tiistai 27. syyskuuta 2016

Päivitys Särkynyt meri -trilogiaan

Luin Joe Abercrombien Särkynyt meri -trilogian toisen osan, Halki puolen maailman. Tästä linkistä voit lukea mietteitäni.


tiistai 20. syyskuuta 2016

Emman salainen toive: Mari Kujanpää

Emman salainen toive: Mari kujanpää. Otava 2016.


"Valoisa tarina kovia kokeneesta tytöstä, joka pääsee uuden elämän alkuun.

”Emma ajatteli, että voisipa luistella aina ja aina. Järven jäällä oli vapaa, poissa koulusta, äidistä ja kaikesta muusta hankalasta. Voisipa säilöä sen tunteen, kun kiitää pitkin jäätä raisuna kuin pohjoistuuli ja on kaikesta irrallaan.”

Emma on muuttanut mummin ja ukin luokse asumaan. Hän ei ole tavannut heitä aiemmin. Naapurissa asuu Emman mielestä täydellinen perhe, äiti, isä ja kaksi tyttöä. Emma toivoisi itselleen samanlaista perhettä – ja samanlaista rohkeaa mieltä kuin naapurin tytöillä, taitavalla viulistilla Saimalla, ja hauskalla raisulla Fredrikalla, jonka kanssa Emma tekee järven jäälle jääkiekkokentän."

Oma arvio:

Nyt Emmasta tuntui, ettei hän koskaan saisi surua ja pelkoa itsestään pois, ei vaikka tapahtuisi miten paljon hyvää tahansa. Suru ja pelko olivat pinttyneet häneen kuin vanha maali. Niitä ei voinut rapsuttaa pois ja niiden päällä oli vaikea saada ilon kerroksia pysymään.

Emma ihailee naapuriin muuttaneita tyttöjä ja heidän perhettään, sillä häneltä itseltään on aina puuttunut oikea perhe. Pikku hiljaa tarinan edetessä Emma raottaa salaisuuksien verhoa, joka koskee hänen rikkonaista, turvatonta lapsuuttaan ja huumeidenkäyttäjä-äitiään. Emma on oppinut olemaan reippaampi kuin hänen lapsena kuuluisi olla: hän siivoaa mielellään, sillä se antaa hänelle tunteen, että hän on hyödyllinen ja aikaansaava. Hän pesee käsiään liian usein, muttei voi lopettaa sitä. Hän yrittää jatkuvasti miellyttää muita, sillä hän ei halua suututtaa ketään.

Välillä tätä kirjaa lukiessa tulee kamalan paha mieli. Mari Kujanpää osaa hyvin onnistuneesti kuvata tarinaa lapsen näkökulmasta niin, että aikuinenkin lukija muuttuu lapseksi jälleen ja eläytyy tämän tunnetiloihin.

Huono omatunto piti häntä hereillä vielä tovin. Oliko hän niin  kuin äiti, piti hauskaa muualla ja unohti huolehtia kanoista? Ei, hän sanoi pontevasti itselleen. Hän oli hellä ja hyvä kanoille, ja mummi hoiti kanoja hänen puolestaan, kun hän ei itse ehtinyt.

Vaikka kirjassa on taustalla rankkoja aiheita, se on silti ihanan lapsenomaisen huoleton ja kepeä lukea. Emma saa ihanasti tukea ja turvaa isovanhemmiltaan, jotka ovat ottaneet tytön hoitaakseen äidin huumevieroituksen ajaksi - ja ehkä pidemmäksikin. Emmaa vaivaa jatkuvasti olo, että hän on isovanhemmilleen vaivaksi, eikä hän oikein kehtaa pyytää heiltä mitään. Siksi hämmästys onkin suuri, kun hänelle maksetaan taitoluistelutunnit, ja kaiken huipuksi isä Harmas hoitaa kuskauksen. Hänestä on outoa, kun aikuiset hoitavat hänen puolestaan asioita, sillä hän on tottunut pitämään itse huolen itsestään.

Saima ei ehkä aina ollut ystävällinen, mutta kyllä Emma sen kesti, että Saima välillä kiukutteli. Ei sillä ollut väliä, millainen ystävä oli, kun vain oli ystävä, Emma ajatteli.

Emma haluaisi naapurin kuudesluokkalaisesta Saimasta ystävän, ja yrittää tehdä kaikkensa, ettei heille  tulisi erimielisyyksiä. Saimi kohtelee Emmaa tylysti ja turhautuu tämän mukailuun, mutta Emma ei osaa suuttua Saimalle. Hän kokee, ettei hänellä ole varaa valita ystäviään. Kun sitten Saima muuttaakin eri paikkakunnalle mentyään musiikkipainotteiseen kouluun, Emma ei meinaa päästä surustaan yli. Onnekseen hän löytääkin Saimin pikkusiskosta Fredriikasta ylimmän ystävän, jota hänen ei tarvitse miellyttää.

Emman salainen toive esittää hienon esimerkin siitä, miten pienen tytön itseluottamus kasvaa pala palalta, kun hän pääsee turvallisten ihmisen ympäröimäksi. Emman mummi ja ukki, Harmaksen perhe naapurissa, Laura-täti lapsineen ja mummolan kanat tuovat tytölle lohtua ja saavat hänet pikku hiljaa luottamaan siihen, että hän on arvokas omana itsenään. Pidän siitä, että lopussa Emma alkaa antaa armoa itselleen ja myös äidilleen.

Vaikka minussa tämä kirja herättää hyvin perinpohjaisia pohdintoja, lapsilukijoille tämä antaa varmasti pintapuolisemman kuvauksen ystävyydestä, surusta, taitoluistelusta ja ylipäänsä sympaattisen Emman elämästä mummolassa. Kirjaa suositellaan yli yhdeksänvuotiaille, ja minä suosittelen tätä myös aikuisille! Tästä jäi niin hyvä mieli, että melkein itkettää ilosta.

Arvosanani 5

Tämä kirja on  arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Emman salainen toive muissa blogeissa:

Värikäs päivä Lastenkirjablogi
Kirjavinkit (Heidi V.) 

Samantyylisiä kirjoja:

Onnentyttö Dunne: Rose Lagercrantz

maanantai 19. syyskuuta 2016

Syksyn kuulumisia ja blogihaasteita

Pikku hiljaa kesä on vaihtumassa syksyksi, ja sen huomaa paitsi alati kasvavista uutuuskirjapinoista, myös kurkun käheydestä, hirveästä vimmasta laitella sisustusvaloja sinne sun tänne sekä jokasyksyisestä halusta tehdä jotain uutta. Joku vuosi se on ollut uusi harrastus, joku vuosi työpaikka, mutta tänä syksynä minä aloitin uudet opinnot. Kyllä, niin minä tein, vaikka vannoin melkein kymmenen vuotta sitten valmistuttuani, etten enää opiskele. Nyt aloittelen innolla informaatiotutkimuksen opintoja Oulun yliopistossa ja täydennän aiempaa maisterin tutkintoani. Moni varmaan arvaakin, että suuntani on kouluttautua kohti kirjastoalaa.


Opiskelujeni lomassa aion kuitenkin jatkaa bloggaamista, sillä täytyyhän ihmisellä olla puurtamisen vastapainoksi harrastus. Lukutahti voi toki olla hiukan hitaampi, mutta en minä täältä minnekään katoa! Lisäksi saan nollattua kaikki opiskeluajatukset lasteni jalkapalloharrastuksen kautta, sillä monet viikonloput meillä menevät turnauksissa.






Olen taas tunkenut itseni mukaan (liian) moneen blogihaasteeseen, ja niistä aion kertoa hiukan lisää tässä. Kaikki haasteeni näkyvät myös oikeassa sivupalkissa, ja niistä klikkaamalla pääsee katselemaan haastesivua kunkin emännöinti(tai isännöinti-)blogiin.





Roald Dahl -lukuhaaste tutustutti minut ja lapseni tämän mainion norjalaissukuisen kirjailijan lastenkirjoihin. Haaste päättyi ihan vasta, 13. syyskuuta, ja sain siihen luettua yhteensä viisi kirjaa: Ilmarin ihmelääke, Iso Kiltti Jätti, Nilviöt, Kekseliäs kettu ja Jali ja suklaatehdas. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T.






