keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Keskiyön valtiatar. Varjometsästäjät 1: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2017. (Varjometsästäjät #1.)

Englanninkielinen alkuteos ( 2016): The Dark Artifices, Book One: Lady Midnight. Kansi: Russell Gordon ja Cliff Nielsen (kuva)

"Los Angelesin varjomaailmassa varjometsästäjät taistelevat demoneita vastaan suojellakseen kaupunkia. Heille parabates on pyhä sana, taistelutoveri, paras ystävä. Parabateet merkitsevät toisilleen kaikkea – mutta he eivät voi rakastua toisiinsa.

Emma on varjometsästäjä, ja hänen parabateensa on Julian. Los Angelesia koettelee murhien sarja, ja uhrit on tapettu samalla tavoin kuin Emman vanhemmat vuosia sitten. Emma näkee mahdollisuutensa kostoon, ja Julianissa herää toivo löytää veljensä." (Otava)

Oma arvio:
Hyvin haikea olo jäi minulle, kun luin jokunen vuosi sitten loppuun Cassandra Claren kuusiosaisen Varjojen kaupungit -sarjan. Pidin kovasti sarjan maailmasta ja etenkin henkilöistä. Niinpä olin luonnollisesti hyvin tohkeissani, kun  Claren  Varjometsästäjät-trilogian avausosa Keskiyön valtiatar julkaistiin viime syksynä. Tämä sarja on spin-off Varjojen kaupungit -sarjasta, eli mukana vilisee jollain tapaa tuttuja henkilöitä.

"Hän kuuli oman sydämensä lyönnit korvissaan. Tämä oli kaiken kulminaatiopiste, hetki jota varten hän oli harjoitellut ja johon kaikki se intohimo ja raivo tähtäsivät, hetki jolloin hän keskittyi yhteen ainoaan päämäärään. Demonien tappamiseen. Se oli varjometsästäjien tärkein tehtävä."(s. 244)

Kirjan pääosassa on Varjojen kaupungit -sarjan loppuvaiheilla lapsosina esiintyneet Emma Carstairs ja Julian Blackthorn, jotka ovat nyt teini-ikäisiä varjometsästäjiä Los Angelesin instituutissa. Pahis-Sebastianin aikaansaaman Idrisin sodan tuoksinnassa Julian menetti molemmat vanhempansa ja hän on joutunut siitä lähtien toimimaan varaisänä pienemmille sisaruksilleen, sillä perheen huoltajaksi määrätty Arthur-setä oleskelee lähinnä omissa oloissaan vinttikamarissaan. Emmallakaan ei ole vanhemmat elossa, ja hän haluaa palavasti selvittää vanhempiensa surmaajan. 



Varjojen kaupungit -sarjasta niin ikään tuttu Julianin isoveli Mark Blackthorn on menetetty pahamaineiseen aaveratsastajien joukkoihin, ja Helen-isosisko taas on vangittu saarelle keijuverensä takia. Julian ei saa kuitenkaan sisaruksiaan mielestään ja pitää isosiskoonsa säännöllisesti yhteyttä, mutta veljestään hän ei kuule mitään. Paitsi että yhtäkkiä kaikki muuttuu ja Mark tupsahtaa takaisin Instituuttiin - mutta onko hän enää sama Mark?

"Tänään oli ollut hänen parabates-seremoniansa: tämän olisi pitänyt olla hänen elämänsä onnellisin päivä lukuun ottamatta ehkä hänen hääpäiväänsä. Mutta hänellä oli häkeltynyt ja omituinen olo, ja jostakin kumman syystä hänen teki mieli itkeä." (s. 472)

Emma ja Julian ovat  vannoneet keskenänsä parabates-valan, eli he ovat erottamaton varjometsästäjä-pari kuolemaansa asti. Julian kuitenkin katuu syvästi tuota päivää, jolloin hän pyysi Emmaa parabateekseen, koska hän on huomannut tuntevansa hyvin ei-kaverillisia tunteita Emmaa kohtaan. Varjometsästäjien tiukkojen lakien mukaan parabateet eivät saa koskaan rakastua romanttisesti. Emma tietää rakastavansa Juliania yli kaikkien, muttei - tietenkään - tunnista alkuun rakkautensa laatua. Hölmömpikin lukija kuitenkin aavistaa jo kirjan alussa, kuinka tunteet vielä leimahtavat jossain vaiheessa liekkeihin, sillä niin ihanan piinallisesti Clare osaa luoda orastavan rakkauden kipinöitä näiden nuorten välille.

