tiistai 17. marraskuuta 2020

The Magpie Society -sarja: Zoe Sugg ja Amy McCulloch

The Magpie Society - Salaseura: Zoe Sugg ja Amy McCullogh. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2020 (The Magpie Society #1)

 Englanninkielinen alkuteos: The Magpie Society - One for Sorrow.

"Tähtivloggaaja Zoe Suggin a.k.a Zoellan ja kirjailija Amy McCullochin yhdessä kirjoittama kirja on villi, salaperäinen ja vetävä tarina eliittisisäoppilaitoksen varjoelämästä.

Magpie Society yhdistää Girl Onlinen ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin

Illumen Hallin lukuvuoden päättäjäisbileissä järvenrantaan ajautuu oppilaan ruumis. Uhrin selkään on tatuoitu valtava, taidokas harakka.Uusi oppilas Audrey, joka pakenee omia salaisuuksiaan, joutuu vasten tahtoaan keskelle murhamysteeriä, sillä hänen kämppiksensä Ivy oli murhatun tytön paras ystävä. Vaikka Audrey ja Ivy eivät voi sietää toisiaan, jokin tuntematon vetää heitä kohti koulun synkkiä salaisuuksia. The Magpie Society julkaistaan syksyllä 2020 suomeksi samana päivänä alkuteoksen kanssa."(WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510452967_lukun.pdf

Oma arvio: 

(Arvio tai osia siitä on julkaistu aiemmin Oulun kirjaston nuorten Kirjastogramiin tekemässäni postauksessa.)

⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀
Girl Online -sarjasta tunnettu Zoe Sugg on tehnyt YA-kirjailja Amy McCullochin kanssa yhteistyössä kaksiosaisen The Magpie Society -sarjan, jonka ensimmäinen osa The Magpie Society - Salaseura on nyt suomennettu.

Amerikasta Englantiin muuttanut rikkaan perheen tytär, 17-vuotias Audrey, aloittaa uuden lukiovuotensa Illumen Hall -nimisessä sisäoppilaitoksessa. Hän saa huonetoverikseen ynseän Ivyn, joka tuntuu olevan kuin eri maailmasta. Ivy on syystäkin käärmeissään, sillä hänelle aiemmin luvattiin oma huone. Ivy on nimittäin valittu prefektiksi, johtajaoppilaskokelaaksi, ja yleensä heidän etuoikeutenaan on oma huone. Koulun johtaja rouva Abbot on vannottanut, että Ivyn on oltava kohtelias uudelle oppilaalle, mutta helppoa se ei tule olemaan, kun Audreyn koko amerikkalaishabitus saa Ivyn ärsyyntymään.⠀⠀⠀

Audrey saa pian kuulla, mitä tapahtui edelliselle Ivyn huonetoverille ja parhaalle ystävälle Lolalle, sillä kouluvuosi alkaa yhteisellä muistotilaisuudella menehtyneen Lolan kunniaksi. Koulunlopetusbileissä ennen kesälomaa Lola nimittäin löydettiin kuolleena, sillä tämä oli pudonnut kalliojyrkänteeltä. ⠀⠀Vai hyppäsikö hän sittenkin itse kalliolta alas? Vai tönäisikö hänet joku häntä? Huhut kiertävät koulussa, ja kaikkialla välähtää puheet mystisestä Harakkaseurasta, jonka sanotaan suojelevan koulun oppilaita.⠀⠀⠀

"Ota selvää Harakkaseurasta." (s138)⠀⠀⠀⠀⠀

Sitten ilmestyy eetteriin mystinen Podcast-lähetys, jossa salamyhkäinen "V" selvittelee Lolan kuoleman taustoja. Podcastin pitäjän on oltava joku koululta, sillä IP-osoitteet viittaavat moiseen. Ivy ja Audrey löytävät yhteisen tavoitteen selvittääkseen niin Podcastin-pitäjän kuin Harakkaseuran salaisuuden. Yhdistääpä eräs Teddy-niminen komistuskin heitä.⠀Ivy ja Teddy ovat päättäneet olla tauolla Ivyn aloitteesta, mutta kun Teddy iskee silmänsä uuteen oppilaaseen Audreyyn, Ivy ei ole asiasta mielissään. Tytöt saavat Teddyn nalkkiin epärehellisyydestä ja päättävät kostaa tälle.⠀Samalla he hyötyvät Teddyn nörttitaidoista ja etenevät selvitteilyissään.⠀⠀

"Haluan vain oikeutta, Ivy. Haluan selvittää totuuden. Siinä kaikki." (s. 303-304)

Audreylla on oma menneisyytensä ja salaisuutensa kannettavanaan, mikä saa hänet toimimaan uudessa koulussaan hiukan uhkarohkeastikin. Hän on kuitenkin päättänyt olla vahva.

Aivan hemmetin mahtavaa.

Enää puolitoista vuotta.

Jos he sulkevat minut joukosta siksi, että nousin vastustamaan kiusaajaa, minun puolestani koko koulun voi polttaa maan tasalle. (s. 176)⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

Kirja loppuu melkoiseen cliffhangeriin, eli jatko-osa on ehdottoman pakko lukea, kunhan se ilmestyy. Kirja on yhtä aikaa rennon viihdyttävä ja etenkin loppua kohti arvoituksellisen jännittävä.⠀Tosin kirjalla on käynnistymisvaikeuksia, ja alku on mielestäni hiukan pitkästyttävää Ivyn ja Audreyn vuoropuhelua heidän näkökulmalukujen vuorotellessa. Kumpikaan henkilöhahmoina ei juuri säväytä vaan jäävät melko ohuiksi ja karkeistetuiksi persooniksi. Myös kolmiodraama Teddy-Ivy-Audrey jää hiukan vaisuksi ja merkityksettömäksi, etenkin kun sen loppuratkaisu on oudon simppeli. 

The Magpie Society - Salaseura sisäoppilaitoksineen ja mysteerijuonineen tuo minulle vahvasti mieleen C.J. Daughertyn mainion Night School -sarjan, josta harmillisesti suomennettiin aikoinaan vain kaksi osaa viidestä. Zoe Suggin tyyliin kirjan romantiikka on tehty mahdollisimman kiltiksi, mikä ärsytti minua jo Girl Online -sarjaa lukiessani. Tosin minua hämmästytti hyvin roisin erikoinen kohtaus Teddyn veneellä, josta en paljasta sen enempää. Tämäkin oli kuitenkin tarkoitettu huumoripläjäykseksi, mutta ei ainakaan saavuttanut minun huumorintajuani, vaan olin vain ihan että "Häh?"

"Ettekö te kaksi voisi vihdoinkin kertoa, mitä te olette tehneet suloiselle Theodore-parallemme? Vaadin saada tietää, miksi hän ramppaa ympäri koulua toimittamassa asioitanne" (s.195)

Minua kuitenkin kiehtoo kovasti Harakkaseuran ja murhamysteerin arvoitus, joten jään odottelemaan jatko-osaa.⠀⠀⠀⠀⠀

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Night School -sarja: C.J. Daugherty 

Yksi meistä valehtelee -sarja: Karen M. McManus.

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

10 x sokkotreffit: Ashley Elston

10 x sokkotreffit: Ashley Elston. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2020

 Englanninkielinen alkuteos (2019): Ten Blind Dates. Kansi: Mary Claire Cruz ja Jamie Alloy; iStockphoto; Di Studio / Shutterstock; Dmitry Lobanov / Shutterstock; HNK/ Shutterstock

"Jouluinen romanttinen komedia

10 x sokkotreffit on kuin Let It Snow ja Love, Actually yhdessä paketissa.

Sophien poikaystävä jättää hänet juuri ennen joulua. Sydän murskana Sophie lähtee joulunviettoon ja joutuu kohtaamaan koko hervottoman amerikkalais-sisilialaisen sukunsa. Tyttöä lohduttaakseen isoäiti keksii ”kivan idean”: kymmenen sukulaista saa järjestää Sophielle sokkotreffit eri illoille. Alkaa tapahtumien ketju, jonka edetessä Sophie oppii paljon omasta sydämestään…"(WSOY)
 
Oma arvio: 
 
Ai että, jos kirjan kannessa mainitaan lempileffani Love, Actually (Rakkautta vain), odotukseni kirjasta ovat todella korkealla! Ihanaa, että näin joulun alla julkaistaan tällaisia jouluteemaisia romanttisia höpsötyksiä, sillä juuri tällaisia sitä kaipaa pitkän ja synkän syksyn päätteeksi (tai jatkoksi, sillä talvea ei vielä näy eikä kuulu.) Ashley Elstonin 10 x sokkotreffit on juuri sellainen.
 
"Olen kuitenkin sitä mieltä, että sinun pitää viedä tämä treffijuttu loppuun, koska sinun täytyy olla sataprosenttisen varma siitä, että haluat juuri minut." (s. 125)

Kirjan idea on ihanan hupsu: 17-vuotias Sophie on innoissaan, sillä hänen äitinsä ja isänsä ovat uskaltautuneet jättämään hänet hetkeksi yksin kotiin. Sophien vanhemmat matkustavat vierailulle vanhimman tyttärensä Margotin luo sairaalaan, joka on viimeisellä kolmanneksella raskaana, ennen kuin Sophie ja vanhemmat matkaavat joulun viettoon mummolaan sukuloimaan. Sophie haluaa viettää hetken poikaystävänsä Griffinin kanssa ennen kuin ajaa Nonnan ja Papan luo -  mutta sitten asiat saavat täyskäänteen, kun hän sattuu kuulemaan bileissä poikkiksensa puhuvan kavereilleen, että haluaa ehkä erota Sophiesta. Griffinin selitykset eivät enää auta, kun itkusilmäinen Sophie ryntää pois bileistä ja ajaa suorinta tietä 50 kilometrin päähän itkemään suruaan Nonnalle.
 
"Mutta kun minä luulin että halusimme samoja asioita."
"Ihmiset muuttuvat. ehkä sinä kuvittelit, että te kaksi kuljitte samaan suuntaan, vaikkette oikeasti kulkeneetkaan." (s. 22)

Sophien mummula pursuaa räiskyväluonteisia amerikkalais-sisilialaisia sukulaisia, ja pian kaikki sedät, tädit ja serkut saavat kuulla Sophien onnettomasta tilanteesta. He saavat pähkähullun idean: Sophielle järkättäisiin vuorotellen kymmenen peräkkäisen päivän ajan sokkotreffit, joista hän saa yhden kerran halutessaan kieltäytyä. Jokainen vuorollaan varaa kalenterista päivän, kirjoittaa edellisenä päivänä vihjeen treffeistä ja etsii suunnilleen samanikäisen treffikumppanin. Sophie on tietenkin alussa järkyttynyt ja ehdottomasti kieltäytyy, mutta sitten... miksipäs ei? Pian Sophien treffien kestoista lyödään myös vetoa.

Valofestivaali - Natchitoches
Ole valmiina kello 14.00
Pukeudu lämpimästi, beibi, koska ulkona on kylmä! (s. 47)

Sophien seurana ja treffitukena mummolassa ovat hänen rakkaat serkkunsa Olivia ja Charlie sekä naapurinpoika Wes, joiden kanssa hän on aiemmin hengaillut paljonkin, mutta kokee vieraantuneensa heistä viime vuosina. Nyt heillä tuntuu taas olevan hauskaa yhdessä, mutta jokin etääntyneisyyden tunne kaihertaa Sophieta ajoittain. Olivia, Charlie ja Wes toimivat Sophien treffien selustan turvaajina, ja he pitävät todella hauskaa serkkunsa kustannuksella. Tietysti treffeistä otetaan hauskimmat otokset someen jaettavaksi ja Griffin tägätään niihin. Griffin alkaakin pommittaa Sophieta viesteillä ja kysellä, miksi tämä näkyy kuvissa jatkuvasti eri kundien kanssa. Samalla Griffin yrittää luikerrella takaisin Sophien elämään, mutta onneksi Sophien ystävät pitävät tytölle jöötä.
 
"Onko siis minun syyni, että olet nykyään tylsä?" (s. 210)

Sophien seuraavia treffejä oikein odottaa. Osa treffeistä ei mene ihan putkeen, sillä aina täti, setä tai ilkeämielinen serkku ei välttämättä valitse parasta mahdollista treffikumppania. Yksi lukion ekaluokkalainen poika yrittää kähmiä liikaa, toinen tyyppi vie Sophien drive-in-leffaan katsomaan - pornoelokuvaa! Mukaviakin treffejä on toki, mutta Sophien mielessä tuntuu kerta kerran jälkeen olemaan yksi ihan erityinen poika, jonka seurassa hän on viihtynyt jo kauemmin. Harmi vain, ettei hän saa itse valita treffikumppaniaan. Vai saako?
 
Ja siinä hän on ja kuljettaa koripalloa. Näyttää siltä kuin hän olisi tehnyt sitä jo hyvän tovin, sillä hän on riisunut paitansa, ja tukka näyttää hikiseltä. (s.107)
 
Välillä Sophie viestittelee isosiskonsa Margotin kanssa ja on huolissaan, sillä isosiskolla tuntuu olevan ongelmia loppuraskautensa kanssa. Jatkuva turvotus Margotin eri ruumiinosissa kuvottaa ja huvittaa Sophieta, mutta kielii lopulta ongelmista. Treffiseikkailujen ohessa Sophie joutuukin murehtimaan välillä siskonsa vointia ja karkaapa pari kertaa vierailemaan sairaalassa pikavisiitillä kielloista huolimatta - ystävät tukenaan. Sophie ja Margot ovat ihanan läheiset ja toistensa tukena humoristisella tavallaan, vaikka välimatkaa on. 
 
MINÄ: ??????Mikä tuo on?
MARGOT: Lähikuva varpaistani. Ne ovat liimaantuneet yhteen. En voi heilutella niitä tai erottaa niitä toisistaan. Ne ovat kuin prinssinakkeja. (s. 11)
 
10 x sokkotreffit on aivan ihastuttava kirja! Siinä on lämmintä huumoria, pinnan alla kytevää ah-niin-ihanaa romantiikkaa (ennalta-arvattavaa toki) ja suloista yhteenkuuluvuuden tunnetta Sophien perheen ja suvun kesken. Muutakin sisältöä siis toki löytyy kuin romantiikkaa. Kirjassa on hyvin viihdyttävä juoni ja huumori on osuvaa. Tästä jää hyvä mieli. 
 
Kirja on hyvin elokuvamainen niin juoneltaan kuin henkilöhahmoiltaan, ja kyllä, tästä on ainakin toukokuussa 2019 ilmoitettu olevan suunnitteilla elokuva. Mitään tietoa siitä, onko leffa missä vaiheessa (jos missään), en löytänyt. 

Tämä kirja on ehdoton suositukseni joululahjaksi noin 13-16-vuotiaalle nuorelle (tytölle), joka tykkää lukea romanttisia kirjoja. 

Arvosanani täydet 5+

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.
 
Muissa blogeissa:
 
En löytänyt muita bloggauksia
 
Samantyylistä luettavaa: 
 
 
 
 
 
 
 Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

2. Iloinen kirja
 
Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:
 
A Book at least a Four-Star rating on Goodreads

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Viimeisenä pettää sydän: Margaret Atwood

 Viimeisenä pettää sydän: Margaret Atwood. Suomentanut Hilkka Pennanen. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2015): The Heart Goes Last. Kansi: Getty Images (kuva), David Mann (suunnittelu).

 

"The Handmaid’s Talen luoja näyttää lukijalle painajaismaisen lähitulevaisuuden. Mitä olisit valmis tekemään hyvinvointisi puolesta?


Kodittomat Stan ja Charmaine yrittävät epätoivoisesti pitää päänsä pinnalla keskellä taloudellista romahdusta. Elämä on jatkuvaa taistelua ja pelkoa. Kuin vastauksena rukouksiin Charmaine löytää ilmoituksen erikoisesta hankkeesta. Vapaaehtoiset osallistujat muuttavat asumaan suljettuun kaupunkiin. Kukaan ei ole työtön, ja kaikki saavat mukavan kodin joka toiseksi kuukaudeksi. Joka toinen vietetään vankilassa.


Aluksi uhraus ei vaikuta suurelta. Mutta sitten Stan ja Charmaine alkavat kehittää pakkomielteitä heidän kodissaan vuorokuukausin asuvasta pariskunnasta…"(Otava)

Oma arvio:

Aina kun saa käsiinsä Atwoodin tuotantoa, voi olla varma, että luvassa on jotakin hyvin tavatonta, absurdia, mutta uskomattoman viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset Orjattaresi ja Testamentit sekä MaddAddam-trilogian osat Oryx ja Crake ja Uusi maa ja pitänyt kovasti hänen kirjoittamistyylistään ja kirjojen tulevaisuuteen liittyvistä teemoistaan. 

Kirjan päähenkilöt, Charmaine ja Stan nukkuvat autossa ja kituuttelevat Charmainen ankealla palkalla tulevaisuuden maailmassa, jossa kaupungin järjestys on totaalisen sekaisin, työttömyys kukoistaa, rikollisuus reuhottaa ja tuloerot kasvavat. Kaiken maailman huligaanit vaanivat kadulla autoja varastettavaksi ja naisia raiskattavaksi, joten pariskunnan on nukuttava toinen silmä raollaan. Stan tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja hyödyttömäksi, ja harkitsee tosissaan ottavansa rikolliselta Conor-veljeltään jonkin keikan vastaan. Huhutaan, että rikkaat ostavat vauvojen verta pysyäkseen terveempinä.

Taas keskiyö ja uusi pysäköintialue, jo kolmas samana iltana. Edellisiltä oli pakko paeta. Nyt he ovat niin hermostuneita etteivät saa unta. (s. 22)

Eräänä päivänä Charmaine näkee telkkarimainoksen, jossa värvätään ihmisiä mukaan uuteen Consilience-kaupungin Positron-projektiin, jossa luvataan ratkaista työttömyys- ja rikollisuusongelmia uudella, mullistavalla tavalla. Charmaine saa kuin saakin houkuteltua Stanin mukaan kokeiluun, vaikka Conor-veli häntä kovasti varoittelee. Alkukarsinnan ja -perehdytyksen jälkeen Stanin ja Charmainen elämä saa uuden käänteen: vuoroviikoin pariskunta viettää aikansa vankilassa, jossa he saavat omat erityistehtävänsä, ja vuoroviikot he asuvat omassa kauniissa talossaan, jonka he jakavat vuorotellen toisen pariskunnan kanssa. Stan ei voi lakata epäilemästä, onko tämä nyt onnea vai ei, mutta Charmaine tuntuu olevan vilpittömän onnellinen uuteen elämään Stanin kanssa. Kaikki ei ole kuitenkaan ihan sitä, miltä näyttää.

Aurora hymyilee tiukkaa, rypytöntä hymyään.

Mitä jos kasvot eivät olekaan hänen omansa? Charmaine ajattelee. Mitä jos ne on vain liimattu päälle ja alla on jättiläistorakka tai jotain? Lähtisivätkö kasvot irti, jos tarttuisin molemmista korvista ja kiskoisin? (s. 261)

Kun Stan löytää jääkaapin takaa huulipunasuudelmalla sinetöidyn, seksiä tihkuvan viestilappusen Jasminelta Maxille, jotka Stan päättelee talossa vuoroviikoin asuvaksi pariskunnaksi, kaikki muuttuu. Stan alkaa kuvitella eroottisia päiväuniaan punahuulisesta Jasminesta pakkomielteenomaisesti, sillä oma Charmaine ei ole ollenkaan niin kiihkeä ja aloitteellinen seksin saralla. Stanille alkaa kuitenkin paljastua hyvin hämmentäviä asioita niin Charmainesta kuin Maxin ja Jasminen tapauksesta, ja pian hän huomaa olevansa osa todella monimutkaista vyyhtiä, johon liittyy muun muassa tilapäinen seksiorjuus ja Elvis-imitointi. Kyllä vain. Kirjan tapahtumat jaksavat yllättää ja naurattaa käänteissään ja erikoiset henkilöhahmot saavat minut pyörittelemään silmiäni.

Hän käynnistää levyn. 

Voi. Voi ei.

Kasvot lehahtavat tulipunaisiksi, televisioruutu sumenee silmissä. Kuva on hämärä ja epätarkka, mutta hän siinä on. Hän ja Max, yhdessä niistä autiotaloista. He ryntäävät toisiaan kohti, törmäävät yhteen ja heittäytyvät lattialle. Ja millaisia ääniä hänestä lähtee, kuin ansaan joutuneesta eläimestä...hirvittävää. (s. 240)

Kuten arvata saattaa, Positron-projektin johtajalla Edillä ei olekaan täysin puhtaat jauhot pussissaan ja vankilassa tapahtuu hyvin kyseenalaisia asioita. Lukija pääsee seuraamaan vankilan seksibottien laajaa tuotantoa ja valmistumista sekä Charmainen erityistehtävän kyseenalaisia menetelmiä, jossa rikoksen tehneistä ihmisistä päästään nopeaa eroon - ja myöhemmin heitä osataan hyödyntää ihan uudenlaisessa tuotannossa. Charmaine laitetaan todella kovan valinnan eteen, jossa testataan hänen sitoutuneisuutta projektiin. 

Sitten Charmaine työntää neulan lääkepulloon. Kädet liikkuvat lateksihanskoissa kuin levä meressä; käsivarret tuntuvat raskailta, ikään kuin uisi nestemäisessä liimassa. Kaikki tapahtuu hidastetusti. (s. 222)

Kirjaa lukiessa käväisi mielessäni, kuinka huippu (ja outo) leffa tästä tulisi. Pikaisella googlettelulla sain hataran tiedon siitä, että tv-elokuva olisi suunnitteilla. Toivottavasti toteutuu!

Monet ovat olleet sitä mieltä, ettei Viimeisenä pettää sydän ole Atwoodin parhaimmistoa. Minä kyllä nautin tästä kirjasta ja sen poskettoman dystopisesta tarinasta lähes täysien pisteiden verran. Kirjan loppu jää ärsyttävän ihanasti auki.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjaluotsi

Kirjallisia 

Kulttuuri kukoistaa

Samantyylistä luettavaa:

Rotukarja: Agustina Bazterrica

Joulukuun kymmenes: George Saunders

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

lauantai 7. marraskuuta 2020

Amiraali: Mila Teräs

 Amiraali: Mila Teräs. Otava 2020

 "Miksi aina pitäisi valita, onko poika vai tyttö?


Niilon miehisyyden päällä on aina ollut vähintäänkin ripaus glitteriä. Kun lapsuuden suojaava kotelo murtuu, 17-vuotiaalla vastassa ovat kysymykset: Kuka mä olen? Mistä mä pidän?


Tuppukylässä jokaisen pitää mahtua tiukasti omaan lokeroonsa. Olla joko-tai, ei missään tapauksessa sekä-että. Mutta miksi ei voisi valita kaikkea: parransänkeä ja satiinihametta, tyttöjä ja poikia, haurasta ja vahvaa? On onneksi ihmisiä, joille Niilo voi näyttää sisimpänsä loisteen.


Vahva ja ilmava romaani liukenevista sukupuolirajoista." (Otava)

Oma arvio:

(Arvio, tai osia siitä, on julkaistu aiemmin Oulun kirjaston nuorten Kirjastogramiin tekemässäni postauksessa.)

17-vuotias Niilo rakastaa runojen kirjoittamista ja skeittaamista kavereiden kanssa, kantaa huolta lähistön lepakoista osallistumalla mielenosoituksiin ja on tolkuttoman ihastunut työpaikkansa kahvion söpöön tyttöön. Niilo tuntee kuitenkin olevansa hyvin erilainen kuin muut ja pohtii, onko hänellä oikeus olla olemassa sellaisena kuin on. Hän asuu mummansa ja ukkinsa kanssa, ja ihailee ukkinsa miehekkyyttä, mutta haluaa tuoda omaa feminististä puoltaan enemmän esiin. Uskaltaako hän?

"Miksi mun täytyisi pitää kiinni jostakin ikivanhasta roolista vain siksi, että mulla on penis?" (s. 98)

Niilo katselee netissä rohkeita miehiä, jotka ovat pukeutuneet kauniisti mekkoihin, meikanneet ja laittaneet hiuksensa. Kun Niilo pukee kirpparilla ensimmäistä kertaa jalkaansa korkkarit, tunne on sanoinkuvaamaton! Kirpparin myyjä kehuu ja rohkaisee Niiloa ostamaan kauniit violetit korkkarit itselleen. Hän ostaa myös hameen, jonka pukee iltaisin korkkareiden kanssa yllään, kun mumma ja ukki ovat asioilla. Mutta eräänä päivänä hänet yllätetään...


Joskus mä yritin olla äijä, mutta ei siitä tullut yhtään mitään, se ei ollut mulle yhtään luontevaa. (s. 32)

Pikku hiljaa Niilo uskaltaa avata itseään ja paljastaa ystävilleen, millainen hän on. Hän kokee myös ensirakkauden ilot - ja surut - kahvion Virna-tytön kanssa. Hyvä ystävä Hermanni ottaa Niilon vastaan sellaisena kuiän tämä on, ja samalla Niilo tukee itseään etsivää ystäväänsä. Mumma ja ukki ei kuitenkaan suhtaudu vapautuneeseen Niiloon ihan niin kuin pitäisi.  He ovat syntyneet eri aikakaudella, ja tässä kirjassa kuvataan oikein hienolla tavalla sukupolvien välistä kuilua ja sitä, miten eri lailla vanhempi sukupolvi suhtautuu asioihin, jotka nuoremmalle ovat itsestäänselvyyksiä. Kaikki kuitenkin lutviutuu, kun oikein kovasti yrittää. Valitettavasti aina kaikki ei kuitenkaan pääty niin onnellisesti kuin Niilon tapauksessa.

Silmäni kysyvät,

saanko olla

tällainen,

saanko olla

olemassa. (s.148)


Kirjan nimi Amiraali viittaa siihen, kun Niilo löytää kirjan alussa ukkinsa vanhan perhoskokoelman ja yrittää lähentää heidän suhdettaan kokeilemalla itsekin perhosten keräilyä. Niilo kokee olevansa itsekin kuin perhonen: hän on siirtymässä toukkavaiheesta kotelovaiheeseen. Ukki esittelee ylpeänä Niilolle amiraaliperhosen toukkaa. Niilo haluaisi kovasti olla ukkinsa ylpeyden aihe, muttei perhosten keräily ehkä ole kuitenkaan hänen juttunsa. ⠀⠀

Perhonen alkaa nousta ylemmäs haaviin. Se on niin elävä. Se taistelee elintilastaan, vapaudestaan lentää. (s. 61)⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀⠀

Pidän siitä, miten Niilon tunteita on kuvattu hänen pohtiessaan identiteettiään ja uskaltautuessaan myöntää itselleen todellisen itsensä. Etenkin, kun hän toteuttaa transvestismiään ensi kertaa, hänen tunnekuohunsa on kuvattu kiehtovalla tavalla. Niilolla on onnekseen hieno tukiverkosto ympärillään, ja etenkin hänen toimettomuudestaan ja vetämättömyydestään kärsivän Hermanni-ystävän kanssa hänellä on hienoja, vähäeleisiä mutta merkittäviä hetkiä. Loppu jää lukijan mielikuvituksen varaan. Mumma ja ukkikin haluaa lopulta vain Niilon parasta ja yrittävää ymmärtää tätä mahdollisimman hyvin siihen nähden, kuinka kömpelöä se heidän sukupolvelleen on.

Ilmapiiri sähköistyy, kun Mara tarjoaa mulle ompelemaansa hametta. Mä valutan satiinikangasta varovasti sormieni lävitse kuin paratiisin kukan terälehtiä.(s.66)

Pidän myös kovasti siitä, ettei kirja käsittele asioita mustavalkoisesti eikä rajaa sukupuolia ja seksuaalisuutta joko-tai-vaihtoehdoin. Kirja antaa monia mahdollisuuksia henkilöhahmoille toteuttaa itseään. Vaikka en päässytkään kovin kiintymään henkilöihin ja koko tarinaan, viihdyin sen parissa alusta loppuun. Annan myös pointsit kirjan hyvin realistisesta ja häpeilemättömästä seksikuvauksesta.

Mila Teräksen Amiraali on tarina nuoren identiteetistä, ystävyydestä, rakkaudesta ja uskalluksesta olla oma itsensä. Kirjan kerrontaa rytmittää Niilon runot ja viestittelyt hyvän ystävän Maran kanssa.⠀Mara on hyvin kannustava ystävä, joka rakastaa suunnitella vaatteita, ja sattuman kaupalla Niilo pääseekin hänen mannekiinikseen lepakoiden hyväksi järjestettävässä hyväntekeväisyysmuotinäytöksessä. Niilo ei voisi enää tehdä näyttävämpää kaapistatuloa koko kylän edessä.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään kirjan Popsugar haasteeseen kohtaan:

A Book you picked because the title caught your attention⠀⠀⠀⠀⠀

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu

Järistyksiä: Riina Mattila

⠀⠀⠀


lauantai 31. lokakuuta 2020

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen

 Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen. Otava 2020

 

"Tappavia sähköposteja, pahoja koneita, pelejä joita ei kannata pelata, käyttäjiä joille ei kannata vastata somessa.
Kokoelma internet-ajan urbaanilegendoja, kauhutarinoita ja karmivia myyttejä. Hiuksia nostattavia kertomuksia nykyajan leirinuotioilta."(Otava)

Lukunäyte: https://issuu.com/otavankirjat/docs/pime__peili_lukun_yte_001-012

Oma arvio: 

Mikko Toiviainen arveli Helsingin kirjamessujen haastattelussaan, että tulevaisuudessa suosittaneen lyhyttä tarinamuotoa nuortenkirjallisuudessa. Tällaista muotoa hän esittelee myös uudessa kauhukokoelmassaan Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita hyvin toimivasti. Kauhutarinat ovat toki toimineet kautta aikojen lyhyinä novelleina, ja Toiviainen kertoi haastattelussaan itsekin lukeneensa nuorena taskulampun valossa esimerkiksi Pirkko-Liisa Perttulan kauhutarinakokoelmia. Kauhukirjallisuus kiehtoo varhaisnuoria ja nuoria lukijoita, ja Toiviaisen mukaan tällaiset teokset tukevat nuorten turvallista pelkäämisen tarvetta. 

"Minä täällä", sanoi  tumman hahmon tuttu kylmä ääni. "Miksi sammutit valot? Luuletko, etten minä näe pimeässä?" ("Facetime" s.24)

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita sisältää 25 lyhyttä, muutaman sivun mittaista kauhutarinaa, joita kaikkia yhdistää nykymaailman ja tulevaisuuden teknologia. Kauhun ainekset liittyvät siis kaikeen siihen, mitä teknologia ja virtuaalitodellisuus voi aiheuttaa: on kamalia TikTok-videoita, liiankin älykäs Apple iCar -älyauto, Pokemon Go -pelin mustempi versio Pokemon Black, identiteettivarkauksia ja Netflixin pelottavampi versio Netflix Snaff. Joissakin tarinoissa teknologia ja sovellukset ovat tärkeässä roolissam, vaikkakaan eivät kauhun aineksena. Esimerkiksi novellissa Wilma-merkinnät Eetu-nimisen pojan kohtalo selviää Wilma-merkintöjen kautta. Myös monia ihmisille arkipäiväisiä asioita, kuten deja-vu-kokemus, on selitetty uudella, kammottavalla tavalla. 

Et voi lopettaa pelaamista. Peli on pelattava loppuun saakka. ("Delfoi tietää kaiken", s.77)

Kauhukertomukset jättävät aika paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Pidän juuri siitä, että novelli loppuu hieman hämmentäväksi, jolloin itselle jää tilaa selittää asiat - joko parhain päin tai pahimmalla tilalla. Sillä tavalla novellit ovat myös juuri sitä turvallista kauhua, kun kaikkea ei läväytetä silmille valmiina, vaan lukijan oma mielikuvitus saa täydentää tarinan itselle sopivalla tavalla. Siksipä uskallan antaa kokoelman seuraavaksi pian 11-vuotiaan, kauhusta kiinnostuneen poikani luettavaksi. Pääsääntöisesti suosittelisin novelleja kuitenkin 12-14-vuotiaille.

Tip tip tip.

He tuijottivat häntä.

He tuijottivat ja nauroivat.

Tuijottivat.

Ja nauroivat. ("Netflix Snaff", s. 133)

Toiviainen on jatkojalostanut osan novelleista netin syövereistä kaivetuista tarinoista, joiden alkulähteet hän mainitsee kirjan lopussa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

Lisään tämän kirjan viimeisenä osallistumisenani Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.


lauantai 24. lokakuuta 2020

Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta

 Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta. Teos 2020


Kansi: Jussi Kaakinen

"Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Siirtokuntien väliset luokkaerot tuntuvat perheissä ja tuntemattomien välillä; Maasta pois päässeet eivät halua sinne takaisin. 

Lumi Salo etsii puolisoaan. Sol, kasvitieteilijä, ei ole saapunut jälleennäkemiseen, ei seuraavaankaan tapaamiseen, rikosta epäillään, terrorismista huhutaan. Solin perhe ei osaa tai halua kertoa mitään. Vaillinaisen tiedon varassa Lumi joutuu etsimään Solia muistikirjan sivuilla, sanoin, ja vieläkin syvemmältä, parantajien maailmasta – monet suhtautuvat Lumin ammattiin skeptisesti, Solkin. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kenet hän tuntee? Kuka hän oikeastaan on? 

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet avaa synkkyydessäkin uskomattoman kauniin avaruuden ja kielen, joka kurkottaa kohti jotain mennyttä ja yhteistä. Niin Solin kuin oikean kodin kaukaisuus luovat romaaniin päättäväisen haikean vireen, joka rivi riviltä kysyy: Mikä kaikki on liian kaukana, ja minkä voimme vielä pelastaa?"(Teos)

Oma arvio:

Olen odottanut Emmi Itärannalta uutta kirjaa viisi vuotta sitten ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin jälkeen. Kuunpäivän kirjeet ei petä odotuksiani: siinä on huikaisevan huolella mietitty maailma, johon Itärannan taidokkaan kirjoittamistyylin takia onnistun upputumaan ja lähes sulautumaan totaalisesti. Sain hetken asua avaruuden siirtokunnissa ja matkustaa supernopeaa planeettojen välisillä aluksilla. 

Kirja perustuu päähenkilön ja minäkertojan kirjeisiin, jotka on osoitettu yhdelle tietylle henkilölle. Nuori nainen, Lumi Salo, on kotoisin Maasta. Kirjeiden kirjoittamisen aikaan hän asuu kuitenkin tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuden siirtokuntiin eri planeetoille, kuten Marsiin ja sen ilmakehän sylinterikaupunkeihin. Lumin vanhemmat jäivät ilmastonmuutoksen runtelemaan Maahan, Talvimaahan, kun nuori Lumi lähti Vivian-nimisen parantajan oppiin avaruuteen. Kuun kautta Lumi siirtyi Marsiin tutustuttuaan ja rakastuttuaan kasvitieteilijä Sol Uriarteen. Sol on juuri se, jolle kirjeet on kohdennettu. Lumin kirjoittamien kirjeiden välissä on myös lyhyitä sähköposteja pääasiassa Solilta.

Lumi rakkaani,

tämänhetkiset olosuhteet estävät minua kuvailemasta ympäristöni ominaisuuksia tai kertomasta sinulle sijaintini koordinaatteja. Itsestäni riippumattomista syistä tietoliikenteeni on rajattua. Olen viettänyt viime päivät pohtien, kuinka saada kontakti sinuun ja mitä kertoa. (s. 153)

Samalla kun kirjan tapahtumissa käydään läpi Lumin vaiheita parantajana, on siinä hyvin vahvasti mukana mysteerijuoni, jossa Lumi yrittää löytää rakkaansa vihjeiden perusteella. Jupiterin Europa-kuuhun sijoittuvan työkomennuksensa jälkeen Lumin on tarkoitus tavata Sol Marsin Harmoniassa, jossa Solin perhe asuu. Kun Lumi ja hänen Ziggy-kissansa saapuvat perille, hän saa kiireisen oloisen viestin, jossa Sol pyytää häntä tulemaan Marsin Datong-nimiseen kaupunkiin ja odottavansa tätä hotellihuoneessa. Sol ei kuitenkaan koskaan tule hotellihuoneeseen ja pian pyytääkin Lumia palaamaan takaisin Harmoniaan. Lisäksi tämä viestissään pyytää Lumia palaamaan Kuunpäivän taloon. Kuunpäivän talo on Solin ja Lumin yhteinen unelma, fantasia, johon he ovat tehneet mielikuvitusmatkoja. Kuvitelmiin uppoutumalla Lumi saattaa löytää vihjeen Solin olinpaikasta. Mutta sitten Lumi saa kuulla tapahtuneen jotain kamalaa, eikä Solin olinpaikasta tunnu löytyvän kuin vihje sieltä, toinen täältä. Onko Sol siepattu? Mihin ihmeeseen Sol on sekaantunut?

Kun suljen silmäni, olen Kuunpäivän talossa. Siellä huoneet aukeavat vaitonaisina ja puutarha odottaa. Minua, sinua. Meitä, joiden ajatukset ovat sen ainoa koti, aivan kuten sekin on ainoa koti meidän yhteisille ajatuksille. (s. 310)

Kirjassa seurataan Lumin epätoivoista etsintää, johtolankojen onkimista ja muistoihin uppoutumista. Lumin parantajan työtä avataan hiukan, ja myös kirjan kiehtovaa maailmaa valotetaan erilaisin faktatiedoin kirjeiden välissä. Ei voi muuta kuin ihailla Itärannan taitoa luoda näin ihmeellinen, mutta silti uskottava maailma siirtokuntineen ja teknologioineen. Hän on taustoittanut kaiken kirjoittamansa hyvin. Kirjan parasta antia minulle onkin itse maailma, sillä henkilöhahmot eivät minulle tulleet kovin läheisiksi ja tärkeiksi. Myönnettäköön, että toki jännitin kovasti, löytävätkö Sol ja Lumi koskaan toisiaan. Solin ja Lumin rakkaus on kuvattu kauniin, varovaisen intiimisti. Siitä nykyaikaan heijastettava erikoinen rakkaudenkuvaus tämä on, että seksiä ei kuvata oikeastaan lainkaan, vain syvää läheisyyttä. Enkä minä kyllä seksikuvauksia kirjaan kaivannutkaan.

Kuunpäivän kirjeet sisältää hyvin vahvan ilmastoon ja ympäristöön liittyvän tematiikan. Marsin asuttaneet ihmiset riistävät Maata, joka yrittää pyristellä vahingoittuneella Maapallolla. Ihmisten eriarvoisuus näkyy hyvin vahvoina luokkaeroina, ja käytännössä köyhimmät ovat jääneet asumaan Maahan tai työskentelevät esimerkiksi Kuussa. Terroristijärjestö Kivenkääntäjät ottaakin ohjat omiin käsiinsä pelastaakseen Maa-planeetan, johon kaikilla, myös Marsissa ikänsä eläneillä tuntuu olevan vielä vahva yhteys ja kytkös. 

Tiesitkö, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet  Maassa, ikävöivät sinne? Kysyin hetken kuluttua.

