltijamiehen edessä tyköistuvissa taistelupuvuissa ja vartaloon liimautuvissa yöpaidoissa. Minua meinaa jopa hiukan huvittaa asetelman kliseisyys. Tämä kuvio on jo niin luettu monista, monista kirjoista. Toisaalta näitä aina janoaa.

Kirjan tapahtumat imaisevat ihan mukavasti mukaansa puolivälin jälkeen ja tapahtumia kyllä riittää toisensa perään ihmeteltäväksi. Aelinin ja Rowanin romanttinen jännite ja Dorianin kohtalo pitävät minua sen verran jännityksessä, että saan luettua kirjan ihan hyvillä mielin loppuun alun tahmeudesta huolimatta. Kun viime osassa tulin viehättyneeksi noitapiirin johtajan Manon Mustanokan tarinasta, nyt hänestä kertovat luvut tuntuivat välillä melko turhilta kirjan sivujen täytteiltä. Ei edes uuden hahmon, Eliden, saapuminen noitien tukikohtaan riitä pitämään mielenkiintoani yllä. Manon liittyy kuitenkin hyvin ratkaisevasti juonenkulkuun, joten ymmärrän hänen olemassaolonsa. Persoonana hän on kuitenkin minusta aika rasittava, olevinaan niin kylmä ja kova, vaikka pehmenemisen merkkejä toki on lopussa havaittavissa.

"Entä jos jatkamme eteenpäin", Chaol sanoi, "mutta edessä on vain tuskaa ja epätoivoa? Entä jos jatkamme eteenpäin, mutta meitä odottaa vain kauhea loppu?

Aelin katsoi pohjoiseen kuin voisi nähdä koko matkan Terraseniin. "Sitten se ei ole loppu." (s. 602)

Throne of Glass menee osa osalta fantasiamaisemmaksi ja juonittelevammaksi, jossa eeppiset taistelukohtaukset seuraavat toisiaan. Harmi, sillä minä nautin enemmän toisen ja kolmannen osan suvantovaiheista, joissa pääosassa ovat henkilöiden väliset kemiat ja taisteluharjoittelu. Kirjan maailma ei ole kovin huolellisesti selostettua, vaan pääpaino on nimeomaan juonittelulla, taisteluilla hyvän ja pahan sekä valta-asemien välillä. Henkilöhahmot fantasiaominaisuuksineen ovat kyllä mukavan erikoisia, mutta toivoisin heidän kuvailujaan seuraaviin osiin enemmän. Tosin Lysandra ja Nesryn olivat mielestäni melko merkityksettömiä henkilöitä, ainakin tässä osassa.

Vaikka tämä osa ei yllä suosikikseni, en silti malta olla lukematta sarjan jatko-osia jatkossakaan, sen verran olen kiintynyt Aelinin ja kumppaneiden tarinaan.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Throne of Glass - Taistelun myrskyt: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2020 (Throne of Glass #5)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Empire of Storms. Kansi: @Talexi/Shutterstock

"Salamurhaaja ja kuningatar Aelin Galathynius on vasta aloittanut matkansa kohti valtaistuinta. Lupauksia on annettu ja rikottu, ystäviä on saatu ja menetetty. Ne, joilla on taikavoimia, huomaavat olevansa vastakkain niiden kanssa, joilla taikuutta ei ole.

Aelinin ympärillä Erilean valtakunnat murenevat ja ikivanha pahuus pyrkii valtaamaan koko maailman. Haltiaprinssi rinnallaan Aelin kerää armeijaa puolelleen, mutta sodan uhatessa joka rintamalla Aelinin on tehtävä vihollisistaan liittolaisia, jos hän haluaa suojella kansaansa. Mikä pahinta, hänen ainoa toivonsa voittoon saattaa tietää loppua kaikelle, mitä hän rakastaa." (Gummerus)

Oma arvio:

Valittelin jo aiemman Throne of glass -osan arviossani sitä, kuinka sarjan kirjat muuttuvat osa osalta järkelämäisemmiksi korkean fantasian, eeppisten taistelukohtausten ja toiminnan kirjoiksi, kun alkuosia lukiessani nautin sen moniulotteisista tarinalinjoista ja viipyilevästä mutta räjähtävästä romantiikasta. Olen muutenkin jollain tapaa kyllästynyt korkeaan fantasiaan, joten tämänkin 771-sivuisen kirjan lukeminen oli minulle kohtuuttoman työlästä, etenkin kun kirjan tapahtumat eivät meinanneet napata minua ollenkaan mukaansa.

