tiistai 10. heinäkuuta 2018

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne. Suomentanut Antti Autio. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: Just Before I Died

"Mitä tehdä kun elämästä on yhtäkkiä kadonnut monta viikkoa? Uusi hyytävä trilleri Jääkaksosten tekijältä, jossa pahimmat pelot ja painajaisunet käyvät toteen.

Kate herää koomasta auto-onnettomuuden jälkeen eikä muista mitään viikoista ennen onnettomuutta. Miksi hänen läheisensä käyttäytyvät omituisesti? Mikä aiheutti onnettomuuden? Hän alkaa nähdä painajaisia, joissa joku läheinen satuttaa häntä. Kate tuntee olevansa vaarassa ja vajoaa syvemmälle epätietoisuuteen siitä, mikä on totta ja mikä vain unta." (Otava)

Oma arvio:

Olen lukenut (tai toisen olen kuunnellut) S.K. Tremaynen kaksi aiempaa psykologista jännäriä, Jääkaksoset ja Tulilapsi, ja pitänyt kovin hänen  tyylistään sekoittaa ripaus yliluonnollista ja kauhuntunnetta hyytävään jännitykseen ja mysteeriin.

Ennen kuolemaani noudattaa tutusti samaa kaavaa kuin aimmat Tremaynen teokset: keskiössä on yhden lapsen pariskunta, joiden lapsi käyttäytyy kummallisesti. (Kaikissa kolmessa hänen teoksessaan lapsi on avainasemassa juonen kannalta ja käyttäytyy erikoisesti.) Tapahtumat sijoittuvat niin ikään kirjailijan tyylille uskollisesti sääspiiskaamalle ja karulle Englannin rannikkoseudulle, tällä kertaa Dartmooriin. Hyytäviä juonenkäänteitä siivittävät siis nummimaisemat, lammasaitaukset, Dartmoorinponilaumat ja karut metsät pyhäinjäännöksineen. Pidän kovasti kirjan kannesta, joka tuo hyvin esille kirjan tunnelmaa.

"Miksi sinä teit sen? Miksi, miksi, miksi, äiti? Miksi sinä yritit jättää minut yksin? Etkö sinä rakastakaan minua?" (s. 260)

Kirjan päähenkilö Kath yrittää kovasti muistaa, mitä hänelle tapahtui ennen kamalaa auto-onnettomuutta, jossa hän ajautui Burratorin tekojärveen. Hänen miehensä Adam käyttäytyy oudon tylysti vaimoansa kohtaan, ihan kuin hänen tekonsa olisi ollut tahallinen. Adam on henkilönä melko luotaantyöntävä, sillä hänen reagointinsa itseään kokoilevaan Kathiin on kylmää ja tunteetonta. (Tremaynen kaikissa kolmessa romaanissa näyttää olevan tämä sama ilmiö.) Kaiken lisäksi heidän ainokaisensa Lyla käyttäytyy oudosti. Asperger-oireileva tyttö on alkanut nähdä jonkun miehen tarkkailemassa metsässä, ja väittää tämän olevan isänsä Adam, ja lisäksi hän järjestelee kuolleiden pikkueläinten raatoja säännönmukaisiin kuvioihin. Kath on kauhuissaan, koska ei muista onnettomuuspäivästään muuta kuin jäisen tien tekojärven kohdalla. Ja sitten hän kuulee, ettei sinä päivänä tiellä voinut mitenkään olla jäätä... 

"Onnettomuuteesi liittyy eräs asia, joka sinun on kuultava, eikä se voi enää odottaa." (s. 78)

Kirjan juoni punoutuu mukavasti sen ympärille, mitä Kath alkaa pala palalta muistaa asioita ennen veteen suistumistaan. Kath saa apua veljensä Danin vaimolta Tessalta, joka toimii psykologina. Hän yrittää olla kälynsä tukena ammattimaisesti, mutta kauhistuu jossain vaiheessa siitä, mitä Kath on nähnyt ja kokenut onnettomuuden jälkeen. Pikku hiljaa alkaa näyttää myös siltä, että Dan salailee jotain.


Kathin ja Dan-veljen taustalla on pienoista säröä siitä, kun heidän äitinsä on syöpään kuoltuaan jättänyt Danille perinnöksi talon, kun taas Kath on saanut vain joitakin arvottomia esineitä. Kaikenlaisesta okkultismista kiinnostuneeseen äitiin liittyy jotain muutakin hämärää, joka alkaa paljastua Kathin selvittelyiden myötä. Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, palaset loksahtelevat kohdalleen mutta lopputulos ei (tietenkään) ole sitä, mitä lukija aavistelee vihjeiden perusteella, vaan jotain ihan muuta. Täytyy myöntää, että loppuratkaisu ei ollut ihan minun mieleeni, ja muutama asia jäi kummallisesti auki. 

Kathin muistinpalautusyritysten ohessa tarinassa seurataan Kathin ja Adamin kiristyneitä välejä ja Lylan erikoisuutta, jota pariskunta ei ole koskaan halunnut diagnosoida lokeroimisen pelossa. Vanhemmilla on jatkuva huoli ja suru tyttärestään, jota muut lapset kavahtavat.  

Haluaisin ottaa tyttäreni syliin ja rutistaa häntä niin pitkään, että kaikki suru olisi poissa. Se ei kuitenkaan auttaisi. Tätä se on, ajattelen murheissani.Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä. (s. 209)

Nautin kovasti kirjan lukemisesta enkä malttanut odottaa, että saisin tietää lopullisen tapahtumakulun, joka vei pienen tytön äidin autolla veden syvyyteen. Tremayne saa vangittua hyvin Dartmoorin nummien ja syrjäisen kotimökin tunnelman kirjan sivuille. Pieni ripaus yliluonnollisesta jää hiukan minusta irralliseksi ja turhaksi, mutta psykologisen jännityksen ja kauhun tunteet tulevat takuulla lukijan luihin ja ytimiin. Suosittelen kaikille, jotka nauttivat hitaasti hiippailevasta jännityksen tunteesta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Bloggasitko kirjasta? Laita kommenttia, niin lisään bloggauksesi tähän.

Samantyylistä luettavaa:


Lisään kirjan Kansikuvabingon kohtaan:

Sininen ja vihreä

torstai 5. heinäkuuta 2018

Onnenkepparit-sarja: Merja ja Marvi Jalo

Olivia ja onnentähti: Merja ja Marvi Jalo. Kuvittanut Reetta Niemensivu. WSOY 2018 (Onnenkepparit #1)


"Uusi valloittava sarja keppihevostytöistä!

Tokaluokkalaiset tytöt perustavat keppihevosille tallin, jossa sattuu ja tapahtuu.

Olivian paras ystävä käy joka viikko talleilla ratsastamassa ihanilla poneilla, mutta Olivia on allerginen, ja joutuu ihailemaan ystävänsä harrastusta kaukaa. Eräänä kesäloman päivänä hän löytää Onnentähden, maailman suloisimman keppihevosen. Pian koko Olivian kaveriporukka on keppariharrastuksen lumoissa: pihaan perustetaan keppihevosille oma talli ja kisojakin pidetään. Olivia on viimeinkin oikea hevostyttö!

Olivia ja Onnentähti aloittaa suosittujen heppakirjailijoiden uuden, leikki-ikäisille ja alakoululaisille suunnatun sarjan, jossa on Reetta Niemensivun vauhdikas ja söpö kuvitus." (WSOY)

Oma arvio:

Koska meillä asuu tällä hetkellä kaksi keppihevosharrastajaa, innostuin valtavasti, kun huomasin tämän uuden Merja ja Marvi Jalon Onnenkepparit-sarjan aloitusosan Olivia ja Onnentähti kustantajan katalogissa. Mukana kirjaa arvioimassa siis 8- ja 10-vuotiaat lapseni, poika ja tyttö.

Keppariharrastus alkaa olla Suomessa hyvin suosittua ikään ja kokoon katsomatta - keppareita harrastavat myös nuoret ja aikuiset, joten pelkkä pikkulapsien oma harrastus ei ole kyseessä. Sosiaalisessa mediassa keppariharrastajat ovat erittäin aktiivisia ja jakavat monesti itsetekemiensä taidonnäytteiden kuvia. "Harrastan, en leiki" -slogan lukee monen keppariharrastajan Instagram-biossa. 

Olivia ja Onnentähti edustaa kuitenkin ehkä sitä leikillisempää kouluikäisten lasten keppihevosharrastusta, jossa kepparit ovat osana hevostallileikkiä. Kirjan pääosassa on Olivian lisäksi hänen kolme ystäväänsä, Valpuri, Lilli ja Juuli. Tapahtumat alkavat  Olivian harmitellessa sitä, kun hän ei pääse ystävänsä Valpurin kanssa ratsastustunneille läheiselle ratsastuskoululle allergiansa takia. Hän löytää onnekseen yllättäen metsästä hylätyn, rähjäisen keppihevosen, pelastaa tämän ja vie kotiinsa korjattavaksi. 

Pian Valpurikin tuo oman, upouuden ja vaaleanpunaisen Prinsessansa Olivian talliin, ja Olivia tuntee pienoisen kateudenpiston, etenkin kun myös Juuli ja Lilli huomaavat vain Prinsessan. Myös Juuli ja Lilli tuovat omat hevosensa mukaan ja tytöt alkavat suunnitella keppihevosnäyttelyitä. Hieman eripuraa meinaa syntyä, koska muut tytöt eivät ymmärrä onnentähden ainutlaatuisuutta. Ei aina uusi keppari ole se paras.

Kirjassa keppihevoset esitellään omina persoonina, ei pelkkinä leikkikaluina. Samaa olen huomannut lasteni keppariharrastuksesta: heidän jokainen keppari on oma yksilönsä, jolla on omat luonteenpiirteet ja historia. Olivia tuntee hienoista kateutta Juulin ja Valpurin upouusista keppareista, mutta tuntee suurta kiintymystä omaa Onnentähteä kohtaan. Näyttelyssä sattuneen onnettomuuden takia Olivia joutuu lähettämään Onnentähden hevossairaalaan (eli tädilleen korjattavaksi). Onneksi Olivian synttäreillä tapahtuu mieluinen yllätys.


Olivia ja onnentähti on mielenkiintoinen, raikas ja helppolukuinen sarjanavauskirja ja Reetta Niemensivun kuvitukset ovat tuttuun tapaan enemmän kuin mukavia katsella. Odotamme mielenkiinnolla sarjan jatko-osia, joihin varmasti riittää uusia, mukavia tapahtumia. Sitä jäin vain miettimään, että olisiko joku Olivian kavereista voinut olla poika, niin tarinassa ei olisi ollut niin stereotyyppisesti neljän tytön kimppa? Vaikka minun poikaani ei niin häiritsekään lukea tyttövoittoisia tarinoita, olisi voinut hänellekin ja muille pojille olla toki keppariporukassa samaistumiskohteeksi jokunen poika. Nyt tarinan ainoa poikien edustaja on Juulin veli Jope, joka meinaa pilata tyttöjen kepparinäyttelyt tuomaroinnillaan.

Lapseni tuumailivat kirjasta seuraavaa: Molempien mielestä mukavinta kirjassa on se, kun Olivia saa Onnenlennon (=uuden kepparin) kirjan lopussa, ja tympeintä se, kun Onnentähti menee näyttelyssä rikki. Tyttäreni ei tykännyt kirjan kuvista (hän kaipaisi "vähemmän lapsellisia" kuvia) kun taas pojastani ne ovat kivoja ja niitä voisi olla enemmänkin. Molempien mielestä paras kirjan hahmo on Juulin Amietta-niminen keppari, mutta pinkistä Prinsessasta he eivät pitäneet. Heidän mielestään kirjan opetus on se, että ei kannata pilkata eikä olla kateellinen. Jatko-osaan lapseni ehdottavat seuraavaa: poikani mielestä Onnenlentokin menisi rikki ja Olivia saisi tosi hienon uuden kepparin. Tyttöni mielestä taas Olivia pitäisi tallin omanaan ja hommaisi sinne 20 uutta keppihevosta. Poikani suosittelee kirjaa 7-12-vuotiaille, tyttäreni 5-12-vuotiaille. Heidän mielestään kirja sopii niin tytöille kuin pojillekin, riippuen siitä tykkääkö hevosista ja keppareista. 

Poikani arvosana 4
Tyttäreni arvosana 3
Minä annan arvosanan 4,5

Yhteisarvosanamme: 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.


Keppihevosaiheista kirjallisuutta:

Keppareiden kyydissä: keppihevosharrastuksen abc: Sinimaaria Kangas & Lucia Stenger. Aula & co 2016.
Keppari: keppihevosten maailma: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2010.
Keppihevosten varusteet: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2013
Kirpakka-Kepparit : ensimmäiset seikkailut siellä ja täällä: Kirsi Antikainen. BoD 2016
Kirpakka-kepparit. 2, sata suloista samettiheppaa: Kirsi Antikainen. BoD 2017
Niilo ja villit kepparit: Saila Savisaari & Hannamari Ruohonen. Karisto 2017.
Siiri ja Heppa Huoleton: Sinikka Nopola. Tammi 2016
Pitsinen keppihevonen & Kepparikisat: Eija Paatero. BoD 2016
Tikkumäen kepparikirja: Reetta Niemelä & Salla Savolainen. Otava 2018.

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Ilo


Suomen keppihevosharrastajat ry:n sivuilta voi löytää lisää tietoa harrastuksesta ja tulevista kilpailuista ja näyttelyistä.

Myös esimerkiksi Elävä perintö -sivun artikkelissa on mielenkiintoista tietoa harrastuksesta (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Keppihevosharrastus) sekä Helsingin Sanomien vuodentakaisessa jutussa (https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/385724-pilkka-ei-hidasta-keppihevosten-menoa-keppareita-harrastavat-myos-aikuiset).

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Tulen tyttäriä: Maria Carole

Tulen tyttäriä: Maria Carole. Osuuskumma 2014

Kansi: Alice Smith. Vinjenttikuva: Hannele Määttä
"Ei ole sinun osasi sen parempi tai huonompi kuin muidenkaan. Yhtä kaikki ylhäältä saneltu.

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani, joka kertoo omaleimasta tarinaa Naarnista, Liviasta ja Emmasta. Kolme tulisieluista naista hakevat osaansa rakkaudesta ja paikkaansa maailmassa. Soturi, tytär ja äiti. Minkä roolin kukin jumalilta harteilleen saa tai itse ottaa?

Romanttinen ja vain hienokseltaan vakava tarina tarjoaa lukijalleen maailman, jossa on tilaa naisten väliselle ystävyydelle ja rakkaudelle ilman syyllistämistä. Tulen tyttäriä antaa empimättä naiselle miekan käteen, mutta ei korota ketään sukupuolensa vuoksi erityisasemaan. Maria Carolen esikoisteos keskittyy siihen, mikä elämässä on tärkeää silloinkin kun ympärillä kuohuu. Kirjan fantasiamaailma on rakennettu tyylikkään pienieleisesti, ja vetää lukijansa keskelle tapahtumia, osaksi henkilöiden elämää." (Osuuskumma)

Oma arvio:
Ehdin vielä nippa nappa lukea tämän Maria Carolen esikoisteoksen Tulen tyttäriä osana Prideviikon lukutempausta (Yöpöydän kirjat -blogi). Tämä kirja ei ole varsinaisesti vahvasti sateenkaariteemainen, mutta sopii kategoriaan mainiosti, koska kirjan keskiössä on naispari.

Tulen tyttäriä on takuuvarmaa viihdettä romantiikasta ja kevyestä fantasiasta pitäville. Kirjassa seikkaillaan kuvitteellisessa Melenassa, jonka Nelvikan kaupunki on yksi tapahtumien keskiöistä. Sieltä ovat kotoisin Naarni ja Anneke, naispuoliset sotilaat ja erikoiskykyjä osaavat puolijumalat eli knameirat, joita ihmiset sanovat halveksuen puolisiksi. Naiskaksikko hakee apua metsän keskellä asuvasta tönöstä, jotta taistelussa loukkaantunut Anneke saisi levähtää ja parantua. Siellä, Sudenkulmassa, asuu Emma poikansa Aton kanssa, ja Naarnin sydän jää sille tielle. Sotilaan velvollisuudet kuitenkin menevät kaiken edelle, ja Emman ja Naarnin on sinniteltävä komennusten ylitse, jotta taas saavat olla yhdessä.

Sattumien (ja Naarnin) kautta Emman luo tulee asumaan Melvikan kylästä karkuri Livia, nuori tyttö, joka ei suostu isänsä naimakauppoihin. Livia löytää paikkansa talossa ja pääsee läheiseen kylään sepän oppiin. Naarnin sotilaskaveri Vanja ei saa silmiään irti punatukkaisesta Liviasta, mutta Naarni vannottaa huiskentelevaa Vanjaa pitämään näppinsä erossa suojatistaan. Vaan tohtiiko tämä?

Naarnin tielle tulee suuria koettelemuksia ja hän joutuu eroon Emmasta. Viimein, kun hän kohtaa taas rakkaansa, hänen täytyy tehdä raskas päätös tämän parasta ajatellen. Myöhemmin hän tietenkin katuu tätä, mutta onko kaikki jo myöhäistä?

Hän kaipasi Emmaa, kosketusta ihollaan, paljasta halua ja kipinää, josta nainen ei itse tiennyt. Naarni oli nähnyt sen heti. Pieni, arkinen ja rauhallinen kipinä, joka piti Emman pystyssä päivästä päivään. Emma oli täynnä itsepintaista toivoa. (s, 172)

Viihdyn kirjan parissa mainiosti, vaikka minua häiritsee suuresti kirjan keskeisin henkilö, Naarni. En oikein saa hänestä mitään otetta ja koen hänet vastenmieliseksi henkilöksi, joten en kovin innostu hänen ja Emman välisestä rakkaussuhteestakaan. Livian ja Vanjan välinen kipunointi taas saa minut hymistelemään. Livia on miellyttävä henkilöhahmo, joka pitää oman puolensa eikä suostu miesten pompoteltavaksi. Hän hakeutuu sepän oppiin, vaikka yleensä siihen pääsee vain pojat, ja pääsee hyödyntämään tulitaitojaan. Hänellä on nimittäin sama kyky kuin Naarnilla, tulen hallitseminen. Vanja on taas parantajia, ihan kuten Anneke.


Kirjan fantasiaosuus jää mielestäni hiukan vaisuksi, enkä oikein pääse kaiken takana olevien jumaltarinoiden jäljille. Niihin olisin kaivannut lisää selvennystä, tai sitten vain luin puolihuolimattomasti. Toisaalta kirja on niin kevyttä fantasiaa, että genreen tottumatonkin voi helposti sujahtaa mukaan tarinaan. Fantasiaosuutta edustaa myös Naarnin löytämä lemmikkieläin, mystinen tulta syöksevä kashurra. Tämä muistuttaa kovasti Erika Vikin Kaksosauringot-trilogiassa esiintynyttä fantasialemmikkiä, amargundi-liskoa. Tulen tyttäriä -kirjan tyylistä tulee mieleen  niin ikään Annmari Dannebeyn  kevyt fantasia Kun kuulet laulun varjojen

Naarnin, Emman ja muiden tarina sijoittuu hienosti metsiin ja herttaisiin kyläpahasiin, mutta ympäristönkuvausta olisin kaivannut kirjan sivuille hiukan enemmän. Seksikuvaukset ovat hyvin vähäeleisiä ja hyvällä maulla tehtyjä. Pidän kirjan viihdyttävyydestä ja siitä, miten tarina kantaa eteenpäin ilman suurempia käännekohtia tai lopputaistoa.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)
Lukujonossa
Kujerruksia
Vinttikamarissa
Tarua ja totta
Todella vaiheessa
Himen kirjava elämä 
Kulttuuri kukoistaa

Samantyylistä luettavaa:

Erika Vik: Kaksosauringot-trilogia
Annmari Dannebey: Kun kuulet laulun varjojen


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Rastitan Kirjankansibingosta kohdan:

Hieno fontti

torstai 28. kesäkuuta 2018

Järistyksiä: Riina Mattila

Järistyksiä: Riina Mattila. WSOY 2018.



"Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailun 2. palkinto

WSOY:n kirjoituskilpailussa palkittu esikoisromaani kertoo rohkeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi, tarpeesta tulla kohdatuksi sellaisena kuin todella on.

Eelia ei tunne olevansa tyttö eikä poika, eikä sitä katsota hyvällä hänen pienessä kotikaupungissaan. Sitten löytyy lukio muualta, löytyy yhteisö, jossa voi vihdoin antaa kuorien murtua ja maan järistä. Löytyy omia ihmisiä, jotka auttavat näkemään maailman kaikissa väreissä. Löytyy rakkaus, jota kohti on vain uskallettava ottaa se ensimmäinen askel. Än yy tee nyt.

"Kilpailun toiselle sijalle sijoitimme tekstin, joka kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka." - Salla Simukka, kilpailuraadin jäsen" (WSOY)

Oma arvio:

Yöpöydän kirjat -blogin emännöimän Prideviikon lukutempauksen toisena sateenkaari-kirjanani toimii tämä Riina Mattilan Järistyksiä, joka on WSOY:n viimevuotisen kirjoituskilpailun satoa.

Ja miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen.
Tytön, joka suostui pastellisävyihin ja kosmetologiaikoihin ja astui junasta lupaava pesäpalloilija perässään.
Ei koskaan minua.
Ei kertaakaan. (s. 64)

Järistyksiä kertoo hyvin kauniilla, korumaisella kielellä Eelian kipuilusta identiteettinsä kanssa sekä ensirakastumisen järisyttävyydestä. Tämä on myös siinä mielessä niin sanottu kaapistatuloromaani, että tarina kietoutuu tuon ratkaisevan askeleen ympärille. Kirja on kuitenkin paljon muutakin. Päällimmäisenä minulle jää hyvin voimakas pahan mielen tunne Eelian ymmärtämättömistä vanhemmista, mutta toisaalta suuri helpotus siitä, että Eelia oppii tuntemaan sen, miltä tuntuu olla rakastettu ja lopulta myös vapaa.


Eelia on tuntenut itsensä erilaiseksi pienestä pitäen, eikä hän osaa määritellä, kumpaan sukupuoleen hän kuuluu. Sen hän osaa sanoa, ettei joulujuhlaan puettu mekko tunnu oikealta, eikä se, ettei hän saa pelata liikuntatunnilla jääkiekkoa, vaan ringetteä. Mattilan romaani avaakin lukijan silmät monelle seikalle, jotka vaikuttavat meistä sukupuolestamme tietoisilta ihan ookoilta, mutta jotka ovat hankalia muunsukupuolisille.

 Kun kaikki keinut ovat varattuja ja sitä huomaa seisovansa yksin eri puolella pihaa kuin muut, ymmärtää maanpinnalla kaikessa olevan kyse rajoista. Kahlitsevista, muiden määräämistä rajoista, joihin minä en saanut itseäni mahtumaan, vaikka yritin kuinka. (s.13-14)

Eelia, ristimänimeltään Elisa, ei ole koskaan ollut vanhempiensa silmissä hyväksytty. He aavistavat, että heidän tyttärensä ei sovi heidän ajattelemaansa muottiin, mutta taistelevat kynsin hampain vastaan. Vanhempien takapajuisuus ja suvaitsemattomuus voi tuntua epäuskottavalta, mutta sitä se ei välttämättä ole. Toki välillä tuntuu, että Eelian vanhemmat on tiivistetty liiankin täyteen kaikkia niitä ennakkoluuloja, joita voi olla, mutta se tekeekin Eelian tarinasta entistä vahvemman. Eelia joutuu keräämään kaiken voimansa vanhempiensa seuralla, ja tämä aiheuttaa minussa lukijana kauheita epätoivon tunteita. Tekisi mieli mennä Eelian tueksi ja sanoa pari painavaa sanaa hänen junttivanhemmilleen.

Mä en oo teidän tyttö, en kenenkään tyttö, enkä koskaan tuu olemaankaan. (s. 107)

Kirjan kerronta on hyvin kaunista, unenomaista. Eelian ja Islan rakkaus on kuvattu hyvin tunteikkaasti ja yksityiskohtaisesti, mutta juuri se, mikä minulle on aina tärkeintä - ensisuudelma - on harmillisesti kuvattu ohimennen hätäisesti. Seksikuvaukset ovat sopivan graafisia ja herkkiä, niistä välittyy aitous.

 "Mä vaan huomasin sut eri tavalla kuin ketään niistä toisista" (s. 41)

Kirjassa hyvin tärkeässä osassa oleva henkilö, Eelian kämppäkaveri Karhu jää harmillisen etäiseksi, ja kirjan lopussa oleva outo huomionhakukohtaus mietitytti minua. Karhu hyppää kirjan sivuille jotenkin äkkiarvaamatta ja joudun selaamaan taaksepäin, että kuka ihme hän onkaan. Mielestäni Eelian ja Karhun tutustumisen olisi voinut kuvailla alkuun tarkemmin. Heidän ystävyytensä on kuitenkin hyvin vahvaa ja toisiaan pönkittävää.

Tarina päättyy Eelian ratkaisevaan askeleeseen, mutta sen aiheuttamia seurauksia voi lukija vain arvuutella. Jatko-osalle voisi olla tilausta, mutta toisaalta tarina voisi jäädä tähänkin pisteeseen.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat 
Kirsin kirjanurkka 
Kirjanurkkaus 
Kirjojen keskellä
Maria Calendula 
Lukijan roolissa
Lastenkirjahylly


Samantyylistä luettavaa:

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu 
Tyttösi sun: Meredith Russo 
Valoa valoa valoa; Vilja-Tuulia Huotarinen
Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Kirja ei kuulu sarjaan

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Prideviikko 2018

Oikein hyvää prideviikkoa!


Eilen alkoi Yöpöydän kirjat -blogin Prideviikon lukutempaus, johon minäkin osallistun jo toista kertaa. Lukutempauksen tarkoituksena on nostaa esille HLBQTI+ kirjallisuutta. Eilen postasin Nina LaCourin Välimatkoja-teoksesta, ja ainakin pari muuta teemaan liittyvää postausta olisi vielä tarkoitus tehdä tämän viikon aikana. Ainakin Riina Mattilan Järistyksiä olisi tarkoitukseni lukea.

Blogini vasempaan sivupalkkiin on ilmestynyt uusi Kirjahyllyni teemoittain -laatikko, johon tulee erilaisia kirjahyllyjä teemoittain. Olen tehnyt ensimmäisenä valmiiksi sateenkaari-hyllyn. Voit klikata siihen myös tästä.

HLBQTI+ on lyhenne sanoista homo-, lesbo-, bi-, queer-, trans- ja intersukupuolisuus.

Haastan juuri sinut osallistumaan Prideviikon lukutempaukseen ja lukemaan tämän viikon aikana edes yhden sateenkaarikirjan!

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Välimatkoja: Nina LaCour

Välimatkoja: Nina LaCour. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): We Are Okay. Kansi: Adams Carvalho (kuva); Samira Iravani (alkuperäisdesign); Sakari Tiikkaja (suomennos)

"Marin ei ole puhunut yhdellekään tutulle sen jälkeen, kun hän pakkasi laukkunsa ja muutti toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Kukaan ei tiedä totuutta hänen viimeisistä viikoistaan kotona, ei edes Marinin paras ystävä Mabel. Mutta tuhansienkin kilometrien päässä kotoa, collegessa New Yorkissa, Marin tuntee menneisyyden kutsun. Nyt, kuukausia myöhemmin, hän odottaa yksin joululoman ajaksi tyhjenneessä opiskelija-asuntolassa. Mabel on tulossa kolmeksi päiväksi vierailulle, ja Marinin on kohdattava kaikki mikä on jäänyt sanomatta, yksinäisyys joka on kalvanut häntä kesästä asti."(Karisto)

Oma arvio:

Sattumoisin sain luettua tämän kirjan hiukan ennen Prideviikon alkua, mutta säästelin tätä postausta tälle viikolle, sillä saan tämän lisättyä kätevästi osaksi Prideviikon lukutempausta, joka on tänäkin vuonna Yöpöydän kirjat -blogin emännöimä.

Me olimme ihme.
Me  olimme meren väkeä.
Meillä oli aarteita taskussa ja toistemme tuntu iholla. (s. 115)

Välimatkoja ei ole markkinoitu sateenkaarikirjana, joten en oikeastaan tiennyt tämän käsittelevän sateenkaariteemaa ennen kuin luettuani kirjan. Toisaalta ymmärrän, miksi ei ole. Kirjassa ei nimittäin alleviivata päähenkilön homoseksuaalisuutta, vaan muut teemat puskevat paljon vahvemmin esille - joista vahvimpana yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunne. Lisäksi kirjasta kumpuaa menettämisen suru niin vahvana, että se tunkeutuu lukijan luihin ja ytimiin.

Kirjan alkuasetelmassa Marin hyvästelee kämppäkaverinsa Hannahin joulun pyhiksi ja valmistautuu jäämään ypöyksin newyorkilaiseen opiskelija-asuntolaan, vain puutarhuri valvojanaan. Lukijan päässä alkaa viritä kysymyksiä: miksei Marin mene kotiinsa jouluksi oman perheensä luo? Onko hänellä perhettä? Marin tuntuu kantavan sisällään suurta surua ja pettymystä, josta lukijalla ei ole aluksi pienintäkään vihiä.

Taivas on tumminta sineä, jokainen tähti erottuu selkeänä ja kirkkaana. Kämmenet tuntuvat lämpimiltä polvea vasten. Ihminen voi olla yksin monella tavalla. Sen tiedän todeksi. Hengitän sisään (tähtiä ja taivasta.)Hengitän ulos (lunta ja puita.)
Ihminen voi olla yksin monella tavalla, ja viimeksi se ei ollut tällaista. (s. 13)

Marinin ystävä Mabel on kuitenkin tulossa muutamaksi päiväksi hänen seurakseen, ja Marinia tämä kovasti jännittää. Pikku hiljaa alkaa paljastua salaisuuden verho ja Mabelin saavuttua valkenee, ettei kaikki ole nyt kunnossa ystävysten välillä. Jotain on tapahtunut. Mabelilla on myös suuri pyyntö Marinille, niin suuri, ettei Marin osaa vastata siihen heti, vaikka siinä pyynnössä on kaikki, mistä hän on jäänyt elämässään paitsi.


Marin alkaa takautumin paljastaa paloja elämästään ennen New Yorkia. Hänen äitinsä on kuollut hänen ollessa pieni, isästä ei ole oikein tietoa ja hänen vaarinsa, jonka luona hän on elänyt, on hyvin omalaatuinen tapaus. Vaari ei liikoja tunteile, mutta hän tykkää pitää luentoja tytöille aiheesta kuin aiheesta, leipoa ja kirjoittaa kirjeitä. Hän on vuosikausia kirjoitellut erään naisen kanssa, jota hän nimittää Birdieksi. Jotain salamyhkäistä vaarissa kuitenkin on, eikä Marin ole koskaan astunut talon takaosaan, jossa vaari asustaa. Vaari ei ala jakamaan muistojaan Marinin äidistä, mikä tekee Marinin surulliseksi.

Jotain ikävää ja romahduttavaa on tapahtunut Marinille, jonka vuoksi hän on kadonnut etuajassa New Yorkiin ja katkaissut välinsä Mabeliin, joka on epätoivoisesti yrittänyt tavoittaa ystäväänsä. Mitä ystävysten välillä on tapahtunut? Olen suorastaan hermostuksissani yrittäessäni lukea kirjan mahdollisimman nopeaa, jotta saan selville, mitä Marin kantaa sisällään. Miksi vaari on niin kipeä puheenaihe Marinille?

Sitä hetkeä ei ole mahdollista saada takaisin. Sitä luottamusta. Vapautunutta naurua. Sitä tunnetta että on lähtenyt kotoa vain hetkeksi. Tai sitä että on koti, johon palata. (s. 129)

Välimatkoja on todella tunteikas, mutta myös toiveikas kirja, jossa keskiössä ovat yksinäisyys, ystävyys, ensirakkaus ja pettymys. Miltä tuntuu, kun huomaa tulleensa huijatuksi ja petetyksi koko elämänsä ajan? Voiko sellaisesta nousta ehjänä ja vahvana ihmisenä? Kirjan kerronta on kaunista ja suvuvalukuista, se menee ihon alle.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

en löytänyt vielä muita bloggauksia

(Bloggasitko kirjasta? Laita vinkkiä minulle, niin lisään tähän!)


Samantyylistä luettavaa:

Syvään veteen: Anna-Maija Aalto (suru)

Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka (sateenkaari)

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen (sateenkaari)

Tyttösi sun: Meredith Russo (sateenkaari, menneisyyden pakeneminen, ystävyys)


Lisään tämän YA-haasteen kohtaan:

kirjassa naiskertoja

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan:

uimarannalla



perjantai 22. kesäkuuta 2018

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Devil's Day. Kansi: IStock/ Sebastian Knight

"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta." 

Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.

Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)


Oma arvio:

Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.

Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.

Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja.  Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)

Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.

Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)

Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.

John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin  kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?

Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

metsä

tiistai 12. kesäkuuta 2018

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne. Usborne 2017. Ei suomennettu.

It Only Happens in the Movies
Kannen kuvat: Juj Winn, Jiri Hera & Alexander III


"Audrey is over romance. Since her parents' relationship imploded her mother's been catatonic, so she takes a cinema job to get out of the house. But there she meets wannabe film-maker Harry. Nobody expects Audrey and Harry to fall in love as hard and fast as they do. But that doesn't mean things are easy. Because real love isn't like the movies...

The greatest love story ever told doesn't feature kissing in the snow or racing to airports. It features pain and confusion and hope and wonder and a ban on cheesy clichés. Oh, and zombies..."

Oma arvio:

Mikä yllätys, kun töissä laittaessani varauksia asiakkaille tämä kirja pomppasi käteeni! Mitäh, mikä tämä on ja miksi en ole nähnyt tätä ennen? Mielenkiintoinen nimi, pirtsakankeltainen kansi popcorn-kohokuvioilla vangitsi heti huomioni, eikä innostustani vähentänyt yhtään se, että kirjoittaja on Holly Bourne, jonka Normaali-trilogia on aivan huippu ja yksi YA-lemppareistani. Varaukseenhan tämä täytyi heti laittaa. 

"---they never pick fights with the guy's friends about the fact they're sexist slobs. They never fart, let alone fanny fart, or get their period and accidentally bleed reddybrown splodges onto their jeans. Their fringes are always impeccable. ---" (s. 93)

It Only Happens in the Movies on Bournen tällä hetkellä tuorein YA-romaani, joka on julkaistu lokakuussa 2017. Kuten nimi paljastaa, elokuvat ovat kirjassa hyvin keskeisessä asemassa: kirjan päähenkilö, Audrey, alkaa työskennellä koulun ohessa Flicker-nimisessä elokuvateatterissa, jonka erikoisuutena ovat pulled pork -hodarit, omatekoiset guacamolet ja kanelipopcornit. Hyvin erikoinen, tiukoista aikatauluistaan tunnettu esimies Ma sekä rennot työkaverit LouLou ja Harry perehdyttävät Audreyn pienen elokuvateatterin kiireiseen arkeen. Audrey saa samalla paeta kotonaan vallitsevaa ahdistavaa ilmapiiriä ja vastuuta äidistään, joka ei ole koskaan toipunut siitä, kun Audreyn isä otti ja lähti ja perusti uuden perheen Jessien kanssa.


 I looked at my notepad.
I'd written:
Why love is never like the movies. (s. 40)

Audrey vihaa rakkauselokuvia, koska ne antavat hänen mielestään ihan väärän kuvan rakkaudesta. Ne ovat täynnä kliseitä: suudelmia vesisateessa, lentokentällä juoksemista, sanakylteillä esitettyjä rakkaudentunnustuksia. Audrey on kyynistynyt isänsä tempauksen takia ja hän on hyvin väsynyt katsomaan ailahtelevaisen äitinsä perään, jolla on selviä ongelmia alkoholin ja itsehillinnän kanssa. Kaikki pahenee, kun Audreyn isä vaatii heidän kotitalonsa myymistä, jotta he pääsevät uuden perheensä kanssa tilavampaan taloon. Audreyn veli Dougie opiskelee yliopistossa eri kaupungissa, ja sälyttää Audreylle vastuuta äidistä syyllistämällä tätä tyyliin: "Sinun pitäisi katsoa hänen peräänsä paremmin." 

Audreyllä on muutenkin paljon painolastia kannettavanaan, sillä hän on vieläkin pahoillaan erosta Milon kanssa. Milo on jättänyt Audreyn julmasti heidän ensimmäisen seksikertansa jälkeen, mikä ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Audrey on myös vieraantunut ystävistään - osittain sen takia, ettei hän ole kehdannut kertoa heille, mitä tapahtui Milon kanssa. Audrey on jopa jättäytynyt pois draamakurssilta, vaikka hän on ilmiömäisen hyvä näyttelijä, koska Milo ja hänen uusi tyttöystävänsä ovat samalla kurssilla. Sen sijaan Audrey käy mediakurssilla, jossa hän päättää tehdä projektityönsä rakkauselokuvien kliseistä. Näyttelemään hän pääsee onnekseen myös työkaverinsa Harryn ohjaamaan zombie-elokuvaan, jossa hän saa pääroolin miehiä vihaavana zombiemorsiamena. Samalla hän tulee astuneeksi erään Rosien varpaille, jolla on ihan selvästi tunteita Harryä kohtaan.

It only Happens in the Movies on ehtaa Holly Bournea: huumorilla höystettyä mukavaa kerrontaa, jossa ei vältytä myöskään suurilta tunnekuohuilta, feministiseltä näkökulmalta eikä intertekstuaalisilta viittauksilta rakkauselokuvaklassikoihin. (Minähän rakastan rakkauselokuvia, eivätkä kliseet haittaa minua pätkääkään, vaan jopa odotan niitä - vesisadesuudelmat, balladit ikkunan alla, viimehetken rakkaudentunnustukset lentokentällä, montaasijaksot rakastumisen vaiheista, joissa pariskunta tekee kaikkea hupsua, kuten on maalisotaa ja painii rannalla.) Kirjassa pohditaan sitä, miten tosielämän rakkaus eroaa elokuvien rakkaustarinoista. Audrey saa huomata, että joskus elämä voi muistuttaa elokuvaa, mutta tosielämä ei ole aina niin mutkatonta. Onko rakkaus valinta vai tunne? Miksi hänen isänsä pystyi jättämään äidin, vaikka hän kosi tätä ihan kuin elokuvassa ja lupasi rakastaa aina? Onko Harry kaikkien varoitteluista huolimatta aidosti rakastunut Audreyyn vai käykö heille kuten muillekin?

What was the point? What is the point in love, and promises of it, when it can just jump from one person to another like that? (s. 141)

Bourne kirjoittaa asioista ihanan realistisesti ja rehellisesti. Enpä muista, milloin olisin lukenut näin graafisesti kuvailtua seksikohtausta YA-kirjassa kuin tässä. Yleensä seksikuvauksissa keskitytään kuvailemaan tuntemuksia ja kosketuksia, mutta jätetään kuvailematta, mikä menee minne ja miltä se tuntuu. Lisäksi orgasmia ei juuri mainita, mutta tässä sekin tulee kirjaimellisesti esille - kun sen aika on. Seksiin liittyvä häpeä tulee samalla käsitellyksi. Seksi on kuitenkin kirjassa kuvailtu ikätasolle sopivalla tavalla.

 I pulled the sheet down so only my eyes were showing.
"I said...I'm not sure I want you so close to... there. I'm worried it's...it's...ugly." (s. 304)

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Rurouni Jenni Reads 
Amyjanealice 
Fuzzable (Katrina)
Mostly in Pyjamas
Lots of Livres

Samantyylistä luettavaa:

Normaali-trilogia: Holly Bourne 
Fangirl: Rainbow Rowell
Girl Online -sarja: Zoe Sugg
Et kävele yksin: Juuli Niemi
Mirror, mirror: Cara Delevingne
Heittäydy, jos uskallat: Estelle Maskame

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

YA-lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

Englanninkielinen kirja

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh

Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: The Man Who Didn't Call. Kansi: Emmi Kyytsönen.

"Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.

Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.

Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?(Otava)"

Oma arvio: 

Kesän ja syksyn mahtavia YA-kirjoja odotellessa olen lukenut ennätyksellisen paljon perus aikuisille suunnattua kirjallisuutta, joista kaikista en ole blogannut ollenkaan (Goodreadsissa niistä on toki lyhyet arviot ja tähditykset.) Enpä siis ole kirjoittanut blogissani aiemmin kuin yhdestä romantiikka-genren kirjasta, Kate Eberlenin kirjasta Miss You.

Hän lupasi soittaa on perusidealtaan simppeli: neljänkympin kynnyksellä olevat nainen ja mies tutustuvat ja rakastuvat, viettävät viikon yhdessä, mutta koska Atlantin valtameri erottaa heidät, joutuvat eroamaan hetkeksi. Tuo hetki kuitenkin venyy viikoiksi ja kuukausiksi, sillä mies ei lupauksistaan huolimatta soitakaan naiselle. Miehen kaveritkaan eivät tiedä, missä mies on, josta nainen luonnollisesti huolestuu eikä saa miestä mielestään, vaikka naisen ystävät ovat sitä mieltä, että mies ei vain halunnut soittaa.

Oli helpotus saada puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tiennyt oletetusta tuskastani. Joka ei kallistanut säälivästi päätään puhuessaan minulle. Joka sai minut nauramaan. (s.44)

Äkkiseltään kirjan juoni kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä tämä valloittava kirja ei ole. Sarahin ja Eddien tarina on kerrottu kiehtovasti, ja minä ainakin vakuutuin heidän kuuluvan toisilleen, vaikka he viettivätkin vain viikon yhdessä. Osaan omasta kokemuksestani kertoa, että ihmisen intuitio voi olla ihan oikeassa ja jo viikossa voi tietää, onko kyseinen ihminen rakkauden arvoinen. 

Eddien ja Rosien tarinaa valotetaan kirjan edetessä takaumien kautta - sitä, kuinka he tapasivat lammasaitauksen luona Englannin Gloucestershiressä, jossa Rosien vanhemmat asuvat. Rosie itse on muuttanut Yhdysvaltoihin  ikävän onnettomuuden jälkeen, jossa hän on menettänyt sisarensa Hannahin. Tuo ikävä trauma seuraa häntä yhä eikä Eddien katoaminen helpota yhtään. Rosien on hankala jatkaa elämäänsä eteenpäin, koska hän ei jaksa uskoa, että Eddie olisi vain halunnut kadota hänen elämästään. Hänellä oli niin varma olo heistä.

Sano se, ajattelin. Sano se, vaikka se on ihan hullua, vaikka olemme tunteneet toisemme vasta viikon. Sano se! (s. 78)

Rosie on myös toipumassa avioerostaan Reubenin kanssa, joka on edelleen hänen yhteistyökumppaninsa sairaalaklovneja kouluttavassa ja välittävässä järjestössä. Reubenilla on jo uusi kumppani Kaia, joka ärsyttävästi tunkeutuu mukaan bisnekseen Yoko Onon lailla. Rosien amerikkalainen, suorapuheinen ystävä Jenni on mainio tuki Rosielle, ja olisin halunnut kirjan sivuille häntä hieman enemmänkin.


Minulle tulee hetkittäin kirjaa lukiessa mieleen Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjojen tunnelmat, vaikka tämä ei olekaan niin kieli poskella tehty. Rosien ystävät, Tommy ja Jo, jäävät harmillisen ohuiksi persooniksi, mutta heillä on myös omat suhdesotkunsa, joihin Sarah saa hetkeksi uppoutua ja unohtaa Eddie-mysteerin. Kehittelen tietenkin itsekin omassa päässäni erilaisia teorioita siitä, missä Eddie on, miksi hän ei soittanut ja mitä hänelle on tapahtunut. Kaikki ne tietenkin menevät mönkään. Kun lopussa minulle alkaa yhdessä Rosien kanssa valjeta, missä mennään, koen suuren epätoivon tunteen.  Mysteeri on siinä mielessä täydellisesti rakennettu, etten olisi millään osannut aavistaa sitä. Minua pidetään myös samalla hyvin kamalassa epätietoisuuden tilassa, mitä Rosielle sattuu Atlantin toisella puolella, kun tarina siirtyy Eddien näkökulmaan. Lopussa paljastuu myös eräs muu asia, joka on lukijan annettu kirjan alusta saakka käsittää väärin.

"En usko, että rakkauden on tarkoitus olla räjähtävää. Sen ei ole tarkoitus olla dramaattista eikä nälkäistä eikä mitään muutkaan hupsua, mistä kirjailijat ja lauluntekijät kirjoittavat. Uskon kuitenkin, että todellisen rakkauden tunnistaa.---"(s. 148)

Onko loppu onnellinen? Siitä en aio hiiskua sanaakaan. Suosittelen lukemaan tämän kirjan, sillä tämä on yhtä aikaa keveää kesälukemista, mutta myös hienosti rakennettu mysteeri siitä, mitä on tapahtunut miehelle, joka lupasi täydestä sydämestään soittaa naiselle, johon juuri myönsi olevansa rakastumassa. Kirja ei ole sokerisen siirappisen romanttinen, vaan sopivan realistinen kuvaus rakastumisesta, kaipauksesta ja menettämisen surusta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:


Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

Kukkia

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Niin kuin me olisimme kauniita: Gin Phillips

Niin kuin me olisimme kauniita: Gin Phillips. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. S&S 2018

Englanninkielinen alkuteos (2017): Fierce Kingdom. Kansi: Anders Carpelan.

"Piinaava trilleri äidin ja pojan siteestä Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan koko romaanin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten.

Niin kuin me olisimme kauniita on mestarillinen trilleri ja vahva kuvaus siitä eläimellisestä vaistosta, joka yhdistää vanhemman lapseensa. Se kysyy, mihin saakka olemme valmiita menemään suojellaksemme rakkaitamme." (S&S)

Lukunäyte:  https://issuu.com/setsforlag/docs/niinkuinmeolisimmekauniita_lukunayt

Oma arvio:

Pyysin ennakkokappaleen tästä kirjasta (jonka julkaisupäivä on tänään) sillä minut teki uteliaaksi eläintarha miljöönä jännityskirjassa. Toisaalta hiukan inhotti ajatus siitä, kärsisikö eläimet tarinan myötä.

Nyt kun hän istuu maassa ja koko maailma on varjossa ja täynnä ääniä, joista hän ei saa selvää, hän ei saa kuvitella, että joku ampuisi Lincolnin. Sellaista mielikuvaa ei vain ole. Hän ei anna sen tulla. (s. 139)

Tarina lähtee liikkeelle äidin ja pojan suhteen kuvauksella, kun Joan ja hänen erikoisen älykäs neljävuotias poikansa leikkivät eläintarhassa lähellä sulkemisaikaa. Joan kuvaa ajatuksiaan pojasta ja äitiydestään tunnontarkasti ja Lincoln esittää pikkuvanhoja kommentteja, joista syntyy hauskoja sanailuja äidin ja pojan välille. Joania huolettaa, miten hän saa pojan lähtemään kotiin ennen kuin eläintarha suljetaan, sillä poika ei kestä mitään äkillisiä muutoksia, vaan asia pitää saada jotenkin esitettyä pehmennetysti. Oletan heti Lincolnin olevan erityislapsi, sillä Joan miettii hiukan turhan tarkkaan poikansa mielenliikkeitä hänen ollakseen tavallinen. Sitä ei kuitenkaan oteta puheeksi missään vaiheessa kirjaa, vaan asia jää lukijan pääteltäväksi. Lincolnin erityisyydestä tulee olemaan juonen kannalta hyötyä loppuvaiheessa, ja se saattaa pelastaa hänen henkensä.

Kuva: Pixabay

Toinen näkökulmahenkilö on Robby, yksi niistä kolmesta sekopäästä, jotka ovat päättäneet leikkiä metsästäjää eläintarhassa. Robby on hiukan onneton kaveri, joka on lähtenyt hommaan mukaan lähinnä Mark-kaverinsa ja uuden tuttavuuden, Destinin aloitteesta. Destin on hyvin eksyksissä oleva tyyppi, jolla on tietty missio eläintarhalahtauksen muodossa. Eipä näiden kavereisen motiiveista pääse ihan lopullisesti perille, mutta se tekeekin tarinasta erityisen hyytävän. Robbyyn saa jonkinlaisen inhimillisen otteen, sillä hänen lapsuuttaan muistellaan hiukan, ja hän osoittaa kuitenkin pieniä epäröinnin merkkejä tarinan loppuvaiheilla.

Onko kaikkien muiden yhtä vaikea saada ajatuksensa pysymään siististi jonossa, yksi ajatus toisensa jälkeen, kuin junanvaunut peräkkäin kytkettynä? Hänellä ne ovat aina suistumassa ties mihin väärään suuntaan, ja tunteet puskevat taas pintaan. (s. 73)

Tarinaan mukaan sujahtavat myös nuori kahvilatyöntekijä Kailynn sekä eläkkeelle jäänyt opettaja Margaret Powell. Kolmikon tiet yhdistyvät, mutta myös eroavat juonen myötä. Opettajalla varsinkin on hyvin suuri rooli juonen kannalta, sillä ilman häntä Joan ja Lincoln ei välttämättä pysyisi hengissä. Kailynn on melko ohut ja tyhjänpäiväinen henkilöhahmo, joka puhuu liikaa Joanin makuun, mutta hänelläkin on lopussa tärkeä rooli. Jos koko kirja olisi ollut Joanin ja Lincolnin välistä vuorovaikutusta, joka välillä intensiivisyydessään ja myötäileväisyydessään käy melko rasittavaksi, olisi  kirja ollut melko nuiva lukea.

Myös Joan haluaisi sulkea silmänsä, mutta ei sulje. Sen sijaan hän alkaa hengittää samaan tahtiin Lincolnin kanssa. Hän tuntee Lincolnin käsien takuttavan tukkaansa ja painuvan niskaansa. Hän tuntee Lincolnin itseään vasten varpaista otsaan. (s. 76-77)

Niin kuin me olisimme kauniita on sutjakkalukuinen ja hyytävä yhdenpäivänromaani, joka kärsii pienistä käynnistysvaikeuksista, mutta tiivistää juonen hyvin loppua kohti. Eläinraakuuksia ei pelostani huolimatta ole kuin muutama, eikä niitäkään ole kuvattu kovin yksityiskohtaisesti. Pakokauhun tunne pimeässä eläintarhan metsässä, jossa jokainen risahdus on uhka, luo hyvin hyytävän olon lukijalle. Minua jäi häiritsemään se, että niin moni asia jäi ratkeamatta, ja mieltäni jää kaihertamaan esimerkiksi erään vauvan tapaus. Myös monet Joanin valinnat ja teot sotivat omaa ajattelumaailmaani vastaan. Kirja on kuitenkin oivallinen kuvaus siitä, miten loppujen lopuksi pelon vallassa oleva ihminen ei välttämättä ole sankarillinen, pelasta muita ennen itseään, varsinkin jos hänellä on jatkuva huoli oman rakkaan lapsensa hengissä pysymisestä. Veri on vettä sakeampaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

tulossa

Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Rakkaus


maanantai 21. toukokuuta 2018

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend

Nevermoor - Morriganin koetukset: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kuvittanut Beatriz Castro. Otava 2018. (Nevermoor #1)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Lue tarina, jonka kaltaista ei ole.
Astu maailmaan, jonka kaltaista ei ole. 

Morrigan Korppi on syntynyt kirottuna. Hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, mutta merkillinen mies, Jupiter Pohjoinen, kiidättää hänet taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin osallistumaan kokeeseen, jossa sadat lapset pyrkivät Nevermooria hallitsevan taikajärjestön jäseniksi. Toisin kuin kilpailijansa, Morrigan ei kuitenkaan löydä itsestään erityiskykyä. Hänen on keksittävä keino läpäistä koe – tai palattava kohtaamaan kohtalonsa.

Fantastinen sarjanavaus täynnä seikkailua ja mielikuvitusta koukuttaa uuden lukijasukupolven!" (Otava)

Oma arvio: 

Minun ei pitänyt alunperin lukea tätä kirjaa ollenkaan. En innostunut Otavan kirjakatalogissa olevasta kirjan esittelystä, mutta sitten tämä kirja alkoi vilahdella Facebook-feedissäni muiden bloggaajien ansiosta, ja uteliaisuuteni sittenkin heräsi. Lähinnä Harry Potter -viittaukset saivat minut viimein tarttumaan kirjaan, sillä tuollaiset vertaukset klassikkokirjasarjaan ovat yhtä aikaa vaarallisia että kiehtovia. Kirjan kääntäjä on kaiken huipuksi Jaana Kapari-Jatta, joka on saanut kiitosta Harry Potter -sarjan käännöksistään.

Hän toivoi, että se tapahtuisi kivuttomasti. Hän oli lukenut jostain, että kirotun lapsen kuolema oli yleensä nopea ja rauhallinen - ihan kuin nukahtaisi. (s. 46)


Ennakkoajatusten vuoksi minun oli hyvin hankala olla vertaamatta kirjaa Harry Potteriin. Ja kyllähän niitä yhtäläisyyksiä alkaa löytyä etsimättäkin. Jo alkuasetelma on samankaltainen: yksitoistavuotias, kirousta kantava lapsi ja perheessään väärinymmärretty,  jolle tulee yllättävä kutsu outoon maahan. Vaikka uusi asuinpaikka hotelli Deukalionissa ei ole varsinainen opinahjo Tylypahkan tapaan, on tytön käytävä läpi eräänlaisia pääsykokeita eli koetuksia päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joka on Morriganin suojelijan, Jupiter Pohjoisen mielestä tavoittelemisen arvoinen asia. Koetuksista tulee minulle mieleen Veronica Rothin Outolintu-trilogiassa esiintyneet Uskaliaiden kokeet, joissa käytettiin myös hyväksi ihmisen pelonsietokykyä erilaisissa pelkomaisemissa. Morrigan joutuu myös käymään lävitse pelkokoetukset päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joskin ne eivät niin mässäile henkilökohtaisilla peloilla.

Hotelli Deukalion on talo, jossa tapahtuu Tylypahkan tapaan kummallisuuksia, mutta on edelliseen verrattuna minusta monin verroin kiehtovampi. Rikkoutuneen kristallikruunun tilalle kasvaa aikanaan uusi lamppu, talon vahtimestari on iso puhuva  jättiläiskissa eli magnifikatti Fenestra, Morriganin huoneen sisustus mukautuu päivittäin Morriganin ajatuksiin ja on täten aina erilainen, talossa on kammottava varjohuone, jossa varjot alkavat elää omaa elämäänsä ja kaikista parasta on sauhubaari, jossa on saatavilla erilaisia tuoksusavuja mielentilan ja tarpeen mukaan. Nevermoor itsessään on myös kiehtova valtakunta, jossa kuljetaan nopeilla Meitroilla ja huvitellaan hyppäämällä sateenvarjon avulla katolta.

"Astu arkailematta", Morrigan kuiskasi.
Sitten hän sulki silmänsä.
Ja hyppäsi.
Tuuli otti hänet syleilyynsä. Morrigan tunsi vahvan adrenaliinihyöyn pudotessaan maata kohti, kylmän ilman piiskoessa hiuksia kasvojensa ympärillä, ja laskeutui lopulta tukevasti seisaalleen. (s. 86)

Kuten Harry Pottereissa, myös Morriganin koetuksissa päähenkilö löytää talosta ystävän, mutta vastapainoksi myös kiusanhengen riippakivekseen. Morrigan ystävystyy kilpakumppaniinsa, Pihlaja-nimiseen poikaan, joka on erityisen taitava käsittelemään lohikäärmeitä. Sitten se pakollinen vihollinen - kaunis ja lahjakas laulaja Noelle, jonka kieli on miekkaa terävämpi. Morrigan luulee myös Sointu-nimistä tyttöä vihollisekseen, kunnes käy ilmi, ettei hän ehkä olekaan sitä. Sointulla on hyvin erikoinen  kyky, joka paljastuu viimeisessä koetuksessa ja lyö kaikki muut ällikällä.

Pihlaja antoi ystävyytensä kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Hän ei voinut mitenkään arvata, että se merkitsisi kaikkea. (s. 155)

Morrigan on henkilöhahmona sympaattinen ja samaistuttava, jonka itsetuntoa on kalvanut koko lapsuuden kirotun lapsen leima. Kun hän alkaa päästä siitä, hänestä tulee hyvin rohkea tyttö. Jupiter Pohjoinen on erikoinen, yhtä aikaa isällinen ja kaverillinen suojelija Morriganille, ja pidän hänestä kirjassa eniten. Pihlaja on vekkuli poika, joka on Morriganin ystäväksi mainio. Niin, ja sitten se pahis - tottahan toki tässäkin kirjassa on se tyyppi, josta ei saisi ääneen puhua. Kuten Harry Potterissa on kamala Voldemort, Morriganin koetuksissa se on meinioseppä, tyyppi, joka kylvää tuhoa ympärilleen.

Jotkut sanovat, että meinioseppä kääntyi nurinpäin ja sen sisäinen pimeys on nyt ulkopuolella kaikkien nähtävissä. Sanotaan, että se on kammottavasti epämuodostunut niin, että hampaiden ja silmänvalkuaisten valkoisuus on muuttunut mustaksi kuin hämähäkillä. Että sen iho on harmaantunut ja hajoamistilassa niin kuin sen hajoava sielukin. (s. 223)

Nevermoor - Morriganin koetukset on eittämättä mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja. Vaikka alkuun minua ärsyttää samankaltaisuudet Harry Potterin tarinoihin, huomaan kirjassa olevan kuitenkin ihan oma maailmansa, jossa seikkaillaan kiehtovasti eri rinnakkaismaailmojen välillä. Morriganin elämä erikoisessa hotelli Deukalionissa on kiintoisaa, ja koetukset Meineikkaan seuran jäseneksi vauhdikkaita. Seuran jäsenyydestä kilpailevien lasten erikoiskyvyt ovat hauska lisä, ja koko kirjan ajan tietysti jännittää, mikä on Morriganin salattu kyky. Niin, mikähän se on? Sen tietää vain Jupiter Pohjoinen.

Hän empi hetken ja kysyi sitten - yritti vielä viime hetkellä hätäpäissään ja epätoivoisena saada vastauksen ennen kuin koko Trollosseum tietäisi sen - "Mikä se on, Jupiter? Mikä on minun kykyni?" (s. 321-322)

Vaikka arvioni kirjasta on vertaileva, en ala arvottamaan, kumpi on parempi: Harry Potter - vai Nevermoor-sarja. Molemmissa on omat puolensa, ja kirjat ovat kuitenkin maailmoiltaan kovin erilaisia. Pidän siitä, että Nevermoor-sarjan keskiössä on tyttösankari. Jään kovasti odottamaan jatkoa tähän sarjaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Saari: Veera Salmi

Saari: Veera Salmi. Otava 2018


"Suosikkikirjailijan ravisteleva romaani kovia kokeneista lapsista.

Tämä on kirja oudoista katoamisista, hylätyistä, orvoista ja vähän kreiseistä tyypeistä, pölyisistä radanvarsista ja pimeistä ullakoista.

Mutta tämä on myös kirja kaukaisesta saaresta, jossa voi olla rauhassa ja vapaa. Kirja unelmasta, siitä että huominen tulee ja on eilistä parempi.

Ja Korjaamosta, joka voi auttaa juuri sinua." (Otava)

Oma arvio:

Voi mahdoton sentään, kuinka mahtavan ja puhuttelevan kirjan juuri luin! Veera Salmen Saari yllätti minut totaalisesti. Sain huikean lukumatkan Selviytyjät-TV-sarjan ja Kärpästen herra -romaanin tyyliin - muttei kuitenkaan sinne päinkään. Kirjassa erilaisia kohtaloita taakkaanaan kantavat lapset ottavat ohjat omiin käsiinsä pelastaakseen itsensä yksinäisyydeltä ja surulta, aikuisten vilahdellessa tarinassa lähinnä statistin roolissa. Kaikkein tärkeintä on saavuttaa vapaus. Siihen eivät aikuiset kuulu.

Jos lörpöttelet minusta vanhemmillesi, tapahtuu pelkkää huonoa. Toistan vielä varmuuden vuoksi: Pelkkää huonoa! (s. 12)

Kirja alkaa kirjeellä, jonka Hansama on kirjoittanut muiden Saaren asukkaiden kanssa, ja jonka he ovat jakaneet kirjojen väliin pelastettavien lasten löydettäviksi. Tämän jälkeen tarinansa kertoo poika, Hansama, joka on niin yksinäinen, että päättää lavastaa oman kuolemansa sytyttämällä talonsa ullakon tuleen ja katoamalla savuun. Hän asuu piilossa ullakoilla, tienaa elantonsa myymällä korjaamiansa rikkinäisiä tavaroita ja tutustuu täysi-ikäiseen irokeesipäiseen Simoniin, josta tulee hänelle hyvin tärkeä isovelihahmo. 

Kirjan keskeinen hahmo, Zhahra, tuttavallisemmin Noname,  ei koskaan ole Saarella mukana, mutta hänellä on kaksi tärkeää tarkoitusta elämässään: olla vakavasti sairaan siskonsa Aishan tukena ja selvittää mystisesti "savuun kadonneiden" lasten kohtalo. Nämä kadonneet henkilöt esiintyvät kirjan sivuilla tarinan edetessä kukin vuorollaan ja kertovat ennemmin tai myöhemmin omat, surulliset tarinansa. Kaikkia heitä yhdistää se, etteivät he voi asua enää kotonaan.

Pyyhi oikea nimesi mielestäsi. Sulje silmäsi, hengitä syvään, ole hetki ilman nimeä. Avaa silmäsi, mielikuvittele Saari edessäsi. Millä nimellä toivoisit että sinua kutsuttaisiin tästä lähtien? (s. 158)

Malala on tyttö, joka on kasvanut kahvipensaiden keskellä (mikä on hauska yhteensattuma, sillä Hansaman vanhemmat ovat töissä kahvitehtaalla). Malalan mitta täyttyy, kun hänen isänsä alkaa järjestää tytön naimakauppoja. Malala viestittelee Hansaman kanssa, joka on kertonut omasta unelmastaan, Saaresta, ja kutsuu tytön luokseen syrjäiseen Hotelli MaHaMoriin, jossa he voivat piileksiä ennen saarelle menoa. Mukaan liittyy myös kilpikonneista kiinnostunut Morris. Nämä lapset junailevat Simonin avustuksella itsensä autiolle saarelle keskelle Tyyntämerta ja alkavat  hoitaa sieltä käsin muiden lasten pelastamista. Pian he kuitenkin huomaavat, kuinka raskaaksi se käy, koska eiväthän he voi auttaa kaikkia.

VIISIKOHTAINEN VALINTAPERUSTELISTA

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa tooooooooodella lohduttomaksi.
2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.
3. Suhde muihin mahdollisiin "auttaja-aikuisiin" on huono tai suhdetta ei ole.
4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.
5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi. (s. 154-155)

Saarelle saapuu kuitenkin myöhemmin vielä Edison, joka rakastaa kaikenlaisten keksintöjen tehtailua. Edisonia jää kuitenkin vaivaamaan pikkuveli, joka jäi vielä hänen lapsuudenkotiinsa. Myös Morrisilla on jäänyt eräs tärkeä henkilö, Rastas-niminen tyttö, mantereelle. Pitäisikö lasten hakea vielä muutama ihminen lisää saarelle, ja missä kohtaa on vedettävä raja? Malala on sitä mieltä, etteivät he voi olla ikuisuuksiin saarella, ja siitä tulee erimielisyyksiä. Simon ei enää halua olla saarella, sillä hänellä on oma elämä mantereella, eikä hän haluaisi joutua vaikeuksiin lasten salakuljettamisesta saarelle.

Kuva: Pixabay
Kirja avaa nuorten henkilöhahmojen taustoja ja menneisyyttä sivu sivulta lisää, paljastaa, miksi he tarvitsevat Saarta,  enkä voi olla liikuttumatta näistä tarinoista. Nämä nuoret ihmiset puhaltavat yhteen hiileen ja kokoontuvat joka ilta iltanuotiolle puimaan tuntemuksiaan. Huumoriakin mahtuu mukaan, sillä eivät nämä lapset koko ajan murehdi menneisyyttään.  Silti lukijalla on koko ajan yhdessä lasten kanssa pelko siitä, että kaikki se vapaus tulee jonain päivänä loppumaan.  Välillä sitä myös toivoo, sillä lasten tulevaisuus vaikuttaa niin häilyvältä. Täytyy olla olemassa suunnitelma B.

- Pelkkä avaruus on ääretön. Vapaudellakin on aina rajat--- (s.248)

Olen hieman yllättynyt kirjan loppuratkaisusta. Mielestäni se on aika rohkea veto, eikä mene yleisten olettamusten mukaisesti. Se hienous kirjallisuudessa onkin, ettei aina kaiken tarvitse mennä sovinnaisesti oikein, mutta silti asiat päättyvät onnellisesti. Ei tosin aivan kaikkien kohdalla...

Saari on loistavasti punottu tarina kodeista, lapsista, yksinäisyydestä, surusta, ystävyydestä, yhteistyöstä, selviytymisestä, peloista ja vapaudesta. Monisäikeinen tarina vuorottelee surun ja ilon puolella ja tuo lukijalleen toivoa, mutta saa tämän välillä pelkäämään, mitä tuleman pitää. Välillä epäilen kaiken olevan vain unta ja unelmaa: onko Saarta olemassakaan? Kirjan lopussa on myös hauska osio, jossa on leikkimielisiä selviytymisohjeita, kuten miten sytytät nuotion, teet säkkikasvimaan tai loihdit helppoa ruokaa. Suosittelen tätä kirjaa noin 11-15-vuotiaille sekä ehdottomasti myös aikuisille.

Arvosanani täydet 5


Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantalle.

Muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Kupla: Siri Pettersen
Jäljellä/ Toisaalla: Salla Simukka
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

40. Kirjassa on lemmikkieläin