perjantai 22. kesäkuuta 2018

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Devil's Day. Kansi: IStock/ Sebastian Knight

"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta." 

Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.

Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)


Oma arvio:

Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.

Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.

Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja.  Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)

Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.

Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)

Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.

John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin  kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?

Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

metsä

tiistai 12. kesäkuuta 2018

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne. Usborne 2017. Ei suomennettu.

It Only Happens in the Movies
Kannen kuvat: Juj Winn, Jiri Hera & Alexander III


"Audrey is over romance. Since her parents' relationship imploded her mother's been catatonic, so she takes a cinema job to get out of the house. But there she meets wannabe film-maker Harry. Nobody expects Audrey and Harry to fall in love as hard and fast as they do. But that doesn't mean things are easy. Because real love isn't like the movies...

The greatest love story ever told doesn't feature kissing in the snow or racing to airports. It features pain and confusion and hope and wonder and a ban on cheesy clichés. Oh, and zombies..."

Oma arvio:

Mikä yllätys, kun töissä laittaessani varauksia asiakkaille tämä kirja pomppasi käteeni! Mitäh, mikä tämä on ja miksi en ole nähnyt tätä ennen? Mielenkiintoinen nimi, pirtsakankeltainen kansi popcorn-kohokuvioilla vangitsi heti huomioni, eikä innostustani vähentänyt yhtään se, että kirjoittaja on Holly Bourne, jonka Normaali-trilogia on aivan huippu ja yksi YA-lemppareistani. Varaukseenhan tämä täytyi heti laittaa. 

"---they never pick fights with the guy's friends about the fact they're sexist slobs. They never fart, let alone fanny fart, or get their period and accidentally bleed reddybrown splodges onto their jeans. Their fringes are always impeccable. ---" (s. 93)

It Only Happens in the Movies on Bournen tällä hetkellä tuorein YA-romaani, joka on julkaistu lokakuussa 2017. Kuten nimi paljastaa, elokuvat ovat kirjassa hyvin keskeisessä asemassa: kirjan päähenkilö, Audrey, alkaa työskennellä koulun ohessa Flicker-nimisessä elokuvateatterissa, jonka erikoisuutena ovat pulled pork -hodarit, omatekoiset guacamolet ja kanelipopcornit. Hyvin erikoinen, tiukoista aikatauluistaan tunnettu esimies Ma sekä rennot työkaverit LouLou ja Harry perehdyttävät Audreyn pienen elokuvateatterin kiireiseen arkeen. Audrey saa samalla paeta kotonaan vallitsevaa ahdistavaa ilmapiiriä ja vastuuta äidistään, joka ei ole koskaan toipunut siitä, kun Audreyn isä otti ja lähti ja perusti uuden perheen Jessien kanssa.


 I looked at my notepad.
I'd written:
Why love is never like the movies. (s. 40)

Audrey vihaa rakkauselokuvia, koska ne antavat hänen mielestään ihan väärän kuvan rakkaudesta. Ne ovat täynnä kliseitä: suudelmia vesisateessa, lentokentällä juoksemista, sanakylteillä esitettyjä rakkaudentunnustuksia. Audrey on kyynistynyt isänsä tempauksen takia ja hän on hyvin väsynyt katsomaan ailahtelevaisen äitinsä perään, jolla on selviä ongelmia alkoholin ja itsehillinnän kanssa. Kaikki pahenee, kun Audreyn isä vaatii heidän kotitalonsa myymistä, jotta he pääsevät uuden perheensä kanssa tilavampaan taloon. Audreyn veli Dougie opiskelee yliopistossa eri kaupungissa, ja sälyttää Audreylle vastuuta äidistä syyllistämällä tätä tyyliin: "Sinun pitäisi katsoa hänen peräänsä paremmin." 

Audreyllä on muutenkin paljon painolastia kannettavanaan, sillä hän on vieläkin pahoillaan erosta Milon kanssa. Milo on jättänyt Audreyn julmasti heidän ensimmäisen seksikertansa jälkeen, mikä ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Audrey on myös vieraantunut ystävistään - osittain sen takia, ettei hän ole kehdannut kertoa heille, mitä tapahtui Milon kanssa. Audrey on jopa jättäytynyt pois draamakurssilta, vaikka hän on ilmiömäisen hyvä näyttelijä, koska Milo ja hänen uusi tyttöystävänsä ovat samalla kurssilla. Sen sijaan Audrey käy mediakurssilla, jossa hän päättää tehdä projektityönsä rakkauselokuvien kliseistä. Näyttelemään hän pääsee onnekseen myös työkaverinsa Harryn ohjaamaan zombie-elokuvaan, jossa hän saa pääroolin miehiä vihaavana zombiemorsiamena. Samalla hän tulee astuneeksi erään Rosien varpaille, jolla on ihan selvästi tunteita Harryä kohtaan.

It only Happens in the Movies on ehtaa Holly Bournea: huumorilla höystettyä mukavaa kerrontaa, jossa ei vältytä myöskään suurilta tunnekuohuilta, feministiseltä näkökulmalta eikä intertekstuaalisilta viittauksilta rakkauselokuvaklassikoihin. (Minähän rakastan rakkauselokuvia, eivätkä kliseet haittaa minua pätkääkään, vaan jopa odotan niitä - vesisadesuudelmat, balladit ikkunan alla, viimehetken rakkaudentunnustukset lentokentällä, montaasijaksot rakastumisen vaiheista, joissa pariskunta tekee kaikkea hupsua, kuten on maalisotaa ja painii rannalla.) Kirjassa pohditaan sitä, miten tosielämän rakkaus eroaa elokuvien rakkaustarinoista. Audrey saa huomata, että joskus elämä voi muistuttaa elokuvaa, mutta tosielämä ei ole aina niin mutkatonta. Onko rakkaus valinta vai tunne? Miksi hänen isänsä pystyi jättämään äidin, vaikka hän kosi tätä ihan kuin elokuvassa ja lupasi rakastaa aina? Onko Harry kaikkien varoitteluista huolimatta aidosti rakastunut Audreyyn vai käykö heille kuten muillekin?

What was the point? What is the point in love, and promises of it, when it can just jump from one person to another like that? (s. 141)

Bourne kirjoittaa asioista ihanan realistisesti ja rehellisesti. Enpä muista, milloin olisin lukenut näin graafisesti kuvailtua seksikohtausta YA-kirjassa kuin tässä. Yleensä seksikuvauksissa keskitytään kuvailemaan tuntemuksia ja kosketuksia, mutta jätetään kuvailematta, mikä menee minne ja miltä se tuntuu. Lisäksi orgasmia ei juuri mainita, mutta tässä sekin tulee kirjaimellisesti esille - kun sen aika on. Seksiin liittyvä häpeä tulee samalla käsitellyksi. Seksi on kuitenkin kirjassa kuvailtu ikätasolle sopivalla tavalla.

