sunnuntai 28. elokuuta 2016

Bill Hodges -trilogia: Stephen King

Mersumies: Stephen King. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2014): Mr. Mercedes


" 'Tuhat varmaa työpaikkaa!' kaupunki lupaa. Lukemattomia työttömiä, jotka aamuyön harmaina tunteina jonottavat niitä kadulla. Varastettu mersu, joka törmää heihin tahallaan. Kahdeksan kuollutta. Tappaja pakenee. Kuukausia myöhemmin eläköitynyt rikosetsivä Bill Hodges saa kirjeen.

Mersumieheksi itseään kutsuva tappaja haluaa keskustella hänen kanssaan Sinisen sateenvarjon alla -nimisellä chattisivustolla. Hodgesin on suostuttava, vaikka tietokoneen käynnistäminen on kuin avaisi ikkunan omaan elämäänsä. Kuka tahansa voi kurkistaa sisälle."

Oma arvio:

Stephen Kingin teoksia on suomennettu yli kuusikymmentä ja hänen kirjoistaan on tehty satoja elokuvia ja myös tv-sarjoja, joita hän on myös itse käsikirjoittanut. King tunnetaan lähinnä kauhukirjailijana, mutta tämä uusin Bill Hodges-trilogia  ei pidä sisällään mitään yliluonnollista tai kauhuelementtejä, vaan on tyylilajiltaan dekkarimaista jännitystä. Olen viimeksi yläasteikäisenä lukenut joitain Kingin kauhukirjoja, kuten Christine, tappaja-auton ja Uinu, uinu lemmikkini, mutta sen jälkeen hänen tuotantonsa on minulle vierasta. Toki olen katsonut paljon hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia ja tv-sarjoja, joista suosikkini on Hohto ja Kuvun alla.

Tässä trilogian avausosassa seurataan vuoroin eläkkeelle jäänyttä Bill Hodgesia ja vuoroin häiriintynyttä, aimmin karmean rikoksen tehnyttä "Mersumiestä",  Brady Hartsfieldiä, joka päättää ottaa yhteyttä häntä jahdanneeseen poliisiin ja tuhota tämän elämän.

 Hodges päättää napata tuon paskiaisen hinnalla millä hyvänsä. Hän on ollut itsetuhon partaalla eläkkeelle jäätyään: istunut päivät telkkarin ääressä, syönyt epäterveellisesti ja miettinyt, ettei hänen elämässään ole mitään sisältöä. Mersumiehen kirjeen myötä hänen elämänsä saa uuden suunnan ja hän lyöttäytyy yksiin Mersumiehen erään uhrin sisaren, Janey Pattersonin kanssa, jolla on sama tavoite, eli saada tuo rikollinen kiinni. Myös nuori Jerome, joka käy leikkaamassa Hodgesin nurmikkoa, osoittautuu mainioksi apuriksi, sillä hän tajuaa tietokoneiden päälle. Hodgesin ja Janeyn välille syttyy kipinää, vaikka Janey on Hodgesia paljon nuorempi. Ylensyönnistä turvonneen ex-poliisin itsetunto kohoaa lähes pilviin.

Hän huristelee työkseen jäätelöautolla ja usein myös Bittinikkarien kuplavolkkarilla tehdessään kotikäyntejä, mutta tänä kesänä hänen varsinainen työnsä on eläkkeelle jäänyt rikosetsivä K. William Hodges. Ja siitä huolehtiminen, että etsivä Hodges vetää revolverin liipaisimesta.


Brady on kaikin puolin häiriintynyt: hän tuntee seksuaalista vetoa äitiinsä, joka "lohduttaa" poikaansa kyseenalaisin keinoin. Hän on osallinen pikkuveljensä kuolemaan, mikä on kuitattu vahingoksi. Hän haluaa saada mainetta ja kunniaa mahdollisimman suuren väkijoukon surmaamisesta, mutta ennen sitä hän haluaa saada lihavan ex-kytän, Hodgesin tappamaan itsensä. Hänen suunnitelmansa eivät vain mene oikein putkeen, kun Hodges piristyy ja alkaa tapailla vetävän näköistä Janeytä.

Brady on rakentanut salaisen atk-tukikeskuksen hänen ja äitinsä asuttaman talon kellariin, ja hän on myös jemmannut sinne räjähteitä. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvata, kuinka sairas Brady on, sillä hän työskentelee arkisin kodeissa kiertävänä atk-tukihenkilönä ja iltaisin vielä jäätelöauton kuljettajana: kukapa voisi  uskoa, että tuo mukava heppu suunnittelee vapaa-ajallaan joukkomurhaa.


Brady myöntää itselleen olevansa mielisairas, totta kai hän on, terveet ihmiset eivät aja tahallaan väkijoukkoon eivätkä ajattele presidentin tappamista itsemurhaiskulla. Terveet ihmiset eivät surmaa pikkuveljeään. Terveet miehet eivät pysähdy äitinsä ovella ja mieti, onko äiti alasti.
Mutta sairaat miehet eivät halua muiden tietävän, että he ovat sairaita.


Mersumies on kammottava tarina siitä, miten murhaaja voi olla kuka vaan. Tarina ei vain vetänyt minun kiinnostustani puoleensa ihan koko aikaa, etenkin kirjan alkupuolisko oli melko tahmeaa ja pitkäveteistä luettavaa. En millään osannut samaistua eläke-ikäisen miehen elämään, saati että lukisin kauhean innoissani ikäihmisten romanttisesta suhteesta. Lopussa juoni alkaa tiivistyä ja lukuintoni nousee hiukan. Välillä koin melkoisia inhon väristyksiä, sillä on enemmän kuin kammottavaa lukea tarinaa  psykopaattisen Bradyn näkökulmasta. Hyih.

Voiko häntä syyttää siitä, että hän kosti maailmalle, joka on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on?

Uskon kuitenkin, että dekkarien ystävät saavat tästä enemmän irti kuin minä.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Mersumies muissa blogeissa: 

Opus eka
Rakkaudesta kirjoihin
Mummo matkalla
Hemulin kirjahylly
Kirjojen keskellä

torstai 25. elokuuta 2016

Et kävele yksin: Juuli Niemi

Et kävele yksin: Juuli Niemi. WSOY 2016.



"Kaksi erilaista maailmaa ja ensimmäinen rakkaus

Egzon ei ole käynyt vieraissa maissa. Hän ei ole käynyt edes siellä mistä hänen sanotaan tulevan.

Ada on 15 ja piirtää vasta omia ääriviivojaan, kun ensimmäinen rakkaus iskee. Adan elämää ovat olleet taiteilijaäidin kanssa jaettu boheemi koti, yhtä kiltti paras kaveri ja lupaava todistus.

Egzonin perhe on Kosovosta ja Egzon on mamu, vaikka on syntynyt Suomessa. Egzonin levottomat jalat pakenevat kodin vaiettuja salaisuuksia ja nopea graffitikäsi maalaa ajatukset kuviksi.

Sinä aamuna rehtorin autoon on peintattu vaalea tyttö ja teksti Run! Ada voisi vielä juosta pakoon, mutta hän ei juokse. Ensimmäinen rakkaus antaa kaiken ja muuttaa kaiken, mutta voi myös repiä palasiksi."

Oma arvio:

 Egzon ei sanonut mitään, kun Ada puhutteli häntä ensimmäisen kerran. Hän ei sanonut mitään, katsoi vain tarkkaan ja kohti.

Heti alkuun sanon, ettei tämä ole ainoastaan rakkaustarina: Et kävele yksin on vaikuttavan tunnepitoinen, väkevä ja raastava kuvaus nuoruudesta, itsensä etsimisestä, äiti-tytärsuhteesta ja siitä hiljalleen irti kasvamisen vaikeudesta, perheen sisäisistä tulehduksista ja salaisuuksista. Adan ja Egzon tarina on yhtä aikaa kuplivan keveä, pakahduttavan tunteikas mutta myös äärimmäisen surullinen. Juuli Niemi kirjoittaa hyvin kauniisti kahden nuoren rakkaudesta, joka ei ole kuitenkaan satumaisen täydellinen, vaan siinä on uskottavasti rosoisuutta.

" - Onko sulla aina tapana lähteä pois heti kun asiat käy kiinnostaviksi?
Ja silloin Ada, ensimmäistä kertaa elämässään, punastui."

Ada ei ole koulussaan kovin suosittu, vaan aika lailla keskitason tyttö. Kun hän kohtaa Egzon ja he alkavat kulkea yhdessä, Adan status nousee ja hän saa rutkasti uusia ystäviä. Entinen ystävä Sanni jää taka-alalle. Ada muuttuu myös rohkeammaksi, ja kokee olevansa ihan eri tyttö. Hän haluaa juoda itsensä humalaan, käydä bileissä, hihitellä koulun vessoissa. Hän huomaa, ettei äiti tunnu tajuavan muutosta, että tämä kohtelee häntä yhä kuten entistä Adaa. Ada on nyt Egzon Ada, ei äitin Ada. Hiihtoloma enon perheen luona tuntuu painajaiselta, kun se tietää viikon eroa Egzosta. Varsinkin, kun äiti tekee sen ikään kuin rangaistuksena Adalle, joka tuli bileistä kännissä kotiin ja oksensi äidin saappaille.

Kuka huusi meillä näin? Kuka huusi etvoivittuollatosissasi? Ahdisti, hävetti, hämmensi. Pelotti taas. Oliko äiti tajunnut, miksi hän huusi niin? Oliko Ada ehkä katsonut huutaessaan tiskipöydälle jääneitä viinipulloja?

Adan äidin viininjuonti selvästi häiritsee tyttöä. Äiti on boheemi nainen, maalaa usein öisin vintillä ja laulaa Dave Lindholmin biisien tahtiin. Juo viinilasin, pari, eikä ymmärrä, että se voi häiritä Adaa. Puhuu kovaäänisesti puhelimessa Adasta ystävättärilleen, eikä ymmärrä, että Ada kuulee ja vaivaantuu. Äiti haluaa pitää kiinni perinteistä, eikä ymmärrä, että Ada haluaisi välillä jotain uutta. Hän ei haluaisi enää viettää jouluja ja pääsiäisiä enon perheen luona Pohjanmaalla, vaan haluaisi hänelle ja äidille omat perinteet.

Egzon ei uskalla kertoa Adalle kaikkea perheestään eikä päästä tätä koskaan kotiinsa. Hänen kotinsa on ahdistava paikka, jossa pois lähteneen isoveljen huoneen ovi pysyy kiinni, äiti hössöttää hermostuksissaan ja pikkuveli säheltää. Se kaikkein suurin, isään liittyvä, salaisuus on Egzolle kipein. Lopussa sen salaaminen tunkee Adan ja Egzon rakkauden väliin.

Egzo kokee olevansa erilainen kuin ystävänsä: hän ei halua retostella seksikokemuksillaan, eikä hänellä edes ole sellaisia. Hän ei osaa. Kukaan ei ole koskaan neuvonut hänelle: isoveli häipyi ulkomaille, ja isä...niin, isästä ei ole ollut juuri apua. Äitiäkään ei kiinnosta muu kuin kodin arjen pyörittäminen. Nuokkarin Erkko on hänen tukipylväänsä ja hän saa myös lohtua Adan äidistä, Elinasta, jonka kotona hän voi olla rento ja maalata Elinan kanssa vintillä. Elina valaa häneen uskoa taiteilijana ja kannustaa hakemaan kuvataidelukioon.

- Älä saata enää tästä edemmäs. Minä en halua, että kävelet pimeällä metsän poikki yksin. 

Adan ja Egzon tarina vaikutti minuun suuresti. Löysin itsestäni samoja tunteita ja kipukohtia nuoruudestani, mitä he kävivät lävitse. Tarina on järisyttävän aidontuntuinen ja elävä. Minä elin nämä hetket yhdessä nuorten kanssa. Voi kun tällainen kirja olisi ollut olemassa, kun olin nuori. Onneksi sain lukea tämän nyt.

Kirjassa on niin paljon  aiheita, joista voisin kirjoittaa, mutta postauksestani tulisi järkyttävän pitkä, jos käsittelisin kaikkea. Suosittelen tätä niin nuorille kuin aikuisille, erityisesti teinien vanhemmille.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja:

Eleanor & Park: Rainbow Rowell
Syvään veteen: Anne-Maija Aalto


Et kävele yksin muissa blogeissa:

en löytänyt vielä muita blogiarvosteluja











sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hiekka: Hugh Howey

Hiekka: Hugh Howey. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2014): Sand

"Maailma on hautautunut hiekkaan ja dyynien päällä nuori Palmer haaveilee urasta hiekkasukeltajana, kuten isäkin aikanaan. Kaksitoista vuotta sitten isä lähti sukellukselle, eikä koskaan palannut. Palmer ja hänen sisaruksensa joutuvat kohtaamaan yksin maailman, joka kulkee kohti katoamista.


Hiekka on Siilon saagan kirjoittajan uusi dystopia maailmasta, jossa toivo on hautautunut hiekan alle. Tuuli siirtää dyynejä jatkuvasti, eikä koskaan tiedä mitä seuravana päivänä tapahtuu."

Oma arvio: 

Hugh Howeylla on ilmiömäinen taito kirjoittaa niin, että lukija kokee samat ahdistukset ja kauhut kuin kirjan henkilötkin. Siilon saagaa lukiessani tunsin klaustrofobiaa, kun siilon asukkaat olivat jumissa maanalaisissa siiloissa. Nyt Hiekka-teosta lukiessani tunsin melkein hiekan rahisevan suussani ja pidätin henkeä yhdessä hiekassa sukeltavien ihmisten kanssa.

Hän kestäisi vielä kaksi minuuttia tällä keuhkollisella ilmaa, sitten hän menettäisi tajuntansa. Hänen näkökenttänsä alkoi jo hämärtyä reunoilta ja siinä välkkyi valopisteitä. Pintaan nousemiseen näin syvältä kestäisi kolmekymmentä minuuttia. Hänen täytyisi selvitä puoli tuntia kahden minuutin annoksella ilmaa.

En voi mitenkään olla vertaamatta tätä teosta Howeyn aiempaan dystopiseen trilogiaan, Siilon saagaan, ja sen takia (tai sitten ei) Hiekka ei yltänyt kiinnostavuudessaan niin korkealle. Sitä en voi kieltää, että koin lukevani jotain ennenkuulumatonta: hiekkasukeltajien matkat maan syvyyksiin on kuvattu niin todentuntuisesti, että lähestulkoon tunsin hiekan puristuksen ympärilläni. Hiekkadyyneillä asustavat ihmiset kamppailevat alati lentelevää hiekkaa vastaan ja talot hautautuvat aina ennen pitkää hiekan alle. Sen vuoksi taloja rakennetaan jatkuvasti päällekkäin ja näin syntyvät hiekkapiirtäjät.

Ihmisiä tietysti kuoli. Taloja tuhoutui keskellä yötä. Hiekka saattoi rysähtää rikkoutuneen katon läpi hetkenä minä hyvänsä. Ihmiset surivat. Kädet hakeutuivat murheen murtamille kasvoille. Ja sitten kuului taas vasaroiden rytmikästä kalketta. Vastasyntynyt parahti ja alkoi hengittää omilla keuhkoillaan.

Tarina alkaa siitä, kun Palmer-niminen nuorimies aikoo tehdä ystävänsä Hapin kanssa ennenkuulumattoman syvän hiekkasukelluksen, sillä heidän palkkaajansa, mies nimeltä Brock, uskoo ammoisina aikoina hautautuneen Danvar kaupungin sijaitsevan viidensadan syvyydessä. Yleensä sukeltajat sukeltavat maksimissaan kahteensataan metriin, sillä hiekan puserrus syvemmällä tekee liikkumisen ja hengittämisen yhä vaikeammaksi - ja kukaan ei halua kuolla hiekkapuserrukseen. Sukeltajat osaavat liikuttaa ympäröivää hiekkaa eräänlaisella sukelluspuvulla, johon johdetaan sähköä. Lisäksi he käyttävät apuna visiirejä ja hengityslaitetta, regulaattoria. Brock on kuitenkin rakentannuttanut sukeltamista varten apukuilun sekä kuopan, jotka ulottuvat parinsadan metrin syvyyteen. Näin ollen sukelluksesta ei tule niin pitkä.

Minä odotin Danvar-kaupungin löytymiseltä enemmän, mutta se ei ollutkaan mikään olennainen asia tarinan kannalta. Palmer huomaa, että koska hän on ainut, joka on palannut hiekan alta nähtyään tuon kaupungin, hän on hengenvaarassa tuon tietonsa kanssa. Pian ilmenee kuitenkin paljon suurempia ongelmia.

