Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Keskiyön valtiatar. Varjometsästäjät 1: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2017. (Varjometsästäjät #1.)

Englanninkielinen alkuteos ( 2016): The Dark Artifices, Book One: Lady Midnight. Kansi: Russell Gordon ja Cliff Nielsen (kuva)

"Los Angelesin varjomaailmassa varjometsästäjät taistelevat demoneita vastaan suojellakseen kaupunkia. Heille parabates on pyhä sana, taistelutoveri, paras ystävä. Parabateet merkitsevät toisilleen kaikkea – mutta he eivät voi rakastua toisiinsa.

Emma on varjometsästäjä, ja hänen parabateensa on Julian. Los Angelesia koettelee murhien sarja, ja uhrit on tapettu samalla tavoin kuin Emman vanhemmat vuosia sitten. Emma näkee mahdollisuutensa kostoon, ja Julianissa herää toivo löytää veljensä." (Otava)

Oma arvio:

Hyvin haikea olo jäi minulle, kun luin jokunen vuosi sitten loppuun Cassandra Claren kuusiosaisen Varjojen kaupungit -sarjan. Pidin kovasti sarjan maailmasta ja etenkin henkilöistä. Niinpä olin luonnollisesti hyvin tohkeissani, kun  Claren  Varjometsästäjät-trilogian avausosa Keskiyön valtiatar julkaistiin viime syksynä. Tämä sarja on spin-off Varjojen kaupungit -sarjasta, eli mukana vilisee jollain tapaa tuttuja henkilöitä.

"Hän kuuli oman sydämensä lyönnit korvissaan. Tämä oli kaiken kulminaatiopiste, hetki jota varten hän oli harjoitellut ja johon kaikki se intohimo ja raivo tähtäsivät, hetki jolloin hän keskittyi yhteen ainoaan päämäärään. Demonien tappamiseen. Se oli varjometsästäjien tärkein tehtävä."(s. 244)

Kirjan pääosassa on Varjojen kaupungit -sarjan loppuvaiheilla lapsosina esiintyneet Emma Carstairs ja Julian Blackthorn, jotka ovat nyt teini-ikäisiä varjometsästäjiä Los Angelesin instituutissa. Pahis-Sebastianin aikaansaaman Idrisin sodan tuoksinnassa Julian menetti molemmat vanhempansa ja hän on joutunut siitä lähtien toimimaan varaisänä pienemmille sisaruksilleen, sillä perheen huoltajaksi määrätty Arthur-setä oleskelee lähinnä omissa oloissaan vinttikamarissaan. Emmallakaan ei ole vanhemmat elossa, ja hän haluaa palavasti selvittää vanhempiensa surmaajan. 

Varjojen kaupungit -sarjasta niin ikään tuttu Julianin isoveli Mark Blackthorn on menetetty pahamaineiseen aaveratsastajien joukkoihin, ja Helen-isosisko taas on vangittu saarelle keijuverensä takia. Julian ei saa kuitenkaan sisaruksiaan mielestään ja pitää isosiskoonsa säännöllisesti yhteyttä, mutta veljestään hän ei kuule mitään. Paitsi että yhtäkkiä kaikki muuttuu ja Mark tupsahtaa takaisin Instituuttiin - mutta onko hän enää sama Mark?

"Tänään oli ollut hänen parabates-seremoniansa: tämän olisi pitänyt olla hänen elämänsä onnellisin päivä lukuun ottamatta ehkä hänen hääpäiväänsä. Mutta hänellä oli häkeltynyt ja omituinen olo, ja jostakin kumman syystä hänen teki mieli itkeä." (s. 472)

Emma ja Julian ovat  vannoneet keskenänsä parabates-valan, eli he ovat erottamaton varjometsästäjä-pari kuolemaansa asti. Julian kuitenkin katuu syvästi tuota päivää, jolloin hän pyysi Emmaa parabateekseen, koska hän on huomannut tuntevansa hyvin ei-kaverillisia tunteita Emmaa kohtaan. Varjometsästäjien tiukkojen lakien mukaan parabateet eivät saa koskaan rakastua romanttisesti. Emma tietää rakastavansa Juliania yli kaikkien, muttei - tietenkään - tunnista alkuun rakkautensa laatua. Hölmömpikin lukija kuitenkin aavistaa jo kirjan alussa, kuinka tunteet vielä leimahtavat jossain vaiheessa liekkeihin, sillä niin ihanan piinallisesti Clare osaa luoda orastavan rakkauden kipinöitä näiden nuorten välille.

"Rakkaus tarkoittaa sitä, että näkee jonkun. Siinä kaikki." (Julian, s.117)

Vaikka kirjan romanttinen juoni on hyvin oleellisessa osassa, myös seikkailullinen toiminta ja jännitys saa sijansa tarinasta, ja tekee tästä kirjasta hyvin mukavasti eteenpäin soljuvan. Toisin kuin Varjojen kaupungit -sarjassa, tässä kirjassa ei kuitenkaan roiskita ja mässäillä niin paljon toinen toistaan ällöttävimpien demonien lahtaamisella, vaikka toki muutamia demoneja joudutaankin taistelun tuoksinnassa silpomaan. Tarinan pääpaino on enemmän ihmissuhteissa ja Los Angelesin kummallisten murhamysteerien ratkomisessa, mikä tekee tästä kirjasta erittäin koukuttavan ja mielenkiintoisen lukuelämyksen. Valehtematta viihdyin koko tämän yli 700-sivuisen tarinan parissa joka sivun verran, eikä kyllästymistä tullut missään vaiheessa.  Juoni on huolella mietitty, henkilögalleria monipuolinen ja huolellisesti laadittu ja Emman ja Julianin tunteiden syttyminen kiihkeäksi rakkaudeksi hyvin taidokkaasti kirjoitettu.

Joskus, Emma ajatteli, tuntui kuin hän olisi leija ja Julian sen lennättäjä: hän liiteli maanpinnan yläpuolella, ja Julian piti hänet sidottuna maahan. Ilman Julesia hän katoaisi pilvien sekaan. (s. 256)

Emma on päähenkilönä aivan ihastuttavan rohkea, itsevarma ja herttainen. Vaikka hän palvoo maata Julianin alla, pitää hän oman päänsä ja lähtee seikkailuilleen ilman parabatainsa lupaa. Hän tekee kirjan lopussa hyvin rohkean ja kivuliaan päätöksen. Minusta on myös ihastuttavaa, kuinka hän ihailee Claryä ja muistelee usein ensi-ihastumistaan Jaceen. Nämä minulle niin rakkaat henkilöt ilmaantuvat tarinaan lopussa hetkeksi, ja onpas ihanaa kuulla taas heidän kuulumisiaan. Myös Julianin pikkusisarukset ovat kaikki kiehtovia, omia persoonallisuuksiaan, ja  tarinaan mukaan palaava Mark on hyvin mukava lisä henkilögalleriaan. Hän saapuu sisarustensa joukkoon kaltoinkohdeltuna, rakkaansa aaveratsastajiin jättäneenä ja riutuneena surkimuksena, mutta vahvistuu, rohkaistuu ja löytää taas varjometsästäjän itsestään.

Odotan innolla jatko-osan Lord of Shadows suomennosta. Harmikseni sitä ei näkynyt vielä ainakaan Otavan syksyn 2018 julkaisuluettelossa. Palan halusta tietää, palaako Helen vielä sisarustensa luokse, miten Julianin ja Emman rakkauden käy ja kehittyykö lievästi autististisia piirteitä omaava Tiberias eli Ty varjometsästäjäksi. Markin, Christinan ja Diegon välille saattaa olla myös odotettavissa kolmiodraamaa.

Cassandra Clare on kehittynyt kirjoittajana huimasti. Varjojen kaupungit -sarjassa paikoin esiintyneet kökköydet ovat nyt poissa ja Keskiyön valtiatar on erittäin tarkkaan hiottu, viihdyttävä, johdonmukainen ja lumoava lukupaketti.

Arvosanani täydet 5+

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Pikkuunen
Siniset helmet
Lukunurkka


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan: 

Kirjassa on +400 sivua

Varjojen valtias. Varjometsästäjät 2: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2019 (Varjometsästäjät #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Dark Artifices, Book Two: Lord of Shadows. Kansi Cliff Nielsen (kuva) ja Russell Gordon (design)

"Emman ja Julianin rakkaus ei ole vain kiellettyä, se voi tuhota heidät molemmat. 

Varjometsästäjiä sitovat yhteen velvollisuus ja kunnia. Sana parabatee, taistelutoveri, on heille pyhä. He vannovat taistelevansa ja kuolevansa yhdessä – mutta eivät koskaan saa rakastua toisiinsa. Emma tietää, että hänen pitäisi lähteä Julianin luota – mutta kuinka hän voisi, kun viholliset vainoavat tätä ja Varjometsästäjiä? Kun uusi uhka nousee Varjojen valtiaan ja tämän sotureiden muodossa, on kaikki Emmalle ja Julianille rakas vaarassa tuhoutua." (Otava)

Oma arvio:

Sainpas käsiini taas heti alkuvuodesta melkoisen järkäleen: Cassandra Claren Varjometsästäjät-sarjan toinen osa Varjojen valtias huikeat 800 sivua pitkä. Jaksaako Emman ja Julianin kielletty rakkaus kiinnostaa tiiliskiven verran? Onko Clarella karannut mopo käsistä ja unohtunut tiivistämisen jalo taito? Ja vielä: miten ihmeessä kirjavinkkaaja saa nuoren tarttumaan näin paksuun kirjaan, johon mahtuisi 2-3 normaalipaksuista nuortenkirjaa?

Julian on kaunis. Hän oli aina ollut kaunis, mutta Emma oli huomannut sen liian myöhään. Ja nyt hän seisoi kädet sivulla ja häntä kivisti kaikkialta, koska hän ei voinut koskettaa Juliania. Hän ei voisi koskettaa tätä enää milloinkaan. (s. 25)

Kuten kirjan takakansikin paljastaa, kirjan keskeisin teema on Emman ja Julian kielletyt tunteet toisiaan kohtaan. Emma sai viime osan lopussa tietää kirouksesta, joka häntä ja Juliania kohtaisi, jos he antaisivat tunteensa roihahtaa liekkeihin. Siksi Emma feikkaa Julianille olevansa rakastunut tämän veljeen Markiin, joka saatiin viime osassa pelastettua aaveratsastajien joukoista - ja joka joutui rakastajansa Kieranin pettämäksi. Emma ei siis halua, että Julian saa tietää kirouksesta, mutta hänellä on työ ja tuska kätkeä tunteensa parabateetaan kohtaan.

Malcolmin sanat kaikuivat hänen korvissaan. Aivan kuin ilmenisi että ranta, jolla on käynyt uimassa lapsesta asti, on hiekan sijaan timantteja, ja yhtäkkiä tuon ihmisen kauneus sokaisee silmät. (s. 481)

Myös muilla tunteet kuohuvat. Markin ja Christinan välillä kipinöi, ja myös Varjotorilta löydetty, Herondalen sukua oleva Kit päätyy pussailemaan Livvyn kanssa. Suurimman huomion kuitenkin saa Emman ja Julian rakkaus ja heidän muutama lipsahduksensa, kun he eivät millään osaa pitää näppejään erossa. Asetelma muistuttaa, ehkä jopa liikaakiin, Claren aiemman Varjojen kaupungit  -kirjasarjan  Clary ja Jace -dilemmaa, jossa he luulivat olevansa sisaruksia eivätkä näin ollen voineet päästää tunteitansa valloilleen. 

Varjometsästäjänuorilla on nyt uudenlaisia ongelmia: merestä on alkanut nousta erittäin vaarallisia kalmarisdemoneja, jotka kylvävät tuhoa rannikolla. Lisäksi velho Malcolm Faden kuolema on ollut kohtalokas Arthur-sedän sairautta ajatellen, sillä häneltä he ovat saaneet lääkettä, jonka turvin Arthurin tila on pysynyt vakaampana. Diana yrittää auttaa nuoria pitämään instituuttiaan kasassa, mutta sitten tilannetta vielä sekoittaa tilannetta tutkimaan lähetetty joukkio, jotka kuuluvat pahamaineiseen kohorttiin. Ylimielinen Zara aiheuttaa hampaiden kiristystä. Sitten tapahtuu käänne, joka ajaa nuoret varjometsästäjät Haltijamaahan: Mark saa tietää, että hänen rakastettunsa Kieranin henki on uhattuna. Hänellä on yhä tunteita tuota nuorta miestä kohtaan, joten hän syöksyy suin päin pelastamaan tätä. Muut seuraavat tietenkin perässä.

Kirjan parhaita hetkiä ovat uuden varjometsästäjän Kitin ja asperger-piirteisen Tyn orastava ystävyys, sekä vanhojen tuttujen, Claryn, Jacen, Alecin ja lempivelhoni Magnuksen vierailut tapahtumien tiimellyksessä. Paluu Alicanteen, lasikaupunkiin jää harmittavan lyhyeksi.

"Kuiskaus olisi minunkin listallani", Kit sanoi. Hän astui askeleen koti Tyta ja kosketti hänen olkapäätään lempeästi. "Pilvi, salaisuus, valtatie, hurrikaani, peili, linna, orjantappura" (s. 549)

Yllättävän hyvin Clare jaksaa pitää lukijan mielenkiintoa yllä näinkin paksun kirjan verran, mutta myönnettäköön, että tarinaa olisi voinut tiivistää hiukkasen. Varjojen valtias tarjoaa tasaista viihdettä, takuuvarmaa dramatiikkaa ja välillä taistelua milloin demoneja, milloin haltijoita vastaan. Kuolleitakin herätetään henkiin ja rakastavaiset keksivät porsaanreiän, jonka avulla he ehkä saavatkin olla yhdessä tavalla, joka on heille luontevin. Romantiikan ja intohimon kuvauksessa Clare on taitava. Kirja päättyy taas niin sydäntäsärkevän kuohauttavasti, että jatko-osa on ehdottomasti luettava.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lukunurkka

Ikuinen lukutoukka

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan:


30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

18. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Popsugar-haasteesta yliviivaan kohdan: 

17. A book with somebody with a superpower

Pimeyden kuningatar: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2020 (Varjometsästäjät #3)

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Dark Artifices, Book Three: Queen of Air and Darkness. Kansi: Russell Gordon (suunnittelu), Cliff Nielsen (kuva)

"Entä jos todellisen rakkauden hinta on kadotus?

Varjometsästäjien salaisen tukikohdan portaille on valutettu viatonta verta. Sodan uhka on todellinen, ja Varjometsästäjät vaarassa hajaantua. Julian ja Emma tekevät epätoivoisia ratkaisuja yrittäessään tukahduttaa rakkautensa, selvitäkseen hengenvaarallisesta tehtävästä. He törmäävät salaisuuteen, joka voi repiä koko Varjomaailman riekaleiksi ja avata tulevaisuuteen arvaamattoman pimeän polun.
Taistellessaan aikaa vastaan Emman ja Julianin on pelastettava Varjometsästäjien maailma ennen kuin heitä seuraavan kirouksen tappava voima tuhoaa heidät ja kaikki, joita he rakastavat."(Otava)

Oma arvio:

1007 (raamattumaisen ohutta) sivua! Näin järkälemäiseksi on paisunut Cassandra Claren Varjometsästäjät-trilogian päätösosa, jota olen lukenut tammikuusta asti. Surkuhupaisinta tässä on se, että pääsin kirjan vauhtiin vasta noin kirjan puolivälissä eli 500 sivua luettuani, joten voisi kuvitella, että kirjan alkupuoliskon lukeminen oli väliin melkoisen nihkeää. Kirja on ollut sivussa pitkään, koska se ei ole jaksanut innostaa minua muiden kiinnostavampien ja helpommin luettavien kirjojen ohella. Kun nyt viimein sain kirjan luettua, en kuitenkaan vihaa sitä. Loppumetreillä viihdyin oikeinkin hyvin fantasian parissa. Juuri tästäkin syystä kirja kuin kirja pitäisi aina lukea loppuun!

Mutta Julianin kädet olivat veriset ja haavoilla, eikä hän halunnut Emman koskevan niihin. Myös hänen sielunsa oli riekaleinen ja verinen, eikä hän välttämättä halunnut ketään lähelleen senkään vuoksi, mutta Emman pitäisi olla eri asia, olihan hän sentään Julianin parabates. (s. 79)

Pimeyden kuningatar alkaa synkissä ja surullisissa tunnelmissa, kun Livvy Blacthorn menehtyy Julianin käsivarsille Neuvostosalissa käydyssä taistelussa, johon sarjan toinen osa päättyi. Samassa taistelussa Emma rikkoon Kohtalon miekan. Niinpä kirjan alkumetreillä Los Angelesin instituutissa yritetään sopeutua kaikin tavoin uuteen: elämään Livvyn menetyksen aiheuttaman surun kanssa ja hyväksymään kauan vankina ollut Helen-sisko mukaan joukkoon.  Julianilla ja Emmalla on myös taakkanaan kirous, joka on alkanut käydä toteen, koska he ovat vastoin parabates-sääntöä antaneet kuohuville tunteilleen vallan. Niinpä Julian päättää hakea helpotusta menemällä velhon luo, jotta tämä ei tuntisi mitään enää ikinä. Emma ja muut saavat pian huomata, ettei Julian ole enää entisensä, ja tämä outo, tunteeton käytös näkyy jo Livvyn hautajaisissa.

"Olet henkilö, jota joudun suojelemaan, kunnes oma Julianini tulee asumaan takaisin sisällesi", Emma sanoi. " Minä en halua tätä. Haluan sen Julianin, jota rakastan. Sinä saatat olla häkissä, Jules, mutta niin kauan kuin olet tällainen, minä olen siinä häkissä sinun kanssasi." (s. 624)

Pahamaineinen Horace joukkoineen on kaapannut haltuunsa Kohortin ja syrjäyttänyt Christinan äidin, Jian, sen johtajan pallilta. Uusi Kohortti on päättänyt liittoutua alamaailmaa, eli vampyyrejä, ihmisisusia ja haltioita vastaan suoltamalla jatkuvasti heistä sepitettyjä syytöksiä. Tätä vääryyttä vastaan Mark, Helen, Christina, Diana ja hänen haltianaisystävänsä Dwyn, Julian ja Emma ovat päättäneet taistella. Vastaan tulee tietekin monenlaisia esteistä, käydään haltiamaassa, rakastutaan tai riudutaan rakkaudessa, surraan menetettyjä.

"Historiassa on aina tiettyjä jännityspisteitä", Tessa sanoi. "Tilanteita joissa sattumalla on suuri osuus tapahtumien kulkuun. Taisteluja, rauhansopimuksia, avioliittoja. Kaikkea sellaista. Aikajanat erkaantuvat helposti sellaisilla hetkillä.---" (s. 512)

Mielenkiintoisin käänne on se, kun Emma ja Julian joutuvat portaalin kautta rinnakkaismaailmaan Thuleen, jossa asiat ovat menneet ihan toisin kuin heidän omassa todellisuudessaan: Sebastian Morgersten on voittanut, joten maailmassa vallitsee pimennetyt. Emma ja Julian saavat todistaa olevansa itsekin Sebastianin pimennettyjen armeijassa, sekstailemassa estottomasti. Myös Jace on pimennetty, mutta Livvy on elossa ja mukana kapinallisten joukoissa. Clary ja Ty on valitettavasti menehtyneett Thulen maailmassa. Julian ja Emma huomaavat, etteivät heidän parabates-merkkinsä toimi varjomaailmassa, joten hyvin pian heidän tunteensa pääsevät taas hetkeksi leimahtamaan täyteen liekkiinsä.

Livvyn kaksoisveli Ty ei halua millään hyväksyä siskonsa kuolemaan ja pyytää Kitiä avukseen, jotta he voisivat selvittää velhoilta, miten he saisivat tytön takaisin pimeän taikuuden avulla. Kit ei ole innoissaan asiasta, mutta koska hän ihailee Tytä enemmän kuin ketään, hän lupaa tukea poikaa. Heidän on tehtävä kovasti töitä saadakseen kaikki ainesosat taikuutta varten, mutta onkohan kuolleista herättäminen kuitenkaan hyvä asia?

"Sellaista se on, kun on sielu, Kieran - sielu ja sydän. Me kaikki kompastelemme ympäriinsä pimeässä ja aiheutamme toisillemme tuskaa ja yritämme hyvittää sen niin hyvin kuin osaamme.Me olemme kaikki hämmentyneitä." (s. 329)

Christina on yhä rakastunut Markiin, mutta hämmentyy kovin, kun Kieran suutelee häntä haltiamaassa. Christina tuntee nyt vetoa kahteen mieheen, eikä osaa valita, kumman haluaisi. Yllättäin tämä ei olekaan ongelma Markille ja Kieranille, ja kolmikko alkaa kokeilemaan uutta polyamorista suhdettaan. Rakkaus kukoistaa näiden kolmen välillä, kunnes Kieranin täytyy lähteä haltiamaahan takaisin olosuhteiden pakosta. Voisiko etäsuhde toimia näiden kolmen välillä?

"Minä olen tullut jäädäkseni", Helen sanoi kiihkeästi. "En jätä sinua enää ikinä." Hän ojensi kätensä - ja Dru nyökkäsi aavistuksenomaisesti. Helen kietoi käsivarret hänen ympärilleen ja halasi tiukasti. (s. 304)

Vankilasaarelta vapautunut Helen joutuu pinnistelemään, että nuoremmat sisarukset ottavat kauan poissa olleen isosiskon varauksetta yhdeksi huoltajakseen. Tilannetta ei helpota Livvyn menetyksen aiheuttama suru eikä se, että Julianista tulee tunteeton möhkäle, saatika se, että talon nuoret ja aikuiset lähtevät jatkuvasti jonnekin vaaroja uhmaamaan.

Kirjaan on ihan selvästi haluttu ottaa mahdollisimman paljon sateenkaaren eri kirjoja ja on toki aina oikein, että kirjoissa(kin) rikotaan yhä enemmän heteronormisuutta, vaikka kaikki ratkaisut eivät tunnu niinkään luontevilta ratkaisuilta vaan ikään kuin päälleliimatuilta. Christinan, Markin ja Kieranin suhde on toki kuuma ja intohimoa tihkuva, enkä ole juurikaan törmännyt polyamoriaan nuortenkirjoissa ennemmin. Myös Dianan transseksuaalisuus käsitellään tässä viimeisessä osassa ohimennen.

Pimeyden kuningatar on todellista herkkua Varjojen kaupungit -sarjan faneille, sillä siitä tutut henkilöt ovat mukana kirjan tapahtumissa yllättävän paljon. Etenkin Clary ja Jace seikkailevat mukana kirjan loppuvaiheissa, mutta mukana vilahtelevat myös Magnus ja Alec, Maya ja Bat sekä Isabella ja Simon. Kirjan lopputaistoissa ja rytinöissä, jotka tapahtumat Alicantessa, onkin sitten mukana aika lailla koko henkilökaarti.

Cassandra Clare on paisuttanut trilogian osat  melkoisiin mittasuhteisiin. Etenkin tässä viimeisessä osassa tapahtuu paljon, mutta varmasti karsittavaa olisi ollut. Clare  on uskollinen henkilöhahmoilleen ja haluaa käsitellä kaikkien vaiheet huolella, minkä vuoksi tarinaan ei jää hirmuisesti aukkoja, mutta osan henkilöistä tarinakaaret jää hiukan valjuiksi. Hän osaa kirjoittaa viihdyttävästi ja seikkaperäisesti, vaikka romanttiset kuviot alkavat hänen tuotantoaan paljon lukeneelle toistaa samaa kaavaa. Intohimoa hän osaa kyllä kuvata mainiosti ja hänen luomansa varjometsästäjien ja alamaailman valtakunta on uskomattoman kiehtova. Vaikka kirjan alkupuolisko oli minulle melkoisen tahmeaa luettavaa, pääsin kuitenkin mukaan kirjan imuun ja lopulta huomasin jännittäväni täysiä henkilöhahmojen puolesta. Ja ovathan Emma ja Julian hykerryttävän ihana pari, jonka kielletty rakkaus saa huokailemaan epätoivosta.

Se oli tuntunut hyvältä. Miltei euforisen hyvältä. Eikä vain siksi, mitä oli tapahtunut hänen omien solujensa sisällä, hänen oman ihonsa alla. Hänen nautintonsa oli johtunut Emmasta, tämän päästämistä äänistä, siitä miten tämä oli koskettanut häntä. Se ei johtunut parabates-siteestä, vaan kyse oli heidän välisestään siteestä. (s. 497)

Niin paljon tykkään kuitenkin Claren luomasta fantasiamaailmasta, että haluaisin lukea hänen muutkin siihen liittyvät teokset. Häneltä on ilmestynyt englanniksi Varjometsästäjät- ja Varjojen kaupungit -sarjojen maailmaan kytkeytyvä The Infernal Devices -trilogia, joka kertoo sarjasta tutun velhon, Tessa Grayn tarinan ja sijoittuu ajallisesti ennen näitä sarjoja. Odottelen varmaankin toiveikkaasti, että sarja suomennettaisiin, sillä ne voivat olla haastavia lukea englanniksi. Lisäksi on ilmestynyt tarinakokoelma The Bane Chronicles, jossa pääosassa on velho Magnus Bane. Tämä kiinnostaa myös minua kovasti, sillä kyseinen velho on ollut aina suosikkihahmoni.

Arvosanani 4

Tämä on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

LadyKatieReads

It's a Paige Turner

Books, Coffee, And Repeat

Read by Tiffany

Samantyylistä luettavaa:

Varjojen kaupungit -sarja: Cassandra Clare 
Hopea-sarja: Victoria Aveyard