sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Verso: Tuomo Jäntti

Verso: Tuomo Jäntti. Gummerus 2017.


 Kansi: Tuomo Parikka & Istockphoto

”Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. Karl nosti kätensä kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.”

Alis Ismantik on entinen toimittaja ja imagokonsultti. Miesystävänsä itsemurhan jälkeen Alis on etsinyt uutta suuntaa elämälleen. Kun varantoministeri pyytää häntä tutkimaan jättimäisen pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä, Alis lentää Kolkamoon. Siellä on hoidettu versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoja tutkiessaan Alis alkaa aavistaa, ettei hänen todellinen tehtävänsä olekaan talousrikosten tutkiminen.

Verso on kingimäinen jännitysromaani, joka tuo mieleen myös José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta ja Albert Camus’n Ruton. Se kuvaa ekologista ja inhimillistä katastrofia, vieraan pelkoa, terveydenhuollon uhkia ja terrorismia." (Gummerus)

Kirjatraileri:  https://youtu.be/vYYp9Jsob3s

Oma arvio:

Olen lukenut Tuomo Jäntin aiemman teoksen Talven hallava hevonen, joka ei ollut ihan täyden vitosen lukukokemus, mutta ihastuin jo tuolloin Jäntin kirjoitustyyliin, joka versoaa luontevasti eteenpäin, ihan kuten tässä Verso-romaanissakin. Olen aivan tajuttoman hehkutuksissani, että sain hyppysiini tällaisen dystopian, joka saa minussa aikaan vuoroin inhon, kauhun, hämmennyksen ja toivottomuuden tunteita. 

Kirjan alussa esitellään heti verso-sairauden pääpiirteitä, kun Karl Ingrams toteaa sairauden ensioireet itsessään: pistävän tunteen kurkussaan, joka johtuu sinne kasvavista neulasista, ihon läpi puhkeavat silmut, lehdet ja versot, parran sammaloitumisen. Sairauden edetessä ihmisen iho kaarnoittuu, sammaloituu, jäkälöityy. Ajatukset muuttuvat alun ahdistuksesta rauhaisiksi, kun keho ja mielivät olla yhtä verson kanssa. Verso kaipaa paljon vettä ja valoa. Mutta mitä tapahtuu, jos verso tukahdutetaan pitämällä sen kantaja pimeässä huoneistossa ja säännöstelemällä vettä?

Lääketiede ei koskaan onnistunut selvittämään kuin sen, että ainakaan mikään bakteeri tai virus ei versoa levittänyt. Enempää syitä ei keksitty, ja kuitenkin verso levisi, tarttui kuin sairaus, laajeni varsin tyypillisen, joskin keskimäärin tarmokkaammin, epidemian lailla. Uhrien iät vaihtelivat, sukupuolijakauma oli tasainen, status yhteiskunnassa ei merkinnyt mitään sekään. (s. 72)

Kirjan päähenkilö on Alis Ismantik -niminen nainen, joka komennetaan Neljänteen tutkimaan verson  pakkohoitolaitoksen, Kolkamon, toimintaa. Kolkamon perustajatiimi on hävinnyt mystisesti kuin tuhka tuuleen, ja Alisin on määrä selvittää, millä perustein uudet jäsenet pyörittävät laitosta. Kaikkea ei ole ministeri Harrison kuitenkaan kertonut Alisille, kuten sitä, miten lähellä on toinen ihmiskunnan uhka, versoakin suurempi Gowiwa. Alis kokee melko hyytävän vastaanoton tuolla oudon vaisussa parantolassa, ja hän alkaa myös saada omituisia yhteydenottoja Morio Koyaman koneelle.

Halusit tietää miten tämä alkoi, mutta se tuntuu nyt kaukaiselta. Yhtenä aamuna en enää ollut itseni. Kaikki minulle tärkeä muuttui nopeasti uneksi. Suuria lehtiä versoi selästäni, ja käsivarret näyttivät jänteikkäiltä, juuria kiemurteli ihon alla. (s. 141)

Verso sairautena herättää minussa kamalia inhon väristyksiä, sillä sen oireet ja eteneminen on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti. Vaikka ajatuksena se, että ihmisestä alkaa yhtäkkiä versoa kaikkea vihreää, ei äkkiseltään kuulosta kamalalta, ahdistavaa siitä on lukea. Toinen uhka, Gowiwa, henkii taustalla kauhua ja pakokauhua. Gowiwan ja verson yhteys jää minulle hiukan epäselväksi, mutta jotain sanantyylistä, sienirihmamaisuutta ja yhteyttä luonnon alkulähteille niissä molemmissa on. Siinä missä verso iskee yksittäisiin ihmisiin ja lopulta liittää heidät symbioottisesti luontoon takaisin, Gowiwa iskee jyrinällä kaupunkiin muuttaen kaiken tielleen osuvan mustaksi elottomaksi massaksi.

Kaikki liike loppuisi. Virtaava vesi, kulkeva sähkö. Vielä jäljellä olevat ihmiset muuttuisivat patsaiksi, hapertuisivat, hajoaisivat kosketuksesta tomuksi ilmaan. Gowiwan kylvämässä kuolemassa oli jotain melkein kaunista. Se oli maailman tasapuolisin tappaja: mikään elollinen ei säästynyt siltä, mikään elotonkaan ei jäänyt entiselleen. (s. 246-247)

 Kasvi- ja eläinkunta on lähes tuhoutunut kirjan postapokalyptisessa maailmassa, joka on jaettu eri vyöhykkeisiin. Näistä Neljännes ja Viidennes on vielä säästynyt Gowiwan tuholta.   Gowiwa kuitenkin jo kolkuttelee Neljännen nurkilla. Minulle jäi hiukan epäselväksi, onko Gowiwa ihmisten kehittämä biologinen ase, joka on ryöpsähtänyt käsistä vai luonnon kehittämä keino tuhota viimeinenkin eliöstö planeetalta.

Kuva: Pixabay

Tarinan loppua kohti alkaa takaumien ja Alisin nuuskinnan pohjalta selvitä, mitä Kolkamon perustajille on tapahtunutkaan. Tarina saa kauhun aineksia, jolloin kirjaan kohdistuvat kingimäisyys-viittauksetkin saavat tukea. Kirjan loppu menee paikoin samanlailla sekavaksi kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian tapahtumat, mutta pysyy silti loogisena ja ymmärrettävänä. Monet asiat saavat syynsä ja tarkoituksensa.

Tunsin surua siitä miten väärin tilanne oli. Surua seurasi avuttomuudesta kumpuava raivo, sen jälkeen kaipaus verson yhteyteen, ja kaipauksen takana odotti jo pelko. Olin palaamassa takaisin mutten tiennyt ihmiseksikö vai versoon, ja olin kuolemassa tietenkin, olisin halunnut vettä. Tunsin selkääni vasten kovan lattian ja sen läpi Gowiwan lähestyvän tärinän. (s. 395)

En tiedä, onko Verson käännösoikeuksia myyty muille kielille, mutta minun mielestäni kansainväliseen menestykseen aineksia kirjalla olisi. Mieleeni tulee hyvin vahvasti samanlainen hiipivän tuhon tunnelma kuin Hugh Howeyn Siilon saagassa ja Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Suosittelen dystopian ja psykologisen kauhun ja jännityksen ystäville.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Verso muissa blogeissa:

Tekstiluola

Samantyylistä luettavaa:

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Siilon saaga: Hugh Howey

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

perjantai 21. huhtikuuta 2017

NE - Kuukautiskirja: Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo

NE - Kuukautiskirja: Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo. Karisto 2017.

Kansi: Jutta Kivilompolo

"Kaikki mitä olet halunnut tietää NIISTÄ, mutta et ole kehdannut kysyä

Tiedätkö, mikä on kuukautismaja, Vagina Kung Fu tai miten vastata naurettaviin ennakkoluuloihin kuukautisista? Kuukautisiin liittyy yhä yllättävän paljon harhoja, häpeää ja vaikenemista, vaikka ne ovat osa naisen ja hänen lähipiirinsä arkipäivää. NE on imukykyinen, keskikokoinen ja verenpunainen kirja nuorille ja aikuisille, naisille ja miehille. Kirjassa käydään läpi kuukautismyyttejä, kuukautishäpeää, kuukautisiin suhtautumista eri aikoina ja eri kulttuureissa, parhaita kuukautistarinoita, muistoja ja kommelluksia. Kirjan tarinoissa kuukautiset otetaan haltuun excelin avulla, opitaan kuukupin käyttö kädestä pitäen ja käydään läpi koko kuukautisten elämänkaari: ennen, aikana ja jälkeen. NE on tulvillaan kokemuksia, avautumista ja rohkeaa huumoria, mutta myös tärkeää tietoa ja tabujen purkamista. NE toimii paitsi tietokirjana myös keskustelun avaajana ja viihteenä.

Ensimmäinen kotimainen tietokirja kuukautisista pyrkii riisumaan kaiken mystiikan aiheen ympäriltä. Kirjassa on runsaasti kuvitusta, kyselyitä ja visailuja, jaettavia some-materiaaleja sekä linkkejä sosiaaliseen mediaan. Perinteikkäiden kuukautissuojafirmojen vanhat mainokset antavat perspektiiviä asenteiden muuttumiseen, ja suomalaisen Lunette-kuukuppifirman perustaja kertoo kuukautissuojien uusista tuulista. Tarinoitaan kuukautisista jakavat mm. Jenni Pääskysaari, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Sara Melleri. Entä mitä miehet tietävät kuukautisista ja miten NE heille näyttäytyvät? Sekin selviää kirjasta. Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo käsittelevät aihetta kaikilta mahdollisilta kanteilta – ja panevat peliin täysillä myös itsensä." (Karisto)

Oma arvio:

Kerran kuussa on sellainen aika, jolloin minun pitäisi saada oma, muista ihmisistä eristetty pehmoinen tila, jossa saisin lötkötellä, lukea romanttissävytteisiä kirjoja ja katsoa pari ihanaa leffaa, kuten Dirty Dancing tai Bridget Jones. Nälkäni tyydyttäisin hiilaripitoisella pastalla, suussa sulavalla suklaalla, viilentävällä kermajäätelöllä ja suolaisilla sipseillä. Pukeutuisin pehmoisiin, löysiin  vaatteisiin. Vessan pitäisi olla lähellä! Tuona aikana minulla pitäisi olla myös ehdoton somekielto, sillä saatan hairahtua usein laittamaan Facebookiin tavallista pisteliäämpiä ja provosoivampia kommentteja kuin normaalisti. Mieheni ja lapseni on parempi pysyä minusta hiukan etäällä. Tuo on se aika, jolloin äitini ja siskoni tunnistaa puhelimessa jo äänensävystäni, onko minulle "NE" tulossa; jolloin en saisi tehdä tärkeitä päätöksiä, koska minussa asuu riivaaja; jolloin elämä tuntuu toivottomalta; jolloin opiskeluhommat eivät kiinnosta yhtään; jolloin voisin nukkua viidet päikkärit; jolloin kaikki lika kodissamme hyppää verkkokalvoilleni; jolloin en voi ajaa pyörällä, ainakaan kovin pitkiä matkoja;  jolloin aamulla herään märkään tunteeseen kuin olisin laskenut alleni; jolloin vatsani näyttää siltä kuin siellä olisi kaksoset; jolloin kimpaannun mieheni leikinlaskusta, vääristä sanavalinnoista ja äänensävyistä. PMS ja menkat, tuo naisihmisen elämän suola ja pippuri (suoraan silmään!). 

Ennen vanhaan sanottiin, että kyllä se pitää kerran kuussa mies haukkua ja kaapit siivota. (s. 49)

Mikä ihana ajatus siis, että kuukautiset ovat saaneet oman kirjan! Sanna Seiko Salo ja Rosa Meriläinen ovat koostaneet täydellisen monipuolisen, kevytmielisen tietokirjan, joka sopii minusta niin nuorille kuin aikuisillekin. Kirja on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, sillä eihän kuukautiset ole mikään haudanvakava asia, vaan se kirvoittaa monetkin naurut. Jokaisella naisella on varmasti jaettavanaan jokin hauska menkkatarina, joka voi liittyä menkkojen alkuun, vuodon määrään, ohivuotoihin ja kuukautissuojiin. Minä nautin erityisesti lukea muiden ihmisten tarinoita ja sattumuksia, niin julkisuuden henkilöiden kuin ihan tavistenkin. Hihittelin ääneen monille jutuille, sillä niihin voi samaistua täydellisesti.

Toki kaikille menkat eivät ole iloinen asia: jotkut kärsivät niin kovista kivuista, että ei paljon naurata. Joillakin jää menkat pois esimerkiksi sairauden takia, jollakin ne ovat niin runsaat, ettei normaalielämästä tule niiden aikana mitään. Joku itkee alkavia menkkoja, koska on toivonut tulevansa raskaaksi, ja joku harmittelee niiden alkamista juuri väärään aikaan. Minäkin olen monesti jännittänyt, ajoittuuko menkat juuri lomareissun ajaksi. Olen jo tässä iässä tottunut ajatukseen, että menkat tuppaavat tulemaan aina juhlapyhien ja reissujen aikaan, eikä sille voi mitään, jos ei halua käyttää hormonivalmisteita niiden siirtämiseen.

Kuukautissiteet, tamponit ja kuukupit sekä muut suojat on esitelty (mistä erikoisena silmiini osui kannabistamponi. Aivan tosi!) monipuolisesti ja etenkin kuukuppi saa kirjan sivulla erityishuomiota, kuten seikkaperäisen harjoitteluraportin ensikertalaiselta käyttäjältä.

Joissakin kirjan asioissa minun asenteeni, tietämykseni tai mielipiteeni sotii vielä himpun verran vastaan. Esimerkiksi kirjassa kehotetaan kertomaan ihan pienille lapsillekin totuus kuukautisista. Minusta taas on ihan ok sanoa alle kouluikäiselle lapselle, että "saat tietää hiukan isompana näistä jutuista tarkemmin." Tarviiko lapsen vielä ihan kaikkea tietää, kun hän ei vielä välttämättä pysty kaikkea mielessään käsittelemään? Toinen asia on kuukautisveritaide. EI! Se ei ole kaunista, verellä ei maalata. Piste! Enkä nyt ajattele, että veri olisi jotenkin saastaista, vaan minusta tämä nyt vaan ei käy.

s. 109
Kolmas asia, joka kirjassa minua mietityttää, on menkkaseksi, jota hehkutetaan ja suorastaan ylistetään. Siitä ei kerrota kirjassa juuri mitään negatiivista. Minulle on kuitenkin nuoruudessani 2000-luvun alussa) lääkäri pitänyt luennon siitä, miten menkkojen aikaan ei missään nimessä saisi harrastaa seksiä, sillä silloin on suurempi riski päästä kohtuun pöpöjä. Minulle syöpyi mieleeni lääkärin  mantra "kun on trafiikkia toiseen suuntaan (tarkoitti siis veren vuotamista), sitä on myös toiseen suuntaan (pöpöt pääsee kohtuun samaa reittiä). En ole päivittänyt tätä tietoa koskaan, joten olisipa mielenkiintoista tietää, mikä on lääkärien kanta nykyään asiaan.

Neljäs asia, josta en pidä, on omista menkoista toitottaminen muulle maailmalle. En pidä kovin tyylikkäänä kertoa omista menkoistaan kuin lähimmille ihmisille  ja sopivassa asiayhteydessä, eli muille se ei minusta kuulu, onko menkat menossa vai ei. Ehkä nämä tietyt kirjan jutut on tosiaankin tehty huumorimielellä, sillä kuka nyt lähtisi töissä vessaan tamponi korvan takana tai pyöritellen sitä narunsa ympärillä? Vai lähtisikö joku? Riippuu tietenkin työyhteisöstä. Ehkä on siis ihan ok piilotella sitä rättiä tai tamponia hihassaan, taskussaan tai milloin missäkin, kun on menossa vessaan.

Kuukautisaktivismista ja tyttöjen vessapolitiikasta kertovat luvut ovat tosi tärkeitä, sillä todellakin koulujen vessoissa on oltava roskikset ja käsisuihkut. Kuukautisista pitää voida puhua sopivien ihmisten kanssa ja niitä ei tarvitsisi kenenkään hävetä, mutta silti mielestäni kohtuus tulee säilyttää näissäkin asioissa, ettei mene överiksi.

s. 84
Kirjassa on käytetty todella kiitettävästi nettilähteitä, esimerkiksi viime vuoden Twitter-keskustelun (hashtagilla #kaameimmatmenkat) satoa on koottu lukijoiden riemuksi ja kauhuksi:

#kaameimmatmenkat yöllä vessaan, housut alas vetäessä roiskahtaa veri otsaan. Ei naurattanu silloin, nyt toki naurattaa.

"Se suihkukohtaus alkuperäisessä Carrie-elokuvassa on osoittautunut hyvinkin realistiseksi." (s. 44)


Kirjan sivuja pääsee myös itse täydentämään, kuten kuukautisystäväkirjaa täyttämällä, menkkamokia ruksaamalla tai vaikka lisäämällä oman nimityksensä kuukautisille. Kirjan sivuilla on myös kysymyksiä, jotka herättelevät miettimään omia kuukautisiansa ja suhtautumistansa niihin, kuukautiskeskustelunaloitusvinkkejä ja ohjeistusta oman menkkaexcelin laatimiseen. Kirjan sivuja koristaa Jutta Kivilompolon hilpeät, raikkaat kuvitukset.

s. 112



Kuukautisten erilaisia nimiä:

Draculapäivät
Haarakiri
Kannen tiiviste vuotaa
Kotkan veripäivät
Kuukkikset
Lammas vuotaa
Loskakelit
Hilloviikot
Holoholot
Marjatat
Meillä soditaan
Monsuunit
NE
Mörköpäivät
Verenluovutus
Ämpäripäivät (s. 61-63)

Hirveää hupia minulle antoi kuukautisten nimilista, jossa on siis paljon enemmän hassuja nimityksiä kuin tuossa yllä. Minun itseni käyttämiä nimityksiä on menkat, NE, holovaus ja puolukkapäivät.

Kirja tarjoaa siis toki hupailun lisäksi paljon faktatietoa kuukautisista. Itselleni esimerkiksi oli ihan uutta se, miten vähän kuukautisvuotoa oikeasti tulee, ja miten pieni osuus siitä vuodosta on ylipäänsä verta. Opin myös enemmän endometrioosista sekä kuukautiskupin käytöstä. Vielä en tiedä, uskaltaudunko sitä itse kokeilemaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

NE - Kuukautiskirja muissa blogeissa:

Evarian kirjahylly 
Sivutiellä
Kirjahilla

Oma kuukautistarinani:

Ensimmäisen kerran muistan puhuneeni kuukautisista ekaluokkalaisena kaverin kanssa koulumatkalla. Silloin luulimme, että "pyllystä vuotaa verta." Äitini ja siskoni taisivat kertoa minulle tarkemmin kuukautisista ennen koulun oppituntia viidennellä. Muutamalla luokkakaverillani alkoivat menkat jo kuudennella luokalla, ja suurella osalla seiskalla. Minun menkkani alkoi 14-vuotiaana, seiskan ja kasin välisenä kesänä. Juoksin heti vessasta kertomaan äidilleni ja isosiskolleni. Sitä ihmeteltiin, miten minulla niin aikaisin alkoi menkat, kun äidilläni ja siskollani ne alkoivat verrattain aika myöhään. Oli melko ylpeä olo. Äiti neuvoi, miten froteepyyhkeellä voi suojata sängyn kuukautisten ajan. Olinkin pienempänä ihmetellyt, miksi äiti ja sisko laittaa pyyhkeen sänkyyn. Illalla kuulin, kun äiti kertoi isälleni mun menkkojen alkaneen. Vähän harmitti, että miksi se meni iskälle kertoon. Kaiken huipuksi äiti kertoi puhelimessa mummulle ja siskoilleen, niin että koko suku sitten tiesi. Nyt mua huvittaa, mutta teininä se oli toisaalta ärsyttävää ja noloa, toisaalta ylpeyttä herättävää.

Eräs hauska tapaus sattui, kun minulle sattui menkat juuri pääsiäislomaksi. Olimme suunnitelleet viettävämme koko pääsiäisen heppatalleilla poikapuolisen ystäväni kanssa, mutta minä jouduin jäämään kotiin, sillä tallille oli kotoani neljä kilometriä, eikä tallilla ollut vessaa. Kaverini tivasi, miksi en voi tulla tallille, ja minä hoin, että en vaan voi! Lopulta sanoin, että kun mulla on menkat. Hän ei oikein ymmärtänyt, mikä siinä estää, mutta minua jotenkin tympi ajatus olla samassa siteessä monta tuntia ilman mahdollisuutta päästä vaihtamaan sitä.

Pahin menkkamokani on varmaankin se, kun lähdin pyöräilemään tanssitunnille juuri sinä päivänä, kun menkkani oli runsaimmillaan. Fiksuna otin mukaani vain mustat treenihousut, jotka olivat siis jalassani. Puolessa välissä matkaa side petti, minkä johdosta pyöräni penkki ja housuni olivat ihan veressä. Kun pääsin tanssikoululle, menin vessaan viruttelemaan enimpiä veriä housuistani, sillä nehän olisi sotkeneet koko tanssisalin. Tuntui, että sitä verta vain riitti ja riitti, ja tanssituntikin oli jo alkanut. Sit oli vain pieni ongelma: housujen takamus oli ihan litimärkä lahkeisiin saakka. Ajattelin, että kun on mustat löysät housut, ei kukaan huomaa kun vedän paitaa päälle ja menen takariviin tanssimaan. Tanssikurssi oli siis breikin alkeiskurssi, ja juuri silloin harjoiteltiin päälläseisontaa. Opettaja tuli tietenkin auttamaan jalkojani pystyyn, eikä varmasti voinut olla huomaamatta litimärkää housuntakamustani. Ne näytti just siltä, kuin oisin laskenut alleni. Ja tämä kaikki siis tapahtui ihan aikuisiällä. Hävetti ihan suunnattomasti!

Nuorena ihmettelin, miksi jotkut puhuvat jostain menkkakivuista, sillä minulle ei ole ollut sellaisia koskaan. Luulin, että ne ovat vain tekosyy olla osallistumatta liikuntatunnille.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Poika - murha seitsemännellä luokalla: L.K. Valmu

Poika - murha seitsemännellä luokalla: L. K. Valmu. Karisto 2017

Kansi: Lasse Rantanen

"Hätkähdyttävä rikosdraama koulumaailmassa: tämän jälkeen kukaan opettajista ja oppilaista ei ole entisellään.

Kun Hege aloittaa yläasteen Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa, hän kuulee ensimmäisen kerran Teemu Vallasta. Silloin tämä on jo kuollut. Historian opettajan ja koulun terveydenhoitajan poika on menehtynyt kesällä insuliinin yliannostukseen koulun opettajien perinteisellä mökkireissulla, jolle on tällä kertaa osallistunut poikkeuksellisesti myös Teemu ystävänsä Elian kanssa. Omia teitään kulkeva Hege tutustuu uudessa koulussaan taideluokalla opiskelevan Eliaan, jonka kanssa päätyy pohtimaan Teemun kuolemaa. Oliko se sittenkään tapaturma? Hegen on pakko puhua asiasta enolleen Olalle, joka toimii Helsingin poliisin murharyhmässä rikostutkijana." (Karisto)

Kirjatraileri

Oma arvio: 

Mitä ihmettä siellä oli tapahtunut? Miksi Teemu oli pistänyt insuliinia ylimäärin? Miten Teemun kuolema oli havaittu? Ja mitä sen jälkeen oli tehty? (s. 39)

Poika - murha seitsemännellä luokalla on juuri sitä, mitä kirjan nimikin antaa ymmärtää: koulumaailmaan sijoittuva murhamysteeri, nuorten oma puhdasverinen dekkari, jossa rikosta ratkovat niin muutamat KLYK:in oppilaat kuin ammattilaiset, kuten Olavi Kujala, rikosylikonstaapeli ja päähenkilön Hege Kujalan eno, sekä Marja-Leena Pankakoski, Hegen kummitäti, joka toimii kemistinä oikeuslääketieteen laitoksella.

"---Tyttö vaan tuntuu ottaneen Teemun kuoleman jotenkin omaksi asiakseen. Vähän niinkuin eläisi omaa dekkariaan. En välttämättä tykkää ajatuksesta." (s. 159)

Kirjan päähenkilö, Helkanoora eli Hege Kujala, tuntee olonsa eksyneeksi aloittaessaan yläkoulun uusissa ympyröissä, Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa, jossa kaiken lisäksi ollaan kuohuksissa kesällä tapahtuneen oppilaan kuoleman takia. Teemu Valla on saanut kehoonsa liikaa insuliinia perinteisellä opettajien mökkireissulla, ja niin Teemun ystävä Elia kuin Hegekin alkavat epäillä, onko Teemun kuolema ollut vahinko. Erikoisena pidetty, taiteellinen Elia ja outolinnuksi itsensä tunteva, poikien kanssa viihtyvä Hege lyöttäytyvät yhteen ja päättävät onkia tietoja Teemun hypotettisesta murhasta englanninesitelmän varjolla. Kirjan juoni etenee hyvin dekkarimaisesti spekulaatioita, vääriä päätelmiä, johtolankoja ja lopussa tiivistyvää jännitystä tarjoten. Etenkin viimeksimainittu loistaa kirjassa edukseen. Romantiikkaa eikä kovin syvällisiä tunnekuvauksia kirjassa ei juuri ole.

Kuva: Pixabay

Kirjassa on todella monta näkökulmaa mukana, niin monien KLYK:in opettajien, oppilaiden kuin rikostutkinnassa mukana olevan Olan ja Mallankin. Sen ansioista lukijalle tulee hyvin monipuolinen kuva henkilöistä ja kirjan juonesta. Aikuislukijana nautin siitä, että sekä nuorten että aikuisten näkökulmat pääsevät esille. Toisaalta, koska henkilöitä on niin paljon, moni niistä jää melko ohueksi. Hegen kontrolloivasta äidistä on annettu melko yksipuolinen kuva, ja olisin kaivannut mieluusti myös hänen näkökulmaansa tarinaan. Myös tunnepuolella tarina jättää minut melko kylmäksi, enkä  siis koe minkäänlaisia tunnemyrskyjä tätä lukiessani. Ehkä en niitä toisaalta kaivannutkaan, vaan uppouduin murhamysteerin jännittävään imuun.

Hege tuijotti seitsemää opettajan kuvaa tietokoneensa ruudulla.
Yksi heistä oli tappanut Teemun, mutta kuka? (s. 235)

Kirja tarjoaa tasaista, laadukasta jännitystä, ja on hienoa, että nuorillekin tehdään dekkarikirjallisuutta. Kirjailija L.K. Valmu on minulle ennestään tuntematon, mutta nimellä Leena Valmu hän on tehnyt muutamia lastenkirjoja. Hauskaa, olisin voinut vannoa, että nimikirjaimien takana olisi ollut mieskirjailija.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Poika - murha seitsemännellä luokalla muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen


torstai 13. huhtikuuta 2017

Mitä sain tietää meduusoista: Ali Benjamin

Mitä sain tietää meduusoista: Ali Benjamin. Suomentanut Marianna Kurtto. Otava 2017

Englanninkielinen alkuteos (2015): The Thing About Jellyfish. Kansi: Eric Fan, Terry Fan & Marcie Lawrence. Kannen kaunokirjoitus: Tiia Javanainen

 "Kun Suzyn paras ystävä hukkuu, Suzy alkaa selvittää syytä: tappoivatko meduusat Frannyn?

Toisinaan, kun tunnemme itsemme kaikkein yksinäisimmiksi, päättää maailma avautua mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Suzy on aina tiennyt asioita, joita muut hänen ikäisensä eivät tiedä. Hän tietää, että jotkut sydämet lyövät vain 412 miljoonaa kertaa, mikä voi kuulostaa paljolta. Totuus on, että lyönnit riittävät juuri ja juuri 12 vuoteen. Mutta sitä hän ei ymmärrä, miksi hänen ystävänsä Frannyn elämä päättyi niin äkkiä… ennen kuin Suzy ehti pyytää ystävältään anteeksi. (Otava)

Oma arvio:

Kirjan päähenkilö Suzy keksii loistavan seitsemännen luokan tutkielman aiheen, kun hän törmää luokkaretkellä akvaariotalossa irukandji-meduusaan, joka on maailman vaarallisimpia eläimiä. Häntä kiehtoo tuo pieni olento, joka on koitunut monen sukeltajan kohtaloksi. Kun hän saa tietää, että Irukandjin epäillään levittäytyneen yllättävän laajalle, Suzy alkaa miettiä, voisiko tuolla otuksella olla osallisuus hänen ystävänsä Frannyn hukkumiskuolemaan. Frannyhän oli loistava uimari!

Oli kulunut kaksi kokonaista päivää.
Aina kun ajattelen noita päiviä - tyhjää tilaa poistumisesi ja siitä kuulemiseni välissä - ajattelen tähtiä. Tiesitkö että lähimmänkin tähden valolla kestää neljä vuotta saavuttaa meidät? Mikä tarkoittaa sitä, että kun näemme tuon tähden tai minkä tahansa muun tähden, näemme oikeastaan sen miltä se näytti menneisyydessä. Kaikki nuo tuikkivat valot, jokainen tähti taivaalla on voinut palaa loppuun jo vuosia sitten; koko yötaivas saattaa juuri tällä hetkelläolla tyhjä. Emmekä me tiedä siitä mitään. (s. 20) 

Kuva: Pixabay
Kirjan tarina kietoutuu hauskasti 7. luokan luonnontieteiden opettajan, rouva Turtonin tutkielmanteko-ohjeiden ympärille. Suzy etsii tietoa pakkomielteenomaisesti Irukandjista, ja löytää googlettamalla australialaisen meduusa-asiantuntijan Jamie Seymourin nimen (joka on muuten oikea, olemassa oleva ihminen, paljastaa kirjailija kirjan lopussa). Suzy yrittää soittaa miehelle, mutta häntä vaivaa yksi juttu: "epäpuhuminen". Aiemmin hänen vanhempansa ovat moittineet tiedonjanoista tyttöään "alatipuhumisesta", mutta nyt he tekisivät mitä vain, että Suzy alkaisi taas puhua. Sen vuoksi he kiikuttavat tytön terapiaan.

Kaikkein vähiten ymmärrän sitä, miksi jutustelua pidetään kohteliaampana kuin epäpuhumista. Jutustelu muistuttaa aplodeja esiintymisen jälkeen: oletko koskaan kuullut että joku ei silloin taputtaisi?Ihmiset taputtavat aina, oli esitys sitten ollut hyvä tai huono.He taputtavat jopa kouluorkesterimme vuotuisen konsertin jälkeen, ja siitä voi jo päätellä jotakin. Joten eikö olisi helpompaa ja aikaa säästävämpää ja vaivattomampaa olla vain taputtamatta? Sehän merkitsisi aivan samaa kuin taputtaminen, eli ei yhtikäs mitään. (s. 64) 

Olen tietenkin aivan innoissani, kun löydän kirjasta introverttimäisiä pohdintoja. En itsekään ole luonteva jutustelija, ja tunnen syvää yhteyttä ylläolevaan tuumiskeluun, sillä minäkin saatan joskus valita hiljaisuuden tyhjänpäiväisen jutustelun sijaan, jos en vain halua ja jaksa tuhlata energiaani jutusteluun. Jostain asiasta innostuttuani taas näännytän läheiseni alatipuhumisella.

Mutta maassa olen yksitoista ja puoli, ja sen ikäisen pitäisi kyllä jo osata olla olematta outo. (s. 129)

Suzy raottaa lukijalle välillä hänen ja Franny Jacksonin ystävyyttä takaumilla, jotka on selkeyden vuoksi kursivoitu: Kuinka ensin he vaikuttavat erottamattomilta, kaksi kiusattua ja hiukan erikoista tyttöä, jotka löytävät yhteisen sävelen. Kuinka jossain vaiheessa Franny kuitenkin muuttuu: hän alkaa peilailla itseään, puhua pojista, ja pikku hiljaa hän ystävystyy muiden tyttöjen kanssa - juuri niiden, jotka katsovat Suzyä pitkin nenänvarttaan. Kuinka samaan aikaan Suzyn vanhemmat eroavat, eikä Suzyllä ole kenelle puhua siitä. Ja kuinka lopulta tilanne tulehtuu niin pahasti, että Suzy tekee hyvin hölmön teon saadakseen ex-ystävänsä huomion. 

Olen pahoillani siitä että olen vain typerä olento avaruuden halki kiitävällä kivellä. Olen pahoillani siitä että minun vuokseni aikasi tällä kivellä - tällä typerällä pienellä pölyhiukkasella - oli vaikeampaa eikä helpompaa. (s. 250)

Mitä sain tietää meduusoista tuo ihanan aidosti esille Suzyn ajatuksia ystävyydestä ja elämästä. Se kertoo rehellisesti siitä, miten ystävien tiet joskus lähtevät eri suuntiin, ja milloin on osattava antaa periksi. Jatkuva tiedonjano ja uteliaisuus on Suzyn voimavara, mutta lopussa hän huomaa, että tarvitsee myös muita asioita ja ihmisiä elämäänsä, eikä hän voi padota kaikkia tunteitaan sisäänsä. Tarina on liikuttava ja surullinen, mutta myös ihastuttavan lohdullinen. Suzy on ihastuttava henkilöhahmo, mutta lisäksi pidän kovasti Suzyn empaattisista vanhemmista sekä erityisesti Suzyn isoveljestä Aaronista ja hänen poikaystävästään Roccosta, joita Suzy ilmiselvästi palvoo. Tarinasta paistaa kirjailijan mieltymys luonnontieteisiin, minkä vuoksi kirjasta oppii kuin vahingossa monia mielenkiintoisia juttuja.

Arvosanani on 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Mitä sain tietää meduusoista muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

Emman salainen toive: Mari Kujanpää

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Ice Love -sarja: Henna Helmi

Nellyn uudet kuviot: Henna Helmi. Kuvittanut Reetta Niemensivu. Lastenkertomus. 160 sivua. Tammi 2017.


" 'Sä oot se uus!'

IceLove-sarjan ensimmäisen osan päähenkilö on kymmenvuotias Nelly, joka muuttaa uuteen kaupunkiin ja pääsee mukaan muodostelmaluistelujoukkueeseen. Uuden, koukuttavan sarjan joka osassa päähenkilönä on joku IceLove-joukkueen jäsenistä.

Koulun jälkeen kaikki tuntuvat huutelevan toisilleen. Nähdään siellä, mitä tehdään, minne mentäis. Nellylle ei puhu kukaan. Hän on se uusi tyyppi. Tullut luokalle ja koko kaupunkiin huhtikuussa, kesken lukuvuoden. Muut tuntevat toisensa. Heillä on yhteisiä juttuja, vitsejä ja muistoja.

Neljäsluokkalaisen Nellyn vanhemmat ovat eronneet ja hän on joutunut muuttamaan aivan vieraaseen kaupunkiin isän, Saanan ja puolitoistavuotiaan Nemon luo. Koti ei ole enää koti eikä Nellylla ole edes omaa huonetta. Nellysta tuntuu, että hän on näkymätön, niin kotona kuin koulussa.

Mutta kun Nelly hyväksytään mukaan IceLove-muodostelmaluistelujoukkueeseen, tulee elämään uusia sävyjä. Jännittää eikä luistelu suinkaan suju kuin tanssi. Myös jäällä Nelly on vielä "se uus", mutta on kivaa olla joukkueen jäsen. Ehkä Nelly ei sittenkään ole näkymätön?" (#kirja)

Oma arvio:

Luimme kirjan yhdessä pian 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Nelly muistaa minttutakkiset. Hänen mahaansa kipristää. Mutta hyvällä tavalla. Sellaisella, joka versoo hymyksi poskille. (s.45)

Kirjan tarinaa on mielestäni miellyttävä seurata, vaikka se tarjoaa melko surullisia teemoja, kuten ikävän ja vierauden tunteita niin koulussa kuin uudessa kodissakin. Nelly on kuitenkin ihanan sinnikäs tyttö, joka ihailee jäähallin minttutakkisia, ystävällisiä tyttöjä ja päättää liittyä joukkueeseen. Hän kuitenkin arastelee ja tarvitsee rohkaisua moneen keraan, mikä tekee Nellystä uskottavan ja elämänmakuisen henkilöhahmon. Muodostelmaluistelua on kuvattu niin kiinnostavasti, että se herättää takuulla mielenkiinnon - jalkapalloa harrastava tyttärenikin alkoi miettiä, voisiko hän harrastaa joskus muodostelmaluistelua.



Olen pannut merkille, että viime aikoina lastenkirjoissa on ollut usein  avioero- ja uusperheteemaa, ja kaiken lisäksi useassa kirjassa juuri äiti on ollut hiukan kyseenalainen kasvattaja: esimerkiksi Helena Meripaasin kirjassa Tassu-trio ja kuriton koiranpentu Allun äiti on paljon poissa kotoa ja vaikuttaa muutenkin vastuuntunnottomalta äidiltä, ja Mari Kujanpään kirjassa Emman salainen toive hänen äitinsä on toipuva narkomaani. Nellyn muualla asuva äiti ei ole päihdeongelmainen, vaan tekee toimittajan töitä ja uppoutuu usein artikkelien kirjoittamiseen, jolloin Nelly jää huomiotta. Hän vaikuttaa introvertiltä luovan työn tekijältä: Nellyn äiti yrittää kovasti, mutta hänen työnsä luonne vaatii paljon keskittymistä ja sen takia muut joutuvat helposti kärsimään

Nelly haaveilee muuttavansa takaisin äidin luo, eikä muista äitinsä huonoja puolia, ennen kuin käy taas hänen luonaan vierailulla - ja saa pettyä. Nellyn äiti sanoo epähuomiossaan hiukan rumasti tyttärelleen, eikä ole innoissaan myöskään siitä, että Nelly muuttaisi hänen luokseen takaisin. Minua hiukan häiritsee se, että kirjan loputtua asia jää vain roikkumaan ja jää tunne: äiti paha, isä (ja Saana) hyvä. Tosin Nelly on kirjassa tasapuolisesti kiukkuinen niin isälleen, uudelle äitipuolelleen Saanalle kuin äidillensä. Loppua kohti hän kuitenkin alkaa hyväksyä, että hänen kotinsa voisi olla pysyvästi isän ja Saanan luona, eikä vähiten uuden harrastuksen ja ihanien ystävien ansiosta.

Nellyn pikkuvelipuoli Nemo on hellyyttävä, ja minun silmiini kihoaa kyyneleet kirjan lopussa, kun hän ilmaisee niin vahvasti kaivanneensa Nellyä tämän ollessa äitinsä luona. Kaikin puolin tämä on herttainen kirja ystävyydestä, perheestä, harrastuksista, rohkeudesta, ikävästä ja joukkoon sopimisesta. Reetta Niemensivun kuvitukset ovat miellyttäviä.


Tyttäreni mielipiteitä kirjasta: Nellyn uudet kuviot on hauska, riemastuttava ja kiinnostava kirja, jossa mielenkiintoisimmat henkilöhahmot ovat kiva Nelly ja söpö Nemo. Kirjassa on sopivasti kuvitusta. Kuvat ovat mustavalkoisia, hauskoja, tarkkoja ja kiinnostavia. Parhaiten mieleen jäi kirjan tarinasta se, kun Nelly pääsi joukkueeseen ja kun hän vieraili äidillään. Zine ei ollut tyttäreni mielestä mukava hahmo, ja kirja olisi saanut olla vielä vähän pidempi. Kirjan tarina päättyi mukavasti. Tyttäreni suosittelee kirjaa itsensä ikäisille ja vähän vanhemmille tytöille (kustantajan ikäsuositus on 7+). Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudestaan.

Ice Love -sarja jatkuu siten, että kussakin osassa esitellään uusi joukkueen jäsen. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatko-osia! 

Molemmat annamme kirjalle arvosanan 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Nellyn uudet kuviot muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Emman salainen toive: Mari Kujanpää 

Tassu-trio - Kuriton koiranpentu: Helena Meripaasi


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Mistä tavarat tulevat: Oldřich Ružička & Alexandra Hetmerová

Mistä tavarat tulevat: Oldřich Ružička. Kuvittanut Alexandra Hetmerová. Suomentanut (engl.kielisestä laitoksesta) Iiris Kalliola. Lasten tietokirja. 36 sivua. Otava 2017.

Tsekinkielinen alkuteos (2015): Jak se co dělá. 

"Kuinka tehdään tuoli, lusikka, kirja, juomalasi, leipä ja t-paita?
Hauskassa ja havainnollisessa lasten tietokirjassa näytetään vaihe vaiheelta, kuinka nämä arkiset tavarat oikein syntyvät. Kirjassa on kuusi auki levitettävää värikästä aukeamaa ja pieniä tietolehtisiä aukeamilla." (Otava)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä tiedonjanoisen, seitsenvuotiaan poikani kanssa.

Tässä perusteellisessa tietokirjassa esitellään vaihe vaiheelta, miten leipä, lusikka, t-paita, tuoli, kirja ja lasi tehdään. Ennen kuin kirjan aukeama aukaistaan isoksi valmistusvaiheiden kartaksi, käydään läpi kyseisten esineiden syntyhistoriaa ja aikaa ennen kuin kyseisiä esineitä on edes ollut. Nämä tuntuivat kiinnostavan poikaani erityisesti.



Kun sivu aukaistaan, esiin ilmestyy mahtava kartta, jossa kivat pikkukirjat opastavat tarkemmin eri raaka-aineiden ja valmistustapojen saloihin. Esimerkiksi leivänvalmistuksessa käydään ensin suolakaivoksilla, hiivatehtaalla, myllyssä, maatilalla, vesilähteellä, ennen kuin kaikki raaka-aineet kuljetetaan lopuksi leipomoon. Pojallani riitti mielenkiinto seurata kaikki nämä vaiheet, ja oli mukava, kun pystyi sormella seuraamaan kuorma-autojen matkaa määränpäähänsä. Itsekin olin aivan innoissani, kun sain lukea eri esineiden ja tuotteiden valmistusvaiheista. Alexandra Hetmerován kuvitukset ovat ihanan värikkäitä ja yksityiskohtia täynnä.



Poikaani kiinnosti kirjassa eniten t-paidan valmistusvaiheet, ehkä siksi, että minä ompelen paljon, ja aihe oli jo ennestään tuttu. Hän luonnehtii kirjan kuvia värikkäiksi, synkiksi (?) ja kiinnostaviksi. Erityisesti poikani mieleen jäi tuolin historia, kuten se, miten ennen tuolin keksimistä istuttiin kivien päällä. Hän ei taas oikein pitänyt siitä tiedosta, että ennen paperisen kirjan keksimistä kirjaimia kaiverrettiin kiveen. Jos poikani saisi valita lisää aiheita, hän haluaisi tietää miten jousipyssy, jääkiekko- ja amerikkalaisen jalkapallon varusteet tehdään. Ehkäpä meillä olisi tilausta urheiluaiheiselle teokselle "Miten urheiluvälineet tehdään."

Poikani suosittelee kirjaa itseään vanhemmille, sekä tytöille että pojille. Kustantajan suositusikä kirjalle on 6-vuotiaasta eteenpäin. Uskoisin, että kaiken ikäiset alakoululaiset kiinnostuvat tästä.

Poikani arvosana 5, minun 4,
Yhteensä arvosanaksi tulee 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Samantyylistä luettavaa:

100 asiaa jotka haluat tietää: Alex Frith, Minna Lacey , Jerome Martin ja Jonathan Melmoth.

Suomen lasten Suomi: Kirsti Manninen ja Carlos da Cruz.
Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne & Elina Warsta

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne. Kuvittanut Elina Warsta. Lasten kuvakirja. 32 sivua. WSOY 2017.


"Pienen tytön on tehtävä, mikä pienen tytön on tehtävä!

Multakutri-satu vie klassisten tarinoiden juurille.

Multakutri asuu köyhien vanhempiensa kanssa suuren metsän laidalla. Eräänä yönä joku tai jokin on tunkeutunut kanalaan ja vienyt kanan. Loputkin ovat säikähdyksestä lakanneet munimasta. Enää ei riitä munia aamiaispöytään. "Mitä me nyt syömme" isä ja äiti tuskailevat.

Multakutri pakkaa mukaansa tarpeellisia tavaroita ja saapastelee metsään etsimään sieniä ja marjoja. Siellä häntä odottaa outo näky: puita on katkottu, sammalet myllätty - ja joku on hotkinut kaikki marjatkin. Pian Multakutri kohtaa hyvin omituisen otuksen... "(#kirja)

Oma arvio:
 
Luimme kirjan yhdessä lasteni kanssa: pian yhdeksänvuotiaan tytön ja seitsemänvuotiaan pojan.

Tämä kirja tarjoaa päivitetyn, erilaisen version vanhasta klassikkokansansadusta Kultakutri ja kolme karhua. Jo kansikuva hätkähdyttää, ja tiirailen sitä epäuskoisena, onko tytön selässä ihan oikeasti haulikko? Kyllä, haulikko se on, mutta vaikka sadun Multakutri on rempseä ja on päättänyt hankkia perheelleen ruokaa, hän ei aio kuitenkaan ampua yhtään eläintä. 

Kirjassa on hyvin jännittävä käänne, kun Multakutri tapaa suolla omituisen suolla asuvan hirviön, joka sanoo nimekseen "Kuklu". Pienempiä voi varmasti jopa hiukan hirvittää tuo avaruusolennon ja mustekalan risteytykseltä  näyttävä, omituisesti kurluttava otus. Tarinan sankaritar kuitenkin voittaa pelkonsa, komentaa Kuklua ja kesyttää sen lopulta paikkaamaan perheen vahtikoiran virkaa. Näin jännittävä tarina saa ihanan lohdullisen ja hauskan lopun.
 
Pidän kovasti Elina Warstan huolellisesta ja persoonallisesta kuvituksesta. 



 
Lasteni mielipiteitä kirjasta: Multakutri ja suon salaisuus on hauska ja kiinnostava kirja, jonka mukavin hahmo on Kuklu-hirviö, koska se on söpö. Kirjassa on tarpeeksi kuvia, ja ne ovat värikkäitä, hauskoja, synkkiä, epätarkkoja ja kiinnostavia. Parasta kirjan tapahtumissa on se, kun Kuklu muuttaa Multakutrin kotiin, mutta ikävää on se, kun tyttö huutaa Kuklulle ja sitä alkaa pelottaa. Tarinan kulku ei ollut täysin mieluinen, eikä Multakutrikaan saanut lasteni sympatioita (huudonko takia?), lisäksi heidän mielestä kirja on auttamattomasti liian lyhyt eikä kansikuva miellyttänyt. Tarina loppuu heidän mielestään kuitenkin mukavasti, ja jos lapseni saisivat jatkaa tarinaa, Kuklu menisi Multakutrin kotiin sisälle ja sille annettaisiin kananmunaa syötäväksi. Sillä aikaa kanat olisi syöty pihalta. 
 
Lapseni suosittelevat kirjaa ikäisilleen ja sitä nuoremmille. Poikani mielestä kirja on liian tyttömäinen pojille, mutta tyttäreni mielestä se soveltuu sekä pojille että tytöille. Kustantaja suosittelee kirjaa  yli viisivuotiaille, ja minusta ikäsuositus on ihan kohdillaan.

Arvosanamme: Tyttö 3, poika 5, minä 4
Yhteensä 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Multakutri ja suon salaisuus muissa blogeissa: 

 
Samantyylistä luettavaa:
 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kaksosauringot-trilogia: Erika Vik

Hän sanoi nimekseen Aleia: Erika Vik. Gummerus 2017.

Kannen kuvitus: Erika Vik. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

"Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan.

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?" (Gummerus)

Oma arvio:

Heti ensimmäiseksi minun on pakko ylistää tämän kirjan kantta, joka on satumaisen kaunis ja ihana. Tämä kansi suorastaan pakottaa tarttumaan kirjaan!

Harvoin olen saanut käsiini kirjaa, joka pitää mielenkiintoni yllä tasaisesti alusta loppuun. Minun  on usein hankala päästä tarinan sisään, siihen menee yleensä useita sivuja, mutta tämä kirja kietoi minut tarinaansa heti ensisivuilta lähtien eikä päästänyt minua enää otteestaan. Pidän erityisesti kirjan alkuvaiheista, jolloin Aleia saapuu Corildonin luo, mutta heidän seikkailunsa  Dwyrissä kohti Seleesiaa on yhtä lailla koukuttavaa luettavaa. Kirja ei oikeastaan tarjoa mieltämullistavia juonenkäänteitä, mutta se ei haittaa, sillä tasalaatuisesti kiinnostava kirja tuo paremman lukutyydytyksen, kuin sellainen, jossa on  tylsistyttävät hetkensä, jotka haluaisi vain kahlata nopeaa läpi.

Amargundi lipoi tyytyväisenä huuliaan. Kultasuomuissa väreili aavistus sinistä. Se tassutti hetken ympyrää tytön sylissä, kiertyi kerälle ja ummisti silmänsä. (s. 79)

Erika Vik on luonut kokonaan uuden ihmislajin, seleesit, sekä hämmästyttävän fantasiamaailman, jota valaisee kaksi aurinkoa. Hän on myös kehitellyt mainioita sanoja, kuten aurinkojenlasit ja lajisti (vrt. rasisti).  Tarinassa vilahtaa sivuroolissa kahdessa eri ulottuvuudessa sukkuloivia olentoja, kuten  fennekki eli aavikkokettu, joka näyttää olevan tarkkailijan roolissa, sekä hämmästyttäviä amargundi-liskoja, jotka vaihtavat väriään kameleonttimaisesti. Yksi tällainen lisko on myös Corildonin asuinpaikassa, Seuran tiloissa, sillä Corildon käyttää sitä apunaan tuulien aistimisessa. Corildon hämmästyy siitä, miten hyvin amargundi viihtyy salaperäisen Aleian sylissä - ja miten se muuttuu siinä kokonaan valkoiseksi. Amargundi  katoaa häkistään juuri, kun tuulet alkavat muuttua. Näiden eläinten tarkempi merkitys tarinassa jää vielä arvoitukseksi, mutta selvinnee jatko-osissa.

Kuva: Pixabay

Fantasiaelementit eivät ole kuitenkaan niin vallitsevia, etteikö tästä kirjasta nauttisi fantasiaan tottumaton lukijakin. Näin ainakin uskoisin. Lisäksi tarinaa sävyttävät steampunk-elementit, joista huomasin nauttivani erityisen paljon - höyryvetureita ja -laivoja, kauniita asuja hattuineen, hevosvaljakoita.

Corildonin ja Aleian välillä vallitsee ensin hapuileva tutustuminen, joka on hankalaa kahden hyvin erilaisen luonteen kohdatessa: uteliaan ja kipakan Aleian ja juron ja örrimäisen Corildonin. Corildon haluaa kuitenkin auttaa mystistä nuorta naista, jonka muistot näyttävät olevan kadonneet - ja joka aistii asioita, joita tavallisen ihmisen ei kuuluisi aistia. Pidän kovasti siitä, miten kirjan lopussa tämän parivaljakon yhteys vahventuu yhteisten koettelemusten jälkeen.


Hän ei ollut nainen, jonka yksi suudelma voi suistaa sijoiltaan.
Silti hän tiesi hyvin, ettei kyse ollut vain yhdestä suudelmasta. (s. 324)

Ikävien selkkausten vuoksi Aleian ja Corildonin matkaseuraan liittyy Mateo, nuori mies, joka saa pian Aleian tunteet myllerryksiin.  Kirjan loppuun jää mukava kaipauksen kutina, ja varmasti tämän parin jatkoa on hykerryttävää seurata seuraavissakin osissa. Ainoastaan seuraava kohta kirjassa jäi minua häiritsemään: Mateolla ja Aleialla on ollut aiemmin kiihkeä hetkensä, joka ei kuitenkaan pääse täysin toteutumaan, ja tämän vuoropuhelun he käyvät kohdatessaan ensimmäistä kertaa tuon jälkeen:

"Mä en olis ikinä arvannu, että sä olet niin villi tyttö", hän mumisi Aleian otsaa vasten.
Aleia nytkähti kauemmas. Hän ei näyttänyt lainkaan siltä, mitä Mateo olisi toivonut. Hän tuuppasi Mateota. "Mitä?"
Voi pask...
"Oletko tosissasi sitä mieltä, että jos tyttö osoittaa hieman aktiivisuutta, hän on heti huora?" Aleia risti käsivartensa. Mateo ymmärsi liikkuvansa erittäin heikoilla jäillä.
"Mä en sanonut huora, mä san-"
"Se että minulla on haluja, ei tee minusta heti mitään porttoa!" (s.389)

Tämä kohtaus on minusta erehtymättömän läpinäkyvä kannanotto  naisen ja miehen seksuaalisuuden ja sen ilmentämisen  tasa-arvoisuuden puolesta. Tämä on toki mielestäni tärkeä asia, mutta minä olen sitä mieltä, että fiktiossa asiat eivät tarvitse olla aina niin justiinsa: nainen saa olla vietävissä oleva, kainosteleva ja mies saa yllättyä naisen seksuaalisuudesta. Sympatiani ovat nyt tuossa tilanteessa Mateon puolella, ja ihmettelin hiukan tuota kohtaa ja sen tarkoitusta. Pidän kuitenkin erityisesti kirjassa siitä, ettei tarinassa pelkästään miehet "jahtaa" naisia, vaan halut ja kiinnostukset ovat tasapainossa molempien sukupuolten kohdalla.

Ihastelen sitä, miten luontevaa, eläväistä ja mukavalukuista kirjan teksti on. Tarinan alkumetreillä kirjan tunnelma tuo mieleeni Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian, ja jotenkin aistin samaa henkeä pitkin lukumatkaani näissä tarinoissa ja maailmoissa - eikä vähiten sen vuoksi, että seleesejä ja Umpireja yhdistää mahdin tunne (tai tavoittelu), joka on tosin seleeseillä pulssimainen, tuuliin liittyvä voima, kun taas Umpireilla tasaisempi maahan liittyvä kaikkivoipaisuuden tunne.

---Jos soivan tuulen olisi voinut juoda ja tuntea sen leviävän nielusta koko vartaloon, se olisi saattanut tuntua samalta.
Seleesien toinen pulssi.(s. 165)

Hän kurotti vartalonsa äärien ulkopuolelle, voimisti seleesien aistin. Tietoisuus ympäristöstä laajeni aaltomaisena pulssina, jonka varassa hän tunsi limittäisen todellisuuden: kaikkialla läsnä olevan mahdin virrat. Varjomaailman. Hän valmistautui kanavoimaan mahtia haluamaansa suuntaan, käskemään elementtiä näkyvän maailman näkymättömältä kääntöpuolelta. (s.31)

Kirjan lopussa mieleeni jää vielä paljon kysymyksiä esimerkiksi liittyen Aleian lumoukseen, Seleesian kaupunkiin ja Aleian takaa-ajajiin. Onneksi seuraava osa Seleesian näkijä ilmestyy jo heinäkuussa!

Arvosanani on 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Hän sanoi nimekseen Aleia muissa blogeissa:

Kirjavaras Rere
Oksan hyllyltä
Pauline Von Dahl
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Jos kirjan maailma kiinnostaa enemmän, tästä linkistä pääsee tutustumaan tarkemmin.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 31. Fantasiakirja

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Runosunnuntai osa 2 ~ Pönttö: Kirsti Kuronen

Pönttö: Kirsti Kuronen. Säeromaani. Karisto 2017.

Kansi: Aino Ahtiainen

"Tiheää, paljonpuhuvaa tekstiä nuoruudesta

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti eniten, pelkään aikuiseksi tulemista.

Ylioppilaskevät – kaikki on mahdollista. Toiset tietävät jo, mitä aikovat ja mihin lähtevät. Luna haluaisi vain valokuvata vettä, mutta eihän sellaista voi sanoa ääneen. Edessä aikuisuus ja töihin-kotiin-töihin-kotiin-rata, ja se pelottaa. Isä on virittänyt pihan lintupönttöön kameravalvonnan, ja Arja-tiaisen elämää seuratessaan Luna kelaa omaansa.

Pönttö kuvaa ainutkertaisen herkästi sitä lyhyttä hetkeä, jolloin on lennettävä pesästä ja luotettava omiin siipiinsä. Kirsti Kuronen on tutustuttanut suomalaiset maailmalla nuortenkirjallisuudessa suosittuun säeromaaniin: Paha puuska sai komeat arvostelut ja valittiin Suomen edustajaksi IBBY:n kunnialistalle. Pönttö jatkaa samaa linjaa ja tavoittaa tiiviissä ilmaisussaan upeasti nuoruuden pakahduttavat tunteet." (Karisto)

Oma arvio:

Luna miettii, mitä on aikuistuminen. Hän miettii, mitä on olla nuori. Hän palaa välillä menneisiin, ikäviin hetkiin, vaikka ei haluaisi. Hän löytää menneisyydestään ihmisen, jonka kanssa voi ehkä rakentaa nykyisyyttäkin. Pidän siitä, miten Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö tuo esille konstailematta nuoren tytön pelkoja, toiveita ja intohimon kohteita: valokuvaamista, lukemista, tanssimista silloin, kun kukaan ei katso ja linnunpöntön tapahtumien seuraamista.

Ihmeet eivät enää mahdu lauseisiin
kun ei itsekään tiedä
mistä tyhjyys, miksi puristaa
mitä kaipaa, mikä painaa (s. 9)

Nuoren elämä voi olla epävarmuuksien vuoristorataa: Lunaa surettaa mummo, joka ei enää muista shakkipelin siirtoja.  Luna on epävarma vartalostaan, mikä voi osittain olla jäänne hänen 14-vuotiaana kokemastaan, nöyryyttävästä seksikokeilusta, joka päättyi ennen kuin alkoikaan. Sen Luna paljastaa tarinan edetessä hampaat irvessä. Sivuilta voi aistia sen häpeän ja nöyryytyksen, mitä Luna koki - hän odotti Jereltä rakkautta ja hellyyttä, mutta Jere odotti jotain ihan muuta. 

En tiedä vielä
kuuluvatko merenneitous,
tintit, tanssi ja valokuvat
aikuiselämään. (s. 19)

Kirjan nimi tulee linnunpöntöstä, joka on oleellinen osa tarinaa. Lunan isä on kiinnittänyt kameran lintujen pesimäpönttöön ja Luna alkaa seurata kerhohuoneen näytöltä pöntön elämää. Munia hautova lintu saa nimekseen Arja. Kun munat kuoriutuvat, Lunalla on yhtä lailla huoli poikasista kuin emollaan. Luna hieman häpeää pönttö-innostustaan, eikä tohtisi paljastaa lapsuudenystävälleen Samulle, missä aikansa viettää. 


Sekin on mahdollista
että en kelpaa aikuiseksi. (s. 36)

Luna kasvaa tarinan myötä ja saa tarvittavan rohkeuden hyväksyä itsensä - ja hyväksyä Samin kutsu. Pönttö on ihanan rohkaiseva, riipaiseva ja toiveikas ote nuoren elämästä.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Pönttö muissa blogeissa:


Osallistun tällä kirjalla Reader Why Did I Marry Him -blogin runohaasteeseen.  



Tämä postaus on samalla blogini Runosunnuntai-sarjan toinen osa.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

The Cruelty -sarja: Scott Bergstrom

The Cruelty - Nyt olet yksin: Scott Bergstrom. Suomentanut Inka Parpola. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Cruelty. Kansi: Päivi Puustinen/ Able Images/ Nordic Photos, Shutterstock

"Kuumottavan jännittävä, timanttinen toimintatrilleri James Bondin ja Jason Bournen hengessä. Gwen Bloom on kickass -sankari!

New York, Pariisi, Berliini, Praha: kadonnutta diplomaatti-isäänsä jäljittäessään 17-vuotias Gwen joutuu jahdatuksi ja silmäkkäin Euroopan pelätyimpien rikollisliigojen kanssa. Jäljet vievät hänet Pariisin rähjäisistä lähiöistä Berliinin klubeille ja Prahan pelätyimmän rikollisperheen kannoille. Kaikki mihin hän uskoo on koetuksella – eikä hän tiedä, keneen voi luottaa." (Otava)

Oma arvio:

The Cruelty - Nyt olet yksin voidaan määritellä moraalisesti arveluttavaksi (morally complicated) nuorten aikuisten kirjaksi. Tämä on minulle ihan uusi alalaji, ja yllätyksekseni myös Victoria Aveyardin Punainen kuningatar lokeroidaan tähän kategoriaan. Esimerkiksi Buzzfeed on listannut joitakin moraalisesti arveluttavia kirjoja. Scott Bergstrom on aiheuttanut paljon kohua  esikoisteoksellaan sekä  haastatteluissaan antamilla kommenteilla, joissa hän on arvostellut yleisesti nuorten aikuisten kirjallisuutta. Hänen tarkoituksenaan on puhaltaa uutta tuulta YA-kirjallisuuteen, mutta monet soimaavat hänen kompastuneen omaan nokkeluuteensa. Ainakin hänen teoksensa on saanut paljon huomiota osakseen, sen voi todeta pikaisella googlettelulla.

En yleensä lue kirjasta arvioita, ennen kuin olen tehnyt omani, sillä haluan muodostaa täysin omat mielipiteeni kirjasta. Tällä kertaa minun oli ihan pakko käydä vilkaisemassa kirjan ja kirjailijan aiheuttamaa kohua, josta sain vihiä jo ennen kuin olin kirjaa aloittanut. Minusta näyttää siltä, että monet ovat loukkaantuneet kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö Gwendolyn lukee metrossa nuorten aikuisten dystopiaa. Gwenin mielipiteiden takaa väistämättä tuntuu puskevan esiin kirjailijan oma mielipide kyseisen genren kirjoista, sillä hän on haastatteluissa antanut viitteitä samanmoisista ajatuksista. YA-fanit vaikuttavat hyvin loukkaantuneilta tuosta kohdasta, johon on viitattu  useissa blogeissa, enkä ihmettele.

Kaivan kirjan repusta ja nojaan oveen, kun juna syöksyy läpi joenalisen tunnelin kohti Queensia. Valintani on dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa on nuori sankaritar. Kirjalla itsellään ei ole varsinaisesti väliä, koska ne kaikki ovat samanlaisia. Sankaritarparka, jonka täytyy marssia sotaan, vaikka oikeasti hänen tekisi vain mieli karata sen kauniin pojan kanssa ja elää villimarjoista ja rakkauden voimasta. Paperimaailmoja, joissa sankarit ovat todellisia. (s.20)

(Yritän tehdä objektiivisen arvion kirjasta, vaikka olenkin lukenut sitä koskevia kirjoituksia. Suurin osa ajatuksistani on kuitenkin virinnyt kirjaa lukiessa, ennen kuin olen ollut tietoinen muiden mielipiteistä tai itse kirjaan liittymättömistä seikoista.)

Kun aloin lukea kirjaa, olin hyvin innostunut: mahtavaa, toimintahenkinen nuorten aikuisten kirja.  Päähenkilönä nuori nainen, jossa on mukavasti potkua. Hiukan romantiikkaa, mukava isäsuhde. Erikoinen, maailmaa nähneen nuoren elämä isän diplomaatti-ammatin takia. Matkailua: Pariisin kautta Berliiniin ja sieltä Prahaan. Kirjan alkumetreillä viihdyn kovasti tarinan parissa ja odotukseni ovat korkealla.

Mutta.  Sivu sivulta teemat muuttuvat raadollisimmaksi ja synkemmiksi, ja Gwen alkaa muuttua  oudon nopeasti hapuilevasta diplomaatin tyttärestä kylmäpäiseksi taistelijaksi, joka pyörii rikollispiireissä kuin kotonaan. Mietin, miten tämä eroaa esimerkiksi Nälkäpelin Katnissin tai Outolinnun Trisin teoista ja valinnoista, jotka nekin ovat useassa kohtaa moraalisesti arveluttavia? Onko se, että tämän kirjan tapahtumat on sijoitettu reaalimaailmaa vastaavaan ympäristöön, jotenkin vähemmän hyväksyttävää kuin dystopiseen maailmaan sijoitetut tapahtumat? Pitihän Sally Greenin Puoliksi paha -trilogian kirjatkin sisällään todella raakaa väkivaltaa, mutta sen tapahtumat sijoittuivat osin fantasiamaailmaan.

Olen varma, että isäni on täällä. Pystyn yhä haistamaan hänet, tai uskon pystyväni, tai kuvittelen pystyväni. Hajuun on sekoittunut kauhua ja kärsimystä, ja vannon isäni elämän ja äitini muiston kautta, että päästän tästä vastuussa olevan henkilön päiviltä. (s. 226)

Gwen joutuu sellaiseen maailmaan, mihin nuoren naisenalun ei kuuluisi joutua.  Hän joutuu tekemään kammottavia tekoja pelastaakseen siepatun isänsä. Siinä vaiheessa, kun mukaan tulee ihmiskauppaa, ajattelen ahdistuneena, että joko tämä kirja loppuisi. Jos Gwenin pään sisälle olisi päässyt paremmin, kirjan tapahtumat olisi voinut sulattaa helpommin. Hänestä ei vain tunnu saavan mitään irti, vaikka jotain pieniä hetkittäisiä, inhimillisiä katumuksen ja surun tunteenpilkahduksia hänellä on. Odotin jossain  vaiheessa totaalista romahdusta, mutta ei. Jotenkin lukiessa sen hyväksyy, että Gwenin on tehtävä moraalisesti hyvinkin arveluttavia ratkaisuja isänsä pelastamiseksi, mutta... jokin mättää. Kirjan sivuhenkilöinä on tunnekylmiä rikollispiireihin kuuluvia tyyppejä ja ilotyttöjä,  joten olo alkaa sivu sivulta turraantua.

Yelin ääni kajahtaa jälleen: "Tee se."
Ja minä teen. (s. 150)

Kirjan juoni on sinänsä vetävä eikä tylsiä hetkiä juuri koeta. On mielenkiintoista seurata, miten Gwen löytää aina tiensä kohti ratkaisua ja keksii keinot, niinkin kamalia kuin ne ovatkin. Kirjan loppu on onnistunut, se antaa hiukan toivoa mutta jättää paljon kysymyksiä vastausta vaille - jatko-osissa Gwen jatkaa uudella identiteetillään. Minä tuskin luen sarjaa pidemmälle, tämä ei vain ollut minun sydämen asiani. Väkivaltaisuus ja raadolliset aiheet eivät ole siihen pääasiallisia syitä, vaan se, että kirjasta puuttuu nuorten aikuisten kirjalle ominaista tunnetta ja toiveikkuutta.

Arvosanani 2

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta!

The Cruelty - Nyt olet yksin muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Kemisti: Stephenie Meyer 
Puoliksi paha -trilogia: Sally Green


torstai 30. maaliskuuta 2017

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Pieni urheilukirja: Mauri Kunnas

Pieni urheilukirja: Mauri Kunnas. 32 sivua. Lasten kuvakirja. Otava 2017.

Kirjan kuvitus on peräisin kirjasta Mauri Kunnas: Suuri Urheilukirja (1983)

"Jokaisen pienen urheilijan toivekirja esittelee parikymmentä urheilulajia humorististen kuvitusten kera. Jalkapallo, jääkiekko, voimistelu, pyöräily, uinti – mikä näistä on sinun lajisi?" (Otava)

Oma arvio: 

Ihanaa, että myös pienetkin urheilun ystävät otetaan huomioon! Mauri Kunnaksen typistetty versio vuonna 1983 ilmestyneestä Suuresta urheilukirjasta on mukavan napakka paketti, johon on valikoitu sopiva määrä erilaisia urheilulajeja. Myös minun eskari-ikäinen poikani tykkäsi tästä, vaikka olemme lukeneet myös Suurta urheilukirjaa. Tämän lukee helposti iltasaduksi ilman, että ääni muuttuu korpin raakunnaksi. Suositusikä kirjalle on kustantajan sivuilla kolmesta vuodesta eteenpäin.

s. 4

Poikani mielestä Pieni urheilukirja on hauska ja hupsu. Eniten häntä kiinnosti freestylehiihto, koska siinä tehdään temppuja. Kuvat ovat hänen mielestään värikkäitä, tarkkoja ja kiinnostavia - vaikka lisääkin niitä olisi voinut olla. Kaikista mieleenpainuvin on kuulemma kohta, jossa koripallonpelaaja on tunkenut päänsä koriin. Poikani suosittelee kirjaa kaiken ikäisille tytöille ja pojille. 

Annamme molemmat arvosanaksi 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

22. Kuvitettu kirja