tiistai 31. maaliskuuta 2020

Toffee: Sarah Crossan

Toffee: Sarah Crossan. Bloomsbury 2019. Ei suomennettu.

Kansi: Jet Purdie

"When Allison runs away from home she doesn't expect to be taken in by Marla, an elderly woman with dementia, who mistakes her for an old friend called Toffee. Allison is used to hiding who she really is, and trying to be what other people want her to be. And so, Toffee is who she becomes. But as her bond with Marla grows, Allison begins to ask herself –where is home? What is a family? And most importantly, who am I, really?" (Bloomsbury)

Lukunäyte: https://issuu.com/bloomsburypublishing/docs/extract_with_cover/2

Oma arvio: 

Vaikutuin pari vuotta sitten kovasti Sarah Crossanin surullisenriipaisevasta säeromaanista Yksi, joka tutustutti minut  ihan uudenlaiseen kirjoitusmuotoon. Kun sitten huomasin tämän viime vuonna julkaistun Crossanin teoksen, jolla on todella herkullinen nimi Toffee, kirjastomme kokoelmissa, lainasin tämän ihan uteliaisuuttani. Tarina tempaisi minut heti mukaansa ja jätti jälkeensä niin laajan tunnekirjon ja mahtavan, ajatuksia herättävän lukukokemuksen, että huh huh.

Crossan kirjoittaa rankoista aiheista, eikä säeromaanimuoto tee lukemisesta sen kevyempää - päinvastoin. Kun teksti soljuu lyhyinä pätkinä, sanat leikittelevät paperilla eri muodoissa ja ylimääräinen jaarittelu on karsittu, lukemisesta tulee jotenkin vielä intensiivisempää ja koskettavampaa. Toffee ei toki ole kokoajan pelkkää tuskaa ja surua, vaan ilon pilkahduksetkin nousevat esille, usein arkisten asioiden kautta.

Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Allison karkaa kotoaan. Hän vaeltelee ympäriinsä, hänen reppunsa varastetaan rannalla ja hän päätyy erään talon pihaan, jota hän luulee hylätyksi. Talossa asuu kuitenkin vanha nainen, Marla, joka huutelee pakenevan Allisonin perään Toffee-nimeä. Allison palaa takaisin ja seuraa naista keittiöön, huomaten hyvin pian, että Marla elää ihan omassa maailmassaan. Allison yrittää lähteä, mutta jokin saa hänet jäämään ja teeskentelemään olevansa Toffee. Kun Marla vetäytyy yöpuulle, Allison hipsii talon vierashuoneeseen ja päättää yöpyä siellä.

Who did that to your face?
She asks.

No one did anything to me
I tell her. (s.45-46)

Niinhän siinä käy, että Allison jää taloon. Välillä dementian vaivaama Marla kysyy uudelleen Allisonilta, kuka tämä on, ja Allison vakuuttaa aina olevansa tuo mystinen Toffee, tai sitten uusi siivooja. Allison joutuu välillä todistamaan (ja pelkäämään) Marlan raivokohtauksia ja piileskelemään tämän kodinhoitajalta Peggyltä ja pojalta Donalta. Allison myös todistaa hyvin ikävää tapahtumaa, sillä Marlan poika Donal käyttää niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa dementoitunutta äitiään kohtaan, ja Marla ihan selvästi pelkää poikaansa. Allison tietää mitä pelko on, sillä juuri se ajoi hänet pois kotoa. Allisonin isä nimittäin pahoinpiteli häntä niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja viimeinen niitti oli se,  mitä isä teki hänen kasvoilleen kuumalla silitysraudalla. Allison ei aio enää ikinä palata kotiin.

But how worried can he really be
about me
when he hasn't found me? (s. 313)


Allisonista ja Marlasta tulee ystävät. Allison saa selville, että Marla ja mystinen Toffee ovat joskus nuoruudessaan tanssineet yhdessä, ja niinpä Allison ja Marla pitävät yhteisiä tanssituokioita olkkarissa. Allison auttaa Marlaa myös muissa arjen asioissa. Sattumalta törmätessään Lucy-nimiseen tyttöön Allison keksii keinon tienata rahaa: hän tekee Lucyn (ja pian myös hänen kavereidensa) koulutehtäviä rahaa vastaan. Lucy käyttää Allisonin fiksuutta häikäilemättömästi hyväkseen, ja Allison salaa taas janoaisi Lucylta ystävyyttä, tai jotain enempääkin. Hän kuitenkin luottaa Lucyyn ja tekee kiltisti tehtävät, jotta saa ostettua itselleen ja Marlalle ruokaa ja herkkuja. Lucylle hän valehtelee Marlan olevan hänen isotätinsä.

People watch us,
the teenager and the old woman
sitting in the sand,
hands and hair dirty. (s. 297)


Allison muistelee välillä lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Lämpimästi ja kaipaavasti hän muistelee äitipuoltaan Kelly-Annea, joka kesti kaikista äitipuolista kauimmin isän väkivaltaa, kunnes eräänä päivänä pakkasi kamat ja lähti - Allisonin aneluista huolimatta. Kelly-Anne antoi Allisonille sen rakkauden, mitä tämä ei koskaan isältään eikä äidiltään saanut. Allisonin äiti kuoli synnytykseen, ja Allison ajattelee isän syyttävän häntä siitä. Allison myös muistelee kaikkia niitä kertoja, jolloin isä mitätöi, haukkui ja pahoinpiteli häntä. Hän muistelee niitä kertoja, jolloin Allison yritti ja toivoi isän viimeinkin huomaavan hänen tekevän parhaansa, mutta kuinka hän aina joutui pettymään. Allisonin tekemä ruoka sai haukut, hän teki aina vain väärin...


The biggest crime is laziness.
I didn't want him to catch me at it. (s. 285)

Toffee on täynnä isoja asioita, raastavaa surua mutta myös mahtavia oivalluksia ihmisistä, heidän syistään ja seurauksistaan. Kirja auttaa ymmärtämään dementoituneen vanhan naisen kipuilua, mutta myös nuoren naisen rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuuta. Se pureutuu hyvin kipeään asiaan, perheväkivaltaan kahdessa eri muodossa: vanhemman väkivalta lasta kohtaan ja aikuisen lapsen väkivalta sairasta vanhempaansa kohtaan. Allisonin rohkeus kirjan lopussa antaa toivoa ja nostaa lukijan surun syövereistä taas iloa kohti.

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

The Guardian
The Times
The Cosy Dragon
The Bookbag
Books for Keeps
Happy Indulgence
Bookish Bron
Kathryn's Inbox


Samantyylistä luettavaa: 

Sarah Crossan: Yksi

 Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

24. Vieraskielinen kirja, lue tai ainakin selaile

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

KlassikkoKeskiviikko ~ Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2019 (ensimmäinen (Helka Varhon) suomennos 1940)

Englanninkielinen alkuteos (1939): Ten Little Niggers / (1940) And Then There Were None. Kansi: Martti Ruokonen / fergregory

"Nerokkaan kekseliäs suljetun tilan arvoitus! 

Eikä yksikään pelastunut -dekkari julkaistiin ensi kertaa jo 80 vuotta sitten. Dekkaria on ylistetty Christien parhaaksi.

Syrjäiselle saarelle on kutsuttu kymmenen toisilleen tuntematonta vierasta. Isäntää vain ei näy. Heti tuloiltana vieraille soitetaan gramofonilevyltä viesti, joka syyttää jokaista vierasta vuoron perään murhasta. Sitten alkaa tapahtua. Vieraista yksi toisensa perään murhataan. Pöydällä on aluksi kymmenen posliinista sotilaspoikaa rivissä, mutta jokaisen uhrin myötä pöydältä katoaa yksi sotilas. Koska ulkopuolisia ei ole, joku huoneessa olijoista on syyllinen. Kuka? "(WSOY)

Oma arvio:

Pitäisi lukea enemmän Agatha Christietä, oli ensimmäinen ajatus tämän kirjan lopetettuani. Onkohan kukaan välttynyt yläkoulussa lukemasta tätä brittiläiskirjailijan tunnetuinta teosta? Minä taisin lukea kirjan ensimmäistä kertaa jo alakoululaisena, kun isosiskoni tätä kovasti hehkutti. Silloin kirja tunnettiin vielä nyttemmin rasistisena tunnetulla nimellään. Muistan, kuinka vaikuttunut olin kirjan luettuani, enkä kuitenkaan saanut mitään traumoja, vaikka luinkin murhia pursuavan teoksen alakoululaisena nassikkana. Eikä yksikään pelastunut on siis minulle uudelleenluettu teos.

"Kyllä vain. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että meidät on kutsunut tänne mielipuoli - luultavasti joku vaarallinen, murhanhimoinen hullu." (s. 65)

Tämä on yksi niistä kirjoista, jonka sivut vain kääntyilevät kuin huomaamatta eikä lukija saa hetken rauhaa, ennen kuin on päässyt loppuun. Kirjassa on haastavasti kymmenen henkilöhahmoa, joihin pitäisi tutustua jännittävän tarinan edetessä. Tosin muutamat putoilevat jo melko varhaisessa vaiheessa, joten huolta ei sen osalta ole. Tutuimmaksi tulevat viimeiseksi saarelle jääneet nuori sihteeri Vera Claythorne, kapteeni Philip Lombard, tohtori Armstrong sekä poliisi herra Blore. Juonen kannalta ei ole kuitenkaan pakollista syventyä kaikkien henkilöiden persoonaan niin syvällisesti, mutta kuitenkin sen verran, että lukija voi alkaa tehdä omaa salapoliisityötään omassa päässään. Kaikilla henkilöillä kun on jokin salaisuus kannettavanaan.

Murhaajasta valitettavasti minulla oli aavistus, vai oliko se jokin ikimuistoinen muistijälki viimelukemastani vuosikymmenten takaa? Osasin kuitenkin aavistaa sen hänen käytöksestään ja olemuksestaan. Tämä oli minusta vähän harmillista.

Kymmenen pientä sotilaspoikaa paistin söi lämpimän.
Yksi kun luuhun tukehtui, jäi jäljelle yhdeksän. (s. 39)

Kirjassa on paljon loistavia elementtejä, kuten toistuva sotilas-teema: huoneentauluissa esiintyvä lastenloru Kymmenen pientä sotilaspoikaa, jonka mukaan murhat tapahtuvat; oleskeluhuoneen kymmenen posliinista sotilaspatsasta, jotka hupenevat murhien myötä ja itse saaren nimi, Soldier Island. Kaikilla kymmenellä vieraalla on kontollaan jonkin ihmisen kuolema. Alkuun he osaavat vakuutella syyttömyyttään, mutta tarinan edetessä alkaa paljastua, että jokainen on enempi tai vähempi murhaaja. Se tekee jokaisesta potentiaalisen syyllisen saaren murhiin.

Eikä yksikään pelastunut ei ole syyttä roikkunut yläkoululaisille suositeltujen klassikkoromaanien listalla vuosikymmenestä toiseen.  Jännitystä lietsova ja helppolukuinen rakenne tekee kirjasta sujuvalukuisen. Suosittelen tarttumaan tähän nimenomaiseen Jaakko Kankaanpään uudistettuun suomennokseen, jossa myös lastenloru on suomennettu Alicen alasin suomennospajassa sovinnaisempaan muotoon. Uusia suomennoksia on ilmestynyt viime vuosina myös muista Christien teoksista, kuten niin ikään klassikkodekkarista  Idän pikajunan arvoitus.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

25. Kirjassa ollaan saarella

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

9.   Kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailija todennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with more than 20 letter in its title


perjantai 20. maaliskuuta 2020

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2018): Normal People. Kansi: Henn Kim (kuva), Gray318 (suunnittelu)

"Aikamme kulttikirjailijan toinen romaani on neuroottisen on-off-suhteen röntgenkuva ja haikea valssi.

Lukiossa Connell on suosittu jalkapalloilija, Marianne paarialuokkaa. Heidän välilleen muodostuu yhteys, jonka Connell kuitenkin salaa muilta. Yliopistossa osat vaihtuvat: Mariannen outous alkaa säkenöidä ja Connell jää paitsioon. He tapaavat muita ihmisiä, mutta jokin vetää heidät kerta toisensa jälkeen yhteen.

Sally Rooney kirjoittaa psykologisesti tarkkaa proosaa, joka tutkii sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden vaikutusta ihmissuhteissa. Addiktoiva, häpeämättömän kaunis romaani kuvaa seksuaalista vetovoimaa ja valtaa, joka ihmisillä on toisiinsa. (Otava)"

Oma arvio:

Ohhoh. Huh huh. Olipas tämä hämmästyttävä kirja. Tarina meni totisesti ihon alle. En ollut läheskään niin vaikuttunut Rooneyn esikoisesta Keskusteluja ystävien kesken, mutta tämä kirja loksautti suuni auki moneen kertaan hämmästyttävyydessään.