 I pulled the sheet down so only my eyes were showing.
"I said...I'm not sure I want you so close to... there. I'm worried it's...it's...ugly." (s. 304)

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Rurouni Jenni Reads 
Amyjanealice 
Fuzzable (Katrina)
Mostly in Pyjamas
Lots of Livres

Samantyylistä luettavaa:

Normaali-trilogia: Holly Bourne 
Fangirl: Rainbow Rowell
Girl Online -sarja: Zoe Sugg
Et kävele yksin: Juuli Niemi
Mirror, mirror: Cara Delevingne
Heittäydy, jos uskallat: Estelle Maskame

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

YA-lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

Englanninkielinen kirja

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh

Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: The Man Who Didn't Call. Kansi: Emmi Kyytsönen.

"Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.

Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.

Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?(Otava)"

Oma arvio: 

Kesän ja syksyn mahtavia YA-kirjoja odotellessa olen lukenut ennätyksellisen paljon perus aikuisille suunnattua kirjallisuutta, joista kaikista en ole blogannut ollenkaan (Goodreadsissa niistä on toki lyhyet arviot ja tähditykset.) Enpä siis ole kirjoittanut blogissani aiemmin kuin yhdestä romantiikka-genren kirjasta, Kate Eberlenin kirjasta Miss You.

Hän lupasi soittaa on perusidealtaan simppeli: neljänkympin kynnyksellä olevat nainen ja mies tutustuvat ja rakastuvat, viettävät viikon yhdessä, mutta koska Atlantin valtameri erottaa heidät, joutuvat eroamaan hetkeksi. Tuo hetki kuitenkin venyy viikoiksi ja kuukausiksi, sillä mies ei lupauksistaan huolimatta soitakaan naiselle. Miehen kaveritkaan eivät tiedä, missä mies on, josta nainen luonnollisesti huolestuu eikä saa miestä mielestään, vaikka naisen ystävät ovat sitä mieltä, että mies ei vain halunnut soittaa.

Oli helpotus saada puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tiennyt oletetusta tuskastani. Joka ei kallistanut säälivästi päätään puhuessaan minulle. Joka sai minut nauramaan. (s.44)

Äkkiseltään kirjan juoni kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä tämä valloittava kirja ei ole. Sarahin ja Eddien tarina on kerrottu kiehtovasti, ja minä ainakin vakuutuin heidän kuuluvan toisilleen, vaikka he viettivätkin vain viikon yhdessä. Osaan omasta kokemuksestani kertoa, että ihmisen intuitio voi olla ihan oikeassa ja jo viikossa voi tietää, onko kyseinen ihminen rakkauden arvoinen. 

Eddien ja Rosien tarinaa valotetaan kirjan edetessä takaumien kautta - sitä, kuinka he tapasivat lammasaitauksen luona Englannin Gloucestershiressä, jossa Rosien vanhemmat asuvat. Rosie itse on muuttanut Yhdysvaltoihin  ikävän onnettomuuden jälkeen, jossa hän on menettänyt sisarensa Hannahin. Tuo ikävä trauma seuraa häntä yhä eikä Eddien katoaminen helpota yhtään. Rosien on hankala jatkaa elämäänsä eteenpäin, koska hän ei jaksa uskoa, että Eddie olisi vain halunnut kadota hänen elämästään. Hänellä oli niin varma olo heistä.

Sano se, ajattelin. Sano se, vaikka se on ihan hullua, vaikka olemme tunteneet toisemme vasta viikon. Sano se! (s. 78)

Rosie on myös toipumassa avioerostaan Reubenin kanssa, joka on edelleen hänen yhteistyökumppaninsa sairaalaklovneja kouluttavassa ja välittävässä järjestössä. Reubenilla on jo uusi kumppani Kaia, joka ärsyttävästi tunkeutuu mukaan bisnekseen Yoko Onon lailla. Rosien amerikkalainen, suorapuheinen ystävä Jenni on mainio tuki Rosielle, ja olisin halunnut kirjan sivuille häntä hieman enemmänkin.


Minulle tulee hetkittäin kirjaa lukiessa mieleen Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjojen tunnelmat, vaikka tämä ei olekaan niin kieli poskella tehty. Rosien ystävät, Tommy ja Jo, jäävät harmillisen ohuiksi persooniksi, mutta heillä on myös omat suhdesotkunsa, joihin Sarah saa hetkeksi uppoutua ja unohtaa Eddie-mysteerin. Kehittelen tietenkin itsekin omassa päässäni erilaisia teorioita siitä, missä Eddie on, miksi hän ei soittanut ja mitä hänelle on tapahtunut. Kaikki ne tietenkin menevät mönkään. Kun lopussa minulle alkaa yhdessä Rosien kanssa valjeta, missä mennään, koen suuren epätoivon tunteen.  Mysteeri on siinä mielessä täydellisesti rakennettu, etten olisi millään osannut aavistaa sitä. Minua pidetään myös samalla hyvin kamalassa epätietoisuuden tilassa, mitä Rosielle sattuu Atlantin toisella puolella, kun tarina siirtyy Eddien näkökulmaan. Lopussa paljastuu myös eräs muu asia, joka on lukijan annettu kirjan alusta saakka käsittää väärin.

"En usko, että rakkauden on tarkoitus olla räjähtävää. Sen ei ole tarkoitus olla dramaattista eikä nälkäistä eikä mitään muutkaan hupsua, mistä kirjailijat ja lauluntekijät kirjoittavat. Uskon kuitenkin, että todellisen rakkauden tunnistaa.---"(s. 148)

Onko loppu onnellinen? Siitä en aio hiiskua sanaakaan. Suosittelen lukemaan tämän kirjan, sillä tämä on yhtä aikaa keveää kesälukemista, mutta myös hienosti rakennettu mysteeri siitä, mitä on tapahtunut miehelle, joka lupasi täydestä sydämestään soittaa naiselle, johon juuri myönsi olevansa rakastumassa. Kirja ei ole sokerisen siirappisen romanttinen, vaan sopivan realistinen kuvaus rakastumisesta, kaipauksesta ja menettämisen surusta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:


Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

Kukkia

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Niin kuin me olisimme kauniita: Gin Phillips

Niin kuin me olisimme kauniita: Gin Phillips. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. S&S 2018

Englanninkielinen alkuteos (2017): Fierce Kingdom. Kansi: Anders Carpelan.

"Piinaava trilleri äidin ja pojan siteestä Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan koko romaanin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten.

Niin kuin me olisimme kauniita on mestarillinen trilleri ja vahva kuvaus siitä eläimellisestä vaistosta, joka yhdistää vanhemman lapseensa. Se kysyy, mihin saakka olemme valmiita menemään suojellaksemme rakkaitamme." (S&S)

Lukunäyte:  https://issuu.com/setsforlag/docs/niinkuinmeolisimmekauniita_lukunayt

Oma arvio:

Pyysin ennakkokappaleen tästä kirjasta (jonka julkaisupäivä on tänään) sillä minut teki uteliaaksi eläintarha miljöönä jännityskirjassa. Toisaalta hiukan inhotti ajatus siitä, kärsisikö eläimet tarinan myötä.

Nyt kun hän istuu maassa ja koko maailma on varjossa ja täynnä ääniä, joista hän ei saa selvää, hän ei saa kuvitella, että joku ampuisi Lincolnin. Sellaista mielikuvaa ei vain ole. Hän ei anna sen tulla. (s. 139)

Tarina lähtee liikkeelle äidin ja pojan suhteen kuvauksella, kun Joan ja hänen erikoisen älykäs neljävuotias poikansa leikkivät eläintarhassa lähellä sulkemisaikaa. Joan kuvaa ajatuksiaan pojasta ja äitiydestään tunnontarkasti ja Lincoln esittää pikkuvanhoja kommentteja, joista syntyy hauskoja sanailuja äidin ja pojan välille. Joania huolettaa, miten hän saa pojan lähtemään kotiin ennen kuin eläintarha suljetaan, sillä poika ei kestä mitään äkillisiä muutoksia, vaan asia pitää saada jotenkin esitettyä pehmennetysti. Oletan heti Lincolnin olevan erityislapsi, sillä Joan miettii hiukan turhan tarkkaan poikansa mielenliikkeitä hänen ollakseen tavallinen. Sitä ei kuitenkaan oteta puheeksi missään vaiheessa kirjaa, vaan asia jää lukijan pääteltäväksi. Lincolnin erityisyydestä tulee olemaan juonen kannalta hyötyä loppuvaiheessa, ja se saattaa pelastaa hänen henkensä.

Kuva: Pixabay

Toinen näkökulmahenkilö on Robby, yksi niistä kolmesta sekopäästä, jotka ovat päättäneet leikkiä metsästäjää eläintarhassa. Robby on hiukan onneton kaveri, joka on lähtenyt hommaan mukaan lähinnä Mark-kaverinsa ja uuden tuttavuuden, Destinin aloitteesta. Destin on hyvin eksyksissä oleva tyyppi, jolla on tietty missio eläintarhalahtauksen muodossa. Eipä näiden kavereisen motiiveista pääse ihan lopullisesti perille, mutta se tekeekin tarinasta erityisen hyytävän. Robbyyn saa jonkinlaisen inhimillisen otteen, sillä hänen lapsuuttaan muistellaan hiukan, ja hän osoittaa kuitenkin pieniä epäröinnin merkkejä tarinan loppuvaiheilla.

Onko kaikkien muiden yhtä vaikea saada ajatuksensa pysymään siististi jonossa, yksi ajatus toisensa jälkeen, kuin junanvaunut peräkkäin kytkettynä? Hänellä ne ovat aina suistumassa ties mihin väärään suuntaan, ja tunteet puskevat taas pintaan. (s. 73)

Tarinaan mukaan sujahtavat myös nuori kahvilatyöntekijä Kailynn sekä eläkkeelle jäänyt opettaja Margaret Powell. Kolmikon tiet yhdistyvät, mutta myös eroavat juonen myötä. Opettajalla varsinkin on hyvin suuri rooli juonen kannalta, sillä ilman häntä Joan ja Lincoln ei välttämättä pysyisi hengissä. Kailynn on melko ohut ja tyhjänpäiväinen henkilöhahmo, joka puhuu liikaa Joanin makuun, mutta hänelläkin on lopussa tärkeä rooli. Jos koko kirja olisi ollut Joanin ja Lincolnin välistä vuorovaikutusta, joka välillä intensiivisyydessään ja myötäileväisyydessään käy melko rasittavaksi, olisi  kirja ollut melko nuiva lukea.

Myös Joan haluaisi sulkea silmänsä, mutta ei sulje. Sen sijaan hän alkaa hengittää samaan tahtiin Lincolnin kanssa. Hän tuntee Lincolnin käsien takuttavan tukkaansa ja painuvan niskaansa. Hän tuntee Lincolnin itseään vasten varpaista otsaan. (s. 76-77)

Niin kuin me olisimme kauniita on sutjakkalukuinen ja hyytävä yhdenpäivänromaani, joka kärsii pienistä käynnistysvaikeuksista, mutta tiivistää juonen hyvin loppua kohti. Eläinraakuuksia ei pelostani huolimatta ole kuin muutama, eikä niitäkään ole kuvattu kovin yksityiskohtaisesti. Pakokauhun tunne pimeässä eläintarhan metsässä, jossa jokainen risahdus on uhka, luo hyvin hyytävän olon lukijalle. Minua jäi häiritsemään se, että niin moni asia jäi ratkeamatta, ja mieltäni jää kaihertamaan esimerkiksi erään vauvan tapaus. Myös monet Joanin valinnat ja teot sotivat omaa ajattelumaailmaani vastaan. Kirja on kuitenkin oivallinen kuvaus siitä, miten loppujen lopuksi pelon vallassa oleva ihminen ei välttämättä ole sankarillinen, pelasta muita ennen itseään, varsinkin jos hänellä on jatkuva huoli oman rakkaan lapsensa hengissä pysymisestä. Veri on vettä sakeampaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

tulossa

Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Rakkaus


maanantai 21. toukokuuta 2018

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend

Nevermoor - Morriganin koetukset: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kuvittanut Beatriz Castro. Otava 2018. (Nevermoor #1)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Lue tarina, jonka kaltaista ei ole.
Astu maailmaan, jonka kaltaista ei ole. 

Morrigan Korppi on syntynyt kirottuna. Hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, mutta merkillinen mies, Jupiter Pohjoinen, kiidättää hänet taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin osallistumaan kokeeseen, jossa sadat lapset pyrkivät Nevermooria hallitsevan taikajärjestön jäseniksi. Toisin kuin kilpailijansa, Morrigan ei kuitenkaan löydä itsestään erityiskykyä. Hänen on keksittävä keino läpäistä koe – tai palattava kohtaamaan kohtalonsa.