Hiekka esittelee pääasiassa Palmerin nuorempien veljien, Connerin ja Robin elämää. He luulevat isänsä kuolleen, mutta totuus isän kohtalosta alkaa valjeta heille, kun he löytävät hiekka-aavikolla raahautuvan Violetin. Poikien  äiti, joka pitää bordellia, ottaa Violetin siipiensä suojaan, ja pian he saavat eräiden kauheiden tapahtumien vuoksi tavata taas perheen vanhimman tyttären Vicin, joka on poiminut erämaasta sukelluksen riuduttaman Palmerin hiekkakiiturinsa kyytiin. Perheen lasten on hankala suhtautua äitinsä elinkeinoon, ja etenkin Vic on hyvin huonoissa väleissä äitinsä kanssa.

Kirja loppuu toiveikkaasti, mutta jättää monia asioita pimentoon. Minua jää hirveästi vaivaamaan, millaisia kaupunkia ei-kenenkään-maalla on ja mikä on tuo merkillinen jyly, joka kumisee pitkin autiomaata? Mikä merkitys Danvar-kaupungilla ja sen löytymisellä ylipäänsä on? Olisin myös halunnut lukea enemmän hiekkasukelluksista, sillä ne ovat klaustrofobisuudessaan kirjan mielenkiintoisinta antia.

Yhtäkkiä kuolevaisuus saartoi hänet. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut, että hetki oli käsillä. Juuri nyt. Hän kuolisi ja hänen luunsa jäisivät lojumaan tänne, hän ei enää koskaan näkisi tähtitaivasta.

Hiekka on mielenkiintoinen tarina tulevaisuuden aavikoituneesta maailmasta, jossa vesitilkka ja jokainen hiekan alta kaivettu romu on kultaakin kalliimpaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Hiekka-aiheisia sanoja:

Kuopsu: saappaaseen pakkautuva hiekkanokare.
Kivihiekka: sukelluspuvulla kovetettu hiekka.
Sahjo: märkä hiekka.
Gritti: suuhun ja vaatteisiin kertyvä hiekka.
Matta: hiuksiin tarttunut hiekka.
Skrumi: kengänpohjiim juuttunut märkä hiekka.
Siivi: hieno, yleensä ilmassa pölisevä hiekka.
Kase: asuntoon tunkeutuva hiekka.
Spilli: ponnistelun irrottama hiekka.
Gankki: suojalasien sisään ja silmien ympärille kertyvä hiekka.
Sekka: astian, repun ym. pohjalle kertyvä hiekka.
Juoste: autiomaan pinnalla kulkeva hiekka, joka peittää tavarat ja häivyttää jäljet.
Pake: ikkunaan tarttuva hiekka.


Hiekka muissa blogeissa:

Kirja ja kuppi kuumaa
Järjellä ja tunteella

perjantai 19. elokuuta 2016

Kissan kuolema: Taru Väyrynen

Kissan kuolema: Taru Väyrynen. Tammi 1990.

"Korpirannan koulukodin suljettujen ovien takana perjantai-iltaa viettävät Siru, Jufe, Ilse, Perttu, Jekku, Mimosa ja heidän valvojansa, vasta ylioppilaaksi kirjoittanut Ari. Myös Nitan pitäisi olla siellä, mutta hän on karannut omille teilleen. Kotimatkalla Nitta joutuu ahdistelutapauksen todistajaksi. Onko liikkeellä jälleen Sika, isokokoinen hiippailija, josta nuoret ovat valittaneet jo viikkokausia, mutta jota aikuiset ovat pitäneet pelkkänä mielikuvituksen tuotteena, Korpirannan legendana?

Onko Korpirannan koulukoti idylli luonnon keskellä, hyvä laitos jossa on vastuuntuntoisia kasvattajia, laiminlyötyjen ja villiintyneiden nuorten turvapaikka ja uuden elämän alku?"

Oma arvio:

Olin kasiluokalla, kun Raimo O. Niemen ohjaama ja Marja Pyykön ja Kalle Aholan tähdittämä elokuva Kissan kuolema julkaistiin. Jostain syystä en ole koskaan lukenut tätä raadollista koulukotitarinaa kirjana, joten nyt tuli tämäkin virhe paikattua.

Kirjan kerronta on 90-lukulaisen tyylistä, hiukan naiivia, ja perustuu melko vahvasti henkilöiden välisiin dialogeihin. Päähenkilö, Ari, painiskelee omantunnon asioiden kanssa: hänestä koulukodin säännöt ovat liian tiukkoja, ja hän nuorena ja naiivina uskoisi lisävapauden tuottavan parempia tuloksia ongelmanuorten kanssa. Häntä myös vaivaa kaunis ja pureva Nitta ja kielletyt tunteet tätä kohtaan. Suurin osa koulukodin työntekijöistä noudattaa sääntöjä pilkuntarkasti, mutta Arin kämppis, reilu nelikymppinen Liisa käyttää omaa järkeään ja katsoo monia juttuja sormiensa lävitse. Liisa ja Ari ovatkin hyvää pataa keskenään.

Niin, tässä sitä kelpasi olemaan vahdissa, myöntämään ja kieltämään, tekemään raportteja Nitan käytöksestä. Ikäero ei siihen oikeuttanut vaan asema: toinen oli ohjaaja, toinen sosiaalilautakunnan huostaanottama. Ja Nitan puolustuskeinoksi jäi vain silmien äänetön nauru.

Nitta on tyttö, joka ei halua kenenkään näkevän suruaan. Hän lyöttäytyy joka ilta eri pojan seuraan eikä välitä, vaikka hänellä on helpon tytön maine. Hän ei tee mitään rikollista, mutta kieltäytyy niin systemaattisesti noudattamasta koulukodin sääntöjä, niin että koulukodissa harkitaan hänen siirtoaan muualle. Pahamaineinen ahdistelija Sika ei uskalla kajota Nittaan, koska hän ei usko pärjäävänsä tytölle.

Minua hiukan harmittaa, miksi kirjassa paljastetaan melkein ensi kättelyssä Siasta liikaa yksityiskohtia. Toisaalta lukijaa pyritään johtamaan harhaan ja epäilemään eri henkilöä, joka Sika lopulta on. Ari pääsee lähemmäksi nuoria ja saa kuulla tietoja Siasta, sillä pelokkaat nuoret eivät ole halunneet kertoa  ahdistelijasta muulle henkilökunnalle.

-Kyllä mä haluisin just sellasen poikakaverin kuin sä, hän sanoi. - Semmosen joka ei kysy olisinko mä kiltti että mä antaisin sen kaverillekin. Mut sä oot kunnon ihminen ja mä oon Korpirannan Nitta vaan.

Arin ja Nitan romanssi on hiukan höpsö. Meinasin pyrskähtää naurusta heidän rakkaudentunnustuksilleen, jotka tulivat minusta hiukan outoon saumaan: hetkeen, jolloin Ari kertoo Nitan Miuku-kissan kohtalosta. Muistelen, ettei elokuvassa ole näitä tunnustuksia ollenkaan, vaikka se muuten noudattaa melko tunnontarkasti kirjan tapahtumia. Koska näiden nuorten tapaamisia ei juurikaan kuvailla kirjan sivuilla, eivätkä he käy juuri minkäänlaisia keskusteluja, äkillinen rakkaudenpuuska tuntuu jotenkin hassulta. Ehkä se on juuri sitä "instalovea" parhaimmillaan.

Kirjan loppu on vapauttava ja toiveikas. Ari tekee mielestäni juuri oikean ratkaisun, sillä hänen ajatusmaailmansa tuskin olisi koskaan sopinut tiukkarajaiseen koulukotiin. Tälle olisi ollut luonteva jatko-osa, jossa Nitan ja Arin koulukodin jälkeistä elämää olisi seurattu.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Kissan kuolema muissa blogeissa:

Keijumetsästä - harhailua arjessa ja sen ulkopuolella 

************************

Osallistun tällä kirjalla Katvealue-blogin Kirjavat kissat -lukuhaasteeseen, sillä Nitan kissa Miuku on hyvin oleellinen sivuhahmo tässä romaanissa, kuten kirjan nimikin kertoo. Haasteen nimissä aion ostaa eläinsuojeluyhdistyksen tuotteita.



Haasteen ohjeet:

1. Lahjoita jokaista lukemaasi kirjaa kohti yksi euro valitsemallesi eläinsuojeluyhdistykselle tai kissatalolle. Pienikin summa on tärkeä!

tai

2. Osta yhdistysten kannatustuotteita, mm. seinäkalentereita, joulukortteja, t-paitoja tai kauppakasseja.

tai

3. Lahjoita paikalliseen kissataloon kissanhiekkaa, kissanruokaa, vanha raapimispuu tai muuta tarpeellista tavaraa.


tiistai 16. elokuuta 2016

Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta: Tuomas Saloranta

Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta: Tuomas Saloranta. Kuoriaiskirjat 2016. Novellikokoelma.



"Kaupunki ei nukkunut koskaan. Joka hetki joku rakastui, joku kuoli, yksi tarina alkoi ja toinen sai loppunsa – ja aivan varmasti jossain oli joka hetki juhlat.

Tuomas Saloranta on julkaissut lehdissä ja antologioissa noin viisikymmentä novellia. Kymmenen niistä, parhaat kauhukertomukset, nähtiin kokoelmassa Mahtavat Ammoiset, ja nyt Musta tähti kokoaa yksiin kansiin kahdeksan huiminta tarinaa tulevaisuuden maailmoista. Luvassa on aikamatkoja, enkeleitä, avaruussotaa, lonkerohirviöitä, epäsäätyistä rakkautta, moderneja vampyyreja, sankarin matka kohti jumaluutta sekä kaikkien aikojen kotibileet. "

Sisällys:

Avaruusloinen (Usva 4/2010)
Palkkasoturin arkipäivää (Tiamatin värit, Stk ry 2012)
Konemies hankkii elämän (Pimeyden reunalla, Tutka ry 2011)
Kaksipäisen lehmän varjossa (Spin 2/2012)
Vuosia enkelit varoittelivat (Me emme valehtele, 42 ry 2012)
Minulla on tehtävä (Verenhimo, Teos 2011)
Teräskukkia (Harmaa antologia, Kustannus Hauenleuka 2011)
Musta tähti (Portti 4/2012)

Oma arvio:

Alku tämän novellikokoelman kanssa oli minulle yhtä tuskastelua: avausnovelli Avaruusloinen ei avautunut minulle lainkaan, lähinnä sen humoristisen tyylinsä takia. Toista novellia Palkkasoturin arkipäivää luin vielä kauemmin ja tuskastuneemmin: avaruusooppera ei ole minulle lainkaan mieluinen lajityyppi, ja novelli tuntui lähinnä merkityksettömältä toimintapläjäykseltä.

Onneksi en heittänyt kirvestä (tai kirjaa) kaivoon, sillä löysin kuitenkin näiden kansien välistä muutamia hyviä lukuelämyksiä. Suosikkejani ovat kolme Toimeentuloraja-tarinaa, johtuen arvatenkin siitä, että ne ovat lempigenreeni sijoittuvaa dystopiaa, unohtamatta kuitenkaan Salorannan humoristista otetta. Konemies hankkii elämän kertoo hulvattoman, aavistuksen mauttomuuden rajoja hipovan tarinan siitä, miten terminaattorimainen synteesi Arska lähtee ystävänsä pyynnöstä viettämään vapaa-aikaa bileisiin... ja lopputulos on melko katastrofaalinen. Jollain hullulla tavalla pidin tästä tarinasta ja sen älyttömyydestä. 

Arska katsoi hölmistyneenä ensin miestä ja sitten asetta. "Ei se yleensä tällä tavalla laukea", hän sanoi ja ampui samalla kattoon. Juhlijat alkoivat kiljua ja heittäytyivät suojaan.

 Vuosia enkelit varoittelivat esittelee todella hienosti sitä dystopista elämäntapaa, mitä Yläpuolen ihmiset viettävät Salorannan luomassa tulevaisuuden kaupungissa: mielialoja säädellään jatkuvalla täsmälääkityksellä, nukkuminen hoituu unilääkkeen avulla ja mainokset tunkevat jo ihmisten koteihin väkisin. Kun päähenkilö Samson lähtee hänelle ilmestyvän enkelin houttelemana Toimeentulorajan alapuolelle, hän menettää kaiken omaisuutensa ja muuttaa alkeelliseen yhteisöön, jossa syödään hyönteisproteiinin sijaan lihaa ja viljaa ja tehdään työtä - ja nukutaan ilman unilääkkeitä.

Teräskukkia on palkkatappaja-Jaken ja Yläpuolen tytön traaginen rakkaustarina, ja esittelee enemmän Toimeentulorajan alapuolista elämää raadollisuuksineen.

Novellikokoelman niminovelli, Musta tähti on kokoelman helmi, miekka ja magia -tyylinen tarina yhteisöstä, jossa kasvit hallitsevat ihmisten elämää, ja jossa vilisee madonsyömiä, luistatehtyjä ja muita omituisuuksia. Nämä otukset nousevat sotaan Darinosta ja hänen yhteisöään vastaan. Tarina on melko toiminnallinen ja raaka, ja kuvailisin tätä vakavaluonteisimmaksi tämän kokoelman novelliksi.

He pysähtyivät hetkeksi. Darinos katsoi seuralaisiaan, noita kuutta, joista oli tullut hänelle läheiset. He eivät olleet puhuneet paljoakaan, Darinos ei edes tiennyt soturien nimiä, mutta yhteinen koettelemus oli yhdistänyt heidät sitein, jotka vain kuolema taistelussa katkaisisi. Heidän ei tarvinnut puhua nytkään, he vain nyökyttelivät toisilleen ja vetivät aseensa esiin.

Tuomas Salorannan novellikokoelma sopii erityisesti sellaisille, joiden mielestä scifin ei tarvitse olla kovin vakavamielistä, vaan sitä voi höystää ronskilla huumorilla. Vaikka osa novelleista ei osunut minun pirtaani, löysin onnekseni jotain itselleni sopivaa luettavakseni. Se juuri novellikokoelmien hyvä puoli on, että yleensä jokaiselle löytyy jotain, joka kolahtaa.

Mirva Nikusen tekemä kansi on minusta erittäin osuva ja lukemaan houkutteleva.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja:

lauantai 13. elokuuta 2016

Lukupalat-sarja: Yökoulu ja kadonnut opettaja, Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita sekä Bella saa pentuja

Tutustuimme lasteni (tyttö 8 vuotta ja poika 6 vuotta) kanssa uuteen WSOY:n Lukupalat-sarjaan, jonka kolme ensimmäistä osaa ilmestyi heinäkuussa. Sarja tarjoaa monenlaista luettavaa yli viisivuotiaille, ja ne toimivat niin lapselle luettavina kuvakirjoina kuin itse luettavina jo jonkin verran lukeneille alakoululaisille. Sarjasta löytyy huumoria, jännitystä, kammotusta ja söpöilyä jokaiseen makuun. Kirjojen kirjoittajina ja kuvittajina on tuttuja lastenkirjailijoita ja kuvittajia. Lisää Lukupaloista voit lukea #kirja-sivulta.


******************

Yökoulu ja kadonnut opettaja: Paula Noronen ja Kati Närhi (kuvitus). WSOY 2016. 61 sivua. Lastenkertomus.


"Tiesitkö, että zombit ja vampyyrit käyvät öisin koulua?

Yökoulunkäynti ei ole yhtään hullumpaa. Paitsi jos oma opettaja katoaa merkillisellä tavalla ja luokkaan astelee hämärähommista innostunut outo sijainen...

Zombipoika Paavo ja vampyyrityttö Martta päättävät selvittää kadonneen opettaja Kammosen mysteerin. Kouluhuoneen oven takaa he löytävät Kammosen haisevan perintökengän. Johtaako se heidät oikeille jäljille?"

Oma arvio:

Tämä tarina on meidän ehdoton suosikkimme näistä kolmesta. Kati Närhen kammottavan hauskat kuvitukset ovat niin lasten kuin minunkin mielestäni hienoja ja värikkäitä. Molemmat lapset pitivät myös tarinaa hauskana. Tyttö piti kovasti päähenkilöistä, Paavosta ja Martasta, kun taas poika tykkäsi kummallisesta sijaisesta. Kirjan ehdottomasti paras kohta on se, kun neuvokkaat Paavo ja Martta viimein löytävät opettajansa kellarista - ja paha saa palkkansa.

Yökoulu ja kadonnut opettaja on yhtä aikaa hauska, hiukan jännittävä ja ensiaskel lapsille fantasiakirjojen maailmaan.

Lasten fiilikset:

Tyttö:







Poika:








 Minun arvosanani: 5



*******************

Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita: Tapani Bagge ja Carlos Da Cruz (kuvitus). WSOY 2016. 61 sivua. Lastenkertomus.


"Siis onko lohikäärmeitä oikeasti olemassa?

Atte ja Topi törmäävät Lailaan ja tämän mummoon. Lailan pikkusisko on kateissa, ja mummo epäilee lohikäärmeen napanneen tytön.

Onneksi Ryhmä Z on juuri perustettu! Mukaan otetaan myös nokkela Laila, joka on poikia päätä pitempi ja haluaa auttaa lohikäärmeen arvoituksen ratkaisemisessa. Löytyykö kadonnut sisko? Entä naapurin vaarin Aatami-kissa? Lohikäärmeen varjo kurkkii uhkaavana nurkan takaa..."

Oma arvio:

Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita on seikkailuhenkinen tarina ja se kiinnostaa takuulla niin tyttöjä kuin poikiakin. Poikaa hämäsi kirjan otsikko, sillä hän ihmetteli, miksei kirjassa sitten ollutkaan lohikäärmettä. Tarinassa opetettiin, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää: härältä näyttävä varjo kuuluukin huoltomiehelle, murina ja ärinä paloaseman koiralle ja lohikäärmeen kita roska-autolle.

Tyttö piti kirjassa erityisesti siitä, kun lopussa etsiväpartio Z onnistuu tehtävässään ja löytää Ariadnen ja Aatami-kissan. Kuvitukset ovat lapsista hienoja ja ihan ok, ja pojasta hauskinta on, kun yhdessä kuvassa Topin hatusta roikkuu hämähäkki. Atte-poika on hänen mielestään paras henkilö ja tyttö tykkää taas Aatami-kissasta, eläinrakas kun on henkeen ja vereen.

Lasten arviot:

Tyttö:








Poika:








 Minun arvosanani: 4-


**********************

Bella saa pentuja: Henna Helmi Heinonen ja Reetta Niemensivu (kuvitus). WSOY 2016. 61 sivua. Lastenkertomus. 

"Bella, ollaanhan aina ystäviä?

Äiti kertoo Julialle, että perheen rakas Bella-koira saa ihan kohta pentuja. Käsittämätöntä, Julia ei voi uskoa korviaan! Odottaminen tuntuu yhtä aikaa jännittävältä ja tuskastuttavalta. 

Mutta kun pennut sitten syntyvät, ne eivät olekaan niin kamalan söpöjä, vaan kaljuja ja tylsiä. Juliaa alkaa jännittää: mitähän naapurin Anni sanoo pennuista? Anni on Julian paras kaveri - tai oli ainakin ennen. Siis ennen kuin meni kouluun ja kasvoi yhtäkkiä paljon Juliaa isommaksi..."

Oma arvio:

Bella saa pentuja on selvästi räätälöity tytöille, jotka tykkäävät eläimistä. Niinpä tämä kirja osui ja upposi meidän tokaluokkalaiselle neidille, kun taas pojan mielestä tämä oli vähän tylsänlainen, eikä hän millään olisi jaksanut kuunnella koko tarinaa.

Tarinassa käydään hyvin läpi sitä, miten yhden vuoden ikäero voi vaikeuttaa ystävyyssuhdetta: Anni on ekaluokkalainen ja miettii, voiko leikkiä enää eskarilaisen kanssa. Eskari-ikäistä Juliaa taas kismittää, kun Annia tuntuu kiinnostavan enää vain hänen puhelimensa. Tekstiä lomittaa hauskasti tyttöjen tekstailut. Pääosassa on kuitenkin perheen koira, Bella, joka saa pentuja. Bella pentuineen onkin molempien lasten mielestä parasta kirjassa.

Tyttöä hiukan harmittaa se, kun Julia on vasta eskarilainen. Hänen mielestään paras henkilö on, liekö tästä syystä, Anni.  Tarinassa on lohdullinen loppu, kun Anni ja Julia ystävystyvät pentujen avulla, eikä Bella-koirakaan näytä unohtaneen Juliaa.

Lasten mielipide:

Tyttö:







Poika:








Minun arvosanani: 4+



*********************

Odotamme innolla lisää kirjoja tähän Lukupalat-sarjaan. Pidän kovasti kirjojen rakenteesta: ensimmäisellä sivulla esitellään keskeisimmät henkilöhahmot, kappaleet ovat sopivan pituisia ja kuvia on joka sivulla.

Nämä kirjat ovat arvostelukappaleita, suurkiitos kustantajalle!

Samantyylistä luettavaa:

 

perjantai 12. elokuuta 2016

Päivitys DIMINY-trilogiaan

Luin Estelle Maskamen DIMINY-trilogian päätösosan DIMIMY - Kaipaan. Lue tästä, mitä pidin siitä.


keskiviikko 10. elokuuta 2016

The Giver Quartet: Lois Lowry

The Giver: Lois Lowry. Houghton Mifflin Harcourt 1993. Ei suomennettu.



" 'It was almost December, and Jonas was beginning to be frightened.'

Thus opens this haunting novel in which a boy inhabits a seemingly ideal world: a world without conflict, poverty, unemployment, divorce, injustice, or inequality. It is a time in which family values are paramount, teenage rebellion is unheard of, and even good manners are a way of life.

December is the time of the annual Ceremony at which each twelve year old receives a life assignment determined by the Elders. Jonas watches his friend Fiona named Caretaker of the Old and his cheerful pal Asher labeled the Assistant Director of Recreation. But Jonas has been chosen for something special. When his selection leads him to an unnamed man -the man called only the Giver -he begins to sense the dark secrets that underlie the fragile perfection of his world.

Told with deceptive simplicity, this is the provocative story of a boy who experiences something incredible and undertakes something impossible. In the telling it questions every value we have taken for granted and reexamines our most deeply held beliefs."

Oma arvio:

Vaikeuksien kautta voittoon - nimittäin tämän kirjan käsiini saaminen ei ollut helppoa. Olin pitkään kirjaston varausjonossa, joka ei jostain syystä liikkunut mihinkään suuntaan (olisiko kirja kadonnut), ja lopulta päätin luovuttaa. Kesän alusta huomasin, että The Giver näytti taas olevan saatavilla, joten toiveikkaana klikkasin itseni kirjan varausjonoon. Onnekseni huomasin, että myös muut tähän The Giver Quartet -sarjaan kuuluvat osat ovat kirjaston kokoelmissa!

The Giver on nuorten aikuisten dystopiakirjallisuuden pioneeri, sillä se on ilmestynyt vuonna 1993, eli hiukan ennen kuin dystopioista on tullut suosittuja. Ihmettelen kovasti, miksei tätä sarjaa ole suomennettu.

ATTENTION. THIS IS A REMINDER TO MALE ELEVENS THAT OBJECTS ARE NOT TO BE REMOVED FROM THE RECREATION AREA AND THAT SNACKS ARE TO BE EATEN, NOT HOARDED

Jonas elää yhtä aikaa utopistisessa sekä dystopisessa maailmassa, missä kaikki vaikuttaa olevan turvallista - mutta myös rajoitettua, väritöntä ja samaa tasaista  elämää. Perheissä ei saa olla kuin kaksi lasta, tyttö ja poika, jotka määrätään perheille erillisistä synnytyskeskuksista. Kuka tahansa ei siis saa lisääntyä. Kaikille on rajatut ruoka-annokset, joita saa syödä vain ruoka-aikoina. Itsensä peilailua ei suosita ja puheen pitää olla muodollista - väärien sanojen käytöstä huomautetaan. Kun lapsi alkaa löytää seksuaalisuutensa, joka paljastuu yleensä joka-aamuisessa unienkerrontarituaalissa, hänelle aletaan syöttää pillereitä, jotka hillitsevät tunteita ja haluja. Näitä syödään koko elämän ajan. Kun ihminen on tullut tarpeeksi vanhaksi, hän saa vapautuksen ('release'),  samoin näin käy sääntöjä toistuvasti rikkoville sekä myös esimerkiksi kaksosvauvoista toiselle, yleensä heikommalle yksilölle. Vapautus tarkoittaa kuolettavaa seerumia, mutta yhteiskunnan jäsenet eivät tätä tiedä, vaan he luulevat, että vapautuksen kautta pääsee Toisaalle ('Elsewhere').

Jonas jännittää kovasti joulukuista seremoniaa, jossa kaikki viisikymmentä hänen kanssaan samaan kaksitoistavuotiaiden ikäryhmään kuuluvaa saavat tietää oman, määrätyn tehtävänsä, joutuvat luopumaan lapsuusajastaan ja aloittamaan koulutuksensa tulevaa toimenkuvaa varten. Samassa joulukuun seremoniassa yksivuotiaat toivotetaan yhteisön jäseniksi ( 'Ceremony of the Ones') ja heille määrätään perheet. Kahdeksanvuotiaat saavat alkaa käydä vapaaehtoistyössä koulun ohella, niin myös Jonasin pikkusisko Lily. He joutuvat myös luovuttamaan turvaesineensä pois, joka käytännössä tarkoittaa unilelua. Yhdeksänvuotiaat saavat ensimmäisen kulkuvälineensä, polkupyörän, ja tytöt luopuvat aiemmin pakollisista hiusnauhoista. Kymmenvuotiaiden tyttöjen letit leikataan kokonaan, ja poikien hiukset leikataan miehekkäämpään tyyliin. Jokaisella ikäluokalla vaihtuu vaatetus uuteen, ja kuinkas muutenkaan, kaikille tulee samanlaiset asut. Ihmisten elämä on siis ikään sidotuin tiukoin säännöksin määriteltyä.

"Jonas", she said, speaking not to him alone but to the entire community of which he was a part, "you will be trained to be our next Receiver of Memory. We thank you for your childhood."

Jonas yllättyy todella, kun hänelle määritellään tehtäväksi Receiver of Memory eli Muistojen Vastaanottaja. Hän saa suuren kunnian olla seuraava henkilö, joka pitää sisällään kaikki ihmiskunnan tunteet ja muistot heidän puolestaan. Edellinen tehtävää suorittanut, jo vanha mies Giver eli Antaja, siirtää pikku hiljaa tunteita ja muistikuvia Jonasille - alkuun hyviä ja vähitellen myös pahoja. Vastaanottajan työ on siis tavattoman kuormittavaa, ja yhteisöllä onkin hyvin muistissa aiempi tehtävään valittu ja hänen katastrofaalinen kohtalonsa: Rosemary-niminen nuori nainen ei kestänyt tunteiden ja ihmiskunnan historian taakkaa, vaan musertui ja pyysi itselleen vapautuksen. Tämän seurauksena kaikki hänelle siirretyt tunteet palautuvat hetkeksi yhteisön jäsenille takaisin, mihin he eivät ole tietenkään ennalta varautuneet.

Jonas saa huomata, kuinka tunteetonta hänen aiempi elämänsä on ollut. Yhdessä Antajan kanssa hän saa käydä läpi ensimmäistä kertaa elämässään iloa, riemua, surua, ahdistusta, pelkoa, kipua, rakkautta, menetystä. Hän saa muistot väreistä, ja pian hänen maailmansa ei olekaan mustavalkoinen.

Jonasin isä on töissä synnytyskeskuksessa ja hän saa tuoda alle vuotikkaan vauvan heille hoitoon, koska tämä nukkuu huonosti ja keskuksessa mietitään hänen vapautustaan. Jonas kiintyy tähän Gabriel-nimiseen vauvaan ja huomaa, että saa siirrettyä tälle hyviä tunteita ja näin rauhoittamaan häntä. Gabrielista ei voi kuitenkaan koskaan tulla heidän perheenjäsenensä lapsilukurajoitusten vuoksi.

"I felt sad today," he had heard his mother say, and they had comforted her.
But now Jonas had experienced real sadness. He had felt grief. He knew that there was no quick comfort for emotions like those.
These were deeper and they did not need to be told. They were felt.

Jonasin tarina on pääosin tunteiden peilailua, eikä kirjassa ole varsinaista toiminnallista osuutta ollenkaan, vaan kirja keskittyy dystopisen yhteiskunnan esittelyyn tarinan lomassa. Lopussa on toki käänne, joka muuttanee niin yhteisön kuin Jonasin ja Gabrielin elämän.  Filosofisuudellaan tämä eroaa paljonkin nykyajan toiminnallisemmista dystopioista ja on välillä jopa hiukan pitkäveteinen. 

Löydän The Giveristä paljon yhteistä myöhemmin ilmestyneiden saman genren kirjojen kanssa. Ally Condien Tarkoitettu-trilogiassa on määritelty samanlailla yhteisön jäsenille ammatit ylemmältä taholta ja ruoka-annoksia säännöstellään. Veronica Rothin Outolintu-trilogiassa Vaatimattomat-luokkaan kuuluvat eivät saaneet myöskään peilailla itseään kuin pikaisesti. Ann Aguirren  Razorland-trilogian yhteiskunnassa on myös samanlailla jokaiselle tarkkaan määrätty vakanssi eikä kuka tahansa saa tehdä lapsia, vaan siihen on valittu tietyt henkilöt. Siellä myös rangaistaan tavaroiden tai ruuan haalimisesta omaan käyttöön. Lauren Oliverin Delirium-trilogiassa taas rakastumisen tunteet kielletään ja sitä pidetään sairautena, joka tuhoaan ihmiskunnan, eli samantyyppistä tunteiden tasaisuutta haetaan siinäkin kirjasarjassa. Ruokasäännöstelyä ja muodollista käyttäytymistä esiintyy myös kotimaisessa Laura Lähteenmäen North End -trilogiassa. 

The Giver on hyvin mielenkiintoinen dystopia ja antaa ajattelemisen aihetta. Millaista olisikaan elää mustavalkoisessa, tarkoin säädellyssä ja tunteettomassa maailmassa? Kirjan loppu on hämmentävä ja surumielinen, mutta toiveikas. Aion seuraavaksi katsoa kirjasta vuonna 2014 tehdyn elokuvan, kunhan se saapuu kirjaston varaushyllyyn ja sarjan seuraava itsenäinen jatko-osa, vuonna 2000 ilmestynyt Gathering Blue on minulla myös varauksessa.

Arvosanani 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Tarkoitettu-trilogia: Ally Condie
Outolintu-trilogia: Veronica Roth
Razorland-trilogy: Ann Aguirre 
Delirium-trilogia: Lauren Oliver 
North End -trilogia: Laura Lähteenmäki

The Giver muissa blogeissa:

 Voima (Oona Juutinen)
Yöpöydän kirjat
Anna minun lukea enemmän
Kujerruksia
Notko, se lukeva peikko
Hyönteisdokumentti



maanantai 1. elokuuta 2016

Tepsu joutuu pulaan: Holly Webb.

Tepsu joutuu pulaan: Holly Webb. Suomentanut Tuula Syvänperä. Kuvittanut Sophy Williams. Karisto 2016. Lastenkertomus. 116 sivua.


Englanninkielinen alkuteos (2008): Timmy in Trouble

"Katie on onnensa kukkuloilla, kun isä ja äiti lupaavat hänelle koiranpennun. Ja kun hän sitten näkee ensi kerran touhukkaan Tepsun, hän on aivan varma, että koko perhe rakastuu pentuun. Mutta Katien sisko Jess on huolestunut siitä, kuinka Minni-kissa suhtautuu tulokkaaseen. Katie uskoo, että lemmikeistä tulee hyvät ystävykset, mutta kaikki ei mene ihan nuottien mukaan. Aina kun Tepsu yrittää leikkiä Minnin kanssa, Minni kavahtaa ja Tepsu tuntee olevansa pulassa. Miksei Minni halua Tepsun kaveriksi?"

Muita Holly Webbin eläinaiheisia kirjoja:

Salaperäinen Sissi, 2016
Vili eksyksissä, 2015
Samu, varastettu koiranpentu, 2015
Pepe, punainen tallikissa, 2015
Viisas pikku Nappula, 2014
Misu tahtoo ystävän, 2014
Yksinäinen Allu, 2012
Pörrö lumipyryssä, 2012
Pörrö, eksynyt kissanpentu, 2010
Max, pikku karkulainen, 2010
Oma arvio:

Tuntui hassulta ruveta lukemaan keskellä kuuminta kesää talvista, ajallisesti joulun kynnykselle sijoittuvaa tarinaa, mutta mikäpäs siinä.  Luimme tämän kirjan yhdessä kahdeksanvuotiaan tyttäreni ja kuusivuotiaan poikani kanssa. Olemme lukeneet tyttäreni kanssa aiemmin muutamia Holly Webbin kirjoja, ja meitä miellyttää se, että pääosassa on aina joko söötti koiran- tai kissanpentu. Kansikuvat ovat kaikissa houkuttelevan suloisia.

Tepsu kertoo pulaan kertoo opettavaisen tarinan siitä, miten asioille täytyy antaa aikansa ja edetä hitaasti askel kerrallaan, jotta pitkään talossa asunut kissa hyväksyy uuden koiranpennun saman katon alle. Sopeutumisvaikeudet aiheuttavat myös ikävän särön siskosten väleihin, joka onneksi paranee kirjan lopussa. Poikani mielestä se oli kirjan ihanin kohta, kun tytöt näyttivät taas iloisilta toisilleen.

Vaikka Katie-tyttö on läpi tarinan mukana, on Tepsu lasteni mielestä kirjan ehdoton päähenkilö. Myös Minni-kissa on kuulemma söpö. Kirjan kauniit mustavalkokuvitukset ovat mieluisia, mutta tyttö olisi toivonut niihin vielä värit, niin ne olisivat olleet täydellisiä.

Tarinassa päästiin vaikeuksien kautta voittoon, kun Tepsu-koiran karkoittama Minni-kissa löytyy ja hyväksyy viimein Tepsun viereensä nukkumaan. Lapsiani miellytti kovasti tämä onnellinen loppu. Heistä ikävintä oli, kun Tepsu repi Minni-kissan lempipeiton, joten oli helpotus, että Katie osti uuden Minnille joululahjaksi.

Vaikka nämä Holly Webbin kirjat loppuvat aina ihanan onnellisesti ja niissä on aina söpö lemmikkieläin pääosassa, toistavat ne ehkä minun makuuni hiukan liikaa samaa kaavaa ja sisältävät väliin turhaa toistoa. Uskon silti, että nämä menevät eläinrakkaille alakoululaisille kuin kuumille kiville.

Tepsu joutuu pulaan sisältää mukavaa joulunodotusta, sisarusten välistä eripuraa ja pieniä pettymyksiä Katielle, joka ei olisi voinut kuvitella, kuinka pienen koiranpennun sopeuttaminen uuteen kotiin ei olekaan niin mutkatonta.

Lasteni arvio kirjasta:

Tyttö:








Poika:







Minun arvosanani: 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 3: Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll

Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. Kolmas painos (yhteisnide). Gummerus 2010. 

Englanninkielinen alkuteos (1865): Alice's Adventures in Wonderland

"Maailman rakastetuimpiin kuuluvasta sadusta on nähty lukemattomia versioita niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Kaikkein ihmeellisin on kuitenkin Lewis Carrollin alkuperäinen tarina, joka kiehtoo niin suurten kuin pienten lukijoiden mielikuvitusta vuosikymmenestä toiseen.

Liisa näyttää tien ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki on nurinpäin eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Herttuatar, Hatuntekijä, Valkoinen Kani ja monet muut lumoavat hahmot heräävät eloon Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin hersyvässä suomennoksessa. John Tennielin alkuperäinen kuvitus vuodelta 1865 ei ole menettänyt hitustakaan loistostaan."


Oma arvio:


Taas on tullut se aika vuodesta, kun on aika kehua ja ylistää itseään loistosuorituksesta, nimittäin tänään on aika julkistaa järjestyksessään kolmas Kirjabloggaajien lukuhaaste -bloggaus. Haasteen tarkoituksena on saada bloggaajat lukemaan jokin itse klassikoksi määrittelemänsä kirja, jota ei ole häpeäkseen saanut koskaan luettua. Ei ole väliä, onko klassikko lasten-, nuorten- vai aikuisten kirja, ja itse klassikon määritelmäkin on häilyvä. Tämä on ollut mahtava perinne, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään. Tänä vuonna klassikkohaastetta luotsaa Marile blogissaan 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, kiitos hänelle! Käy toki kurkkaamassa myös muiden haastebloggauksia.


Viimeksi olen lukenut seuraavat klassikot:


Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling
Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Liisan seikkailut ihmemaassa on ikivanha satu, jonka olen nähnyt joskus elokuvana, mutten koskaan lukenut kirjana. Nyt luin tämän ääneen kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, ja vietimme kirjan parissa hyvin mielenkiintoisia hetkiä. Välillä olimme hyvinkin ihmeissämme, välillä hiukan pitkästyneitä, välillä odottavaisia. Joskus meitä hiukan huvittikin.

Liisa on mielenkiintoinen päähenkilö, jolla on melkoinen taipumus yksinpuheluun. Hän hämmästelee ääneen asioita ja makustelee sanoja. Hän on luonteeltaan utelias, rohkea, pelkäämätön ja sanavalmis, mutta silti tahdikkaan hyväkäytöksinen, herkkä ja lämminsydäminen. Täydellinen tyttösankari siis. Hän ei välitä äkäisestä kuningattaresta, joka uhkaa lyödä kaikilta pään poikki. Hiukan hän myös piikittelee hiirelle puhumalla toistuvasti kissastaan, vaikka se on tälle arka aihe.

Kirjassa on hyvin vahvassa pääosassa runot, lorut ja kielellä leikittely. Koska ihmemaassa kaikki on vähän vinksallaan, Liisa joutuu harmistumaan monesti, kun ei osaa lausua tuntemiaan loruja oikein, vaan kaikki sanat tuntuvat menevän väärinpäin. Lisäksi hän ei tunnu olevan koskaan sopivan kokoinen: milloin hän kutistuu, milloin kasvaa niin, että talot rikkoontuu. Läpi koko tarinan Liisa joutuu tasapainottelemaan erilaisten taikajuomien  ja -sienien avulla kokoaan tilanteeseen sopivaksi.

Meidän suosikkihahmomme kirjassa on tyhjästä esiin ilmestyvä ja taas katoava sarkastinen irvikissa, Mörökölli.




-En voi auttaa, sanoi kissa, - me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.
Kuinka sinä voit tietää että minä olen hullu?
- Sinun täytyy olla, sanoi kissa. - Muuten et olisi tullut tänne.

Välillä tarina käy hiukan puuduttavaksi jaaritteluineen. Valekilpikonnan pitkä tarina ei tuntunut meistä kovinkaan kiinnostavalta, ja myös kirjan lopussa oleva oikeudenkäynti syödyistä piparkakuista haukotutti. Silti Liisan seikkailut viihdyttivät meitä omalaatuisuudellaan, ja on mahtavaa, että näinkin vanha satu jaksaa kiinnostaa tytärtäni. Myös John Tennielin kuvitus hivelee silmiäni. Jatkamme tästä samaan hengenvetoon jatko-osan, joka on samassa niteessä, eli 1875 julkaistun Liisan seikkailut peilimaailmassa. Elokuvat aiomme myös katsoa.

Olen siis taas saanut sivistettyä itseäni (ja samalla lastani) mahtavalla satuklassikolla ja voin taputtaa itseäni hellästi päähän. Hyvä minä! Puolen vuoden päästä uusi haaste ja uudet kujeet.

Arvosanani kirjalle 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Liisan seikkailut ihmemaassa muissa blogeissa:

 Yöpöydän kirjat
Matkalla Mikä-Mikä-maahan
Koko lailla kirjallisesti
Sallan lukupäiväkirja
Jokken kirjanurkka


*******************************

Liisan seikkailuista on tehty useitakin elokuvasovituksia, mutta tunnetuimmat lienee nämä kaksi:

Disneyn tuottama piirrosanimaatio vuodelta 1951 (ohjaajat Glyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske):




sekä Tim Burtonin ohjaama elokuvasovitus vuodelta 2010:

Linkki traileriin:




torstai 28. heinäkuuta 2016

Älä riko pintaa: Katri Alatalo

Älä riko pintaa: Katri Alatalo. Novellikokoelma. Vaskikirjat 2016.


"älä riko pintaa
älä astu hopeiseen virtaan

Kirkas vedenpinta piilottelee suvun synkkää salaisuutta. Tyttö koettaa irtautua ylisuojelevasta isästään, mutta isä pelkää tytön hukkuvan uniin äitinsä tavoin. Orpopoika huolehtii veljestään, jonka erilaisuutta pieni kyläyhteisö ei hyväksy. Nuori mies rakentaa kaunista seikkailujen laivaa, mutta onko sen köydet sittenkin punottu aaveiden hiuksista?

Katri Alatalon kauhusävyiset fantasianovellit vievät lukijansa pohjoiseen Talvilaaksoon ja kaukaisille Kesäsaarille. Novellit sijoittuvat Mustien ruusujen maa -romaanitrilogiasta tuttuun maailmaan, mutta ne ovat itsenäisiä kertomuksia. Tarinat kertovat perheestä, aikuistumisesta, lähtemisestä ja matkanteosta. Kuolema koskettaa monia tarinoiden henkilöitä, ja jokaisen on valittava oma tapansa suhtautua asiaan: toiset surevat, toiset vastustavat, ja joku odottaa kuolemaa luokseen kuin vanhaa ystävää.

Novelleista viisi on julkaistu aiemmin, mutta kirja tarjoaa lisäksi viisi uutta mukaansatempaavaa tarinaa!

I OSA (KERRON TEILLE TARINAN TALVESTA)

Susiveli

Unien puutarhat

Ei poikasi ole kuollut

Narvaranin linnut

Talviyön tarina


II OSA (SIELLÄ MISSÄ PUUT KASVAVAT JOESTA)

Älä riko pintaa

Kulkija

Tee minulle syksy

Jos seinät voisivat tuntea

Rubiinilaiva"

Oma arvio: 

Harvoinpa olen lukenut tällaista novellikokoelmaa, missä jokainen novelli on suosikkini! En ole lukenut Katri Alatalon aiempaa Mustien ruusujen maa -trilogiaa, johon nämä novellit pohjautuvat, mutta uppouduin silti välittömästi Talvilaakson ja Kesäsaarten elämään ja tunnelmaan. Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. Tarinoissa on minun makuuni fantasiaelementtejä juuri tarpeeksi, ja pieni lisäys kauhua ja myytillisyyttä tekee niistä vielä viihdyttävämpiä lukea. Alatalon tyyli kirjoittaa on korumaisen kaunista, jota luen mielelläni makustellen.

Novellikokoelma on jaettu kahteen osaan: ensimmäisen osan novellit kertovat Talvilaakson myyttien sävyttämästä, hyisestä elämästä ja niiden aiheina ovat perheväkivalta, lykantropia, kuolleista herääminen, Unimaailman petollisuus ja tarinankerronta. Pidin kaikista eniten Narvaranin linnut -novellista, jossa Serene saa kärsiä miehensä Aranin väkivaltaisuudessa. Kun joukko pahaenteisiä mustia lintuja kokoontuu pariskunnan talon ympärille, Serene tekee oudon tilan vallassa jotain peruuttamatonta.

Peräännyin muutaman askeleen ja tuijotin lammen rikkoutunutta pintaa. Tyttö ei noussut enää. Takanani kuului siipien suhahdus, ja vilkaisin olkani yli. Siinä lintu taas oli, istumassa kirveen kahvalla niin kuin aamullakin jo. Lintu katsoi minua kuin olisi tiennyt jotain mitä minä en. Käänsi katseeni takaisin lampeen ja yritin ymmärtää ( Novellista Narvaranin linnut).


Novellikokoelman toisessa osassa kerrotaan vehreistä Kesäsaarista ja niiden myytillisestä syntytarinasta, vanhan merenkulkijan kuolemasta, kirjaston karmivasta salaisuudesta, rakkaustarinasta, noidan kammottavasta lumouksesta ja suvussa kulkevasta kirouksesta, jonka johdosta sulhasehdokkaat kokevat kamalan kohtalon. Oma suosikkini on kirjastomaailmaan sijoittuva novelli Jos seinät voisivat tuntea, jossa nuori Siria haluaa pestautua kirjastonhoitajaksi Homlunin kirjastoon. Sen seiniin kätkeytyy salaisuuksia, jotka utelias ja itseriittoinen Siria tulee paljastaneeksi kohtalokkain seurauksin. Toinen suosikkini, Tee minulle syksy, on tarina rakkaudesta ja sen eteen tehtävistä uhrauksista.


"Mitä sinä haluaisit, että teen sinulle lahjaksi?"Azi kysyi. ---"Hyvä on. Hyvä on sitten. Jos haluat tehdä minulle jotain, tee minulle syksy. Voitko tehdä sen? Veistä minulle syksy ja laita se kauniisti rasiaan! Tee minulle syksy ja vangitse se pieneen suloiseen lehtikoriin, joita Ode tekee, ja anna se minulle että voin... Voin...(Novellista Tee minulle syksy)"



Erikoiskehut annan vielä karmivan kauniille kannelle, josta vastaa Jarno Kantelinen.

Arvosanani kokoelmalle 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.



Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä




lauantai 23. heinäkuuta 2016

Teoria Katherinesta: John Green

Teoria Katherinesta: John Green. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2006): An Abundance of Katherines

"Colin Singletonin naistyyppi? Katherine!

Voiko matemaattinen kaava korjata särkyneen sydämen? John Greenillä on kysymykseen kirjanpituinen vastaus. Colin Singleton on entinen lapsinero, joka suhtautuu intohimoisesti anagrammeihin ja seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa. Yhdeksästoista Katherine on juuri jättänyt hänet.
Sydän säpäleinä Colin lähtee parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hassanin kanssa roadtripille keskilänteen. Matkan ytimeksi muodostuu arkkiherttua Frans Ferdinandin hauta, rakkaussuhteiden ennustettavuutta tutkivan matemaattisen kaavan kehittely - sekä tyttö, jonka nimi ei ole Katherine."

Oma arvio:

Olen aiemmin lukenut vain yhden John Greenin romaanin, Tähtiin kirjoitetun virheen, ja pidin siinä erittäin paljon henkilöiden nerokkaista ja hauskoista dialogeista. Samalla linjalla mennään tässä Greenin järjestyksessään toisessa romaanissa, joka on suomennettu nyt vasta, kymmenen vuotta alkuperäisteoksen jälkeen.

Tämä kirja ihan kuin soljuu eteenpäin, niin mukavaa ja vaivatonta on lukea Colinin, Hassanin ja muiden hulvattomien henkilöiden elämästä. Colin on varmasti yksi friikeimmistä päähenkilöistä, joihin olen kirjassa törmännyt viime aikoina: se, että hän kehittelee matemaattista kaavaa siitä, kumpi suhteessa on jättäjä ja kumpi jätetty on pientä verrattuna hänen Katherine-pakkomielteeseen.

Surkuhupaisaa, että hänen ensimmäinen ja samalla myös viimeisin, järjestyksessään yhdeksästoista Katherine saa hänet epätoivoisen sydänsurun vallassa lähtemään road tripille omalaatuisen ystävänsä Hassanin kanssa. Heidän matkansa tyssää Gutshot-nimiseen kyläpahaseen, jossa he tulevat pestatuiksi haastattelemaan tamponinnaruja valmistavan tehtaan työntekijöitä.

"Hassan Harbish. Sunnimuslimi. En ole terroristi."
"Lindsey Lee Wells. Metodisti. Enkä minäkään ole terroristi." Tyttö hymyili taas. Colin ei ajatellut muuta kuin itseään, viimeisintä Katherinea ja kadonnutta palaansa, mutta tytön hymyä ei voinut sivuuttaa. Se oli hymy joka voisi lopettaa sodat ja parantaa syövän.

Kirjan rakenne on hauska, sillä tekstin oheen on sijoiteltu alaviitteitä, joista saa ihan oikeita tiedonmurusia milloin mistäkin, tai sitten niissä on vain jokin purevan hauska kommentti. Kirjan lopussa on oikean matemaatikon laatima, kammottavan monimutkainen liite, jossa on selitetty Colinin matemaattista kaavaa jättäjän ja jätetyn suhteesta. Sitä tuskin on kenenkään asiaan vihkiytymättömän tarve lukea kokonaan, mutta on hauska lisä kirjalle. Parasta on myös Colinin anagrammit, sillä hän on ollut haka niissä pienestä pitäen, ja latelee niitä tuon tuostakin.

Colinin ja Hassanin ystävyys on mielenkiintoista. He ovat mainio parivaljakko, rastatukkainen juutalainen ja ylipainoinen muslimi, joiden ystävyys perustuu purevaan mutta leikittelevään piikittelyyn, joka kasvaa välillä mahdottomiin mittasuhteisiin.

"Voisin olla homo, jos paras kaverini olisi paremman näköinen", Hassan sanoi.
"Ja minä voisin olla homo, jos löytäisin peniksesi noiden läskimakkaroiden alta."
"Skitso, voisin lihoa sata kiloa, ja näkisit silti pikkukaverin roikkuvan polvissani."

Teoria Katherinesta on oivaltava, viihdyttävä ja kepeä kirja älykkäästä pojasta, hänen sarkastisesta ystävästään ja kipakasta Lindseystä (joka rikkoo ennalta-arvattavasti Colinin Katherine-pakkomielteen. )Jotenkin minä näkisin tämän kirjan elokuvana, ja ihmettelen kovasti, miksei tätä ole filmatisoitu. Tästä kirjasta sain kimmokkeen lukea myös muut suomennetut John Greenin kirjat, sillä pidän oikein kovasti hänen tyylistään!

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Teoria Katherinesta muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi 
Kirjan vuoksi
Mustetta paperilla
Lillin kirjataivas
Kirjasähkökäyrä
Ihminen välissä