Hetken sulla oli suuri houkutus, Marianne sanoi.
Ei oikeastaan.
Mä houkutun sua.
Connell pudisti päätään hymyillen. Sä olet kumma tyyppi, hän sanoi. (s. 24)

Normaaleja ihmisiä on ehdottomasti rakkaustarina, mutta ei mitenkään helppo sellainen. Päähenkilöiden, Connellin ja Mariannen, rakkaus alkaa jo lukiossa, mutta ei pääse täyteen kukkaansa vasta kuin kaikkein traagisimpien tapahtumien jälkeen heidän ollessa jo nuoria aikuisia. He viettävät nuoruutensa välillä yhdessä, välillä erikseen, mutta eivät ole koskaan niin kuin tavalliset parit. Siihen on monia syitä, joista alkuun  suurin syy on Connellin, tuon suositun lukiolaispojan epävarmuus. Mariannea kun pidetään lukiossa outolintuna, eikä Connell halua kenenkään tietävän, että he harrastavat seksiä. Muuta Connell ei pysty Mariannelle antamaan, eikä Marianne osaa vaatia muuta. Mariannella on nimittäin taipumus vähätellä itseään ja alistua. Tämä saavuttaa myöhemmin nuorella naisella masokistisia piirteitä, joihin Connellin on vaikea suhtautua.

Musta tuntuu, että mulla alkoi yhdessä vaiheessa ihan olla tunteita sua kohtaan. Connell hymyili katse katossa. Sun pitää vain tukahduttaa kaikki sellainen, Marianne, hän sanoi. Niin mä teen. (s.100)

Connell lähtee lukion jälkeen Mariannen innoittamana opiskelemaan samaan yliopistoon Dubliniin, jossa Mariannesta tuleekin suosittu, kun taas Connellia pidetään nuhjuisena maalaispoikana. Connell tuntee olonsa todella epävarmaksi uudessa ympäristössä, jossa Mariannea tuntuvat kaikki arvostavan ihan eri tavalla. Pariskunnan välit pysyvät ennallaan, kunnes kesän koittaessa Connell tulee ymmärretyksi ihan väärin ja lähtee kotikaupunkiinsa kesäksi jättäen Mariannen luuloon, että poika haluaa tapailla muita. Marianne löytääkin poikaystävän kesän aikana, ja tämä kirpaisee Connellia, mutta hän jatkaa myös elämäänsä eteenpäin, tapaa dublinilaisen Helenin ja rakastuu. Ensimmäistä kertaa hän huomaa rakkauden ja seurustelun olevan helppoa, mitä se ei Mariannen kanssa ikinä ollut. Mutta aina Connellin ja Mariannen välillä on jotain, mitä kenenkään muun kanssa ei voi kokea.

Välillä Marianne käy vaihto-oppilaana Ruotsissa, jossa hän ajautuu sadomasokistiseen seksisuhteeseen valokuvaaja Johanin kanssa. Johan ottaa Mariannesta eroottisia kuvia ja alistaa tätä, mutta eräänä päivänä, kun tämä alkaa puhua rakkaudesta, Marianne ottaa hatkat. Hän ei voi hyväksyä sitä, että Johanin alistaminen ja rakkaus sekoittuisi keskenään. Marianne ei edes hae rakkautta. Hän ei osaa edes rakastaa itseään.

Ehkä mä halua, että mua kohdellaan huonosti, Marianne sanoo. En mä tiedä. Joskus musta tuntuu, että mä ansaitsen kaikenlaista pahaa, koska mä olen paha ihminen. (S. 134)

Mariannen käytökselle on syynsä, sillä hänen varakas perheensä on erittäin omituinen. Kylmänviileä äiti ei ole koskaan pitänyt Mariannesta ja Mariannen veli Alan on aina käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa siskoaan kohtaan. Marianne on vain niellyt kaiken, eikä paljasta kotiolojaan kenellekään, kuin vasta Connellille vuosien ystävyyden jälkeen. 

Kirjassa käydään läpi myös Connellin masennuskausi, joka juontaa juurensa sopeutumisongelmista ja kulminoituu lukioaikaisen kaverin Robin itsemurhaan. Lukija pääsee mukaan Connellin terapiaistuntoon, jossa Connell mainitsee myös Mariannen, muttei syytä tätä masennuksestaan. Päin vastoin, vaikka Marianne on poissa, hän auttaa Connellia jaksamaan. Tyttöystävä Helenkin huomaa, miten syvä näiden ystävyys on, ja lopulta jättää Connellin.

Onko maailma niin paha paikka, että rakkautta ei voi erottaa kaikkein alhaisimmista ja loukkaavimmista väkivallan muodoista? (s. 195)

Saavatko Marianne ja Connell lopulta toisensa? Pystyvätkö he rakastamaan toisiaan, kuten "normaalit" ihmiset? Tämä kalvaa minua ainakin kirjan alusta loppuun saakka eikä jätä rauhaan. Connell päästää lukijan ehkä hiukan enemmän ihon alle kuin Marianne, jonka tunteista ei monestikaan ota selvää. Hän on todellakin erikoinen persoona, mutta sympatiat on väkisinkin hänen puolellaan, kun tietää, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan. Connellin käytös lukioajan kuvauksissa taas saa välillä lukijan raivon partaalle, kun hän salailee suhdettaa Marianneen viimeiseen asti. Pojan oma äitikin on jo asiasta todella käärmeissään, mutta poika ei osaa selittää syytä käytökselleen. Onneksi Marianne on anteeksiantavainen ihminen.

Normaaleja ihmisiä on nykyromaani isolla N:llä.  Vaikka selostukseni perusteella kirjan juoni voi vaikuttaa hyvinkin ennalta-arvattavalta, itseään toistavalta ja kummalliselta, kirja pysyy hyvin kasassa. Suosittelisin tätä kirjaa yli 16-vuotiaille nuorille aikuisille, jotka ovat kyllästyneet tavanomaiseen.

Normaaleja ihmisiä ilmestyy 12-osaisena sarjana Hulun ja BBC:n yhteistuotantona (Suomessa nähtävissä Netflixissä tänä keväänä 2020), enkä kyllä trailerin katsottuani  malta millään odottaa, että pääsen sen katsomaan.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Lukuisa

Samantyylistä luettavaa:

Keskusteluja ystävien kesken: Sally Rooney
Eleanor & Park: Rainbow Rowell

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Runosunnuntai osa 11 ~ Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni

Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni. S&S 2020.

Kansi: Sanna Pelliccioni

"Valo ja vesi. 
Sateenkaaren väreissä 
saavut luokseni.
 
Kuvittajana ja lastenkirjailijana tunnetun Sanna Pelliccionin ilmaisuvoimaisissa haikuissa kaikuu nuoruuden vimma, voima ja herkkyys, pelot, toiveet ja haaveet.

Kirjoitan haikuja, koska niiden muoto on niin hieno. Haikut ovat samalla keveitä ja syviä, helppoja ja hitaasti avautuvia. Haiku voi läväyttää muutamalla tavulla auki koko maailman, tiivistää epätoivon tai henkäistä ulos järkyttävän ihastumisen parilla rivillä.

Taka-ajatuksena on myös kannustaa kirjoittamaan omia runoja itselle tärkeistä aiheista runoilu auttaa pysähtymään, pohtimaan tuntojaan, eikä sen tarvitse olla vaikeaa. Haikun muoto ohjaa kirjoittamista ja vapauttaa mielikuvituksen." (S&S)

Oma arvio:

Tämä pieni, ihana haikurunoteos on omiaan lieventämään tällä hetkellä vallitsevaa korona-ahdistusta. Sanna Pelliccionin Haikuja räjähtäville sydämille on yhdistelmä nuoruuden tunneskaalaa ja vaihtelevaa värimaailmaa; siveltimenvetoja ja kauniita väriläiskiä.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Tämä runoteos on rakennettu niin, että haikujen tunteet siirtyvät symmetriassa kuvituksen kanssa ensin  ihastumisen pakahduttavasta tunteesta rakkauteen, oman tulevaisuuden ja identiteetin pohdinnan tunteista monikulttuurisuuden kautta jätetyksi tulemisen suruun, josta noustaan taas elämän ja olemisen riemuun ja iloon, pohdiskellaan ympäristön ja ilmaston tilaa ja käydään lapsuuden mummolassa, sitten sukelletaan aikuistumisen vapauden tunteeseen, rentoudutaan ja keskitytään elämään. Runoteos loppuu luottavaisiin tunteisiin ja väreihin.

Voisinpa jättää
nämä painavat kivet
jonkun kellariin.  

----------

Kun olet siinä
koko maailmankaikkeus
puhuu minulle.

Akvarellimaiset kuvitukset noudattavat hyvin muodoltaan ja  värimaailmaltaan haikujen tunnelmaa. Pidän kovasti kuvien väreistä, jotka vaihtelevat turkoosinsinisestä auringonkeltaiseen, pikimustaan ja pirteään pinkkiin kontekstinsa mukaan.

Piirros: Sanna Pelliccioni
Sanna Pelliccioni innostaa tällä nuorille suunnatulla haikuteoksellaan kokeilemaan haikurunoutta myös itse. Tämä teos voisi ollakin mahtava apuväline runopajojen toteuttamisen, ja ainakin minulla virisi mieleeni ideoita, joita voisin kirjastotyössäni toteuttaa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Revi se: Kaisa Happonen ja Karri Miettinen
Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman.

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta


***Kokonaiset haikusitaatit on julkaistu kirjailijan luvalla.***

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Mun vuoro: Angie Thomas

Mun vuoro: Angie Thomas. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Räplyriikat suomentanut Niko Toiskallio. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2019): On the come up. Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie design (suunnittelu), Juho Toiskallio (tekstaus), iStock ja Shutterstoc (kuvat)

"Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Viha jonka kylvät -tekijän vahva uusi romaani hip hopin maailmasta.

Kuusitoistavuotias Bri haluaa tulla yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista räppäreistä – tai ainakin päästä pois kotikulmiltaan. Hänen isänsä oli räpin underground-legenda, joka kuoli juuri ennen läpimurtoaan.

Brin ensimmäisestä kappaleesta tulee kuitenkin viraali hitti aivan vääristä syistä. Kun samaan aikaan äiti on menettänyt työnsä ja perhettä uhkaa kodittomuus, Bri ei enää vain haaveile menestymisestä – hänen on pakko onnistua."(Otava)

Oma arvio:

Pyörittelin tätä Angie Thomasin kirjaa käsissäni jo viime vuonna, jolloin alkuteos On the come up ilmestyi, mutta päätin malttaa mieleni ja odotella suomennosta. Nyt tarkemmin ajateltuna alkuteos olisi varmasti toiminut paremmin, sillä amerikanenglannin puhekieli kääntyy aina tönkösti suomeksi, vaikka toki kääntäjä Ilkka Rekikallio on parhaansa tehnyt.  Mc Nikke T:nä ja Chydeonena tunnettu Niko Toiskallio vastaa (mielestäni hyvin onnistuneesti) räplyriikoiden käännöksistä.

Mun vuoro sijoittaa kirjan tapahtumat suurimmalta osin Thomasin aiemmasta Viha jonka kylvät -kirjasta tutulle Garden Heights -asuinalueelle, jossa päähenkilö ja minäkertoja Brianna asuu ex-narkomaaniäitinsä Jayn ja isoveljensä Trentin kanssa. (Bri välillä sivuaa Garden Heightsin aiempia mellakoita ja tapahtumaa, jossa poliisit ampuivat syyttä nuoren miehenalun.) Myös Brin isovanhemmat asuvat alueella ja Brille rakas reilu parikymppinen Pooh-täti pyörittää omaa Garden Disciple -jengiään. Bri käy kuitenkin äitinsä tahdon mukaisesti parempaa taidepainotteista koulua alueen ulkopuolella, jossa myös Brin parhaat ystävät Sonny ja Malik käyvät. Sonny on aikoja sitten astunut ulos kaapista ystävilleen, ja Malik ja Bri flirttailevat toisilleen, mutteivät ole koskaan tehneet ratkaisevaa siirtoa.


Kirjan alussa Bri odottaa niin malttamattomana erästä viestiä, että hänen kokeensa menee ihan pieleen. Pooh on nimittäin ilmoittanut tytön DJ Hypen Kehällä tapahtuvaan battleen, jossa jokainen itseään kunnioittava räppäri haluaa päästä ottamaan mittaa toisistaan. Lopulta viesti tulee ja Brianna pääsee jännityksestä kihisten valmistautumaan elämänsä ensimmäiseen battleen. Äidilleen, jota Bri sanoo aina vain Jayksi, ei hän uskalla sanoa mitään, koska äiti ei halua tytöstään räppäriä. Briannan isä Lawlessille räppärin ura kun on aikoinaan koitunut kohtaloksi. 

Siksi me meidän tavoitetta kutsutaan, mun vuoroksi. Se on hetki, jolloin mä vihdoin onnistun tän räppijutun kanssa.  (s. 79)

Ensimmäinen battle nostaa Brin Garden Heightsin julkkikseksi, vaikka alussa hän meinaa jäätyä vastaräppääjä Milezin pahoista riimeistä. Milez sattuu vielä olemaan Brin isän ex-managerin, Supremen, poika. Pian Supreme lähestyykin Briannaa ja lahjoo tätä uusilla Timseillä, joihin tytöllä ei olisi koskaan uutena varaa. Kirppikseltä ostetut Timsit alkavatkin jo irvistää. Supremellä on tietenkin takaa-ajatus: hän haluaisi alkaa Brin manageriksi, mutta Bri ei haluaisi aiheuttaa managerinvirkaa hoitaneelle tädilleen pettymystä.. Supreme kehottaa Britä tekemään mahdollisimman pian oman biisin ja lataamaan sen nettiin. Bri onkin jo kirjoittanut omia riimejään ylös ja yhdessä Poohin avustuksella hän pääsee studioon purkittamaan ihka omaa biisiään Mun vuoro. Pooh-täti ei vain totuttuun tapaansa pidä lupauksiaan, vaan häipyy studiosta kesken kaiken juuri, kun Bri olisi tarvinnut hänen tukeaan.


Brianna joutuu hoitamaa musabisneksiään edelleen salassa Jay-äidiltään, joka yrittää elättää perhettään jäätyään työttömäksi. Ruoka on vähissä ja Jay joutuu vastoin luontoaan turvautumaan ruoka-apuun ja sosiaalitoimiston palveluihin. Välillä talosta katkaistaan sähkötkin, kun lasku jää maksamatta. Bri joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja miettii, ottaisiko Supremen tarjouksen vastaan, jotta saisi perheelle rahaa. Myös Trent on joutunut uhraamaan yliopisto-opintonsa ja palaamaan Garden Heightsiin pizzalähetiksi, koska hän huolehtii äitinsä ja siskonsa puolesta.

On kaksi eri asiaa haluta tehdä jotain ja uskoa, että se on mahdollista. Olen haaveillut räppäämisestä vaikka kuinka kauan, mutta pelkkä unelmointi ei tee siitä vielä totta. Unelmista ennen pitkää herää, tai sitten todellisuus saa ne näyttämään typeriltä. Uskokaa pois - aina kun meidän jääkaappi on melkein tyhjä, mun kaikki unelmat tuntuu typeriltä. (s. 49)

Mun vuoro muistuttaa tosi paljon tänä vuonna ilmestynyttä Juno Dawsonin Mallikappale-kirjaa, jossa seurataan nuoren naisen nousua malliuransa huipulle. Vaikka malliuran tilalla tässä kirjassa on räp-artistin aloitteleva ura, kuvio on samantyylinen: miten aikuiset pyörittävät omaa bisnestään dollarinkuvat silmissä, kun taas nuori aloitteleva sanataiteilija haluaisi päästä pinnalle omalla persoonallisella tyylillä, eikä feikata jotain muuta. Bri ei halua ratsastaa isänsä maineella, esittää slummirottaa eikä räpätä muiden kirjoittamia hittihakuisia lyriikoita. Suhteet ystävien kanssa joutuvat koetukselle, kun nuori nainen pyrkii kohti päämääräänsä. Bri joutuu myös valehtelemaan äidilleen ja pettämään ystävänsä. Hän löytää onneksi myös ihmisen, joka on prameilevan ulkokuorensa alla ihan jotain muuta kuin luulisi. Bri löytää lopulta omat riiminsä ja saa oman äänensä kuuluviin.

"Vedit roolia hyvin", se sanoo. "Hitto, miten hyvin sä vedit."
Mutta en mä vetänyt  roolia. Tällainen musta on tullut. (s. 314)

Kuten Thomasin aiemmassa teoksessa, myös tässä on vahvasti mukana rasismi ja rodullistettujen eriarvoinen kohtelu Amerikassa. Eräs hyvin oleellinen käännekohta on se, kun vartijat pysäyttävät Brin koulunsa ovelle ja vaativat tätä avaamaan reppunsa. Tytön kieltäydyttyä (hän myy koulussa salaa karkkia tienatakseen rahat uusiin Timseihin) hänet paiskataan rajusti maahan. Tästä lähtee avautumaan sellainen vyyhti, jotka Bri käsittelee aggressiivisesti myös omassa räp-biisissään. 

Mokasit, ku painoit mut maahan, ääliö
Luulit et oon pois pelist, ja sä oot päällikkö
Jos tekisin niinku tekis mieli, sut kääris jo
ambulanssikuski pakettiin, ääliö. (s.122)

Bri joutuu myös käsittelemään suhdettaan äitiinsä, jota hän ei koskaan sano äidikseen, koska tämä jätti Brin ja Trentin isovanhempien hoiviin narkkariaikoinaan. Välillä Bri ja Trent joutuvat tarkkailemaan äitinsä käytöstä, ja aina kun tämä vetäytyy huoneeseensa, on nuorilla pelko siitä, että äiti alkaa taas vetää huumeita. Bri miettii myös edesmennyttä isäänsä, mutta ei erityisesti ikävöi tätä. Kirjassa ehditään käsitellä hämmästyttävän paljon isoja asioita, mutta se ei tunnu silti raskaalta tai liian synkältä lukea. Pidän siitä, että kirja jättää joitakin asioita avoimeksi ja lukijan oman mielikuvituksen jatkettavaksi: tekeekö Pooh-täti parannuksen, kuka räppäri lopussa twiittaa Brin biisin eteenpäin, miten Brin äiti saa edistettyä koulun asioita jne. Pidän tästä kirjasta juuri sen vuoksi jopa himpun verran enemmän kuin Viha jonka kylvät -romaanista, joka oli välillä turhankin raskas ja ahdistava. Pidän kovasti myöstämän kirjan katu-uskottavasta kannesta.

---
Pois tieltä, nyt on mun vuoro.
Pois tieltä, pois pois pois. (s. 101)

Kirjasta on tulossa elokuva, jonka melkein osasinkin arvata. Näen jo sieluni silmin  hiphop-musiikkia pursuavan leffan, joka muistuttaa 2000-luvun alun hittiä, Eminemin tähdittämää 8 Mile -leffaa. Angie Thomas itse on ollut nuorena räp-artisti, joten hän osaa kirjoittaa luontevasti hiphop-kulttuurista ja siitä, miten räppärit ammentavat riimejä lyriikoihinsa ympäristästään ja arkipäivän tapahtumista. (Jos haluat kuulla kirjailijan räppiä, klikkaa tästä.)

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita postauksia.


Samantyylistä luettavaa: 

Juno Dawson: Mallikappale
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Nic Stone: Dear Martin
Elisabeth Acevedo:  Runoilija X
Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book by a WOC (= Women of Colour)

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

KlassikkoKeskiviikko ~ Punainen poni: John Steinbeck

Punainen poni: John Steinbeck. Suomentanut Tuomas Anhava. Tammi 2016 (ensimmäinen suomenkielinen painos 1963)

Englanninkielinen alkuteos (1938): The Red Pony

"John Steinbeck tunnetaan ennen kaikkea suurena romaanikirjailijana, laajan eeppisen muodon mestarina. Mutta hänen kertojanäänensä on yhtä selvästi kuultavissa tiiviissä pienimuotoisissa teoksissa, joita sisältyy erityisesti hänen nuoruudentuotantoonsa.

Punainen poni on kypsä ja ehjä taideteos, joka kertoo Steinbeckille ominaisista suurista aiheista.(Tammi)"

Oma arvio:

Syy, miksi tartuin John Steinbeckin Punainen poni -novelliin (tai pienoisromaaniin, ihan miten vain) on muisto lapsuudestani, kun katsoin kirjaan perustuvan elokuvan isäni kanssa. Mieleeni on syöpynyt kuva elokuvan kuvankauniista punarautiaasta ponista, innokkaasta Tom-pojasta ja riipaisevan surullisesta käänteestä. Olen lukenut joskus teininä Steinbeckin kirjan Ystävyyden talo, joka ei kuitenkaan jättänyt minuun lähtemätöntä vaikutusta.

Kirjan päähenkilö ja näkökulmahenkilö on kymmenvuotias Jody, joka asuu maatilalla mr. ja mrs. Tiflinin ainoana lapsena. Isän ja äidin aika menee tilan töissä, ja myös Jodylle on annettu jokapäiväiset tietyt tehtävänsä. Leikkikavereita touhukkaalla pojalla ei juuri ole, mutta ei hän niitä tunnu kaipaavankaan. Lisäksi tilalla työskentelee karjapaimenena Billy Buck, karski mies, joka kuitenkin pitää Jody-pojan puolia. Billy Buck on todellinen hevosmies. Isältään Jodyn on turha odottaa juurikaan lempeitä sanoja, vaikka ei tämä läpeensä paha mies ole.

Eräänä päivänä Billy Buck ja Carl Tiflin tuovat Jodylle yllätyksenä markkinoilta pienen, punarautiaan ponivarsan. Miehet vannottavat poikaa pitämään hyvää huolta ponistaan ja kouluttamaan sen rauhallisin ottein ratsuksi, kun sen aika koittaa. Mukana tulee vielä hieno punainen sirkussatula, joka ei tietenkään ole niin hieno kuin oikea lännensatula, mutta Jody on siitä mielissään. Vähän häntä kyllä pelottaa tuleva ratsastus, mutta hän pitää mielellään huolta ponistaan. 

Ja Jody värähti ajatelleessaan hetkeä jolloin ensi kertaa istuisi satulassa. Poni todennäköisesti heittäisi hänet maahan. Siinä ei olisi mitään häpeämistä.(s. 27)

Pikku hiljaa poni kasvaa ja Jody saa alkaa totuttaa sitä Billy Buckin avustuksella suitsiin, satulaan ja pieneen painoon. Kaikki voisi olla oikein hyvin, ja pian Jodyllä voisi olla lupa ratsastaa ponilla, mutta sitten tapahtuu ikävä käänne, joka sotkee kaiken - ja saa Jodyn ja lukijan murheen murtamaksi. Gabilaniksi nimetty poni nimittäin vilustuu vesisateessa ja saa pääntaudin. Billy Buck kokee asiasta syyllisyyttä, sillä hän tuona aamuna lupasi, että sinä päivänä ei sataisi vettä, ja jos sataisi, tämä huolehtisi ponin sisään. Mies ei kuitenkaan karjanajoltaan päässytkään, eikä Jody voinut muuta kuin katsella koulussa ulos vesisateeseen ja luottaa ystävänsä sanaan. Itseäni hiukan ihmetyttää, miten poni sairastuu heti kerran kastuttuaan - pääntauti on tietääkseni virustauti, jolla ei ole vilustumisen kanssa mitään tekemistä.

Tässä kohden en spoilaa enempää, mutta kerron myös sen, että tarinassa ehditään tutustua Jodyn perheen ja Gabilan-ponin lisäksi omituiseen vanhaan Gitano-nimiseen ukkoon, joka ilmestyy maatilalle ja katoaa yhtä nopeaa kuin tulikin. Tarinan lopussa Jody saa  luvan viedä häijyn Nellie-tamman astutettavaksi, jotta hän saisi varsan omakseen. Varsan odottaminen vaatii jo teini-ikäiseltä pojalta sinnikkyyttä, kantaahan hevostamma varsaa lähes vuoden, mutta lopulta h-hetki alkaa olla käsillä. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi, eikä Billy Buck halua taas tuottaa pojalle pettymystä. Huh, mikä kammottava loppu kirjassa on! Se panee totisesti miettimään ja jatkamaan tarinaa omassa mielikuvituksessaan eteenpäin. 

Punainen poni on tiukasti lapsen näkökulmasta kerrottu tarina vastuunotosta, pettymyksistä ja luottamuksesta. Se on myös pikakelauksella käyty kasvutarina pikkupojasta teini-ikäiseksi. Lapsi luottaa sokeasti aikuisiin, mutta tulee huomaamaan, että aina aikuiset eivät aina pysty pitämään lupauksiaan. Jody ei silti katkeroidu, vaan luottaa yhä, ammentaa voimaansa luonnosta (tai purkaa kiukkuaan siihen) ja löytää omat rauhoittumiskeinonsa. Kotoa ei  juuri lohduttajia löydy. Billy Buckia poika kunnioittaa, mutta tämän radikaali teko kirjan lopussa saattaa hiukan syödä pojan kunnioitusta. Lapsia ei ole kirjan tapahtuma-aikaan juuri suojeltu karmaisevilta asioilta, ja tämä tulee tarinassa hyvin esille.

Suomennos välillä tökkii, eli uusi suomennos voisi olla paikallaan. Punainen poni on ajaton, riipaiseva ja realistisen makuinen tarina, mutta ehkä hiukan kyseenalainen. On hankala käsittää, mitä kirjailija on halunnut tarinallaan kertoa. Että aikuiset on hirviöitä? Että elä luota keneenkään? Että vaikka olisit kuinka huolellinen, joku muu tai universumi sössii asiat? Että ponit eivät kestä sadetta, vaan saavat heti kuolemantaudin kastuttuaan? - Mutta toisaalta käsitän.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Luettua elämää
Lukijatar
Kannesta kanteen

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

8.   Kirja, joka on julkaistu ennen syntymävuottani

Popsugar-haasteessa merkkaan kirjan kohtaan:

A Western

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Päivitys Koutamäen noita -sarjaan

Luin Seita Rönkän Koutamäen noita -sarjan toisen osan Loitsun voima. Kuvaa klikkaamalla pääset bloggaukseen.

https://adelheid79.blogspot.com/2018/04/koutamaen-noita-seita-ronka.html

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Blogistanian kirjallisuuspalkintoehdokkaani 2019



On aika ilmoittaa Blogistanian kirjallisuuspalkintoehdokkaani vuodelle 2019.

Blogistanian Kuopus 2019 ehdokkaani ovat:

3 pistettä:
Elisabeth Acevedo: Runoilija X. Suom. Leena Ojalatva. Karisto 2019 


 "Runoilija X on kahminut palkintoja ja ehdokkuuksia, eikä ihme. Se on hyvin voimakas nuoren naisen kannanotto ryyditettynä metoo-hengellä ja oman ajattelun merkityksellä.---Suosittelen aikuisille ja nuorille, etenkin niille, joiden on hankala tarttua kirjaan."


2 pistettä: 
Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli. WSOY 2019. 


"Marisha Rasi-Koskisen psykologitausta näkyy tässä hänen ensimmäisessä nuortenromaanissaan, joka jää lukijan mieleen vellomaan vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Auringon pimeä puoli on nerokas, loistava, kiehtovaan tarinaansa täysillä imaiseva kirja."

1 piste: 
Maja Lunde: Lumisisko. Kuv. Lisa Aisato. Suom. Katriina Huttunen. S&S 2019.


"Joulunpunainen kansikuva kätkee kuitenkin sisälleen hyvin surullisen, mutta kauniin tarinan. Lisa Aisaton kauniit kuvitukset mykistävät minut."

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani ovat:


3 pistettä:

Ulla Donner: Sontaa. Suom. (ruotsinkielisisestä alkuteoksesta Skiten) Sinna Virtanen. S&S 2019

"Sontaa on yhtä aikaa vakava, hauska, ahdistava ja ehdottomasti ajatuksia herättävä sarjakuvateos. Ulla Donnerin kynänjälki on persoonallista ja helppoa seurattavaa tällaiselle sarjakuvanoviisille."

2 pistettä:

J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia. Osuuskumma 2019. 


"J.S. Meresmaan kirjoittamat uuskummalliset novellit ovat mukavan lyhykäisiä ja saavat mielikuvituksen lentämään: kun tarinat on supistettu tiivistettyyn muotoon, jää lukijalle paljon tilaa täydentää puuttuvat osat. "

1 piste:

Suvi Ratinen: Matkaystävä. Otava 2019


"Kirja, joka herättää minkä tahansa tunteen lukijassaan, on täyttänyt tehtävänsä. Oli se tunne ilo, suru, viha, riemu, häpeä, ärsytys. Minä tunsin Suvi Ratisen esikoisteosta Matkaystävää lukiessa välillä niin voimakasta ärsytystä, että minun teki mieli heittää koko kirja seinään."

Blogistanian Globalia -ehdokkaani ovat:


3 pistettä:

Margaret Atwood: Testamentit. Suom. Hilkka Pennanen. Otava 2019

 
"Viihdyttävä. Ahmittava. Odotettu. Vaikuttava. Sujuvalukuinen. Testamentit."

2 pistettä:
 
Josh Malerman: Lintuhäkki. Suom. J. Pekka Mäkelä. Karisto 2019


"Suosittelen niille, jotka eivät halua tajuta ihan kaikkea lukemaansa. Tämä nousee minun kauhukirjasuosikkieni kärkijoukkoon! Leffan aion katsoa nyt heti perään."

1 piste:

Holly Bourne; Katsokaa miten onnellinen olen. Suom. Kristiina Vaara. Gummerus 2019

 
"Oikein mukava ihmissuhderomaani chick lit -vivahteilla, feministisellä mausteella ja Bournen taatulla sarkastissävytteisellä huumorilla varustettuna."

Blogistanian Tieto -ehdokkaani:

3 pistettä:

Anton Vanha-Majamaa ja  Laura Friman: Mikael Gabriel - Alasti. WSOY 2019


"Mikael Gabriel - Alasti on hyvin tyhjentävä nuoren miehen kasvu- ja menestyskertomus, joka valottaa myös suomalaista rapmusiikkimaailmaa."
 

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

KlassikkoKeskiviikko ~ Norwegian wood: Haruki Murakami

Norwegian wood: Haruki Murakami. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2012

Japaninkielinen alkuteos (1987): Noruwei no mori. Kansi: Elokuvasta Norwegian Wood @Cinema Mondo / Tran Anh Hung

"Rakkausromaani joka jokaisen pitäisi lukea

Norwegian Wood, The Beatles. Aina kuullessaan lempikappaleensa Toru Watanabe muistaa ensirakkautensa, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän.

Muistot vievät hänet opiskeluaikojen Tokioon, jossa hän ajelehti ystävyyden, seksin, intohimon ja surun vietävänä. Hän muistaa myös Midorin, päättäväisen nuoren naisen, joka marssi hänen elämäänsä ja pakotti hänet valitsemaan menneen ja tulevaisuuden välillä. Kertomus kulkee kuin elämä itse, täynnä kipua ja komiikkaa rakkauden vaikeudesta. The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea." (Tammi)

Oma arvio:

Aloitan nyt blogissani uuden sarjan nimeltä KlassikkoKeskiviikko. Se on sukua Runosunnuntaille, eli tiettynä viikonpäivänä tulee tietynlaisia postauksia. En nyt tietenkään voi luvata KK-postauksia joka viikolle saati kuukaudelle, eli näitä tulee lähinnä satunnaisesti ja silloin tällöin. Olen nyt lukemassa  läjäpäin nuorille sopivia klassikoita tulevaa ysiluokkalaisten klassikkovinkkausta varten, ja tietysti haluan jakaa lukukokemukseni myös blogissa.

Olen iloinen siitä, että aloitin klassikkolukemiseni tästä Haruki Murakamin Norwegian Woodista. Olen tätä useasti silmäillyt ja pidän kovasti elokuvakannesta (olen sitä koulukuntaa, joka ei tajua, miksi kirjojen elokuvakansia parjataan. Yleensä ne ovat hyviä ja saavat kiinnostumaan kirjasta paremmin kuin kustantajan alkuperäiskannet.) Luin tämän 400-sivuisen mötkylän ihan muutamassa päivässä, sillä kirjan juoni veti minua kuin pässiä narusta. Eikä kirjassa periaatteessa tapahtunut mitään kovin ihmeellistä, mutta kuitenkin siinä on kaikkea. Norwegian Wood on yhtä aikaa iloinen ja surullinen kirja, ja ehdottomasti kirja rakkaudesta, mutta myös nuoruudesta, aikuistumisesta ja ystävyydestä. 

Kirjan kertojaäänenä on aikuinen mies, 37-vuotias Toru Watanabe, joka alkaa muistella lentokoneessa matkustaessaan nuoruudenrakkauttaan Naokoa. Naoko muistuu aina Torun mieleen hänen kuullessaan The Beatlesin biisin Norwegian Wood, ja tämä biisin ja tytön yhteys paljastuu tarinan edetessä. 
 
Toru alkaa kertoa lukijalle, miten hän tuli 17-vuotiaana nuorena miehenä tutustuneeksi tuohon tyttöön: Naoko oli Torun ystävän Kizukin tyttöystävä tuolloin. He viettivät paljon aikaa kolmestaan, ja sitten yhtäkkiä Kizuki teki itsemurhan. Naoko ja Toru surivat ystävänsä poismenoa kukin tahoillaan, kunnes Naoko otti uudelleen yhteyttä 18-vuotiaaseen, opiskelunsa yliopistossa aloittaneeseen Toruun ja pyysi tätä sunnuntaikävelylle. Surumielinen Naoko pyysi, voisivatko he tavata joka sunnuntai, heillä kun tuntui olevan paljon juteltavaa ja he viihtyivät yhdessä. Toru ei vastustellut, sillä hän oli aina ihaillut kaunista Naokoa.

Kirjassa eletään 60-luvun Tokiossa, jossa vaikuttaa hyvin vahvasti länsimainen populaarikulttuuri. Tuon ajan musiikki elää kappaleiden niminä kirjan sivuilla, kuten muutkin popilmiöt. Toru asuu asuntolassa omituisen, ylisiistin ja säntillisen kämppiksensä kanssa, jonka hän on leikillisesti nimennyt Kamikazeksi, ja josta riittää viihdettä myös Naokolle kerrottavissa jutuissa. Toru pääsee töihin paikalliseen levykauppaan. Välillä yliopistolla leijuu vallankumousten ja mellakoiden uhka, jotka yleensä kuitenkin Torun harmiksi kuivuvat kokoon. Toru on kova lukemaan ja erityisesti hän lukee klassikoita. Hänet tunnetaan vaatimattoman oloisena kaverina, joka kuitenkin puhuu hassusti ja tölväisee asiat ulos omalaatuisella tavallaan. 

Naoko alkaa kuitenkin menettää elämäniloaan ja muuttua surumieliseksi. Eräänä iltana,  syntymäpäivänään hän rohkenee puhumaan Torulle tuntikausia, saa hysteerisen itkukohtauksen ja päätyy Torun syliin itkemään. Toru ja Naoko päätyvät sänkyyn tuona yönä, mutta sitten Naokosta ei enää juuri kuulu mitään - kunnes Toru saa kirjeen, jossa Naoko kertoo lopettaneensa opiskelun ja siirtyneensä lääkärin suosituksesta Kioton vuoristoseudulla sijaitsevaan parantolaan lepuuttamaan hermojaan. Toru ei osaa enää keskittyä oikein mihinkään, Kamikazekin katoaa omituisesti jälkiä jättämättä, mutta nuori mies tutustuu sitten onneksi simpsakkaan Midoriin, josta tulee hänelle korvaamaton ystävä. Suosittu naistenkaataja Nagasawa tutustuttaa Torun useisiin tyttöihin, mutta vaikka hetken hurmio kelpaa nuorukaiselle, hän sisimmässään kaipaa Naokoa. 

Toru kirjoittaa epätoivoisesti Naokolle, ja viimein neljän kuukauden kuluttua hän saa vastauskirjeen, jossa hänet myös kutsutaan vierailulle   tuohon syrjäiseen parantolaan, Ami-kotiin. Torun muutaman päivän vierailun aikana hän saa taas nähdä jälleen Naokon kauniit kasvot ja tutustua tämän liki nelikymppiseen kämppäkaveriin Reikoon, joka osaa soittaa kitaralla biisejä Bachista Beatlesiin. Yhdessä he istuvat iltaisin, juovat viiniä ja Reiko soittaa kitaraa. Norwegian Wood on yksi Naokon lempibiiseistä, mutta se saa hänet kuitenkin hiukan surulliseksi. Toru huomaa vierailunsa aikana, ettei Naoko olekaan vielä täysin ehjä, ja että Kizukin itsemurha ei ole ainut tragedia hänen elämässään. Hän tutustuu myös Reikoon, joka kertoo oman historiansa.
 
"Tuo kappale voi tehdä minut älyttömän surulliseksi", Naoko sanoi. "En tiedä miksi. Kuvittelen jostain syystä, että harhailen synkässä metsässä. Olen yksin ja on kylmää ja pimeää eikä kukaan tule pelastamaan minua. Siksi Reiko ei ikinä soita sitä, ellen pyydä." (s. 162) 

Toru jatkaa elämäänsä Tokiossa, kirjoittelee Naokon kanssa ja viettää aikaa Midorin ja Nagasawan kanssa. Hän ei voi enää kuitenkaan sekstailla kenenkään muun naisen kanssa, sillä hän ei saa Naokoa mielestään eikä hänelle antamaansa lupausta. Midori alkaa osoittaa muunlaistakin kuin ystävyyspohjaista kiinnostusta Torua kohtaan, vaikka hänellä on poikaystävä. Toru ehtii myös tutustua sairaalassa makaavaan Midorin isään, joka tekee kuolemaa aivokasvaimen takia. Hänen käyntinsä jälkeen Midorin isä menehtyy. 
 
En halua paljastaa Torun ja Naokon saati Midorin tarinasta enempää. Alkuasetelmasta lukija voi toki jo arvailla paljon. Olen todella vaikuttunut tästä tarinasta, joka oli yhtä aikaa todella kevyt ja viihdyttävä lukea, mutta toisaalta hyvin surumielisesti sävyttynyt ja ahdistavakin. Kattavampaa nuoren miehen kasvukertomusta seksikokemuksineen ja rakkauden- ja epätoivontuntemuksineen saa hakea.  Kirjassa on sitä paitsi aivan huippu viimeinen kappale ja etenkin sen viimeinen lause, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Minulle oli myös iloinen yllätys huomata, että Forrest Gump -elokuvassa käytetty elämän vertaaminen suklaarasiaan on ilmeisesti peräisin tästä teoksesta.

"Muista, että elämä on suklaarasia."
---
"Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaat ja jättää kaikki pahat.---" (s. 366)


Tämän kirjan lukeminen aiheuttaa Norwegian Wood -korvamadon. Seuraavaksi minulla on suunnitelmissa katsoa vuoden 2010 elokuvafilmatisointi.

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.
 
Muissa blogeissa:
 
 
Samantyylistä luettavaa:
 
 
Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
 
 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva
 
Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:
 
13. Kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa
 
Popsugar-haasteessa solautan kirjan kohtaan:
 
A Book set in Japan, host of the 2020 olympics 




keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Päivitys Mörkövahti-sarjaan

Luin Tuutikki Tolosen Mörkövahti-sarjan kolmannen (ja viimeisen?) osan Mörköviesti. Kuvaa klikkaamalla pääset blogiarviooni tästä ja aiemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/03/morkovahti-tuutikki-tolonen.html

maanantai 17. helmikuuta 2020

Päivitys Yksi meistä valehtelee -sarjaan

Luin jatko-osan Karen M. McManusin Yksi meistä valehtelee -kirjalle. Klikkaamalla kansikuvaa pääset lukemaan mietteitäni Yksi meistä on seuraava -kirjasta sekä sarjan aiemmasta osasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2018/09/yksi-meista-valehtelee-karen-m-mcmanus.html

torstai 6. helmikuuta 2020

Päivitys Savuvarkaat-trilogiaan

Luin Sally Greenin Savuvarkaat-trilogian toisen osan Paholaisten valtakunta. Klikkaamalla kuvaa pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2019/01/savuvarkaat-sarja-sally-green.html