sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Viillot: Veronica Roth

Viillot: Veronica Roth. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.


Englanninkielinen alkuteos (2017): Carve the Mark. Kansikuva Jeff Huang. Kannen suunnitellut Joel Tippie.

"Cyralla on erityislahja, joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen tyranniveljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa. (Otava)"

Oma arvio:

Hiljamo Thuvhelaisten tärkein jääkukka. Kirkkaanpunainen hiljamo on laimentamattomana myrkyllinen. Laimennettuna käytetään kipulääkkeennä ja päihteenä.


Pyörre Luonnonilmiö, joissain tapauksissa myös uskonnollinen symboli. Näkymätön voima, joka antaa ihmisille kykyjä ja joka voidaan kanavoida alusten, laitteiden, aseiden ym. virranlähteeksi.(s. 425-427)


Olen hehkuttanut Veronica Rothin Outolintu-sarjaa lähes niin kauan, kuin blogini on ollut pystyssä, joten halusin oikein kovasti saada jälleen luettavakseni yhtä ahmittavan teoksen. Tiesin jo ennalta, että dystopia tämä Rothin uutuus ei olisi, mutta kovasti kyllä hämmennyin alettua lukemaan Viillot- romaania. Tähän kirjaan ei todellakaan ole helppoa päästä sisälle, ja ensimmäiset sata sivua meni ihmetellessä ja hämmästellessä, kunnes aloin hieman päästä vihille, mistä kirjan juonessa ja tarinassa on kysymys.


Shotetlaiset olivat käyneet vaelluksella kerran kaudessa niin kauan kuin kansamme oli ollut olemassa. Otega oli selittänyt kerran, että vaellus oli ikivanha perinne, kun taas kierrättäminen oli tullut mukaan myöhemmin. Samassa rituaalissa yhdistyi siis vanha ja uusi, menneisyys ja tulevaisuus. Mutta olin kuullut isän sanovan katkeralla äänellä, että me "elimme toisten planeettojen jätteillä." Isä se osasi aina tehdä asioista raadollisia. (s.39)


Akos ja hänen veljensä Eijeh asuvat jääkukkien ja höyhenheinien valtaamalla Thuvhen planeetalla. Heidän äitinsä on Oraakkeli, joka osaa ennustaa tulevaisuuden, mutta häneltä jää kuitenkin varoittamatta perhettään kohtaavasta uhasta: Akos ja Eijeh siepataan, koska he kuuluvat harvinaiseen kohtalonkantajien sukuun. Tässä välikohtauksessa myös perheen isä saa surmansa. Akos ja Eijeh kuljetetaan vangeiksi vauraalle Shotet-planeetalle, jota hallitseen häikäilemätön nuori mies Ryzek.

 "---Hänen miehensä sanoivat minua "Ryzekin ruoskaksi", veljeni kidutusvälineeksi, ja totta tosiaan, hän katsoi minua samalla tavalla kuin olisi katsonut jotain hyvin vaikuttavaa asetta. Olin hänelle vain sapeli." (s.79)

Ryzekin sisar Cyra on tarinan toinen päähenkilö, hallitsijaperheen tyttö, jonka kyky - ja samalla vitsaus - on kipu. Koska hän voi siirtää kipunsa muille, Ryzec käyttää häntä hyväkseen kiduttaessaan kutakin Shotetlaista. Cyra inhoaa itseään ja veljeäään tämän takia, muttei uskalla kieltäytyä, kaikkein vähiten sen takia, että Ryzekillä on siskostaan tietoa, jolla hän voi kiristää tätä. Kaiken muuttaa kuitenkin vanki Akos, jonka kyky on kumota muiden kyvyt - ja näin ollen myös poistaa Cyran kyky kosketuksen kautta. Ryzek säälii siskoaan sen verran, että antaa Akosin hänen henkilökohtaiseksi apurikseen ja kivunlievittäjäkseen. Akos ja Cyra alkavat kuitenkin ystävystyä muutenkin, ja valmistavat pian yhdessä uni- ja kipulääkkeitä hiljamosta. Cyra opettaa myös Akosia taistelemaan.

Juonikuviosta riittäisi selitettävää toki paljon enemmän, mutta se ei ole tarkoitukseni. Kuten alussa mainitsin, juonen mukana pysyminen vaatii lukijalta paljon keskittymistä, ja välillä minua turhautti, kun tuntui, että kaikkea oli jo liikaa. Toisaalta nautin lukea hyvin paljon Shotetlaisten planeettavaelluksesta sekä Akosin ja Cyran välien lämpenemisestä. Pidän siitä, miten Cyra ja Akos muuttavat toisiaan: Cyra löytää itsestään herkkyyden ja oppii vastustamaan veljeänsä (ja täten arvostamaan itseään) sekä Akos rohkaistuu menettämättä silti vahvaa omaatuntoaan ja herkkyyttään.

"Pyörre on aina vahvimman värinen ja kirkkain meidän planeettamme kohdalla", sanoin Akosille hiljaa. "Shotetlaisen legendan mukaan se kietoutuu ympärillemme kolmesti - juuri siksi esi-isämme päättivät asettua tälle planeetalle. Mutta pyörteen voimakkuus vaihtelee muiden planeettojen kohdalla, se valaisee yhden toisensa jälkeen ilman mitään havaittavaa logiikkaa. Kerran kaudessa me antaudumme sen vietäväksi, laskeudumme ja pengomme." (s. 105)

Kirjassa mainitaan useasti pyörre ja pyörrelahja, mutta minulle niiden merkitys jäin hieman pimentoon. Niihin liittyi jotain uskonnollista, mutta kaikki siihen liittyvä ei täysin välittynyt.  Kirjan nimi viittaa Shotetlaisten tapaan viiltää käsivarteensa musteella kyllästetty viilto jokaisesta tappamastaan ihmisestä. Viillot onkin minusta monin verroin raadollisempi kuin Outolintu-trilogian kirjat.

Viillot ei ikävä kyllä ollut minulle silti täydellisen ahmittava kirja, mutta siinä on toki nautittavat hetkensä.  Tieteisfantasia on minulle uusi genretuttavuus, jota minun pitää vielä sulatella. Hienoa kuitenkin, että Roth on kehitellyt Outolintu-trilogian jälkeen täysin toisentyyppisen maailman. Elämä ja juonittelu kuvitteellisilla planeetoilla ja avaruudessa ovat kiehtovaa luettavaa. Kirja päättyy hämmentävästi Ryzekin paljastukseen ja jäin miettimään, kaavaileeko Roth tähän mahdollisesti jatkoa?

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Viillot muissa blogeissa:

Hallittu hysteria 

Samantyylistä luettavaa: 

Rising Moon -sarja: Sarianna Suorsa 

Tähtiviima: Shimo Suntila

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

___________________________

Lisään tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

49. Vuoden 2017 uutuuskirja





tiistai 14. helmikuuta 2017

maanantai 13. helmikuuta 2017

Synttäriarvonnan voittaja

 
Olen nyt arponut Custom Random Number Generator -sivustolla Dysphoria-blogin synttäriarvonnan voittajan, ja hän on:


17. 

"Elise H. sanoi...  Onnea 3-vuotiaalle blogille!
Kahdella arvalla mukana, jaoin Facebookissa arvontapäivityksesi :)"




Arvonnassa oli yhteensä 21 osallistujaa ja yhteensä 22 arpalipuketta.

Onnea Elise H., laitan sinulle sähköpostia ja postitan kirjan pian!


lauantai 11. helmikuuta 2017

Normaali-trilogia: Holly Bourne

Oonko ihan normaali?: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2015): Am I Normal Yet? Alkuperäiskansi: Usborne publishing

"16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään?  (Gummerus)"

Oma arvio:


On mahtavaa, että nykyään on julkaistu paljon nuortenkirjallisuutta, joissa sivutaan erilaisia mielenterveyden ongelmia sekä muitakin identiteettiin ja oman itsensä hyväksymiseen liittyviä pohdintoja. Tämä on nykyään yhä tärkeämpi aihe, sillä sosiaalisen median aikakaudella nuorten itsetunto on yhä enemmän koetuksella. Some-maailman antama valheellinen illuusio täydellisestä elämästä ja vartalosta vaikuttanee väkisinkin nuorten ajattelumaailmaan. Kuvia voi muokata mielin määrin, postauksia voi siloitella ja tilapäivityksissä hehkuttaa vain hyviä asioita. Tämä saa nuoren miettimään, onko hän ongelmineen ihan normaali, kun muiden elämä vaikuttaa niin siloitetulta.

Viime aikoina lukemissani kirjoissa esimerkiksi Zoe Suggin Girl Online -sarjan päähenkilö Penny kärsii paniikkikohtauksista ja Rainbow Rowellin Fangirl-kirjan Cather sosiaalisten tilanteiden pelosta. Vartaloon liittyviä itsetunto-ongelmia käsitellään esimerkiksi Julie Murphyn Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan -kirjassa ja koulukiusaamista ja itsetunto-ongelmia Rainbow Rowellin Eleanor & Park -teoksessa.  Satu Mattila-Laineen Parantolassa päähenkilö sairastaa epilepsiaa, R.J Palacion teoksessa Ihme päähenkilön kasvot ovat synnynnäisesti epämuodostuneet ja sukupuoli-identiteettikysymyksiä käsitellään Siri Kolun kirjassa Kesän jälkeen kaikki on toisin. Fiktion kautta moniin kipeisiin asioihin uskoisin nuoren saavat enemmän kosketuspintaa kuin valistavan tietokirjan avulla.

Holly Bournen Normaali-trilogian avausosa Oonko ihan normaali? esittelee kuusitoistavuotiaan Evien, joka on sairastunut yleiseen ahdistuneisuushäiriöön ja OCD:hen eli pakko-oireiseen häiriöön. Kirjan alussa hän on pikku hiljaa toipumassa oireistaan ja on yhdessä psykologinsa kanssa päättänyt alkaa vähentää hiljalleen hänen lääkitystään. Tarinan edetessä Evie kertoo takaumien kautta erilaisista sairauteensa liittyvistä tapahtumista. Evien suurin huoli on se, paraneeko hän koskaan sairaudestaan, mitä jos pakkomielteiset oireet tulevat takaisin ja hän joutuu taas nostamaan lääkitystään. Kaikkein polttavin pyrkimys hänellä on olla NORMAALI. Kirja herättelee lukijan pohtimaan sitä, mikä ylipäänsä on normaalia, ja sitä Eviekin joutuu kantapäänsä kautta pohtimaan.

Toinen vaikuttava teema kirjassa on feminismi, joka on lähellä kirjailijan sydäntä. Se paistaa kyllä hyvin vahvasti läpi. Evie ja hänen ystävänsä Amber ja Lottie pohtivat tyttöyteen liittyviä asioita, puhuvat seksismistä ja tulevat perustaneeksi oman Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he kullakin kokoontumiskerralla käsittelevät jotain erillistä feminististä teemaa. He  puhuvat Bechdelin testistä, joka tarkoittaa feminististä lakmustestiä fiktiivisille kirjoille ja leffoille: jotta testin läpäisee, kirjassa tai leffassa on oltava vähintään kaksi naista, jotka vähintään kerran keskustelevat muusta kuin miehistä. Tytöt arvostelevat Evien entistä bestistä Janea, joka on muuttunut poikaystäväänsä mukailevaksi lampaaksi. Toisaalta he huomaavat, että heidän omatkin keskusteluaiheensa ajautuvat aina poikiin, minkä takia he haluavat perustaa kerhon. Pidän feminismiä tärkeänä asiana, mutta huomasin, ettei kovin pitkät käsittelyt aiheesta kiinnostaneet minua, koska niistä alkoi liikaa paistaa läpi kirjailijan omat intressit.

"Maanisen Keijukaismainen Unelmatyttö on kaunis mutta ei oikeastaan itse tiedä sitä. Se on hassu ja se saa miehen tuntemaan itsensä eläväksi, mutta tietää myös, milloin pitää olla turpa kiinni ja antaa miehen vain katsoa futista. Se juo viskiä ja olutta eikä kysele mitään parisuhteesta, koska se on niin kiireinen kahjojen vapaa-ajan harrastustensa kanssa, tai bänditreenien. Se tykkää satunnaisesta seksistä, mutta ainoastaan sen yhden miehen kanssa, ei kenenkään muun." (s.175)

Vaikka kirjassa on kaksi hyvin vaikuttavaa teemaa, se pysyy silti keveänä nuoren tytön kasvutarinana. Evie miettii tavallisia asioita, jotka liittyvät kouluun, ystävyyteen, poikiin, perheeseen. Hän tuntuu ihastuvan vääriin tyyppeihin ja huomaa, että OCD alkaa taas hallita liikaa hänen elämäänsä. Hän ei kuitenkaan halua puhua siitä kenellekään, ei edes psykologilleen Sarahille, saati jokaista risausta kyttäävälle äidilleen tai rennosti suhtautuvalle isälleen. Evien pikkusisko Rose on ihana, joka osaa olla isosiskonsa tukena, mutta on hyvin hämillään ja peloissaan hänen oireistaan. Evie kantaa huolta siitä, että äiti pelkää hänen tartuttavan ongelmansa pikkusiskolleenkin. Rosella on kuitenkin omat ongelmansa, jotka hän salaa perheeltään, ja ne ilmenevät vasta lopussa, kun Rose joutuu käymään terapiassa jouduttuaan todistamaan siskonsa romahdusta.

Evien äidin ja isän tuska on käsinkosketeltavaa, vaikka sitä ei tarinassa nosteta  kovin vahvasti esiin. Se on kuitenkin aistittavissa. Evien sairaiden oireet on kuvailtu kirjoissa "PAHOINA AJATUKSINA", ja mielestäni tämä on toimiva tapa tuoda esiin pakko-oireita. Niistä saa kuvan siitä, miten hallitsevia ajatukset ovat, miten ne vaikuttavat sairastuneen jokapäiväiseen elämään ja miten kovaa helpotusta tuo hetkellisesti se, kun toimii ajatustensa mukaan. Evien käsienpesut ja lyhtypylväiden koskettamiset tuovat hänelle hetkellisen turvallisuudentunteen, mutta hidastavat hänen toimiaan ja tekevät hänen arjestaan haastavan. Bakteerikammo vaikuttaa hänen moniin valintoihin: hän ei voi syödä leffassa popcornia samasta kupista, hän kavahtaa ystäviensä halauksia ja hänen on päästävä heti suihkuttamaan huoneeseensa desinfioivaa suihketta, jos joku käy siellä.

PAHA AJATUS
Minun  täytyy istua elokuvateatterin penkillä, jolla on jo istunut aiemmin satoja tuhansia likaisia ihmisiä.

PAHA AJATUS
Hän haluaa ostaa minulle popcornia. Miten voin selittää, etten voi syödä popcornia?

PAHA AJATUS
Entä jos hän tajuaa hetkessä, että olen sairaan kummallinen friikki ja lähtee pois ja jättää minut yksi hautumaan pöpöjen keskelle? (s.116-117)

Eviellä ei ole oikein hyvä tuuri poikien kanssa, sillä mukavalta vaikuttavista pojista paljastuu aina jotain häiritsevää: elokuvatutkimuksen kurssin Oli ei ole (hänkään) henkisesti terve ja tuo vanhempansa mukaan ensitreffeille, Ethan tulee treffeille kännissä ja menee bileissä toisen tytön sänkyyn ja Guy haluaa loppujen lopuksi vain Evien sänkyynsä, eikä mitään muuta. Tulen  jo hiukan pettyneeksi, sillä kaikki nämä pojat antavat sellaisen ensivaikutelman, että he olisivat olleet aidon kiinnostuneita Eviestä omana itsenään (Olin tapauksessa tosin kyse ei ole sellaisesta, vaan Evie ei vain halua seurustella sellaisen kanssa, jolla on ongelmia.) Evie tajuaa kuitenkin, että menee normaaliuden tavoittelussaan liian pitkälle, sillä hän meinaa tehdä asioita, joihin ei ole ollenkaan valmis - vain miellyttääkseen poikaa, koska olettaa sen olevan kuitenkin normaalia.

Guyn suuteleminen oli kuin sadan mukiinmenevän suudelman jokaisesta hyvästä kohdasta olisi tehtyy yksi uskomaton suudelma.
Guyn suuteleminen sai minut tuntemaan, etten ollut enää Evie. Se tarkoitti kaiken sen loppua ja normaalin alkua. (s. 293)

Aloin miettiä, sorrutaanko kirjassa tarkoituksella vai vahingossa juuri niihin kliseisiin, joista tytöt Vanhojenpiika-kerhossaan motkottavat, eli siihen, miten tyttöjen ja poikien oletetaan käyttäytyvän: pojat haluavat vain päästä mahdollisimman pian tytön pöksyihin ja  tytöt haluavat tutustua ensin syvemmin toiseen henkisellä tasolla? Voiko asetelma olla toisin päin? Entä jos kyseessä olisi tyttö, joka haluaisikin harrastaa seksiä ihastumansa pojan kanssa mahdollisimman pian, ja poika taas haluaisi ensin tutustua rauhassa, jutella ja pidellä kädestä. Stephenie Meyerin Twilight-kirjoissa asetelma on sen suuntainen: Bella haluaisi sekstailla Edwardin kanssa, kun taas tämä kieltäytyy. Hänellä on tosin siihen hyvä syy, sillä hän pelkää menettävänsä kontrollin ja vahingoittavansa Bellaa. Okei, ja myönnän, että tämä ärsytti minua suuresti.

Minä todella rakastuin tähän kirjaan! Kuten aiemmin mainitsin, rankoista aiheista huolimatta tämä on mukavalukuinen, hauska ja elämää kupliva kirja. Onnekseni Gummerus julkaisee melko pian, jo kesällä 2017, trilogian toisen osan Mikä kaikki voi mennä pieleen?, jossa kerrotaan pitkän tytön  ja rasittavan pikkuveljen syndroomasta kärsivän Amberin tarina. Kolmas osa Mitä tytön täytyy tehdä? ilmestyy kevätpuolella 2018 ja kertoo vuorostaan fiksun, kauniin ja hyvin feministisesti ajattelevan Lottien tarinan. 

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Oonko ihan normaali? muissa blogeissa:

en löytänyt vielä muita blogikirjoituksia

Samantyylistä luettavaa:






______________________

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan:

 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit ( 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö)

Lisään tämän myös ensi viikolla päättyvään BFF-lukuhaasteeseen, koska kirjassa käsitellään ystävyyttä.


torstai 9. helmikuuta 2017

Pimeää ainetta: Blake Crouch

Pimeää ainetta: Blake Crouch. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2016): Dark Matter

"Fantastisen kauhistuttava jännitysromaani epäonnistuneesta kvanttifyysikosta, joka elää rinnakkaistodellisuudessa unelmiensa elämää – kohtalokkain seurauksin. 

"Oletko tyytyväinen elämääsi?" ovat viimeiset sanat, jotka kvanttifyysikko Jason Dessen kuulee, ennen kuin naamioitunut sieppaaja kolkkaa hänet. Kun Jason tulee tajuihinsa, maailma tuntuu nyrjähtäneen sijoiltaan. Enää hän ei ole nukkavieru fysiikan professori vaan juhlittu nero, joka onnistui siinä missä luuseri-Jason epäonnistui. Paitsi että pian unelma osoittautuu painajaiseksi. Seuraa kiihkeä pakomatka rinnakkaistodellisuuden syövereihin, sinne missä odottaa Jason Dessenin pahin vihollinen. "

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Blake Crouchin Wayward Pines -trilogian ja nautinnolla luin tuolloin hänen dynaamista ja mutkatonta, mutta piinaavan jännittävää tekstityyliään. Samalla tyylillä hän jatkaa Pimeää ainetta scifitrillerissään, jossa rinnakkaistodellisuuksissa vieraileminen ja dystopian ainekset tekevät tästä kirjasta hyvin ahmittavan. Kuten minulle kävi Wayward Pinesien kanssa, en malttanut tätäkään teosta laskea käsistäni millään.

"Luonnontieteilijän elämässä ikävuodet 25:n ja 30:n välillä ovat ratkaisevan tärkeät. Jos et julkaise mitään isoa ennen kuin täytät 30, sinut lempataan."(s. 41)

Jason Dessen elää unelmiensa elämää vaimonsa ja poikansa kanssa, vaikka välillä hänen mielessään käväisee ajatus, mitä jos hän olisikin päässyt etenemään urallaan pidemmälle kuin yliopiston proffaksi. Hänen kollegansa Ryan Holder saa arvostetun Pavia-palkinnon, mikä hieman kirpaisee Jasonia, mutta hän kuitenkin nielee ylpeytensä ja käy  juhlistamassa palkintoa drinkeillä Ryanin kanssa. Kotimatkalla häntä alkaa varjostaa outo naamioitu tyyppi, joka kaappaa Jasonin, vie tämän halliin ja pistää tähän seerumia, jonka jälkeen Jasonin elämä ei ole enää ennallaan.

Tämä lienee epätodellisin hetki, jonka olen kokenut sen jälkeen, kun palasin tajuihini laboratoriossa - tämä kun istun vierashuoneessa asunnossa, jonka omistaja on minun vaimoni vaikka ei olekaan, ja puhun pojasta, jota meillä ei ilmeisesti ole koskaan ollut, ja elämästä, joka ei ollut meidän elämämme. (s.120)

Jason herää toiseen ulottuvuuteen, jossa hän on ihmeellisen aikasiirtokuution keksinyt, Pavia-palkinnon saanut kvanttifyysikko. Tässä maailmassa hänellä ei ole poikaa, Ryan Holder ei ole lähellekään niin menestynyt ja hänen vaimonsa Daniela ei ole hänen vaimonsa, vaan käy treffeillä Holderin kanssa. Jason saa vakuutettua toisen ulottuvuuden Danielalle, ettei kaikki ole niin kuin pitää, mutta joutuu pian luopumaan vaimostaan uudelleen. Jason ja hänen psykologinsa Amanda pakenevat ampullivarasto mukanaan kuutioon ja lähtevät etsimään Jasonin oikeaa elämää, oikeaa ulottuvuutta. Se ei olekaan niin helppoa kuin kuvittelisi, ja eri ulottuvuuksien erilaiset olosuhteet alkavat vaikuttaa Jasonin mielenterveyttä.

Ensimmäisiä sekuntejani tässä uudessa uljaassa, päinperseisessä maailmassa. (s.153)

Juonessa tapahtuu tuon tuostakin mullistavia käänteitä, jotka loppua kohdin muuttuvat melko hyytäviksi  ja kääntävät scifitarinan jännityspainotteiseksi. Kvanttifysiikan asioihin ei kirjassa onneksi kovin suuresti paneuduta, vaan pääpaino on aikaulottuvuuksissa ja Jasonin päänsisäisessä tuskailussa. Lopussa on hyvin pahaenteinen tunnelma ja lukija tajuaa, ettei Jason tule koskaan olemaan turvassa.

 Onko hän parempi isä Charlielle?
Parempi puoliso Danielalle?
Parempi sängyssä?
Hän teki tämän minulle. 
Ei.
Asia on paljon mutkikkaampi.
Minä tein tämän itselleni.(s. 172)


Tarina saa minut miettimään, mitä jos olisi todella lukuisia rinnakkaismaailmoja, jotka risteytyisivät toisistaan aina tärkeiden päätösten kohdalla, ja lopulta seikkailisin jokaisessa ulottuvuudessa sen mukaisessa elämässä, miten olisin elämääni valinnoilla ohjannut. Vielä kun mukaan otettaisiin sattumien ja muiden ihmisten valintojen kautta syntyneet rinnakkaismaailmat, niin minusta olisi moneksi.

Tästä kirjasta on tekeillä elokuva, joka toivottavasti valmistuu pian!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Pimeää ainetta muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi


Lisäsin tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

23. Käännöskirja




keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kirjavat kissat -lukuhaasteen koonti



Tänään päättyi Kirjavat kissat -lukuhaaste, jonka käynnisti Katvealue-blogin Anu viime vuoden elokuussa kansainvälisen kissojen päivän kunniaksi. Haasteeseen on saanut lukea kaikenlaista kissakirjallisuutta, pääasiana, että kirjassa on tärkeässä roolissa kissa.


Sain luettua haasteeseen seuraavat kissamaiset kirjat:

 Kissan kuolema: Taru Väyrynen.


  







 




Liisan seikkailut peilimaailmassa: Lewis Carroll. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. 






Harmi, että kissakirjallisuuteni jäi näin vähäiseksi, mutta jotakin kuitenkin....


__________________________________________

Haasteen tärkein osa on määritelty emäntäblogissa näin:



"1. Lahjoita jokaista lukemaasi kirjaa kohti yksi euro valitsemallesi eläinsuojeluyhdistykselle tai kissatalolle. Pienikin summa on tärkeä!

tai

2. Osta yhdistysten kannatustuotteita, mm. seinäkalentereita, joulukortteja, t-paitoja tai kauppakasseja.

tai

3. Lahjoita paikalliseen kissataloon kissanhiekkaa, kissanruokaa, vanha raapimispuu tai muuta tarpeellista tavaraa.

Hyviä lahjoituskohteita ovat muun muassa:

Kissojen suojelu - KISU ry.
Kissojen katastrofiyhdistys KKY ry
Kainuun Kissanystävät ry
Pelastetaan Koirat ry
Rekku Rescue ry

Kissatalot:

Vaasan kissatalo
Loviisan kissatalo


Eläinsuojeluyhdistykset:

Eläinsuojeluyhdistys Dewi
Seinäjoen seudun eläinsuojeluyhdistys"

(Minä aion vastata haasteen  kohtaan 2, eli ostan jotain yhdistysten kannatustuotteita.)

Kiitoksia kivasta haasteesta Katvealue-blogin Anulle!

maanantai 6. helmikuuta 2017

Synttäriarvonta!




Tänään Dysphoria-blogin perustamisesta tulee kuluneeksi kolme vuotta. Jotkut asiat ovat pysyneet blogissani ennallaan, mutta myös muutoksia on tullut. Kirja-arvioni ovat hieman pidempiä ja niihin on tullut oman pohdintani lisäksi siteerauksia kirjasta. Olen pikku hiljaa uskaltanut ottaa blogiini joitakuita muitakin kirjoja esittelyyn kuin niitä, joihin alun perin lukemistoni rajasin. Blogini pääpaino on kuitenkin pysynyt nuorten scifi- ja fantasiakirjallisuudessa, mutta viime vuonna otin paljon luettavakseni myös genreen kuulumattomia nuortenkirjoja. Aikuisten kirjallisuudessa olen pysyttäytynyt aika lailla scifi- ja kauhukirjallisuuden kentässä, mutta olenpa uskaltautunut arvioimaan yhden elämäkerran ja runojakin viime aikoina. Lastenkirjoja olen esitellyt myös tasaiseen tahtiin, kuten ennenkin.


