torstai 6. toukokuuta 2021

Päivitys Amerikan kuninkaalliset -sarjaan

 Luin Katherine McGeen Amerikan kuninkaalliset -duologian toisen osan Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti. Kuvaa klikkaamalla pääset molempien osion arvioon.



maanantai 3. toukokuuta 2021

Maata jalkojen alle: Elizabeth Acevedo

Maata jalkojen alle: Elizabeth Acevedo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): Clap when you land. Kansi: Bijou Karman (kuvitus), Erin Fitzsimmons (suunnittelu)

"Terävä romaani surusta, anteeksiannon vaikeudesta ja katkeransuloisista ihmissuhteista
 

Camino Rios asuu Dominikaanisessa tasavallassa ja haaveilee lääketieteen opinnoista New Yorkissa. Newyorkilainen Yahaira Rios puolestaan ei ole puhunut isälleen sitten edelliskesän, jolloin hän sai tietää tämän toisesta vaimosta.

Camino ja Yahaira saavat kuulla olevansa sisaruksia, kun heidän isänsä menehtyy lento-onnettomuudessa. Juuri kun he luulevat menettäneensä kaiken isästään, he löytävät toisensa. Isän kuolema paljastaa kipeät totuudet sekä rakkauden, jonka hän jakoi meren kaksin puolin." (Karisto)

Oma arvio:

Elizabeth Acevedo on tällä hetkellä yksi suosikki YA-kirjailijoistani. Hän on onnistunut vakuuttamaan minut aiemmin ilmestyneillä teoksillaan Runoilija X ja Kaikilla mausteilla, jotka molemmat esittelevät täysin erilaisen nuoren naisen arjen ongelmineen, mutta joista molemmista huokuu vahva #metoo-henki sen puskematta kuitenkaan liikaa silmille. 

En tiennyt tämän uusimman säeromaanin juonesta oikeastaan mitään, sillä kirjan takakannessa ei siitä paljasteta paljoakaan (kustantajan sivun kuvauksessa taas juonen pääydin paljastuu.) Olikin mielenkiintoista tehdä itse ne oivallukset juonesta, jotka ovat hyvin keskeisiä tässä romaanissa. Se oli helppoa, mutta kuitenkin palkitsevaa lukukokemukseni kannalta. 

***Huom: Kerron juonesta tässä postauksessa oleellisia asioita, joten jos haluat lukea romaanin yhtä tietämättömänä kuin minä, en suosittele jatkamaan tämän pidemmälle.***

Kirjassa esitellään kaksi 16-vuotiasta nuorta naista, joiden yhteyttä toisiinsa ei heti alussa paljasteta, mutta jonka lukija arvaa melko pian tarinan edetessä. Camino asuu Dominikaanisessa tasavallassa parantaja-tätinsä, Tíansa, kanssa, on menettänyt äitinsä denguekuumeelle,  rakastaa isänsä lailla uimista meressä (hänellä on samanlainen punainen uimapuku kuin Baywatch-sarjassa), haluaa isona lääkäriksi, pelkää parittajaa nimeltä El Cero (jolle Papi maksaa säännöllisesti siitä, että jättäisi hänen tyttärensä rauhaan) ja odottaa New Yorkissa työskentelevää isäänsä, Papia, taas kesäksi kotiin. Aivan kuten joka vuosi. 

Rakastinko shakkia?

Minä pelasin sitä.

 

Mutta rakastinko? Niin kuin rakastan

katsella meikkausvideoita?

 

Rakastinko, niin kuin rakastan

sanoa Drelle jotakin

 

yllättävää, & hänen naurunsa on kuin Vesuvius - 

purkaus, joka järkyttää & järisyttää (s. 93)


Yahaira asuu New Yorkissa äitinsä ja isänsä kanssa. Yahaira on lahjakas shakissa, mutta lopetti sen pelaamisen jokin aika sitten, kun sai tietää isästään ikävän asian. Tämän jälkeen hänen ja Papin välit ovat olleet vaitonaiset, sillä shakki oli suuri yhdistävä tekijä heidän välillään. Yahairan naapurissa asuu tyttö nimeltä Dre, joka aluksi oli vain naapuri ja ystävä, mutta josta tuli jotain paljon enemmän. Yahaira on paennut usein Dren ja tämän isänsä luokse, vaikka se loukkaa hänen äitiään - eikö Mamín ruoka kelpaa? Yahairan isä lähtee taas kotimaahansa Dominikaaniseen koko kesäksi. Aivan kuten joka vuosi.

 

Papi oppi uimaan vedessä, joka tahtoi tappaa.

Ei se toinen valtameri voi tästä erota, ei sen pitäisi erota. 

Jos siihen joku pystyy - sukeltamaan & nousemaan pinnalle elossa - 


niin mies, joka on harjoitellut temppua ikänsä. (s.40)

 

Yahaira siis tietää jo isänsä salaisuuden, mutta Caminolla ei ole aavistustakaan isänsä toisesta perheestä New Yorkissa. Joka vuosi Camino on anellut isäänsä ottamaan hänet mukaansa New Yorkiin, jotta tämä voisi hakea Columbian yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Joka kerta isä on mumissut jotain epämääräistä oleskeluluvista. Mutta nyt isän lentokone ei koskaan laskeudu Dominikaanisen lentokentälle, sillä kyseinen kone on syöksynyt tuhoisasti mereen. Nyt sekä saarella että New Yorkissa on eri tavoin surua ja järkytystä käsittelevät tyttäret, vaimo ja täti. Dominikaanisessa Papia suree koko yhteisö. Caminon turvallisuus saarella on nyt myös uhattuna, sillä kukaan ei enää maksa El Cerolle. Tämä alkaa seurata Caminoa, tuijottaa merkitsevästi ja vihjailla tämän tarvitsevan miestä. Camino ei voi enää nauttia intohimostaan uimisesta. 

 

El Cero istuu toisen baarin pihassa sinisissä sortseissaan,

katse seuraa minua, kun lähestyn. Mies on

jonkin verran vanhempi kuin minä, silti Papia nuorempi,

 

& tiedän, että siitä, kun täytin kolmetoista,

Papi maksoi El Cerolle vuosimaksua, jotta mies jätti minut rauhaan.

Silti olen kuukausia vaistonnut vaanivia katseita. (s. 56)

 

Väistämättä isän kaksoiselämä alkaa paljastua kaikille osapuolille. Papi halutaan haudata synnyinmaahansa Dominikaaniseen, mutta tämän vaimo ei halua matkustaa saarelle missään nimessä. Yahairasta se ei ole reilua, joten hän päättää tehdä omat ratkaisunsa. Avuksi hän tarvitsee uuden sisarensa, johon hän suhtautuu yhtä aikaa uteliaasti mutta myös hyvin hämmentyneesti. Caminolla on enemmän hampaankolossaan, sillä hänet on jätetty saarelle uuden perheen vuoksi eikä hän ole saanut nauttia papinsa seurasta kuin kesäisin. Siksi hän ei ole alkuun kovin suopea sisarelleen. Hän kuitenkin tajuaa, että uuden perheen korvausrahojen turvin hän voisi toteuttaa tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Kumpikaan ei sano mitään.

Näytöllä - niin ettei hän näe kättäni -

seurailen sormella hänen leukansa linjaa. (s. 276)

Maata jalkojen alle on uskomattoman monisyinen säeromaani. Se käsittelee tuhoisan lento-onnettomuuden ympärille rakentuvaa perhetragediaa, jossa perheen isä on elänyt kaksoiselämää vuosikausia, mikä paljastuu kunnolla vasta tämän menehdyttyä. Se kertoo kahden hyvin erilaista elämää elävän sisaruksen elämää: Toinen joutuu pelkäämään naiseutensa vuoksi, sillä saaren parittajat vaanivat nuoria naisia hoteisiinsa, kun taas toinen elää turvallisempaa elämää suurkaupungissa, mutta on silti onneton saadessaan tietää, ettei isä olekaan sitä, mitä hän on luullut tämän olevan. Sisarukset huomaavat, että he kumpikin muistuttavat toisiaan Papista, niin ulkonäöllisesti kuin tekemistensä kautta: Camino ui yhtä hyvin kuin isä, kun taas Yahaira on shakkimestari isän tapaan. He kumpikin rakastavat samaa miestä, joka on hämmennyksissään yrittänyt olla hyvä molemmille.

Tiedän, että Papin jäännökset ovat siellä täällä ympärillämme.

Tässä jäljelle jääneiden arjessa. (s. 295)

Alkutakeltelun jälkeen en voinut laskea tätä kirjaa käsistäni. Ainoa asia, mikä tässä häiritsi, oli toistuvat &-merkit ja-sanojen tilalla. Todella häiritsevä (ja turha) ratkaisu, mutta kyllä siihen tottui jossain vaiheessa.

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, miten halusi rakentaa romaaninsa tapahtumat lentoturman ympärille muistaen traagista tapahtumaa vuodelta 2001, kun lento numero AA587 syöksyi maahan New Yorkin Queensissa ja aiheutti valtavan sururyöpyn Dominikaanisessa tasavallassa. Hän kertoo myös kuulleensa salattuja tarinoita miehistä, joilla oli perhe sekä saarella että mantereella. Alkuteoksen nimi Clap when you land viittaa siihen, miten koneessa yhä taputetaan sen laskeuduttua onnistuneesti maan kamaralle.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

Kirjahilla 

 

Samantyylistä luettavaa: 

Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla, Runoilija X

 

 Ruksaan Booklist Queen -haasteesta kohdan:

Longer than 400 pages 

Vahvat naiset -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Naiskirjailija jonka pitäisi olla tunnetumpi (suomessa)

Popsugar haasteessa merkitsen kirjan kohtaan:

A Book set in multiple countries (no okei, kahteen maahan sijoittuu)



lauantai 24. huhtikuuta 2021

Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila

 Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila. WSOY 2021.

Kansi: Riikka Turkulainen

"Mitä jää jäljelle ystävän kuoleman jälkeen?

Eloonjäämisoppi ja Järistyksiä-teoksillaan vakuuttanut Riina Mattila kirjoittaa jälleen rohkeasti vaikeasta aiheesta: kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja itsemurhasta. Nuortenromaani kertoo ystävyydestä, jonka kolmanneksi pyöräksi sairaus kiilaa.

Vilja ja Joel ovat erottamattomia. Kun parhaan ystävän mieli muuttuu yhä useammin mustaksi ja vuoroin impulsiiviseksi ja arvaamattomaksi, varmistuu diagnoosiksi F31: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairaus vie Joelin lopulta kokonaan. Viljan elämän on silti jatkuttava.

Mattila kirjoittaa nuortenromaanissaan rankasta aiheesta sievistelemättä ja koskettavasti. Teksti tulee iholle ja ravistelee, mutta tarjoaa myös samastumispintaa ja toivoa, josta ottaa kiinni."(WSOY)
 

Oma arvio:
 
En tiedä, olisiko ollut parempi, mitä vähemmän olisin tiennyt kirjan aiheesta ja teemoista ennen kuin olisin lukenut sitä. Riina Mattilan kolmas romaani, Silmät avatessa on edelleen pimeää, paljastaa jo takakansitekstissään ja kustantajan kuvauksessa, että Vilja menettää ystävänsä tämän sairaudelle ja että kirjassa tulee olemaan itsemurha. Silloin ei voi lukijalle enää tulla järisyttäviä yllätyksiä, vaan voi vain valmistautua tulevaan.  
 
Ajattelin, että tulisin kuivailemaan kyyneleitä lukuprosessin aikana näin rankkojen asioiden vuoksi, mutta silmäkulmani pysyivätkin kuivina. Johtuiko tämä sitten siitä, etten päässyt juuri yllättymään asioiden lopullisesta käänteestä? Aloin jo harkita vakaasti, etten enää lue ikinä kirjojen kuvauksia, vaan tartun niihin sokkona (mikä onkin vaikeammin toteutettava asia, kun kuitenkin haluan valita kirjat, joita luen...) Myönnettäköön kuitenkin, että kirjan loppu oli minulle(kin) melko rankkaa luettavaa.

Jos on tyhjää, sitten on tyhjää, eikä tyhjästä saa täyttä, vaikka miten yrittäisi. (s. 94)

Kirja jakaantuu kuuteen osaan: ennen, mania, masennus, poissa, jälkeen ja lopuksi. Täysi-ikäiset Joel ja Vilja ovat olleet ystäviä lapsesta saakka, kuin paita ja peppu. Joelilla menee hyvin: hän menestyy koulussa, hänellä on lisäksi työ ja nätti Juulia kiinnostuu hänestä. Vilja ei ole koskaan kiinnostunut Joelista sillä lailla, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta pojat. Silti Juulian ja Joelin seurustelu kaihertaa hieman Viljan mieltä.
 
Vilja muistaa aina ajatelleensa, että hän sopi Joeliin ja Joel sopi häneen. Enää hän ei ollut aivan varma. Joel oli alkanut rakoilla tavoilla, joita Viljan oli vaikea ymmärtää. (s. 44)

Pian Vilja kuitenkin panee merkille, että Joelilla menee hiukan turhan lujaa. Hän vetää baarissa mieluiten överit kuin vajarit, lähettelee maanisia viestejä keskellä yötä ja on jotenkin levoton. Ensimmäinen kohtaus Viljan nähden on järkyttävä. Tämän jälkeen Vilja juttelee Joelin äidin kanssa ja molemmat ilmaisevat huolensa Joelin käytöksestä. Ei kai ole ihan oikein, että tyyppi valvoo yöt tehden vatsalihasliikkeitä ja vuoroin karjuu kippuralla sitä, kuinka turha hän on maailmassa? Juuliakin huolestuu, kun Joel vetää baarireissulla jälleen kerran järkyttävät kännit ja romahtaa sitten täydellisesti. Hän joutuu soittamaan harmistuneen Viljan apuun. Viljan ja Joelin vanhempien intervention jälkeen Joel suostuu terapiaan, vaikka ei usko, että hänessä olisi mitään vikaa.
 
"Mistä minä aloin, minne minä päätyn?" (s. 74)

Kun Joel saa viimein diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, hän alkaa tarkastella elämäänsä uudelleen. Onko hän koskaan ollut oma itsensä, ja mitkä teot ovatkin olleet sairauden aiheuttamia? Välittääkö hän edes oikeasti Juuliasta? Otteet Joelin muistikirjasta valottavat Joelin ajatuksia yhtä aikaa karulla ja herkällä tyylillä. Samalla Viljan ajatukset ovat ristiriitaisia: hänellä on huoli ystävästään, mutta välillä hän ei vain jaksa ja tarvitsee aikalisää Joelista ja tämän sairaudesta. Vilja ei tiedä, että Joel on jo tavallaan päättänyt luovuttaa. He eivät enää pääse viettämään yhdessä tämän yhdeksäntoistavuotissynttäreitään, kun Vilja saa kuulla kammottavat uutiset.
 
Niin mun on ajateltava.
Että sä vaan lakkasit välittämästä. 
Kaikki muut vaihtoehdot tuntuu liian kipeiltä. (s. 149)

Mattila kirjoittaa lopuksi, että kirja pohjautuu hänen omiin kokemuksiin ja omaan henkilökohtaiseen menetykseen. Se on aistittavissa muuten fiktiivisen kirjan sivuilta. Joelin tarina tuntuu uskottavalta, ja siksi niin kamalan karulta. Viljan tunteitakin käydään lävitse tarinan edetessä. En tiedä, onko tietoisesti valittu kuitenkin kirjaan hän-kertoja, ettei Vilja olisi liian suuressa roolissa, vaan tasapaino säilyy aika tasan Joelin ja Viljan näkökulmissa. Myös Joelin äidin Leilan näkökulma esiintyy muutaman kappaleen verran, mikä tuo mukavasti perspektiiviä tapahtumiin.

Minä koin eniten samaistumispintaa Viljan ja Joelin ystävyydessä. Paras ystäväni lapsuudesta asti on poika, jonka kanssa pidämme yhä yhteyttä - harvoin mutta kuitenkin. Jotenkin samaistuin tämän ystävysparin kanssakäymisiin ja ikuisesti vahvaan siteeseen erittäin hyvin. Ystävän menettämisestä ja mielenterveysongelmista minulla taas ei ole kokemuksia, joten se puoli näyttäytyy minulle täysin tuntemattomana alueena. Kirjan kautta pääsin kuitenkin vahvasti elämään sen puolen. Pidän kovasti Mattilan kirjoitustyylistä ja sen herkkyydestä, joka tulee erityisesti esille Viljan päiväkirjamerkinnöissä ja Joelin muistikirjamerkinnöissä.
 
Kirja toimii varmasti lohtukirjana sellaisille, jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet ystävänsä. Ja vaikka lohtua ei tarvisikaan, kirja avartaa ajatuksia siitä, millainen sairaus kaksisuuntainen mielialahäiriö voi sen kantajalle kuin läheisille olla.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 
En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

 
Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 
 
1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa 

Lisäksi kirja sijoittuu #luepinkkejäkirjoja-lukuhaasteeseeni
 

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Hurme: Sini Helminen

 Hurme: Sini Helminen. Myllylahti 2021 (Lujaveriset #1)

Kansi: Karin Niemi

"Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.

Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?

Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.


Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.(Myllylahti)"

Oma arvio:

Sini Helmisen uusin YA-sarjan avaus Hurme vaikutti jo ennakkoon yhtä kiehtovalta kuin sen hurmaava pääkallokansikin, joka on taidokkaan Karin Niemen käsialaa. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin ilmestyneen neliosaisen Väkiveriset-sarjan, joka yhdistelee urbaania fantasiaa, romantiikkaa ja kotimaista mytologiaamme. Hurme aloittaa Lujaveriset-sarjan, joka vaikuttaa paljolti samantyyliseltä kuin aiempi sarja, mutta nyt maahisten, keijujen, vedenneitojen ja peikkojen tilalla on aaveita ja niitä näkeviä ihmisiä, joita sanotaan lujaverisiksi, sekä kalmanväkeä, joka auttaa eksyneitä aaveita tuonpuoleiseen.

Olen lievästi huolestunut siitä, että vietän nykyään hautausmaalla melkein yhtä paljon aikaa kuin asukkaat kivien alla. (s. 209)

Kirjan päähenkilö, Seela, on aloittelemassa taiteiden tutkimuksen opintojaan Helsingin yliopistossa ja asuu hautaustoimistoa pitävän enonsa Sepon luona. Kirja alkaa kuitenkin kohtalokkailla Tinder-treffeillä erään Antonin kanssa, joka osoittautuu heti alkuun epäsopivaksi tyypiksi Seelalle. Kun Seela kuulee myöhemmin juuri saman tyypin menehtyneen auto-onnettomuudessa ja sattuupa olemaan enonsa mukana hakemassa vainajan arkkua, kohtalo sekoittaa pakan todellisesti. Seelan kissan Darth Maun mittava eläinlääkärilasku ja huumepussi Antonin pöksyissä tuntuvat Seelasta hyvinkin mukavalta yhteensattumalta.

"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.

"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)

Yliopistolla Seela tutustuu heti ensimmäisenä päivänä mukavaan Stepaan, mutta ei saa silmiään irti värikkäästi pukeutuvasta ja meikkaavasta, valkohiuksisesta ja kalvakkakasvoisesta Hallasta, joka tuntuu kuitenkin aluksi käyttäytyvän viileän etäisesti Seelaa kohtaan. He ovat jo sattumalta törmänneet ruumishuoneella tilanteessa, joka on vähintäänkin hämmentävä. Pikku hiljaa Halla ja Seela tutustuvat toisiinsa paremmin, koska heillä näyttää olevan yhteisiä ongelmia: Seela on alkanut nähdä välitilaan jääneitä aaveita, joista yksi on aggressiivisesti käyttäytyvä Anton, ja Halla tietää niistä asioista enemmän kuin Seela osaa arvatakaan. Yhdessä heidän on selvitettävä, kuka nostattaa vainajia haudoistaan ja jättää heidät välitilaan haahuilemaan.

On kahenlaisia ihmisiä, jotka pelkää kuolemaa: niitä, jotka pelkää kohdata kuoleman kasvoista kasvoihin", hymyssä Hallan kapeilla huulilla on jotakin lempeää."Ja niitä, jotka pelkää, ettei kuolemalla ole kasvoja." (s. 197)

En paljasta juonesta sen enempää. Lupaan, että mukana on kutkuttavaa romantiikkaa, pienoisia kauhun hetkiä ja ripaus arkielämää, kuten yliopisto-opiskelua, kissan kanssa höpöttelyä ja  hautauspalveluiden arkea. Olen yleensä melko kriittinen YA-kirjojen the Seksikohtaukselle, sillä mauttomasti toteutettu sellainen lytistää usein koko kirjan. Voin kuitenkin vilpittömästi sanoa, että tämän kirjan sekstailu on hoidettu tyylillä ja kauniisti. Seksi on myös esitetty sen verran hienotunteisesti, etteivät asiat lävähdä liian suorina mahdollisesti asiaan vihkiytymättömän nuoren lukijan silmille. 

Kirjassa kulkee myös surullinen teema mukana, sillä Seela on menettänyt kaksi sisartaan auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Tämän tragedian vuoksi hänen Turussa asuva perheensä on yhä rikkinäinen, sillä isän mielenterveys on reistannut tuosta lähtien ja tunnelma kotona on aina vähintäänkin varovainen. Seela onkin melkein helpottunut päästyään asumaan Sepon luokse, vaikka tälläkin on omat ongelmansa Anja-vaimon lähdettyä lätkimään. Darth Mau (mikä on suorastaan hulvaton kissannimi!) on Seelalle henki ja elämä, ja onneksi Seppokin pitää kissasta. Lisäksi kirjassa tuodaan esille sukupuolidiversiteettiä eri henkilöhahmojen kautta, vaikka osa näistä jää pelkän statistin rooliin ja niiden tarkoitus paistaa häiritsevästi läpi.

Minulla oli alussa hyvin ristiriitaiset tunnelmat kirjasta. Alussa mietin, annanko arvosanaksi kolmea ja puolta enempää, mutta hilasin loppua kohti arvosanani kuitenkin neljä miinukseen. Kirjassa tuntuu olevan kaikki kunnossa, mutta ehkä sen kauhukomediallinen tyyli ei säväyttänyt minua tarpeeksi. Romanssipuoli jätti minut hiukan kylmäksi, vaikka seksikohtausta tässä aiemmin jo kehaisinkin tyylikkääksi. Hulvattomin kohtaus kirjassa sijoittuu kirjastoon, jossa päähenkilö yhdessä Hallan kanssa päättävät ärsyttää kuollutta kirjastonhoitajaa työntämällä kirjoja takaseinään ja sekoittamalla hyllyjärjestystä. Leipäpyssyllä ampumisineen kohtaus tuo minulle hyvin vahvat Ghostbusters-vibat, ja kyseiseen leffaan kirjassa viitattiinkin humoristisesti.

"Ollaanko me nyt sitten joku vitun Ghostbusters?" (s. 150)

Sen verran kuitenkin koukutuin ja vaikutuin, että aion toden totta lukea myös sarjaan ilmestyvät itsenäiset jatko-osat.

Kirja sopii urbaanin fantasian ystäville, jotka tykkäävät kauhuromantiikasta eivätkä liian vakavamielisistä tarinoista.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Booklist Queen haaste saa ruksin kohtaan:

Recommended by a Librarian

Vahvat naiset -lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

LGBT-kirja

Popsugar haasteessa on kirjalle sopiva kohta:

A book by a blogger, vlogger, Youtube video creator, or other online personality


maanantai 12. huhtikuuta 2021

Päivitys Lintuhäkki-sarjaan

 Luin Josh Malermanin Lintuhäkki-sarjan toisen osan Malorie - Älä katso, älä kosketa. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni tästä ja aiemmasta osasta.


 



maanantai 5. huhtikuuta 2021

Päivitys Pojille, joita joskus rakastin -sarjaan

 Luin Jenny Hanin Pojille, joita joskus rakastin -trilogian viimeisen osan Aina ja ikuisesti, Lara Jean. Klikkaa kuvaa lukeaksesi mietteeni kaikista kolmesta osasta.





maanantai 22. maaliskuuta 2021

Aikuiset: Emma Jane Unsworth

 Aikuiset: Emma Jane Unsworth. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2021

 Englanninkielinen alkuteos (2020): Adults. Kansi: Ellie Game, DEEPOL/ PlainPicture (kuva)
 
"Hauskempi kuin Sally Rooney, epätoivoisempi kuin Fleabag

Neuroottinen draamakomedia Instagram-ajasta, elämästä jossa ruusuilla on esitettävä tanssivansa, vaikka selän alla pistelee kuollut kaktus.

Kolmikymppisen Jenny McLainen elämä on syöksykierteessä. Hän on juuri menettänyt sekä poikaystävänsä että feministisen kolumninsa, koska feministi ilman kuuluisaa valokuvaajamiestä ei kiinnosta ketään. Kaiken lisäksi ex on alkanut seurustella naisen kanssa, josta Jennyllä on krooninen Instagram-pakkomielle. Ja pahempaa on tulossa! Digiajan koomisin hittiromaani osuu naulan kantaan kuvatessaan, millaista on olla nainen juuri nyt, maailmassa, jossa elämänvalintansa on tehtävä puolitotuuksien, täyssumutusten ja järjettömien odotusten ristipaineessa. Minkä valokuvan äärellä sitä tänään murentuisi? (Tammi)"

Lukunäyte

Oma arvio:

Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut jo useamman kevyen nykyromaanin, jossa päähenkilönä on 20-30-vuotias nainen kipuilemassa nykymaailman ilmiöiden kanssa. Toki mukana on ajattomatkin teemat, kuten parisuhteet (ja usein niiden loppuminen ja siitä irti pääseminen), mutta vahvasti mukana on metoo-ajan henki, seksuaali-identiteettikysymykset, BLM ja sosiaalinen media. Jälkimmäinen teema on hyvin vahvana mukana tässä Emma Jane Unsworthin ensimmäisessä suomennoksessa Aikuiset, joka lupailee jo takakansiteksteissään ja hulvattoman silmiinpistävällä kansikuvallaan jotain tuoretta, jotain viihdyttävää ja ajan hengen mukaista luettavaa samaan tyyliin kuin Sally Rooney, Candice Carty-Williams, Juno Dawson ja Holly Bourne.

"Facebook", minä sanon, "on datankeruulaitos, joka on naamioitu toverilliseksi yhteisöksi, vaikka tosiasiassa se lietsoo epävarmuutta ja tuskaa--- (s. 120)

Kirjan päähenkilö, kolmikymppinen Jenny on töissä lontoolaisen nettilehti Foofin kolumnistina - ja on pahasti someriippuvainen. Hän on myös juuri menettänyt valokuvaajamiehensä Artin, joka ei ollutkaan valmis mihinkään vakavaan, kuten lapsen hankkimiseen. Jennyllä on ongelmia äitisuhteessa, sillä hänen näyttelijä-malli-meedio-mitäliemuuta-äitinsä on ollut hyvin epävakaa äiti Jennylle. Jennyllä on kyllä pari ystävää: suorasanainen Nicolette ja teini-ikäisen pojan yksinhuoltaja Kelly.

Olen sanonut Kellylle, että meidän pitää suhtautua sosiaaliseen mediaan kunnioittavammin kuin nuorempien sukupolvien, koska emme ole diginatiiveja. Me vartuimme printin parissa. Meidän elinaikanamme tapahtunut muutos on ollut valtava kulttuurinen ja psykologinen mullistus. (s. 17)

Kaikki alkaa mennä pieleen, kun Jenny huomaa kuvan Artin tatuoinnista erään Suzy Bramblesin IG-tilillä, jota hän on pakkomielteisesti seurannut. Tällä hetkellä meediona työskentelevä Carmen-äiti pölähtää Jennyn luo asumaan, halusi tämä sitä tai ei, ja Kelly suuttuu liian huolettomasti käyttäytyvälle ystävälleen ja haluaa pitää taukoa. Jennyn pomo Mia on sitä mieltä, että Jennyn olisi hyvä hieman lepäillä Foofin hommista, sillä tämän jutut ovat menettäneet hohtonsa. Jennyn talossa majailevat kämppikset Sid, Moon ja Frances suuttuvat siitä, kun Jenny käyttää heitä kolumnissaan, ja päättävät häipyä.

"No niinhän sitä sanotaan, että somessa inhoaa eniten niitä, jotka tuntee parhaiten. Koska näkee niiden kulissien taa. Muutenhan sitä ajattelisi vain, että tuossapa on upea tyyppi, jolla on selvästi mahtava elämä." (s. 198)

Kirjan rakenne on sekoitus takaumia Jennyn ja Artin suhteen alkuajoista nykyhetkeen, somekirjoituksia, Jennyn luonnoksia sähköposteista tai viesteistä, joita hän ei koskaan (kai) lähettänyt, välähdyksiä Jennyn elämästä nykyhetkessä ja viestittelyjä eri henkilöiden kanssa. Hyvin siis modernisti rakennettu teos, joka voi joidenkin mielestä olla hieman hajanainen, mutta minä pidän oikein kovasti tällaisesta tyylistä, sillä tällaista on oikein helppo lukea. 

Päähenkilö on melkoisen neuroottinen ihminen, mutta kirja ei sisällä kännisekoilua eikä satunnaisia seksisuhteita, jollaisiin tämäntyyppiset kirjat saattavat helposti mennä. Pidän siitä, ettei Jennylle aleta kehittelemään heti uutta, korjaavaa parisuhdetta, vaan teos keskittyy Jennyn selviytymiseen erosta ja Artin menettämisestä toiselle. Mikään pelkkä erokirja tämä ei kuitenkaan ole. Jennyn someriippuvuus aiheuttaa huolta lähipiirissä, ihan kuten se mietitytti myös Artia. Jenny ei tietenkään helpolla myönnä ongelmaansa, kunnes hänen lähipiirinsä päättää toimia. Jennyn äitisuhde ei ole ihan niin mustavalkoinen kuin alussa voisi kuvitella, ja tätäkin hän joutuu työstämään muiden mullistusten ohella. Kuten omaa äitiyttä, joka ei ole vielä toteutunut, sillä hän koko keskenmenon Artin kanssa ollessaan.

Hän on jokainen ihminen, joka koskaan on rakastanut minua, jokainen, joka on jättänyt minut, jokainen, joka on ihaillut minua tai inhonnut minua. Hän on "Bloody Mother Fucking Arsehole", niin kuin biisissä melkein sanotaan. (s. 338)

Olisin halunnut tykätä tästä viiden tähden arvosta, mutta en ihan kyennyt kuitenkaan. Jokin pieni juttu jäi puuttumaan, ehkä tunne? Kirjaa on verrattu Sally Rooneyn kirjoihin, mutta hauskemmiksi. Ehkä juuri se hauskuus syö hieman tunnekokemusta pois. Aikuiset on kaiken kaikkiaan mukava, riemastuttava, nykyaikainen ja jotenkin lämmin kirja, jonka päähenkilö yhtä lailla raivostuttaa, mutta on silti symppis. Somemaailman kuvaukset niin tätä päivää ja totta. Samaistun moniin kohtiin. Odotan innolla kirjasta tekeillä olevaa elokuvaa.

Arvosanani 4,5 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

 

Samantyylistä luettavaa:

Teeskentelyä: Holly Bourne 

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne 

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney

Keskusteluja ystävien kesken: Sally Rooney 

Queenie: Candice Carty-Williams 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen 

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

2020 bestseller

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Ihmemaa: Juno Dawson

 Ihmemaa: Juno Dawson. Suomentanut Aura Nurmi. Gummerus 2021.

Englanninkielinen alkuteos (2020): Wonderland

 

"Miten käy, kun putoaa kaninkoloon?


Alice on etuoikeutettu nuori nainen, joka elää yltäkylläisyydessä. Millään ei ole kuitenkaan arvoa, kun oma mieli vääristää todellisuutta. Kun Alicen ongelmainen ystävä Bunny katoaa, Alice ryhtyy etsimään tätä ja löytää kutsun Ihmemaahan – kolmen päivän hedonistisiin, huuruisiin karkeloihin, joihin vain eliitti on tervetullut.

Löytääkö Alice Bunnyn Ihmemaasta? Vai etsiikö hän oikeastaan itseään? Alicella on nimittäin omat salaisuutensa, ja seurapiirikuningatar Paisley Heart on armotta päättänyt paljastaa ne. Alice on kaukana kodistaan ja lääkkeistään, eikä hän voi luottaa enää keneenkään, etenkään omaan mieleensä – ja nyt uusi vihollinen haluaa hänen päänsä.

Ihmemaa on huumaava, silmiä avaava tutkimusmatka identiteetin, mielenterveyden ja toiseuden kaninkoloihin. Se on trans-aktivistinakin tunnetuksi tulleen Juno Dawsonin radikaali ja viihdyttävä tulkinta nyky-Liisasta tämän päivän Ihmemaassa."(Gummerus)
 
Oma arvio:

Liisa Ihmemaassa on lempitarinoitani, siispä innostuin suunnattomasti, kun sain tietää tämän Juno Dawsonin uusimman mukailevan kyseistä hullunkurista tarinaa. Ja mikä muukaan sopisi Ihmemaa-teemaan kuin päihteidenhuuruinen bilemaailma. Viime vuonna suomennettu Dawsonin YA-romaani Mallikappale teki minuun suuren vaikutuksen, joten odotukseni olivat korkealla tarttuessani tähän kirjaan. 

Kirjan päähenkilö, transnainen nimeltä Alice (kuinkas sattuikaan!) on huolissaan lukiokaveristaan Bunnystä, jolla on ollut tapana kadota välillä, mutta joka nyt on ollut kadoksissa jo useamman päivän. Eikä ketään tunnu kiinnostavan. Miksi Alicea sitten kiinnostaa, vaikka he eivät ole varsinaisesti ystäviä? He kuuluvat täysin eri piireihin - todellisuudessa outolinnuksi itsensä kokeva Alice ei kuulu mihinkään piireihin. Alicella on kuitenkin omat syynsä löytää Bunny.

On aika päästää irti ja pudottautua tuntemattomaan. (s. 80)

Johtolangaksi muodostuu herttakuningatar-pelikortti, jonka Alice löytää Bunnyn lokerosta. Siinä lukee Ihmemaa ja päivämäärä 23.5, joka on pian. Tästä alkaa Alicen salapoliisityö, joka johdattaa hänet salattuihin ökybileisiin, joihin saa pulittaa tuntuvan pääsymaksun ja uhrata pari vuorokautta elämästään. Pillereitä, pössyteltävää ja päähän humahtavia drinkkejä on jaossa niin paljon kuin sielu sietää. Alice yrittää kohteliaasti kieltäytyä, mutta huomaa olevansa pian itsekin sekaisin kuin seinäkello. Sopii bileiden luonteeseen.

"Me olemme kaikki hulluja täällä", mutisen itsekseni, kun solahdamme juhlasalia kohti virtaavan ihmisjoukkoon. Kohottaessani katseeni huomaan, että salin katossa ammottaa suuria reikiä. Näen iltaruskon ruusunpunaiseksi värjäämää taivasta ja hailakan kuunsirpin. (s. 255)

Alice kohtaa naamiaisteemaisissa bileissä heti tyyppejä, joista löytyy esikuva Liisa Ihmemaassa tarinasta. Suurta hauskuutta onkin bongata ja yhdistää hahmoja toisiinsa tarinan edetessä. Kohdatessaan erilaisia tyyppejä Alice joutuu painiskelemaan itsetuntonsa ja identiteettinsä kanssa. Samalla selviää, miksi Bunnyn löytyminen on hänelle niin tärkeää. Alice huomaa, ettei kaikkiin voi luottaa. Kuka on sitten bileiden järjestäjä? Tai pikemminkin ketkä? 

Kuten esikuvatarinassa, myös tässä Ihmemaassa Hertakuningatar on kaiken takana ja käskyttää muita tottelemaan - tai PÄÄ POIKKI. Alice tuntee Herttakuningattareksi tekeytyneen nuoren naisen ja on hämillään tämän yhtäkkisestä ystävällisyydestä häntä kohtaan. Pian kuitenkin selviää, että Ihmemaa on oikea juonittelun tyyssija, jossa saa varoa tarkkaan, keneen luottaa.

Onko tämä kolmen kimppa? Aionko oikeasti harrastaa kimppakivaa? (s. 160)

Kirjan päähenkilö on kamalan sympaattinen, vaikka hänen hyväuskoisuutensä välillä meinaa käydä hermoille. Hän yllättyy kerta toisensa jälkeen siitä, miten ympäristö ottaa vastaan sen, että hän on transtyttö. Hän on luullut koko ajan, ettei kukaan tiedä, mutta oikeasti kaikki tuntuvat tietävän - eikä kukaan välitä. Kaikki ovat yhtäkkiä hullaantuneita hänestä. Onko se Ihmemaan syytä vai ihan todellista totta? Alicen pää on pyörällä eikä hän enää tiedä, mikä on totuus.

"Mikä tekee tavallisista tytöistä tavallisia?"

"No piparipuoli nyt ainakin."

"Ovatko tytöt sinusta siis lähinnä emättimiä, joilla on kädet ja jalat?" (s. 219)

Minulle tulee kirjan vetävästä ja hieman sekavanhuuruisesta juonikuviosta mieleen nuoremmille suunnattu Caraval (Stephanie Garber). Ihmemaa on tyyliltään kuitenkin hieman rajumpi, koska siinä on päihteet hyvin vahvasti mukana ja sekstailuakin on useaan otteeseen - tosin se ei ole vimpan päälle graafisesti kuvattua. Kirjan kohderyhmä hiukan mietityttääkin. Kirja on kustantajan mukaan aikuisten aineistoa ja myös kirjastossamme se on sinne laitettu, mutta muuten kirja on hyvin YA-lajityyppinen. Sijoittaisinkin tämän nyt New adult -kategoriaan, eli ei välttämättä ihan yläkoululaisille mutta lukioikäisille jo kyllä. Kirjan päähenkilöt ovat noin 17-vuoden molemmin puolin, ja nuorin hahmo taisi olla vasta 14-vuotias, ja muutenkin kirjassa eletään eliittilukiolaisten maailmassa. 

"Nyt kolisee...Tunnen sen."

"Millaista se on?"

"Minä rakastan sinua..."

"Etpäs! Pilleri puhuu."

"On lämmin. Lämmin sisältä. Niin kuin kinuskia..." (s. 149)

Pidän kuitenkin kovasti siitä, ettei tästä kirjasta ole tehty liian kilttiä. Vaikka välillä hieman huimaa kaikki se päihdehuuruilu, kirjan tarina suorastaan vaatii sitä. Kaiken on tarkoituskin olla hieman sekavaa. Mukaan yhdistyy myös mielenterveysteema, kun Alice joutuu selviytymään parin päivän bileissä ilman mielialalääkitystään. Samalla selviää ikäviä asioita hänen menneisyydestään, lähinnä isästään. Pelkkää biletystä tämä ei siis ole, vaan kirjan pääasiallinen juoni, Bunnyn löytäminen, sekä Alicen pohdinnat omasta itsestään, pitää paketin hyvin kasassa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Samantyylistä luettavaa:

Stephanie Garber: Caraval -trilogia

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

 

Lisään kirjan Vahvat naiset -lukuhaasteessa kohtaan:

 Transnaisen kirjoittama kirja


 


perjantai 12. maaliskuuta 2021

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

 Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds. Suomentanut Niko Toiskallio. Otava 2021

Englanninkielinen alkuteos (2017): Long way down. Kansi: Juho Toiskallio (suunnittelu ja käsintekstaus). Kuvat; iStock/ Adam Smigielski, Violetastock, Sergei Dubrovskii.

"Kolme sääntöä: älä itke, älä vasikoi, kosta.

Viisitoistavuotias Will on matkalla kostamaan veljensä Shawnin murhan. Ase on hankittu, ja koston ja Willin välissä on enää seitsemän kerroksen hissimatka. Will tietää, kenen on maksettava hengellään Shawnin kuolema ‒ vai tietääkö? Kuudenkymmenen sekunnin odotus ja hississä kohdatut ihmiset herättävät lisää kysymyksiä. Tarina täydentyy kerros kerrokselta, säe säkeeltä.

Palkitun amerikkalaiskirjailija Jason Reynoldsin poikkeuksellisen vavahduttava runomuotoinen romaani väkivallasta, kasvamisesta ja vaikeasta päätöksestä."(Otava)

Oma arvio: 

Minulle tuli yllätyksenä se, että tämä kirja on säeromaanin muodossa. Yleensä luen tulevien kirjojen kuvaukset tarkkaan, mutta tämän kohdalla taisin olla puolihuolimaton.  Eipä siinä mitään, sillä viime vuosina on ilmestynyt tosi monta YA-säeromaania, joista olen tykännyt tosi paljon. Pelkkä muoto ei tee tietenkään täydellistä lukukokemusta, kuten sain todeta tämän romaanin kohdalla. Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus ei tehnyt minuun mullistavaa vaikutusta, koska se ei aiheuttanut minussa tunnetasolla oikein minkäänlaisia reaktioita. Vaikuttava aihe tässä kuitenkin on, joka laittaa vähintäänkin lukijan aivot raksuttamaan.

Viime vuosina on ilmestynyt Black Lives Matter -hengessä useita YA-romaaneja, joista Angie Thomasin Viha jonka kylvät lienee saanut eniten huomiota osakseen. Minuutin mittainen ikuisuus ei sinänsä käsittele vähemmistöjen kokemaa poliisien väärinkohtelua, vaan kirjan aiheena on lähiöjengit ja niihin liittyvät lainalaisuudet.

Kirjan päähenkilö, Will, on juuri menettänyt isoveljensä Shawnin jengien välisissä selkkauksissa. Kun hän löytää veljensä huoneesta aseen, hän nappaa sen mukaansa ja päättää lähteä kostamaan veljensä kuoleman. Hän on melko varma, kuka Shawnin ampui, ja se riittää. Will tietää, että on noudatettava isältä pojalle siirtyneitä sääntöjä, joiden mukaan kiellettyä on itkeminen ja vasikointi ja ehdottoman sallittua kostaminen. Kukaan ei tiedä, kuka säännöt keksi, mutta niitä noudatetaan. Aina.

MITÄ SÄ LUULET ET SUN PITÄIS TEHDÄ?

se kysy.

Noudattaa sääntöjä.

mä sanoin

niinku sanoin 

kaikille muilleki.

Niinku säkin teit. (s. 218)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Willin kotitalon hissiin, ja kerros kerrokselta hissin mennessä seiskakerroksesta alas mukaan liittyy joukko Willin elämään merkityksellisiä ihmisiä. Erikoista tästä tekee vain se, että he kaikki ovat kuolleita. Nyt he ovat tulleet kyseenalaistamaan Willin kostotempauksen. Kukaan ei sano mitään suoraan, vaan Willin on tajuttava asiat itse. Se käy parhaiten muistelemalla, mitä kävi kullekin jengiselkkausten takia menehtyneelle henkilölle: Shawnin ystävälle Buckille, Willin lapsuudenystävälle Danille, Mark-sedälle, isälle, Frickille (sille, joka murhas Buckin ja jonka siis Shawn ampui kostoksi) ja lopulta myös Shawnille, rakkaalle isoveljelle. Will alkaa tajuta, että monet ampumiset olivat erehdyksiä, tilannetajun kadottamisia, vahinkoja, virhearviointeja.

Kirjan idea ja rakenne on sinänsä kiehtova: seitsemän kerroksen ajan joka kerroksesta astuu uusi ihminen hissiin samalla kun hissitaulun numerot hupenevat. Jokainen henkilö tuo jotain lisää mietittävää Willille. Samalla kun tyypit meinaavat tukehduttaa Willin tupakansavuun ahtaassa hississä, he myös kertovat ja havainnollistavat tälle, miksi vanhat säännöt joutaisi heittää jo romukoppaan. Koska kenenkään ei enää tarvitsisi menettää henkeään. Maailma ei ole koskaan mustavalkoinen, eikä varmalta tuntuva asia kestäkään lähempää tarkastelua.

 

JA SILTI, VAIKKA

sen kasvot oli märät

kyynelistä joista se

ei ois saanu itkeä

kun se oli elossa,


mä en voinu nähdä

sitä minään muuna

ku mun broidina.


mun ykkösenä,

mun ainoona. (s. 307)

Minun oli kuitenkin hankala päästä henkilöiden sisälle enkä kokenut kirjan aikana mitään tunnetasolla. Ehkä aihe on kuitenkin niin vieras ja kaukana omasta maailmasta, että se ei kuitenkaan aiheuttanut minussa mitään tunnereaktioita. (En silti usko ihan siihenkään, sillä olen minä pystynyt samaistumaan kaukaisempiinkin asioihin.) Ehkä kirjan urbaani tyyli on vain omiaan vieraannuttamaan minut tarinasta. Will kuvailee toki suruaan veljensä menetyksestä ja myös kertoo siitä, kuinka hänen lapsuudenystävänsä Dani ammuttiin vahingossa leikkipuistossa. Suru ei vain minusta kantaudu nyt lukijalle asti.

Niko Toiskallio on tehnyt mielestäni hienon suomennostyön. En voi tietystikään verrata alkuteokseen, mutta minusta säkeet on katu-uskottavia ja tyyli toimii tämän teoksen teemoihin täydellisesti. (Toiskallio on suomentanut aiemmin Angie Thomasin YA-romaanin Mun vuoro räppilyriikat.)

Minuutin mittainen ikuisuus on ajatuksia herättävä yhdenpäivänromaani, jossa ikävien ja harkitsemattomian tapahtumien ketju muokkaa 15-vuotiaan nuoren miehen lähipiirin elämän. Vaikka se ei minusta ole mikään varsinainen nyyhkytarina, se kuvaa uskottavasti monille täysin tuntematonta elämää maailmassa, jossa jengien lainalaisuudet nousee varsinaisen lain yläpuolelle. Ja jossa pieni poika voi joutua katsomaan vierestä, kun paras ystävä kuolee hutilaukaukseen.

Arvosanani 3,5 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

 Siniset helmet

Tuijata.kulttuuripohdintoja

Sivupiiri vinkkaa

Kirjojen keskellä

 


Samantyylistä luettavaa:

Angie Thomas: Mun vuoro

Angie Thomas:  Viha jonka kylvät

Nic Stone: Dear Martin

Elizabeth Acevedo: Runoilija X


 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

38. Kirja on käännetty hyvin. 

Booklist Queen haasteesta ruksaan kohdan:

Title with three words

Popsugar haaste saa kirjan kohtaan:

A magical realism book


torstai 11. maaliskuuta 2021

Paahde: Louis Sachar

 Paahde: Louis Sachar. Suomentanut Jaana Kapari. Otava 2001

Englanninkielinen alkuteos (1998): Holes. Kansi: Heli Hieta.

"Stanley Yelnats on poika, jonka kohtalona on olla väärässä paikassa väärään aikaan. Kun lenkkitossu putoaa taivaasta hänen päähänsä, Stanley joutuu syyttömänä poikien rangaistusleirille paahtavan kuumaan autiomaahan. Mutta kohtalolla on takataskussaan paljon muutakin. Sattumien palapeli, joka alkoi muotoutua sata vuotta sitten autiomaan ollessa vielä järvi, on lukijan ratkaistava itse."

Oma arvio:

Aina välillä yritän tarttua muihinkin nuortenkirjoihin kuin uutuuksiin, etenkin sellaisiin, joista on ollut pöhinää jossain vaiheessa. Louis Sacharin Paahde on sellainen, joka on kummitellut mielessäni usein. Olen saattanut lukea jostain tuskastuneesta somepäivityksestä, miten "yläkoulun opet luetuttaa oppilailla aina sitä iänikuista Paahdetta." Osa puolustelee Paahdetta hyvänä kirjana, mutta olen myös vähättelyjä nähnyt. No,  nyt otin itse selvää. Onko Paahde niin hyvä, että sitä voi yhä huoletta suositella yläkoululaisille, myös nihkeästi lukeville tapauksille? Mikään ikivanha teoshan tämä ei kuitenkaan ole, vaan alkuteos Holes on julkaistu 90-luvun lopulla.

Kirjan alussa päähenkilöä kuskataan bussilla kohti tuntematonta, nimittäin teksasilaiselle nuorten rangaistusleirille kuivuneen Greenjärven rannalle. Olosuhteet leirillä ovat armottomat: jatkuva kuumuus ja kuivuus piinaa leirille kuskattuja poikia ja lisäksi heidän täytyy väistellä kalkkarokäärmeitä, skorpioneja ja mikä pahinta, tappavia keltatäpläliskoja (juuri tällainen komeilee kannen kuvassakin.)

Leirillä Stanley Yelnats, jonka sukunimi on hassusti etunimi väärinpäin, tutustuu varsin erikoiseen poikajoukkoon, joista kutakin syytetään eri rikkeistä. Menneisyys ei kuitenkaan tunnu olevan olennaista leirillä, jossa taistellaan joka päivä janoa vastaan ja illalla lepuutellaan väsyneitä lihaksia. Poikien tehtävänä on nimittäin kaivaa joka päivä kuivuneen järven pohjaan (joka on kovaa ja tiivistä) lapion korkuinen ja levyinen kuoppa. Ohjaaja nimeltä Pendanski tuo kaivajille vettä ja lounasta muutaman kerran päivässä, mutta veden riittävyys on melko niukalla. Kuopan kaivamiselle ei anneta suurempia syitä ja tarkoituksia, mutta poikien on ilmoitettava välittömästi, jos he löytävät maasta jotain kiintoisaa.

"Janottaako?" Arvoisa kysyi.

"Janottaa, Arvoisa", Stanley vastasi kiitollisena.

"No, siihen kannattaa totutella. Sinua janottaa seuraavat puolitoista vuotta." (s. 21)

Lukijaa tietysti kiinnostaa se, miksi Stanley on leirille joutunut. Tapahtumien lomassa hänen menneisyyttä kirotun suvun lapsena aletaan valottaa ja myöhemmin selviää myös ne surullisenkuuluisat sattumukset, jotka tekevät Stanleystä varkaan hänen tahtomattaan. Lisäksi kerrotaan ajasta, jolloin Greenjärvessä oli vielä vettä ja siellä tapahtui traagisia tapahtumia, joista yhä kerrotaan seuraaville sukupolville. Lukijan kannattaisi lukea nämä takaumat ja taustoitukset tarkkaan, sillä niiden avulla kirjan sokkelo ja takakansitekstissä mainostettu palapeli alkaa muodostua. Minä en tehnyt niin, sillä pitkästyn usein tämmöisissä kohdissa, joissa kehyskertomuksesta hypätään pois. Niinpä en ihan kaikkia palapelin palasia saanut lopussa yhdistettyä, mutta toki tajusin pointin. Kaikki liittyy kaikkeen tässä kirjassa.

 Stanleysta tuntui kuin hän kaivaisi omaa hautaansa. (s.44)

Kirjan tunnelma on toisaalta hyvin paikallaan pysyvä, mutta toisaalta lievästi uhkaava. Lukija odottaa koko ajan jotain kamalaa tai yllättävää tapahtuvaksi, mutta käänteet eivät ole niin hätkähdyttäviä kuin odottaisi. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että kirjassa voisi tapahtua jotain yliluonnollista, mutta näin ei ole. Siksi jopa petyin kirjan loppuratkaisuun, sillä vaikka tiesin, ettei kirjassa ole mitään spefi-elementtejä, niitä kaipasin. Kirja antoi ymmärtää enemmän mitä lopussa tarjosi.

Jos joskus olet ollut niin lähellä, että olet nähnyt keltaiset täplät, olet luultavasti vainaa. (s. 48)

Kiehtovin juttu kirjassa on minusta kannessakin komeilevat, uhkaavat ja myrkylliset keltatäpläliskot, jotka ovatkin juonen kannalta hyvin merkittävässä roolissa. Kuten myös sipuli, lukutaito ja lenkkitossut. Ja lempinimet. Jokaisella pojalla on oma lempinimensä, ja Stanleytä aletaan nimittää heti hänen saavuttuaan Luolamieheksi.

Ymmärrän silti sen, miksi tämä kirja on sopiva yläkoululaisten lukemistoon monien opettajien mielestä: kirjan juoni pitää otteessaan, se etenee hyvin helppolukuisesti (joskin nuo kehystarinasta poikkeavat selonteot hieman sotkevat selkeyttä) ja poikien välinen kanssakäyminen Greenjärven leirillä on hyvä teema käsiteltäväksi äidinkielen tunneille. Paahde on yhdistelmä mysteeriä, poikaromaania, seikkailua ja aavistuksen jännitystä. Minulle tulee väistämättä mieleen James Dashnerin Maze Runner -sarjan avausosa Labyrintti, jossa joukko poikia yrittää selviytyä aukiolla labyrintin keskellä ja keksii omat pelisääntönsä. Esikuvaksi voisin myös mainita tietysti William Gouldingin Kärpästen herran, jossa valvomattomana poikien meno äityy todella brutaaliksi verrattuna tämän kirjan tarinaan, jossa Valvoja Pendanski ja leirin johtaja Arvoisa pitävät kuitenkin jonkin verran lankoja käsissään. Heistäkin kuitenkin paljastuu ikäviä, ei niin reiluja piirteitä.

Mikä on siis lopullinen mielipiteeni? Paahde on minusta hyvä, mukaansatempaava ja aikaa kestävä nuortenromaani, ja aion vielä itsekin tätä vinkata ehdottomasti yläkoululaisille. En kuitenkaan rakastunut tähän niin paljoa, että lukisin itsenäisen jatko-osan Riskitekijä. Kirjasta tehdyn elokuvan aion kuitenkin vielä katsoa.

 Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat 

Oksan hyllyltä 

Saran kirjat 

Kasoittain kauniita sanoja

Työnaisen vaimo

 

Samantyylistä luettavaa: 

James Hashner: Maze Runner - trilogia

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

5. Kirja liittyy TV-sarjaan tai elokuvaan 

 

Booklist Queen haasteessa kirja sopii kohtaan:

A book everyone is talking about

 

Popsugar haaste saa kirjan kohtaan:

A bestseller from the 1990's

 

 



sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Filigraanityttö: Anu Holopainen

Filigraanityttö: Anu Holopainen. Karisto 2021


 Kansi: Mari Villanen

"Rohkea nuortenromaani painajaismaisista mielen koukeroista

Kaksi asiaa pitää Ennin elämän oikeilla raiteilla: filigraanisormus ja leluhylly, jossa lapsuusvuosien pehmot istuvat aina tietyssä järjestyksessä. Jos järjestys menee sekaisin, Enni uskoo jonkin vaaran uhkaavan häntä itseään tai hänen läheisiään. Sormusta Enni pyörittää hädän hetkellä kolme kertaa oikealle, kolme kertaa vasemmalle. Silloin Varoittaja hänen päässään vaikenee ja olo on turvallinen. Kukaan ei sitä ymmärrä. Mutta sitten Enni näkee jotakin. Kohtalotoverin?"(Karisto)

Oma arvio: 

Olen lukenut Holopaiselta aiemmin dystopiset YA-kirjat Ihon alaiset ja Molemmin jaloin sekä realistisen Sydänhengitystä. Filigraanityttö on perinteisempi nuortenkirja, jossa on kuitenkin painava aihe, kuten kaikissa lukemissani kyseisen kirjailijan teoksissa. 

Kirjan päähenkilö on seiska- ja kasiluokan välistä kesää viettävä Enni, jolla on muutamia sellaisia omia juttuja, joista hän ei ole kertonut ystävilleen eikä vanhemmilleen. Hänellä on nimittäin oma Varoittaja, joka kulkee aina hänen mukanaan ja varoittelee kaikesta, mikä voi mennä pieleen ja aiheuttaa jotain pahaa tapahtuvaksi - ihan kuten se eräs puhelu, kun äidille soitettiin vaarin joutuneen onnettomuuteen ja kuolleen siihen. Onneksi Ennillä on keinoja, joilla vaientaa Varoittaja hetkeksi ja estää pahoja tapahtumasta; filigraanisormusta pyöräyttämällä tietyn määrän hän voi vaikuttaa asioihin, ja myös kirjahyllyn pehmolelujen pysyessä järjestyksessä kaikki menee hyvin.

Ei Varoittaja Ennin vihollinen ollut, ei pahantahtoinen, mutta sen alttius pitää huolta kaikista ja kaikesta, kaiken aikaa, kävi toisinaan raskaaksi. Sillä Varoittaja ei kyennyt itse estämään mitään, se kykeni vain varoittamaan, ja Ennin tehtävä oli kuunnella sitä ja toimia kuten tarve vaati. (s.31)

Enni uskoo tosissaan Varoittajan olevan totta, mutta epäilee kuitenkin, ettei näistä asioista kannata muille puhua. Kaverit hieman ihmettelevät Ennin lotraamista käsidesiä piknikillä ja huomauttavat, kuinka paljon likaa sormuksen alle voi kertyä. Tämän jälkeen Ennin on pestävä sormusta joka päivä kuuman veden alla ainakin 20 sekuntia. Vai riittääkö sekään? Saako hän mitenkään pidettyä pahoja asioita poissa, kun Varoittaja kuiskii niitä silti hänen korvaansa? Jatkuva huolissaan oleminen on rankkaa, mutta Enni ei koe sen olevan mitenkään sellaista, josta pitäisi mainita kenellekään.

Jotain tapahtuu. Jotain pahaa tulee vielä tapahtumaan, saat nähdä. (s. 79)

Mutta sitten eräänä päivänä Ennin pelko toteutuu ja jotain pahaa tapahtuu! Koko perhe kuitenkin selviää säikähdyksellä, mutta kaikki alkaa tosissaan mennä pieleen, kun isosisko Kaisa huomaa filigraanisormuksen alla olevan tulehtuneen ihottuman. Enni tutustuu onnekseen naapurin lippispäiseen poikaan, jolla näyttää olevan samantyyppisiä juttuja kuin Ennillä. Lauri avaa Ennin silmät näkemään, että hänen juttu voikin oikeasti olla sairaus, johon voi saada apua. 

"Mutta pelkään niin kovasti, että jotain kamalaa tapahtuu, jos kerron", Enni sanoi hiljaa. (s. 135)

Filigraanityttö on hyvin perinteikäs nuortenkirja, niin hyvässä kuin pahassa. Ennin perhe-elämä tuntuu minun mittapuullani hiukan epäuskottavan siloitellulta: teini-ikäisten siskosten halailu, äidin "kullittelu" aamupalapöydässä ja semmoinen elokuvamainen perhe-elämän kuvaus vieraannuttaa minut lukijana. Vai onko jossain perheessä muka oikeasti tuollaista? Olisin ehkä kaivannut hieman realistisempaa eikä niin helppoa ja kaiken ymmärtävää perhekuvausta. 

Kirja on hyvin kirjoitettu kuvaus nuoren tytön pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä (diagnoosi on omani, sillä sitä ei missään vaiheessa kirjaa annettu.) Samaa aihetta käsitellään Holly Bournen Normaali-trilogiassa, joskin siinä päähenkilö on diagnosoituna enemmän sinut sairautensa kanssa. Enni on vielä seiskaluokkalaisena hyvin lapsekas, niin kuin varmasti tosi moni sen ikäinen on, vaikka yrittää esittää muuta. Ennillä ei ole tarvetta olla isompi kuin onkaan, mutta sen verran hän haluaa pitää kaikkea hyvää tarkoittavaa äitiä loitolla, ettei tämä pääse hänen salaisuudestaan selville. Lukija pääsee hyvin sisälle siihen, millaista on olla jatkuvasti huolissaan ja peloissaan siitä, että jotakin voi sattua, ja kuinka niitä koettaa estää erilaisilla pakkokeinoilla.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

Samantyylistä luettavaa:

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? 

Holly Bourne: Are we all lemmings and snowflakes?

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa 


Vahvat naiset -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Suomalainen naiskirjailija

 

Lisäksi kirjassa on pinkki kansi, joten se on osa #luepinkkejäkirjoja haastetta.


 

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Teeskentelyä: Holly Bourne

 Teeskentelyä: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): Pretending. Kansi: Bore Tekogul (kuvitus & suunnittelu), Erin Graig (art direction)

"Miksi olla oma itsensä, kun voi olla täydellinen?

April, kolmekymppinen lontoolaisnainen, on kiva, nätti ja hyvä keskustelija, mutta deittailu on hänelle yhtä pettymysten, sydänsurujen ja raivon sekaista sotkua. Ehkä jos April olisi enemmän Gretelin kaltainen, hän saisi haaveilemansa parisuhteen... Gretel kun on juuri sitä mitä miehet haluavat: itsenäinen, hurmaavan hauska ja rento. Gretel ei ylitulkitse, ei ole koskaan vähän liikaa. Ongelma tässä on se, että Gretel on mielikuvitusolento – ja että April teeskentelee nyt olevansa Gretel.

Deittailu Gretelinä on paljon hauskempaa – etenkin, kun koukkuun tarttuu pahaa-aavistamaton Joshua. Viimeinkin April on niskan päällä, mutta pystyykö hän kontrolloimaan omia tunteitaan? Ja kun hänestä ja Joshuasta tulee läheisempiä, kauanko teeskentelyä voi jatkaa? "(Gummerus)

Oma arvio:

Nonnih, ei pitäisi antaa tuomiota kirjalle, ennen kuin sen on lukenut loppuun. Minä nimittäin en ollut alkuun kovinkaan vakuuttunut tästä Holly Bournen uusimmasta aikuisten romaanista, sillä sen vihainen feministisyys puski niin voimalla iholle heti kirjan ensi sivuilta. Mitä odotuksia tuleekaan kirjasta, joka alkaa lauseella: "Minä vihaan miehiä"? Tiesin toki, ettei tuohon lauseeseen tule takertua, vaikka se alkoi toistua kirjan sivuilla yhä uudelleen ja uudelleen, sillä luotin siihen, ettei Bourne vie ihan kaikkea toivoa, vaikka käsitteleekin hyvin rankkoja aiheita, jotka usein ovat vain naisille tuttuja -  ja joiden aiheuttajia ovat miehet. Lisäksi tuntui, että kirjailijan kevyt ja huoleton tyyli kirjoittaa ei nyt ollenkaan istunut tähän "aikuistenoikeesti"-romaaniin, kun olen tottunut lukemaan samalla tyylillä kirjoitettuja YA-romaaneja, joita rakastan. Mutta minä muutin mieleni. Kerron kohta, miksi.

Kaikkiin elämäni yksinäisimpiin hetkiin kuuluu mies, joka nukkuu vaikka tietää, että minä todennäköisesti itken. (s. 52)

Kirjan päähenkilö April, joka julistaa vihaavansa miehiä, on 33-vuotias lontoolaisnainen, joka työskentelee vapaaehtoisjärjestössä "We are here" vastaamassa ihmisiä askarruttaviin kysymyksiin. Aina kun Aprilille sattuu kysymys, jossa joku nainen epäilee tulleensa poikaystävänsä raiskaamaksi, hänen läheiset työkaverinsa Matt ja Katy tarjoutuvat vastaamaan hänen puolestaan, sillä he tietävät, että kyseiset tapaukset voivat käydä Aprilin tunteisiin. 

Niinpä minä makaan 33-vuotiaassa kropassani, joka ei tästä nuorene, ja ajattelen kaikkia kamalia asioita, joita miehet ovat tehneet minulle ja täysin avonaiselle sydämelleni. (s. 77-78)

April on nimittäin joutunut nuorempana miesystävänsä Ryanin raiskaamaksi, ja hänellä on yhä asia käsittelemättä kunnolla. Tämä trauma on seurannut häntä parisuhteesta toiseen, ja tietyt tilanteet ja asiat saattavat yhä triggeröidä hänelle posttraumaattisen stressireaktion. Viimeisin sattui hänen tämänhetkisen miehensä Simonin kanssa, kun tämä halusi harrastaa seksiä takaapäin, eikä mies yrittänytkään ymmärtää Aprilin reaktiota tähän. Siihen päättyi sekin suhde, ja April tulee taas siihen johtopäätökseen, ettei miehiin voi koskaan luottaa, eikä hän kelpaa heille vikoineen päivineen.

Niinpä April tulee kehittäneeksi Gretelin, alter egon, joka on kaikin puolin täydellinen miesten silmissä. Hän laatii ohjeita, miten Gretel käyttäytyy kussakin tilanteessa, ja miten hän ei MISSÄÄN NIMESSÄ käyttäydy: Gretel ei paljasta traumojaan miehelle, ettei tämä kiusaannu, Gretel ei nalkuta, Gretel on aina huoleton, pitää miehen vähän varpaillaan myöhästymällä tapaamisista, ei halua määritellä suhdetta, ettei mies tunne itseään ahdistuneeksi, harrastaa seksiä kuten mies haluaa, koska Gretelillä ei ole mitään menneisyyden traumoja siihen liittyen - ja saa tietenkin aina orgasmin, mutta ei liian äänekästä, ettei vaikuta liian lutkamaiselta. April lähtee treffeille mukavalta vaikuttavan Joshuan kanssa, jolle hän esittäytyy Gretelinä. Ja kuin taikaiskusta Gretel saa kiedottua Joshuan sormensa ympärille ja tunteet syvenevät. April itse ei olisi tietenkään tähän pystynyt!

- - - Tietenkin sinun täytyy nähdä vaivaa ulkonäkösi eteen, mutta älä näytä siltä, että olet nähnyt liikaa vaivaa. Ei liian seksikäs, ei liian siveä. Muista - kanavoi Kultakutria. Pysy seksikkyysasteikon keskivaiheilla. Ole niin vitun mitäänsanomaton kuin vain voit, jotta saat hänet huiputettua haluaamaan viettää lisää aikaa kanssasi. - - -  (s. 135)

Voiko teeskentelyä kuitenkaan jatkaa loputtomiin, etenkin kun April huomaa, että Joshua alkaa tuntua yhä tärkeämmältä. Voisiko olla niin, ettei hän olekaan niinkuin kaikki muut miehet hänen elämässään? Aprilin on kuitenkin yhä vaikea luottaa siihen, että Joshua voisi pitää hänestä omana itsenään. Hänhän rakastui Greteliin. April alkaa oireilla töissä ja hänet passitetaan viikon lomalle hänen vastattuaan hyvin epäasiallisesti eräälle miehelle, joka kyseli, miksei tyttöystävä ilahtunut siitä, että tämä yritti harrastaa seksiä tämän nukkuessa. Tämän jälkeen työnohjaaja neuvoo Aprilille nyrkkeilyryhmän, joka on tarkoitettu hänenlaisilleen naisille. Tästä ryhmästä April alkaa saada voimaa ja rohkeutta kohdata omat kipukohtansa ja sen, että hän todellakin tarvitsee apua.

Hän raahaa asunnon kaikki peitot sohvalle, järjestää ne ympärilleen kuin  hattarapilven ja katsoo Dawson's Creekiä matkien Joey Potterin arvaamattomia suunliikkeitä. (s. 85)

Hauska yksityiskohta on se, että April ja hänen kämppiksensä Megan rakastavat katsoa ja ruotia Dawson's Creek -sarjaa, jota juuri itsekin katson ties monennettako kertaa. Kyseinen sarjahan on paras teinisarja kautta aikojen ja on edelleen tajuttoman hyvä (kaikkine korneine juttuineen.) Olen saanut myös mieheni koukutettua sarjaan! Mutta öh, nyt meni vähän off-topic. Todellakin, kirjassa on monia Dawson's Creek -viittauksia, he käyttävät sarjaa lohtukatsomisena ja onpa jopa heidän seinällään kehystetty kuva itkevästä Dawsonista, joka on iskostunut varmasti monen sarveiskalvolle somessa kiertävänä itkumeeminä. Aivan mahtavaa! Samaistun ajatuksiin nimihenkilö Dawsonin ärsyttävyydestä ja kuulun Aprilin ja Meganin tavoin Team Paceyhin. Lisäksi kirjasta bongasin myös yhden Frendit-viittauksen.

"Voitko nyt vain pokata jonkun nopeasti, että pääsen kotiin katsomaan Dawson's Creekiä?"(s. 167)

Tälle kirjalle siis todellakin piti antaa mahdollisuus. Alun miesvihaisuuden tuuttaaminen saa selityksensä tarinan edetessä ja muuttaa pian sävyään ymmärtävämpään ja kyseenalaistavampaan suuntaan. Kevyt kirjoitustyyli ja huumori mukana keventää muuten niin rankkaa aihetta. Aprilin ja Joshuan romanssi on Bournemaiseen tyyliin hyvin realistisesti kuvattu, eikä romanssi ole silti kirjan pääpainotuksena, vaan päähenkilön hidas eheytyminen. Toki kirjan agendana on myös tuoda esille naisiin kohdistuva väkivalta parisuhteessa.

Kuinka voin olla raiskauksen uhri, kun raiskaus oli äänetön ja sen teki ihminen, jonka tunnen. Ehkä olenkin vain ylireagoinut? Kuinka voin olla raiskauksen uhri, kun minua ei raahattu pimeälle kujalle? Kuinka voin olla raiskauksen uhri, jos haluan seksiä edelleen? Sehän tekee koko raiskauksen tyhjäksi? Enkö minä vain riistä raiskaus-sanan joltakulta, joka ansaitsee sen paremmin? (s. 206)

Kirja ei tarjoa valmista parantumista lopussa vaan ainoastaan toivon pilkahduksen siitä, että April tulee pärjäämään. Koska joistakin asioista ei kai voi kokonaan "parantua." Naisena on hyvin helppo samaistua moneen Aprilin ajatukseen, vaikka välillä feministiset ajatukset tuntuvat melko tutuilta Bournen aiemmista kirjoista. Hieman siis hän jo toistaa itseään. Kirja kyllä pistää ajattelemaan ja kertoo sellaisesta aiheesta, josta en ole aiemmin lukenut. Jossain vaiheessa kun raiskaus parisuhteessa oli vielä täysi myytti.

VIHAAN SINUA VITUN RYAN NIIN VITUSTI SENKIN VITUN MULKKU. PILASIT VITTU ELÄMÄNI EIKÄ SIITÄ SEURANNUT SINULLE MITÄÄN PAHAA. ELÄMÄNI ON PILALLA JA MINÄ EN OLE KOSKAAN MINÄ JA SILTI SINÄ SAAT JATKAA OMAA VITUN ELÄMÄÄSI - - - (s. 250)

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Katsokaa kuinka onnellinen olen: Holly Bourne 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Booklist Queen saa ruksin kohtaan:

A book that makes you think

Vahvat naiset -lukuhaasteessa ruksaan kohdan:

Kirja ei läpäise käänteistä Bechdel-testiä

Popsugar haasteessa kirja loksahtaa kohtaan:

A book about forgetting


Lisäksi kirjassa on pinkit kannet, joten se sijoituu työkaverini kanssa keksimään Värihaasteeseen 2021 ja josta käytän somessa hästägiä #luepinkkejäkirjoja. (Työkaverini väri on violetti)