Taistelun myrskyt
-osan tarina kietoutuu hyvin vahvasti Aelinin ja Rowanin väliseen tunnekuohuun ja sen täydellistämiseen. Alussa on melkoista kiusoittelua, mutta sitten molemmat antavat tunteilleen vallan ja sitten räiskyy ja rätisee, kun haltia ja puolihaltia rakastelevat. Nyt täytyy sanoa, että näiden kahden rakastelukohtaukset ovat makuuni enemmän harlekiinimaisia kuin aistikkaita, YA-romaaniin kelpoja (enkä sano tätä kukkahattu päässä.) Tunnen lähinnä myötähäpeää ja huvitusta joka kerta, kun nämä kaksi kuhertelevat. Seksikohtaukset kuvataan yllättävän graafisesti, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta se tapa, miten mahtipontiseksi ja täydellisyyden huipentumaksi näiden kahden sekstailut on kuvattu, vievät ne epärealistisen puolelle. Ja tekevät niistä korneja.

"Sanoit, ettet ottaisi minua ensimmäistä kertaa puuta vasten", Aelin henkäisi ja hyväili Rowanin käsivarsia ja lihaksikasta rintaa. "Entä savupiippua vasten?" (s. 321) 

En oikein muuten saanut kiinni punaista lankaa Aelinin tarinalinjasta, joka tuntui olevan koko ajan joko Rowanin kanssa flirttailua tai suureen taistoon valmistumista, kieroilua ja tulitaitojen käyttämistä. Aelin henkilöhahmona ei enää miellytä minua lainkaan, häneen ei tuntunut saavan juuri mitään tuntumaan. Taistomatkalla olleita tuntuivat koettelevan vuoroin Erawanin demonit, merihirviöt, Ilkit ja Maeven laivastot. Sen sijaan Manon Mustanokan vaiheet olivat jälleen kiehtovia ja jännitin kovasti, selviääkö hän petettyään oman isoäitinsä ja samalla kaikki Mustanokat. Manon joutuu lohikäärmeensä Abraxoksen kanssa pakomatkalle ja kadottaa oman kolmentoista piirinsä. Manon saa yllättäen apua prinssi Dorianilta, ja myöhemmin näiden kahden tiet kohtaavat uudelleen ratkaisevasti. 

Sotaa ei voittaisi se, joka hymyili ja käyttäytyi kauniisti. (s. 342)

Kolmas tarinalinja seuraa Mustanokkien leiristä karanneen Elide Lochanin seikkailua läpi vaarallisten metsien, jossa kammottavat Ilkit meinaavat saada tytön kiinni, kunnes eräs suuri ja voimakas haltia, Maeven käskyläinen Lorcan pelastaa tytön. Hän ei tiedä, että tyttö kantaa taskussaan hyvin tärkeää esinettä, yhtä Mahtiavaimista, joka hänen on määrä vielä Celaenalle (joka nyt on siis paljastunut Aeliniksi.) Kovista koettelemuksista yhdessä selvittyään Elide ja Lorcan lähentyvät toisiaan, vaikka aluksi heidän välillään on paljon kitkaa. Lopussa Elidelle selviää kuitenkin hyvin ikäviä asioita Lorcanista, mitä hänen on hankala antaa koskaan anteeksi.

Hän ohjasi Abraxoksen kohti kukkulalla kohoavaa kivilinnaa, joka pilkotti vain hieman loistavan lasimuurin takaa - muurin, joka hänen oli käsketty murskata - ja toivoi, ettei saapunut liian myöhään.

Hän toivoi myös, että tiesi, mitä helvettiä oli tekemässä. (s. 92)

Tuntuu, että Taistelun myrskyt on hieman liian venytetty osa, johon on täytynyt väen vängällä ahtaa mukaan romansseja jokaisten henkilöhahmojen välille. Kun Dorian joutui aiemmin heittämään hyvästit Sorchalle, nyt hän iskee silmänsä valkotukkaiseen noitaan, Manon Mustanokkaan. Aedion taas huomaa tuntevansa kovin lämpimiä tunteita muodonmuuttujaksi paljastunutta Lysandraa kohtaan. Tämä nainen on tarinan tuoksinassa milloin aavepantterin, milloin merihirviön hahmossa. Sitten on Rowanin ja Aelinin kuuma ja seksiä tihkuva romanssi (joka saa lähinnä lukijan vaivaantuneeksi) ja Eliden ja Lorcanin haters-to-be-lovers-romanssi. 

Tämä hovi ei ainoastaan muuttaisi maailmaa. Se synnyttäisi kokonaan uudenlaisen maailman.

Tämä hovi voisi valloittaa koko maailman - ja monta muutakin, jos niin tahtoi. (s. 592)

Etenkin kirjan loppuvaiheilla on niin hengästyttäviä, pitkälle venytettyjä ja raakoja taistelukohtauksia, että toivoisin kirjan olevan pian lopussa. Vannotan itselleni, että Throne of Glass -sarja totisesti päättyy minun kohdallani tähän, sillä en koe enää minkäänlaista kiinnostusta jatkaa kahta viimeistä osaa sarjan loppuun. Ainoastaan Manon Mustanokan vuoksi voisin sarjaa vielä lukea, mutta todennäköisesti en enää tähän sarjaan palaa.

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia. 

Samantyylistä luettavaa:

Viktoria Aveyard: Hopea-sarja

Brandon Sanderson: Usvasyntyinen-trilogia 

Sally Green: Savuvarkaat-sarja