keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Keskiyön valtiatar. Varjometsästäjät 1: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2017. (Varjometsästäjät #1.)

Englanninkielinen alkuteos ( 2016): The Dark Artifices, Book One: Lady Midnight. Kansi: Russell Gordon ja Cliff Nielsen (kuva)

"Los Angelesin varjomaailmassa varjometsästäjät taistelevat demoneita vastaan suojellakseen kaupunkia. Heille parabates on pyhä sana, taistelutoveri, paras ystävä. Parabateet merkitsevät toisilleen kaikkea – mutta he eivät voi rakastua toisiinsa.

Emma on varjometsästäjä, ja hänen parabateensa on Julian. Los Angelesia koettelee murhien sarja, ja uhrit on tapettu samalla tavoin kuin Emman vanhemmat vuosia sitten. Emma näkee mahdollisuutensa kostoon, ja Julianissa herää toivo löytää veljensä." (Otava)

Oma arvio:
Hyvin haikea olo jäi minulle, kun luin jokunen vuosi sitten loppuun Cassandra Claren kuusiosaisen Varjojen kaupungit -sarjan. Pidin kovasti sarjan maailmasta ja etenkin henkilöistä. Niinpä olin luonnollisesti hyvin tohkeissani, kun  Claren  Varjometsästäjät-trilogian avausosa Keskiyön valtiatar julkaistiin viime syksynä. Tämä sarja on spin-off Varjojen kaupungit -sarjasta, eli mukana vilisee jollain tapaa tuttuja henkilöitä.

"Hän kuuli oman sydämensä lyönnit korvissaan. Tämä oli kaiken kulminaatiopiste, hetki jota varten hän oli harjoitellut ja johon kaikki se intohimo ja raivo tähtäsivät, hetki jolloin hän keskittyi yhteen ainoaan päämäärään. Demonien tappamiseen. Se oli varjometsästäjien tärkein tehtävä."(s. 244)

Kirjan pääosassa on Varjojen kaupungit -sarjan loppuvaiheilla lapsosina esiintyneet Emma Carstairs ja Julian Blackthorn, jotka ovat nyt teini-ikäisiä varjometsästäjiä Los Angelesin instituutissa. Pahis-Sebastianin aikaansaaman Idrisin sodan tuoksinnassa Julian menetti molemmat vanhempansa ja hän on joutunut siitä lähtien toimimaan varaisänä pienemmille sisaruksilleen, sillä perheen huoltajaksi määrätty Arthur-setä oleskelee lähinnä omissa oloissaan vinttikamarissaan. Emmallakaan ei ole vanhemmat elossa, ja hän haluaa palavasti selvittää vanhempiensa surmaajan. 



Varjojen kaupungit -sarjasta niin ikään tuttu Julianin isoveli Mark Blackthorn on menetetty pahamaineiseen aaveratsastajien joukkoihin, ja Helen-isosisko taas on vangittu saarelle keijuverensä takia. Julian ei saa kuitenkaan sisaruksiaan mielestään ja pitää isosiskoonsa säännöllisesti yhteyttä, mutta veljestään hän ei kuule mitään. Paitsi että yhtäkkiä kaikki muuttuu ja Mark tupsahtaa takaisin Instituuttiin - mutta onko hän enää sama Mark?

"Tänään oli ollut hänen parabates-seremoniansa: tämän olisi pitänyt olla hänen elämänsä onnellisin päivä lukuun ottamatta ehkä hänen hääpäiväänsä. Mutta hänellä oli häkeltynyt ja omituinen olo, ja jostakin kumman syystä hänen teki mieli itkeä." (s. 472)

Emma ja Julian ovat  vannoneet keskenänsä parabates-valan, eli he ovat erottamaton varjometsästäjä-pari kuolemaansa asti. Julian kuitenkin katuu syvästi tuota päivää, jolloin hän pyysi Emmaa parabateekseen, koska hän on huomannut tuntevansa hyvin ei-kaverillisia tunteita Emmaa kohtaan. Varjometsästäjien tiukkojen lakien mukaan parabateet eivät saa koskaan rakastua romanttisesti. Emma tietää rakastavansa Juliania yli kaikkien, muttei - tietenkään - tunnista alkuun rakkautensa laatua. Hölmömpikin lukija kuitenkin aavistaa jo kirjan alussa, kuinka tunteet vielä leimahtavat jossain vaiheessa liekkeihin, sillä niin ihanan piinallisesti Clare osaa luoda orastavan rakkauden kipinöitä näiden nuorten välille.

"Rakkaus tarkoittaa sitä, että näkee jonkun. Siinä kaikki." (Julian, s.117)

Vaikka kirjan romanttinen juoni on hyvin oleellisessa osassa, myös seikkailullinen toiminta ja jännitys saa sijansa tarinasta, ja tekee tästä kirjasta hyvin mukavasti eteenpäin soljuvan. Toisin kuin Varjojen kaupungit -sarjassa, tässä kirjassa ei kuitenkaan roiskita ja mässäillä niin paljon toinen toistaan ällöttävimpien demonien lahtaamisella, vaikka toki muutamia demoneja joudutaankin taistelun tuoksinnassa silpomaan. Tarinan pääpaino on enemmän ihmissuhteissa ja Los Angelesin kummallisten murhamysteerien ratkomisessa, mikä tekee tästä kirjasta erittäin koukuttavan ja mielenkiintoisen lukuelämyksen. Valehtematta viihdyin koko tämän yli 700-sivuisen tarinan parissa joka sivun verran, eikä kyllästymistä tullut missään vaiheessa.  Juoni on huolella mietitty, henkilögalleria monipuolinen ja huolellisesti laadittu ja Emman ja Julianin tunteiden syttyminen kiihkeäksi rakkaudeksi hyvin taidokkaasti kirjoitettu.

Joskus, Emma ajatteli, tuntui kuin hän olisi leija ja Julian sen lennättäjä: hän liiteli maanpinnan yläpuolella, ja Julian piti hänet sidottuna maahan. Ilman Julesia hän katoaisi pilvien sekaan. (s. 256)

Emma on päähenkilönä aivan ihastuttavan rohkea, itsevarma ja herttainen. Vaikka hän palvoo maata Julianin alla, pitää hän oman päänsä ja lähtee seikkailuilleen ilman parabatainsa lupaa. Hän tekee kirjan lopussa hyvin rohkean ja kivuliaan päätöksen. Minusta on myös ihastuttavaa, kuinka hän ihailee Claryä ja muistelee usein ensi-ihastumistaan Jaceen. Nämä minulle niin rakkaat henkilöt ilmaantuvat tarinaan lopussa hetkeksi, ja onpas ihanaa kuulla taas heidän kuulumisiaan. Myös Julianin pikkusisarukset ovat kaikki kiehtovia, omia persoonallisuuksiaan, ja  tarinaan mukaan palaava Mark on hyvin mukava lisä henkilögalleriaan. Hän saapuu sisarustensa joukkoon kaltoinkohdeltuna, rakkaansa aaveratsastajiin jättäneenä ja riutuneena surkimuksena, mutta vahvistuu, rohkaistuu ja löytää taas varjometsästäjän itsestään.

Odotan innolla jatko-osan Lord of Shadows suomennosta. Harmikseni sitä ei näkynyt vielä ainakaan Otavan syksyn 2018 julkaisuluettelossa. Palan halusta tietää, palaako Helen vielä sisarustensa luokse, miten Julianin ja Emman rakkauden käy ja kehittyykö lievästi autististisia piirteitä omaava Tiberias eli Ty varjometsästäjäksi. Markin, Christinan ja Diegon välille saattaa olla myös odotettavissa kolmiodraamaa.

Cassandra Clare on kehittynyt kirjoittajana huimasti. Varjojen kaupungit -sarjassa paikoin esiintyneet kökköydet ovat nyt poissa ja Keskiyön valtiatar on erittäin tarkkaan hiottu, viihdyttävä, johdonmukainen ja lumoava lukupaketti.

Arvosanani täydet 5+

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Varjojen kaupungit -sarja: Cassandra Clare
Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan: 

Kirjassa on +400 sivua




lauantai 21. huhtikuuta 2018

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki. WSOY 2018.

Kansi: Laura Lyytinen
"Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu.

He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen." (WSOY)

Oma arvio:

Tässä kirjassa on aiheena hiukan erikoisempi, johon en ole juuri nuortenkirjallisuudessa aiemmin törmännyt. Koska viimeisen vuoden sisään on ilmestynyt paljon vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista, on hyvä, että myös nuorillekin on tarjolla aiheesta kirjallisuutta. Onhan tämä paljon mukavampi tapa saada tietoa valkoisten ja punaisten taistoista kuin kuivakka historiankirja. Lähteenmäki näyttää paneutuneen hyvin taustoihin, joten tämä viiden tytön tarina vaikuttaa hyvin uskottavalta. Muutamille henkilöille on jopa omat esikuvansa historiassa, joista Lähteenmäki mainitsee kirjan jälkisanoissa.

Mene, kuiskasin hänelle ja sanoin, että minäkin menisin heti, jos minulla olisi vielä koti jossain. (s. s. 70)

Sinänsä minua harmittaa, että kirjan tarina on jäänyt vain 163-sivuiseksi, sillä siihen sivumäärään ei mitenkään saa avattua viiden henkilöhahmon sisintä kovinkaan perusteellisesti. Tutuimmaksi tulevat Aada ja Bea, jotka ovat kirjan näkökulmahenkilöitä ja minäkertojia. He ovat myös hyvin läheisiä, ja nukkuvat hylätyssä huvilassa, jossa he hoitavat haavoittuneita punaisia, usein vierekkäin. Aada on hyvin herkkä js haavoittuvainen tyttö, joka joutuu nöyristelemään itsevarmalta vaikuttavan ja punaisten asialle maanisesti omistautuneen Lindan edessä. Linda nujertaa Aadaa kommentoimalla tämän pulskaa olemusta. Aada ystävystyy haavoittuneen pojan, Villen kanssa, mutta ei voi alkuun unohtaa Peetua, joka taistelee jossain punaisten joukossa. Aadaa huolettaa myös veljiensä kohtalo.

Velvollisuutemme on taistella! Linda kiljahti. Kansan kohtalo on kansan kädessä! (s. 93)

Bea uskaltaa vastustaa määrätietoista Lindaa, kun huomaa tämän olevan väärässä, mutta tämä ei riitä. Kokemattomat tytöt eivät ole lääkäreitä, ja monet potilaat menehtyvät hoidon puutteeseen. Pikku hiljaa Lindankin usko alkaa horjua, mutta hän pitää ylpeytensä viimeiseen asti. Lopussa tullaan kuitenkin huomaamaan, että Lindakin joutuu luopumaan periaatteistaan, kun sisällissodan päätyttyä punaisten joukossa taistelleita tyttöjä ei juuri pidetä arvossaan.

Ensimmäisinä he saivat vaatteet: housut ja villapaidat, huivit, panosvyöt ja takit. He pukivat ne ylleen ja laittoivat hameet nyssäköihinsä ja saivat käskyn viedä ne teatterille, he yöpyisivät siellä. Kun he olivat vieraissa, kankeissa vaatteissa, Tuntui, että ne kuuluivat jollekin toiselle ja että se mitä he tekisivät, ei ollut täysin heidän tekojaan. Uusi puku komensi heitä. (s. 73-74)



Yksi kevät on liikuttava kurkkaus nuorten tyttöjen elämään armottoman ajan vallitessa. Sellaisen ajan, jolloin kukaan ei oikein tiennyt, mitä oltiin tekemässä, vaikka mielipiteet olivat vahvoja. Osa kirjan tytöistä kokee kovan kohtalon, mutta joitakin onnistaa. Minulla oli hiukan vaikeuksia päästä tämän tarinan avulla mukaan siihen pelkoon ja ahdistukseen, mitä tuona aikana tyttöjen mielessä on ollut. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen kaikessa traagisuudessaan. Se on kerrottu sopivan keveästi mutta uskottavasti nuorten luettavaksi.

Mitä isä sanoisi, jos näkisi hänet nyt? (s. 106)

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
Samantyylistä luettavaa:

Parantola: Satu Mattila-Laine

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Lukuviikon kirjavinkki ~ Kirjapöllön YA-kirjavinkit

Hyvää alkanutta lukuviikkoa!



Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa haastoi kirjabloggaajat vinkkaamaan oman lempitarinansa näin Lukuviikon (16. - 22.4.2018) alkamisen kunniaksi. Käy kurkkaamassa Marikan blogissa, mihin kellonaikaan missäkin blogissa kirjavinkkejä pläjähtää ruutuun.

Minä rakastan YA-kirjoja (eli näin suomalaisittain nuorten aikuisten kirjoja), josta löytyy teemoja ja aiheita laidasta laitaan. Vaikka olen jo nuoruuteni läpikäynyt, en millään osaa vielä vakavoitua "aikuisten" kirjallisuuden pariin, vaan kaipaan luettavaltani avarakatseisuutta, suuria tunnekuohuja ja erilaisia polttavia teemoja, kuten mielenterveys, seksuaalisuus, epävarmuus jne. Näitä YA-kirjoista löytyy, ja tärkeintä nimenomaan on, että näitä teemoja käsitellään suoralla ja rennolla otteella.En tykkää ryppyotsaisuudesta, joten pidän kovasti nuorille aikuisille suunnattujen kirjojen naiiviudesta ja viattomuudesta, mutta myös siitä, että tunteet kohdataan niin voimakkaina kuin ne ovatkin.

Kuva: Heidi Petrov
Minä haastan nyt aikuiset ihmiset tarttumaan YA-kirjoihin, edes kokeilemaan, ja olen koostanut tähän sellaisen mahtavaisen vinkkipaketin, josta löytynee jokaiselle jotakin. Turha varmaan mainita, että nämä kirjat ovat myös suurimpia suosikkejani. Mukaan yritin ujuttaa niin uusinta uutta, kuin hiukan vanhempaakin, sekä suomalaista että käännöskirjallisuutta. Tällä kertaa vinkkaan vain suomenkielisiä kirjoja, mutta blogissani esittelen myös hyviä englanniksi lukemiani YA-kirjoja.

Joidenkin kirjojen tai kirjasarjojen kylkiäisenä vinkkaan myös kirjan pohjalta tehdystä leffasta.



Kuva: Heidi Petrov
Vuonna 2017 julkaistu Stephanie Garberin Caraval (WSOY, suom. Kaisa Kattelus) aloittaa huikean taianomaisen fantasiatrilogian, jota olen kuvaillut näin: "Värejä, symboleja, taikuutta, mysteerejä,  kauniita asuja, satutunnelmaa, hykerryttävää romantiikkaa - Caraval vei minut maagiselle ja kaikilla aisteilla aistittavalle lukumatkalle." Sarja saa jatkoa tänä syksynä 2018 osalla Valenda.

Kuva: Heidi Petrov
Rainbow Rowell on yksi lempikirjailijoistani. Harmikseni vain yksi hänen romaaneistaan on suomennettu, nimittäin hulvaton Eleanor & Park (Viisas elämä, 2016, suom. Terhi Kuusisto), josta olen maininnut seuraavaa: "Minä hullaannuin Eleanoriin ja Parkiin. Miten ihanan omituinen, mutta silti niin tavallinen rakkaustarina tämä onkaan!---Erityisesti pidän siitä, että tarina sijoittuu 1980-luvulle ja tekstissä vilisee minulle tuttuja, nostalgisia asioita: musiikki kuunneltiin kaseteilta, korvalappustereiden paristot loppuivat yleensä kesken kuuntelun, kaikilla ei ollut puhelinta, puhelinnumerot opeteltiin ulkoa ja ihastusta ei voinut lähestyä Whatsupissa tai Facebookissa, vaan ujojenkin oli pakko alkaa tutustelu PUHUMALLA vaikka sana kerrallaan." Suomentamattomista Rowellin kirjoista etenkin Fangirl (st. Martin's Griffin, 2013) saa myös suositukseni.

 
Kuva: Heidi Petrov
Viime vuonna julkaistu Nicola Yoonin Kaikki kaikessa (Tammi, 2017, suom. Helene Bützow) on koskettava ja hiukan yllättäväkin kirja, josta tehtyä elokuvaa suosittelen kirjan jälkeen katsottavaksi. Kirjasta olen kirjoitellut mm. näin: "Voisi siis sanoa, että kirja on yhtä aikaa tosi viihdyttävä, mutta myös tunteita herättävä. Tarinan lopussa on merkittävä käänne, joka tuli minulle ainakin kuin puskista. Eniten minua kuitenkin sykähdyttää Maddyn lukemisinnostus, sillä lukutoukat päähenkilöt ovat yleensä aina minulle samaistuttavia. Kirjan kepeä huumori puree myös minuun ja Maddyn ja Ollyn sanailu tuo mieleen John Greenin kirjojen dialogit. Maddyn ja Ollyn välinen kemia huokuu kirjan sivuilta, ja huomaan sydämeni pamppailevan monessa kohtaa normaalia nopeampaa." 