"Rakkaus tarkoittaa sitä, että näkee jonkun. Siinä kaikki." (Julian, s.117)

Vaikka kirjan romanttinen juoni on hyvin oleellisessa osassa, myös seikkailullinen toiminta ja jännitys saa sijansa tarinasta, ja tekee tästä kirjasta hyvin mukavasti eteenpäin soljuvan. Toisin kuin Varjojen kaupungit -sarjassa, tässä kirjassa ei kuitenkaan roiskita ja mässäillä niin paljon toinen toistaan ällöttävimpien demonien lahtaamisella, vaikka toki muutamia demoneja joudutaankin taistelun tuoksinnassa silpomaan. Tarinan pääpaino on enemmän ihmissuhteissa ja Los Angelesin kummallisten murhamysteerien ratkomisessa, mikä tekee tästä kirjasta erittäin koukuttavan ja mielenkiintoisen lukuelämyksen. Valehtematta viihdyin koko tämän yli 700-sivuisen tarinan parissa joka sivun verran, eikä kyllästymistä tullut missään vaiheessa.  Juoni on huolella mietitty, henkilögalleria monipuolinen ja huolellisesti laadittu ja Emman ja Julianin tunteiden syttyminen kiihkeäksi rakkaudeksi hyvin taidokkaasti kirjoitettu.

Joskus, Emma ajatteli, tuntui kuin hän olisi leija ja Julian sen lennättäjä: hän liiteli maanpinnan yläpuolella, ja Julian piti hänet sidottuna maahan. Ilman Julesia hän katoaisi pilvien sekaan. (s. 256)

Emma on päähenkilönä aivan ihastuttavan rohkea, itsevarma ja herttainen. Vaikka hän palvoo maata Julianin alla, pitää hän oman päänsä ja lähtee seikkailuilleen ilman parabatainsa lupaa. Hän tekee kirjan lopussa hyvin rohkean ja kivuliaan päätöksen. Minusta on myös ihastuttavaa, kuinka hän ihailee Claryä ja muistelee usein ensi-ihastumistaan Jaceen. Nämä minulle niin rakkaat henkilöt ilmaantuvat tarinaan lopussa hetkeksi, ja onpas ihanaa kuulla taas heidän kuulumisiaan. Myös Julianin pikkusisarukset ovat kaikki kiehtovia, omia persoonallisuuksiaan, ja  tarinaan mukaan palaava Mark on hyvin mukava lisä henkilögalleriaan. Hän saapuu sisarustensa joukkoon kaltoinkohdeltuna, rakkaansa aaveratsastajiin jättäneenä ja riutuneena surkimuksena, mutta vahvistuu, rohkaistuu ja löytää taas varjometsästäjän itsestään.

Odotan innolla jatko-osan Lord of Shadows suomennosta. Harmikseni sitä ei näkynyt vielä ainakaan Otavan syksyn 2018 julkaisuluettelossa. Palan halusta tietää, palaako Helen vielä sisarustensa luokse, miten Julianin ja Emman rakkauden käy ja kehittyykö lievästi autististisia piirteitä omaava Tiberias eli Ty varjometsästäjäksi. Markin, Christinan ja Diegon välille saattaa olla myös odotettavissa kolmiodraamaa.

Cassandra Clare on kehittynyt kirjoittajana huimasti. Varjojen kaupungit -sarjassa paikoin esiintyneet kökköydet ovat nyt poissa ja Keskiyön valtiatar on erittäin tarkkaan hiottu, viihdyttävä, johdonmukainen ja lumoava lukupaketti.

Arvosanani täydet 5+

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Pikkuunen
Siniset helmet
Lukunurkka


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan: 

Kirjassa on +400 sivua


Varjojen valtias. Varjometsästäjät 2: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2019 (Varjometsästäjät #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Dark Artifices, Book Two: Lord of Shadows. Kansi Cliff Nielsen (kuva) ja Russell Gordon (design)

"Emman ja Julianin rakkaus ei ole vain kiellettyä, se voi tuhota heidät molemmat. 

Varjometsästäjiä sitovat yhteen velvollisuus ja kunnia. Sana parabatee, taistelutoveri, on heille pyhä. He vannovat taistelevansa ja kuolevansa yhdessä – mutta eivät koskaan saa rakastua toisiinsa. Emma tietää, että hänen pitäisi lähteä Julianin luota – mutta kuinka hän voisi, kun viholliset vainoavat tätä ja Varjometsästäjiä? Kun uusi uhka nousee Varjojen valtiaan ja tämän sotureiden muodossa, on kaikki Emmalle ja Julianille rakas vaarassa tuhoutua." (Otava)

Oma arvio:

Sainpas käsiini taas heti alkuvuodesta melkoisen järkäleen: Cassandra Claren Varjometsästäjät-sarjan toinen osa Varjojen valtias huikeat 800 sivua pitkä. Jaksaako Emman ja Julianin kielletty rakkaus kiinnostaa tiiliskiven verran? Onko Clarella karannut mopo käsistä ja unohtunut tiivistämisen jalo taito? Ja vielä: miten ihmeessä kirjavinkkaaja saa nuoren tarttumaan näin paksuun kirjaan, johon mahtuisi 2-3 normaalipaksuista nuortenkirjaa?

Julian on kaunis. Hän oli aina ollut kaunis, mutta Emma oli huomannut sen liian myöhään. Ja nyt hän seisoi kädet sivulla ja häntä kivisti kaikkialta, koska hän ei voinut koskettaa Juliania. Hän ei voisi koskettaa tätä enää milloinkaan. (s. 25)

Kuten kirjan takakansikin paljastaa, kirjan keskeisin teema on Emman ja Julian kielletyt tunteet toisiaan kohtaan. Emma sai viime osan lopussa tietää kirouksesta, joka häntä ja Juliania kohtaisi, jos he antaisivat tunteensa roihahtaa liekkeihin. Siksi Emma feikkaa Julianille olevansa rakastunut tämän veljeen Markiin, joka saatiin viime osassa pelastettua aaveratsastajien joukoista - ja joka joutui rakastajansa Kieranin pettämäksi. Emma ei siis halua, että Julian saa tietää kirouksesta, mutta hänellä on työ ja tuska kätkeä tunteensa parabateetaan kohtaan.

Malcolmin sanat kaikuivat hänen korvissaan. Aivan kuin ilmenisi että ranta, jolla on käynyt uimassa lapsesta asti, on hiekan sijaan timantteja, ja yhtäkkiä tuon ihmisen kauneus sokaisee silmät. (s. 481)

Myös muilla tunteet kuohuvat. Markin ja Christinan välillä kipinöi, ja myös Varjotorilta löydetty, Herondalen sukua oleva Kit päätyy pussailemaan Livvyn kanssa. Suurimman huomion kuitenkin saa Emman ja Julian rakkaus ja heidän muutama lipsahduksensa, kun he eivät millään osaa pitää näppejään erossa. Asetelma muistuttaa, ehkä jopa liikaakiin, Claren aiemman Varjojen kaupungit  -kirjasarjan  Clary ja Jace -dilemmaa, jossa he luulivat olevansa sisaruksia eivätkä näin ollen voineet päästää tunteitansa valloilleen. 

Varjometsästäjänuorilla on nyt uudenlaisia ongelmia: merestä on alkanut nousta erittäin vaarallisia kalmarisdemoneja, jotka kylvävät tuhoa rannikolla. Lisäksi velho Malcolm Faden kuolema on ollut kohtalokas Arthur-sedän sairautta ajatellen, sillä häneltä he ovat saaneet lääkettä, jonka turvin Arthurin tila on pysynyt vakaampana. Diana yrittää auttaa nuoria pitämään instituuttiaan kasassa, mutta sitten tilannetta vielä sekoittaa tilannetta tutkimaan lähetetty joukkio, jotka kuuluvat pahamaineiseen kohorttiin. Ylimielinen Zara aiheuttaa hampaiden kiristystä. Sitten tapahtuu käänne, joka ajaa nuoret varjometsästäjät Haltijamaahan: Mark saa tietää, että hänen rakastettunsa Kieranin henki on uhattuna. Hänellä on yhä tunteita tuota nuorta miestä kohtaan, joten hän syöksyy suin päin pelastamaan tätä. Muut seuraavat tietenkin perässä.

Kirjan parhaita hetkiä ovat uuden varjometsästäjän Kitin ja asperger-piirteisen Tyn orastava ystävyys, sekä vanhojen tuttujen, Claryn, Jacen, Alecin ja lempivelhoni Magnuksen vierailut tapahtumien tiimellyksessä. Paluu Alicanteen, lasikaupunkiin jää harmittavan lyhyeksi.

"Kuiskaus olisi minunkin listallani", Kit sanoi. Hän astui askeleen koti Tyta ja kosketti hänen olkapäätään lempeästi. "Pilvi, salaisuus, valtatie, hurrikaani, peili, linna, orjantappura" (s. 549)

Yllättävän hyvin Clare jaksaa pitää lukijan mielenkiintoa yllä näinkin paksun kirjan verran, mutta myönnettäköön, että tarinaa olisi voinut tiivistää hiukkasen. Varjojen valtias tarjoaa tasaista viihdettä, takuuvarmaa dramatiikkaa ja välillä taistelua milloin demoneja, milloin haltijoita vastaan. Kuolleitakin herätetään henkiin ja rakastavaiset keksivät porsaanreiän, jonka avulla he ehkä saavatkin olla yhdessä tavalla, joka on heille luontevin. Romantiikan ja intohimon kuvauksessa Clare on taitava. Kirja päättyy taas niin sydäntäsärkevän kuohauttavasti, että jatko-osa on ehdottomasti luettava.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Varjojen kaupungit -sarja: Cassandra Clare 
Hopea-sarja: Victoria Aveyard
Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan:



30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

18. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Popsugar-haasteesta yliviivaan kohdan: 

17. A book with somebody with a superpower

4 kommenttia:

Alex R kirjoitti...

Milloin tuo kolmannen kirjan suomennos ilmestyy?

Heidi P kirjoitti...

Hei Alex R

En osaa sanoa, milloin kolmas osa suomennetaan, mutta jos menee Otavan edellisten osien suomentamistahtiin, veikkaisin että vuoden 2020 alussa.

JJ kirjoitti...

En malta oottaa et se vika osa suomennettais! Sain tän kirjan käsiini maanantaina, nyt on perjantai ja olen jo lukenut koko kirjan. Hups :D

Heidi P kirjoitti...

Hei JJ, nämä imaisevat kyllä hyvin mukaansa ja 800 sivua menee kuin siivillä :) Toivotaan, että ensi keväänä saataisiin kolmas osa luettavaksi!