Haluan juhlistaa blogini syntymäpäivää arpomalla juuri ilmestyneen kirjan Langennut: Lauren Kate. Kauan olen tätä suomennosta odotellut, sillä sen  julkaisu on viivästynyt ja viivästynyt. Kiitos WSOY-kustantajalle ylimääräisestä kappaleesta!


Kirjan kuvaus (#kirja):

"Mitä jos elämäsi rakkaus olisi hän, jota et voi saada?

Langennut on trillerimäinen yliluonnollinen romanssi, jossa kirotut rakastavaiset uhmaavat kohtaloaan. Kirjasta tehty elokuva tulee elokuvateattereihin keväällä 2017, ja sen ohjaa palkittu Scott Hicks (Loisto; Lumi peittää seetripuut).

Luce Pricen epäillään sytyttäneen tulipalon, jossa hänen poikaystävänsä kuoli, ja rangaistukseksi hän joutuu tiukan vartioinnin sisäoppilaitokseen, missä kaikki muut oppilaat vaikuttavat sosiopaateilta. Uudessa koulussa Luce kohtaa Danielin, arvoituksellisen, etäällä pysyttelevän pojan, joka vetää tyttöä puoleensa kuin magneetti.

Luce haluaa selvittää Danielin mysteerin hinnalla millä hyvänsä. Totuuden tavoittelu vie hänet osalliseksi sielua ravistelevaan draamaan, eikä mikään ole enää sitä miltä näyttää..."

Haluaisitko sinä tämän kirjan omaksesi?

Arvonnan säännöt:

1. Jokainen saa osallistua yhdellä arvalla jättämällä kommentin tähän postaukseen. Sähköpostisoite olisi hyvä olla kommentissa.

2. Kaksi arpaa saa, jos mainostaa arvontaani blogissaan, Twitterissä, Instagramissa, Facebookissa tai muussa Somessa. Voit käyttää halutessasi alla olevaa kuvaa. Muista ilmoittaa viestissäsi, että olet mainostanut arvontaani ja olet oikeutettu kahteen arpaan.

3. Arvontaan voi osallistua sunnuntaihin 12.2.2017 klo 21.00 asti. Arvonnan tuloksen ilmoitan alkuviikosta blogissani. 

 

Onnea arvontaan!

 

torstai 2. helmikuuta 2017

Ihme: R.J. Palacio

Ihme: R. J. Palacio. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2012): Wonder

"Hauska ja rohkaiseva romaani ennakkoluulojen kohtaamisesta.

"En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelitte te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta."

August Pullmanin kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Kotikoulua tähän mennessä käynyt Auggie on nyt aloittamassa viidennen luokan oikeassa koulussa. Se kiehtoo ja pelottaa. Hän on ihan tavallinen nuori epätavallisten kasvojensa takana, mutta saako Auggie uudet koulukaverinsa uskomaan sen?

R. J. Palacio on kirjoittanut modernin klassikon - Ihme on hauska, rohkaiseva ja koskettava romaani, jota on vaikea päästää käsistään. Sen haluaa jakaa muiden kanssa ja sen tarina tarttuu syvälle lukijan mieleen. Monen kertojan äänellä etenevässä tarinassa on useita haavoittuneita henkilöitä, joiden taakka ei ole niin näkyvä kuin Auggien, mutta yhtä vaikea käsitellä. Heidän rinnallaan Auggiesta tulee helposti samaistuttava henkilö.(#kirja.)"

Oma arvio:

Kuten kirjan kannessa kehotettiin, tein itselleni palveluksen ja luin tämän kirjan (ja tein elämästäni paremman.) Ihme on lämminhenkinen, mukavalukuinen, suloinen, koskettava - todellakin ajatuksia herättävä ja ihmeellinen, kuten kirjan nimikin kertoo. Miten ihmeellisellä tavalla yhdysvaltalaiskirjailija Palacio on osannut asettua niin täydellisesti lapsen pään sisään, että osaa välittää hänen ajatuksensa todella aidosti tämän kirjan sivuille.

Äiti muuten on kaunis. Ja isä on komea. Via on nätti. Ihan siltä varalta, että olette ajatelleet asiaa. (s. 15.)

Kirjan kertojana on suurimmalti osin epämuodostuneena syntynyt ja monia korjausleikkauksia läpikäynyt Auggie, joka ajattelee juuri niin kuin lapsen kuuluukin ajatella. Välillä hän oikoo mutkat suoriksi, välillä jää pohtimaan asioita perusteellisemmin, mutta lapsen tavalla. Kertojasta ei siis paista aikuisen kirjailijan ääni läpi,   mikä on erittäin tärkeää kirjan uskottavuuden kannalla. Myös Auggien isosisko Vian näkökulma tulee esiin muutamassa omassa luvussaan. Lisäksi Auggien uusien ystävien Jackin ja Summerin, Vian ystävän Mirandan sekä Auggieta kiusaavan Justinin omat lukunsa tuovat esiin heidän näkökulmansa.

Niinpä minä menin istumaan hänen viereensä. Ei mikään iso juttu. Kunpa ihmiset lakkaisivat vääntämästä siitä jotakin paljon suurempaa.
Hän on pelkkä lapsi. Kummallisimman näköinen lapsi, mitä olen ikinä nähnyt, kyllä vain. Mutta pelkkä lapsi. (s. 136.)

Välillä tunnen syvää myötätuntua ja surua Viaa kohtaan, joka on Auggien syntymästä saakka jäänyt hiukkasen vaille vanhempiensa huomiota. Toisinaan minua ihan suututtaa, kun Via taas jälleen sivuutetaan. Siksi hänenkin näkökulmansa tarinassa on tärkeä.

Kirjan päähenkilö Auggie on opiskellut viidesluokkalaiseksi asti äitinsä kotikouluopetuksessa ja nyt hän siirtyy Beecher Prepin yläkouluun, osin äitinsä ja isänsä houkuttelemana. Auggien vanhemmilla ja siskolla on kova myös edessä kasvun paikka, kun Auggie siirtyy kodin turvasta muiden lasten joukkoon, jotka eivät ole - kuten arvataa saattaa - aina kovin kilttejä hänelle. Tarina opettaa kuitenkin, että vaikka typeryksiä ja ilkimyksiä riittää aina, muutama ystävällinen ihminen pitää pienen koululaisen itsetunnon (kutakuinkin) kasassa. Auggie huomaa koulutovereidensa pienimmätkin ilmeet, yökkäilyt, karttamiset, mutta hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin elää asian kanssa. Kun Justinin ja hänen kaveriensa kiusaaminen paisuu valtaviin mittoihin, Auggie huomaa, että hänellä on kuin onkin myös ystäviä. Hän saa tuta, että ystävätkin tekevät virheitä. Jack saa Auggielta anteeksi typerät tölväisynsä, jotka Auggie vahingossa saa kuulla.

Käytävillä, jotka olivat aina tupaten täynnä, naamani yllätti aina jonkun pahaa-aavistamattoman, joka ei ollut kuullut minusta. Tyyppi päästi silloin äänen, jonka ihminen päästää, kun hän pidättelee hengitystä ennen sukeltamista, pienen "ah!"-äänen. Ekojen viikkojen aikana näin kävi varmaan neljä viisi kertaa päivässä: portaissa, lokeroiden edessä, kirjastossa. Viisisataa oppilasta samassa koulussa: jokainen heistä näkisi vääjäämättä naamani jossakin vaiheessa. (s. 73.)

Kirjassa Auggie joutuu myös luopumaan rakkaasta koirastaan. En voi olla kyynelehtimättä, kun perheen koira Daisy sairastuu ja viedään lopetettavaksi. Koko perhe suree tuota ihanaa koiravanhusta ja tämä tilanne on kuvattu hellyyttävän aidonoloisesti.

Ihme on kustantajan mukaan sopiva kirja nuorille (suositusikä 12+), mutta mielestäni myös 10-12-vuotiaille tämä voisi sopia, jos yli 300 sivua ei säikäytä. Kappaleet ovat mukavan lyhyitä, joten se helpottaa pitkähkön kirjan lukemista varmasti. Auggie kavereineen ovat iältään noin 10-11-vuotiaita viidesluokkalaisia eli he ovat aloittaneet middle school -asteen (vrt. Suomen yläkoulu), jossa on oppilaat viidennestä kahdeksanteen luokkaan. Tarina opettaa nuorta ajattelemaan ulkonäön ja sisäisen kauneuden merkitystä, erilaisuuden sietämistä, ystävyyttä, perheen merkitystä, muutosta ja itsetuntoaan. Vaikka aihe on rankka, se käsitellään lapsekkaan kepeällä tavalla, mikä tekee lukukokemuksesta keveän ja jättää elämänmakuisen jälkimaun. Suosittelen tätä kirjaa tietenkin myös aikuisille!

Minusta Halloween on maailman paras juhla. Se päihittää jopa joulun. Saan pukeutua naamiaisasuun. Saan käyttää naamaria. Saan kulkea ympäriinsä ihan samanlaisena kuin muutkin naamioituneet lapset enkä minä ole kenenkään mielestä oudon näköinen. (s. 85.)

R. J. Palacio on tehnyt tähän kirjaan kytkeytyviä Ihme-tarinoita (Wonder-stories), kuten The Julian Chapter (2014),  Auggie & Me: Three Wonder Stories (2015), Pluto: A Wonder Story (2015). Syksyllä 2017 julkaistaan myös elokuva.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Ihme muissa blogeissa:

Kulttuuriblogi Kirjanvuoksi

Samantyylistä luettavaa:

Dumplin: Julie Murphy 

____________________________________

Lisäsin tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

6. Kirjassa on monta kertojaa

Kirjassa on myös hyvin tärkeänä teemana ystävyys, joten lisään tämän BFF-lukuhaasteeseen myös.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Päivitys Hopea-sarjaan

Luin Victoria Aveyardin Hopea-sarjan toisen osan Lasinen miekka. Lue tästä linkistä, mitä mieltä olen.


Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 4. Apinoiden planeetta: Pierre Boulle

Apinoiden planeetta: Pierre Boulle. Suomentanut Outi Nyytäjä. Like 2001 (Otava 1964)

Ranskankielinen alkuteos (1963): La planète des singes


"Tähtien teillä lomailevat Jinn ja Phyllis löytävät pullopostia avaruudessta. Viestissään Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkasta vasta löydetylle asutulle planeetalle.

Pian paljastuu, että planeettaa hallitsevat älykkäät ja väkivaltaiset apinat. Evoluutio on kehittynyt eri suuntaan kuin maassa. Pääsevätkö Odysseus ja hänen toverinsa pakoon apinoita, saati sitten palaamaan kotiplaneetalleen? Miten käy Odysseuksen rakkaan Novan?"

Oma arvio:

Jo neljättä kertaa olen mukana kirjabloggaajien klassikkohaasteessa, jossa tavoitteena on paikata omia kirjallisia aukkojaan. Toisin sanoen, jokainen valitsee luettavakseen jonkin klassikon, jonka lukemattomuus hävettää ja nolottaa myöntää. Klassikon määritelmä on meillä melko väljä. Tällä kertaa klassikkohaastetta luotsaa Niina T Yöpöydän kirjat -blogista.

Tässä aiemmat klassikkoni:

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 3 ( 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä): Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Apinoiden planeetta -tarina tunnetaan ehkä yleisimmin lukuisien sen pohjalta tehtyjen elokuvien kautta, joita minäkin olen yrittänyt joskus katsoa, mutten ole pystynyt. Jotenkin ne ovat vain olleet niin luotaantyöntäviä. Nyt päätin tarttua tähän ranskalaiskirjailijan Pierre Boullen teokseen ja ravistaa ennakkoluuloni tästä konseptista, sillä olen kuullut tästä kirjasta kehuja. 

Tarinan alussa tulevaisuuden avaruuslomailijat Jinn ja Phyllis saavat luettavakseen pullopostia, jossa Odysseys alkaa kertoa merkillisestä matkastaan Sororin planeetalla. Heidän tutkimusryhmänsä laskeutuu tälle Betelgeuse-tähteä kiertävälle planeetalle avoimin ja uteliain mielin, toiveenaan löytää älyllistä elämää. Pian he huomaavatkin siellä olevan ihmisiä - tai he näyttävät ihmisiltä, mutta käyttäytyvät täysin alkeellisesti. Odysseys kiinnittää erityistä huomiota kuvankauniiseen Novaan.

En koskaan unohda millaisen vaikutuksen hänen ilmestymisensä minuun teki. Pidätin henkeäni nähdessäni tämän ihmeen kauniin Sororin olennon joka ilmestyi meille kuohujen koristamana Betelgeusen verenkarvaisessa valossa. Se oli nainen, oikeastaan tyttö, ellei se sitten ollut jumalatar. Hän toi rohkeasti esiin naisellisuutensa suunnattoman suurta aurinkoa vasten; hän oli aivan alaston eikä hänellä ollut muita koristeita kuin melko pitkä harteille valuva tukka. (s.28.)

Tutkimusryhmän jäsenet huomaavat pian, että asetelma Sororilla on täysin päinvastoin kuin Maassa: simpanssit, gorillat ja orangit ovat ainuita älyllisiä olentoja, jotka hallitsevat maailmaa, ja ihmisennäköiset otukset ovat alistettuja olentoja, joita vangitaan apinoiden tieteellisiin tutkimuksiin ja kokeisiin. Myös Odysseys ja Nova vangitaan sotaisien gorillojen hyökkäyksessä. Odysseys alkaa järjestelmällisesti osoittamaan apinoille, että hän ei ole kuten muut vangit. Eräs simpanssinaaras Zira huomaa Odysseyksen älykkyyden, alkaa pian opettaa tälle apinoiden kieltä ja auttaa hänet pois vankeudesta. Hän tutustuttaa miehen myös omalle kihlatulleen, arvostetulle tutkijalle Corneliukselle. Ziran ja Odysseyksen välinen ystävyys saa välillä hyvinkin lämpimiä sävyjä.

"Kunnioitettu puheenjohtaja.
Jalosukuiset gorillat. 
Viisaat orangit.
Älykkäät simpanssit.
Oi apinat!
Sallikaa ihmisen puhutella teitä.
Minä tiedän, ett' minun ulkonäköni on irvokas, hahmoni luotaantyöntävä, kasvojeni sivukuva eläimellinen, hajuni inhottava, ihonvärini vastenmielinen."(s. 140.)

Pian alkaa ilmetä, että ehkeivät apinat olekaan olleet aina vallalla Sororin planeetalla. Kun Nova synnyttää Odysseukselle lapsen, apinat ja etenkin niiden häikäilemätön orankijohtaja Zaius alkavat kokea tämän kolmikon uhaksi. Onneksi Cornelius ja Zira keksivät nerokkaan ratkaisun, jolla tämä perheenalku saadaan turvaan. Kaikki ei kuitenkaan lopu onnellisesti, sillä lopussa tapahtuu melko hätkähdyttävä ja lohduton käänne. Sen annan jokaisen lukijan itse selvittää.

- Nuo apinat, kaikki nuo apinat, ääni sanoi ja sen sävy oli levoton, - jo jonkin aikaa ne ovat vain lisääntyneet ja lisääntyneet, vaikka yhteen aikaan näytti siltä että niiden suku sammuisi. Jos sitä jatkuu, niin pian niitä on melkein yhtä paljon kuin meitä...(s. 197.)

Apinoiden planeetta herättää miettimään meidän planeettamme tilaa, ihmisten valta-asemaa ja keskinäisiä valtasuhteita (vrt. orangit, simpanssit ja gorillat) ja  sitä, mitä jos evoluutio olisi meilläkin vienyt asiat eri suuntaan. Apinoiden julmat kokeet Sororin ihmisille järkyttävät Odysseystä, vaikka hän tietää, että niitä samoja kokeita on tehty Maassa apinoille. Lopussa hän ja Zira meinaavat suudella, mutta kavahtavat toistensa rumaa ulkomuotoa eivätkä voi päästä yli siitä, vaikka ovat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen. Novan kanssa Odysseys on valmis jatkamaan elämäänsä, vaikka tämä on kauniin ulkomuotonsa alla enemmän eläin kuin ihminen. 

Kirja viihdytti minua oikeastaan enemmän vasta loppupuoliskolla, sillä alussa tarina ja Odysseyksen Novan jumalointi tuntui jotenkin naiivilta. Kun Odysseys alkoi ystävystyä Ziran ja Corneliuksen kanssa, juoni alkoi muuttua kiintoisammaksi. Kirjan loppu on aivan mahtavan ällistyttävä, enkä olisi sitä kyllä osannut etukäteen aavistaa. Mielenkiinnosta ajattelin katsoa Tim Burtonin vuonna 2001 ohjaaman elokuvasovituksen kirjasta.

Olen taas kerran ylpeä itsestäni, että olen lukenut yhden klassikon lisää. Seuraava klassikkohaaste päättyy 31.7.2017 ja siihen minulla on jo teos valmiina.

Arvosanani tälle 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta. 

Apinoiden planeetta muissa blogeissa:







Lisäsin tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan: 

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

lauantai 28. tammikuuta 2017

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä: Roope Lipasti & Harri Oksanen

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä: Roope Lipasti. Kuvittanut Harri Oksanen. Lukupalat-sarja. 64 sivua. Helppolukuinen. WSOY 2017.


"- Ja hän torjuuuuuuuuuuu!
Viittä vaille NHL-tähti Lauri aloittelee peliuraansa vauhdikkaassa uudessa Lukupalat-sarjassa.Lukupalat on helppolukuinen sarja lukemaan opetteleville.

Laurin elämä on yhtä jääkiekkopeliä. Hän torjuu ja laukoo kotona niin että perintövaasit ovat vaarassa. Maalivahdin polvisuojatkin leikataan äidin riemuksi vierashuoneen patjoista. Sitten Lauri pääsee pelaamaan ihan oikeaan jääkiekkojoukkueeseen ja kaukaloon. Hanskat uhkaavat lentää tiskiin jo ensimmäisten harjoitusten jälkeen, kun kiekot lipuvat yksi toisensa jälkeen hänen ohitseen maaliin. Avuksi löytyy kuitenkin enon pesäpalloräpylä, jossa on kuulemma taikaa (#kirja.)

Oma arvio:

Luimme ja arvioimme kirjan yhdessä seitsemänvuotiaan eskarilaispojan kanssa, joka on erittäin innostunut jääkiekosta.  

WSOY aloitti viime vuonna 2016 helppolukuisen kirjasarjan, jossa monet suositut lastenkirjailijat ja kuvittajat loistavat mainioilla,  kiinnostavilla aiheilla, joista jokaiselle löytyy jotain. Edellisissä osissa on ollut himpun verran, mutta ei liian pelottavia, fantasiamaisia aineksia (Yökoulu ja kadonnut opettaja: Paula Noronen ja Kati Närhi), jännittävää seikkailua ( Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita: Tapani Bagge ja Carlos Da Cruz) sekä ystävyyttä ja söpöjä lemmikkejä (Bella saa pentuja: Henna Helmi Heinonen ja Reetta Niemensivu).  Tähtiä ja tyttöenergiaa tarjoaa pian ilmestyvä 2A:n kamut kykykilpailussa: Anna Hallava ja Emmi Jormalainen

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä on nyt Lukupalat-sarjan ensimmäinen urheiluaiheinen kirja, joka takuulla kiinnostaa kaikkia pikku jääkiekkofaneja, mutta uskoakseni muitakin.  Poikani kuunteli tätä silmät pyöreänä eikä höpötellyt lainkaan omiaan lukemisen aikana, mitä saattaa tapahtua, jos kirja ei ole niin kiinnostava. Jääkiekkoaiheisia lastenkirjoja olemmekin löytäneet harmillisen vähän, joten siinä mielessä tämä kirja on aiheeltaan aivan täydellinen. Tarina opettaa niin kestämään pettymyksiä kuin luottamaan itseensä.



Poikani mukaan kirja on jännittävä, kiinnostava ja surullinen. Ihmettelin hiukan tuota viimeistä, ja hän tarkensi, että eräässä kuvassa Laurin huoneen seinällä olevassa jääkiekkojulisteessa taklataan, ja se suretti häntä. Aika jännä, että poikani oli painanut tuon mieleensä.

Vaikka kirjassa on joka aukeamalla kuvituksia, poikani olisi halunnut lisää kuvia. Hänen mielestään kirjan kuvat ovar hauskoja, värikkäitä ja tarkkoja. Kirjan tarinasta pojalle jäi mieluisimpana mieleen se, kun Lauri torjui lopussa maaleja isänsä antamalla pesisräpylällä. Kirja olisi saanut olla hänen mielestään pidempi, mutta se loppui hänen mielestään mukavasti.  Jos hän saisi jatkaa tarinaa, alkaisi uusi peli, jossa Lauri torjuisi kaikki laukaukset uudella, oikealla jääkiekkoräpylällä. Poikaani huvitti melkoisesti se, että Lauri käytti pesisräpylää lätkäpelissä. 

Poikani ei oikein tykännyt siitä, kun Lauri leikkasi vanhasta patjasta itselleen maalivahdin patjat. Ehkä se on minun kannaltani hyvä, niin ei tarvitse pelätä, että joku päivä patjastamme puuttuu palanen... 

Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä on suunnattu 5-vuotiaille ja sitä vanhemmille, mutta poikani mielestä se sopii 12-vuotialle. Minä hieman sitä kyseenalaistin, mutta poikani pysyi kannassaan. Hän suosittelisi tätä vain pojille, koska "tää on hei jääkiekkoa, ei se tyttöjä kiinnosta!" Hän olisi halunnut lukea kirjan uudelleen heti.

Poikani arvosana kirjalle 5, minä annan 4,5.

Lopullinen arvosana on 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan:

35. Kirjan nimessä on erisnimi

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen 2016 voittajat

Nyt on laskettu Blogistanian kirjallisuuspalkintoäänestyksen 2016 pisteet.

Avoin verkkoäänestys järjestettiin eilen eli 27. tammikuuta, ja siihen osallistui lähes 50 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 193 kirjaa neljässä eri kategoriassa. Bloggaajat
antoivat ääniä kotimaisille kirjoille Finlandiassa, käännöskirjoille Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjoille Kuopuksessa ja tietokirjoille Tiedossa. Tästä linkistä näet minun antamani pisteet.

Vuoden paras kotimainen kaunokirja on Minna Rytisalon Lempi (Gummerus).



Toiseksi tuli Riitta Jalosen Kirkkaus (Tammi) ja kolmanneksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin
kaupungista
(Gummerus).


 Globalia-palkinnon voitti Sadie Jonesin Kotiinpaluu (Otava, suom. Marianna Kurtto).

 Toiseksi sijoittui Elena Ferranten Loistava ystäväni (WSOY, suom. Helinä Kangas), ja kolmannen sijan vei Colm Tóibínin Nora Webster (Tammi, suom. Kaijamari Sivill).




Kuopus-palkinnon voittaja on Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava). (linkki omaan blogiarviooni kirjasta)


Toiseksi tuli Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62 Kirja kolme: Matka (WSOY). Jaetulle kolmannelle sijalle sijoittuivat Janne Kukkosen Voro (Like) ja Seita Vuorelan Lumi (WSOY) (linkki omaan blogiarviooni kirjasta).




Tieto-palkinnon voitti Mari Mannisen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja
hylätyt tyttäret
(Atena).



Toiseksi sijoittui Yuval Noah Hararin Sapiens: ihmisen lyhyt historia (Bazar,suom. Jaana Iso-Markku) ja kolmannelle sijalle äänestettiin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän Anna
mennä! Opas hauskempaan elämään
(S&S).


Kuten tuloksista huomaa, yksikään minun äänestämäni kirja ei päässyt tänä vuonna palkintosijoille. Mitä äkkiseltään katsoin, suurin osa pisteyttämistäni kirjoista, olivat saaneet pisteen tai pisteitä vain minulta. Tämä johtunee melko varmasti siitä, että äänestin Globaliassa ja Finlandiassa suurimmalta osin vain spefiä, mikä ei yleensä ääniä saa. Finlandia-voittajasta, Minna Rytisalon Lempi, on ollut paljon pöhinää blogeissa, ja mielenkiinnosta haluaisin vielä lukea sen. Samoin minua kiinnostaa kovasti Globalian voittaja, Sadie Jonesin Kotiinpaluu. Muut Globalia-voittajat ovat minulle ihan outoja. Tieto-sarjan kärkikolmikko on minulle tuttuja silmämääräisesti, mutta koska luen aika vähän ja valikoidusti tietokirjallisuutta, tuskin tartun näihin teoksiin koskaan.

Minulle oli kaikkein vaikeinta ja tuskallisinta valita Kuopus-ehdokkaani, sillä valinnanvaraa on paljon ihan siitä syystä, että luen enimmäkseen lanu-kirjallisuutta. Jos minä itse saisin päättää, nuortenkirjoista ja lastenkirjoista äänestettäisiin ihan omissa kategorioissa (ja lisäksi aikuisten spefille pitäisi olla ihan oma kilpailunsa). Kuopuksen voittajakirja yllättää minut. Vaikka Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on hieno, ajatuksia herättävä kirja, ei se minusta ole paras vuoden 2016 kirjoista. Myöskään Seita Vuorelan Lumi ei ollut minun kärkijoukossani. Timo Parvelan Kepler-kirjat minulta on lukematta, mutta ne kiinnostavat kyllä, varsinkin kun olen kuullut niistä pelkkää hyvää. Kolmanneksi tullutta Janne Kukkosen Voro-sarjakuvaa yritin viime syksynä lukea, mutten jaksanut keskittyä niin pitkään sarjakuvaan. Hieno teos ja mukava tarina kuitenkin! 

Blogistanian kirjallisuuspalkintovoittajat kukitetaan maaliskuussa. Ilmoitan tarkemman päivämäärän ja paikan lähempänä ajankohtaa. Itse en luonnollisestikaan pääse kukitustilaisuuteen, sillä se järjestetään toisella puolen Suomea. Oikein paljon onnea voittajalle ja nyt ahkerasti lukemaan, sillä tänäkin vuonna ilmestynee loistavaa kotimaista ja käännöskirjallisuutta, joista sitten äänestämme taas ensi vuoden alussa.