Kuva: Heidi Petrov
Norjan lahja maailmalle, Siri Pettersen, on luonut Korpinkehät-trilogiaansa (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist) huikean Taru Sormusten herrasta -henkisen maailman, jossa lukija pääsee seikkailemaan niin Yminmaassa, ihmisten maassa kuin Umpirien eli Sokeiden maassa. Trilogian päähenkilö Hirka on täydellinen sankaritar. Jos et ole ennen uskaltautunut lukemaan fantasiaa, aloita tästä! Sarjaan kuuluvat osat Odininlapsi (2015), Mätä (2016) ja Mahti (2016). "Hirka on aivan mahtava päähenkilö. Hän on rohkea, lahjomaton, hän on luottavainen ja hiukan uhkarohkeakin. Hän ei kumartele ketään. "

Kuva: Heidi petrov
Suomalaista urbaania ihmisusifantasiaa edustaa Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogia (Myllylahti), jonka  kolmas osa Ruska ilmestyy tänä syksynä 2018. Nämä Karin Niemen kauniisti kansikuvittamat kirjat pitävät sisällään vauhtia, vaaraa, räiskyvää romantiikkaa ja suuria tunteita. Etenkin toinen osa Kajo (2017) vei sydämeni mennessään. Sarja alkaa osalla Kuura (2016). "Kirjan loppumetrit ovat parasta ja henkeäsalpaavinta luettavaa - jään kovalla kaipauksella odottamaan kirjan päätösosaa, joka on kuulemma vieläkin tunteikkaampi teos. Uskon, että luvassa on lisää hengityksen pidättelyä ja kyynelten pyyhkimistä. Tärkein kysymys on tietenkin: saavatko Inka ja Aaron toisensa, sillä heidän välillään ihan selvästi kipunoi."

Kuva: Heidi Petrov
Holly Bournen kirjoitustyyli on aivan mainio ja hän käsittelee Normaali-trilogiassaan (Gummerus, suom. Kristiina Vaara) vakavia aiheita, kuten mielenterveysongelmia, vanhemman alkoholismia ja seksismiä, rennolla ja nuorekkaalla otteella. Jokainen kirja kertoo tarinan eri tytön näkökulmasta, ja kirjoissa on feministinen ote, mutta niissä on myös hersyvää huumoria ja pakahduttavaa romantiikkaa. Trilogian osat ovat Oonko ihan normaali? (2017), Mikä kaikki voi mennä pieleen? (2017) ja Mitä tytön täytyy tehdä? (2018). Kivana lisänä ensi syksyllä 2018 on sarjaan tulossa vielä neljäs osa Ja onnellista uutta vuotta? "Bourne taitaa siis romantiikan kuvaukset kirjoissaan, mutta myös huumori on toinen seikka, mikä tekee hänen kirjoistaan niin ihastuttavan hauskoja lukea."

Kuva: Heidi Petrov
Elina Rouhiainen aloitti viime syksynä 2017 omalaatuisen, mielenkiintoisen urbaanin fantasiatrilogiansa Väki (Tammi), jonka avausosassa Muistojenlukija esitellään toinen toistaan mielenkiintoisia hahmoja ja erikoislaatuinen juoni, joka koukuttaa pauloihinsa. Olenkin kirjoittanut kirjasta mm. näin: "Pidän kovasti siitä, miten Muistojenlukijassa käsitellään nuortenkirjoissa ennestään tuntematonta aluetta, romaneja ja siirtolaisia. Vaikka mukana on moraalisesti arveluttavaa toimintaa, varastamista ja huumeidenkaupittelua, ne ovat perustellusti esillä ja kuuluvat asiaan. Henkilöhahmot ovat persoonia, etenkin Kiurusta pidän kovasti." Trilogian toinen osa Aistienvartija ilmestyy tänä syksynä 2018. Suosittelen myös Rouhiaisen neliosaista urbaania fantasiasarjaa Susiraja, joka on myös yksi suosikeistani.


Kuva: Heidi Petrov
Veronica Rothin dystopinen trilogia Outolintu (Otava, suom. Outi Järvinen) herättää hyvin erilaisia mielipiteitä, mutta tämä on ehkä yksi minua eniten säväyttäneistä ja kuohuttaneista trilogioista. Uhmapäinen päähenkilö Tris, erittäin rakastettava Tobias eli Neljä, erilaisiin luokkiin jaettu maailma ja mielenkiintoiset juonenkäänteet veivät minua kuin pässiä narusta. Sarjan osat ovat Outolintu (2014), Kapinallinen (2014) ja Uskollinen (2015). Trilogian jatkeeksi kannattaa lukea Tobiaksen elämää valottava novellikokoelma Neljä (2016). "Tobias on vain niin ihana jörö!" Trilogian pohjalta on tehty kolme elokuvaa, joista ensimmäinen (Outolintu) on minusta paras, Kapinallinen (2015) menettelee mutta kolmas osa Uskollinen (2016) menee jo ihan hakoteille kirjan ajatuksista.

Kuva: Heidi Petrov
Viime vuoden yksi parhaimmista YA-käännöskirjoista on Becky Albertallin Minä, Simon, homo sapiens (Otava, 2017, suom. Lotta Sonninen), josta olen kirjoittanut näin pakahduttavasti blogissani: "Tiedätkö sen tunteen, kun kirjan lopussa alat jarrutella lukunopeuttasi, koska et haluaisi luopua siitä ja sen henkilöistä? Kun tunnet kiintyneesi ja hullaantuneesi niin kirjan päähenkilöön, että ihan  kuin hän olisi paras ystäväsi. Kun kirjan lopetettuasi haluaisin lukea sen heti uudelleen, ja sinulla on kummallisen tyhjä ja surullinen olo, kun olet joutunut hyvästelemään lempihenkilösi. Näin minulle kävi tämän kirjan kanssa."  Jatko-osa kirjaan julkaistaan englanniksi tänä syksynä 2018 (Leah on the Offbeat, HarperCollins) ja toivottavasti saamme suomennoksen siitä mahdollisimman pian! Kirjan pohjalta tehty elokuva on teattereissa 4.5.2018 eli ihan pian. Käy tsekkaan traileri tästä.


Kuva: Heidi Petrov
Tämän vuoden YA-kirjakevään aloitti huikeasti Cecelia Ahernin dystopiatrilogian ensimmäinen osa Viallinen (Gummerus, 2018, suom. Terhi Leskinen), josta kirjoittelen seuraavaa: Minusta Viallisen vahvuutena on huolella selitetty ja mietitty yhteiskuntarakenne, joka on tosin melko karkeistetun yksinkertainen. Kirjan maailmassa ihmiset on jaoteltu kahteen kastiin: Täydellisiin ja Viattomiin.---Viallinen on kaikin tavoin huippuunsa hiottu timantti." Sarjan toisella osalla Täydellinen saamme herkutella jo tänä kesänä 2018.

Kuva: Heidi Petrov
Stephenie Meyerin scifiromaani Vieras (WSOY, 2011, suom. Pirkko Biström), joka taitaa olla kirjastoluokiteltu aikuisten scifipuolelle, mutta on selkeästi YA-kirja, nousee aina esille, kun minun pitää suositella hyvää kirjaa. Olen kirjoittanut tästä näin: "Kun aloin päästä tarinaan sisälle, ennakkoluuloni haihtuivat ja tajusin tämän olevan paljon enemmän, kuin pelkkä kirja alieneista. Minä sekosin tähän!" Vieras on niitä harvoja kirjoja, jotka olen lukenut moneen kertaan, sillä tämän kirjan aihe ja juonenkäänteet ovat vain niin kiehtovia, ja kirjan romantiikka saa minut pakahtumaan. Myös kirjan pohjalta tehty elokuva The Host - Vieras (2013) on ihan katsottava. Meyer tunnetaan enemmän pakahduttavasta vampyyrisaagastaan Twilight (WSOY, 2005-2009, suom. Tiina Ohinmaa & Pirkko Biström), jota suosittelen erityisesti romantiikannälkäisille ja vaaraa rakastaville lukijoille.
Kuva: Heidi Petrov
Tämä vaatimattomalla kannella varustettu kirja, Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä (Karisto, 2017, suom. Leena Ojalatva), pitää sisällään hienon, ajatuksia ja tunteita herättäväm tarinan. Olenkin kirjoittanut näin; "Minä ainakin kuulun siihen joukkoon, joka rakastui tähän kirjaan, ja haluaisin tämän saavan osakseen enemmän pöhinää." Kirjan vahvin teema on mielenterveysongelmat, koulukiusaaminen ja läheisen menettämisen suru, mutta kirjassa on myös romantiikkaa.

Kuva: Heidi Petrov
Sarah Crossanin Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus) yllätti minut tänä keväänä. Runoproosamuotoinen romaani kertoo siamilaisten kaksosten tarinan, eikä kyyneliltä voi välttyä. Ota tämä kirja käteesi, jos haluat nopeaa luettavaa, muttet mitään kevyttä hömppäaihetta. Kirjassa sivutaan myös vanhemman alkoholismia. Kirjoitan blogissani näin: "Varoitan, ettei lopussa voi välttyä kyyneliltä: koin hyvin voimakkaita tunteita tätä kirjaa lukiessani.  Gracen ja Tippin sisaruus on kuvattu tajuttoman kauniisti. Heidän arkeansa varjostaa jatkuvasti tieto siitä, kuinka heidän elämänsä roikkuu pelkän hiuskarvan varassa. Silti he saavat niin paljon voimaa toisistaan, ettei lukija voi kuin ihastella heidän välistä tunnesidettään."