Fantastinen sarjanavaus täynnä seikkailua ja mielikuvitusta koukuttaa uuden lukijasukupolven!" (Otava)

Oma arvio: 

Minun ei pitänyt alunperin lukea tätä kirjaa ollenkaan. En innostunut Otavan kirjakatalogissa olevasta kirjan esittelystä, mutta sitten tämä kirja alkoi vilahdella Facebook-feedissäni muiden bloggaajien ansiosta, ja uteliaisuuteni sittenkin heräsi. Lähinnä Harry Potter -viittaukset saivat minut viimein tarttumaan kirjaan, sillä tuollaiset vertaukset klassikkokirjasarjaan ovat yhtä aikaa vaarallisia että kiehtovia. Kirjan kääntäjä on kaiken huipuksi Jaana Kapari-Jatta, joka on saanut kiitosta Harry Potter -sarjan käännöksistään.

Hän toivoi, että se tapahtuisi kivuttomasti. Hän oli lukenut jostain, että kirotun lapsen kuolema oli yleensä nopea ja rauhallinen - ihan kuin nukahtaisi. (s. 46)


Ennakkoajatusten vuoksi minun oli hyvin hankala olla vertaamatta kirjaa Harry Potteriin. Ja kyllähän niitä yhtäläisyyksiä alkaa löytyä etsimättäkin. Jo alkuasetelma on samankaltainen: yksitoistavuotias, kirousta kantava lapsi ja perheessään väärinymmärretty,  jolle tulee yllättävä kutsu outoon maahan. Vaikka uusi asuinpaikka hotelli Deukalionissa ei ole varsinainen opinahjo Tylypahkan tapaan, on tytön käytävä läpi eräänlaisia pääsykokeita eli koetuksia päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joka on Morriganin suojelijan, Jupiter Pohjoisen mielestä tavoittelemisen arvoinen asia. Koetuksista tulee minulle mieleen Veronica Rothin Outolintu-trilogiassa esiintyneet Uskaliaiden kokeet, joissa käytettiin myös hyväksi ihmisen pelonsietokykyä erilaisissa pelkomaisemissa. Morrigan joutuu myös käymään lävitse pelkokoetukset päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joskin ne eivät niin mässäile henkilökohtaisilla peloilla.

Hotelli Deukalion on talo, jossa tapahtuu Tylypahkan tapaan kummallisuuksia, mutta on edelliseen verrattuna minusta monin verroin kiehtovampi. Rikkoutuneen kristallikruunun tilalle kasvaa aikanaan uusi lamppu, talon vahtimestari on iso puhuva  jättiläiskissa eli magnifikatti Fenestra, Morriganin huoneen sisustus mukautuu päivittäin Morriganin ajatuksiin ja on täten aina erilainen, talossa on kammottava varjohuone, jossa varjot alkavat elää omaa elämäänsä ja kaikista parasta on sauhubaari, jossa on saatavilla erilaisia tuoksusavuja mielentilan ja tarpeen mukaan. Nevermoor itsessään on myös kiehtova valtakunta, jossa kuljetaan nopeilla Meitroilla ja huvitellaan hyppäämällä sateenvarjon avulla katolta.

"Astu arkailematta", Morrigan kuiskasi.
Sitten hän sulki silmänsä.
Ja hyppäsi.
Tuuli otti hänet syleilyynsä. Morrigan tunsi vahvan adrenaliinihyöyn pudotessaan maata kohti, kylmän ilman piiskoessa hiuksia kasvojensa ympärillä, ja laskeutui lopulta tukevasti seisaalleen. (s. 86)

Kuten Harry Pottereissa, myös Morriganin koetuksissa päähenkilö löytää talosta ystävän, mutta vastapainoksi myös kiusanhengen riippakivekseen. Morrigan ystävystyy kilpakumppaniinsa, Pihlaja-nimiseen poikaan, joka on erityisen taitava käsittelemään lohikäärmeitä. Sitten se pakollinen vihollinen - kaunis ja lahjakas laulaja Noelle, jonka kieli on miekkaa terävämpi. Morrigan luulee myös Sointu-nimistä tyttöä vihollisekseen, kunnes käy ilmi, ettei hän ehkä olekaan sitä. Sointulla on hyvin erikoinen  kyky, joka paljastuu viimeisessä koetuksessa ja lyö kaikki muut ällikällä.

Pihlaja antoi ystävyytensä kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Hän ei voinut mitenkään arvata, että se merkitsisi kaikkea. (s. 155)

Morrigan on henkilöhahmona sympaattinen ja samaistuttava, jonka itsetuntoa on kalvanut koko lapsuuden kirotun lapsen leima. Kun hän alkaa päästä siitä, hänestä tulee hyvin rohkea tyttö. Jupiter Pohjoinen on erikoinen, yhtä aikaa isällinen ja kaverillinen suojelija Morriganille, ja pidän hänestä kirjassa eniten. Pihlaja on vekkuli poika, joka on Morriganin ystäväksi mainio. Niin, ja sitten se pahis - tottahan toki tässäkin kirjassa on se tyyppi, josta ei saisi ääneen puhua. Kuten Harry Potterissa on kamala Voldemort, Morriganin koetuksissa se on meinioseppä, tyyppi, joka kylvää tuhoa ympärilleen.

Jotkut sanovat, että meinioseppä kääntyi nurinpäin ja sen sisäinen pimeys on nyt ulkopuolella kaikkien nähtävissä. Sanotaan, että se on kammottavasti epämuodostunut niin, että hampaiden ja silmänvalkuaisten valkoisuus on muuttunut mustaksi kuin hämähäkillä. Että sen iho on harmaantunut ja hajoamistilassa niin kuin sen hajoava sielukin. (s. 223)

Nevermoor - Morriganin koetukset on eittämättä mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja. Vaikka alkuun minua ärsyttää samankaltaisuudet Harry Potterin tarinoihin, huomaan kirjassa olevan kuitenkin ihan oma maailmansa, jossa seikkaillaan kiehtovasti eri rinnakkaismaailmojen välillä. Morriganin elämä erikoisessa hotelli Deukalionissa on kiintoisaa, ja koetukset Meineikkaan seuran jäseneksi vauhdikkaita. Seuran jäsenyydestä kilpailevien lasten erikoiskyvyt ovat hauska lisä, ja koko kirjan ajan tietysti jännittää, mikä on Morriganin salattu kyky. Niin, mikähän se on? Sen tietää vain Jupiter Pohjoinen.

Hän empi hetken ja kysyi sitten - yritti vielä viime hetkellä hätäpäissään ja epätoivoisena saada vastauksen ennen kuin koko Trollosseum tietäisi sen - "Mikä se on, Jupiter? Mikä on minun kykyni?" (s. 321-322)

Vaikka arvioni kirjasta on vertaileva, en ala arvottamaan, kumpi on parempi: Harry Potter - vai Nevermoor-sarja. Molemmissa on omat puolensa, ja kirjat ovat kuitenkin maailmoiltaan kovin erilaisia. Pidän siitä, että Nevermoor-sarjan keskiössä on tyttösankari. Jään kovasti odottamaan jatkoa tähän sarjaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Saari: Veera Salmi

Saari: Veera Salmi. Otava 2018


"Suosikkikirjailijan ravisteleva romaani kovia kokeneista lapsista.

Tämä on kirja oudoista katoamisista, hylätyistä, orvoista ja vähän kreiseistä tyypeistä, pölyisistä radanvarsista ja pimeistä ullakoista.

Mutta tämä on myös kirja kaukaisesta saaresta, jossa voi olla rauhassa ja vapaa. Kirja unelmasta, siitä että huominen tulee ja on eilistä parempi.

Ja Korjaamosta, joka voi auttaa juuri sinua." (Otava)

Oma arvio:

Voi mahdoton sentään, kuinka mahtavan ja puhuttelevan kirjan juuri luin! Veera Salmen Saari yllätti minut totaalisesti. Sain huikean lukumatkan Selviytyjät-TV-sarjan ja Kärpästen herra -romaanin tyyliin - muttei kuitenkaan sinne päinkään. Kirjassa erilaisia kohtaloita taakkaanaan kantavat lapset ottavat ohjat omiin käsiinsä pelastaakseen itsensä yksinäisyydeltä ja surulta, aikuisten vilahdellessa tarinassa lähinnä statistin roolissa. Kaikkein tärkeintä on saavuttaa vapaus. Siihen eivät aikuiset kuulu.

Jos lörpöttelet minusta vanhemmillesi, tapahtuu pelkkää huonoa. Toistan vielä varmuuden vuoksi: Pelkkää huonoa! (s. 12)

Kirja alkaa kirjeellä, jonka Hansama on kirjoittanut muiden Saaren asukkaiden kanssa, ja jonka he ovat jakaneet kirjojen väliin pelastettavien lasten löydettäviksi. Tämän jälkeen tarinansa kertoo poika, Hansama, joka on niin yksinäinen, että päättää lavastaa oman kuolemansa sytyttämällä talonsa ullakon tuleen ja katoamalla savuun. Hän asuu piilossa ullakoilla, tienaa elantonsa myymällä korjaamiansa rikkinäisiä tavaroita ja tutustuu täysi-ikäiseen irokeesipäiseen Simoniin, josta tulee hänelle hyvin tärkeä isovelihahmo. 

Kirjan keskeinen hahmo, Zhahra, tuttavallisemmin Noname,  ei koskaan ole Saarella mukana, mutta hänellä on kaksi tärkeää tarkoitusta elämässään: olla vakavasti sairaan siskonsa Aishan tukena ja selvittää mystisesti "savuun kadonneiden" lasten kohtalo. Nämä kadonneet henkilöt esiintyvät kirjan sivuilla tarinan edetessä kukin vuorollaan ja kertovat ennemmin tai myöhemmin omat, surulliset tarinansa. Kaikkia heitä yhdistää se, etteivät he voi asua enää kotonaan.

Pyyhi oikea nimesi mielestäsi. Sulje silmäsi, hengitä syvään, ole hetki ilman nimeä. Avaa silmäsi, mielikuvittele Saari edessäsi. Millä nimellä toivoisit että sinua kutsuttaisiin tästä lähtien? (s. 158)

Malala on tyttö, joka on kasvanut kahvipensaiden keskellä (mikä on hauska yhteensattuma, sillä Hansaman vanhemmat ovat töissä kahvitehtaalla). Malalan mitta täyttyy, kun hänen isänsä alkaa järjestää tytön naimakauppoja. Malala viestittelee Hansaman kanssa, joka on kertonut omasta unelmastaan, Saaresta, ja kutsuu tytön luokseen syrjäiseen Hotelli MaHaMoriin, jossa he voivat piileksiä ennen saarelle menoa. Mukaan liittyy myös kilpikonneista kiinnostunut Morris. Nämä lapset junailevat Simonin avustuksella itsensä autiolle saarelle keskelle Tyyntämerta ja alkavat  hoitaa sieltä käsin muiden lasten pelastamista. Pian he kuitenkin huomaavat, kuinka raskaaksi se käy, koska eiväthän he voi auttaa kaikkia.

VIISIKOHTAINEN VALINTAPERUSTELISTA

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa tooooooooodella lohduttomaksi.
2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.
3. Suhde muihin mahdollisiin "auttaja-aikuisiin" on huono tai suhdetta ei ole.
4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.
5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi. (s. 154-155)

Saarelle saapuu kuitenkin myöhemmin vielä Edison, joka rakastaa kaikenlaisten keksintöjen tehtailua. Edisonia jää kuitenkin vaivaamaan pikkuveli, joka jäi vielä hänen lapsuudenkotiinsa. Myös Morrisilla on jäänyt eräs tärkeä henkilö, Rastas-niminen tyttö, mantereelle. Pitäisikö lasten hakea vielä muutama ihminen lisää saarelle, ja missä kohtaa on vedettävä raja? Malala on sitä mieltä, etteivät he voi olla ikuisuuksiin saarella, ja siitä tulee erimielisyyksiä. Simon ei enää halua olla saarella, sillä hänellä on oma elämä mantereella, eikä hän haluaisi joutua vaikeuksiin lasten salakuljettamisesta saarelle.

Kuva: Pixabay
Kirja avaa nuorten henkilöhahmojen taustoja ja menneisyyttä sivu sivulta lisää, paljastaa, miksi he tarvitsevat Saarta,  enkä voi olla liikuttumatta näistä tarinoista. Nämä nuoret ihmiset puhaltavat yhteen hiileen ja kokoontuvat joka ilta iltanuotiolle puimaan tuntemuksiaan. Huumoriakin mahtuu mukaan, sillä eivät nämä lapset koko ajan murehdi menneisyyttään.  Silti lukijalla on koko ajan yhdessä lasten kanssa pelko siitä, että kaikki se vapaus tulee jonain päivänä loppumaan.  Välillä sitä myös toivoo, sillä lasten tulevaisuus vaikuttaa niin häilyvältä. Täytyy olla olemassa suunnitelma B.

- Pelkkä avaruus on ääretön. Vapaudellakin on aina rajat--- (s.248)

Olen hieman yllättynyt kirjan loppuratkaisusta. Mielestäni se on aika rohkea veto, eikä mene yleisten olettamusten mukaisesti. Se hienous kirjallisuudessa onkin, ettei aina kaiken tarvitse mennä sovinnaisesti oikein, mutta silti asiat päättyvät onnellisesti. Ei tosin aivan kaikkien kohdalla...

Saari on loistavasti punottu tarina kodeista, lapsista, yksinäisyydestä, surusta, ystävyydestä, yhteistyöstä, selviytymisestä, peloista ja vapaudesta. Monisäikeinen tarina vuorottelee surun ja ilon puolella ja tuo lukijalleen toivoa, mutta saa tämän välillä pelkäämään, mitä tuleman pitää. Välillä epäilen kaiken olevan vain unta ja unelmaa: onko Saarta olemassakaan? Kirjan lopussa on myös hauska osio, jossa on leikkimielisiä selviytymisohjeita, kuten miten sytytät nuotion, teet säkkikasvimaan tai loihdit helppoa ruokaa. Suosittelen tätä kirjaa noin 11-15-vuotiaille sekä ehdottomasti myös aikuisille.

Arvosanani täydet 5


Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantalle.

Muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Kupla: Siri Pettersen
Jäljellä/ Toisaalla: Salla Simukka
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

40. Kirjassa on lemmikkieläin

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Päivitys Väkiveriset-sarjaan

Luin Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan kolmannen osan Veden vallassa. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan mietteeni tästä ja aiemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/04/vakiveriset-sarja-sini-helminen.html

lauantai 5. toukokuuta 2018

Päivitys Tuhat kerrosta -trilogiaan

Luin Katharine McGeen Tuhat kerrosta -trilogian toisen osan Huipulla. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni.

http://adelheid79.blogspot.fi/2016/11/tuhat-kerrosta-trilogia-katharine-mcgee.html

tiistai 1. toukokuuta 2018

Päivitys Kirjanoita-sarjaan

Luin Anne Leinosen Kirjanoita-sarjan toisen ja viimeisen osan Noitakirja. Klikkaa kuvaa ja lue, mitä mietteitä se minussa herätti.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/05/kirjanoita-sarja-anne-leinonen.html

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Scandorama: Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald

Scandorama: Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald. Suomentanut Raija Rintamäki. Teos & Förlaget 2018.

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Scandorama

"Scandorama on skandinaavinen idylliyhteiskunta, paikka jossa halutaan tulla täydellisiksi, eliittivaltio tiukkojen rajojen sisäpuolella. Stohome on puhdas, kirkkaiden valojen kirjoma. Toisella puolella lahtea sijaitsee Helsingy City, rapistunut ja rähjäinen, siellä asuu Miskatt. Kaupungin pirstaleissa elää ihmisten pirstaleita, niiden epäsopivien pirstaleita jotka eivät mahdu Scandoramaan. Miskatt on yksi heistä, Homo Felinus, geneettinen hybridi naisesta ja kissasta. Miskatt piiloutuu maan alle elättääkseen itsensä valonaroilla vastarintatehtävillä, samalla hän ajautuu yhä kauemmas erään tietyn golden boyn, unelman, luota." (Teos)

Oma arvio:

Hurja Hassu Lukija -blogin Sarjakuvahaasteen innoittamana yritän opetella lukemaan sarjakuvia. Opettelemista riittää, sillä minulla on yhä ongelmia tarinan ja juonen hahmottamisessa kuvaa ja tekstiä yhdistelevissä teoksissa. Tuntuu, että silmäni poukkoilevat kuvasta toiseen, jättävät oleelliset kuvat katsomatta ja sitten osa juonesta jää hämärän peittoon. Suurin ongelmani lienee siis se, etten malta pysähtyä katsomaan kuvia tarpeeksi tarkasti, vaan luen pelkät tekstit. Luin tämän sarjakuvakirjan kaksi kertaa, ja vasta toisella kertaa pääsin mukaan jutun ytimeen, kun maltoin huolella katsoa ihan kaikki kuvasarjat.



Scandorama on yhdistelmä yhteiskunnallista scifiä, geenimanipulointia ja dystopiaa. Päähenkilö Miskatt on joutunut keskelle kauheinta geeniteknologista kokeilua, jossa hänestä on tehty kissan ja ihmisen hybridi. Mitään ketterää kissanaista on kuitenkin turha odottaa, sillä Miskatt ei juuri ulkoisesti eroa tavan ihmisestä. Kokeilun seurauksena hän on saanut kovia päänsärkyjä ja paperittoman aseman Hensingyssä, joka on tulevaisuuden Skandinavian, Scandoraman, pimeämpi puoli.


Miskatt saa tehtävän luojaltaan Doc S:ltä hakea kaksi toisistaan erotettua siamilaista kaksosta Arktikselta, jonne he ovat karanneet geenikokeiluja tekevästä Gentekistä. Matkaseurakseen hänen on otettava yksi vanha tuttavansa, Gustaf, joka on myös geenikokeilun tuotoksia, ja jonka Misskatt tuntee aiemmilta ajoiltaan. Gustaf kärsii hyvin pahoista päänsäryistä ja pahoinvoinnista, ja Miskatt yrittää olla toisen tukena omalla sarkastisella tavallaan.


Nautin todella Grünewaldin kynänjäljestä ja selkeästä harmaan, mustan ja sinisen eri sävyistä kuvituksissa. Ne ovat omiaan kuvastamaan tarinan synkän ja ahdistavan dystopista maailmaa, jossa eräät ovat joutuneet keskelle kauheinta ihmiskoetta tahtomattaan. Gentekin johtaja, Doc S on yhtä aikaa huolehtiva ja hyytävä hahmo. Miskattin ja Gustafin suhde kehittyy vähäeleisesti romanttiseen suuntaan, mutta loppu jätetään hyvin avoimeksi niin pääparin kuin siamilaiskaksosten kohtalon suhteen.


Pidän kovasti tarinan uhkaavasta tunnelmasta. Tarinan loppu jää kutkuttavasti täyteen kysymysmerkkejä, joten olisikohan jatkoa kuitenkin suunnitteilla? Kissaihmisenä ilahdun Miskattin asunnolla vilahtelevista kissoista. Sen sijaan minua mietityttää, miten kissamaisuus näkyy Miskattissa, kun minusta hänessä ei juuri ole mitään viitettä siitä, että hän olisi kissan ja ihmisen hybridi. Sen sijaan hän vaikuttaa enemmän ihmisen ja koneen hybridiltä.

En voinut olla miettimättä, kuinka mahtavan kirjan tästä aiheesta saisi. Vaikka sarjakuvakirjan lukeminen on toki nautittavaa, etenkin kun kyseessä on näin hienot kuvitukset, jää tarina vähän hätäiseksi ja lukijan mielikuvitukselle jää kauhea paljon tilaa aukkojen täyttämiseen. Minulla on vielä kovasti totuteltavaa sarjakuviin, mutta oppia ikä kaikki.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

12. Sarjakuvaromaani

Lisäksi osallistun tällä Hurja Hassu Lukija -blogin Sarjakuvahaasteeseen.


keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Keskiyön valtiatar. Varjometsästäjät 1: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2017. (Varjometsästäjät #1.)

Englanninkielinen alkuteos ( 2016): The Dark Artifices, Book One: Lady Midnight. Kansi: Russell Gordon ja Cliff Nielsen (kuva)

"Los Angelesin varjomaailmassa varjometsästäjät taistelevat demoneita vastaan suojellakseen kaupunkia. Heille parabates on pyhä sana, taistelutoveri, paras ystävä. Parabateet merkitsevät toisilleen kaikkea – mutta he eivät voi rakastua toisiinsa.

Emma on varjometsästäjä, ja hänen parabateensa on Julian. Los Angelesia koettelee murhien sarja, ja uhrit on tapettu samalla tavoin kuin Emman vanhemmat vuosia sitten. Emma näkee mahdollisuutensa kostoon, ja Julianissa herää toivo löytää veljensä." (Otava)

Oma arvio:
Hyvin haikea olo jäi minulle, kun luin jokunen vuosi sitten loppuun Cassandra Claren kuusiosaisen Varjojen kaupungit -sarjan. Pidin kovasti sarjan maailmasta ja etenkin henkilöistä. Niinpä olin luonnollisesti hyvin tohkeissani, kun  Claren  Varjometsästäjät-trilogian avausosa Keskiyön valtiatar julkaistiin viime syksynä. Tämä sarja on spin-off Varjojen kaupungit -sarjasta, eli mukana vilisee jollain tapaa tuttuja henkilöitä.

"Hän kuuli oman sydämensä lyönnit korvissaan. Tämä oli kaiken kulminaatiopiste, hetki jota varten hän oli harjoitellut ja johon kaikki se intohimo ja raivo tähtäsivät, hetki jolloin hän keskittyi yhteen ainoaan päämäärään. Demonien tappamiseen. Se oli varjometsästäjien tärkein tehtävä."(s. 244)

Kirjan pääosassa on Varjojen kaupungit -sarjan loppuvaiheilla lapsosina esiintyneet Emma Carstairs ja Julian Blackthorn, jotka ovat nyt teini-ikäisiä varjometsästäjiä Los Angelesin instituutissa. Pahis-Sebastianin aikaansaaman Idrisin sodan tuoksinnassa Julian menetti molemmat vanhempansa ja hän on joutunut siitä lähtien toimimaan varaisänä pienemmille sisaruksilleen, sillä perheen huoltajaksi määrätty Arthur-setä oleskelee lähinnä omissa oloissaan vinttikamarissaan. Emmallakaan ei ole vanhemmat elossa, ja hän haluaa palavasti selvittää vanhempiensa surmaajan. 



Varjojen kaupungit -sarjasta niin ikään tuttu Julianin isoveli Mark Blackthorn on menetetty pahamaineiseen aaveratsastajien joukkoihin, ja Helen-isosisko taas on vangittu saarelle keijuverensä takia. Julian ei saa kuitenkaan sisaruksiaan mielestään ja pitää isosiskoonsa säännöllisesti yhteyttä, mutta veljestään hän ei kuule mitään. Paitsi että yhtäkkiä kaikki muuttuu ja Mark tupsahtaa takaisin Instituuttiin - mutta onko hän enää sama Mark?

"Tänään oli ollut hänen parabates-seremoniansa: tämän olisi pitänyt olla hänen elämänsä onnellisin päivä lukuun ottamatta ehkä hänen hääpäiväänsä. Mutta hänellä oli häkeltynyt ja omituinen olo, ja jostakin kumman syystä hänen teki mieli itkeä." (s. 472)

Emma ja Julian ovat  vannoneet keskenänsä parabates-valan, eli he ovat erottamaton varjometsästäjä-pari kuolemaansa asti. Julian kuitenkin katuu syvästi tuota päivää, jolloin hän pyysi Emmaa parabateekseen, koska hän on huomannut tuntevansa hyvin ei-kaverillisia tunteita Emmaa kohtaan. Varjometsästäjien tiukkojen lakien mukaan parabateet eivät saa koskaan rakastua romanttisesti. Emma tietää rakastavansa Juliania yli kaikkien, muttei - tietenkään - tunnista alkuun rakkautensa laatua. Hölmömpikin lukija kuitenkin aavistaa jo kirjan alussa, kuinka tunteet vielä leimahtavat jossain vaiheessa liekkeihin, sillä niin ihanan piinallisesti Clare osaa luoda orastavan rakkauden kipinöitä näiden nuorten välille.

"Rakkaus tarkoittaa sitä, että näkee jonkun. Siinä kaikki." (Julian, s.117)

Vaikka kirjan romanttinen juoni on hyvin oleellisessa osassa, myös seikkailullinen toiminta ja jännitys saa sijansa tarinasta, ja tekee tästä kirjasta hyvin mukavasti eteenpäin soljuvan. Toisin kuin Varjojen kaupungit -sarjassa, tässä kirjassa ei kuitenkaan roiskita ja mässäillä niin paljon toinen toistaan ällöttävimpien demonien lahtaamisella, vaikka toki muutamia demoneja joudutaankin taistelun tuoksinnassa silpomaan. Tarinan pääpaino on enemmän ihmissuhteissa ja Los Angelesin kummallisten murhamysteerien ratkomisessa, mikä tekee tästä kirjasta erittäin koukuttavan ja mielenkiintoisen lukuelämyksen. Valehtematta viihdyin koko tämän yli 700-sivuisen tarinan parissa joka sivun verran, eikä kyllästymistä tullut missään vaiheessa.  Juoni on huolella mietitty, henkilögalleria monipuolinen ja huolellisesti laadittu ja Emman ja Julianin tunteiden syttyminen kiihkeäksi rakkaudeksi hyvin taidokkaasti kirjoitettu.

Joskus, Emma ajatteli, tuntui kuin hän olisi leija ja Julian sen lennättäjä: hän liiteli maanpinnan yläpuolella, ja Julian piti hänet sidottuna maahan. Ilman Julesia hän katoaisi pilvien sekaan. (s. 256)

Emma on päähenkilönä aivan ihastuttavan rohkea, itsevarma ja herttainen. Vaikka hän palvoo maata Julianin alla, pitää hän oman päänsä ja lähtee seikkailuilleen ilman parabatainsa lupaa. Hän tekee kirjan lopussa hyvin rohkean ja kivuliaan päätöksen. Minusta on myös ihastuttavaa, kuinka hän ihailee Claryä ja muistelee usein ensi-ihastumistaan Jaceen. Nämä minulle niin rakkaat henkilöt ilmaantuvat tarinaan lopussa hetkeksi, ja onpas ihanaa kuulla taas heidän kuulumisiaan. Myös Julianin pikkusisarukset ovat kaikki kiehtovia, omia persoonallisuuksiaan, ja  tarinaan mukaan palaava Mark on hyvin mukava lisä henkilögalleriaan. Hän saapuu sisarustensa joukkoon kaltoinkohdeltuna, rakkaansa aaveratsastajiin jättäneenä ja riutuneena surkimuksena, mutta vahvistuu, rohkaistuu ja löytää taas varjometsästäjän itsestään.

Odotan innolla jatko-osan Lord of Shadows suomennosta. Harmikseni sitä ei näkynyt vielä ainakaan Otavan syksyn 2018 julkaisuluettelossa. Palan halusta tietää, palaako Helen vielä sisarustensa luokse, miten Julianin ja Emman rakkauden käy ja kehittyykö lievästi autististisia piirteitä omaava Tiberias eli Ty varjometsästäjäksi. Markin, Christinan ja Diegon välille saattaa olla myös odotettavissa kolmiodraamaa.

Cassandra Clare on kehittynyt kirjoittajana huimasti. Varjojen kaupungit -sarjassa paikoin esiintyneet kökköydet ovat nyt poissa ja Keskiyön valtiatar on erittäin tarkkaan hiottu, viihdyttävä, johdonmukainen ja lumoava lukupaketti.

Arvosanani täydet 5+

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Varjojen kaupungit -sarja: Cassandra Clare
Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan: 

Kirjassa on +400 sivua




lauantai 21. huhtikuuta 2018

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki. WSOY 2018.

Kansi: Laura Lyytinen
"Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu.

He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen." (WSOY)

Oma arvio:

Tässä kirjassa on aiheena hiukan erikoisempi, johon en ole juuri nuortenkirjallisuudessa aiemmin törmännyt. Koska viimeisen vuoden sisään on ilmestynyt paljon vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista, on hyvä, että myös nuorillekin on tarjolla aiheesta kirjallisuutta. Onhan tämä paljon mukavampi tapa saada tietoa valkoisten ja punaisten taistoista kuin kuivakka historiankirja. Lähteenmäki näyttää paneutuneen hyvin taustoihin, joten tämä viiden tytön tarina vaikuttaa hyvin uskottavalta. Muutamille henkilöille on jopa omat esikuvansa historiassa, joista Lähteenmäki mainitsee kirjan jälkisanoissa.

Mene, kuiskasin hänelle ja sanoin, että minäkin menisin heti, jos minulla olisi vielä koti jossain. (s. s. 70)

Sinänsä minua harmittaa, että kirjan tarina on jäänyt vain 163-sivuiseksi, sillä siihen sivumäärään ei mitenkään saa avattua viiden henkilöhahmon sisintä kovinkaan perusteellisesti. Tutuimmaksi tulevat Aada ja Bea, jotka ovat kirjan näkökulmahenkilöitä ja minäkertojia. He ovat myös hyvin läheisiä, ja nukkuvat hylätyssä huvilassa, jossa he hoitavat haavoittuneita punaisia, usein vierekkäin. Aada on hyvin herkkä js haavoittuvainen tyttö, joka joutuu nöyristelemään itsevarmalta vaikuttavan ja punaisten asialle maanisesti omistautuneen Lindan edessä. Linda nujertaa Aadaa kommentoimalla tämän pulskaa olemusta. Aada ystävystyy haavoittuneen pojan, Villen kanssa, mutta ei voi alkuun unohtaa Peetua, joka taistelee jossain punaisten joukossa. Aadaa huolettaa myös veljiensä kohtalo.

Velvollisuutemme on taistella! Linda kiljahti. Kansan kohtalo on kansan kädessä! (s. 93)

Bea uskaltaa vastustaa määrätietoista Lindaa, kun huomaa tämän olevan väärässä, mutta tämä ei riitä. Kokemattomat tytöt eivät ole lääkäreitä, ja monet potilaat menehtyvät hoidon puutteeseen. Pikku hiljaa Lindankin usko alkaa horjua, mutta hän pitää ylpeytensä viimeiseen asti. Lopussa tullaan kuitenkin huomaamaan, että Lindakin joutuu luopumaan periaatteistaan, kun sisällissodan päätyttyä punaisten joukossa taistelleita tyttöjä ei juuri pidetä arvossaan.

Ensimmäisinä he saivat vaatteet: housut ja villapaidat, huivit, panosvyöt ja takit. He pukivat ne ylleen ja laittoivat hameet nyssäköihinsä ja saivat käskyn viedä ne teatterille, he yöpyisivät siellä. Kun he olivat vieraissa, kankeissa vaatteissa, Tuntui, että ne kuuluivat jollekin toiselle ja että se mitä he tekisivät, ei ollut täysin heidän tekojaan. Uusi puku komensi heitä. (s. 73-74)



Yksi kevät on liikuttava kurkkaus nuorten tyttöjen elämään armottoman ajan vallitessa. Sellaisen ajan, jolloin kukaan ei oikein tiennyt, mitä oltiin tekemässä, vaikka mielipiteet olivat vahvoja. Osa kirjan tytöistä kokee kovan kohtalon, mutta joitakin onnistaa. Minulla oli hiukan vaikeuksia päästä tämän tarinan avulla mukaan siihen pelkoon ja ahdistukseen, mitä tuona aikana tyttöjen mielessä on ollut. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen kaikessa traagisuudessaan. Se on kerrottu sopivan keveästi mutta uskottavasti nuorten luettavaksi.

Mitä isä sanoisi, jos näkisi hänet nyt? (s. 106)

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
Samantyylistä luettavaa:

Parantola: Satu Mattila-Laine

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan