maanantai 24. syyskuuta 2018

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos: One of Us is Lying. Kansi: Melissa Four

"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun.

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa. 

Bronwyn tähtää Yalen yliopistoon eikä ole koskaan rikkonut yhtäkään sääntöä. Koko koulun lemmikki Cooper on tähti baseballkentällä. Nate on paha poika ja ottaa jo ensiaskelia rikollisuralla. Tanssiaisten kuningatar Addy yrittää pitää kasassa täydellistä elämäänsä. Simon on luonut koulun pahamaineisen juoru-appin: hän tuntuu tietävän kaikkien pimeimmätkin salaisuudet. Simon kuolee vuorokausi ennen kuin aikoi paljastaa jotain synkkää Bronwynin, Cooperin, Naten ja Addyn elämästä. Kuolinsyy ei ole onnettomuus, ja he kaikki ovat epäiltyjä. 

Kaikilla on salaisuuksia. Vain sillä on merkitystä, kuinka pitkälle on valmis menemään niitä suojellakseen" (WSOY

Oma arvio:

Kun sain tämän kirjan käsiini, oivalsin heti, että nuorten aikuisten kirjallisuudessa on ollut valtava jännäreiden mentävä aukko. Kun fantasia- ja dystopiapainotteiset YA-kirjat ovat vallanneet alaa, perinteisiä, dekkarimaisia jännäreitä on julkaistu (ja suomennettu) yllättävän vähän. Tarkoitan nyt siis selkeästi YA-jännäreitä, sillä kyllähän varhaisnuorille suunnattuja jännäreitä julkaistaan jonkin verran. Vuoden alussa suomennettu Cara Delevingnen Mirror mirror tekee tästä poikkeuksen, ja nyt tämä huikea yhdysvaltalaisen Karen M. McManusen esikoiskirja Yksi meistä valehtelee, joka saa minulta täydet hehkutukset.

"Minä olen kaikkitietävä kertoja", Simon tokaisee. (s.17) 


Alkuun kirjan henkilöt ja juoni vaikuttaa tyypilliseltä, kliseiseltä amerikkalaiselta peruskauralta: on perus lukiomeininkiä, suosittu baseballpelaaja Cooper, kaunis tanssiaiskuningatar Addy, rasittava juorupalstan pitäjä Simon, joka yrittää päästä muiden suosioon julkaisemalla pöyristyttäviä juoruja, pahis-poika Nate ja koulun priimus Bronwyn. Heti alussa tapahtuu kuitenkin kamala onnettomuus, kun pahasti pähkinäallerginen Simon saa jälki-istunnossa (johon nämä nuoret joutuvat oudon sattuman kautta) allergisen reaktion, eikä hänen epi-kynäänsä löydy mistään. Niinpä kohtaus on hänelle kohtalokas. Nämä neljä muuta nuorta joutuvat tiukan syynin ja mediasirkuksen kohteeksi, eikä asiaa helpota outo Tumbrl-tili, jossa joku nimetön tyyppi julistaa olevansa Simonin murhaaja eli ehkä jopa joku näistä neljästä. Vai onko hän joku muu?

En usko, että kukaan heistä teki sitä. (s. 270)

Tarina seuraa tasapuolisesti kaikkien näiden neljän jälki-istunnossa olleen nuoren elämää, ja jokaisella heistä on suuri salaisuus, jonka Simon on juuri aikonut julkaista. Onko joku heistä halunnut vaientaa Simonin? Kirjan henkilöhahmot alkavat näyttää itsestään muitakin puolia kuin alussa annetut perusolettamuksia. Suosikikseni nousevat koulun priimus, latinalaistaustainen Bronwyn ja paha poika Nate, jotka ovat ihan täysin eri maata, mutta alkavat ikään kuin vahingossa tutustua tämän onnettomuuden takia. Koska Bronwynin vanhemmat eivät päästä Natea lähellekään tytärtään, joutuvat nämä nuoret juttelemaan prepaid-puhelimien kautta yömyöhäisellä. Nate ei olekaan mikään toivoton tapaus, vaan ihan tavallinen poika, jonka isällä on ongelmia alkoholin kanssa ja äiti on kuollut tämän ollessa pieni. Bronwyn taas ei ole pelkkä pänttääjä, vaan hänellä on huumorintajua ja ymmärtävä sydän. Bronwynin pianonsoittokohtaus tuo mieleeni Stephenie Meyerin Houkutuksen, jossa Edward soittaa Bellalle pianoa. Samoin Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulossa on kohtaus, jossa Elisabeth tekee vaikutuksen herra Darcyyn soittaessaan. Tässä asetelma on toisinpäin, mutta vaikutus sama.

Nate nojaa kirjahyllyyn käsivarret ristissä, ja kerrankaan hän ei näytä ikävystyneeltä tai siltä, että aikoo pian pottuilla. "En ole koskaan kuullut mitään noin hienoa", hän sanoo.(s.62)

Tapahtumien edetessä ja salaisuuksien paljastuessa syntyy monenlaista draamaa. Addy on ollut kuin paita ja peppu täydellisen poikaystävänsä Jaken kanssa, joka on kuitenkin kontrolloinut tyttöystäväänsä pukeutumista myöten. Addyn ihana isosisko Ashton on tarkkanäköinen ja huomauttelee siskolleen kynnysmattona olosta. Hän on myös siskonsa tukena, kun tämän on viimein kerrottava Jakelle totuus, ennen kuin hän saa kuulla sen muualta. Cooper on menestynyt hyvin baseballissa ja hänen isänsä hykertelee, kun kykyjenetsijät seurailevat poikansa pelejä ja huimasti parantuneita syöttönopeuksia ja -tekniikoita. Mutta onko edistystä tullut liiankin nopeaa? Kuka on se, joka saa Cooperin kasvoille valaisevan hymyn tekstareillaan, koska selvästikin tyttöystävä Keelyn seura näyttää lähes ahdistavan? Mikä on Cooperin salaisuus?

Sillä voi luoja, miten kauniisti tuo poika hymyilee. (s.242)

Yksi meistä valehtelee oli pakko ahmaista viikonlopun aikana (päivässäkin tämä olisi mennyt, jos ei olisi ollut muuta elämää.) Tarina imaisee mukaansa kuin superimuri ja lopputulos on pakko saada selville -  täysin onnistunut jännärin juoni. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia, mutta heitä kuitenkin yhdistää lopulta monikin asia. Kirjassa on myös hyvin ihana, onnistunut romanttinen lataus, ja kirjan pääpari saa minut huokailemaan ihastuksesta. Kirja on kuitenkin hyvin kesy, eli suudelmia pidemmälle ei kuvailussa juuri edetä. Tämä toimii kuitenkin mainiosti. Olen erittäin onnellinen tästä kirjasta ja aion heti ensi kädessä vinkata tätä yläkouluikäisille. Iloisena yllätyksenä kirjasta on tekeillä TV-sarja!

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Mirror mirror: Cara Delevingne
Kolmetoista syytä: Jay Asher 
Poika - murha seitsemännellä luokalla: L.K.Valmu



sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Runosunnuntai osa 8 ~ Revi se: Kaisa Happonen & Karri Paleface Miettinen

Revi se: Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen. Kuvat Laura Mendelin, Kaisa Happonen & Karri Miettinen. Piirroskuvat Daniel Špaček.  WSOY 2018.

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto & Karri Miettinen


"Revi se - ja kokoa maailma uusiks!

Karri Paleface Miettisen ja Kaisa Happosen rohkea runokirja innostaa runovallankumoukseen.
Revi se on uudenlainen ja liikkeelle laittava runokokoelma. Se on oivaltava, suorapuheinen ja kantaaottava; sen teemat käsittelevät niin ilmastonmuutosta ja rahaa kuin myös omaa pääkoppaa ja seksuaalisuutta.

Runot on toteutettu leikkaamalla, tussaamalla ja irrottamalla sanoja irti kontekstistaan. Kirja kannustaa lukijaa avaamaan pään ja sanomaan ääneen, tarttumaan rohkeasti kynään, saksiin tai näppikseen. Mitkä tahansa tekstit ja asenteet voi repiä ja rakentaa uudelleen - kuka tahansa voi löytää oman sanomisen tapansa. Maailma on täynnä sanoja. Ota ne käyttöön!" (WSOY)

Oma arvio:

 (Tekijänoikeudellisista syistä en julkaise postauksessani runoja kokonaisuudessaan.)

Jokainen on varmasti joskus tehnyt tai saanut sellaisen synttärikortin, johon on leikelty eri lehdistä sopivia sanoja, lauseita, kuvia ja lätkäisty ne sopivaan (tai sopimattomaan) harmoniaan kartongille. Joskus sanat ovat muodostaneet runoja, joskus toteamuksia ja joskus ne ovat olleet vain sopivia sanoja kortin saajalle. Tähän Karri Miettisen ja Kaisa Happosen nuorille suunnattuun runokirjaan on käytetty samaa synttärikortti-ideaa, mutta tasoa on nostettu hieman pykälällä ylöspäin.

Maailma on kaunein galaksi
yksi yhteinen uni - - - (s.45)

Revi se ottaa kantaa niin nuorten elämässä pinnalla oleviin asioihin, kuin yleisesti kaikkia ihmisiä koskettaviin asioihin, kuten yhteiskuntaan ja ilmastoon ja niiden muutoksiin. Lehdistä leikatut sanat tuovat vakaviin aiheisin kuitenkin keveyttä, ja myös muunlaisia tekniikoita on käytetty: kirjankansirunoja, googlehakutuloksia ja black out poetry -tyyliä. Joistakin runoista huokuu vahva rakkaus, joistakin yhteiskunnallisuus, joistakin huoli, joistakin kannustus. Huomaan tunnistavani, mitkä ovat Miettisen ja mitkä Happosen käsialaa. Runoja lukiessa koen suuria oivalluksen tunteita. Tekniikka on oikein toimiva.
Saisiko olla tulevaisuutta --- (s.69)

Pidän oikein kovasti kirjan kuvituksista, joissa on paljon ihmisiä, mutta myös erilaisia taustoja, pintoja ja esineitä. Lisäksi kirjassa vilahtelee Daniel Špačekin piirroskuvia.  Kuvat sopivat hyvin runojen henkeen.
S. 41
Revi se -runoteoksen aiheet puhuttelevat eniten ehkä yläkouluikäisiä tai sitä vanhempia nuoria. Mielellään näitä myös aikuinenkin lukee, sillä samat teemat puhuttavat osittain meitäkin. Pidän erityisesti sivulla 102 olevasta runosta, jossa on vahva feministinen teema :

---Naishenkilö teki miehen työn
tytöt ja pojat tarvitsevat miehen mallia--- (s.102)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa/verkkojulkaisuissa:

Samantyylistä luettavaa:

Lisään tämän Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.

Lisään tämän myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kotimainen runokirja

maanantai 17. syyskuuta 2018

Päivitys Linnunsitoja-sarjaan

Luin Helena Wariksen Linnunsitoja-sarjan toisen osan Vedenkehrääjä. Kuvaa klikkaamalla pääset arvioon.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/09/linnunsitoja-helena-waris.html

lauantai 15. syyskuuta 2018

Liitu-ukko: C.J. Tudor

Liitu-ukko: C.J. Tudor. Suomentanut Raimo Salminen. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos: The Chalk Man

"Vangitseva trilleri lapsuudenleikistä, joka menee vaarallisesti pieleen. Liitu-ukon yllätyskäänteet tyrmistyttävät taitavinta ja tottuneintakin lukijaa.

On vuosi 1986. Eddie ja hänen kaverinsa ovat kaksitoistavuotiaita. Liitu-ukot ovat heidän salainen koodinsa: he jättävät toisilleen viesteinä pieniä liitu-ukkopiirroksia, joiden merkityksen vain he tietävät. Mutta sitten salaperäinen liitumies johdattaa heidät suoraan paikalle missä silvottu ruumis lojuu - eikä mikään enää ole ennallaan.
30 vuotta myöhemmin ystävykset saavat kirjeen, joka sisältää ainoastaan kuvan liitu-ukosta. Sitten yksi heistä kuolee.

Eddie oivaltaa, että kykenee pelastamaan nahkansa vain selvittämällä, mitä kauan sitten todella tapahtui." (WSOY)

Kirjatraileri (englanninkielinen): https://www.youtube.com/watch?v=hvCam-weLr4



maanantai 10. syyskuuta 2018

John Lennon minussa: Heidi Silvan

John  Lennon minussa: Heidi Silvan. Myllylahti 2018.

Kansi: Karin Niemi

"Lämmintä huumoria pursuava maagisrealistinen tarina ihanan ärsyttävän hippimuusikon ja kasiluokkalaisen tytön kohtaamisesta nykyhetken Suomessa.

”Olisi pitänyt aavistaa jotain, koska John alkoi kilisytellä kolikoita taskussaan ja mieleeni tuli heti, että siinä hän vain seisoskelee, John Lennon, vanha kettu, edessäni elävänä vuonna 2017, neuvottelee kanssani ja kilisyttää taskunsa pohjalla shillinkejä vuodelta 1962.”

John Lennon minussa on huumorilla höystetty kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun John Lennon haluaa laulaa. 14-vuotiaalle Aija Velssille Lennonin lauluhalut aiheuttavat sen, että hän päätyy vahingossa koulubändin solistiksi, biisinsanoittajaksi ja -säveltäjäksi. Sinipaitapoika-Elia rakastuu Aijaan, eikä suinkaan komea Julius Lundahl, niin kuin tarkoitus oli. Aija rakastuu itsekin sillä välin, kun ainoa tyttökaveri katkaisee välit, isä saa kohtauksen ja kasiluokan kevät kuluu huomaamatta ohi bändiharjoituksissa hikoillessa ja ensisuudelmasta haaveillessa.

Päämääränä on osallistua bändikisaan. Onneksi Aijalla on tukenaan John Lennon. Tai no, onneksi ja onneksi. Lennon on armoton neuvottelija, joten jos häneltä haluaa jotakin, on varauduttava vastapalvelukseen.

John Lennon minussa on maagisen realistinen kasvutarina tarjoiltuna tilannekomiikalla ja rahtusella romantiikkaa. Kirja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille." (Myllylahti)

Lukunäyte:  https://issuu.com/myllylahti/docs/silvan_lukunayte_2_18

Oma arvio: 

"Kyllä, katso silmät kiinni taivaalle ja kuvittele."
"Mitä?"
John ei vastannut heti, mutta kun hän lopulta vastasi, hänen äänensävynsä kertoi, että lisäkysymykset olisivat turhia. "Kaikki. Kuvittele kaikki, ja silloin näet." (s. 119)

Joskus pelkkä kirjan nimi on niin vetovoimainen, että se on vain ihan pakko saada luettua. Minulla on taustallani nuoruudenaikainen syvä ihastus, ellei jopa rakastuminen, tuohon rauhaa maailmalle toivovaan laihaan, pitkätukkaiseen ja pyöreäkakkulaiseen liverpoolilaismieheen eli John Lennoniin. (Joka on siis yksi maineikkaan The Beatles -yhtyeen jäsenistä, jos joku onneton ei tiedä!) No okei, rakkauteni oli ehkä "hiukan" yksipuolista, jo senkin vuoksi, että rakkauteni kohde oli kuollut jo aikoja sitten. 

Toinen hauska, tähän kirjaan liittyvä yhteyteni on se, että olen aikoinani opiskellut Silvanin kanssa yliopistossa samalla vuosikurssilla suomen kieltä. Emme ole kuitenkaan olleet tekemisissä, joten turha kenenkään kuitenkaan pelätä, että se vaikuttaisi arviooni.

John Lennon minussa alkaa yläkoulun joulujuhlasta, jossa koulun kuoron jäsen Aija saa yhtäkkiä apua edesmenneen John  Lennonin hengeltä. Tämä hippimuusikko ottaa tytön ruumiin lainaa hetkeksi (niin että tytön tietoisuus kuitenkin säilyy) ja  Aija yllättää koko koulun laulamalla kuuluisan Lennonin ja Yoko Onon joululaulun Happy x-mas (war is over) -  ja vieläpä hyvin mallikkaasti. Aijalla on ongelmia itsetuntonsa kanssa, eikä hänen laulutaitoaan ole ennen kehuttu kovin kaksiseksi. Aijalla on myös lieviä asperger-piirteitä, jotka saavat usein aikaan väärinkäsityksiä kanssakäymisissä muiden kanssa. Nyt kaikki alkavat nähdä Aijan uusin silmin, niin vaikuttava hänen esityksensä on.

Kirjan alku on minusta hiukan töksähtävä, vaikka alkaa kivasti lukijaa puhuttavalla tyylillä. Jossain vaiheessa vain "John  Lennon tuli minuun - mutta ei siinä mielessä"-jankkaaminen alkaa riittää. JOOJOO, uskotaan jo, ettei se tullut siinä mielessä, tekisi mieleni jo huutaa ääneen. Aluksi on hiukan hankala suhtautua edesmenneen rokkitähden läsnäoloon tarinassa, saati hänen soluttautumiseensa nuoren tytön ruumiiseen, mutta tarinan edetessä se ei enää tunnukaan yhtään omituiselta. Lennon on mukana Aijan elämässä enemmänkin sarkastisena, irvailevana mentorina eikä ruumiinhaltuunottoja tapahdu tarinassa kuin muutaman kerran sopivissa tilanteissa.


Minun oli pakko kasvaa aikuiseksi itsenäisenä tyttönä, ei sellaisena, joka pyytää apua ja neuvoja mielikuvituskaveriltaan. (s.101)

Johnista on kyllä apua epävarmalle Aijalle, mutta suurimman työn tekee Aija itse, joka kypsyy ja kehittyy tarinan aikana. Suuri ihastus Julius Lundahl -nimiseen poikaan ei enää valtaa mieltä niin paljon, kun Aija pääsee mukaan oikeaan bänditouhuun yhdessä Elian, Rikun ja Ramin kanssa. Myöhemmin mukaan liittyy myös Aijan ainoa ystävä Katariina, jonka ihastus Eliaan aiheuttaa pientä skismaa tyttöjen välille. Aija kun tuntee itsekin jotain kihelmöivää Elian seurassa ollessaan, mutta vakuuttaa Katariinalle, että heidän välinsä ovat puhtaasti toverilliset. Aijaa kiusaa jatkuvasti hänen hankaluutensa sanoa oikeita asioita ihmisille, ja usein hän sanookin asiat pelkästään omassa mielessään. Eihän asia sitten tietenkään muille välity, ja taas hän tulee väärinymmärretyksi.

Ikävöin Johnia. Minä, joka aina ennen olin viihtynyt yksin, kaipasin lähelleni sitä ylimielistä änkyrää, jonka tupakoiden savu sai minut yskimään ja silmäni kirvelemään ja jonka lakonisella äänellä lausumat kommentit jättivät minut toisinaan sanattomaksi.
Voi kaikki-pyhät-asiat-maailmassa, minä ikävöin häntä niin. (s.34)

John Lennon minussa on mielestäni herttainen ja hassu kirja, joka tuo hieman uutta tuulta nuorten lukemistoon. Enpä ole ennen lukenut vanhan rokkitähden ja nykyaikaisen teinitytön ystävyydestä. Aijan rohkaistuminen tarinan edetessä tuo lohtua ja suosittelisinkin tätä erityisesti nuorelle, jolla on ongelmia itseluottamuksensa kanssa. Aija on sympaattinen ja samaistuttava henkilöhahmo, jolle toivoisi pelkkää hyvää.  Aijan, Elian, Rikun ja Ramin (ja Katariinan) bändin (jonka nimi on hauskasti Capt. Lemon's Headache Big Band) treenaamista on hauska seurata ja samalla lukija pääsee kurkkimaan, miten This is happiness -biisiin syntyvät täydelliset sanat. Aikuinen lukija taas saa nostalgiapläjäyksen John Lennon -hahmon muodossa, etenkin jos on koskaan ollut Beatles-fani. Kieli on mukavasti eteenpäin soljuvaa ja huolellista, ja hauskana erikoisuutena henkilöt puhuvat Pohjois-Pohjanmaalaisittain 'mää-sää'-muodossa, muttei murteellisuuksissan ole menty kuitenkaan sen pidemmälle (ehkä hyvä niin.)

Karin Niemen pirteä kansikuvitus sopii Aijan tarinaan paremmin kuin mikään.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly



sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Valhepeli: Ruth Ware

Valhepeli: Ruth Ware. Suomentanut Terhi Kuusisto. Otava 2018

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Lying Game

"Luuletko tuntevasi ystäväsi? Ruth Waren maailmanmenestystrilleri vie lukijan synkälle rannikkoseudulle kylään, jonka meri uhkaa nielaista. Mutta merestä nousee myös salaisuuksia…

Isa Wilde saa tekstiviestin jota on pelännyt koko elämänsä. Hänen kouluaikaisen ystävänsä tarvitsee kirjoittaa vain kaksi sanaa.

Naiset kävivät aikoinaan yhdessä koulua, jossa pelasivat kahden ystävänsä kanssa Valhepeliä – leikkiä jossa voittaja sai ihmiset uskomaan mitä mutkikkaampiin valheisiin. Mutta nyt selviää, että yksi heistä on valehdellut kaiken aikaa. Heidän salaisuutensa uhkaa paljastua." (Otava)


Oma arvio:

Kuuntelin viime keväänä Ruth Waren esikoisromaanin, psykologisen jännärin Synkän metsän siimeksessä ja tykästyin kovasti tämän lontoolaiskirjailijan tyyliin. Valhepeli on naisen kolmas suomennettu romaani, tänä vuonna aiemmin  on ilmestynyt myös Nainen hytissä 10, joka on minulta vielä lukematta/kuuntelematta. Voi olla, että ostan sen äänikirjana seuraavaksi lenkkeily- ja siivoilujännärikseni.

Valhepelin rakenne muistuttaa jokseenkin Synkän metsän siimeksessä -romaanin asetelmaa: pitkään erossa olleet opiskeluaikaiset ystävykset kokoontuvat yhteen ja paloja menneisyydestä alkaa nousta esiin - ja molemmissa on myös nuoruudenaikainen romanssi tärkeänä teemana. Nyt naisten kokoontumisen motiivina ei ole kuitenkaan kenenkään polttarit, kuten esikoisromaanissa, vaan naiset kutsuu koolle yhä opiskelukaupungissa asuvan Katen hätäinen viesti "Tarvitsen teitä." Se on koodi näille kirjan keskiössä oleville naisille; Isalle, Fatimalle ja Thealle, saapua paikalle kyselemättä. Heitä yhdistää teini-iässä tehty teko, joka on heidän yhteinen, synkkä salaisuutensa, ja jonka paljastumista kaikki pelkäävät enemmän kuin mitään.

Valhepelin tärkein sääntö oli: Valehdelkaa kaikille muille. Mutta älkää koskaan toisillenne. (s. 59)

Kirjan pää- ja näkökulmahenkilö on vauvansa kanssa Salteniin matkaava Isa Wilde, joka työskentelee nykyään lain parissa ja elelee onnellista elämää Lontoossa miehensä Owenin ja Freya-vauvansa kanssa. Menneisyyden haamut kuitenkin alkavat nostaa päätään heti, kun Isa matkustaa seitsemäntoista vuoden jälkeen takaisin pikkukaupunkiin, missä hän kävi Salten House -sisäoppilaitosta yhdessä Fatiman, Thean ja Katen kanssa. Ja mistä hän seitsemäntoistavuotiaana sai ikävien tapahtumien vuoksi lähtöpassit muiden tyttöjen tavoin. Mitä oikein tapahtui? Sitä kirjan tarina raottaa pala palalta, ovelasti takaumien kautta.

Nämä reilut kolmekymppiset ystävykset lyöttäytyvät taas yhteen Katen merenrantakotiin, Tide Milliin, johon heillä liittyy hyvin vahvoja muistoja - hehän hengailivat opiskeluaikoina paljon Katen kotona, jossa asui myös Katen taiteilijaisä Ambrose ja ranskalainen velipuoli Luc. Erityisesti Isalla on hyvin lämpimiä muistoja Lucista, sillä hän oli ihastunut tähän nuorukaiseen. Kate paljastaa, että hän on ilmoittanut kaikki heidän koulunsa Salten Housen vuosijuhlapäivällisille, koska muuten vaikuttaisi hyvin epäilyttävältä, miksi nämä naiset kokoontuisivat yhteen juuri nyt, kun Reachin rannalta on löytynyt vuosikausia hiekan alla lojunut ruumis.

Vaikka kirjan vahvimpana teemana on naisten piilottelema salaisuus ja valehtelu, jota he ovat harrastaneet nuoruudestaan saakka erinäisissä muodoissa, tarinassa kuvataan myös hyvin naisten välistä ystävyyttä ja sitä, miten kaikkien elämät ovat ajautuneet omille urilleen. Fatima on nykyään harras muslimi ja perheenäiti, Thealla on ongelmia alkoholin kanssa ja Kate on jumittunut ränsistyvään Tide Milliin, jossa hänen mystisesti kadonneen isänsä haamut vielä kummittelevat. Luc asuu myös naisten yllätykseksi yhä Saltenissa, mutta hänen vihaisuutensa säikäyttää erityisesti Isan. Isan ja Owenin välit alkavat tulehtua, sillä Isa joutuu nyt valehtelemaan myös miehelleen.

"Tein niin suuren virheen... Minun olisi pitänyt valita sinut." (s. 335)

Lukija alkaa tietenkin laskea kirjan vihjeitä näppärästi yhteen: kadonnut Ambrose, rannalta löytynyt ruumis, tyttöjen hätäkokous, salaisuudet ja valheet. Mutta kaikki ei mene ihan niin kuin voisi yksioikoisesti ajatella, vaan kirjan juoni kiepsahtaa välillä pois ennakko-oletuksistani. Kyläläisten ynseä ja vihjaileva käytös naisia kohtaan ei helpota näiden paluuta opiskelukaupunkiin, mutta heidän on saatava selville, mikä hätä Katella on, että hän kutsui heidät kaikki luokseen.

Kirjan juoni on minusta hienosti rakennettu, mutta olen hiukkasen pettynyt loppuratkaisuun. Isan ja Lucin välit jäävät hiukan arvoitukseksi: tapahtuiko heidän välillään nuoruusaikana jotain vai oliko kaikki vain Isan yksipuolista ihastusta? Kirjan vahvuuksia ovat kuitenkin henkilökemiat ja yleinen jännittynyt tunnelma, joka pitää hyvin otteessaan. Näiden naisten salaisuus on vain pakko saada selville. Tarina on mielestäni hyvin viihdyttävä ja monipuolinen käänteineen kaikkineen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kaisa Reetta T

Samantyylistä luettavaa:

Ennen kuolemaani: S.K. Tremayne
Hyvä naapuri: Shari Lapena
Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh
Synkän metsän siimeksessä: Ruth Ware

tiistai 28. elokuuta 2018

Päivitys sarjakuvametroon

Olen lisännyt sarjakuvametropostaukseeni kolme sarjakuva-arviota lisää:




Klikkaa tästä päästäksesi lukemaan päivittyvää postausta.

lauantai 25. elokuuta 2018

Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta

Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta. WSOY 2018

Kansi: Riikka Turkulainen

"Tiedätkö, montako kertaa olen kuollut? Tiedätkö, montako kertaa on vielä jäljellä?

Maaginen seikkailu, jossa päähenkilön kohtalo on hiuskarvan varassa - kirjaimellisesti. Paun äiti kauhistuu, kun Pau leikkaa takareisiin ulottuvan lettinsä. Syytä äiti ei kerro, ja Pausta tuntuu, ettei se ole ainoa asia, joka häneltä salataan. Kun Pau saa 14-vuotiaana himoitun kutsun Magia-akatemiaan, hän pääsee osalliseksi ihmeelliseen taikomisen maailmaan, ja salaisuuksien ovet alkavat aueta. Rimppakinttuinen ja kömpelö Pau ei ole koskaan ollut lahjakas missään, mutta käy ilmi, että hänellä on aivan erityisen vahva taika. Liittyykö se jotenkin salaperäiseen Nubya tuhatkuolevaan, joka on antanut Paulle lapsuudessa ainutlaatuisen lahjan - vai onko se sittenkin kirous?" (WSOY)

Oma arvio:

Siiri Enoranta on vaikuttanut minut aiemmin teoksillaan Nokkosvallankumous ja Surunhauras, lasinterävä, joista jälkimmäisestä pidin erityisen paljon. Minulla ei oikeastaan ollut ennakkotietoja siitä, millainen Tuhatkuolevan kirous tulisi olemaan, mutta kirjailijan aiempia teoksia luettuani aavistukseni oli, että tulisin sukeltamaan taas hyvin mielikuvitukselliseen ja huolella rakennettuun fantasiamaailmaan.

Olin aina pitänyt itsestään selvänä sitä, että äiti rakasti minua ja Tristinia eniten maailmassa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sain jonkinlaisen vainun siitä, mitä äidinrakkaus saattoi ehkä tarkoittaa. (s. 134)

Kirja lähtee hiukan arvoituksellisesti käyntiin. Miksi ihmeessä Paun hiusten leikkaaminen kirvoittaa hänen äitinsä mielen niin kovasti, ja miksi äiti ei ole kovinkaan innostunut, kun Pau saa veljensä jälkeen kutsun taikuutta uhkuvaan Magia-akatemiaan, vähän samantyyppiseen sisäoppilaitokseen kuin Harry Potter -kirjojen Tylypahka? Pau elää lapsuutensa arvoitusten ja tietämättömyyden maailmassa, mutta Magia-akatemiassa hänen silmänsä alkavat avautua ja hän tajuaa, että hänen hiuksiaan tarvitaan nyt kipeästi - taikomiseen. Ihan kuin kaikkia muitakin kehon karvoja ja eritteitä. Hän saa selville, että hänellä on aina ollut taikomisen lahja, jota nyt sitten opetettaisiin ja kontrolloitaisiin kuuluisassa opinahjossa, jos hän vain pääsisi koeajan jälkeen jatkamaan. Nimittäin taikuus on kielletty kaikkialla muualla kuin Magia-akatemiassa, ja sitä vahtivat ympäri valtakuntaa pelottavat, fosorahehkuiset Ötkyjen kärtsäpartiolaiset.


Enorannan luoma fantasiamaailma on kirjassa tuttuun tyyliin upean mielikuvituksellinen ja leikkisä: on fantasiakirjoille ominaisia, erityisiä eläinlajeja, kuten lehmämäiset mohmat, joita Paun kotona kasvatetaan, sekä Paun erikoinen lemmikki, apinamainen ja kettumainen Pip, jolla onkin aivan erityinen tarkoitus kulkea Paun mukana. On ylimääräinen taivaankappale, maata kiertävä Muu, jota juhlitaan erityisesti Pimennysjuhlan aikaan. Sitten on tuo mystinen hehkuva aine, fosora, joka herättää eriäviä mielipiteitä. Magia-akatemiassa sen käyttöä suositaan taikoja parantamaan, mutta Pau saa kuulla äidiltään ja muilta samanmielisiltä todellisen totuuden fosorasta ja sen haitoista. Oikeastaan koko kirjan juoni kietoutuu taisteluun fosoran käyttöä vastaan, jotta mystiset pikilapset pelastuisivat. Pikilapset ovat erikoisia, toisessa todellisuudessa eläviä olentoja, jotka ilmestyvät Paun taikoessa.

"Välillä on niin hankala kuunnella, kuulla niin paljon. Joskus kuulen jokaisen kuoleman ympärilläni, jokaisen hyönteisen ja linnunpoikasen kuoleman, ja niiden syntymän ja sen miten suojattomia ne ovat! Elämä on niin haurasta, Pau! Joskus olen tuntevinani, kuinka maapallo pyörii akselinsa ympäri, ja tajuam että olemme avaruudessa, kylmässä, autiossa avaruudessa..." (s. 271)

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia henkilöitä, joista tietenkin epävarmasta tytöstä rohkeaksi nuoreksi naiseksi kasvava Pau saa eniten tilaa tarinassa, mutta myös sivuhenkilöt ovat mainitsemisen arvoisia: Heti ensimmäisinä päivinään Magia-akatemiassa Pau tutustuu surumieliseen, herkkään Daui-poikaan, joka ottaa kaikki maailman murheen harteilleen. Häntä kutsuttaisiin todellisessa maailmassa varmaankin erityisherkäksi persoonaksi, joille on ominaista aistia asiat muita herkemmin ja voimakkaammin. Toinen poika, johon Pau tutustuu, on häikäilemätön ja kuvankaunis Kenone, joka tuntuu alkuun liian itsevarmalta Paun makuun. Silti Pauta kummasti alkaa kiehtoa tuo poika, joka tihkuu seksuaalisuutta ja rohkeutta. Paun isoveli Tristin jää minulle etäisemmäksi, vaikka hänen ja Paun hyvin sympaattisen läheinen sisarussuhde pitääkin hänet tapahtumien keskiössä. Tristin on välittävä, herttainen isoveli, mutta en oikein löydä hänestä muuta ulottuvuutta. Sitten on Nubya, joka paljastuu Paun äidin entiseksi naisystäväksi. Tuo maaginen nainen, joka osaa kaukosiirtyä paikasta toiseen, on mielestäni hiukan pelottavakin persoona, vaikka hän osaa toki olla välittävä. Yleisvaikutelmaksi naisesta jää minulle kuitenkin ynseys. Nubyan isä Kolomar, joka vilahtaa tarinassa, on melkoinen mököttövä jörrikkä, mutta hän näyttää paremman puolensa tarinan lopussa.

Hänellä oli vielä niin monta kuolemaa kuoltavana. (s. 365)

Minun täytyy myöntää, että pidän enemmän kirjan alkuvaiheista, kun taas kirjan lopussa seikkailuntäyteiset juonikuviot menevät välillä hyvinkin vaativiksi pysyä kärryillä. Paun ja Kenonen orastava romanssi saa minulta täydet peukutukset. Harvoinpa olen lukenut näin graafista seksikohtausta nuortenkirjassa, joka saa poskeni punoittamaan. Tällaisia niiden juuri pitäisi olla:  kauniita, herkkiä, pelokkaitakin, sopivan kuvailevia ja tietysti intohimoisia. Paun ja Kenonen tiet eivät kuitenkaan kulje ennalta-arvatun juonikuvion mukaan, ja myös Paun ja Dauin syvä ystävyys saa yllättävän käänteen.

Tuhatkuolevan kirous on kiehtova, taianomainen fantasiaromaani, joka avaa lukijalleen uuden maailman, jossa taikominen ei ole mitenkään erikoista. Juoni yllättää moneen kertaan eikä Enoranta tyydy todellakaan tavanomaisiin ratkaisuihin.  Taidokasta kotimaista nuorten fantasiaa, suositukseni!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka


Samantyylistä luettavaa: 

Nevermoor - Morriganin koetukset: Jessica Townsend. 

maanantai 20. elokuuta 2018

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio

Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2017. (Milja #1)

 Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Kuinka monta yllätystä yhteen hevoskesään voi mahtua?

Uusi, elämänmakuinen sarja hevostytöistä ja ratsastuksesta esikoistekijältä.

Milja rakastaa hevosia. Paras ystävä Iinakin on hevoshullu ja tyttöjen kesäloman kohokohta on oman hevosen vuokraus kuukaudeksi. Koulussa heppatytöt eivät ole suosittuja, ja söpö ruskeasilmäinen Akikin tuntuu huomaavan vain tanssia harrastavat tytöt. Kun pojat yllättäen haluavat kesällä tulla kokeilemaan ratsastusta, alkaa Miljan sydän lyödä tuhatta ja sataa. Aki pysyy hevosen selässä, mutta poikien lähdettyä tallilla tapahtuu kauheita. Pahimmat painajaiset käyvät toteen ja hevoset ovat hengenvaarassa! Pelastaako joku heidät varmalta kuolemalta? Ja mitä Milja möläyttääkään ihastuksestaan poliisikuulustelussa... (WSOY)

Anna-Riikka Sairio Kuva: Olli Viljanen
Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa, joka on armoton heppahullu. Minäkin olen joskus ollut, ja ehkä vähän vieläkin. 

Kirjan pääosassa on seiskaluokkansa juuri päättävä Milja, jonka elämän täyttävät hevoset. Hänen paras ystävänsä Iina on yhtä heppahullu kuin hänkin, ja tytöt saavat kuulla harrastuksestaan koulussa, jossa tanssia harrastavien tyttöjen jengi ei jätä epäselväksi suhtautumistaan hevosiin ja hevosharrastajiin. Milja saa luvan vuokrata kesälomalla valmennushevosensa Sukan, jos hänen todistuksensa on tarpeeksi hyvä.

Miljan ja Iinan elämään liittyy toki muutakin kuin hevoset. Miljan on hankala päästä tiukkisvanhempiensa hoteista iltaisin kaupungille, kun taas äitinsä menettänyt Iina saa luvan isältään melkeinpä mihin vaan. Miljan kesä alkaa myös velvollisuuksilla, sillä hänen täytyy tienata puolet vuokrauksen hinnasta työskentelemällä lähikaupassa, kun taas Iina saa loikoilla alkukesän ulkomailla. Milja tuntuu törmäävän kaikkialla söpösilmäiseen Akiin, joka haluaa tulla ystäviensä kanssa kokeilemaan ratsastusta todistaakseen, että se on yhtä helppoa kuin mopolla ajo.

Kirjassa on hyvin monipuolisesti hevostelua että tyttöjen välistä draamaakin. Ihastus Akiin tuo hieman lisävipinää tarinaan ja todistaa sen, että voi toki olla yhtä aikaa heppatyttö kuin kiinnostua pojistakin. Ratsastuskuvaukset on kirjoitettu hyvin asiantuntevasti, onhan Sainio itse ratsastanut koko ikänsä. Sulkutaivutusharjoitukset voivat tuntua ratsastusmaailmaan vihkiytymättömästä puuduttavilta, mutta uskallanpa väittää, ettei hevoskirjaan useimmiten tartu kuin sellaiset, jotka ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita hevosista. Milja vaikuttaa olevan lahjakas laulaja, sillä hän laulaa alussa koulun kevätjuhlassakin, mutta muuten tytön laulutaitoa ei tuoda enempää esille.

Milja kuulee miten hänen oma äänensä helähtää kirkkaasti oikeaan nuottiin ja samassa hänen pingottunut vartalonsa rentoutuu. Herkkä balladi kertoo linnunpoikasista, jotka kevään tullen alkavat opetella lentämään. (s. 36)

Tarinassa sivutaan myös Iinan menetystä ja surun käsittelyä, kun Milja välillä ihmettelee, miksei Iina koskaan puhu äitinsä kuolemasta mitään. Iina on luonteeltaan räväkkä ja kärkäs sanomaan, ja hillitympi Milja joutuu välillä hillitsemään ystäväänsä.

Tyttäreni ei ehkä ollut vielä ihan valmis kirjassa oleviin ihastuskuvioihin, sillä hän kommentoi, että kirjassa on ihan liian vähän hevostelua ja liikaa poikia. Hänen mielestään kirja on kiinnostava, hupsu mutta hiukan tylsä. Tyttäreni piti eniten Sukka ja Tico -hevosista ja parasta kirjassa on, kun tytöt saivat vuokrata hevoset kesällä. Ikävintä oli kirjan lopussa tapahtunut onnettomuus ja tallin kohtalo. Tyttäreni haluaa myös kommentoida kirjan nimeä, joka on hänestä kuulemma tyhmä. Tyttäreni mielestä tämä kirja sopii kaiken ikäisille tytöille. Pojille tämä ei hänen mielestään sovi.

Mielestäni Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita on mukava, raikas uusi heppakirjasarjan avaus, jossa ei ole kuitenkaan jumituttu pelkästään heppasteluun, vaan se sisältää myös muita nuoren elämään kuuluvia asioita. Siinä pohditaan sitä, kun lapsi alkaa muuttua teini-ikäiseksi nuoreksi, jota ei välttämättä enää kiinnosta juhannus perheen kanssa mökillä, vaan muiden ikäistensä joukossa. Joitakin hieman kliseisiä juttuja kirjassa on, kuten asetelma tanssitytöt vastaan heppatytöt. En ole asiaan vihkiytynyt, mutta noinkohan jyrkästi ratsastusharrastusta dissataan enää 2000-luvun koulumaailmassa, kun olen ajatellut sen nykyään olevan enemmän juuri niin sanottujen suosittujen tyttöjen harrastus. Mene ja tiedä.

Suosittelisin tätä kirjaa noin 12-14-vuotiaille tytöille.

Tyttäreni arvosana 3
Minun arvosanani 3,5
Yhteensä 3+ 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.


Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2018. (Milja #2)

 Kansi: Laura Lyytinen / IStockphoto
"Milja-hevossarjan toisessa osassa kisataan kouluratsastuksen lisäksi myös pojista ja ystävyydestä.

Miljalle rakas hevonen Sukka on myyty uudelle tallille. Ystävykset Milja ja Iina saavat nihkeää opastusta tallin tavoista ykköshoitaja Suskilta. Draamaa syntyy salaisuuksista ja kouluratsastuskisoista. Kuka pääsee näyttämään taitonsa ja kuka pettyy pelkkään kisahoitajan rooliin? Suskin kaverien, eli koulun tyttöjengin suosio järkkyy. Kiinnostavimmat pojat alkavatkin pyöriä liian lähellä hevostyttöjä. Milja ja Iina saavat tuntea sen nahoissaan. Halloween-bileissä asiat mutkistuvat entisestään, vaikka poikien taka-ajatuksena oli sopu tyttöjen välille." (WSOY)

Oma arvio:

Luin tämän Milja-sarjan toisen osan, Suhdesolmuja ja suitsimista, nyt itsekseni, sillä tyttärelläni loppui mielenkiinto sarjaan. 

Milja ja Iina ovat alkaneet kulkea auttamassa Roosa-nimisen naisen tallilla, joka osti Katrilta, entisen ratsastuskoulun omistajalta Sukan ja Ticon. Tytöillä on vielä totuttelemista siihen, että tanssityttöjen porukkaan kuuluva Suskikin käy tallilla - hän on nimittäin Roosan serkku.  Tytöillä on nyt kuitenkin valta-asema, koska Suski rukoilee, etteivät tytöt paljasta koulussa kellekään hänen heppaharrastustaan.

Edellisessä osassa tapahtunut tallionnettomuus on lähentänyt Akia ja Miljaa, mutta yllättäen myös Rasmusta ja Iinaa, jotka olivat ensimmäisessä osassa jatkuvasti tukkanuottasilla. Perinteinen haters-to-be-lovers-kuvio. Akin ja Miljan ihastus etenee hyvin kesysti ja söpösti, vaikka Miljaa välillä kiusaa mustasukkaisuus ja epäilykset Akin tunteista.

-Sä mietit, että millaisen noidanasun laittaisit?
-Millä perusteella mä olisin noita?
- No kun oot taikonut mut ja pistänyt mun pään ihan sekaisin, Aki vastaa. (s. 91)

Iinan ja Miljan välejä meinaa aluksi hiertää se, että Roosa lupaa Miljan osallistua Sukalla koulukisoihin Iinan jäädessä Suskin kanssa pelkän hoitajan rooliin. Miljallakin on huono omatunto, vaikka hän on toki iloinen, että saa nyt onnettomuudesta huolimatta osallistua kisoihin. Akikin aikoo tulla katsomaan kisoja! Onneksi Iinan ja Miljan ystävyys on vahvaa laatua eikä pieni kateus pilaa sitä.

Kirjan lopussa on taas dramatiikkaa kerrakseen, kun Rasmuksen kotibileissa sattuu ikävä paljastus, ja tytöt joutuvat lähtemään sieltä kesken pois. Tykkääköhän Aki nyt enää Miljasta, ja loppuuko kaiken huipuksi tyttöjen käynnit Roosan tallilla? Siinä on huolta kerrakseen. Pian kuitenkin ajatukset kääntää hyvin surullinen tapahtuma, joka saa Miljan, Iinan ja Suskin hautaamaan sotakirveet ja yhdistämään voimansa.

Tämä sarjan toinen osa kantaa mielestäni hyvin tärkeitä teemoja mukanaan: voiko olla onnellinen ystävänsä puolesta, kun oma unelma on särkynyt? Mikä on ystävyyden kantava voima, yhteinen harrastusko vain? Suskin ystävät kääntävät hyvin dramaattisesti selkänsä tälle kuullessaan ratsastusharrastuksesta. Osittain se tuntuu minusta jopa hiukan epäuskottavalta, voisiko oikeasti noin jyrkästi ystävyys katketa. Tulee mieleen amerikkalaiset mean girls -tyyppiset leffat. Toisaalta, muistan omasta yläkouluajastani montakin draamaa, jossa jollekin henkilö X:lle suututtiin jostain vähäpätöisestä asiasta, kuten siitä, että henkilön vanhempien auto hajosi Haaparannan reissulla. Ehkä sekin oli vain tekosyy, ihan kuten Suskin ystävien tapauksessa, ja ystävyys olisi murentunut kaikesta huolimatta.

Arvosanani tälle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka



lauantai 18. elokuuta 2018

Sarjakuvametron kyydissä: Linja länteen (päivittyvä postaus)

Aloitin Oulun kaupunginkirjaston ja Oulun sarjakuvakeskuksen yhteistyössä kehittelemän Sarjakuvametron, jotta tutustuisin paremmin sarjakuvien ihmeelliseen maailmaan. Olen kirjoittanut Sarjakuvametrosta myös täällä.

Tähän päivittyvään postaukseen tulevat lyhykäiset arvioni Linja länteen -linjan sarjakuvista. 



Linjan ensimmäinen etappi: Aarne Ankka - Mielipuolen kuvakirja

Aloitin sarjakuvaelämykseni Charlie Christensenin teoksella Aarne Ankka - Mielipuolen kuvakirja (Suomentanut Ville Hänninen ja Vesa Kataisto, Zum Teufel 2017), joka on hyvin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, sarkastista ja jopa paikoin aggressiivista sarjakuvaa. Sarjan päähenkilö, Aku Ankan synkeämpi versio Aarne Ankka elää Tukholmassa baarikärpäsen elämää, ottaa kantaa niin nyky-yhteiskunnan kuin aiempien vuosisatojen takaisten aikojen ongelmiin. Sarjakuvassa hypätään välillä 1400-luvun Italiaan, laivalla Turkuun ja tavataan monia karikatyyrejä, kuten Trumpin karikatyyri Strumf.

Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt Aarne Ankan tarinasta laisinkaan, ja teoksen lukeminen oli melkoista puurtamista. En ole kovinkaan innostunut yhteiskunnallisten asioiden vatvomisesta, ja itse kirjan nimihahmo on turhan kyynistynyt minun makuuni.
Arvosanani: 3

(kuvitus 3,5; tarina 2,5; tekstaus 3,5)

Linjan toinen etappi: Spleenish (risteytyy linjan Kannanottoja yhteiskunnasta kanssa)

Linjan toinen lukemani teos, Ulla Donnerin Spleenish (Suomentanut Sinna Virtanen, S&S 2017) kertoo masentuneen nuoren naisen elämästä ja pyristelyistä taiteellisten piirien kurimuksessa, jossa kaikilla tuntuu olevan jotain kiehtovaa menellään. Mitä tehdä, kun ystäviä ei jaksa tavata, kehonhuoltoon ei riitä energiaa ja kaikki tuntuu tyhjältä. 

Minä tykkäsin Spleenishistä kovasti. Pidän siitä, miten Donner leikittelee erilaisilla fonteilla, tekstin koolla ja käyttää pelkästään punaista väriä sarjakuvassaan. Lukija samaistuu hyvin päähenkilön itseinhoon ja yhteiskuntakritiikkiin. Vaikka sävy on synkkä, huumoria on löydettävissä tarinan seasta, ja sarkasmikin kukkii. Erityisen hauskaa on minusta tapa kuvata humalaisten tyyppien naamat pelkkinä aukkoina.  

Arvosanani 4,5

(kuvitus 4; tarina 4,5; tekstaus 5)

Linjan kolmas etappi: Nemi

Olipas ilo tutustua Nemiin linjan kolmannella pysäkillä. Tässä ensimmäisessä albumissa on Lisen ensimmäiset Nemi-stripit vuosilta 1997-2000 (Arktinen Banaani 2005, suomentanut Mikko Huusko). Tämä ssuorasukainen goottityttö on melkoisen kuuma tapaus! Olen aina ajatellut,  että Nemi olisi jotenkin vastenmielinen tyyppi (en ole siis koskaan lukenut Nemiä, nähnyt vain jossain vilauksen jostain stripistä), mutta hän onkin oikea miestennielijä. Hän vihaa aamuherätyksiä, rakastaa eläimiä ja eikä tyydy kököttämään perinteisen, sovinnaisen naisroolin sisällä. Hauskaa, että myös Nemin perhe ja suku on gootteja! Aion lukea jatkossa lisää Nemin seikkailuista, sen voin vannoa.

Arvosanani 4

(Kuvitus 4,5; tarina 4; tekstaus 3,5)

Linjan neljäs etappi: Maallemuuttajat - Juurevaa elämää (risteytyy linjan Huumorilla höystetty kanssa)

Ranskalaisten Manu Larcenetin ja Jean-Yves Ferrin Maallemuuttajat - Juurevaa elämää (suomentanut Heikki Kaukoranta, tekstannut Mika Lietzén; WSOY 2008) edustaa hyvin huumoripitoista sarjakuvaa. Minuun ainakin ranskalaisten huumori uppoaa mainiosti. Teoksen keskiössä on Mariette ja Manu, jotka muuttavat Pariisin hulinasta maalle ja yrittävät selvitä omituisten kyläläisten, vaihtelevien säiden ja pahvilaatikkojen ympäröimänä. Manu on taiteilijaluonne, jonka on hankala sopeutua raavaiden maalaismiehien joukkoon, joiden viinakin iskee pahemmin kuin metrinen halko, mutta Mariette ihanan tyyni ja sopeutuvainen. Tiettyyn pisteeseen saakka.

Arvosanani 4

(Kuvitus 3+; tarina 5; tekstaus 4)

Linjan viides etappi: Tarinoita lännestä


Viidennelle pysäkille saavuttuani tutustun turkulaisen Mika Lietzénin neljästä sarjakuvanovellista koostuvaan teokseen Tarinoita lännestä (Asema 2007). Luonnollisestikin Turku näyttäytyy hyvin voimallisesti näissä neljässä tarinassa, joista viimeinen on englanninkielinen. Sarjakuvissa on hyvin riisuttu mustavalkoinen tyyli, joka toimii oikein hyvin. Tarina kantaa näissä novelleissa, joiden kaikkien loppu jää jollain tapaa avoimeksi. Ne ovat katkelmia jostain päin Turkua (joka on, by the way, oman kotikaupunkini jälkeen lempikaupunkini Suomessa), erilaisten ihmisten kohtaamisia ja kohtaloita.

Nuoren naisen ja sammuneen humalaisen kohtaaminen novellissa Tarina humalistonkadulta kosketti minua ehkä näistä eniten. Osassa novelleista jäin hiukan raapimaan päätäni, sillä ne eivät ihan avautuneet minulle.

Arvosanani 4-

(Kuvitus 3,5; tarina 3; tekstaus 5)

 Linjan kuudes etappi: Kielletty hedelmä


Tästä tänä vuonna (2018) ilmestyneestä sarjakuvasta olen kuullut paljon polemiikkiä, ja nimenomaan hyvässä hengessä käytyä. Kyseessä on siis ruotsalaisen Liv Strömquistin Kielletty hedelmä (Sammakko; suom. Helena Kulmala), joka sisältää niin paljon tietoa, että menisi kirjastoluokituksessa mainiosti tietoluokitusten alle.

Teoksessa on kolme samanteemaista sarjakuvaa, jotka nivoutuvat samaksi,  mutta keskittyvät hiukan eri osa-alueisiin: ensin pureudutaan naisen sukuelimeen ja siihen liittyvään historiaan (erittäin mielenkiintoista!), toisessa naisen orgasmiin (todella mielenkiintoista!) ja viimeisenä kuukautisiin (hyvin, hyvin mielenkiintoista!) Strömquist on pureutunut lähteisiin huolella, mutta esittää asiat silti hyvin huumoripitoisella tyylillä. Tämä tulisi jokaisen naisen lukea! (ja miehen)


Arvosanani 4+

(Kuvitus 3,5; tarina 5-; tekstaus 4+)

Linjan seitsemäs etappi: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt


Ruotsalaisen Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (WSOY 2011, suom. Saara Pääkkönen, teks. Mika Lietzén) on suorapuheinen ja uskalias sarjakuva, jossa teemoina vallitsee parisuhde tai sen puute, itsetunto ja sovinnaisuuden rajat. Paikoin sarjakuvat naurattavat, mutta enimmäkseen kohottelen vain kulmiani ja hymähdän nolona. En ole sovinnaisuuden perikuva, mutta en tykkää överistä. Hemmingssonin piirrostyyli ei myöskään ole minun makuuni.

Mieluisin sarjakuvatarina on Kun Vincent lähti Kissistä. Tarina vaikuttaa niin todelta, että olisikohan ihan omaelämäkerrallinen?

Arvosanani 3

(Kuvitus 2,5; tarina 3; tekstaus 4)


sunnuntai 12. elokuuta 2018

Klaaran päivän selkokirjahaaste ~ Lauralle oikea: Tuija Takala

Lauralle oikea: Tuija Takala. Avain 2018. (Selkokirja)


"Laura täyttää 25 vuotta. 

Eikö silloin ole aika muistella mennyttä elämää? Yhteen tavalliseen elämään mahtuu kommelluksia. Niitä sattuu, kun Laura etsii elämäänsä rakkautta. Välillä oikeasti sattuu, mutta niin Laura löytää itsensä – ja Lauralle oikean.

Lauralle oikea on selkoromaani, jossa Laura kertoo ystävyydestä ja ihastumisesta. Kirjaa voi kutsua selkokieliseksi ”chick litiksi”: se kuvaa nuoren naisen elämän iloja ja suruja kevyesti." (Avain)
 
Oma arvio:
 
Osallistun tällä juuri ilmestyneellä selkokirjalla Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen, joka siis päättyy tänään. Tarkoitukseni oli lukea useampikin selkokirja, mutta - öhöm - tämä tuli vähän äkkiä. Olen kuitenkin lukenut selkokirjoja aiemminkin ja blogannut niistä, joten ensimmäistä kertaa en ole pappia kyydissä.Voit lukea aiemmat selkopostaukseni tästä.



Lauralle oikea kertoo juuri 25 vuotta täyttäneen nuoren naisen elämänkaaren. Laura on introvertti luonteeltaan, eli hänelle ei ole aina niin helppoa löytää oikeaa sanottavaa tilanteissa kuin tilanteissa. Hänellä on myös ollut hieman oppimisvaikeuksia, ilmeisesti lukihäiriön aiheuttamaa. Hänen itsetuntonsa on joutunut koetukselle ensimmäisessä pidemmässä parisuhteessaan Vilin kansa, koska  miehellä on ilmiselvästi narsistisia piirteitä. Laura on kuitenkin saanut elämässään tukea lapsuudenystäviltään Tellervolta ja Villeltä, jotka ovat aina olleet todellisia ystäviä. 
 
Se on totta,
että olen ihastunut usein.
Joskus ihastus on kestänyt päivän, 
joskus vuosia. (s. 10)
 
Lauran elämä on mennyt itsetuntoa, omaa osaamistaan  ja sitä todellista, ainoaa oikeaa rakkautta etsiessä. Laura ihastuu helposti, ehkä liiankin helposti. Silloin voi helposti kärsiä yksipuolisesta rakkaudesta, varsinkin jos ei ole rohkeutta lähestyä ihastustaan. (Minä samaistun Lauraan, sillä minulla on nuoruudessani paljon samanlaisia yksipuolisia ihastumisia.) Löytyykö Lauralle se ainoa oikea? Kyllä vain, lähempää kuin Laura arvaakaan. Tarina on chicklitimäiseen tyyliin melko ennalta-arvattava, mutta jotenkin niin ihanan hellyttävä. Pidän myös huumorin pilkahduksista tarinan tiimellyksessä.
 
Kerran Pekan silmistä valuivat kyyneleet.
Ajattelin tyytyväisenä,
että nyt  Pekka katuu eroa.
Huomasin sitten, 
että hän pilkkoi sipuleita. (s.53)

Tuija Takala on tehnyt selkokirjan hyvin tärkeälle kohderyhmälle, nuorille aikuisille kun ei juuri näitä ole ilmestynyt. Tarina on mukavan kepeä, mutta käsittelee silti myös vakavia aiheita, kuten mainitsemiani oppimisvaikeuksia, itsetunto-ongelmia, yksipuolisen ihastumisen tuskaa, sosiaalisten tilanteiden handlaamista ja rakkauden löytymistä. Minulle jäi tästä oikein hyvä mieli. Pidän kovasti myös kansikuvan tunnelmasta.
 
Arvosanani 4,5
 
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
 
Muissa blogeissa:
 
 

lauantai 11. elokuuta 2018

Päivitys Usvasyntyinen-trilogiaan

Luin Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian toisen osan Ylenemisen kaivo, josta tehtyä postausta pääset lukemaan kuvaa klikkaamalla. Postauksessa myös arvio trilogian ensimmäisestä osasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/08/usvasyntyinen-trilogia-brandon-sanderson.html