Kuva: Heidi Petrov
Haluatko lukunautintosi mausteiksi järisyttävän kiihkeää romantiikkaa ja  vampyyrejä? Tässä kirjassa ei säästellä romantiikassa eikä jännityksessä, eli yksi suurimmista suosikeistani kautta aikojen on ollut Abigail Gibbsin Illallinen vampyyrin kanssa (Otava, 2013, Kari V. Koski.) Kirjahan on saanut alkunsa nuoren Gibbsin blogikirjoitteluista, joista hän on myöhemmin hionut tämän loistavan romaanin. The Dark Heroine -trilogian toinen osa Autumn Rose (HarperCollins, 2014) on sekin aivan mahtavaa luettavaa, mutta jäänyt jostain mystisestä syystä suomentamatta. Kustantajat, pliis, vetoan teihin!

Toivottavasti löysit näistä vinkeistä jotain uutta ja mielenkiintoista luettavaa! Jätä ennakkoluulot ulkopuolelle, löysää nutturaa ja tartu rohkeasti YA-kirjaan!

Koska jätin paljon mahtavuuksia ulkopuolelle, listaan tähän vielä muutamia huomionarvoisia YA-kirjoja, joita voitte käydä tutkailemassa lisää blogissani:

Armada: Ernest Cline (scifi)
Delirium-trilogia: Lauren Oliver (dystopia)
Et kävele yksin:
Juuli Niemi
Hopea-sarja:
Viktoria Aveyard (tieteisfantasia)
John Greenin kirjat
Jäljellä & Toisaalla:
Salla Simukka (dystopia)
Kaksosauringot-trilogia:
Erika Vik (fantasia, steampunk)
Kudottujen kujien kaupunki:
Emmi Itäranta (fantasia)
Langennut enkeli -sarja:
Becca Fitzpatrick (urbaani fantasia, enkelit)
Nälkäpeli-trilogia:
Suzanne Collins (dystopia)
Paljaan taivaan alla -trilogia:
Veronica Rossi (dystopia)
Pehmolelutyttö:
Jukka Behm
Punaisen luostarin kronikoita -sarja:
Maria Turtschanoniff (fantasia)
Surunhauras, lasinterävä:
Siiri Enoranta (fantasia)
Throne of Glass -sarja:
Sarah J. Maas (fantasia)
Varjojen kaupungit -sarja:
Cassandra Clare (fantasia)
Väristys-trilogia:
Maggie Stiefvater (urbaani fantasia, ihmissudet)

Englanninkielisiä:

Dangerous Lies:
Becca Fitzpatrick (jännitys)
Firebird-trilogia:
Claudia Gray (scifi)
Night School -sarja: C.J. Daugherty (kaksi ekaa osaa suomennettu, jännitys)
Persephone-trilogia;
Michelle Gagnon (eka osa suomennettu, jännitys/scifi)
Razorland-trilogia:
Ann Aguirre (dystopia)

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Koutamäen noita: Seita Rönkä

Koutamäen noita: Seita Rönkä. Haamu 2018.

 Kansi: Marjo Nygård
"Lone on omalaatuinen tyttö, jolla on kaksi äitiä, yksi isä ja hevoshullu pikkusisko. Lone asuu Koutamäen kylässä, jossa kaikki tuntevat kaikki ja juorut ravaavat nopeammin kuin sysimusta arabialaisori.

Kun Koutamäelle muuttaa upporikas kaunotar, kylän juorupata porisee yli. Kuka on neiti Bergström? Mistä hän tuli ja miksi? Onko hän tavallinen nainen vai noita?

Lonen kesästä tulee vähintäänkin epätavallinen. Päänvaivaa tuottaa neiti Von Noidan omituisen älykäs hevonen ja naapuriin kesätöihin rantautunut Oliver, joka tuntuu kummallisen tutulta.

Mikä on hevosen arvoitus? Mitä uusi asukas salailee? Ja miksi ihmeessä rauhaa rakastava Lone on yhtäkkiä korviaan myöten sekaantunut tähän outoon soppaan?

Juhannustaikojen aikaan tyynyn alle nakatun kukkakimpun nahistuminen enteilee vaaraa, jota kohti Lone on kulkemassa. Täyttä laukkaa.

Hetken näytti siltä, että koko hevonen oli mustakiteisessä huurteessa, sen ääriviivat väreilivät. Sitten illuusio katosi." (Haamu)



Oma arvio:
Aloittelin tämän kirjan pääsiäisen aikaan, johon tämä sopiikin noitamaiselta teemaltaan kuin nakutettu. Kirjassa ei kuitenkaan vilisemällä vilise noitia, vaikka nimestä voisi päätellä. Se on enimmäkseen jännityksen- ja lievän kauhunsekainen tarina introvertistä Lone-tytöstä, joka asuu yhdessä kahden äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Naapuriin muuttanut hienosteleva, syrjäänvetäytyvä Katariina Bergström kiehtoo Lonea, eikä sitä vähennä kyläläisten juoruilut, joiden mukaan tämä olisi noita. Lone tutustuu Katariinan mustaan hevoseen, jonka kanssa tälle kehittyy erikoislaatuinen ystävyys - he voivat jopa keskustella keskenään. Musta vie Lonen selässään erikoiseen paikkaan, jonne Lone ei löydä omin päin.

Kuva: Pixabay
Lonessa ja neiti Bergströmissä on oikeastaan paljon yhteistä - kumpikaan ei ole järin seurankipeitä - joten Bergström pyytää yllättäin Lonelta apua eläinten hoitamisessa, kun tämä on asioillaan. Työsuhde vaatii kuitenkin ehdotonta vaito-olovelvollisuutta. Lone tulee huomaamaan, että Bergströmin talossa tapahtuu paljon outoa, eikä kaikkien ovien taakse hänellä ole pääsyä. Musta-hevosen hoidosta Lone nauttii kovasti, ja myös lähistön kanalassa työskentelevä Oliver alkaa kiehtoa jännällä tavalla. Mutta sitten Lone mokaa pahasti, suututtaa neiti Bergströmin, sairastuu ja löytää itsensä hyvon oudosta tilanteesta.

Kauhu täytti sydämeni, sillä olin varma siitä, että Mustalle oli tapahtunut jotakin. (s. 150)

Minun oli hiukan hankala päästä kirjassa alkuun, pidin juonta alussa hiukan tylsähkönäkin, mutta loppua kohti viihdyin jo tarinan parissa paremmin. Moni asia jäi kuitenkin melko harmillisesti kesken ja epämääräiseksi. Olisin kaivannut Lonen ja Oliverin suhteen etenemistä hiukan pidemmälle ja myös Musta-hevosen arvoitus selitettiin turhan yksioikoisesti. Lonen kahden äidin perhe rikkoo hienosti perinteistä nuortenkirjojen perhestereotypiaa, mutta perhesuhteita ei olisi tarvinnut minusta selitellä ja perustella niin paljon, saati  Lonen introverttiyttäkään. Ne olisivat tulleet ilmankin lukijan tietoisuuteen tarinan edetessä. Minua myös hiukan ihmetytti Musta-hevosen elimen kuvaukset kirjassa, tämä taisi toistua parikin kertaa. Varsinkin kun lopussa paljastuu totuus hevosesta.

Koutamäen noita on napakka, 200-sivuinen lukupaketti noin yläasteikäiselle nuorelle, joka haluaa kirjassa olevan hiukan fantasiaa, muttei liikaa, vähän mystiikkaa ja kauhumaista jännitystä ja ripauksen romantiikkaa.

Pidän kovasti Marjo Nygårdin tunnelmaan sopivasta kannesta, sille erityismaininta.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus 
Kirjahullun päiväkirja 
Kirjan vuoksi

Samantyylistä luettavaa:

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä


Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Armada: Ernest Cline

Armada: Ernest Cline. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Gummerus 2018. 

Englanninkielinen alkuteos (2015): Armada. Kansi: Jussi Karjalainen

"Zack Lightman ei ole koskaan perustanut todellisuudesta, vaan elokuvat ja videopelit ovat aina vetäneet pidemmän korren. Hän toivoo, että tapahtuisi jotain fantastista. Että käynnistyisi suuri avaruusseikkailu.

Kun Zack sitten bongaa avaruusaluksen, hän uskoo menettäneensä järkensä. Näköpiirissä leijuva laite on suosikkivideopeli Armadasta, jossa pelaajien tarkoitus on suojella maapalloa ulkoavaruuden tunkeilijoilta.

Alkaa yllätysten ketju, joka panee Zackin tarkistamaan tietämyksensä maapallon historiasta, sen tulevaisuudesta sekä omasta elämästään. Vaakakupissa painaa ihmiskunnan eloonjääminen, ja Zackin on puettava ylleen sankarin viitta." (Gummerus)

Oma arvio:

Mitä jos kaikella pelaamisellasi olisikin ollut jokin suurempi tarkoitus? Mitä jos kaikki videopelit ja apokalyptiset elokuvat perustuisivatkin todelliseen uhkaan, joka Maan asukkaita uhkaa? Mitä jos peliteollisuus yhteistyössä elokuvateollisuuden kanssa olisikin valjastanut ihmiskunnasta tulevia avaruustaistelijoita, jotka pelastaisivat kotiplaneettansa avaruudesta tulevalta uhkalta? Ernest Cline on luonut mahtavan salaliittoteorian toisessa romaanissaan Armada, jossa videopelaaminen saa elämää suuremman merkityksen. Kirjaimellisesti.

Ei ihme, että olin alkanut nähdä niitä valveillakin.Täytyi vain lopettaa. Pitää tauko. Sitten kaikki olisi taas kunnossa. Minä olisin kunnossa. (s. 40)

Kirjan päähenkilö Zack Lightman on suositun Armada-pelin ranking-listan kuudes, eli pelaaminen on hänen erityistaitonsa. Ikävä kyllä mielenhallinta ja suosio koulussa ei ole hänen erikoisalaansa, ja hän joutuu välillä ongelmiin menetettyään malttinsa  muun muassa rasittavan Knotcherin kanssa. Zack asuu yhdessä vetävän näköisen sairaanhoitajaäitinsä kanssa, kun taas hänen isänsä on menehtynyt räjähdysonnettomuudessa pojan ollessa vauva.

Olin aina kuvitellut, että tulevaisuus näyttäisi enemmän Mad Maxilta kuin Star Trekiltä. (s. 113)

Zack palvoo isänsä muistoa keräämällä tämän tavaroita huoneeseensa. Hän törmää isänsä kummallisiin salaliittoteorioihin, joiden mukaan peliteollisuus kouluttaisi vaivihkaa kansalaisista sotaväkeä tulevaa muukalaisten hyökkäystä vastaan. Zack epäilee isänsä olleen harhainen, mutta joutuu itse pian epäilemään omaa mielenterveyttään, kun näkee  Armada-pelistä tutun aluksen lentelevän koulun lähistöllä. Pian iso alus saapuu noutamaan Zackin mukaansa taistelujoukkoihin, eikä Zack arvaa, mikä häntä omassa tukikohdassaan odottaa - tai kuka. Saati että tukikohta sattuu olemaan Kuun pimeämmällä puolella.

Minä, Zackary Ulysses Lightman, joka olen nimetty Maan Puolustusliiton upseeriksi, vannon täydestä sydämestäni että tulen auttamaan ja puolustamaan kotiplaneettaani ja sen kansalaisia kaikkia vihollisia vastaan,  että tulen osoittamaan toimissani uskollisuutta ja kuuliaisuutta, että otan vastaan tämän velvoitteen vapaasta tahdostani vailla salattuja varauksia tai pyrkimyksiä petollisuuteen, että tottelen esimiehekseni asetettujen upseerien käskyjä ja että täytän parhaan taitoni ja kykyjeni mukaan tehtävät jotka on minulle asetettu. Jumala minua siinä auttakoon. (s. 160)

Armada on loistavasti rakennettu romaani, josta ei jännitystä, toimintaa ja scifiä puutu. Kirjassa vilisee populaarikulttuuria menneiltä vuosilta, ja tutuksi tulevat apokalyptiset scifielokuvat, monet biisit ja pelit.  Armada on kirja, jota voi mieluusti suositella nuorille pojille, sillä päähenkilö Zackin nuori ikä (19 vuotta) ja pelimaailmaan sijoittuva seikkailullinen tarina voivat kiinnostaa nuoria miehenalkuja. 

Kuva: Pixabay

En ole lukenut Clinen paljon kehuttua esikoisromaania Ready Player One (2015), mutta kirja odottaa yöpöydälläni lukemistaan. Armadan luettuani uskon pitäväni siitäkin.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

44. Kirja liittyy johonkin peliin

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Päivitys Kevätuhrit-trilogiaan

Luin K.K.Alongin Kevätuhrit-trilogian päätösosan Pakenijat. Klikkaamalla kansikuvaa pääset lukemaan mietteeni kirjasta ja sarjan aiemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/03/kevatuhrit-k-k-alongi.html

torstai 29. maaliskuuta 2018

Synninkantajat: Pauliina Rauhala

Synninkantajat: Pauliina Rauhala. Gummerus 2018.
 
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kuva: Shutterstock

"1970-luvun loppu Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki ja sen varrella Kylä, jossa eletään kirjaimellisesti ajan ja ikuisuuden rannalla: Jeesuksen toinen tuleminen on lähellä.

Taisto puhelee päivisin puutarhassa linnuille ja kukkasille, mutta iltaisin hän rakentaa tiivistä hengellistä arkkia heille, jotka tunnustavat syntinsä ja katuvat.

Aliisa muistaa uskosta toisenlaiset ajat ja kyseenalaistaa hoitokokoukset. Hänen tyttärensä Auroora kamppailee rajan ylittävän rakkauden kanssa.

Aaron on sekä mummin että papan silmäterä. Hänen hartain rukouksensa on, ettei kukaan sukulainen joudu helvettiin. Aaron kirjoittaa Tärkeiden Asioiden Vihkoon salaisuuksia ja rakentaa omaa Arkkiaan.

Synninkantajat on vahvasti kaunokirjallinen ja psykologisesti uskottava romaani sisäänpäin kääntyvästä yhteisöstä ja rakkauden monista merkityksistä. Se kurkottaa yhden suvun tarinasta yleisinhimilliseen ja hakee rinnastuksia myös historiasta ja nykypäivästä." (Gummerus)

Lukunäyte:  file:///C:/Users/adelh/AppData/Local/Temp/Synninkantajat_lukunayte.pdf

Oma arvio:

Teen poikkeuksen ja otan tällä kertaa blogiini arvioitavaksi kirjan, joka poikkeaa niin aiheeltaan kuin tyyliltään täysin blogini yleisestä linjasta. Valotan hieman nyt syitä, miksi loikkaan pois mukavuusalueeltani: Olen saattanut muutaman kerran mainita, että Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on yksi niistä kirjoista, joka on vaikuttanut minuun vahvasti. Samaistuin sen päähenkilöön, nuoreen äitiin Viljaan, vaikka meidän lähtökohdat, elämäntilanne ja ajatusmaailma on ihan erilaiset. Rauhala osasi kuvailla äidin ajatuksia ja tuskaa niin vakuuttavasti, että tunsin sen kaiken nahoissani.  Vaikken minä olekaan äitinä kokenut Viljan lailla romahdusta, hänen tunteensa tulivat ihoni alle. Ehkäpä useat pienten lasten äidit kuitenkin elävät jatkuvaa romahdusuhkan aikaa.  Rakastuin myös Rauhalan kauniiseen tapaan käsitellä suomen kieltä, hänen tekstityyliinsä.

Sanottakoon vain, että lestadiolaisuus on jollain tapaa aina mietityttänyt ja kiehtonut minua: olen halukas ymmärtämään tuon liikkeen periaatteitä, joka on aina minusta tuntunut niin rajoittavalta, ahdistavalta ja ikään kuin jäänteeltä jostain menneisyydestä. Olen elänyt lapsuuteni pohjoispohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa lestadiolaisia oli ja on edelleen melko paljon. Tarinoita ja kokemuksia minulla riittäisi aiheesta vielä vaikka kuinka paljon, osa hyviä ja osa huonoja, mutta se ei nyt ole tämän postauksen tarkoitus.

Aloittaessani Synninkantajien lukemista ajatuksissani oli toki valehtelematta tuo Taivaslaulu-romaanin jättämä muisto. Hyvin pian sain huomata, että se olisi kuitenkin karistettava pois harteiltani ja aloitettava tämän kirjan lukeminen puhtain mielin, ilman ennakko-odotuksia - muuten ei tulisi mitään. Tämä kirja ja sen tarina nimittäin alkaa hyvin eri tavalla ja se on lukijalleen heti haastavampi. Minulta kesti, ennen kuin pääsin kunnolla tarinan sisään. Saatoin myös hiukan karsastaa kahden kirjan keskeisen henkilön, Taisto-nimisen vanhan miehen ja hänen lapsenlapsensa Aaronin hyvin hartaan uskonnollista, vanhoillislestadiolaista ajatusmaailmaa. Kalastusta, lintuja ja puutarhanhoitoa rakastavan Taiston seurassa kulkeminen aiheutti minulle hyvin voimakkaita puistatuksia, sillä minulla ei tuntunut olevan yhtään mitään samaistumispintaa häneen. Ei pienintäkään. Ihminen, jonka ajatuksissa kulkee koko ajan Jumalan läsnäolo ja synnit, jonka arkea rytmittää Siionin virret ja joka siirtää näitä myös herkälle ja vastaanottavaiselle lapselle, Aaronille, saa niskakarvani pystyyn. Onhan Taistossa myös muutakin, kuten suuri rakkaus luontoon ja ylpeys Aaronista. Vaimoaan Eevaa hän rakastaa, mutta luontoa ja Jumalaa ehkä hiukan enemmän.