Olen kuullut ilmiöstä, sanoit. Lääketieteessä sitä kutsutaan alkukotisyndroomaksi. (s. 204)

Tämä kirja hämmästytti ja huikaisi minut kiehtovalla avaruusmaailmallaan, sillä olen suuri avaruusfani. Itäranta kirjoittaa myös niin huolellisen kaunista ja eteenpäin soljuvaa tekstiä, että sitä on aina ilo lukea. Kerrassaan mieleenpainuva lukukokemus!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Iltaluvut

Kirjasähkökäyrä

Tuulevin lukublogi

Kirjahilla

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Andy Weir: Yksin Marsissa

 

 



maanantai 19. lokakuuta 2020

Teemana tulevaisuus: Helsingin kirjamessut verkossa 2020 ~ Tärppejä ja vähän muutakin

Viime vuonna 2019 toteutin viimeinkin pitkäaikaisen haaveeni ja matkustin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassi kaulassani roikkuen. (Tästä linkistä voit lukea bloggaukseni aiheesta.) Tänä vuonna aikomukseni oli suunnata joko Tampereen tai Turun kirjamessuille, jotka molemmat kuitenkin peruttiin koronan takia. Mutta onni onnettomuudessa: Helsingin kirjamessut päätettiin järjestää tänä vuonna kokonaan verkossa, joten voin osallistua niihin kotisohvaltani. Kiitos järjestäjälle somevaikuttajan kutsulipusta, jolla pääsen nauttimaan koko kirjamessujen annista.

Helsingin kirjamessut ovat jo ovella, sillä tänä torstaina 22.10. ne avataan 400:n esiintyjän voimin. Teemana on tulevaisuus ja ohjelma on sekä kansallista ja kansainvälistä. Osa messulavan haastatteluista on kuvattu etukäteen ja osa lähetetään suorana 22 - 25.10. välisenä aikana. Kokoaikalipun ostaneet voivat katsoa ohjelmaa tallenteena vielä 8.11. saakka. Itsekin katson osan jälkikäteen, sillä en mitenkään ehdi ja voi katsoa kaikkea haluamaani suorana, vaikka olenkin pyhittänyt ensi viikonlopun kirjamessuiluun. Sitä paitsi kirjamessujen ohjelma starttaa jo torstaina, jolloin olen töissä.

Kirjojen ja muun oheismateriaalin shoppailu on iso osa kirjamessujen ihanuutta, joka ei voi tänä vuonna toteutua samanlailla. Kustantajilla ja kirjakaupoilla on kuitenkin messutarjouksia, joita voi löytää Helsingin kirjamessujen tapahtumasivulta 19.10. alkaen. Eli shoppailun voi aloittaa vaikka nyt heti! En ole itse vielä varma, ostanko kirjoja messualennuksin, sillä minulla on kirjoja nytkin ihan liikaa, mutta katsotaan, katsotaan...

Ohjelman helmet

Kirjamessujen ohjelmasta minua kiinnostaa luonnollisesti kaikki nuortenkirjallisuuteen liittyvä. Harmillisesti ohjelmassa on suhteellisen vähän lanu-asiaa. Siitä iso mur! Kirjakallion haastattelut haluaisin katsoa lähes kaikki, sillä niissä on todella kiinnostavat ja tuoreet aiheet ilmaisutaidon lukiolaisten haastattelemana. Nämä joudun enimmäkseen katsomaan jälkikäteen, sillä Kirjakallion ohjelmasta iso osa esitetään torstaina ja perjantaina päiväsaikaan.

Pidemmittä puheitta listaan tähän alle päiväkohtaiset tärppini ohjelmasta ilman suurempia selityksiä. (Viereistä kuvaa klikkaamalla pääset selaamaan messulehteä ja lukemaan tarkemmat kuvaukset ohjelmasta.)

Torstai 22.10

12.00-12.30 Senaatintori

Ruotsalaisen sarjakuvan tähdet: Liv Strömquist ja Moa Romanova

12.00-12.30 Töölö

Kirjakallio: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita ja Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen (Mikko Toiviainen ja Magdalena Hai)

13.30-14.00 Töölö

Kirjakallio: Ihana tyttö ja Sen pituinen se (Elina Kilkku ja Janne Saarakkala)

14.30-15.00 Senaatintori

Rikkaruoho - viimeinen kirje isälle (Otto Gabrielsson)

Perjantai 23.10.

12.00-12.30 Töölö

Kirjakallio: Unienpunoja ja Kesämyrsky (Elina Rouhiainen ja Siiri Enoranta)

13.00-13.30 Töölö

Kirjakallio: Lupa ja Runkkarin käsikirja - kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi (Sita Salminen ja Ina Mikkola)

16.30-17.00 Senaatintori

Hukkuva maa (J.P.Koskinen)

Lauantai 24.10.

10.30-11.00 Töölö

Tulevaisuuden kirjallisuus

11.00-11.30 Töölö

Tulevaisuus äänessä - äänikirjojen nousu ja tulevaisuus

11.30-12.00 Töölö

Ääni tarinalle - kertomuksia äänikirjan lukija työstä

13.30-14.00 Senaatintori

Mercedes Bentso - Totuus ja tunnustus

16.30-17.00 Esplanadi

Pimeän arkkitehti (Marko Hautala)

Sunnuntai 25.10

10.30-11.00 Senaatintori

Metoo ja BLM, miten muutokset näkyvät kirjallisuudessa? (mm. Koko Hubara)

12.00-12.30 Töölö

Suomen kirjailijaliitto esittää: Utopiaa!

12.30-14.00 Senaatintori

Kuunpäivän kirjeet (Emmi Itäranta)

12.30-13.00 Esplanadi

Vieraat (Johanna Sinisalo)

******************************

Minua kiinnostaa kuulla, aiotko sinä osallistua tänä vuonna Helsingin kirjamessuille, mikä haastattelu sinua kiinnostaa eniten vai aiotko skipata kokonaan sen takia, että et pääse aidosti paikan päälle Messukeskukseen?

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Pimeän arkkitehti: Marko Hautala

Pimeän arkkitehti: Marko Hautala. Tammi 2020.

Kansi: Mika Tuominen 

"Tästä talosta ei selviä ulos hengissä

Pimeän arkkitehti tarjoilee parasta psykologista kauhua Suomen Stephen Kingiltä. 

Nuori mies muuttaa kerrostaloon, mutta talon salaisuus paljastuu hänelle liian myöhään. Asukkaita tuntuu riivaavaan jokin.

Betonielementtejä, nauhaikkunoita, kaikuvia rappukäytäviä, mykkinä tuijottavia ovisilmiä. Vauraassa perheessä kasvanut Joni Widenius muuttaa ensimmäistä kertaa elämässään kerrostaloon ja sopeutuminen uuteen arkeen on vaikeaa. Tilannetta pahentaa tieto siitä, että talossa on asunut mies, joka on tappanut tyttärensä talon kellarissa.Unettomien öiden kasautuessa Joni alkaa kuulla ääniä pimeästä rappukäytävästä, siellä vaeltaa outoja hahmoja. Kun hän tutustuu verkossa alakerran naapuriin, hän saa kuulla, että talossa on jotain pahasti vialla. "(Tammi)
 
 
 
Oma arvio:
 
Kovasti olen odotellut Marko Hautalalta lisää kauhua sitten toissa vuonna julkaistun Leväluhdan.  Osallistun myös tänä vuonna Yöpöydän kirjat -blogin vuotuiseen Halloween lukuhaasteeseen, johon tämä Hautalan uusin kauhuromaani Pimeän arkkitehti osuu paremmin kuin hyvin. Jo kirjan kammottava kansi, joka on Mika Tuomisen käsialaa, saa aikaan kylmiä väreitä.
 
Kuivaushuoneen ikkunoista tuleva hohde paljasti hahmon juuri ennen kuin näkökenttä heilahti. Takaraivo iskeytyi kuivauslaitteen kulmaan. Hahmon ääriviivat tanssivat edessä sekavana jälkikuvana. (s. 232)
 
Kirjan päähenkilö, Joni, joka kärsii pakonomaisista haaveilukohtauksista eli MD-oireista, aloittaa ensimmäistä yliopistovuottansa isänsä ostamasta kerrostaloasunnosta käsin. Talo on neuvostoliittolaistyylinen betonirumilus, jonka asukkaatkin ovat jo suurin osa elämänsä ehtoopuolella. Heti asuntovälittäjän esittelykierroksella Joni huomaa talossa jonkin olevan pielessä. Saunatilassa hän saa mielikuviteksensa tuottaman kammottavan kuvan eteensä. Asuntovälittäjä menee vaikeaksi ja paljastaa, että talossa on vuosia sitten tapahtunut lapsenmurha, ja juuri saunatiloissa. Nainen kuitenkin vakuuttelee, että kaikki on nykyään kunnossa.
 
"Se juoksee ", Sulevi sanoi. "Se on kuollut ja juoksee silti."(s.169)

Heti ensimmäisinä öinä Joni tajuaa, ettei voi nukkua hyvin asunnossaan, koska Joni ei saa talolta rauhaa. Tuntuu, kuin talon seinissä ja viemäreissä olisi oma elämänsä. Kaiken kruunaa katolla oleva äänekäs jäähdytinlaite, josta Joni aikoo ensi kädessä kerätä talon asukkailta valituslistan isännöitsijälle. Samalla Joni voisi tutustua talon asukkaisiin. Pian hän huomaakin olevansa kylässä alakerran omituisen vanhan miehen, Sulevin luona, joka kehuskelee tappaneensa ihmisiä Afrikassa ollessaan ja vaikuttaa jotenkin epävakaalta. Hän kertoo valittaneensa yläkerran Matildalle tämän soittavan öisin musiikkia liian kovaa, mihin tyttö on vastannut, ettei saa muuten nukuttua. Joni saa lisätietoa Matildasta yläkerran Ahmedilta, joka kehottaa Jonia katsomaan tämän Youtube-videoita. Niissä ahdistuneen oloinen nuori nainen kertoo talon outouksista, ja videoiden sävy muuttuu kerta kerralta kammottavammiksi.
 
Miten outoa kuulla vaimeiden askelien kahahduksia huoneissa, joiden olisi pitänyt olla tyhjiä. Paljaan ihon kuisketta lattiaa vasten. Sellainen rikkoi jotakin perustavaa sääntöä. Kenenkään ei pitänyt joutua kuulemaan sellaista omassa kodissaan, tajuta että äänet olivat todellisia, että ne syntyivät tietoisen olennon liikkestä, että niistä ei voinut syyttää mielikuvitusta tai vesiputkia tai ajan painosta valittavia talon rakenteita. (s. 276)

Eräänä yönä Joni kuulee, kuinka rappukäytävässä joku juoksisi paljain jaloin edestakaisin. Postiluukku heilahtaa ilmavirran seurauksesta, mutta Joni ei onnistu näkemään ovisilmästä mitään. Hän on kauhuissaan, etenkin kun ovisilmä yhtäkkiä tummuu ja hän aistii jonkun hengittävän oven takana. Tästä alkaa pikku hiljaa vyöryä talon kammottavat tapahtumat, jotka jostain syystä yltyvät, kun katon viilennyslaite irrotetaan. Jonin pesuhuoneen laattojen takaa paljastuu ammottova aukko, jossa on oudon hohtavaa ainetta. Jotain on todellakin pielessä, eikä Joni voi oikein keskittyä opintoihinsa enää. Vihainen isäukko soittelee Jonille ja vaatii tätä ryhdistäytymään. Isä ei ole koskaan voinut suhtautua poikansa MD-diagnoosiin ja taipukseen jumittua haaveisiinsa.
 
Sulla on selkärangan tilalla paskaa, isä oli sanonut kolme päivää äidin kuoleman jälkeen istuessaan olohuoneessa kylpytakissa, viskilasi kädessä, kuivunutta vaahtoa suupielissä. --- Sielun tilalla, isä oli tarkentanut katse humalasta huolimatta pistävänä, läpitunkevana. Sielun tilalla pelkkää paskaa. (s. 51)
 
Perinteisten, aistinvaraisten kauhuelementtien lisäksi kauhua lietsoo erikoiset henkilöhahmot, kuten yläkerran koiraa ulkoiluttava, Jonin oven takana omituisia höpisevä iäkäs nainen, alakerran traumatisoitunut Sulevi, asunnostaan tuskin koskaan poistuva tubettaja-Matilda, joka video videolta menee yhä riutuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Itse kerrostalosta ja sen elämää huokuvista seinistään minulle tulee hieman samat tuntemukset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa lukiessani. 
 
Parhaimmillaan kyseessä oli selviytymiskeino. Fantasiamaailmat tarjosivat paikan, jossa käsitellä ahdistavia asioita. Pahimmillaan MD oli ikään kuin yksityinen virtuaalimaailma, jonne saattoi paeta vastuuta. Tällöin pienikin vastoinkäyminen tai haaste laukaisi haaveilutarpeen. (s. 88)

Päähenkilön taipumus uppoutua haaveiluun tekee lukijan epäuskoiseksi kaikesta tapahtuneesta. Monta kertaa mietin, tapahtuiko tämä nyt oikeasti vai onko Jonin vilkas mielikuvitus tehnyt tepposensa. Tämä tekee kirjasta vielä karmeamman.

En suostu tähän, Joni vakuutti itselleen. En suostu pelkäämään omassa kodissani. (s. 98)

Jälleen kerran Hautala on onnistunut kirjoittamaan oikeasti kauhean kirjan, joka sai ainakin minut hytisemään kauhusta. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 
En löytänyt vielä muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:
 

Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (Yöpöydän kirjat)

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Kansainvälinen tyttöjen päivä ~ Tyttönä olemisen säännöt: Candace Bushnell & Katie Cotugno


Tyttönä olemisen säännöt: Candace Bushnell ja Katie Cotugno. Suomentanut Kati Valli. Tammi 2020

Englanninkielinen alkuteos: Rules for being a Girl. Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto


"Hei, tyttö! Sinusta on mihin vain, kunhan noudatat paria sääntöä…

Älykäs ja viihdyttävä #MeToo-ajan romaani lukiolaistytöstä, joka kertoo rohkeasti totuuden lähentelevästä opettajastaan ja tyttöyden ristiriitaisista vaatimuksista.

Marinin elämä on hyvällä mallilla: hänellä on urheilullinen poikaystävä, ja hän toimittaa bestiksensä kanssa koulun lehteä. Tulevaisuudessa siintävät jo journalistiikan opinnot huippuyliopistossa, ja niihin Marinia kannustaa myös hänen äidinkielenopettajansa herra Beckett. Komean opettajan kehut tuntuvat imartelevilta, mutta viaton ystävyys johtaa yllättäen suudelmaan. Marin säikähtää ja potee syyllisyyttä mutta päättää lopulta ottaa asian rohkeasti puheeksi. Siitä alkaa Marinin kamppailu totuuden puolesta, sillä kaikki eivät suinkaan usko häntä! Hämmästys, pettymys ja kiukku purkautuvat paperille sanoina, jotka koulun ja maailman on aika kuulla."(Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520419844_lukun.pdf 

 Oma arvio:

Oikein hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää kaikille tytöille ja naisille! Sopivasti ehdin lukea ja postata tämän teemaan liittyvän, Sinkkuelämää-kirjoistaan tunnetuksi tulleen Candace Bushnellin ja  feministisen YA-kirjailija Katie Conugnon yhteistyössä kirjoittaman Tyttönä olemisen säännöt -kirjan, joka pureutuu nimensä mukaisesti tyttönä olemisen ja elämisen monimutkaisuuteen nyky-yhteiskunnassa. 

---Tyttö, muista tämä: Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut parempaa hetkeä olla tyttö. Voit tehdä ihan mitä vain! Voit tehdä ihan kaiken! Voit olla mitä ikinä haluat!

Kunhan vain noudatat sääntöjä. (Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Kirjassa on mukana on myös vahva #metoo-teema klassisen "opettaja-oppilas"-esimerkin kautta. Kun usein tarinoissa oppilas-opettaja-suhde etenee haaveilua pidemmälle myös oppilaan toiveesta, tällä kertaa hämmentynyt ja tarmokas Marin pistää stopin heti siinä vaiheessa, kun mukava ja tuttavallinen opettaja ylittää rajan ja suutelee tätä. Toisin käy paraikaa kuuntelemassani Kate Elizabeth Russellin romaanissa Vanessa, jossa teini-ikäisen Vanessan ja 45-vuotiaan opettajan suhde etenee seksuaaliselle tasolle.

Ja sitten muistan, että se oikeasti tapahtui. Minä olin paikalla. Voi luoja, ihan kuin epäilisin itsekin itseäni. Sairasta, vai mitä? Mutta lukiolaisen elämään liittyy niin paljon kirjoittamattomia sääntöjä - tai kentien elämään ylipäänsä - että tulen väkisinkin ajatelleeksi, mitä niistä mahdoin rikkoa, kun päädyin tähän tilanteeseen. Tytöille on niin paljon sääntöjä. (s. 64)

Herra Beckett eli tuttavallisemmin Bex on nuorekas ja komea äidinkielen opettaja, jonka perään muiden tyttöjen tavoin kuolaavat myös lukion viimeistä luokkaa käyvät, seitsentoistavuotiaat ystävykset Marin ja Chloe. Marin ei tietenkään tosissaan haaveile opettajastaan, onhan hänellä poikaystävä Jacob ja muutenkin jalat tiukasti maassa. Kun sitten Bex eräänä päivänä tarjoaa Marinille ystävällisesti kyytiä kotiin, ei Marin tästä hätkähdä. Eikä siitäkään, että törmätessään vapaa-ajalla kahvilassa he päätyvät juttelemaan pitkäksi aikaa tuttavallisesti. Marin on toki ihastunut opettajaansa, ja kun sitten eräänä päivänä opettaja pyytää Marinia käymään kotonaan, häntä hiukan ujostuttaa ja arveluttaa, mutta suostuu sitten käymään piipahtamassa. Mutta Bexin suudelma tulee kuin puskista, eikä Marin ole odottanut mitään sellaista. Hän hämmentyy ja poistuu paikalta, kun taas Bex on hyvin ihmeissään, miksi Marin reagoi sillä tavalla. Hän kun käsitti, että juuri sitä Marin halusi.

---Älä ole sellainen tyttö, joka ei voi syödä pizzaa. Ai, otat vielä pirtelönkin? Ohhoh. Oletko lihonut? Älä laihduta niin paljon, että kurvisi katoavat. Älä muutu niin kurvikkaaksi, ettet enää ole laiha. Älä vie liikaa tilaa. Terveydestäsi tässä vain on kyse.--- ( Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Marinin täydelliseltä vaikuttava elämä alkaa murentua. Jacob-poikaystävä ei ymmärrä Marinin tekemää feminististä pääkirjoistusta koulun lehteen, jonka otsikkona on "Tyttönä olemisen säännöt." Lopulta Marin katkaisee välit poikaystäväänsä. Paras ystävä Chloe alkaa käyttäytyä oudosti siitä saakka, kun Marin kertoo hänen ja Bexin lähentyneistä väleistä. Kun hämmentynyt Marin uskoutuu ystävälleen suudelmavälikohtauksesta, Chloelta ei herukaan oikeanlaista tukea, vaan tämä vähättelee Marinin tuntemuksia ja vihjailee ehkä kyseessä olleen väärinkäsityksen. Chloe alkaa viihtyä muiden kuin Marinin seurassa. Lopulta Marin ei enää kestä, kertoo vanhemmilleen tapahtumista ja marssii rehtorin luokse. Lopputulos ei ole kuitenkaan toivotunlainen: rehtori on epäileväinen, johtokunta vapauttaa Bexin syytöksistä näytön puutteen vuoksi ja Beckett saa jatkaa työtään opettajana. Marinia ahdistaa, etenkin kun opettajan käytös on muuttunut hyvin kylmäkiskoiseksi, ja kummasti Marinin aineista alkaa tulla huonoja arvosanoja perusteetta.

---Älä ole helppo. Älä anna noin vain. Älä ole liian siveä. Älä ole kylmä. Älä ehdota pojalle pelkkää ystävyyttä. Älä ole epätoivoinen. Älä anna hänen mennä liian pitkälle. Älä anna hänen ymmärtää liikoja. Älä syytä häntä yrittämisestä. Älä kulje yksin pimeällä. Mutta ota iisisti! Stressaaminen on turhaa. Hymyä huuleen! --- (Tyttönä olemisen säännöt, kirjoittanut Marin Lospato, s. 67)

Marinilla on myös huoli hoitokodissa asuvasta mummostaan, jolla on alkanut olla dementian oireita. Mummo on hänelle hyvin rakas esikuva ja tukija, jonka luona Marin vieraileekin säännöllisesti. Onneksi Marin tutustuu ahdinkonsa aikana isokokoiseen lacrossepelaajaan Gray Kendalliin, johon hän suhtautuu hyvin ennakkoluuloisesti siihen saakka, kunnes tämä liittyy Marinin perustamaan feministiseen lukupiiriin ja osoittautuu hyvin feministishenkiseksi nuorukaiseksi. Gray on mielestäni ehkä vähän liiankin käsikirjoitettu tilauksesta eräänlaiseksi esimerkkitapaukseksi Marinin tarinaan: kahden naisen kasvattama joka tytön unelmapoika, joka ymmärtää naisia täydellisesti, muistaa hokea joka käänteessä Marinille "tiedän, ettet tarvi minun suojeluani, mutta...", suhtautuu täysin oikealla tavalla Bex-tapaukseen, ei yritä kähmiä Marinia ja on muutenkin vähän liiankin hyvää ollakseen totta. Marinilla on tukenaan toki myös vanhempansa, jotka suhtautuvat vakavasti Beckettin tekemään virheeseen. 

Mieleeni välähtää yksi kirkas ajatus: Älä aina ole niin kunnollinen. (s. 195)

Tyttönä olemisen säännöt on viihdyttävä ja nopealukuinen kirja, jonka vakava teema kuitenkin nostaa sen hienosti esille YA-kirjojen joukosta. Kirjasta tulee mieleen Mathieun vuonna 2018 suomeksi ilmestynyt nuortenkirja Näpit irti! koulun pukeutumissääntöineen ja pamfletteineen, mutta tämä Bushnellin ja Cotugnon kirja on ehkä hiukan kevyempi ja valoisampi. 

Näin tyttöjen päivänä kirja on omiaan muistuttamaan ja kannustamaan nuoria pitämään kiinni rajoistaan ja tuomaan rohkeasti äänensä kuuluville, vaikka seuraukset eivät aina heti olisikaan toivotunlaiset. Marinin tarina tuo esiin hienosti sen, miten helposti tyttö tai nainen saa syyllistämistä osakseen, kun ilmoittaa häirinnästä. Ja miten helposti sitä alkaa epäillä itseään: "olinko liian vihjaileva, hymyilinkö liikaa, flirttasinko tahtomattani, ja jos flirttasin, eikö se sitten ollut omaa syytäni, että niin tapahtui?" Varmasti moni samaa kokenut lukija samaistuu päähenkilön hämmentyneisiin ja itseä epäileviin ajatuksiin ja tuntemuksiin.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?

Juno Dawson: Mallikappale

 

Lisää blogini #metoo-teemaisia bloggauksia löydät täältä:   

https://adelheid79.blogspot.com/p/blog-page_3.html

Suosittelen myös katsomaan For YA -kanavan vinkkausvideon kehosuhteesta kertovista nuortenkirjoista:

https://youtu.be/oN30BIvrfdc

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Korento: Anne-Maija Aalto

 Korento: Anne-Maija Aalto. Otava 2020

Kansi; Johanna Junkala
 
"Vavahduttava, loisteliaasti kerrottu tarina vastarinnasta eriarvoisessa yhteiskunnassa.

Kaksi nuorta naista, Satomi ja Mai ovat aina pitäneet yhtä. He ovat syntyneet internointikylään saarella, jota ennen vesien nousua kutsuttiin Japaniksi. He ovat ulkokansalaisia joiden tarkoitus on palvella kokokansalaisia.
Hyvinä iltoina he menevät yhdessä merenrantaan kahlaamaan. Se heillä sentään vielä on, vaikka heiltä vietäisiin kaikki muu.
Sitten komentaja Rafikov vie Main mukanaan Nymfiksi.
Eikä Satomi voi enää vain odottaa.

”Nyt seison tässä ja sisältä minä ratkean, noin vain. Ajattelen vain loppua.”(Otava)"

 Oma arvio: 

Jos jonkun kirjan kansi saa haukkomaan ihastuksesta henkeään, se on tämä! Johanna Junkala on loihtinut tälle Anne-Maija Aallon järjestyksessään toiselle romaanille Korento uskomattoman kauniin, kimmeltävän ja mieleenpainuvan kannen, joka on synkassa kirjan nimen - ja juonen kannalta erittäin keskeisen symbolin kanssa. En jaksa painottaa tarpeeksi kansikuvan tärkeyttä: se on kuin avain kirjan sisuksiin, se luo lukijalle etukäteen mielikuvia kirjan sisällöstä. Siksi monesti harmittaa, jos oikein hyvässä kirjassa on kökkö kansitaide. 

Aallon vuonna 2016 ilmestynyt reaalimaailmaan sijoittuva esikoisromaani Syvään veteen teki minuun vaikutuksen herkällä surun kuvauksellaan. Sana herkkyys ja kielen kauneus löytyy myös tästä dystopiseen maailmaan sijoittuvasta Korennosta, jossa on esikoisteoksen lailla vesi hyvin tärkeänä elementtinä.

Kun olimme vain vuoden ikäisiä, he leikkasivat pehmeän vauvaihomme auki ja upottivat niskaamme omat tunnistesirunsa. Siru on ihon alla piilossa, mutta arpi muistuttaa aina, että meihin on laitettu jotakin ylimääräistä. (s. 14)

Kirjan tapahtumapaikkana on saari, jonka tunnemme nimellä Japani, mutta joka kirjan maailmassa tunnetaan  Itäisten kauppaliittojen Unionin kolmantenatoista siirtokuntana. Merenpinnan nousun jälkeen  ulkokansalaisiksi nimetyt on siirretty näihin siirtokunnan internointikyliin, jossa myös kirjan minäkertoja, 17-vuotias Satomi asuu yhdessä sokeutuneen isänsä kanssa. Kylässä eletään köyhyydessä ja sairaudet vievät heikommat mennessään. Lapset lähetetään jo nuorina työhön ruokapalkalla Unionin tehtaisiin, joissa työolot eivät ole kovinkaan kummoiset. Japanin kieli on kielletty kieli, kaikkien on puhuttava Unionin kieltä. Vartijat seuraavat, ettei minkäänlaista kapinahenkeä pääse syntymään, sillä muistissa on yhä ulkokansalaisten vastarintaliikkeen, tombon, kapina, joka vei myös Satomin äidin hengen.  Hän saa tietää tästä, kun eräänä päivänä hänen isänsä vie tyttärensä luolaan, jonka seinällä on tombon symboli, korento.

"Korennot ovat selviytyneet kaikesta. Se on minusta ihmeellistä. Niitä on ollut tässä maailmassa satoja vuosia. Kuvittele sitä, Satomi. Ne ovat eläneet ja sopeutuneet, selvinneet kaikista suurista muutoksista. Me halusimme itseemme edes hieman niiden elinvoimaa ja rohkeutta. Siksi aloimme kutsua vastarintaliikettä nimellä tombo. Se tarkoittaa vanhalla kielellä sudenkorentoa." (S.58)

Satomilla on rakas sydänystävä Mai, jolla on enemmän sisaruksia kuin Satomilla. Koska heidän perheessä on jatkuva puute ruuasta ja sairaudet on viedä nuorimmaisen hengen, Mai on täysi-ikäisenä suostunut lähtemään kaupunkiin korkea-arvoisen komentaja Rafikovin Nymfiksi. Nymfit on kuvattu kirjassa moderneiksi geishoiksi, seuraneideiksi,  mutta todellisuudessa he ovat jalkavaimoja. Asetelmasta tulee minulle heti mieleeni Atwoodin Orjattaresi, jossa hedelmälliset naiset lähetetään arvovaltaisiin perheisiin synnytyskoneiksi. Ulkokansalaiset tosin eivät voi tehdä lapsia, sillä heidät on tehty hedelmättömiksi, mutta muuten he Nymfiksi jouduttuaan (vaikka ketään ei siihen pakoteta, olosuhteet kuitenkin usein pakottavat suostumaan, sillä perheet saavat Nymfi-tyttäristä paremmat ruoka-avustukset) saavat viihdyttää isäntäänsä myös seksuaalisesti.

Lupaan itselleni, että minä teen siitä vielä totta. Minä vien meidät pois. Levitän kämmeneni meidän saaremme ja uuden suurmantereen välille. Avaan sormeni niin auki kuin saatan.

Kaksi kämmenenleveydellistä vettä. Se ei ole vähän, mutta ehkei kovin paljoakaan. (s.67)

Satomin elämä romahtaa Main lähdettyä, sillä heidän ystävyytensä on ollut hyvin intensiivinen ja syvä. Jäljelle jää vain Main salassa antama vanhan Japanin kartta, jota Satomi säilyttää visusti piilossa muiden rannalta löytämiensä aarteiden joukossa. Ystävykset ovat lapsuudesta asti vannoneet vielä joskus pakenevansa saarelta, mutta Mai on se, joka luopui ensiksi ajatuksesta. Satomin elämä jatkuu internointikylässä selviytyessä päivästä toiseen. Hän takaa perheelleen toimeentulon käymällä töissä ja isä hoitaa rakkaudella vaalimaansa puutarhaa. Main isoveli Eisuke toimii jonkinlaisena lohtuna Satomin surussa, mutta kukaan ei voi saada niin isoa sijaa hänen sydämessään kuin Mai. Kun Satomi pääsee myymään puutarhansa omenoita kaupungin markkinoille, hän saattaa päästä näkemään vilaukselta Main, sillä Nymfit tuodaan usein sinne näytille. Mutta onko kohtaaminen sellainen, josta Satomi on haaveillut? Mitä he ovatkaan tehneet Maille!

Aika on kummallinen käsite. Nyt, silloin. Miten tuo hetki rannalla voi olla menneisyyttä, kun saatan aivan selvästi nähdä meidät tuolla vesirajassa kahlaamassa? Ajattelen, että ehkä nykyhetki ja menneisyys limittyvät, ehkä ne voivat olla olemassa yhtä aikaa. (s. 310)

Koska kyse on dystopiasta, Unionin ja internointikylien väliset jännitteet etenevät hiljalleen nousevaan kapinaan. Satomi saa apua Main pelastamiseen ja suunnitelmiin saarelta pakenemiseen yllättävältä taholta, sillä hänen isänsä parantajan kyvyistä on sana kiirinyt. Kirjan lopussa meinaan järsiä kynsinauhani verille, sillä niin tiivistunnelmaiseksi tapahtumat etenevät. Ehtiikö Satomi ajoissa sovittuun paikkaan? Pelastuuko Mai hirviömäisen komentajan kodista? Kohtaavatko ystävykset enää koskaan?

"Mikä antaa meille oikeuden lähteä kun kaikki muut joutuvat jäämään?" (s. 285)

Kirja loppu on minulle hyvin yllättävä ja ennalta-arvaamaton. Olen hetkisen ajan jopa hienoisen pettynyt, mutta tarkemmin mietittyäni sopivan avoimeksi jäänyt viimeinen luku jättää kirjan sopivan arvoitukselliseksi ja säilyttää loppuun asti pahaenteisen tunnelman, muttei syö kaikkea toivoa. Kirjan tunnelmasta tulee mieleeni hyvin vahvasti Emmi Itärannan Teemestarin kirjan tunnelma ja henki. Anne-Maija Aalto kirjoittaa kaunista tekstiä ja lukiessani halusin viipyillä mahdollisimman kauan sen tunnelmassa:

Syksy saapuu vähitellen iltojen aikaisessa hämärässä kuin mustaviittainen nainen vuorten yli. Se heittää punertavia hiuksiaan ja tanssii, tuo tullessaan ensimmäiset kuurat ja puhaltaa viileitä tuulia punaisena ja keltaisina hehkuvissa vuorenrinteen metsissä. (s. 109)

Nuorten naisten, Satomin ja Main, ystävyys on kuvattu niin kauniisti, etten ole pitkään aikaan moista syvällisyyttä kokenut. Pelkäsin hetken, että Satomin ja Eisuken välinen orastava ystävyys ja pienoinen romanttinen vire vie liikaa huomiota tarinasta, mutta onneksi se pysyy sopivan pienenä.  Japanin saarelle sijoittuva dystopinen maailma on erikoislaatuinen ja kiehtova ja juoni pysyy eheänä alusta loppuun saakka. Vaikka kirjan yhteiskunta ja sen valtarakenteet on sepitteellisiä, on niissä heijastuskohtia niin historian siirtomaavaltojen aikoihin kuin nykypäivän pakolaisten ja muiden vähemmistöjen asemaan. Korento sisältää myös hyvin samantyyppisen vahvan (nuoren) naisen asemaa käsittelevän teeman kuin tänä vuonna ilmestynyt Kim Liggettin Armonvuosi.

Kirjaa suosittelen ehdottomasti aikuislukijoillekin, eli suotta kavahtaa tätä, vaikka onkin nuortenkirjaksi luokiteltu. Nuorille, iältään 15+ lukijoille tämä sopii, jos on lukenut hieman jo ennestään, eli ihan ensikirjaksi vähän tai ei lainkaan lukeneelle en tätä kouraan tyrkkäisi. 

Uskon ja toivon, että Korento löytyy tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokaslistalta!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kim Liggett: Armonvuosi

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 

 
Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen

tiistai 22. syyskuuta 2020

Päivitys Twilight-sarjaan

 Luin Stephenie Meyerin Twilight-sarjan lisäosan Keskiyön aurinko. Kuvaa klikkaamalla pääset blogiarviooni tästä ja sarjan kaikista muistakin osista.



sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Kaunis ilma kuolla: Veera Salmi

 Kaunis ilma kuolla: Veera Salmi. Otava 2020


"Kirja kuin roadmovie etenee kaasu pohjassa kohti väistämätöntä.

Poika, jolta kaikki on hajonnut.
Tyttö, jonka kaikki ovat tuominneet.
Auto, joka ei kuulu kummallekaan.
Yhteinen pakomatka, jolla ei ole muuta päämäärää kuin kuolema.
Ensin heitä ajavat takaa muistot, sitten poliisit."(Otava
 
Oma arvio:
 
Kirja, jonka alussa mainitaan kuolema, antaa heti lukijalleen vihiä, ettei kirja ole mikään hempeimmästä ja kevyimmästä päästä aiheeltaan. 
 
Chevroletin tunnuslause on: Find new roads.
Siitä tuli minun tunnuslauseeni. (s. 31)
 
Kirjan toinen päähenkilöistä ja minäkertojista, Leo, paljastaa heti kirjan alussa kuolevansa neljän kuukauden kuluttua kirjan tapahtumien alusta. Miten hän sitten voi kertoa tarinaansa, haudan takaako kummituksena? Sepä onkin suuri arvoitus. Hän paljastaa myös sen, että toinen keskeisistä henkilöistä, Israel, on se, joka suunnitteli kuolevansa. 
 
Minulla oli jonkin aikaa sellainen luulo, että biologinen äitini joutui vankilaan varastettuaan päiväkodin eteisestä vieraan lapsen kurahansikkaan. Mutta niin ei kuitenkaan ollut. Äiti joutui vankilaan siksi, että oli siirtänyt tililleen 80 000 euroa yrityksestä jossa työskenteli.
Olin silloin viisi. (s. 28)
 
Leo ja Isra esittäytyvät lukijalle vuorotellen omissa luvuissaan. Leo on joutunut seilaamaan sijaisperheestä toiseen äitinsä jouduttua vankilaan talouspetoksesta. Pilvitutkijaksi itsensä nimittänyt isä on antanut pojalleen vanhan Omega Speedmaster  -kellon ja vannottanut, ettei tätä saa hukata. Kellosta tuleekin hyvin keskeinen symboli läpi koko kirjan. Leolla on hankaluuksia hillitä raivonpuuskiaan, minkä vuoksi sijaisperheet on vaihtuneet useaan otteeseen. Kun raivo iskee, hän haluaa rikkoa tavaroita, oli ne sitten katulamppuja tai sijaisperheen astiastoja. Viimeisimmässä sijaisperheessä nro 5 puhutaan kotikielenä saksaa ja perheen samanikäinen tytär hämmentää Leon suutelemalla tätä ja myöhemmin tekee hyvin ilkeän tempun. 
 
 
Mommyn kylmä katse jäädyttää mut.
Ollaan pakkasen puolella, sanotaan, mutta en tiedä sopiiko se tähän.
Mommy ei koske hiuksiini enää.
Hän ei sano, että korjataan vähän ripsiä.
Ei laita mulle ruokaa vaikka sanon että on nälkä.
Mommy ei lue mun ajatuksia enää.
Ei kysy mitä ajattelen, kun oon vaan hiljaa. (s. 84)

Isran perhe on tullut aikoinaan Suomeen Marokosta. Isralla on ollut hyvä ystävä Rina, joka on kuitenkin yhtäkkiä vieraantunut hänestä, varsinkin sen jälkeen, kun somessa levisi video Rinan poikaystävän Oceanin kuolemasta. Isra oli samassa autossa, kun hänen Mustaf-enonsa päätti tehdä äkkijarrutuksen, jonka seurauksena takapenkillä Isran kanssa istunut Ocean lensi tuulilasin läpi ja kuoli välittömästi. Mutta mitä tapahtui autossa ennen sitä? Miksi Mustaf teki tällaisen ratkaisun? Nyt kaikki kuitenkin tuntuu vihaavan Israa, ja Isra haluaisi vain kuolla. Mutta sitä ennen hän haluaa nähdä Ähtärin pandat. Hän saa yllättävän liittolaisen Leosta, joka myrkkyyntyy omaan sijaisperheeseensä ja omaan elämäänsä niin, että suostuu lähtemään vauhdikkaalle road tripille kiehtovan Isran kanssa.
 
Me kaksi, irtonaisina ja irtolaisina, pyörällä, pyörällä päästä. (s. 98)

Kirja on juoneltaan nopealentoinen ja muutenkin sujuvalukuinen. Teksti on hyvin puhekielistä ja vilisee finglishiä, mikä jakaa mielipiteeni kahtia. Jos nuortenkirjan minäkertoja on nuori, on toki luontevaa, että kirjan kieli on puhekieltä. Toisaalta toivoisin, ettei yleiskieli katoaisi kokonaan nuortenkirjoistakaan, sillä se toimii ihan yhtä hyvin. Repliikeissä voi sitten olla mitä vaan. Vaikka kirjassa käsitellään melko ahdistavia aiheita, ei se ole niin masentava kuin luulisi, vaan toivoakin on. Leon ja Isran rakkaustarina ei nouse niin pintaan, että se tekisi kirjasta romanttisen, mutta tuo mukavaa lisää muun synkkyyden, vauhdikkuuden ja tunteikkuuden keskelle. Välillä kirja tuntuu hieman sekavalta, koska kaikkea ei paljastettu heti kerralla, ja minun piti hieman kelailla taakse päin pysyäkseni kärryillä. 
 
Minä olisi halunnut olla se syy, jonka vuoksi oltiin lähtemättä ja kuolematta. (s. 113)
 
Kaunis ilma kuolla on ihan mukaansatempaava välähdys kahden kovaonnisen nuoren elämästä. Se on tarina valinnoista, haaveista, kulttuureista, aikuistumisesta, ystävyydestä, rakastumisesta ja elämän hauraudesta. Kaikesta traagisuudestaan huolimatta valitettavasti Leon ja Isran tarina ei herättänyt minussa suuria tunnekuohuja, vaan jätti minut melko kylmäksi. Elokuvana tämä tarina voisi toimia oikein mainiosti, "vink vink".
 
Arvosanani 3,5
 
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
 
Muissa blogeissa: 
 
En löytänyt muita bloggauksia
 
Samantyylistä luettavaa: 
 
 
Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:
 
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä
 
Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:
 
A Book with a great first line