Mitäpä olisi elämä ilman Kirjabloggaajien klassikkohaastetta,  josta on menossa nyt jo neljäs osa niin ikään Niina T:n luotsaamana. Aiempiin klassikkohaasteisiin olen lukenut  kirjat Taru Sormusten herrasta (J.R.R. Tolkien), Harry Potter ja Viisasten kivi (J.K. Rowling) sekä Liisan seikkailut ihmemaassa (Lewis Carroll).



Seuraavaksi klassikkohaastekirjaksi tarkoituksenani olisi lukea Pierre Boullen Apinoiden planeetta, ja saisin sillä  kaksi kärpästä samalla iskulla: Evarian kirjahyllyssä on menossa Apinan vuosi haaste, johon olen saanut luettua tähän mennessä vain yhden kirjan, Roald Dahlin Nilviöt.






Niina T on todella ahkera blogihaasteiden pitäjä, sillä hänen Yöpöydän kirjat -blogissaan alkaa lokakuun alussa myös kuukauden mittainen Halloween-lukuhaaste, johon voi lukea kaikenlaisia kammottavia kirjoja, joissa vilisee aaveita, vampyyrejä, noitia, zombeja, aaveita ja niin edelleen. Minä olen valinnut haasteeseen luettavaksi ainakin romaanit Marko Hautalan Kuokkamummo, Hanna Morren Tuonen tahto ja omassa hyllyssäni viruneen Melissa Marrin Ilki Ihana, jossa takakansitekstin mukaan vilisee ilkeitä keijuja. Jos Mats Strandbergin Risteily ehtii ilmestyä ajoissa, saatan lukea myös sen tähän haasteeseen.


Osittain päällekkäin menevät nämä kauhukirjat toisen meneillään olevan kauhukirjallisuushaasteen kanssa, nimittäin vielä marraskuun toiseen päivään saakka kestää Hämärän jälkeen -lukuhaaste, jota pitää Orfeuksen kääntöpiirin Suvi. Olen lukenut siihen tähän mennessä neljä kirjaa, ja tavoitteenani olisi vielä saada siihen kahdesta kolmeen kirjaa lisää. Tähän mennessä lukemani kirjat ovat Marko Hautalan Kuiskaava tyttö, Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta, Markku Sadelehdon toimittama Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia sekä Eero Ojasen Suuri suomalainen kummituskirja.  

En ole ennen tätä haastetta lukenut kauhukirjallisuutta pitkään aikaan, ja tämä on ollut mainio matka kyseisen genren syövereihin. Pelkäänpä, että kauhukirjat jäävät pysyvästi minun lukemistooni, sillä olen tykästynyt niihin todella.

Ihan vasta hyppäsin mukaan  Hyönteisdokumentti-blogin pitämään NTK-haasteeseen mukaan, jossa on siis tarkoituksena lukea WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisen kirjasarjan julkaisuja. Harmikseni huomasin tämän, kohta vuoden kestäneen haasteen vasta nyt, mutta uskoakseni ehdin vielä lukea muutaman helmen tästä vanhasta nuortenkirjasarjasta.

 Tästä linkistä pääset katsomaan, mitä kaikkea NTK-sarja pitää sisällään. Listassa kirjat on numerojärjestyksessä, ja siinä on mukana vain kaksisataa vanhan kansiformaatin mukaista kirjaa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt 265 kirjaa. Tästä Kirjasammon listasta taas näet kirjat aakkostettuna nimekkeen mukaan. Risingshadow:n listasta näkee, mitä spefi-kirjoja kyseisessä sarjassa on.

Yritän lukea ainakin nämä: Anna Sewell Uljas Musta, Kaija Pakkanen Vimperin pihan Ilona, Anja Vitikka Kotikesä, Osmo Ilmari Uhka Avaruudesta, Maria Grüger Punaruusun aikaan sekä Kerttu Vuorinen Kuin taivaan linnut. Näistä ensimmäisen olen lukenut aiemmin joskus lapsuudessani,

Eihän ne haasteet tähän vielä lopu, ehei. Katvealue -blogin Anu ja Eero pitävät helmikuun kahdeksanteen päivään saakka Kirjavat kissat -lukuhaastetta, jossa on nimensä mukaisesti tavoitteena lukea kirjoja, joissa on kissa jossain merkittävässä roolissa. Samalla he haastavat lahjoittamaan rahaa eläinsuojeluyhdistyksille tai kissataloille, vastaavasti viemään esimerkiksi kissanhiekkaa paikalliseen kissataloon tai ostamaan Eläinsuojeluyhdistyksen tuotteita.


Kissojen ystävänä minä olen takuulla mukana tässä, ja aion tilata joulun alla jotain kivaa Eläinsuojeluyhdistykseltä. Tällä hetkellä olen saanut haasteeseen merkittyä kolme kirjaa, Taru Väyrysen Kissan kuolema ja Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa.



Koska minulla on hyllyssäni kummittelemassa lukemattomia kirjoja, Ullan Luetut Kirjat -blogi tarjoaa minulle juuri sopivan, vuoden loppuun kestävän New to You -lukuhaasteen, jossa luettu kirja voi olla jollain tapaa uudelta, tuntemattomalta alueelta, kirjailija voi olla tuntematon, tai sitten vain se pitkään hyllyssä keikkunut teos.

Olisin onnellinen, jos saisin luettua tähän haasteeseen edes yhden kirjan. Minulla olisi ehdolle esimerkiksi Philip Pullmanin Kultainen kompassi, jonka löysin eräänä onnellisena päivänä kirjaston kierrätyshyllystä! Kyseinen kirjailija on minulle outo, ja ylipäänsä olen lukenut aika vähän mieskirjailijoiden nuortenkirjallisuutta. Kirjan aihe vaikuttaa todella kiehtovalta, ja kaiken huipuksi se on trilogian avausosa.






Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä täytyy mainita Goodreads-kirjallisuussivuston jokavuotinen Reading Challenge, jossa saa asettaa itselleen sopivan luettujen kirjojen lukumäärän  koko vuodeksi. Minä olin mukana jo viime vuonna, jolloin ylitin hienosti asettamani 64 kirjan tavoitteen 4:llä kirjalla. Tänä vuonna hilasin tavoitteeni optimistisesti kahdeksaankymmeneen, ja olen saavuttanut tavoitettani hienosti 70:llä lukemallani kirjalla.

**************************************

Kuten huomaa, lukuhaasteet ovat vieneet minut täysin mennessään. Aloittaessani bloggauksen noin kaksi ja puoli vuotta sitten, minulla ei ollut hajuakaan, mitä lukuhaasteet ovat. Sana kuulosti jotenkin ahdistavalta, mutta kun lähdin mukaan ensimmäiseen haasteeseeni, huomasin, miten mahtava tapa niiden kautta on laajentaa lukutottumuksiaan ja  saada muutenkin tsempattua itseä lukemaan enemmän. Stressiäkin niistä voi toki tulla, mutta ehkä se on ollut tähän mennessä vain sellaista hyvää stressiä, sillä en vain malta olla osallistumatta niihin.

Olen ollut mukana muun muassa novellihaasteessa, SELKO-kirjahaasteessa ja kirjankansibingossa. Olen ensi vuoden alusta myös mukana yhdessä isommassa haasteessa, josta en ilmeisesti vielä saa kirjoittaa, joten olen vielä ihan hys-hys. Se haaste tulee taas mullistamaan viimeaikaiset lukutapani päälaelleen.

Jos sinua kiinnostaa enemmän lukuhaasteet, kannattaa käydä kurkkaamassa Haastavaa lukemista -blogissa, mitä kaikkea on meneillään.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala. Tammi 2016.


"Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu. Lue omalla vastuullasi.

Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.

Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti.

Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et"

Oma arvio:

Olen saanut ensituntumani Marko Hautalaan Valkoiset varpaat -kauhukokoelman  kautta, jossa hänen kirjoittamansa novelli Varpaat sai kylmät kauhun väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Pitkään on ollut aie lukea lisää hänen tuotantoaan, ja nyt siihen tarjoutui loistava tilaisuus, kun häneltä ilmestyi nyt Kuiskaava tyttö.

Ihan ensimmäiseksi on pakko kehua Mika Tuomisen tekemää kantta, joka tuo pienen mielleyhtymän Uhrilampaat-romaaniin ja -elokuvaan, mutta on silti ihan oma, juuri tähän kirjaan täydellisesti sopiva luomuksensa.

 Helsinkiläinen psykiatri Anton  saa tietää kuolleesta työtoveristaan Unto Mäkilästä asioita, joiden takia hän joutuu keskelle pelottavaa, kuiskaavan tytön legendan ympärille kietoutunutta mysteeriä - ja joutuu myös siinä sivussa kohtaamaan menneisyytensä haamut. Hänen tyttärensä Iida taas toisaalla tulee tutustuneeksi väärään ihmiseen, Sanni Vuorioon, joka saa hänet oudosti otteeseensa. Anton haluaa pelastaa tyttärensä, johon hän ei ole ollut yhteyksissä sitten pikkulapsi-iän. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Vaasaan, jonne Anton lähtee etsimään tytärtään - ja missä hänen kuollut työtoverinsa työskenteli aiemmin.

Asetit tyttösi vaaraan.
Syyllisyys tuntui fyysisenä kipuna vatsassa. Jopa hurmoksen läpi.

Kuiskaava tyttö on kaikin puolin onnistunut kauhukirja. Se pitää minut heti alusta saakka otteessaan, sen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapahtumat etenevät omalla painollaan paljastaen hiukan kerrallaan, muttei liikaa. Kirjasta henkii hyvin kaamea, psykologisen kauhumainen tunnelma. Marko Hietalan mutkaton ja eteenpäin vievä tyyli kirjoittaa miellyttää minua kovasti.

"Perhonen" Holmgren sanoi hitaasti, vaivalloisesti. Leukojen liike kirskui kuin ruosteiset sakset. "Tiedätkö miksi aina perhonen?"
---
"Perhonen ilmentää muutosta."

Kirjasta löytyy monia kauhulle tyypillisiä motiiveja, kuten nukke, yöperhoset, kuiskaavat äänet,  kulttimenot ja psykiatriset potilaat.

Nyt se vain katsoi tyhjyyteen laukun pimeydessä. Tavallinen typerä nukke. Rikkinäinen vanha lelu, täynnä verisiä sormenjälkiä. Ja sen sisällä joku toinen. Sekin lopullisesti rikki.
Mielikuva aiheutti äkkiä niin syvää kauhua, että Iida joutui ottamaan tukea pöydästä.

Kaiken taustalla on  paikallinen legenda 1800-luvulla eläneestä Nadja Forslin -nimisestä tytöstä, joka joutui nuorena kristillisen kastraatiokultin, skoptsien "valkaisemaksi". Siitä uskotaan syntyneen kuiskaavan tytön -kirouksen, joka tarttuu esimerkiksi sekavien kirjoitusten kautta ihmisestä toiseen (vrt The Ring-elokuva).

Kirjan lopussa auotaan monia solmuja ja kysymysmerkkejä. Kuiskaavan tytön mysteeri osin ratkeaa, mutta moni muu asia jää minulle arvoitukseksi. En ole ihan tyytyväinen lopussa tapahtuvaan juonenkäänteeseen, sillä se hiukan latisti tunnelmaa, mutta kirjan avoin lopetus on ihan mainio.

Aion ehdottomasti lukea myös  Marko Hautalan aiemman kauhuromaanin Kuokkamummo, josta olen lukenut paljon kehuvia arvioita.

Arvosanani tälle kirjalle 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kuiskaava tyttö muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Järjellä ja tunteella
Suomi lukee (Krista)
Kirjavinkit (Mikko Saari)
Luetut.Net
Nousu (Linda Rantanen)
Mielikuvakirja
Kuutar lukee
Kirjan vuoksi

Samantyylisiä kirjoja: 

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley
Talven hallava hevonen: Tuomo Jäntti
Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas.
http://elegiakirjat.blogspot.fi/2015/11/hamaran-jalkeen-lukuhaaste.html
Osallistun tällä kirjalla Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Hämärän jälkeen -kauhukirjahaasteeseen, ja olen nyt neljä kirjaa luettuani yhden kirjan päässä ihmisusi-arvonimestä.




tiistai 13. syyskuuta 2016

Roald Dahl -lukuhaasteen loppurutistus ja koonti: Nilviöt, Ilmarin ihmelääke, Kekseliäs kettu sekä Jali ja suklaatehdas

http://kirjakissa.blogspot.fi/2016/01/roald-dahl-lukuhaaste.html
Osallistuin viime keväänä Yöpöydän kirjat -blogin Niina T:n vetämään Roald Dahl -lukuhaasteeseen tavoitteenani saada luetuksi edes yhdestä kolmeen kirjaa. Roald Dahlin syntymästä tulee kuluneeksi tänä syksynä sata vuotta, joten on nyt viimeistään korkea aika tutustua tämän mestarillisen, lastenkirjallisuuden rajoja rikkovan brittiläiskirjailijan tuotantoon.

Luimme kesän aikana lasteni kanssa kirjan Iso kiltti jätti, jonka arvion voit lukea tästä. Sen jälkeen ehdimme lukea yhdessä vielä kirjat Ilmarin ihmelääke ja Kekseliäs kettu, ja itsekseni luin kirjat Nilviöt sekä Jali ja suklaatehdas.

*************************

Ilmarin ihmelääke: Roald Dahl. Suomentaneet Asser Korhonen ja Antti Mäkinen. Kuvittanut Quentin Blake. Seitsemäs painos. Art House 2005. 119 sivua. Lastenkertomus.

 Englanninkielinen alkuteos (1981): George's Marvellous Medicine


"Ilmarin on yksinkertaisesti tehtävä jotain kamalalle isoäidilleen, jolla on maailman kuvottavimmat syömätottumukset. Yleensähän isoäidit ovat herttaisia ja syövät kermakakkuja, mutta Ilmarin isoäidin lempiruokaa ovat tuhatjalkaiset, etanat kaalin kera ja pihtihännät.

Ilmari harkitsee erilaisia mukavia tapoja laittaa isoäiti kuriin; hän haluaisi tiputtaa käärmeitä tämän kaula-aukosta ja laittaa pommeja tämän tuolin alle. Mutta kaikki nämä sinällään käyttökelpoiset ideat saavat väistyä, kun hän päättää tehdä lääkkeen, joka muuttaa isoäidin kiltiksi vanhaksi rouvaksi tai saa tämän häviämään kokonaan. Ilmarin ihmelääkkeessä on aineksia karvanpoistoaineesta pakkasnesteeseen ja se saakin aikaan melkoisen mielenkiintoisia tuloksia."




Oma arvio:



Ilmarin isoäiti osaa kyllä olla niin paha suustaan, ettemme yhtään asettaneet  kyseenalaiseksi Ilmarin toivetta paremmasta mummosta - saati hänen lääkkeenvalmistustaan melkoisista aineksista. Poikani sanoikin, ettei mummo ollut oikein kiva. Tytön mielestä mummo oli niin tympeä, että oli jopa hauska.

"Kaalimadot kasvattavat älyä", Mummo jatkoi.
" Äiti huuhtoo kaalimadot aina viemäriin", Ilmari sanoi.
"Äitisi on yhtä tyhmä kuin sinäkin", Mummo sanoi. "Kaali ei maistu juuri miltään, jollei siinä ole höysteenä muutama keitetty kaalimato. Etanoista nyt puhumattakaan."

 Ymmärrän kyllä, että lapsille pitäisi opettaa, ettei edes ilkeille ihmisille saisi toivoa saati tehdä pahaa, mutta onhan se niin kutkuttava ajatus, että voisi tehdä oikein tympeälle ihmiselle ihmelääkkeen, jolla se muuttuisi ehkä mukavammaksi. Ilmarin lähtökohta lääkkeen teolle on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä. Pidimme kauhesti kirjan osasta, jossa luetellaan, mitä kaikkea Ilmari lääkkeeseen pistikään. Tuli ihan jano lukea lisää...mitä vielä? ja vielä... ja vielä!


Suurta hilpeyttä herätti meissä myös lääkkeen vaikutus mummoon, saati sitten maatilan eläimiin. Tosin tyttäreni mielestä se ei ollut hauskaa, kun lääkettä annettiin eläimille. Pojan mielestä hauskin hahmo on  Ilmarin isä, herra Intomieli, joka on nimensä mukaan yli-innokas ja innostuu yhä vain lisää, kun saa kuulla Ilmarin kehittelemästä lääkkeestä. Hänkin on saanut anopistaan jo tarpeekseen. Ilmarin äiti taas on tasaisempi luonne, joka yrittää toppuutella miehensä innokkuutta.

Tyttäreni mielestä kirja oli hiukan liian lyhyt, mutta pojan mielestä sopiva, Quentin Blaken kuvat miellyttävät yhä heidän silmäänsä, vaikkeivät ne ole kauhean tarkkarajaisia saati väritettyjä.

Molempien mielipide kirjasta:








Minun arvosanani 4-

Tämä kirja on lainattu kirjastosta.

Ilmarin ihmelääke muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Sonja)
Kirjojen keskellä
Oksan hyllyltä
Sininen keskitie
Yöpöydän kirjat

************************

Nilviöt: Roald Dahl. Suomentanut Sami Parkkinen. Kuvittanut Quentin Blake. Otava 2009. 95 sivua. Lastenkertomus. 

Englanninkielinen alkuteos (1980): The Twits

"Herra ja rouva Nilviö ovat inhottavia. He oikein kilpailevat keskenään siitä, kumpi osaa keksiä keljumpia jekkuja. Mutta koittaa päivä, jolloin ilkeydet osuvatkin Nilviöiden omaan nilkkaan! Kukas sitten saakaan nauraa..."

Oma arvio:

Oi kauhea, miten inhottaviksi ihmisiksi herra ja rouva Nilviö kuvataan. Minua meinasi heti alussa ällöttää, miten herran Nilviön pesemätöntä partanaamaa kuvaillaan ja eri toten sitä, miten hän saattoi saada itsensä kylläiseksi nuolaisemalla parrastaan vanhoja, homeisia ruuantähteitä. Yöks. Rouva Nilviö on taas kuvailtu järkyttävän rumaksi ämmäksi, joka on toki ollut nuorempana vallan kaunis, mutta vuosikausia rumia ajatuksia kantaneena hänen rumuutensa on päässyt valloilleen. Sinänsä oivallinen ajatus, että rumat ajatukset rumentaa ihmisen, kauniit kaunistaa.

Ihminen, jolla on hyviä ajatuksia, ei voi koskaan tulla rumaksi. Sinulla voi olla väärä nenä ja kiero suu ja kaksoisleuka ja ulkonevat hampaat, mutta jos sinulla on hyviä ajatuksia, ne loistavat kasvoiltasi kuin auringon säteet, ja näytät aina ihastuttavalta.

Minä tykästyin hirveänä kirjan älyttömyyteen. Janosin vain lisää, mitä ilkeyksiä tuo kamala pariskunta toisilleen keksikään. Loppujen lopuksi he kuitenkin halusivat puhaltaa yhteen hiileen, kun heidän hulvattomat sirkusapinansa päättivät ruveta vastarintaan ja pelastaa pihan linnut kohtaloltaan joutua herran Nilviön lintupiirakkaan. Nilviöt lähtevät yhdessä ostamaan haulikkoja, jotta he pääsisivät listimään linnut, mutta kokevatkin kotiin tullessaan karmean kohtalon - yhdessä.



Kirjan todelliseksi tähdeksi nousee Mukkelis-Makkelis niminen apina perheineen. Herra Nilviö on päättänyt kouluttaa apinoistaan sirkusapinoita, jotka tekevät aina kaiken nurinkurin pää alaspäin. Neuvokas Mukkelis-Makkelis ryhtyy toimiin pelastaakseen linnut sekä vapautuakseen Nilviön koulutuksesta. Pariskunta saa lopuksi maistaa omaa lääkettään.

Tämä tarina on niin karmean hirveän ilkeän ihana, että aion lukea vielä tämän lapsilleni ääneen, sillä uskon heidän rakastuvan tähän. Sopivan outoa huumoria minun makuuni.

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Nilviöt muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Sonja)
Kirjojen keskellä
Luetut kirjat
Yöpöydän kirjat
Kirjanainen
Tuntematon lukija

http://evariankirjahylly.blogspot.fi/2016/02/apinan-vuosi-lukuhaaste.html?showComment=1454912590347#c2146755981975448047


Osallistun tällä kirjalla samalla Apinan vuosi -lukuhaasteeseen, joka on Evarian kirjahylly -blogin emännöimä.








***********************
Kekseliäs kettu: Roald Dahl. Suomentanut Panu Pekkanen. Kuvittanut Quentin Blake. WSOY 1999. 2. laitos (1. laitos ilmestynyt 1978.) 81 sivua. Lastenkertomus.

 Englanninkielinen alkuteos (1970,1998): Fantastic Mr Fox

"Olipa kerran laakso, jossa asui kolme häijyä tilanomistajaa: Pösö, Pärskä ja Papu.

Pösö on suunnattoman lihava kanankasvattaja, joka syö kolme keitettyä kanaa ja kasoittain perunapyöryköitä niin aamiaiseksi ja lounaaksi kuin illalliseksikin.

Pärskä on ankkoja ja hanhia kasvattava pömppömahainen kääpiö, jonka ruokavalio koostuu pelkistä munkeista ja hanhenmaksasta.

Papu on laiha kuin lyijykynä, eikä hän koskaan syö mitään, juo vain litrakaupalla valmistamaansa vahvaa omenaviiniä.

Tilanomistajien mailla asuu kettuperhe, jonka isä pihistelee kanoja, hanhia ja ankkoja ruoaksi perheelleen, ja sekös Pösöä, Pärskää ja Papua harmittaa. Yhdessä he tekevät katalan suunnitelman saadakseen ketut hengiltä. Mutta tällä kertaa he ovat tekemisissä itseään ovelamman vastustajan kanssa."

Oma arvio:

Harvoinpa ääneni kestää lukea lapsille 80-sivuista iltasatua. Niin siinä vain kävi, etteivät he antaneet minulle armoa, vaan minun oli pakko lukea tämä tarina loppuun. Aivan mainiohan tämä oli, ehkä nyt sitä lempeämpää Roald Dahlin tuotantoa aiempiin lukemiimme verrattuna.

Kekseliäs kettu muistuttaa rakenteeltaan ja aiheeltaan klassisia eläinsatuja, joissa kettu on totuttu näkemään ovelana ketkuna ja rotat epäkohteliaina ja törkyisinä tyyppeinä. Kirjassa seurataan tarinaa vuoroin kettuperheen ja vuoroin kolmen tilanomistajan näkökulmasta. Mukana seikkailee myös herra Mäyrä perheineen sekä omenaviinikellarissa asustava, juoppo ja epäkohtelias Rotta.

Tilanomistajat Pösö, Pärskä ja Papu on kuvattu - roalddahlimaiseen tapaan - hyvin epämiellyttäviksi, häikäilemättömiksi ja hiukkasen tyhmiksikin tyypeiksi. Pösö on lihava ja ahmii liikaa, Pärskä on isomahainen kääpiö, joka syö ällöttäviä, hanhenmaksalla täytettyjä munkkeja ja Papu on pahanhajuinen, honkkelomainen ukko, joka juo ihan liikaa omenaviiniä. Nämä kolme ovat päättäneet tehdä lopun ketusta, joka varastaa heidän kanojaan, ankkojaan ja kalkkunoitaan harva se päivä.

"Me emme saa liioitella", se sanoi. "Emme saa paljastaa tilannetta. Emme saa antaa  ihmisten tietää mitä meillä on tekeillä. Meidän täytyy toimia siististi ja varovasti ja ottaa vain muutamia parhaita paloja. Niinpä me otamme alkajaisiksi neljä lihavaa nuorta ankkaa."

Kettuperheen isä on tavattoman kekseliäs, eivätkä tilanomistajat pärjää hänelle oveluudessa. Lopulta kettu saa niin oivallisen idean, että se pelastaa koko heidän loppuelämänsä - ja samalla hän tarjoaa pelastuksen kaikille metsän eläimille. Pösö, Pärskä ja Papu kompastuvat omaan nokkeluuteensa, kun eivät osaa jääräpäisyydessään luovuttaa.

Tyttäreni mielestä kirjan paras kohta on se, kun ketut lähtevät kaivamaan luolastoa kohti tilanomistajien ruokavarastoja. Hänestä taas ei ollut yhtään kivaa, kun tilanomistajat yrittivät saada kettuperheen hengiltä. Huomasin, miten myös poikaa meinasi välillä surettaa kettujen kohtalo.

Tässä kirjassa on meidän iloksemme Quentin Blaken värikuvitus.



Pientä miinusta annan kirjan (liian) monista lyöntivirheistä. Pari sellaista vielä menettelee, mutta jos niitä alkaa olla useita, alkavat ne jo tympiä.

Lasteni arviot kirjasta:

Poika:








Tyttö:







Minun arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Kekseliäs kettu muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Hannu) 
Ei vain mustaa valkoisella
Hurja Hassu Lukija
Kirjojen keskellä

**************************************

Jali ja suklaatehdas: Roald Dahl. Aila Nissisen suomennoksen muokannut Nina Pitkänen. Otava 2005 (Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1971). 137 sivua. Lastenkertomus.


Englanninkielinen alkuteos (1964): Charlie and the Chokolate Factory

"Rutiköyhä Jali asuu perheineen suuren suklaatehtaan vieressä­ ja kuulee usein tarinoita suklaatehtailija Villi Vonkasta­ ja hänen ihmeellisistä tempauksistaan. Eräänä päivänä Villi Vonkka julistaa, että suklaalevyihin kätkettyjen kultaisten pääsylippujen löytäjät pääsevät vierailulle tehtaaseen, jonka ovet ovat olleet suljettuna vuosikausia. Jalilla on onnea: hän löytää kuin löytääkin kultaisen pääsylipun.

Ja niin aukeavat ovet Vonkan suklaatehtaaseen, jollaista ei ole koko maailmassa toista. Lapset ja heidän vanhempansa näkevät suklaavirran ja syötävän ruohikon, kurkkivat karkit, ihmeellisen puru­kumi­koneen ja tehtaan polvenkorkuiset työntekijät Umppa-Lumpat, jotka rakastavat kaakaopapuja ja laulamista. Ja lopulta Villi Vonkka paljastaa tutustumisretken tarkoituksen… "




Oma arvio:



Aiemmin, kun en vielä tuntenut Roald Dahlin tuotantoa, oli Jali ja suklaatehdas ainoa, josta olin joskus kuullut jotain. Lähinnä nimi toi minulle mieleen elokuvan, jota tähdittää Johnny Depp. Ja ei, en ole ikinä katsonut kyseistä elokuvaa muuta kuin sivusilmällä.

Olen yllättynyt, kuinka pidin kirjan opettavaisesta tarinasta. Koska Jali osaa olla kärsivällinen ja tottelee erikoislaatuisen Villi Vonkan sääntöjä tehdaskierroksellaan, hänet palkittaan ruhtinaallisesti. Kirjan muut lapsihahmot ovat hyvin karikatyyrisiä ja kompastuvat omiin heikkouksiinsa: karkkeja ahmiva Aukusti Lihavisto kompastuu ahneuteensa, hemmoteltu Marina Hillo omaan kyltymättömyyteensä, purukumia jauhava Orvokki Jauhiainen omaan purkkahimoonsa ja telkkarinorja Ari Telkkari - noh, tietenkin omaan telkkarinorjuuteensa. Kierroksen loputtua jäljellä on enää Jali ja hänen isoisänsä Justus.

Kummalliset, tehtaassa työskentelevät Umppa-Lumpat ovat mielestäni melko kammottavia. He naureskelevat syyttä suotta ja laulavat pilkkaavia laulujaan lapsista. Mitä ihmeitä he oikein ovat?

Ystävät, kyllä kai teistäkin
olio mitä inhottavin
on varmaan hän, joka leuoissaan
purukumia jauhaa jauhamistaan?
Niin, kyllä varmaan tuo tapa on
ruma ja aivan tarpeeton
ja purija muuttuu taatusti
itsekin tahmean tyhmäksi.
---

Villi Vonkka on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Pidän hänen ikinuoresta, lähes lapsellisesta olemuksestaan ja  sarkastisista huomautuksistaan. Vaikka alkuun ajattelin hänen olevan kamalan häijy ihminen, joka naureskelee pulaan joutuville lapsille, tajusin, että loppujen lopuksi hän on melko sympaattinen miekkonen, joka haluaa vain antaa lapsille opetuksen. (No okei, ja ehkä ihan pikkaisen häijy.)

"Minun vasen korvani on hiukan kuuro", sanoi herra Vonkka. "Annathan anteeksi jollen minä kuule kaikkea mitä sinä pälpätät."

Jali ja suklaatehdas on karkinmakuinen, keksintöjä pullollaan oleva ja lämminhenkinen (omalla kierolla tavallaan) tarina, jossa Jalin köyhää perhettä onnistaa enemmän kuin he olisivat osanneet toivoakaan. Tarinaan on olemassa jatko-osa, Jali ja lasihissi, jossa Villi Vonkkan suklaatehtaan erityinen lasihissi pääsee pääosaan.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan nappasin lapsuudenkotini kirjahyllystä.

Jali ja suklaatehdas muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Veera)
Lukujonossa
Villasukka kirjahyllyssä
Kirjojen keskellä
Illuusioita
Yöpöydän kirjat
Hurja Hassu Lukija

********************

Olen yllättynyt, että ehdinkin lukea haasteeseen viisi kirjaa ja saavuttaa täten arvonimen Ylinoita. Kiitos Niina haasteesta, nyt olen tutustunut ja ihastunut Dahlin kirjoihin, eikä nämä takuulla jää ainoiksi, joita hänen tuotannostaan luen.

Lopuksi vielä listaan kaikki luetut kirjat suosituimmuusjärjestyksessä:


1. Nilviöt
2. Iso Kiltti Jätti
3. Jali ja suklaatehdas 
4. Ilmarin ihmelääke
5. Kekseliäs kettu

lauantai 10. syyskuuta 2016

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu. Otava 2016.

"Elämänmuutosromaani

Peetulle itseksi tulemisen hinta on kallis. Niin kallis, että sen maksaa kaikesta huolimatta.

Peetu on saanut kasteessa nimen Petra, vaikka Petra hän ei ole ollut koskaan. Ei se pikkutyttö, jonka äiti muistaa.

Syyskuun ensimmäinen Peetu täyttää 18 ja pian sen jälkeen hän menee korjausleikkaukseen. Ennen sitä Peetu vain odottaa.
Odottamista helpottaa se, että isä vie Peetun lentämään. Purjelentokoneeseen, melkein taivaan reunaan kiinni. Kymmenen lennon ajan Peetu ja isä jakavat keveyden, jossa sanatkin tulevat vapaammin ja voi puhua, ihan kaikesta.

'Mä en ole sun tyttösi, ja jos mä en voi olla sun poikasi, mä en voi olla sun lapsesi enää.' "

Oma arvio:

Olen nähnyt tästä kirjasta useita bloggauksia, ja koska tämä on saanut niissä enimmäkseen hehkutusta osakseen, kiinnostuin minäkin tästä Siri Kolun 112-sivuisesta, nuorille suunnatusta elämänmuutosromaanista, jonka pääteemana on transsukupuolisuus. Se on asia, jonka jollain tasolla ymmärrän, mutta pidemmälle ajateltuna en silti tiedä siitä yhtään mitään, ja suurimmaksi osaksi koko asia ylittää käsityskynnykseni. Enkä tarkoita tällä mitään asenteellisia seikkoja, vaan sitä, miten ylipäänsä tällaisia ihmisiä voi olla ja miten se käytännössä heidän elämäänsä vaikuttaa. Kiitän kirjailijaa huolellisesta taustatyöstä, sillä sen kyllä huomaa kirjaa lukiessaan.

 Mikä pelottaa eniten, mitä ei koskaan kenellekään tunnustaisi: se oma halu vaikka tuhoutua mennessään, mutta mentävä on koska tällaiseksi jääminen ei ole elämää.

Kirjassa vuorotellaan luontevasti Peetun ja isän yhteisten purjelentojen ja muun elämänkulun välillä. Peetun ja isän keskustelu lentojen aikana on ihanan rehellistä, avointa, herkkää...aitoa, ihan kuin isän ja pojan lentelytkin tuulten armoilla ovat. Peetun nahkoihin on helppo asettua, sillä hän tulee tarinassa ajatuksineen todella lähelle. Vaikka välillä en ole ihan samaa mieltä hänen kanssaan ja hänen jääräpäisyytensä ärsyttää, ymmärrän häntä täysin. Osaan myös samaistua Peetun äidin ahdinkoon.

 Kuka sanoo millainen on pojan keho? Kuka määrää että tuollainen, samanlainen, noin menee lanne ja tähän rytmiin sykkii sydän. Pojan ruumis on mun, munlainen, minä. Umpimielinen lippispoika. Viekas puuhunkiipeejäpoika. Viisas, uskollinen valanvannojapoika. Mä olen ollut Peetu niin kauan kuin olen ollut minä. Se että äiti haluaa Petran, on petos.

Peetun äidille ja veljelle on hankalinta hyväksyä Peetun tuleva sukupuolenvaihdosleikkaus: äiti ei halua uskoa Peetun haluavan todella olevan mies eikä velikään osaa suhtautua Peetuun, josta tulee leikkauksen myötä hetero.  Peetun vanhempien välit rakoilevat, ja isä tunnustaakin lennon aikana tekevänsä hyvin ratkaisevan siirron avioliitossaan.

Peetun tyttöystävä Aamu harrastaa kiipeilyä, mutta ei osaa rentoutua ajatellessaan Peetua lentelemässä heppoisella purjelentokoneella. Aamu on tottunut tukemaan Peetua hänen vaikeassa prosessissaan, mutta ahdistuu tukijan taakkaansa alle.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on kaunis, välillä tuskainen, mutta kuitenkin toiveikas tarina, jonka jokainen voisi lukea ikään katsomatta. Tarina antaa paljon myös aikuiselle lukijalle. Kirja on helppo ja nopea luettava niin pituutensa kuin tyylinsäkin puolesta.

Arvosanani on 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Kirja muissa blogeissa:

Luetaanko tämä?
Kirjavinkit (Heidi V.)
Kirjanurkkaus
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kujerruksia

perjantai 9. syyskuuta 2016

Tähtiviima: Shimo Suntila

Tähtiviima: Shimo Suntila. Osuuskumma 2016. Novellikokoelma.


"Avaruudessa yksikin virhe on kohtalokas. Äärimmäiset etäisyydet ja tähtien neuloma tyhjyys ovat ihmismielelle liikaa. Vain houkat, uhkarohkeat ja konemielet suuntaavat sinne oman henkensä uhalla. Tähtiviima on kokoelma tieteisnovelleja, joissa ihminen on pieni ja avaruus valtava. Silti kaikki ei ole lohdutonta – joskus joku rohkea jää eloon ja saattaa muuttaa maailmaa piirun verran paremmaksi paikaksi."

Sisältää novellit:

Janus
Calypson perillinen
Purret
Chudakovin aarteet
Avaruustrippi
Steelen ruukki 
Tähtivaeltajat
Sharan henkäys 

Oma arvio:


Shimo Suntilan avaruusaiheiset scifinovellit ovat sopivan kevyitä luettaviksi, vaikka niissä välillä onkin melko hätkähdyttäviä käänteitä. Tarinoiden taustalta on aistittavissa huumoria, joka ei kuitenkaan hypi silmille luettaessa. Arren Zherbinin taiteilema kansi sopii hyvin kirjan teemaan.

Vaikka novellit sijoittuvat avaruuteen, niissä pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja vehkeilyissä. Tuntuu, ettei keneenkään voi luottaa Suntilan luomissa tulevaisuuden siirtokunnissa, joissa häikäilemättömyys on enemmän sääntö kuin poikkeus. Huomasin, että vaikka novellit ovat erillisiä tarinoita, monia niitä yhdisti jokin punainen lanka.

Omaksi suosikikseni nousi Steelen ruukki, jonka tunnelmasta minulle tulee mieleen Hugh Howeyn Siilon saaga. Tarinassa Aleksei ja hänen raskaana oleva vaimonsa saapuvat asteroidille paremman elämän toivossa. Aleksei huomaa, ettei työ asteroidin sulattamossa ole kevyimmästä päästä, ja miehiä kuolee tuon tuostakin vaarallisessa työssä. Pian hänelle selviää, ettei mitään kannata pitää itsestäänselvyytenä: kun Alekseilla ei ole heti varaa maksaa lääkärille, tämä ei voi tehdä mitään auttaakseen synnytykseksen jälkeisestä verenvuodosta kärsivää vaimoaan. Aleksei huomaa olevansa keskellä salaliittoa, jonka tavoitteet ovat hiukan epämääräiset.

Huumorisävytteisessä Avaruustrippi-novellissa päähenkilö saa huomata, ettei pummilla maasta kuuhun matkustaminen kannata. Hän joutuu rangaistukseen tähtienväliseksi avaruuspilotiksi, joka hoitaa lennot jatkuvassa huumepöllyssä.

"En minä osaa ohjata avaruusalusta"---Pilotti hekottaa hampaattomalla suullaan. "Ei kukaan osaa. Eikä tarvitse. Riittää, että on riittävän aineissa. Pilotti uneksii aluksen perille. Kama auttaa luovimaan sellaisia matkoja, joiden ajattelu muuten sulattaisi aivomme."

Purret on lyhyt, mutta kaunistunnelmainen novelli, jossa avaruudesta saapuu Pursia pelastamaan tuhoutumassa olevan maapallon väkeä. Loppu on raadollinen, mutta yhtä aikaa toivoa täynnä, ainakin minä.kertojan kohdalla.

Avaruus oli täynnä hehkuvaa ja hohkaavaa materiaa, niin että tähdet peittyivät. Hetken olin oman alkuräjähdykseni sisällä, katselin henkilökohtaisen maailmankaikkeuteni hidasta laajentumista.

Tähtiviima tarjoaa  tasalaatuisia, viihdyttäviä ja osin hauskojakin scifitarinoita. 

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja:


Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Ja kaikkea muuta

tiistai 6. syyskuuta 2016

Päivitys Liisa seikkailut Ihmemaassa & peilimaailmassa -postaukseen

Luin Lewis Carrollin yhteisniteestä Liisan seikkailut peilimaailmassa yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni kanssa. Lue tästä, mitä olimme mieltä.


lauantai 3. syyskuuta 2016

Päivitys Girl Online -sarjaan

Luin Zoe Suggin Girl Online on Tour, joka on jatko-osa kirjalle Girl Online. Lue tästä linkistä, mitä mietiskelen kirjasta.


sunnuntai 28. elokuuta 2016

Bill Hodges -trilogia: Stephen King

Mersumies: Stephen King. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2014): Mr. Mercedes


" 'Tuhat varmaa työpaikkaa!' kaupunki lupaa. Lukemattomia työttömiä, jotka aamuyön harmaina tunteina jonottavat niitä kadulla. Varastettu mersu, joka törmää heihin tahallaan. Kahdeksan kuollutta. Tappaja pakenee. Kuukausia myöhemmin eläköitynyt rikosetsivä Bill Hodges saa kirjeen.

Mersumieheksi itseään kutsuva tappaja haluaa keskustella hänen kanssaan Sinisen sateenvarjon alla -nimisellä chattisivustolla. Hodgesin on suostuttava, vaikka tietokoneen käynnistäminen on kuin avaisi ikkunan omaan elämäänsä. Kuka tahansa voi kurkistaa sisälle."

Oma arvio:

Stephen Kingin teoksia on suomennettu yli kuusikymmentä ja hänen kirjoistaan on tehty satoja elokuvia ja myös tv-sarjoja, joita hän on myös itse käsikirjoittanut. King tunnetaan lähinnä kauhukirjailijana, mutta tämä uusin Bill Hodges-trilogia  ei pidä sisällään mitään yliluonnollista tai kauhuelementtejä, vaan on tyylilajiltaan dekkarimaista jännitystä. Olen viimeksi yläasteikäisenä lukenut joitain Kingin kauhukirjoja, kuten Christine, tappaja-auton ja Uinu, uinu lemmikkini, mutta sen jälkeen hänen tuotantonsa on minulle vierasta. Toki olen katsonut paljon hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia ja tv-sarjoja, joista suosikkini on Hohto ja Kuvun alla.

Tässä trilogian avausosassa seurataan vuoroin eläkkeelle jäänyttä Bill Hodgesia ja vuoroin häiriintynyttä, aimmin karmean rikoksen tehnyttä "Mersumiestä",  Brady Hartsfieldiä, joka päättää ottaa yhteyttä häntä jahdanneeseen poliisiin ja tuhota tämän elämän.

 Hodges päättää napata tuon paskiaisen hinnalla millä hyvänsä. Hän on ollut itsetuhon partaalla eläkkeelle jäätyään: istunut päivät telkkarin ääressä, syönyt epäterveellisesti ja miettinyt, ettei hänen elämässään ole mitään sisältöä. Mersumiehen kirjeen myötä hänen elämänsä saa uuden suunnan ja hän lyöttäytyy yksiin Mersumiehen erään uhrin sisaren, Janey Pattersonin kanssa, jolla on sama tavoite, eli saada tuo rikollinen kiinni. Myös nuori Jerome, joka käy leikkaamassa Hodgesin nurmikkoa, osoittautuu mainioksi apuriksi, sillä hän tajuaa tietokoneiden päälle. Hodgesin ja Janeyn välille syttyy kipinää, vaikka Janey on Hodgesia paljon nuorempi. Ylensyönnistä turvonneen ex-poliisin itsetunto kohoaa lähes pilviin.

Hän huristelee työkseen jäätelöautolla ja usein myös Bittinikkarien kuplavolkkarilla tehdessään kotikäyntejä, mutta tänä kesänä hänen varsinainen työnsä on eläkkeelle jäänyt rikosetsivä K. William Hodges. Ja siitä huolehtiminen, että etsivä Hodges vetää revolverin liipaisimesta.


Brady on kaikin puolin häiriintynyt: hän tuntee seksuaalista vetoa äitiinsä, joka "lohduttaa" poikaansa kyseenalaisin keinoin. Hän on osallinen pikkuveljensä kuolemaan, mikä on kuitattu vahingoksi. Hän haluaa saada mainetta ja kunniaa mahdollisimman suuren väkijoukon surmaamisesta, mutta ennen sitä hän haluaa saada lihavan ex-kytän, Hodgesin tappamaan itsensä. Hänen suunnitelmansa eivät vain mene oikein putkeen, kun Hodges piristyy ja alkaa tapailla vetävän näköistä Janeytä.

Brady on rakentanut salaisen atk-tukikeskuksen hänen ja äitinsä asuttaman talon kellariin, ja hän on myös jemmannut sinne räjähteitä. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvata, kuinka sairas Brady on, sillä hän työskentelee arkisin kodeissa kiertävänä atk-tukihenkilönä ja iltaisin vielä jäätelöauton kuljettajana: kukapa voisi  uskoa, että tuo mukava heppu suunnittelee vapaa-ajallaan joukkomurhaa.


Brady myöntää itselleen olevansa mielisairas, totta kai hän on, terveet ihmiset eivät aja tahallaan väkijoukkoon eivätkä ajattele presidentin tappamista itsemurhaiskulla. Terveet ihmiset eivät surmaa pikkuveljeään. Terveet miehet eivät pysähdy äitinsä ovella ja mieti, onko äiti alasti.
Mutta sairaat miehet eivät halua muiden tietävän, että he ovat sairaita.


Mersumies on kammottava tarina siitä, miten murhaaja voi olla kuka vaan. Tarina ei vain vetänyt minun kiinnostustani puoleensa ihan koko aikaa, etenkin kirjan alkupuolisko oli melko tahmeaa ja pitkäveteistä luettavaa. En millään osannut samaistua eläke-ikäisen miehen elämään, saati että lukisin kauhean innoissani ikäihmisten romanttisesta suhteesta. Lopussa juoni alkaa tiivistyä ja lukuintoni nousee hiukan. Välillä koin melkoisia inhon väristyksiä, sillä on enemmän kuin kammottavaa lukea tarinaa  psykopaattisen Bradyn näkökulmasta. Hyih.

Voiko häntä syyttää siitä, että hän kosti maailmalle, joka on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on?

Uskon kuitenkin, että dekkarien ystävät saavat tästä enemmän irti kuin minä.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Mersumies muissa blogeissa: 

Opus eka
Rakkaudesta kirjoihin
Mummo matkalla
Hemulin kirjahylly
Kirjojen keskellä

torstai 25. elokuuta 2016

Et kävele yksin: Juuli Niemi

Et kävele yksin: Juuli Niemi. WSOY 2016.



"Kaksi erilaista maailmaa ja ensimmäinen rakkaus

Egzon ei ole käynyt vieraissa maissa. Hän ei ole käynyt edes siellä mistä hänen sanotaan tulevan.

Ada on 15 ja piirtää vasta omia ääriviivojaan, kun ensimmäinen rakkaus iskee. Adan elämää ovat olleet taiteilijaäidin kanssa jaettu boheemi koti, yhtä kiltti paras kaveri ja lupaava todistus.

Egzonin perhe on Kosovosta ja Egzon on mamu, vaikka on syntynyt Suomessa. Egzonin levottomat jalat pakenevat kodin vaiettuja salaisuuksia ja nopea graffitikäsi maalaa ajatukset kuviksi.

Sinä aamuna rehtorin autoon on peintattu vaalea tyttö ja teksti Run! Ada voisi vielä juosta pakoon, mutta hän ei juokse. Ensimmäinen rakkaus antaa kaiken ja muuttaa kaiken, mutta voi myös repiä palasiksi."

Oma arvio:

 Egzon ei sanonut mitään, kun Ada puhutteli häntä ensimmäisen kerran. Hän ei sanonut mitään, katsoi vain tarkkaan ja kohti.

Heti alkuun sanon, ettei tämä ole ainoastaan rakkaustarina: Et kävele yksin on vaikuttavan tunnepitoinen, väkevä ja raastava kuvaus nuoruudesta, itsensä etsimisestä, äiti-tytärsuhteesta ja siitä hiljalleen irti kasvamisen vaikeudesta, perheen sisäisistä tulehduksista ja salaisuuksista. Adan ja Egzon tarina on yhtä aikaa kuplivan keveä, pakahduttavan tunteikas mutta myös äärimmäisen surullinen. Juuli Niemi kirjoittaa hyvin kauniisti kahden nuoren rakkaudesta, joka ei ole kuitenkaan satumaisen täydellinen, vaan siinä on uskottavasti rosoisuutta.

" - Onko sulla aina tapana lähteä pois heti kun asiat käy kiinnostaviksi?
Ja silloin Ada, ensimmäistä kertaa elämässään, punastui."

Ada ei ole koulussaan kovin suosittu, vaan aika lailla keskitason tyttö. Kun hän kohtaa Egzon ja he alkavat kulkea yhdessä, Adan status nousee ja hän saa rutkasti uusia ystäviä. Entinen ystävä Sanni jää taka-alalle. Ada muuttuu myös rohkeammaksi, ja kokee olevansa ihan eri tyttö. Hän haluaa juoda itsensä humalaan, käydä bileissä, hihitellä koulun vessoissa. Hän huomaa, ettei äiti tunnu tajuavan muutosta, että tämä kohtelee häntä yhä kuten entistä Adaa. Ada on nyt Egzon Ada, ei äitin Ada. Hiihtoloma enon perheen luona tuntuu painajaiselta, kun se tietää viikon eroa Egzosta. Varsinkin, kun äiti tekee sen ikään kuin rangaistuksena Adalle, joka tuli bileistä kännissä kotiin ja oksensi äidin saappaille.

Kuka huusi meillä näin? Kuka huusi etvoivittuollatosissasi? Ahdisti, hävetti, hämmensi. Pelotti taas. Oliko äiti tajunnut, miksi hän huusi niin? Oliko Ada ehkä katsonut huutaessaan tiskipöydälle jääneitä viinipulloja?

Adan äidin viininjuonti selvästi häiritsee tyttöä. Äiti on boheemi nainen, maalaa usein öisin vintillä ja laulaa Dave Lindholmin biisien tahtiin. Juo viinilasin, pari, eikä ymmärrä, että se voi häiritä Adaa. Puhuu kovaäänisesti puhelimessa Adasta ystävättärilleen, eikä ymmärrä, että Ada kuulee ja vaivaantuu. Äiti haluaa pitää kiinni perinteistä, eikä ymmärrä, että Ada haluaisi välillä jotain uutta. Hän ei haluaisi enää viettää jouluja ja pääsiäisiä enon perheen luona Pohjanmaalla, vaan haluaisi hänelle ja äidille omat perinteet.

Egzon ei uskalla kertoa Adalle kaikkea perheestään eikä päästä tätä koskaan kotiinsa. Hänen kotinsa on ahdistava paikka, jossa pois lähteneen isoveljen huoneen ovi pysyy kiinni, äiti hössöttää hermostuksissaan ja pikkuveli säheltää. Se kaikkein suurin, isään liittyvä, salaisuus on Egzolle kipein. Lopussa sen salaaminen tunkee Adan ja Egzon rakkauden väliin.

Egzo kokee olevansa erilainen kuin ystävänsä: hän ei halua retostella seksikokemuksillaan, eikä hänellä edes ole sellaisia. Hän ei osaa. Kukaan ei ole koskaan neuvonut hänelle: isoveli häipyi ulkomaille, ja isä...niin, isästä ei ole ollut juuri apua. Äitiäkään ei kiinnosta muu kuin kodin arjen pyörittäminen. Nuokkarin Erkko on hänen tukipylväänsä ja hän saa myös lohtua Adan äidistä, Elinasta, jonka kotona hän voi olla rento ja maalata Elinan kanssa vintillä. Elina valaa häneen uskoa taiteilijana ja kannustaa hakemaan kuvataidelukioon.

- Älä saata enää tästä edemmäs. Minä en halua, että kävelet pimeällä metsän poikki yksin. 

Adan ja Egzon tarina vaikutti minuun suuresti. Löysin itsestäni samoja tunteita ja kipukohtia nuoruudestani, mitä he kävivät lävitse. Tarina on järisyttävän aidontuntuinen ja elävä. Minä elin nämä hetket yhdessä nuorten kanssa. Voi kun tällainen kirja olisi ollut olemassa, kun olin nuori. Onneksi sain lukea tämän nyt.

Kirjassa on niin paljon  aiheita, joista voisin kirjoittaa, mutta postauksestani tulisi järkyttävän pitkä, jos käsittelisin kaikkea. Suosittelen tätä niin nuorille kuin aikuisille, erityisesti teinien vanhemmille.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja:

Eleanor & Park: Rainbow Rowell
Syvään veteen: Anne-Maija Aalto


Et kävele yksin muissa blogeissa:

en löytänyt vielä muita blogiarvosteluja











sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hiekka: Hugh Howey

Hiekka: Hugh Howey. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2014): Sand

"Maailma on hautautunut hiekkaan ja dyynien päällä nuori Palmer haaveilee urasta hiekkasukeltajana, kuten isäkin aikanaan. Kaksitoista vuotta sitten isä lähti sukellukselle, eikä koskaan palannut. Palmer ja hänen sisaruksensa joutuvat kohtaamaan yksin maailman, joka kulkee kohti katoamista.


Hiekka on Siilon saagan kirjoittajan uusi dystopia maailmasta, jossa toivo on hautautunut hiekan alle. Tuuli siirtää dyynejä jatkuvasti, eikä koskaan tiedä mitä seuravana päivänä tapahtuu."

Oma arvio: 

Hugh Howeylla on ilmiömäinen taito kirjoittaa niin, että lukija kokee samat ahdistukset ja kauhut kuin kirjan henkilötkin. Siilon saagaa lukiessani tunsin klaustrofobiaa, kun siilon asukkaat olivat jumissa maanalaisissa siiloissa. Nyt Hiekka-teosta lukiessani tunsin melkein hiekan rahisevan suussani ja pidätin henkeä yhdessä hiekassa sukeltavien ihmisten kanssa.

Hän kestäisi vielä kaksi minuuttia tällä keuhkollisella ilmaa, sitten hän menettäisi tajuntansa. Hänen näkökenttänsä alkoi jo hämärtyä reunoilta ja siinä välkkyi valopisteitä. Pintaan nousemiseen näin syvältä kestäisi kolmekymmentä minuuttia. Hänen täytyisi selvitä puoli tuntia kahden minuutin annoksella ilmaa.

En voi mitenkään olla vertaamatta tätä teosta Howeyn aiempaan dystopiseen trilogiaan, Siilon saagaan, ja sen takia (tai sitten ei) Hiekka ei yltänyt kiinnostavuudessaan niin korkealle. Sitä en voi kieltää, että koin lukevani jotain ennenkuulumatonta: hiekkasukeltajien matkat maan syvyyksiin on kuvattu niin todentuntuisesti, että lähestulkoon tunsin hiekan puristuksen ympärilläni. Hiekkadyyneillä asustavat ihmiset kamppailevat alati lentelevää hiekkaa vastaan ja talot hautautuvat aina ennen pitkää hiekan alle. Sen vuoksi taloja rakennetaan jatkuvasti päällekkäin ja näin syntyvät hiekkapiirtäjät.

Ihmisiä tietysti kuoli. Taloja tuhoutui keskellä yötä. Hiekka saattoi rysähtää rikkoutuneen katon läpi hetkenä minä hyvänsä. Ihmiset surivat. Kädet hakeutuivat murheen murtamille kasvoille. Ja sitten kuului taas vasaroiden rytmikästä kalketta. Vastasyntynyt parahti ja alkoi hengittää omilla keuhkoillaan.

Tarina alkaa siitä, kun Palmer-niminen nuorimies aikoo tehdä ystävänsä Hapin kanssa ennenkuulumattoman syvän hiekkasukelluksen, sillä heidän palkkaajansa, mies nimeltä Brock, uskoo ammoisina aikoina hautautuneen Danvar kaupungin sijaitsevan viidensadan syvyydessä. Yleensä sukeltajat sukeltavat maksimissaan kahteensataan metriin, sillä hiekan puserrus syvemmällä tekee liikkumisen ja hengittämisen yhä vaikeammaksi - ja kukaan ei halua kuolla hiekkapuserrukseen. Sukeltajat osaavat liikuttaa ympäröivää hiekkaa eräänlaisella sukelluspuvulla, johon johdetaan sähköä. Lisäksi he käyttävät apuna visiirejä ja hengityslaitetta, regulaattoria. Brock on kuitenkin rakentannuttanut sukeltamista varten apukuilun sekä kuopan, jotka ulottuvat parinsadan metrin syvyyteen. Näin ollen sukelluksesta ei tule niin pitkä.

Minä odotin Danvar-kaupungin löytymiseltä enemmän, mutta se ei ollutkaan mikään olennainen asia tarinan kannalta. Palmer huomaa, että koska hän on ainut, joka on palannut hiekan alta nähtyään tuon kaupungin, hän on hengenvaarassa tuon tietonsa kanssa. Pian ilmenee kuitenkin paljon suurempia ongelmia.

Hiekka esittelee pääasiassa Palmerin nuorempien veljien, Connerin ja Robin elämää. He luulevat isänsä kuolleen, mutta totuus isän kohtalosta alkaa valjeta heille, kun he löytävät hiekka-aavikolla raahautuvan Violetin. Poikien  äiti, joka pitää bordellia, ottaa Violetin siipiensä suojaan, ja pian he saavat eräiden kauheiden tapahtumien vuoksi tavata taas perheen vanhimman tyttären Vicin, joka on poiminut erämaasta sukelluksen riuduttaman Palmerin hiekkakiiturinsa kyytiin. Perheen lasten on hankala suhtautua äitinsä elinkeinoon, ja etenkin Vic on hyvin huonoissa väleissä äitinsä kanssa.

Kirja loppuu toiveikkaasti, mutta jättää monia asioita pimentoon. Minua jää hirveästi vaivaamaan, millaisia kaupunkia ei-kenenkään-maalla on ja mikä on tuo merkillinen jyly, joka kumisee pitkin autiomaata? Mikä merkitys Danvar-kaupungilla ja sen löytymisellä ylipäänsä on? Olisin myös halunnut lukea enemmän hiekkasukelluksista, sillä ne ovat klaustrofobisuudessaan kirjan mielenkiintoisinta antia.

Yhtäkkiä kuolevaisuus saartoi hänet. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut, että hetki oli käsillä. Juuri nyt. Hän kuolisi ja hänen luunsa jäisivät lojumaan tänne, hän ei enää koskaan näkisi tähtitaivasta.

Hiekka on mielenkiintoinen tarina tulevaisuuden aavikoituneesta maailmasta, jossa vesitilkka ja jokainen hiekan alta kaivettu romu on kultaakin kalliimpaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Hiekka-aiheisia sanoja:

Kuopsu: saappaaseen pakkautuva hiekkanokare.
Kivihiekka: sukelluspuvulla kovetettu hiekka.
Sahjo: märkä hiekka.
Gritti: suuhun ja vaatteisiin kertyvä hiekka.
Matta: hiuksiin tarttunut hiekka.
Skrumi: kengänpohjiim juuttunut märkä hiekka.
Siivi: hieno, yleensä ilmassa pölisevä hiekka.
Kase: asuntoon tunkeutuva hiekka.
Spilli: ponnistelun irrottama hiekka.
Gankki: suojalasien sisään ja silmien ympärille kertyvä hiekka.
Sekka: astian, repun ym. pohjalle kertyvä hiekka.
Juoste: autiomaan pinnalla kulkeva hiekka, joka peittää tavarat ja häivyttää jäljet.
Pake: ikkunaan tarttuva hiekka.


Hiekka muissa blogeissa:

Kirja ja kuppi kuumaa
Järjellä ja tunteella