Kiveä vasten painautuneena käsitän ikävän, Auroorankin hulluuden, mutta samalla suren, kun suunta on väärä, Jumalasta poispäin. Turhuuteen, epätoivoon ja kuolemaan sellainen voi vain johtaa, siksi oma halu on erotettava Jumalan tahdosta ja rajattava oikein. (TAISTO, s. 113)

Taisto on tunnettu lestadiolaisten puhujamies, joka joutuu olemaan valppeillaan myös lähipiirinsä suhteen. Oma tytär, Aliisa, on jatkuvasti lestadiolaisten hoitokokousten puheenaiheena, sillä hän ei muun muassa suostu lopettamaan kirkkokuorossa laulamista. Lisäksi Aliisan tytär Auroora on ihastunut epäuskoiseen poikaan, Juhaniin. Hoitokokouksissa ruoditaan niin e-liikkeessä käymistä, kuin television katselua (myös koulutelevisio lasketaan), "vääräuskoisten" eli eriseurausten kanssa hengailua ja epäuskoisen papin saarnan kuuntelua, kososlaisuutta, metsästysseuraan kuulumista, kirkkokuoron, -konsertin tai kansalaisopiston piirissä toimimisesta, maatalousseuraan kuulumisesta ja SMP:n kannatuksesta. Myöskään fiktiivisen kirjallisuuden lukeminen ei ole suotavaa. Muutamia termejä jää minulle hyvin hämärän peittoon: mitä tarkoittavat hempeä henki, itsensä kuivaaminen (sitäkö?), vikova henki, ulkokullaisuuden henki, kuiva henki? Jonkinlainen selittävä sanasto kirjan lopussa olisi ollut kiva.

Tämä mittää Jumalan työtä oo, mies murahti ovelta matalalla äänellä, senku ihmisiä kiusaatte. (s. 70)

Hoitokokouksista tiedän etukäteen sen verran, mitä olen lukenut Hurtigin ja Leppäsen kirjoittamasta, tositapahtumiin pohjautuvasta teoksesta Maijan tarina. Synninkantajat kuvaa juuri  samaa 1970-luvun ahdistavinta hoitokokousten aikaa. Hoitokokoukset ovat henkistä painostusta, suoranaista väkivaltaa. Jos parannuksen tarpeessa oleva henkilö ei saavu paikalle, häntä varten järjestetään uusi kokous. Puhujamies vainoaa synnintekijää omaan kotiin saakka,  kuten tässä tapauksessa tekee Taisto Aliisalle, ja muistuttaa synneistä ja hoitokokouksissa käymisen tärkeydestä. Jos ei suostu tekemään parannusta ja pyytämään syntejään anteeksi kaikkien hoitokokouksessa olevien kuullen ja nähden, päätetään henkilö lopulta erottaa ryhmästä eli "jätetään sidottuun tilaan". Silloin muut eivät enää saa enää tervehtiä eikä sääliä tätä ihmistä, vaikka kyseessä olisi oma tytär, äiti tai mummo. Tällainen aiheuttaa tuskaa jokaiselle osapuolelle. Kirjassa hoitokokoukset ovat aidon näköisiä pöytäkirjoja, jotka pohjautuvat oikeisiin pöytäkirjoihin, haastatteluihin ja muihin lähteisiin. Muuten hoitokokoukset käydään läpi kerran Aliisan ja Aaronin näkökulmasta.

Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (AARON, s. 288)

Kirjassa on yhteensä viisi näkökulmaa: Taiston, Aliisan, Aurooran ja Aaronin, ja kaiken taustalla on vielä yksi kertojaääni, jonka kertomat luvut on nimetty matkakertomuksiksi. Hän on perheenisä, opettaja, joka kirjoittaa Aliisan, Aurooran, Taiston ja Aaronin tarinaa. Matkakertomuksissa kuvataan kirjailijan tiedonkeruuta käsikirjoitustaan varten fantasiamaisina välähdyksinä, joissa hän siirtyy milloin Itkumuurille, milloin Amissiyhteisön joukkoon.  Koen  lopussa  kovin suuren yllätyksen, mihin tämä kertojana toimiva mies liittyy, ja josta minulla ei kyllä ollut etukäteen vihiäkään.

Kuva: Pixabay

Olisin ehkä kaivannut vielä Aaronin äidin ja Aliisan tyttären Raakelin näkökulmaa, mutta ehkä on hyvä niin, ettei näkökulmia tule yhteen kirjaan liikaa. Puolisot jäävät tässä tarinassa taustalle: Raakelin miehestä Matista ei saada irti kuin välähdyksiä, ja hänet on kuvailtu hyvin jähmeäksi ja vankkumattomaksi persoonaksi. Aliisan edesmennyt mies Jalmari oli epäuskovainen, ja siitäkin Aliisa on saanut kuulla kunniansa. Myös Aurooran suuri ihastus Juhani jää hyvin nopeaksi leimahdukseksi kirjan tarinassa, ja minulle jää hänestä hyvin ikävä kaiku. Taiston vaimosta Eevasta ei myöskään saa juuri mitään irti, hän vain on. Kaikki muut neljästä näkökulmahenkilöistä ovat minämuotoisia kertojia, paitsi Aliisa.

Pelkään, että nyt ollaan rakentamassa kultaista patsasta, jonka nimi on seurakuntajumala. Kristus on jäämässä sivuhenkilöksi. (ALIISA, s. 221)

Pidän tietenkin eniten oman tiensä kulkijasta, Aliisasta, joka yhteisön paineesta huolimatta jatkaa kirkkokuorossa käyntiään eikä puutu Aurooran rakkausasioihin Taiston painostuksesta huolimatta. Ikävä kyllä Juhani katoaa kuitenkin kuvioista, ja minulle jää hämärän peittoon, mikä hänen ja Aurooran välille oikein tuli. Olisi ollut mielenkiintoista lukea heidän tarinansa lohdullisemmassa valossa. Nyt Auroorasta jää minulle hiukan hämmentynyt mielikuva, onneton, epätoivoinen ja jotenkin ponneton. Lopussa hän kuitenkin yllättää vahvuudellaan ja vankkumattomuudellaan tukiessaan äitiään muiden hyljätessä hänet.

 Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Sen nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi.
Siitä synnistä ovat joutuneet melkein kaikki mummot ja äidit tekemään parannusta öisin. Se on tavallisesti naistentauti. Jakaantumisen vuoksi mummokin joutui Saatanan omaksi. Hän ei pystynyt jättämään epäuskoisia ystäviä. Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä. (AARON, s. 277)

Kouluikäisen Aaronin ajatukset tuntuvat minusta välillä liian aikuismaisilta, minkä kertojaääni
itsekin myöntää. Aaron ihailee pappaansa sumeilematta ja haluaa isona samanlaiseksi kuin hän. Poika toisteleekin pappansa opettamia Raamatunpätkiä ja laulaa pappansa iloksi Siionin virsiä. Syntien pelko on kuitenkin usein liikaa noin pienelle ja herkälle mielelle. Ihmisen anatomian opetus koulussa saa pienen pojan suunniltaan ja karkaamaan koulusta kesken päivän. Itseäni kylmää ajatus siitä, että noin pienille ihmisille syötetään ajatuksia synnistä ja pahoista hengistä. Lapsen päähän kun on helppo syöttää valmiiksi pureskeltuja ajatuksia.

Synninkantajat on erittäin moniulotteinen teos. Mietin, että onko hiukan liikaakin. Kirjan lukeminen on hyvin vaativaa niin monen näkökulmahenkilön ja varsinaisen minäkertojan vaiheita seuratessa, ja kieli on toki edelleen Rauhalan tyyliin kaunista, mutta välillä minun makuuni liiankin proosallista, vieraannuttavaa. (Tämä voi kyllä johtua ihan vain siitä, että olen lukenut näin kaunokirjallista tekstiä hyvin vähän viime vuosina.) Lukuisat lintu- ja kukkametaforat ja -kuvailut myös alkavat välillä turruttaa. Olen myös sen verran pöhelö, etten millään tajua matkakertomuksissa esiintyvän kettuhahmon syvempää merkitystä. Ehkä se vaatisi minulta vielä toisen lukukerran ajatuksen kanssa. Raskaasti uskonnon sävyttämää tekstiä minun on hankala lukea, sillä minulle tulee automaattisesti torjunta päälle, enkä ole silloin kovin vastaanottavaisin mielin ja avoimin sydämin uppoutumassa tarinaan. Pidän kuitenkin kirjan tarinasta, henkilöiden kaarista ja siitä, mihin kaikki kulminoituu: ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta. Kannattaa vain kuunnella omaa sydäntään.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Rakkaudesta kirjoihin 
Kirjojen kauneudesta
Kirjapolkuni
Kirjoihin kadonnut
Kirjabrunssi


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Kupla: Siri Pettersen

Kupla: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2018.

Norjankielinen alkuteos (2017): Bobla. Kansi: Siri Pettersen

"Kine on orja.

Hänen on pakko herätä joka aamu, pakko mennä kouluun ja pakko päntätä kaikkea turhaa. Hänen on pakko kestää pilkkanimeä Kupla, pakko juoda kevytmaitoa täysmaidon sijasta ja pakko laulaa maailman noloimmassa joulukuorossa. Hän on toisten keksimien tyhmien sääntöjen armoilla, tyhmässä kaupungissa, tyhmässä maailmassa.

Kaikkien aikojen kamalimman koulupäivän jälkeen hän löytää hautausmaalta salaperäisen lasipallon, jonka sisällä on riepunukke. Pallosta kasvaa valtava kupla, johon voi mennä sisään. Siinä on Kinen kaipaama avain vapauteen. Kupla osaa lentääkin! Lopultakin Kine pääsee eroon kaikesta! Hän saa haistattaa kaikille pitkät ja olla ihan rauhassa. Vain hän ja omituinen riepunukke. Ikuisesti…" (Jalava)

Oma arvio:

Siri Pettersen teki sen taas. Hänellä on niin riemastuttavan hyvä tarinan kirjoittamisen taito, että en oikeastaan osannutkaan odottaa muuta kuin mahtavaa lukunautintoa. Hänen aiempi, nuorille aikuisille suunnattu Korpinkehät-fantasiatrilogia vei minut mennessään, ja nyt olen ihan "kuplissani" tästä kekseliäästä ja ajatuksia herättävästä varhaisnuorille suunnatusta kirjasta.

Kuplan päähenkilön, 12-vuotiaan Kinen kauhuista suurimpia ovat koulun uintitunnit. En oikein pääse täydellisesti selville, mikä on se lopullinen syy Kinen kammoon: onko se tytön pullukka olomuoto ja kiusaavat pojat? Kine kuitenkin koettaa aina lintsata kaikin mahdollisin keinoin uintitunneista, vaikkapa piiloutumalla sänkynsä alle. Hänen isänsä on kuitenkin ovelampi, löytää Kinen ja pakottaa tämän kouluun. Uintitunti muodostuu taas katastrofiksi, minkä seurauksena Kine ryntää pois koulusta ja suoraan haustausmaalle kiroamaan erään pojan, Jarlen. Kine ei osaa arvatakaan, mikä tapahtumien vyyhti lähtee käyntiin, kun hän raapustaa värikynällään Jarlen nimen yhteen hautakiveen toivoen tämän kuolemaa. Hautausmaalta löytynyt lasikuula taskussaan hän palaa kotiin, mutta aamulla valtava kupla on hänen huoneessaan. Sinne sisälle ei pääse kukaan muu kuin Kine, eikä kukaan enää voi häiritä häntä!

Kine tunsi olevansa kuin mätä banaani. Kuori halkeaisi pian, ja kaikki se ällöttävä ja syömäkelvoton pursuaisi ulos hänen ihostaan. Hänen teki niin mieli kertoa kaikki.  Selittää isälle kaikki se, mikä odotti kuplan ulkopuolella ja minkä vuoksi hän ei aikonut tulla ulos. Uimatunnit, idiootti-Jarle, paha Monrad joka poltti ihmisten pipoja, naurettavan ruma uimapuku, viimeöinen karkkipussi, äidin raivo... Kaikki. (s. 80)

Kinen vanhemmat, bakteereja tutkiva äiti ja maanjäristyksistä kiinnostunut isä ovat voimattomia, kun Kine on jumittunut kuplaansa. Kine pääsee kuplamaisella asumuksellaan lentämään kotikaupunkinsa, Möllbyn, yllä ja tarkkailemaan ihmisiä. Kine huomaa, että hän voi pyytää kuplaansa kaikkea mahdollista elotonta, ja toivomansa vessanpöntön kautta hän voi poistaa käyttämänsä ja muutenkin ylimääräiset tavarat. Seuranaan omituinen, ruma ja täytteistä pursuava nukke hän on hetken onnensa kukkuloilla omassa, hiljaisessa kuplassaan. Pian alkaa kuitenkin ikävä kalvaa, onhan Kinellä ihanat ystävät Aurora ja Vivi, mutta kaikki ikävät ajatukset koulusta ja kotoa kuitenkin pitävät tytön kuplassa. Sitä paitsi tuntuu siltä, että kupla ei enää haluakaan päästää Kineä ulos. Nukkekin alkaa vaikuttaa oudolta, sillä sen täytteistä pursuaa Kinelle menneisyydestä tuttuja asioita. Joskus hän kuulee nuken sisältä vaimeaa sydämenlyöntiä...

Kupla on aivan tajuttoman viihdyttävä kirja, mutta samalla maagisen tarinan taakse kätkeytyy tärkeitä merkityksiä. Kuplassa ollessaan Kine joutuu miettimään sitä, mitkä tavarat ovat loppujen lopuksi välttämättömiä ja myös sitä, ettei hän itsekään ole ollut virheetön. Hän alkaa ymmärtää muita ihmisiä ja myös tajuaa sen, ettei kukaan pärjää yksin, vaikka voisi toivoa kaikki maailman tavarat. Ja mihin päätyvät kaikki Kinen pönttöön viskaamat tavarat? Hän joutuu ottamaan vastuun kerskakuluttamisestaan. Kine huomaa myös tykkäävänsä eräästä ihmisestä enemmän kuin luulikaan, ja oppii tältä hyvin olennaisen asian, sen, että kaikilla on oma juttunsa. Hän tulee myös huomaamaan, että asiat selviää, kun niistä suostuu puhumaan, niin vanhempiensa kuin koulukavereidensakin kanssa. Aikuisena lukijana havahduin miettimään sitä, miten pienetkin asiat voivat paisua lapsen mielessä isoiksi, ja silloin kupla voisi olla hyvin houkuttava vaihtoehto kaiken pois sulkemiseen.
Kuplaa voisin suositella erityisesti 10-13-vuotiaille lukijoille, yhtä lailla tytöille ja pojille.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
En löytänyt vielä muita bloggauksia

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Runosunnuntai osa 7 ~ Kylmyyden monologi: Tarita Ikonen

Kylmyyden monologi: Tarita Ikonen. Kirjokansi 2018. (runoteos)

 Kansi: Pexels

"Kylmyyden monologi on raju kuvaus koulukiusaamisesta ja kostofantasioista. Halusta tulla nähdyksi, tarpeesta unohtaa kaikki.

Pakkosyötetty keltainen lumi valuu öisin reisiäsi pitkin
lumen alta paljastuvat kengät ja pipo
lapsen sisältä ei enää mitään. Ei mitään."
(Kirjokansi)


Oma arvio:

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta koulukiusaamisen uhrina olosta, mutta luettuani Tarita Ikosen runoteoksen Kylmyyden monologi tuntuu, kuin olisin käynyt juuri itse läpi jotakin aivan kauheaa. Mieleeni syöpyy kirjasta huokuva suru, pelko, ahdistus, viha, raivo, toivottomuus. Säikähdin hieman kirjan takakansitekstissä käytettyä sanaa 'kostofantasia'. Ymmärrän sen, että kun on ollut vuosikausia jatkuvan pilkan, välinpitämättömyyden, henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn kohteena, ihmisen mieli alkaa kehitellä mielessään fantasioita siitä, miten hän joku päivä näyttää kaikille. Eivätkä ne fantasiat ole aina kovin herkille korville sopivia.

Ei pidä hämätä ihmistä jolla ei ole mitään
menetettävää.

Se voi luulla, 
ettei sinullakaan ole. (s. 23)

Ikonen kuitenkin käsittelee kostofantasiat runoissaan  juuri sovinnaisuuden ja sopimattomuuden rimaa hipoen. En voi sille mitään, että aina kun runossa viitataan joko suoraan tai välillisesti kouluampumisiin, hätkähdän ja mietin, sopiiko minun nyt lukea tämmöistä. Sopiiko kenenkään lukea tämmöistä. Kaikki kouluampumistapaukset niin Suomessa kuin muualla maailmassa ovat olleet niin shokeeraavia, että niihin johtuvista seikoista puhuminen tuntuu tabulta. Tarkoitan niihin johtavilla seikoilla juuri sitä, mitä nuoren kiusatun päässä tapahtuu, kun hän alkaa hautoa sellaisia ajatuksia päässään, että hän veisi aseen kouluun. Ne ovat kauheita ajatuksia, ne eivät ole millään lailla hyväksyttäviä ajatuksia, mutta ne ovat ymmärrettäviä ajatuksia nuorille ja lapsille, joiden itsetunto on murskattu eikä toivoa näy missään. Pitää myös muistaa se, että ajatus ei ole yhtä kuin teko, fantasia ei ole sama kuin reaalimaailma. 

Vuotava veri on pimeänäkökamerakuvaa,
sen nähtyään kukaan ei kysele,
kaikki näkivät, kaikki näkivät tarpeeksi 
(Runosta Haave, s. 38)

Ikosen runot eivät tietenkään ole pelkkää kostofantasiaa, vaan runoista kumpuaa myös muitakin ajatuksia ja tunteita, joita kiusattu käy mielessään. Myös sarkasmi kulkee mukana. Runoissa on sijansa myös välinpitämättömille vanhemmille ja opettajille, ja runojen muodot vaihtelevat hauskasti. Esimerkiksi teoksen osa III: Monet poljetaan/kehän kuningas on lautapelin muotoon tehty. Idea on mainio ja hyvin verrattavissa koulumaailmaan, joka on kuin peliä sääntöineen ja turva- ja sattumakortteineen. Tämä on minusta teoksen paras osa.

Sattuma

Mene suoraan jälki-istuntoon
sinulla ei ole ollut tarvittavia varusteita
ja olet heikentänyt koulun yhteishenkeä.
Menetät yhden elämän. 

Vastustaja osuu kehäruutu kohtaan.
Hän uhraa yhden kavereistaan. Eikä joudu kehälle. 
(Teoksen osasta III Monet poljetaan/ Kehänkuningas, s. 54)


Ilahdun myös teoksen intertekstuaalisuudesta. Yhdessä runossa käytetään Isä meidän -rukouksen mallia pyydettäessä koulurauhaa, Joulurauhan julistus on käännetty sarkastisesti Kiusaamisrauhan julistukseksi ja onpa käytetty myös Metsämökin tonttu -laulua runon kehyksenä. Monista runoista löytää joko muodosta tai sisällöstä yhteyksiä muualle.

Kuva: Pixabay
Vaikka teos on pääasiassa kiusatun tunteiden läpikäymistä, eräs runo kiinnittää syvemmän huomioni, sillä siinä on kiusaaja pääosassa. Siinä yritetään ymmärtää niitä syitä, mitkä johtavat kiusaamiseen, ja pidän tästä runosta erittäin paljon. Siinä Makkonen-niminen tyyppi toivoisi, että voisi lopettaa jo kiusaamisen, mutta muut tekevät siitä kovin vaikeaa, eivätkä aikuisetkaan puutu asiaan ja lopettaisi koko juttua.

Tiedätsä, mä en tajuu mikä noita maikkoja vaivaa?
Eiks niitä vaan paskaakaan kiinnosta jos me revitään toistemme päät irti? 
(Runosta Viihdetoimisto Makkonen s. 85)

Suosittelen Kylmyyden monologia kiusatuille, kiusaajille mutta etenkin niille, joilla ei ole mitään tarttumapintaa kyseiseen ilmiöön. Kirja auttaa tuntemaan samoja tunteita, ymmärtämään kiusatun ahdistusta ja sitä toivottumuuden tunnetta, kun kukaan ei huomaa eikä auta.

Näiden runojen pohjalta ovat Q-teatterin nuoret tehneet viime vuonna (2017) näytelmän: Ruma, tyhmä, vaarallinen.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos Tarita Ikoselle!

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

24. Surullinen kirja

Lisäksi osallistun Reader, why did I marry him -blogin Runohaasteeseen.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Päivitys Normaali-trilogiaan

Luin Holly Bournen Normaali-trilogian kolmannen osan Mitä tytön täytyy tehdä? Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan ajatuksiani niin tästä kuin aiemmistakin osista.

http://adelheid79.blogspot.fi/2017/02/normaali-trilogia-holly-bourne.html

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Minna Canthin päivän lukuhaaste ~ Sylvi

Sylvi: Minna Canth. Näytelmä neljässä näytöksessä. Otava 1893 (Teoksessa Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2: Ilpo Tiitinen (toim.) W&G 1990)

Kuva: Heidi Petrov
Oma arvio:

Oikein hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille! 

Osallistun tällä postauksella Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canthin päivän lukuhaasteeseen. Valitsin hyllystäni Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2 -kokoelman, jossa on niin novelleja, näytelmiä kuin Canthin esseitä ja lehtikirjoituksia. Viime kesänä luin Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Naistenviikkohaasteeseen kirjasta novellin Agnes. Olen myös lukenut (mutten blogannut)  novellit/näytelmät Työmiehen vaimo, Papin perhe, Anna Liisa ja Hanna

ANNI: Herrat ihastuvat aina  pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin. Sehän on tunnettu asia. (s. 214)

Sylvi on näytelmän päähenkilö, 18-vuotias nuori nainen, joka on naimisisissa itseään oman ikänsä verran vanhemman Aksel Vahlin kanssa. Notario Vahl on ollut Sylvin holhooja tämän vanhempien kuoltua yhtäaikaisesti, ja sitten Vahl "on napannut" kauniin ja leikkisän Sylvin omakseen. Nimenomaan omakseen, sillä Akselin puheesta kaikuu jatkuvasti se, miten hän pitää nuorta vaimoaan omistuksessaan, miten lapsellinen Sylvi on ja miten hän ei edes voi olla mustasukkainen nuorikostaan, koska Aksel kuitenkin saa pitää Sylvin omaisuutenaan. Ensimmäisessä näytöksessä Sylvi kinuaa miestään jättämään työnsä ja viettämään vapaa-aikaa tylsistyneen vaimonsa kanssa, mutta Aksel viittaa Sylvin lapsellisuuteen ja kutsuu tätä leikittelevästi pikku kissimirriksi, pulmuseksi, lintuseksi, omaksi puoliskoksi, hyväksi lapseksi, lemmikiksi, muruseksi, sirkkuseksi... Lempinimiä tuntuu riittävän.  Sylvi puhuttelee miestään lähinnä (rakkahin) Akseliksi tai holhooja-sedäksi.

Koska Sylvi on niin tylsistynyt, Aksel kehottaa tätä kutsumaan vieraita luokseen. Entiset koulukaverit, Karin, Anni ja Elin saavat lähinnä puistatuksia aikaan Sylvissä, joten hän pyytää saada kutsua luokseen lapsuudenaikaisen ystävänsä, arkkitehti Viktor Hovingin ja tämän siskon Alman. Eipä Aksel arvaakaan, mikä tapahtumien vyyhti tästä lähteekään liikkeelle: lukittuja ovia, pitkiä katseita, hippaleikkiä vanhojen toverien kesken. Kaikki se sellainen on Akselista täyttä lapsellista hulluttelua, kuten Almastakin, joka heti huomaa jotain salamyhkäistä Viktorin ja Sylvin välillä, ja yrittää puuttua asiaan.

SYLVI. Viktor - nyt sinulla taas on tuo sama katse.
VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?
SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan. (s. 218)

Kirjan toisessa näytöksessä ollaan tanssiaisissa, ja kohtauksesta tulee kovasti mieleeni Jane Austenin romaanit, kuten Ylpeys ja Ennakkoluulo, jossa on paljon tanssiaisiin sijoittuvia kohtauksia. Sylvin ja Viktorin tunteet leimahtavat tanssiaisissa, joissa myös Aksel on mukana, mutta kuohahtavat tunteet saavat pian muuttua pettymykseksi ja Sylvi päätyy ryntäämään kotiin. Jotta en paljastaisi koko näytelmän juonta, kerron vain, että Sylvi tekee rakkauden epätoivossaan erikoisen ja kohtalokkaan ratkaisun, eikä kukaan päädy tarinassa voittajaksi.

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta. (s. 220)

Minna Canth ottaa selvästi tässä näytelmässä kantaa siihen, kuuluuko avioliiton perustua rakkauteen vai järkiperäisiin syihin, ja onko vaimo miehensä omaisuutta. Nuori Sylvi ei tiedä olevansa onneton rakkaudettomassa avioliitossaan kanssa, kunnes hän rakastuu Viktoriin. Hän tajuaa rakastaneensa nuorta miestä jo 12-vuotiaasta saakka, kun he joutuivat eroon toisistaan. Sylvi kyselee mieheltään naisen mahdollisuutta ottaa avioero, mutta Aksel naureskelee ja tokaisee, ettei koskaan antaisi Sylville eroa, vaikka tämä olisi uskoton, vaan pitäisi tämän edelleen omanaan. Sylvi ajautuu epätoivoiseksi, koska hänelle ei anneta mitään mahdollisuutta olla rakastamansa ihmisen kanssa. 

Mutta se on yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ett'ei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailtkoot sitten vaikka kuinka - niin - kissa vieköön - se se tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... (s. 244-245)

Pidän kovasti Sylvin tarinan romanttisuudesta ja dramaattisuudesta, se tuo minulle kovasti mieleen Shakespearen Romeon ja Julian tarinan, vaikka loppuratkaisu on hyvin erilainen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Sylvi muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa: