keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kuura-trilogia: Elina Pitkäkangas


Kuura: Elina Pitkäkangas. Myllylahti 2016. (Kuura #1)




 "Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva.

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena.

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

'Olin tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen. Olin nyt virallisesti vastuussa, mikäli Kuurankerossa ikinä tapahtuisi ihmissusien aiheuttamia surmia. Olin pelastanut ihmishengen.' "



Oma arvio:
 

Olen odottanut tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa. Mielenkiintoni heräsi heti, kun sain tietää, että on tulossa uusi

a) kotimainen

b) urbaani fantasia

c) nuorille (aikuisille), jossa on

d) paranormaalia romantiikkaa ja

e)ihmisusia sekä

f)maailman kaunein kirjankansi (Karin Niemi)! 


Kun kirjoittaja Elina Pitkäkangas on vielä nuori esikoiskirjailija, olen ollut aivan kuin kissa pistoksissa tätä odotellessa. Tiedän, liika odotus kirjasta voi kostautua ja pudottaa minut rähmälleen pettymyksen suohon makaamaan, mutta en voinut innolleni mitään. Minuun jäi pienoinen tyhjiö sen jälkeen, kun Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja sai viime syksynä päätöksensä. Olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että ihmissudet istuvat Suomeen paremmin kuin hyvin - vampyyritarinat taas eivät olisi mielestäni kauhean uskottavia, jos ne sijoitettaisiin tänne

Hukkavirus, lykantropia, oli varjostanut historiaamme jo yli sadan vuoden ajan, mutta kiitos Jahdin ja tiukkojen muurisäännösten, Suomessa hukkia tavattiin enää lähinnä Lapissa ja itärajalla. 

Pidän siitä, miten Kuura alkaa. Kuurankedon ihmissusilta eli hukilta tarkkaan suojatun asuinalueen tunnelma on kouriintuntuvan uhkaava,  henkilöihin pääsen tarinan alkaessa nopeasti sisälle ja teksti on mukavan rikasta luettavaa. Inka vaikuttaa alkuun olevan mielenkiintoinen, sanavalmis ja rempseä päähenkilötyttö. Pidän siitä, että hän on ystävänsä Aaronin tapaan jo täysi-ikäinen. Inkan ja Aaronin läheinen ystävyys saa minut hykertelemään ilosta, niin ihanasti se välittyy kirjasta. Aistin  Aaronin  ja Inkan ystävyyden taustalta jotain pienen pientä vihjettä tulevasta kipinästä.

Tappavan kaunis, ajattelin kiusaantuneena. Inkalla oli terävät, julman arvokkaat silmät, pieni suu ja siro leuka. Taisin olla lukiossamme ainoa, joka näki hänen ulkonäössään muutakin kuin kovuutta.

Kun Inka tapaa ihmissusi-Leon ensi kertaa vartijan ominaisuudessa, heidän ensi kohtaamisensa on lupaava. Olen kuitenkin enemmän hiipivän, vihjailevan ihastumisen ystävä ja pidän siitä, että jännite kirjassa säilyy kiduttavan pitkään. Siksi Leon ja Inkan välillä tapahtuva, räjähtävän nopeaa etenevä "juttu" saa minun lukuintoni hetkeksi lässähtämään. En pitänyt tämän jälkeen enää hyötyä tavoittelevasta Inkasta ja etenkään siitä, miten kaksinaismoralistisesti hän suhtautuu parhaan ystävänsä Aaronin rakastumiseen. Okei, hän on selvästi mustasukkainen, eikä tietenkään huomaa tätä itse, vaikka lukija tajuaa sen heti. Inkalla on taustalla suuri huoli koomassa makaavasta pikkuveljestään, jonka hän uskoo parantuvan vain ja ainoastaan Leon avulla. En vain pidä yhtään siitä, miten hän käyttää toista ihmistä pakokeinona, enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin koko tyttöön.

Kirjassa vuorottelevat Inkan ja Aaronin näkökulmat. Minun ehdottomaksi suosikiksi nousee komistus Aaron, hänen ihana välittävä luonteensa ja se tunteiden palo, mitä hän tuntee Matleenaa kohtaan. Alussa hän ei saa minulta juurikaan säälipisteitä, kun hänet kuvataan naisia käyttävänä häntäheikkinä, mutta sitten hänen sisältään löytyy paljon enemmän. Luenkin ahmien kaikki Aaronin ja Matleenan välillä tapahtuvat, kipinöivät kohtaukset.

Yksi asia, mikä vaikuttaa todella paljon kirjan uskottavuuteen, on se, miten seksikohtaukset kuvataan. Taannoin kirjoitin Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjan kolmannesta osasta Väristyksiä haudan takaa, jossa seksikohtaus päähenkilöiden tönkköine sanailuineen on niin kammottava lukukokemus, että vieläkin puistattaa. Matleenan ja Aaronin lemmiskelykohtaus taas hipoo täydellisyyttä: se ei ole liian hc, liian imelä eikä liian tekninen. Se on kaunis kuvaus kahden tosirakastuneen rakastelusta. Tällaisia rakastelukohtausten tulisi olla!

"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina."
Henkäisin loukkaantuneena. Leo oli yhä seuraavinaan leffaa, kun hän jatkoi: "Sä ajattelet, ettei sulle itelles voi koskaan sattua mitään pahaa. Sen takiahan sä olet munkin kanssa just nyt. Vaara kiehtoo sua."

Leon ja Inkan välillä on toki jotain muutakin kuin pelkkää seksiä, vaikka Inka itselleen uskottelee käyttävänsä susimiestä hyväkseen. Leo osoittaa aitoa välittämistä tukemalla Inkaa surun keskellä, ja Inka tajuaa liian myöhään, miten tärkeä Leo hänelle on. Inkan ja  kolmikymppisen Leon ikäero näkyy, kun Leo myöntää riidan keskellä Inkan käyttäytyvän välillä naiivisti. Kaikesta huolimatta olen hiukan harmissani siitä, mihin suuntaan heidän romanssinsa menee - olisin kaivannut pakahduttavampaa rakkautta heidän välilleen - intohimossa ei kyllä säästelty. Onneksi Matleena ja Aaron tuo minulle tarinaan kaipaamaani hykerryttävää romantiikkaa.

Kirjan loppu on dramatiikkaa ja järkytystä tulvillaan, jolloin vasta lukija pääsee kunnolla kokemaan sen, miksi Kuurankedossa pelätään ihmisusia. Ne eivät ole millään muotoa lempeitä läheisilleen, kuten Twilightin sudet, vaan he haluavat tuhota ja raadella juuri ne kaikkein rakkaimmat ihmiset. Inkan toiminta hädän keskellä on kohtalokas, ja hän saa tuta, mihin hänen tavoitteensa kaiken. Aaronin ja Matleenan tarina muistuttaa hyvin vahvasti Twilightin Edwardin ja Bellan kohtaloa, ja jään jännityksellä odottamaan, miten he jatkavat tästä eteenpäin. 

Vaikka kaikkien henkilöiden tarinat eivät menneet toivomaani reittiä, pidän siitä, ettei tämä ole täysin kaikkien saman genren nuortenkirjojen kopio, vaan Kuura tarjoaa jotain ihan uutta ja omaa. Toki jotain yhteneväisiä piirteitäkin löytyy muiden vastaavien kirjojen kanssa, mutta niiltä tuskin voi välttyä. Viihdyin Kuuran parissa mainiosti enkä pudonnut pettymyksen suohon, korkeintaan hiukan kastoin varpaitani suonsilmäkkeessä. 

Kirjan kielestä vielä sen verran, että vaikka kerronta on mukavan monipuolista ja vuoropuhelut uskottavia, en pidä kirosanoista kirjan sivuilla. Vaikka itse kiroilen harva se päivä, en halua jostain syystä lukea kirosanoja, etenkään v-alkuisia kirjan sivuilta, ellei ne ole joissain repliikeissä todella hyvin perusteltuja. 

Arvosanani on 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjaneidon tornihuone  
Saran Kirjat
Kirjamaailma
Notko, se lukeva peikko
Todella vaiheessa
Oksan hyllyltä
Sivujen välissä
Vinttikamarissa
Lukijan roolissa
Lukujonossa
Päiväunien salainen elämä
Kertomuksia kaksoisveen kulmasta



Kuuran soittolista Spotifyssä (laatinut Elina Pitkäkangas):

https://play.spotify.com/user/1115083580/playlist/6dV3JWjtsUMfbMD3MB8Olq

Kajo: Elina Pitkäkangas. Myllylahti 2017.

Kansi: Karin Niemi

"Ihmissusimyyttejä omaleimaisesti käsittelevä Kajo jatkaa synkän romanttista tarinaa, jossa suurimpia petoja eivät ole hukat vaan ihmiset itse. Tapahtumien kärjistyessä turvallinen koulumaailma jää taakse ja urheilukentän valot korvautuvat korpimetsän hämärällä.

18-vuotias Inka Lavaste on onnistunut suojelemaan perhettään, mutta joutunut maksamaan valinnoistaan hirvittävän hinnan. Toukokuun hukkaterrorin tuhoisat tapahtumat varjostavat Kuurankeron pikkukaupunkia, eivätkä uudet täydenkuun yöt yhdessä kokemattoman teinihukan kanssa suju kivuttomasti. Pahinta kaikessa on epätietoisuus parhaan ystävän, Aaron Matsonin, kohtalosta. Voiko poika olla yhä hengissä? Kun lykantropian torjumiseen erikoistunut Jahti kiristää turvallisuussäännöksiään, ei Inka kykene enää pakenemaan tekojensa seurauksia. Alkaa taistelu ylivoimaa, petoksia ja täydenkuun kutsua vastaan. Kuinka voi valita puolensa sodassa, jossa osapuolet ovat toinen toistaan pahempia?" (Myllylahti)



 Oma arvio:



Toukokuun hukkaterrorin jälkeen kenestäkään ei voinut olla enää varma. Minä jos kuka tiesin sen. (s. 8)


Kajo alkaa pakoilevissa ja kaipaavissa tunnelmissa: Inka miettii, mitä hänen ystävälleen Aaronille kuuluu ja myös huoli lykantropiaan sairastuneesta Duke-veljestä on kova. Inkahan joutui tartuttamaan lykantropian veljeensä, jotta tämä säilyisi elossa, ja tämä aiheuttaa hänessä ristiriitaisia ajatuksia. Myös suru Leon kuolemasta on Inkan takaraivossa. Aaron ja Matleena ovat pakomatkallaan ja yöpyvät milloin missäkin metsän siimeksessä. Kirjassa seurataankin vuorotellen Inkan, Aaronin ja Matleenan sekä Duken vaiheita, jotka tarinan edetessä yhdistyvät.


Aiempaa teosta lukiessani tympäännyin Inka Lavasteen henkilöhahmoon, sillä hänestä muotoutui oikutteleva, juonitteleva nuori nainen. Nyt Kajoa lukiessani huomasin pitäväni Inkasta enemmän. Hän kantaa huolta kadoksissa olevista rakkaimmistaan, ja kun hän joutuu olosuhteiden pakosta kokemaan kovia Jahdin käsittelyssä, hänen itseluottamuksensa kantaa vaikeimpien hetkien yli, vaikka inhimillisiä murtumisen hetkiäkin hänellä meinaa olla.

Tärkeintä oli, että Duke pääsisi pakoon. Että Duke eläisi. Sen ajatuksen voimalla minä kestäisin.
Juokse veli, ajattelin. Juokse. (s.54)

Aaronin ja Matleenan pako Hukkavaarasta etenee hitaasti. Matleenan muuntautuessa Aaron odottelee tyttöystäväänsä kiltisti metsätukikohdassa ja hoitaa verisen, väsyneen rakkaansa kuntoon tämän palattuaan. Aaronin rakkaus Matleenaan on suloisen vankkumatonta, vaikka toki hänelläkin on pieniä mietinnän hetkiä. Kun kaksikko törmää metsässä lainsuojattomina eläviin hukkiin, Alexiin, Ronjaan, Väinöön ja Tuuliin, Aaron huomaa etääntyvänsä hieman tyttöystävästään, sillä toiset ihmissudet pystyvät tarjoamaan tytölle vertaistukea. Aaron kokee olonsa hyvin mustasukkaiseksi, ja tämä aiheuttaa leirissä närää. Aaron ja Matleena tutustuvat myös Werecaren jäseniin, jotka toimivat yhteistyössä lainsuojattomien hukkien kanssa Jahdin toimintaa vastaan.

"Valmistaudu pitkään yöhön. Huomenna tanssitaan susien kanssa." (s. 70)



En halua paljastaa Inkan vaiheista liikaa, mutta hän joutuu kuitenkin sellaisiin vaikeuksiin, että hän tarvitsee kipeästi ystäviensä apua. Inkan pelastusoperaatiossa riittää räiskettä, räminää ja dramatiikkaa, menetetään henkiä ja saadaan joukkoihin uusi jäsen. Inkan ja Aaronin kohtaaminen on niin tunnelatautunut ja herkkä, että pidätän hengitystäni. Voin taas vain ihmetellä, miten taitavasti Pitkäkangas on saanut välitettyä tunteet kirjan sivuille ja siitä lukijalle. 

Mä olen vahva, muistutin itseäni. Päätin itse kohtalostani. Tämä paikka saattoi olla loppuni, mutta jos se oli minusta kiinni, en viettäisi viimeisiä hetkiäni vikisten ja nöyristellen. Keskityin kasvattamaan vihaa sisälläni. Kuivaa, mustaa kaunaa. (s. 138)

Kirjan loppumetrit ovat parasta ja henkeäsalpaavinta luettavaa - jään kovalla kaipauksella odottamaan kirjan päätösosaa, joka on kuulemma vieläkin tunteikkaampi teos. Uskon, että luvassa on  lisää hengityksen pidättelyä ja kyynelten pyyhkimistä. Tärkein kysymys on tietenkin: saavatko Inka ja Aaron toisensa, sillä heidän välillään ihan selvästi kipunoi.

Pidän siitä, miten tarkkaan mietittyjä kaikki yksityiskohdat tässä kirjassa ovat, jolloin kaikki tuntuu järkeenkäypältä ja uskottavalta. Erityisesti nautin lukea Matleenan ja Aaronin vaiheista metsässä sekä heidän välisestä tunteiden vuoristoradasta. Pitkäkankaan teksti on tunteikasta, huolellista ja luontevasti eteenpäin soljuvaa. Pidän Kajosta jopa himpun verran enemmän kuin Kuurasta. Enkä tietenkään voi unohtaa kehua Karin Niemen täydellisyyttä hipovan kaunista kansikuvaa!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kajo muissa blogeissa:

Keijumetsästä 
Lukijan roolissa 
Todella vaiheessa
Lukujonossa
Kirjamaailma
Lukufiilis (Senja Nurmi)
Oksan hyllyltä

Kajon soittolista (laatinut Elina Pitkäkangas):

https://open.spotify.com/user/1115083580/playlist/1qqWeulWX3gZ7kOrUWnQBb


Ruska: Elina Pitkäkangas. Myllylahti 2018. (Kuura #3)

Kansi: Karin Niemi

"Synkän romanttisessa, urbaanissa fantasiasarjassa ihmissusimyytit siirtyvät historiankirjoista tutuille ja turvallisille kotikaduille. Kun kaukainen uhka onkin lähellä ja kytee omassa yhteisössä, epätietoisuus ja pelko alkavat lietsoa vihaa. Ruska on Kuura-trilogian päätösosa.

18-vuotiaan Inka Lavasteen maailma on järkkynyt. Järjestö, joka aiemmin suojeli häntä, jahtaa häntä lykantropiasta syytettynä. Vallanpitäjien vuosikymmeniä pitänyt järjestelmä uhkaa horjua, eivätkä kansalaiset koe oloaan turvatuksi kaupungin muurien sisällä. Täydenkuun lähestyessä susijahti kiristyy, ja katupartiot ottavat vallan omiin käsiinsä. Samalla lainsuojattomien ihmissusien oikeuksia puoltava aktivistijärjestö Werecare vaatii Inkan parasta ystävää, Aaron Matsonia, astumaan vastarintaliikkeen keulakuvaksi. Muutos on lähempänä kuin koskaan, mutta synnyttääkö muurien rakoileminen toivoa vai entistä suurempaa kaaosta?"(Myllylahti)
 
 
Oma arvio: 
 
Kirjoitan tämän blogipostauksen sydänverelläni. Niin tunteisiin on mennyt tämä trilogia, että haikein mielin joudun jättämään hyvästit Kuurankerolle, Inkalle, Aaronille, Tuukalle ja Matleenalle, tyypeille, joihin kiinnyin kovasti tämän lukumatkan aikana. Olen odottanut ja pelännyt tämän päätösosan ilmestymistä. Kun sain kirjapaketin kotiini, hihkuin ilosta ja onnesta ääneen. Lapseni katsoivat minua kulmat kurtussa: "Äiti, miten sää voit innostua noin yhestä kirjasta?" Ihailin onnesta hykerrellen kaunista kantta, joka on jälleen Karin Niemen käsialaa. 
 
Piirros: @Kaisu Sandberg
 
Minulla oli vielä vaihtoehtoja. Oli oltava muutakin kuin vain tämä. Ikuinen painajainen. (s. 32)

Elina Pitkäkangas kirjoittaa niin kaunista ja tunteikasta kieltä, että lukemisesta ei voi olla nauttimatta. Hän kuvaa erilaisia henkilöhahmojen tuntemuksia niin seikkaperäisesti, etten voi olla tuntematta nahoissani sitä tuskaa, minkä sudeksi muuntautuva ihminen voi ruumiissaan kokea. Jokaisen lihaksen venyminen, luun rusahdus, krampit... Paitsi että hän kuvaa kivuliaita tuntemuksia, myös niitä lämpöisiä ja ihania, kuten sellaisia, mitä Aaron tuntee tavatessaan pitkään kadoksissa olleen ystävänsä Inkan. Lukija ei pääse tunteita karkuun, vaan kokee ne myös itse kerronnan kautta. Kirjan lopussa on niin kuumottavia, vaikkakin vähäeleisiä kohtauksia, että huh-huh sentään. 
 
Sydämeni ei ottanut rauhoittuakseen. Tiesin Inkan tuntevan pulssini poskeaan vasten, sen miten kaikki minussa laukkasi villinä hänen ympärillään. Eikä hän taatusti epäillyt kahta sekuntia, oliko kyse raivosta vai ikävästä häntä kohtaan. (s. 42)

Kirjan juoni on taas melko hengästyttävä alun seesteisyyden ja jälleennäkemisten jälkeen. Huomaan narskuttaneeni hampaita niin, että leukaperiäni jomottaa, ja vatsaani nipistelee pitkään jatkunut pinnallinen hengitykseni. Enpä muista, milloin oisin näin paljon jännittänyt ja pelännyt kirjan henkilöhahmojen puolesta. Ja koko ajan takaraivossani jyskyttää pelko pahimmasta, se, että joku lempihahmoistani menettää henkensä. Lopussa jopa jarruttelen lukemistani, sillä pelkään niin paljon loppua. En halua vielä loppua, mutta se on väistämättä edessä.
 
 
Vaikka kirjan tarina kietoutuu vahvasti Inkan ja Aaronin ystävyys-rakkauden, toisaalta Aaronin ja Matleenan rakkauden ja Tuukan ja Inkan sisaruussuhteen ympärille, on vastarinnalla järjestelmää vastaan hyvin suuri rooli. Lykantropiaa sairastavien kohtalo on käsillä, ja kapinallisten on pystyttävä todistamaan, että lykantropiaa sairastavissa on myös sellaisia, jotka voivat hallita itseään ja muuntautumistaan. Myös sutena ollessaan. Heidän on pystyttävä todistamaan valtaapitäville, että lykantropiaa sairastavat ovat tuntevia ihmisiä eikä heitä voi kohdella eläiminä, joita Jahti surutta ampuu. 
 
Kuva kirjan takakannesta @Karin Niemi
 
"Meillä kaikilla on meidän demonit, Inka." (s. 132)

Inkan raskaus on tehnyt hänestä jotenkin tasaisemman ja lempeämmän persoonan, vaikka toki hänestä aina puskee esiin jääräpäinen inkamaisuus tarpeen tullen. Inka kokee yllätyksekseen hyvin lämpimiä tunteita erästä yllättävää henkilöä kohtaan (jota en aio todellakaan paljastaa), ja siitä syntyvä epävarmuus tekee hänestä hetkeksi taas ärsyttävän Inkan. Lopulta hänen on myönnettävä itselleenkin, ettei hän vain aina oikein osaa toimia ja sanoa asioita oikein. Tämä selittää oikeastaan kaiken sen, millainen hän oli etenkin kirjasarjan alussa, jolloin minä en ollut hirveän mieltynyt koko tyttöön. Pidän nyt ja suorastaan rakastan tätä äidillistä Inkaa, joka huolehtii mahassaan kasvavasta pienokaisesta ja kamppailee tunteitaan vastaan. Hän pelkää niin kovasti sekä Aaronin että Tuukan puolesta, ettei sillä ole rajaa. Tuukka on kuitenkin kasvanut ja kypsynyt tarinan edetessä vastuullisemmaksi, minkä Inkakin panee ylpeänä merkille. 
 
Kunpa lykantropia olisikin hoitanut haavat näkymättömiin, mutta ei - nämä arvet pysyisivät  ikuisina muistoina siitä, minne Matleenan mielihalut häntä oikeasti vetivät. En edes yrittänyt peittää pettymystäni. (s. 82)
 
Aaron kamppailee tunteidensa kanssa, sillä hänen on vaikea sulattaa Matleenan verisidettä Tuukkaan. Hän tuntee siitä suurta mustasukkaisuutta, ja lisäksi susimaiset piirteet ja teot Matleenassa oudoksuttavat häntä. Inkan löytyminen saa Aaronin hämmentyneeksi, sillä hän ei tiedä miten suhtautua Inkan mahassa kasvavaan vauvaan, saati lämpimiin tunteisiin ystäväänsä kohtaan. Onko tunteet enemmän kuin ystävyyttä? 

 
 
Toistaiseksi meidän tarinamme oli kirjoitettu Inkan kynästä. Onnellinen loppu tuntui kovin vaikealta saavuttaa. (s. 248)

Etsiskelin nenäliinapakettia valmiiksi kirjan loppuvaiheilla, mutta itkuhanani pysyivät tällä kertaa kiinni. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu ja rytisee, tunteet kuohuvat ja menetyksiäkin joudutaan kokemaan, on kaikessa kuitenkin syvä lohtu siitä, että kaikki asiat tulevat järjestymään. Pitkäkangas ei olisi voinut kirjoittaa täydellisempää loppua Kuura-trilogialle

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 

 
Lisään tämän kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen

Ruskan Spotify-soittolista (laatinut Elina Pitkäkangas):
 


Samantyylistä luettavaa:

Stephenie Meyer: Twilight-sarja
Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja
Maggie Stiefvater: Väristys-trilogia
Sini Helminen: Väkiveriset-sarja

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Päivitys Puoliksi paha -trilogiaan

Luin Sally Greenin Puoliksi paha -trilogian päätösosan Puoliksi poissa. Lue tästä, mitä siitä kirjoittelin.

 

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Kevään uutuuslastenkirjoja: Päivä eläinten postitoimistossa, Onnentyttö Dunne sekä Miira ja kettu

Mukana arvioimassa lapseni (tyttö 8 ja poika 6 vuotta).

Päivä eläinten postitoimistossa: Sharon Rentta. Suomentanut Terhi Leskinen. Mäkelä 2016. 34 sivua.

Englanninkielinen alkuteos (2016): A Day at the Animal Post Office

 

"Tiedätkö, mitä kirjeelle tapahtuu sen jälkeen, kun se on jätetty postin vietäväksi?

Joonan paras ystävä Kerttu on muuttanut kauas pohjoisnavalle. Joonalla on kova ikävä, ja hän päättää lähettää Kertulle kirjeen. Kirje kulkee tuhansien kilometrien matkan eri kulkuneuvoilla ennen kuin pääsee perille.

Sharon Renttan Eläinten päivä -kuvakirjojen ihastuttava pienieleinen huumori ja sitä tukeva kuvitus vetoavat monen ikäisiin. Kaikissa sarjan kirjoissa on jokin arkielämän työpaikka, johon tutustutaan: tällä kertaa lapselle avautuu postinjakelun maailma monine vaiheineen."


Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

Päivä eläintohtorina
Päivä eläinten paloasemalla 
Päivä eläinten rakennustyömaalla
Päivä eläinten autokorjaamolla
Päivä eläinten lentoasemalla 

Oma arvio: 

Olemme lukeneet ennen tätä kirjaa pari muuta Rentan Eläinten päivä -kuvakirjaa ja tykänneet kyllä. Nyt saimme tutustua Joona-karhun ja hänen isänsä kanssa postitoimiston toimintaan - vaikka emmehän me oikeastaan enää saa asioida varsinaisessa postitoimistossa, kun lähes kaikki postikonttorit on lakkautettu ja postiasiat hoidetaan kaupassa ja Ärrällä

Kuitenkin lapsista tuntui olevan mielenkiintoista se, miten Joonan kirje matkaa eteenpäin. Tytön mielestä ihmeellisintä olikin se, että posti voi matkata tuhansien kilometrien päähän ja pojan taas yllätti se, että kirje kuljetetaan lentokoneella. 

Kirjan tarina saa meidän kaikkien mielestä sopivan onnellisen lopun, kun Joonan ikävöimä kerttu saapuu kylään tämän luokse. Tämä oli pojan mielestä paras kohta, kun taas tyttö koki mielenkiintoisimpana kohtana sen, kun Joona ja isä menivät postitoimistoon tutustumaan. Tarina olisi saanut koululaisen mielestä olla pidempi, kun taas poika toivoi päinvastaista. 

Kirjan kuvat on tuttuun tapaan hauskoja, lempeän värisiä ja niitä on yllin kyllin katsella. 

 
 Molemmat lapset ovat kirjasta näin iloisia: 




 


  

Minä annan arvosanaksi 3,5


Onnentyttö Dunne:  Rose Lagercrantz. Kuvittanut Eva Eriksson. Suomentanut Raija Rintamäki. Mäkelä 2016. 136 sivua.

 Ruotsinkielinen alkuteos (2010): Mitt lyckliga liv

 



"Jotkut laskevat lampaita päästäkseen uneen, mutta Dunne laskee kertoja, kun hän on ollut onnellinen.

Ja nyt Dunne on maailman onnellisin tyttö, kun pääsee viimein aloittamaan ekaluokan. Vähän se myös jännittää: mitä jos hän jääkin yksin? Onneksi niin ei käy, vaan hänestä ja Ella Fridasta tulee parhaat kaverit.

Mutta sitten tapahtuu jotain yllättävää. Eivätkä yllätykset siihen lopu... 


Mustavalkoisin piirroksin kuvitettu tarina Dunnesta puhuttelee herkästi tuntevia lapsia" 

Oma arvio:

Tytön sanoin tämä on tarina onnentyttö Dunnesta, jonka kaveri muuttaa. Tuo tapahtuma on tytön mielestä kirjan ikävin kohta, ja myös minulla meinasi lukiessa tulla itku, kun Dunne koki ystävänsä muuton niin voimakkaasti. 

Dunnea jännittää kaikki, ja hän ei meinaa saada unta ennen jännittäviä tapahtumia, kuten koulun alkua. Hänelle ei myöskään ystävystyminen ole niin yksinkertaista, kuin monille muille. Minä itse samaistun Dunneen, sillä olen ollut lapsena samanlainen: jännitin joka vuosi kouluun menoa, joulua, synttäreitä, päättäjäisiä sun muita niin paljon, etten saanut nukutuksi vatsankipristelyiltä. Uskon, että minun ujo esikoistyttöni tuntee myös jotain hengenheimolaisuutta Dunnea kohtaan, niin kovasti hän eli tarinan mukana ja tykästyi päähenkilöön.

Tytön mielestä Dunnen elämässä on hiukan surua myös siitä,  että hänen äitinsä on kuollut, mutta ystävystyminen Ella Fridaan tuo hänelle iloa, ja on kuulemma kirjan paras kohta. Tytön mielestä tarina olisi voinut jatkua pitempäänkin. Vaikka kirjassa on 136 sivua, se on todella nopealukuinen, sillä kuvia on lähes joka sivulla eikä tekstiä ole yleensä kuin muutaman virkkeen verran sivulla. Tämä sopii minusta hyvin jo jonkin verran lukeneille.

Kirja loppuu tytön mielestä  iloisesti, koska Dunne saa toivomansa marsut lemmikikseen ja pääsee vierailemaan Ella Fridan luona Norrköpingissä. Näin tarina opettaa, ettei ystävän muutto eri kaupunkiin ole maailmanloppu, vaan uusia asioita tulee ja ystävääkin pääsee vielä näkemään. Dunne saa myös koulusta kuin huomaamattaan uusia ystäviä, vaikkei kukaan ylläkään Ella Fridan tasolle.

Kirjan on kuvittanut Eva Eriksson, ja nämä mainiot mustavalkokuvitukset saavat meiltä suuren kiitoksen. Tyttö olisi jopa kaivannut kuvia lisää, vaikka minusta niitä on kirjassa todella kiitettävän paljon.

Dunnen tarina on todella herttainen ja liikuttava, mutta myös toiveikas. Se opettaa, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, mutta sateen jälkeen paistaa aina aurinko.
 

Tytön mielipide kirjasta:








Minun arvosanani: 5-

Onnentyttö Dunne muissa blogeissa:

Luetaanko tämä? 



Miira ja kettu: Lars Rudebjer. Suomentanut Raija Rintamäki. Mäkelä 2016. 32 sivua.

 Ruotsinkielinen alkuteos (2015): Mirre och Räven

 

"Miira on metsässä kokeilemassa uusia suksiaan, jotka on saanut vaarilta joululahjaksi. Juuri kun kaikki on ihanan rauhallista, kukkulan takaa kuuluu meteliä. Ja pian tarinaan astelee nälkäinen Kettu... 

Lähde sinäkin mukaan Merkillisyyksien metsään! Ainakaan Miiran mielestä maailmassa ei ole toista yhtä jännittävää paikkaa. Eikä yhtä hyvää tarinankertojaa kuin vaari, joten luistavaa menoa on luvassa"

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

Miira ja Sammakko
Miira ja Karhu 

Oma arvio:


Vähän talvisempikin kirja tuli näin meidän luettavaksi, mutta se ei kuulemma ainakaan tyttöä haittaa - hänen mielestään talvisia kirjoja voi lukea vaikka kesällä. Tyttö on kettufani ja siksi häntä kiinnosti tämä kirja eri toten, tosin häntä harmitti se kohta, jossa kettu hyökkää syömään pupuja. Minäkin hiukan harmittelin sitä, kuinka kettu on saanut tässä(kin) tarinassa ilkimyksen roolin. Miira ja kettu muistuttaa aika paljon perinteistä kansansatua, jossa lopuksi paha (eli kettu) saa palkkansa.

Poika tykkäsi kovasti tarinan pupuista ja huvittui suuresti kohdasta, jossa karhu heräsi talviuniltaan ja pomppasi lumiukon alla seisomaan. Tyttö taas piti mukavimpana kohtana sitä, kun Miira ja puput rakensivat lopuksi yhdessä jättilumiukon kettua karkottamaan. Ketulle kun jäi lumiukoista ikuiset traumat. Kirjassa on tytön mielestä iloinen loppu, kun puput pääsivät turvaan ketulta.

Lasten sanojen mukaan kirjan värikuvitukset ovat komeita ja hienoja, mutta minä en ehkä ihan täysiä pointseja anna, etenkin siitä miten kettu on toteutettu. 
 
Kirjassa on  hauska idea se, että tarinan sisällä on tarina: kaikkien Miira-kirjojen alussa vaari joutuu aina keskeyttämään omat puuhansa kertoakseen Miiralle jonkun tarinan, jossa tämä on itse mukana (ja pikkuveli, joka on piilossa joissain kuvissa). Kirjan lopussa Miira pyytää toistamaan tarinan, ja näin vaari aloittaa tarinan alusta. Joka tarinassa on mukana jokin eläin, jonka Miira on saanut itse valita: sammakko, karhu ja nyt kettu. Jäämme arvailemaan, minkä eläimen Miira valitsee seuraavassa tarinassa.

Lapsia kirja ilahdutti näin paljon:
  







Minun  arvosanani: 3


Nämä kirjat ovat arvostelukappaleita, kiitos kustantajalle! 

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Päivitys North End -trilogiaan

Luin Laura Lähteenmäen North End -trilogian toisen osan Kaiken peittävä tulva. Arvioni voit klikkailla tästä.

 

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.)

Wendigo ja muista yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.) Suomentanut Matti Rosvall. Jalava 2015.





"Sarastuksen syvä hiljaisuus ulkopuolella rikkoutui mitä epätavallisimman äänen vaikutuksesta. Se tuli varoittamatta ja ilman enteitä, ja se oli sanoinkuvaamattoman kauhistuttava.
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia kokoaa yhteen yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita kauhun mestari H. P. Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927).

Kokoelman nimitarina Wendigo on Algernon Blackwoodin parhaita tarinoita. Wendigo on intiaanien mytologiaan juonensa juurtava, Kanadan metsissä kulkeva suuri ja yliluonnollinen olento, joka on innoittanut useita kauhukirjailijoita tummasävyisiin kertomuksiin.

Blackwoodin lisäksi kokoelmassa ovat mukana E. F. Benson, John Buchan, Hanns Heinz Ewers, L. P. Hartley, Montague R. James, Walter de la Mare, Arthur Machen ja M. P. Shiel vuosien 1894 ja 1927 välillä ilmestyneillä novelleillaan."

Oma arvio: 

En ole suuremmin lukenut kauhukirjallisuutta, vaikka olen suuri kauhuelokuvien ystävä,  eikä tämän  kirjan kansikuva juuri houkutellut minua lukemaan. Surkuhupaisan kammottava, kammottavan surkuhupaisa! Viimein päätin sysätä kaikki tekosyyt nurkkaan ja lukea tämän, sillä vanhat kauhutarinat houkuttelivat minua tarttumaan toimeen.


Kirjan nimitarina Wendigo sisältää hitaasti hiipivää psykologista kauhua, kun tuulidemoni Wendigo pelottelee miehiä hirvestysreissulla. Jotenkin minulle tulee vahvasti mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia, ja mietin, onko hän saanut innoituksensa Alue X:n hiipivän kauhun ja tunnelman kuvailuun tästä Algernon Blackwoodin vuonna 1910 kirjoittamasta tarinasta?


Juuri tuolla epätoivon ja hämmennyksen hetkellä sivalsi kauhun piiska laskelmoidun iskun hänen sydäntään kohden. Se löi tappavalla vaikutuksella hänen kaikista arimpaan paikkaansa pannen hänet menettämään hermonsa kerta kaikkiaan. Häntä oli kaiken aikaa salaa kauhistuttanut ajatus, että tämä hetki saattaisi koittaa -  ja nyt se koitti.

L. P. Hartleyn tarina Vieras maan äärestä (1924) tarjoaa verisen ja väkivaltaisen lopun muuten melko ponnettomasti etenevässä kauhutarinassa. Outo muukalainen bussissa ja lopulta hotellissa jää mysteeriksi, enkä oikein kauhistunut tästä tarinasta, vaikka muukalaisen tyly olemus ja omituisuus tuntuu hyytävältä. Tarina jää hiukan kesken enkä oikein ymmärtänyt, mikä tässä oli tarkoituksena.

John Buckhamin Vihreä villieläin (1927) vie tarinansa myötä lukijansa Afrikkaan kaivosinsinööri Hannayn matkassa. Hannay päätyy matkakumppaneineen erääseen kraaliin eli kyläyhteisöön, joiden vesi saadaan vuoren lähistöltä Isäksi kutsutulta mieheltä lahjuksia vastaan.  Tarina sisältää hyvin hienovaraista, piilotettua kauhua, mutta on mielestäni hyvin vangitseva.

E.F. Bensonin tarinassa Hornansarvi (1923) kauhistellaan Sveitsin vuoristossa asuvia, kammottavan karvaisia otuksia, jotka ovat melkein kuin ihmisiä, mutta jääneet kehitykseltään alkeellisemmalle tasolle. Tarinan kertoja saa tuta, miltä tuntuu kohdata nuo puistattavan hirvittävät olennot. Tämä tarina muistuttaa lumimies-tarinoita, joskin nämä isojalat ovat pikemminkin "pienijalkoja".  Tästä tarinasta pidin kovasti.

Erakko on Walter de la Maren vuonna 1927 kirjoittama tarina miehestä, joka eksyy erään vanhan erakon, hra Bloomin pihapiiriin. Tämä vaikuttaa todella omituiselta, ja koska kertoja hukkaa mystisesti autonavaimensa, hänen on yövyttävä rasittavan puheliaan ja kummallisen erakon luona, joka paljastaa harrastavansa okkultismia. Tämä tarina on lähinnä psykologista kauhua, joka päättyy melko arvoituksellisesti ja jättää lukijan miettimään monia kysymyksiä päässään.


Sitä oli hankala täsmentää, mutta jotakin aivan tiettyä siinä oli - huoneen luonteessam sen seinissä, nurkissa, suhteissa, kalusteissa. kaikki näyttäytyi omituisesti tarkemmalta, voimistetummalta. ---Nyt näytti kuitenkin jokainen ympärilläni oleva esine huokuvan niin sanoakseni epäpysyvää, vaarallista tilaa.

M.P.Shielin vuonna 1896 kirjoittama novelli Xélucha ei ole helpoimmasta päästä oleva. Käsittääkseni tarinassa kertoja joutuu erään Cosmon kirjeitä lukiessaan eräänlaiseen koomatilaan, jossa hän joutuu tekemisiin omituisia höpöttelevän porttonaisen kanssa. Minun täytyy tunnustaa, etten nauttinut tämän novellin lukemisesta yhtään - koska en tajunnut siitä mitään.

Apotti Thomasin aarre ( Montague R. James 1904) on tarina kätketystä aarteesta, salaperäisistä vihjeistä Steinfeldin luostarikirkon lasimaalausikkunoista ja niitä tutkiskelevasta herra Somertonista. Hän saa kokea palvelijansa Brownin kanssa kauhun hetkiä etsiessään aarretta, ja hän kertoo karmaisevan tarinansa häntä auttamaan tulleelle kirkkoherra Gregorylle. 

Tämän kokoelman parhainta (ja kammottavinta) antia tarjoaa Arthur Machen novellissaan Suuri Jumala Pan (1894), jossa on paljon henkilöhahmoja, jotka kytkee toisiinsa mystisen naisen tapaus - tuon naisen aviomiehet kun eivät elä koskaan kauaa. Mies nimeltä Villiers Wadham ryhtyy tutkimaan naisen taustoja kuultuaan opiskelutoverinsa Herbertin karmeasta kohtalosta. Hän pyytää apua eräältä Clarkelta, jolla on hallussaan erikoinen teos "Muisteluita Paholaisen Olemassaolon todistamiseksi." Clarke on kuitenkin vaitonainen aavisteluistaan, vaikka alkaa epäillä, mistä kaikesta vyyhti on lähtenyt purkautumaan.


---miehen kasvoihin katsominen kylmäsi vereni. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että sellainen kuohuttavien tunteiden infernaalinen sekoitus voisi paistaa ihmisten silmistä. Olin vähällä pyörtyä katsottuani. Tiesin katsoneeni kadotetun sielun silmiin, Austin. Miehen ulkoinen olemus oli ennallaan, mutta sisäpuolella kiehui helvetti. Raivoisaa himoa ja vihaa joka paloi tulena, kaikki toivo kadotettuna, kauhua joka tuntui kiljuvan täyteen ääneen kauan yöhön, vaikka hän oli purrut hampaansa yhteen, ja vielä epätoivon mustuutta.

Antologian viimeisin, muttei suinkaan vähäisin tarina on kauhistuttavimmasta päästä. Hanns Heinz Ewers on kirjoittanut Hämähäkki-novellinsa vuonna 1908, ja on saanut ujutettua siihen hiukan mysteeriä, psykologista kauhua ja - hämähäkin. Hotelli Stevensin huoneessa numero seitsemän on hirttäytynyt täysin samalla tavalla jo kolme miestä, ja lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont uskaltautuu asumaan samassa huoneessa selvittääkseen, mikä on tähän syynä. Tämä kauhutarina on minusta loistavasti rakennettu ja ehdottomasti tämän kokoelman helmi.

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on mainio kokoelma vanhan kauhun ystäville. Lukekoon ken uskaltaa!

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun  tällä kirjalla Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen


Samantyylisiä kirjoja:



Muissa blogeissa: