Grishaversumi-trilogia: Leigh Bardugo

 Varjo ja riipus: Leigh Bardugo. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2019. (Grishaversumi #1)

Englanninkielinen alkuteos (2012): Shadow and Bone. Kansi: April Ward, Antti Kukkonen (sovitus)

"Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.

Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.(Aula & Co)

Oma arvio:

Skippasin tämän fantasiauutuuden sen ilmestyttyä suomeksi reilut pari vuotta sitten, koska en uskonut tämän tuovan mitään uutta YA-fantasian saralle. Osa kollegoistani on tätä toki kehunut ja viimestään kiinnostuin tästä, kun kuulin uudesta Netflix-sarjasta, joka pohjautuu tähän ja kirjailijan toiseen kirjasarjaan. Haluan nyt kerrankin lukea kirjan ennen sarjaa.

Kirjan alussa kerrotaan päähenkilöiden, Alinan ja Maljenin eli Malin taustasta: heidät on tuotu orpolapsina arvoisan herttua Keramzinin kartanoon oppimaan lukemista ja kirjoittamista. Oppimisen lomassa lapset tekevät kotitöitä ja leikkivät keskenään. Kun pelätyt grishat tulevat tekemään tarkastusta, onko lapsilla mitään kykyjä, Alina ja Mal ovat kauhuissaan. Nimittäin jos heillä olisi, he pääsevät (tai joutuvat) ghishojen joukkoon. Onneksi heidät todetaan ihan tavallisiksi kaupungin raunioista poimituiksi orpolapsiksi, jotka saavat jatkaa elämäänsä kreivin suojeluksessa, kunnes aikuistuvat.

"Olen pahoillani, että minulta kesti niin kauan nähdä sinut, Alina. Mutta minä näen sinut nyt." (s. 279)

Nykyhetkessä Alina ja .Mal ovat nyt 16-vuotiaita ja työskentelevät sotajoukkojen tehtävissä. Alina toimii kartografina. Heillä on juuri edessä melko kuumottava tehtävä: heidän rykmenttinsä on ylitettävä pelätty Sysikuilu, jota Epämereksikin kutsutaan. Se on nimittäin täynnä verenhimoisia tappajia, olentoja, joita sanotaan Volkriksi. Monetkaan eivät ole selvityneet Sysikuilusta hengissä, mutta se täytyy ylittää, jos mielii päästä Tosimerelle. Alina on kauhuissaan, eikä voi tajuta Malin kepeää asennetta. Alinaa myös ärsyttää Malin flirttailu kauniin Grishanaisen kanssa. Hyvin pian nimittäin lukijalle käy selväksi, että Alina on toivottoman rakastunut lapsuudenystäväänsä.

Olen pahoillani, että jätin sinut pimentoon niin pitkäksi aikaa.

Olen pahoillani, mutta nyt olen valmis.

Kutsuin, ja valo vastasi. (s. 173)

Sysikuilun ylityksessä meinaa käydä köpelösti, mutta ihmeen kaupalla Alina ja Mal ja muutama muu pelastuvat volkrien hyökkäyksestä. Alina ei oikein tajua, mitä hyökkäyksessä oikein tapahtui, mutta hän herää vangittuna ja häneltä aletaan kysellä kaikenlaista. Käy ilmi, että Alinalta on paljastunut vaaran hetkellä voimakas auringonkutsujan kyky, josta hän ei itsekään tiennyt. Hän on kuin onkin grisha, ja hänet kiikutetaan tarkoin varjellussa vaunukyydissä Pieneen palatsiin (joka on kaikkea muuta kuin pieni) arvostetun ja pelätyn Varjon alaisuuteen. Tästä alkaa Alinan täysin uudenlainen elämä: siihen kuuluu kauniita pukuja, ehostusta, kykyjen harjoittamista, muiden ihailua ja Varjon outoa suosimista. Varjo yhtä lailla pelottaa kuin kiehtoo Alinaa, eikä hän tunnu voivan vastustaa tämän vetovoimaa. Mal ei vastaa Alinan kirjeisiin, joten tämä alkaa jo epäillä pojan unohtaneen hänet täysin.

"Vaatteet, korut, jopa ulkonäkösi. Hän on merkinnyt sinut omakseen."(s. 217)

Onko uusi elämä auringonkutsujana kuitenkaan Alinaa varten? Voiko Varjoon luottaa? Miksi Mal ei anna kuulua itsestään? Varjolla on suuret suunnitelmat Alinan varalle. Pieni epäilyksen siemen kuitenkin kytee tytön mielessä, vaikka Varjon vetovoima tuntuu olevan vastustamaton.

Varjo ja riipus aloittaa mielenkiintoisen tarinan, jonka henkilönnimistä ja paikasta tulee hieman Neuvostoliitto/Venäjävibat. Muuten tuntuu, ettei tarina kuitenkaan anna hirveänä uutta: orpotyttö, jolla on piilevä kyky, jota muut haluavat hyödyntää johonkin pahaan. Salainen rakkaus lapsuudentoveriin, kunnes kolmiodraamaa tulee uuden tyypin astuessa kuvioihin. Kurjuuksista rikkauksiin, vaatimattomuudesta kaunottareksi ja mitättömyydestä kaikkien ihailemaksi kyvyksi. Sekaan hieman kammottavia hirviöitä ja sotaa. Kirja oli kyllä ihan mukiinmenevä, mutta en nyt hirveänä riemastunut tästä.  Lainasin kyllä jo jatko-osan Saarto ja myrsky, mutten ole vielä innostunut siihen tarttumaan. Sarjaan on ilmestynyt juuri myös kolmas osa, Tuho ja roihu.

Annan arvosanaksi 3

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko) 

Yöpöydän kirjat 

Sonja Arstio 

Auringonlaskuissa 

Kirjoihin kadonnut

 

Samantyylistä luettavaa:

 Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

 Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen. Otava 2021

Kansi: Emmi Kyytsönen

"Mustia pilviä ja ilon pisaroita. Novelleja nuoruudesta.

Irina kadehtii umpirakastunutta Ellaa. Felix saa sanottua suorat sanat ex-tyttöystävälleen epäonnisella festarikeikalla. Viljami tempautuu riparileirillä irti takertuvasta äidistä. Ayshan vapaudella ei ole rajoja, kun hän tanssii kuulokkeet korvillaan yksin sateessa. Veljekset ihastuvat reppureissulla kumpikin Sabineen, joka vie toiselta sydämen, toiselta poikuuden. Veli-Matti tajuaa karvaan hiihtokisatappion jälkeen, mitä isä hänelle merkitsee.

Nuoria eri lähtökohdista. Nuoria joita perhesiteet puhuttavat ja tunteet riepottavat. Ärtymys ja kiukku. Kaipuu, suru ja kateus. Ilo ja hurmos. Rakkaus."(Otava)

Oma arvio:

Oi mikä ihana keltainen piristys minulle saapui kesälomani aikana! Nadja Sumasen nuorten novellikokoelma Sade on kaikille sama pitää sisällään parikymmentä sopivanmittaista novellia, jotka ovat pääosin omia tarinoitaan, mutta muutaman novellin välillä on jonkinasteinen kytkös.

Saara oli mokannut. Hän tajusi sen heti, kun näki miehen. Mies muistutti vain etäisesti  nettikuvien ja teostensa takaliepeiden runoilijaa. Ilmeisesti pressikuvat oli otettu parikymmentä vuotta sitten. (s. 123)

Minulla oli odotuksena, että novellien pääteemana olisi ihastuminen ja rakkaus, mutta näin ei ollutkaan, vaan nämä lyhyet tarinat kertovat välähdyksiä nuoruudesta ja kipukohdista, joista toki rakkaus on myös näkyvässä roolissa - eri muodoissaan. Novellit pistävät miettimään, herättävät kysymyksiä, osa myös hämmentää tai jopa ahdistaa aiheellaan. Aiheina voi olla esimerkiksi tukahduttava ja valheellinen äidinrakkaus (Äidinrakkaus), salainen ihailija, jonka kirjelappuset käyvät ahdistaviksi (Kateus), kammottavat treffit nettideitin kanssa (Runo) tai kotioloihin kyllästyneen tytön karkaaminen läheiseen autiotaloon (Valse triste.) Monissa on avoin loppu, joka antaa lukijalle mahdollisuuden jatkaa tarinaa omassa mielessään. Pidän siitä, miten erilaiset tunteet tulevat hyvin monipuolisesti käsitellyiksi.

Omiksi suosikeiksi nousivat seuraavat novellit:

Valse triste, josta kerroinkin jo tuossa ylempänä. Siinä nuori tyttö on karannut kotoaan ja majoittunut autiotaloon. Hänen paras ystävänsä Aura tietää hänen olinpaikkansa, jotta hän voi tuoda ystävälleen ruokaa ja muita tarvikkeita. Jostain ilmestyy kissa, jonka hän nimeää Lohduksi. Toinen viikko alkaa olla jo raskas kylmässä talossa, etenkin kun Lohtu alkaa sairastaa. Samalla mieleen nousee kamalat muistot kotoa.

Kunpa en tuntisi sellaista enää koskaan! Kunpa en kuulisi Valse tristeä enää ikinä! Siksihän olen täällä. Että en kuulisi enää koskaan. (s. 73)

Valinta on minusta hieno kuvaus isän ja pojan yhteisestä yhdistävästä tekijästä, pojan kilpahiihtoharrastuksesta. Miten poika haluaa pitää kiinni siitä, että isä pysyy mukana tukemassa häntä, vaikka vanhenevan isän itsetunto välillä järkkyy.

Kokeilin kaikkien suksiparien pitoa, laskin vauhditta loivaa alamäkeä ja arvioin luistoa. Sekä Swixin että isän voitelemat Fischerit veivät yhtä pitkälle. Valitsin isän voitelemat. (s. 105)

Häikäistynyt nainen novellissa on päähenkilönä  parikymppinen Frans-Emil, joka vilahtaa sivuhenkilönä myös novellissa Kateus. Frans-Emil tutustuu kolmikymppiseen mieheen, joka asuu kommuunissa ja majoittaa Frans-Emilin välillä patjalle. Mitään isompaa heidän välillään ei tapahdu, vaikka Frans-Emil sitä salaa toivoisi. Kunnes eräänä päivänä...

Niitä näitä puhellessaan ja sikaria patjalla poltellessaan mies vain siveli Frans-Emilin olkapäätä ja käsivartta niin kauan, että ihoa alkoi vihloa ihan kuin Frans-Emiliä olisi kidutettu. (s 65)

Pidän siitä, että novellit antavat realistisen kuvan nuorista tunteista, rakkaudesta ja seksistä. Mikään ei ole kiiltokuvamaista, suudelmat eivät aina maistu mansikalle ja seksi tulivuoren juurella ei ole välttämättä räjähtävää, vaan nopea tupsaus.

Novellit soveltuvat mielestäni upeasti yläkoulun äidinkielen tunneille pohdittavaksi, sillä ne todellakin herättävät paljon kysymyksiä ja niissä riittää keskusteltavaa. Toivottavasti äidinkielen opettajat ottavat tästä kopin!

Arvosanani on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa: 

-

Samantyylistä luettavaa:

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot! 

 

Ruksaan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteesta kohdan:

Kotimainen

Musta enkeli: Marja-Leena Tiainen

 Musta enkeli: Marja-Leena Tiainen. Avain 2021. SELKO.

Kansi: @Alexander Krivitskiy / Unsplash

"16-vuotias Roosa odottaa lasta. Lapsen isä Mikael kuolee ennen kuin Roosa ehtii kertoa raskaudesta. Roosa on surullinen. Hän kaipaa Mikaelia. Roosa ajattelee: ”Minä en voi synnyttää lasta.”

Roosa käy lääkärissä. Hän saa lähetteen aborttia varten. Sitten Mikaelin veli Tuomas ottaa yhteyttä. ”Älä tee aborttia”, Tuomas pyytää.

Musta enkeli Marja-Leena Tiaisen seitsemäs selkonuortenromaani. Se on koskettava ja kaunis tarina nuoresta tytöstä, joka joutuu tekemään vaikean päätöksen."(Avain)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa blogissani nähdään selkokirja-arvio. Selkokonkari Marja-Leena Tiaiselta lennähti ilmoille tänä kesänä Musta enkeli, jossa päähenkilö, 15-vuotias Roosa  tekee raskaustestin ja järkyttyy sen positiivisesta tuloksesta. Hän ei ehdi kertoa asiasta poikaystävälleen Mikaelille, joka kaiken huipuksi saa kuulla Roosan maanneen tämän bändikaverin Papan kanssa ja soittaa asian tiimoilta tytölle vihaisen puhelun. Tämän jälkeen Roosa ei kuule poikaystävästään mitään, ennen kuin saa suruviestin: Mikael on humalassa ja suutuspäissään pyöräillyt parkkimittariin pahki ja menehtynyt.

Perheen suru on riipaiseva.

Roosa ei pysty olemaan paikoillaan.

Hän nousee ja lähtee juoksemaan.

Ruusu ja kortti jäävät katukäytävälle. (s. 19)

Roosan paras ystävä Anni tietää Roosan odottavan lasta ja on tämän tukena. Mikaelin hautajaisten jälkeen myös äiti saa tietää raskaudesta, ja on helpottunut kuullessaan, että Roosa on jo varannut ajan aborttiin. Soppaa tulee kuitenkin sekoittamaan Mikaelin veli Tuomas, joka anelee Roosaa pitämään lapsen, joka olisi muistutus rakkaasta Mikael-veljestään. Myös Mikaelin vanhemmat lupaavat olla Roosan tukena ja ovat jo varanneet isosta talostaan apulaisen asunnon Roosaa varten. Roosalla on paljon mietittävää: miten käy hänen lukio-opiskelujen, jotka alkaisivat syksyllä? Mistä hän saisi vauvaa varten rahaa? Mikaelin porukoilla tuntuu olevan vastaukset kaikkeen ja tarjous alkaa houkuttaa. Mitä sanoo Roosan äiti?

"--- He ovat menettäneet lapsen 

ja toivovat,

että sinä synnytät tilalle uuden Mikaelin." (s. 41)

Kirjassa on hyvin surullinen sävy, tietysti pääosin johtuen Mikaelin kuolemasta, joka tulee lukijalle läsnä niin Roosan, kuin hänen vanhempiensa, ystäviensä kuin veljensä kautta. Kirjassa on myös muita raskaita teemoja, kuten Roosan vaikea valinta, tehdäkö abortti vai pitääkö vauva ja alkaa teiniäidiksi, ja Roosan perheen taloudelliset vaikeudet ja isäpuolen alkoholismi, joka tulee ilmi vain muutamassa yhteydessä.

Kirja on hyvin perus nuortenkirjamainen, ehkä vähän liiankin. Kaipaisin hieman enemmän YA-maisia kirjoja selkovalikoimaan, vaikka toki ymmärrän, että itse selkorakenne tekee siitä haastavan. Sitä olen myös pitkään miettinyt, miksi nuorille suunnatut selkokirjat ovat aina niin synkistä aiheista? Olenkohan vielä lukenut yhtään sellaista kevyttä, iloisen kuplivaa sellaista? Tapani Baggen Jäätävää kyytiä on ihan hauska poikkeus, joskin sekin aika perus old skool nuortenkirja, ja Salla Simukan Lumikki-trilogian ja Magdalena Hain Haisevan käden ja Kuolleiden kirjan mukautukset ovat myös hieno asia. Mutta voisikohan joskus ilmestyä ihan sellainen perus romanttinen YA-selkokirja tai sitten vaikkapa urbaania fantasiaa, dystopiaa jne? Hieman vaihtelua valikoimaan kaipaisin minä.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

 -

Samantyylistä luettavaa:

Selkoarviot blogissani 

Brown Girl -sarja: Mintie Das

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das. Suomentanut Kristiina Vaara. Into 2021 (Brown Girl #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Ghosted. Kansi: Eveliina Rusanen, iStock

"Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa."(Into)

Oma arvio:

Tartuin tähän Mintie Dasin uuden Brown Girl -sarjan aloitukseen odottavaisin mielin, sillä kirja tuntui kuvaustensa perusteella tuovan jotain uutta ja erilaista YA-genreen: Goodreads-keskusteluiden pohjalta kirja on sekoitus Mean Girls -elokuvaa, We Were Liars -YA-romaania ja Riverdale, Supernatural ja Buffy vampyyrintappaja-TV-sarjoja. Ruskeita päähenkilöitä on ollut YA-kirjallisuudessa viime vuosina yhä enenevissä määrin, joten siinäkin mielessä innostuin kirjasta. Dasin aiempi Storm sisters -sarja jäi minulta kesken heti ensimmäisen osan kohdalla, sillä jotenkin se ei vain vetänyt. Kuolleiden näkeminen oli vahvasti mukana myös tänä vuonna ilmestyneessä Sini Helmisen Hurmeessa.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa huutosakin johtaja ja koulun varsinainen mean girl, Naomi, kiusaa uutta tulokasta pakottamalla tämän suutelemaan ruumista heidän kotinsa alakerrassa sijaitsevassa ruumishuoneessa. Kirjan päähenkilö, Violet, kokee Naomin menneen jälleen kerran liian pitkälle ilkeydessään ja yrittää pelastaa itkevän Madison-paran. Tytön onneksi haustaustoimiston uusi (kuuma) harjoittelija Lukas keskeyttää tyttöjen hommat. Violet ei vielä tiedä, että tulee vielä olemaan tekemisissä Lukasin kanssa, eikä voi aavistaakaan, mitä kykyjä tällä tyypillä on.

Violet on lukionsa lähes ainoa ruskea tyttö ja huomaa usein sen vaikuttavan ihmisten asenteisiin. Violetin kautta kirjaan tuleekin hieman mietintää rasismista. Violet on (kuten kirjailija itse) syntynyt Intian Assamissa, mutta muuttanut kauan sitten hoitajansa Deden ja isänsä kanssa Illinoisiin, Meadowdaleen. Violetin äiti on menehtynyt autokolarissa. (Huoh, voisiko edes kerran olla päähenkilösankari, jonka molemmat vanhemmat olisivat elossa?)

Violet ei ole kuitenkaan ihan tavallinen 16-vuotias lukiolaistyttö: hän kuuluu intialaiseen soturikuningattarien, Aiedeojen sukulinjaan. Violet ei ole yhtään innostunut tästä roolistaan, vaan haluaisi olla vain tavallinen tyttö. Silti hänen luokseen on ilmestynyt säännöllisesti aiempien Aiedeojen henkiä siitä asti, kun Violet on täyttänyt kymmenen. Oikeaoppisesti tytön kouluttaa oma äiti, mutta Violetin harmiksi hänen äitinsä henkeä ei näy eikä kuulu. Koulutukset, joihin kuuluu shama-nimiset testit, läpikäytyään Violet saisi täydet voimat, jotka kuuluivat ensimmäiselle soturikuningattarelle, Ananyalle. Ongelmana on vain se, että Violet ei enää halua käydä tätä koulutusta, ja on jättänyt huomiotta viime vuosina henkien vaatimukset. Näin hän on menettänyt jo saavuttamansa yliluonnolliset kykynsä, kuten esineiden siirtelyn, ajatusten lukemisen ja teleportaamisen - tai niin hän vain luulee.

Tieto siitä, että ensisuudelmani on tapahtunut kuolleen pojan kanssa, on vähän liian kova pala nieltäväksi juuri nyt. Joku puoli minusta haluaisi mennä ratsaamaan isän viinakaapin. (s. 175) 

Henkien välttely ei ole kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että Violetin velvoitteena on kouluttautua Aiedeoksi. Eräänä yönä hän huomaa olevansa taas tahtomattaan suorittamassa karmeaakin karmeampaa shamaa. Nämä testit ovat kuin pahimpia painajaisunia, joista täytyy selvitä. Minulle tuli niistä mieleen Outolintu-sarjan pelkosimulaatiot. Sitä Violet ei myöskään tiedä, että hänen ikkunansa takana häntä tarkkailee oudon kiiluvasilmäinen mieshahmo, joka on määrätty tappamaan tuleva  Aiedeo.

Älä ikinä unohda tätä, Naomi: He nauttivat sinun häpäisemisestäsi. He nauttivat siitä, että saavat sinut tuntemaan itsesi mitättömäksi. He nauttivat siitä, että saavat repiä sinut kappaleiksi, juuri niin kuin sinäkin olet nauttinut, kun olet tehnyt saman heille. (s. 102)

Violetille tulee muutakin mietittävää, kun heti superilkeästä Naomista julkaistun seksivideon jälkeen tämän henki, bhoot, tulee yöllä ärhentelemään hänen huoneeseensa. Seuraavana päivänä koulun rehtori kertoo, että Naomi on kuollut. Miksi Naomi kuoli heti videon julkaisun jälkeen? Miten hän oli niin järkyttynyt videosta, kun kerta oli tunnettu estottomuudestaan ja sekstaili videollakin kahden pojan kanssa? Ketä olivat nuo videon pojat? Onko Naomi murhattu? Tästä lähtee liikkeelle mysteerien vyyhti, joka Violetin täytyisi selvittää. Hän yllättäin ystävystyy Naomi-hengen kanssa ja alkaa nähdä asioita hänen kannaltaan. Käypä vielä niin erikoisesti, että Violetkin saa kokeilla henkenä olemista, kun hänen kouluttajansa päättävät tehdä hänestä sellaisen osana shamaa. Jos Violet ei onnistu tehtävässään ja löydä Naomin murhaajaa, hän jää ikuisesti kuolleeksi. Siinäpä kannustinta kerrakseen tehtävän suorittamiseen.

"Minäkin pelkään, ja tiedän etten ole ainoa. Me kaikki pelkäämme niin kovasti näyttää todellista minäämme, että käännymme toisiamme vastaan aina kun saamme tilaisuuden. Me haukumme toistemme seksuaalisuutta ja kehoa. Haukumme, haukumme, haukumme. Se tappaa meidät kaikki, pala palalta, enkä minä halua kuolla." (s. 286)

Minusta kirjassa on kiehtova idea ja se toimii suurimmalti osin erinomaisesti, vaikka alkuosassa meinaan väsyä informaatiopuuskiin. Se onneksi laantuu kirjan edetessä. Kirjan nuorten vuoropuheluista on käyty paljon keskustelua Goodreadsissa, sillä Das käyttää niissä (turhan) paljon nettislangilyhenteitä, kuten OMG, BTW, #jotain jne. Se tekee vuoropuheluista hiukan falskin oloisia. Onneksi Violet juttelee parhaan ystävänsä Merylin kanssa "normaalisti" ilman lyhenteitä. 

Kirja oli minusta nopealukuinen ja tasaisen viihdyttävä, vaikka en nyt sitten ihan henkeä haukkonut ihastuksesta kuitenkaan. Aiedeo-soturikuningataridea on jotain erilaista ja uutta. Kirjan romanssikuviot eivät oikein tehneet minuun vaikutusta laimeudellaan, mutta toivottavasti ne kehittyisivät seuraavissa osissa. Kirjassa on fantasiakuvioiden lisäksi perus YA-meininkiä, kuten bileet, joissa pakoillaan poliisia, cheerleader-treenejä (joissa keskitytään kliseisesti vain pyramideihin) ja pakollinen somen juorupalsta, Hiehot ja Horot, missä myös Naomin seksivideo julkaistaan. Kirja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että jatko-osaan on tartuttava.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajallle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Hurme

 

Päivitys Viha jonka kylvät -sarjaan

 Luin Angie Thomasin Viha jonka kylvät -kirjan esiosan Betoniruusu. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.

Vardari-trilogia: Siri Pettersen

Rautasusi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2021 (Vardari #1)

Norjankielinen alkuteos (2020): Jernulven (Vardari 1). Kansi ja kartat: Siri Pettersen

"Vangitseva pohjoinen mysteeri verestä, halusta ja riippuvuudesta.

Juva inhoaa verenlukijoita. Heitä ihaillaan ja ylistetään kyvyistään, mutta he ovat pelkkiä rahan- ja vallanjanoisia huijareita. Juva tietää tämän varsin hyvin, koska hän on syntynyt verenlukijoiden sukuun.

Kun Juvan perhettä uhkaavat vardarit, kammottavat olennot jotka eivät vanhene, hän sotkeutuu mukaan kamppailuun verenlukijoiden perinnöstä: synkästä salaisuudesta, joka kerran mullisti koko maailman - ja saattaa tehdä niin uudestaan. Selviytyäkseen Juvan on kohdattava lapsuusmuistonsa, jonka hän on yrittänyt unohtaa: hän on nähnyt paholaisen.

Rautasusi aloittaa itsenäisen Vardari-trilogian, joka sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin palkintoja ja kansainvälistä ylistystä kahminut Korpinkehät-sarja" (Jalava) 

Voit katsoa kirjatrailerin tästä.

Oma arvio:

Olen jankuttanut parin viime vuoden ajan kyllästymisestäni ja pettymyksistäni fantasiaan. Olen jättänyt monia aloittamiani sarjoja kesken, muun muassa siksi, että keskittymiseni ei ole riittänyt monimutkaisiin fantasiamaailmoihin, mutta myös siksi, että niissä on toistunut usein samat lainalaisuudet. Olen silti odottanut tätä Siri Pettersenin uutta Vardari-trilogian avausosaa Rautasusi kuumeisesti. Rakastin kirjailijan Korpinkehät-trilogiaa, enkä ole lukenut sen veroista ennen enkä jälkeen. Vielä kun kuulin, että tämä uusi eeppinen sarja sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät, en voinut olla innostuneempi. Palauttaako Rautasusi jälleen uskoni ja intoni fantasiaan?

Juva ei tappanut susia rahasta eikä varsinkaan metsästämisen ilosta. Hän tappoi, koska hänen oli pakko. Koska maailma olisi ratkennut liitoksistaan, jos hän olisi lopettanut. (s. 24)

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltä Juva, on tarinan alussa vaarallisessa susijahdissa, joka valitettavasti menee pahasti pieleen erään osaamattoman tulokkaan takia, joka paljastuu vieläpä veritrokariksi. Nämä myyvät sudenverta niitä janoaville, vaikka metsästettyjen susien veri kuuluu ehdottomasti kiville. Juvan pisteliäs ja päämäärätietoinen luonne tulee heti alussa selväksi, kun hän antaa mielipiteensä moisesta tunaroinnista. Susijahti on Juvalle kaikki kaikessa, mutta kaikkein eniten hän haluaisi olla tukijansa Broddmarin mukana metsästämässä kaupungin susitautisia. Siihen sairastuvat ne, jotka ovat nauttineet saastuttavaa sudenverta huumaustarkoituksessa. Broddmar kuitenkin kieltäytyy jyrkästi ottamasta nuorta Juvaa niin vaaralliseen hommaan.

---Nuorin sisarista, punapukuinen, ymmärsi paholaisen olevan kaikkialla. Kaikissa sydämissä. Hän ei tehnyt mitään, ja jäi eloon. Siitä saakka verenlukijat ovat aina tienneet, missä paholainen on. (s. 53)

Juvan äiti, Lagalune, on kohuttu verenlukija ja kunnioitetun Verenlukijain killan puheenjohtaja. Juva ei voi arvostaa äitinsä ammattia, koska hän kokee sen huijauksena: eivät verenlukijat osaa lukea ihmisiä oikeasti. Juvalla on skyky lukea ihmisiä, mutta sen hän pitää omana tietonaan. Hänellä on muitakin murheita: eräs Rugen jätti hänet aiemmin kuin nallin kalliolle, Broddmar ei ota häntä susitautisten jahtiin ja oudot sydämentykytykset vaativat häntä käyttämään hermoja rauhoittavaa juomaa, Torapiikkiä. Kun Juvan 16-vuotias sisar Solde hakee Juvan sairaan äitinsä luo, lähtee Juva melko ynseästi äitiään tapaamaan. Äiti haluaa Juvan muuttavan takaisin luokseen ja perivän äitinsä aseman tämän kuoltua. Juvaa vain ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sitten kylällä tapahtuu kummia. Paikallaan pysyneet kivikehät ovat liikahtaneet ja niiden keskellä oleva Todistaja-patsas on alkanut liikkua. Huhutaan, että Mahti on palannut. Kivikehiä vartioidaan nyt entistä tiukemmin.

Hän veti henkeä ja keräsi ajatuksensa sydämestään. Hän tukahdutti pelon, jonka sydämentykytys aina nosti pintaan, ja keskittyi hauraaseen yhteyden tunteeseen. Siihen, että oli jonkin vaarallisen lähellä. Jonkin, joka haisteli hänen sydäntään. (s. 97)

Todistajan liikkumisen jälkeen alkaa monimutkaisten vyyhtien ketju: Sen jälkeen kun Juva näkee äitinsä kiistelemässä pelätyn vardarin, Nafraímin kanssa, Lagalune menehtyy. Hän saa koristua viimeisillä voimillaan Juvalle, että tämä perisi kaiken eikä saa ikinä antaa Paholaista muille.  Paholaista, jota Juva on lapsesta saakka pelännyt, ja jonka on vannottu hänelle olevan pötyä. Äiti sanoo nyt sen olevan totta. Soldesta ei olisi Verenlukijain killan johtajaksi, äiti varoittelee Juvaa.  Juva tajuaa, että jotain vaarallista on nyt meneillään, mutta häneltä kestää aikaa tajuta, mikä ja missä on tuo paholainen, jota ei pitänyt olla olemassakaan. Hän ei haluaisi myöskään jatkaa äitinsä perintöä ja tuhoaa siksi äitinsä testamentin, jotta Solde saisi haluamansa perinnön. Kaikki ei mene kuitenkaan Juvan suunnitelmien mukaan, sillä moni muukin saa surmansa Lagalunen jälkeen. Kuka on murhaaja, Nafraímko?

Haluaisin kertoa niin paljon enemmän tästä kirjasta, mutta en voi alkaa kuitenkaan spoilata enempää. Voin vain kertoa, miten nerokkaalla tavalla puuttuvat palaset alkavat loksahdella kohdalleen: Juva tekee hyvin merkittävän löydön kotoaan ja saa viimein selville merkillisten sydämentykytystensä syyn. Juva joutuu punnitsemaan sitä, keneen voi luottaa ja mitkä ovat oikeamielisiä ratkaisuja. Hänen perässään ovat  kuolemattomat vardarit, jotka havittelevat häneltä yhtä asiaa. Tätä Juva ei aio missään nimessä heille antaa. 

Hän etsi katseellaan Nafraímia, mutta tiesi ettei löytäisi tätä. Tiesi sen, sillä hänen ruumiissaan oli vain yksi sydän, eikä se ollut milloinkaan ollut niin pieni. Hauras, murtuva kuori ja yksinäinen pulssi. Kipeä ja herkkä, kuin henkäys. (s. 476)

Siri Pettersen on onnistunut jälleen luomaan kiehtovan ja omalaatuisen fantasiakirjan, jonka luin ahmimalla. Mukana on sopivasti vaaran ja intohimon tunteita, jotka sekoittuvat kirjan pahaenteiseen tunnelmaan. Vaikka kirja ei suoranaisesti kytkeydy Korpinkehät-trilogian tiettyihin henkilöihin ja paikkoihin, se antaa viitteitä siitä, miten samassa maailmassa liikutaan. Korpinkehissä puhutaan muun muassa ihmisistä, unohdetuista, jotka ovat saaneet saastutettua verta ja elävät ikuisesti, mutta kärsivät janotessaan lisää. Ovatko he juuri vardareita, mietiskelin lukiessani. Uskon, että kytköksiä tulee olemaan vielä enemmän, jos seuraavissa osissa matkataan toisiin ulottuvuuksiin. En vain tiedä, miten ihmeessä maltan odottaa seuraavaa osaa. (Täytyy kai opetella lukemaan norjaksi.)

En ole ehkä ihan samaa mieltä kirjaston kanssa, että kirja olisi lasten ja nuorten aineistoa. Jalava-kustannuksen ja Risingshadow -sivuston mukaan kirja on aikuisten fantasiaa, ja komppaan kyllä tätä. Vaikka päähenkilö on nuori, on kuumimmat seksisävytteiset kohtaukset mielestäni kuvailultaan enemmän aikuistasoa. Muutenkaan en mieltäisi kirjaa luonteeltaan YA:ksi, kuten en Korpinkehiäkään. Miksei selkeästi aikuisille suunnattu fantasiasarja voisi olla kirjastossa aikuisten fantasiahyllyssä? 

Suosittelen tätä erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole  aiemmin uskaltautunut lukemaan fantasiaa. Pettersen osaa kirjoittaa hyvin kiehtovalla tavalla, hänen luomaansa fantasiamaailmaan on helppo astua ja siinä viihtyy. Lisämausteena on kiehtovia hahmoja ja kuumia kohtauksia, jotka antavat lupausta jostain vieläkin kuumemmasta jatkossa. Ikäsuositukseni on 16+

En ole pitkään aikaan antanut täysiä pisteitä kirjalle. Mutta nyt...

Annan arvosanaksi 5+  

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan Booklist Queen haasteen kohtaan:

A Highly Anticipated Book

Hopeakurkku: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Hertta 2024 (Vardari #2)

Norjankielinen alkuteos (2023): Vardari 2: Sølvstrupen. Kansi: Siri Pettersen

"Juva on saanut elinikäisen arven mieheltä, jonka hän itse päästi vapaaksi. Surun ja raivon lisäksi hän on hukkumassa ongelmiin: vardareilta on riistetty ikuisen elämänsä lähde, ja susitautisia on aina vain enemmän.

Kun levottomuus kaupungissa yltyy, Náklavissa alkavat levitä uudet, fanaattisen uskonnolliset voimat. Juvalle valkenee, että hän on aloittanut sodan, jonka seurauksia hän ei osaa aavistaa.

Hopeakurkku jatkaa Rautasuden aloittamaa Vardari-trilogiaa, synkän vangitsevaa pohjoista fantasiamysteeriä verestä ja vallasta, haluista ja pakkomielteistä." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Olin niin hullaantunut Pettersenin Vardari-trilogian aloitusosasta Rautasusi, että seuraavan osan odottelu on ollut yhtä tuskaa. Viimein viime syksynä odotus palkittiin, vaikka pääsinkin kirjan kimppuun vasta tämän vuoden puolella. Nyt tämän toisen osan luettuani voin vielä vahvemmin sanoa, että tämä trilogia on enemmän aikuisille suunnattua fantasiaa. Ihmettelen kovasti, miksi kirjastossamme tämä on laitettu lanu-puolelle.

Mies pani otsansa Juvan reittä vasten. Kylmän, mutta hikisen. Hän avasi suunsa ja painoi huulensa haavalle. Hän imi verta kuin pieni porsas. Juva tunsi miehen hampaiden ja kielen liikkuvan ihollaan, ja äkkiä Gríf oli taas läsnä hänen ajatuksissaan. (s. 154)

Juva jatkaa susitautisten metsästämistä tutun Nahkahallissa majailevan porukkansa kanssa, mutta muistot Grífistä vaivaavat häntä. Siitä, miten tämä viime hetkillä, ennen kuin katosi kivikehän kautta, petti Juvan ja kävi tämän kimppuun. Rinnassa olevat arvet muistuttavat Juvaa siitä, miten hölmö hän oli luottaessaan moiseen petoon. Juvan seurana kulkee uskollinen Skarr-susi ja hän majoittaa salaa myös pelastamaansa 12-vuotiasta Keflaa, josta on Juvalle niin seuraa kuin apuakin. Loput sydämenlukijakyvyn omaavat lapset Juva majoitti viime osassa turvaan Talvipuutarha-nimiseen paikkaan.

Mutta hän tiesi valehtelevansa itselleen. Hän oli tavannut Grífin. Hän oli vapauttanut hirviön, eikä mikään palaisi koskaan ennalleen. (s. 30)

Sitten Juvan korviin kantautuu tieto Náklaviin ilmestyneestä Hopeakurkku-nimisestä fanaattisesta uskovaisesta, joka on tullut pelastamaan kaupungin pelätyiltä vardareilta, iäisiltä. Vaikka eihän heitä pitäisi olla olemassakaan. Hän julistaa saavansa jumalilta kuvia tuhottavista vardareista, ja kuinkas kummaa, myös Juva on todistamassa tilaisuutta, jossa metallilevylle ilmestyy ihmeellisesti aina jonkin tuhottavan kuva. Hopeakurkku saa heti joukkoonsa yhä enemmän öyhöttäjiä, jotka osaltaan lietsovat kaupungissa sekasortoa ja paniikkia. Kaiken lisäksi jonkun epäillään levittävän susitautia tahallaan, sillä sairastuneita on yhä enemmän.

Tämä lipevä mies eli Hopeakurkku, jonka Juva muistaa aiemmin tavanneensakin, haluaa Juvan yhteistyöhön metsästämään kaikki vardarit kaupungista. Vardareita ei kuitenkaan tapeta, vaan heille suoritetaan ikiaikainen upotus - eli heidät lähtetään Nákla-kehän kivien kautta Druknaan jumalten luo. Juvalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin suostua tämän kamalan, irstaanoloisen sekavan höyrypään leipiin. Tämä aiheuttaa närää Juvan pitkäaikaisten metsästäjäkavereissa ja Juva ajaantuukin surukseen heistä erilleen, sillä Hopeakurkku on määrännyt Juvalle uudet vardarinmetsästyskaverit. 

"Olen elänyt koko elämäni pelossa, ja se on sinun syytäsi!"

"Eli aiot elää loppuikäsi vihaisena?"

"Minä aion kuolla vihaisena!" (s. 230)

Vardareita, onko heitä? No onhan heitä, ja sen Juva tietää. Hän ei vielä tiedä, että hänen pahin vihollisensa Nafraím on yhä elossa, itse luomansa julman vardarin Eldredin vankina ja kidutettavana. Vardarit ovat huolissaan joukkojensa vähenemisestä, sillä ihmeellisten hopealevyille ilmestyvien kuvien takia heitä alkaa kuolla. Kun Nafraím viimein pääsee pakenemaan vankeudestaan, hänen on vakuutettava Juva siitä, että Hopeakurkku on pysäytettävä. Kaiken järjen mukaan Juvan olisi kuitenkin tapettava tuo luopio, joka oli vastuussa Grifin vangitsemisesta kellariin ja Juvan isän kuolemasta. Juvalle alkaa kuitenkin paljastua, mistä nuo Hopeakurkun kuvat ovat peräisin. Hän myös alkaa ymmärtää enemmän vardareita, ja siihenkin on eräs hyvin ratkaiseva syy. 

Juva nojasi päätään seinään. Hän kertoi itselleen jokaisena kirottuna päivänä, ettei rintaan kasvanut solmu ollut oikea tunne. Se ei ollut surua tai rakkautta vaan kiukkua. Ja häpeää, koska hän oli antanut käyttää itseään hyväksi. Mitä muutakaan se olisi ollut? (s. 178-179)

Tämä Vardari-trilogian kakkososa ei ehkä  ollut minulle niin upea kokemus kuin sarjan avausosa, muun muassa koska en ollut niin innoissani tästä uskontoteemasta, ja muutenkin pääsin aika nihkeästi sisään tarinaan pitkähkön tauon jälkeen. Toki tämä on maailmaltaan niin uskomatonta fantasiaa, ja päähenkilö Juva kaiken kaikkiaan mahtava tyyppi, ettei lukukokemukseni ollut huonokaan.  Saatoin hiukan kaivata Juvan tavoin Grifiä mukaan, sillä ensimmäisen osan romanttiset osuudet olivat se juttu. Grif kulkee mukana Juvan katkerissa muistoissa, mutta myöhemmin Juvalle paljastuu myös toinen näkökulma tämän ihanan pedon poistumiseen liittyvistä tapahtumista. Kirjan loppu on uskomattoman lohdullinen, ja viimeinen lause kruunaa kaiken. Minun on luettava seuraava osa!

Hän oli saanut tarpeekseen salailusta ja halusi näyttää minkä vuoksi taisteli. Sota oli sotaa ja hän voittaisi sen rakkautensa vuoksi. (s. 304)

Kuten aiemmin mainitsin, tämä trilogia ei mene minusta YA-kategoriaan vaan on aikuisempaa fantasiaa. Mukana on kuitenkin niin ruumiillista kuin henkistä alistamista ja jopa kohtaus, jossa tapahtuu melkein nekrofiliaa. Kirjan tunnelma on toivottoman harmaa, juuri samansävyinen kuin kirjan kannen värityskin. Pettersenin luoma maailma on uskomattoman kiehtova, siinä on uniikkia pohjoismaalaista henkeä. Suosittelen tätä ja sarjan aiempaa osaa kaikille synkähkön fantasian ystäville.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

If you come softly: Jacqueline Woodson.

 If you come softly: Jacqueline Woodson. Puffin Books 2010. (G.P. Putnam's Sons 1998)

Kansi: Theresa Evangelista, @master me, @Frits Berends

"A lyrical story of star-crossed love perfect for readers of The Hate U Give, by National Ambassador for Children’s Literature Jacqueline Woodson

Jeremiah feels good inside his own skin. That is, when he's in his own Brooklyn neighborhood. But now he's going to be attending a fancy prep school in Manhattan, and black teenage boys don't exactly fit in there. So it's a surprise when he meets Ellie the first week of school. In one frozen moment their eyes lock, and after that they know they fit together--even though she's Jewish and he's black. Their worlds are so different, but to them that's not what matters. Too bad the rest of the world has to get in their way. "

Oma arvio:

Halusin tutustua Jacqueline Woodsonin kirjallisuuteen sen jälkeen, kun luin hänen ensimmäisen suomennetun teoksensa Ruskea tyttö unelmoi. Jäin ihmettelemään, miksen ole koskaan aiemmin kuullut hänestä, vaikka hän on saanut lukuisia palkintoa ja kirjoittanut toistakymmentä YA-kirjaa. Miksi ihmeessä hänen teoksistaan on suomennettu vain yksi, ja vasta tänä vuonna?

Varasin kirjastosta summanmutikassa tämän teoksen, joka vaikutti sopivalta romanttisine teemoineen. Kirjan nimi, If you come softly, teki myös minuun vaikutuksen, sillä se on ihanan herkkä ja sopii kirjan tunnelmaan. Kirjan nimi tulee Audre Lorden runosta, jonka Jeremiah lausuu Ellielle puistossa. Kirjan alussa on myös sitaatti kyseisestä runosta.

 

If you come as softly

as the wind within the trees

You may hear what I hear

See what sorrow sees.

 

Insta love jakaa mielipiteitä. Jotkut eivät voi sietää kirjoja tai elokuvia, joissa pääpari rakastuu toiseensa heti ensikatseesta. Jeremiahin ja Ellien tarina on ehdottomasti rakkautta ensi silmäyksellä, mutta niin uskottavasti kirjassa esitetty, että miten kukaan voisi tästä olla pitämättä. 

Kirjassa vuorotellaan kahden 15-vuotiaan henkilön näkökulmia; Jeremiah on koulun baseballjoukkueen vahva tähti. Hän ei halua kertoa kenellekään, että hänen isänsä on hyvin kuuluisa näyttelijä, ja äiti menestynyt kirjailija. Hän tuntee itsensä erittäin mustaksi uudessa Percyn koulussa, jossa valtaosa on valkoisia. Ellie on rikkaan valkoisen perheen tytär, joka näkee omasta ikkunastaan Central Parkin. Hänen isänsä on kiireinen lääkärin työssään ja äitiään hän ei suostu kutsumaan äidiksi, vaan Marioniksi, koska äiti kutsuu Ellietä Elishaksi. Ja koska äiti on lähtenyt jo kaksi kertaa hänen elämästään. 

Ensimmäisenä koulupäivänään Jeremiah ja Ellie törmäävät toisiinsa, Ellien paperit leviävät lattialle ja sitten heidän katseensä kohtaavat niitä keräillessä. (Aivan, mikä ihana klisee!) Jeremiah kertoo oman nimensä, mutta ei saa tietää Ellien nimeä. Kumpikaan ei saa toista mielestään, mutta harmikseen he eivät tapaa toisiaan pitkään aikaan uudestaan tämän jälkeen, vaikka ovat samassa koulussa. Kirja on ehtinyt jo puoleen väliin, kun vasta alkaa oikeasti tapahtua tämän parin välillä. Mutta miten ihanaa, että he kumpikin ovat kypsytelleet ajatuksiaan toisista sillä aikaa. Molemmat ovat miettineet muun muassa sitä, onnistuisiko heidän seurustelunsa, koska toinen on musta ja toinen valkoinen. Ellie epäilee lähinnä perhettään, sillä hänestä tuntuu, että he saattavat olla aika suvaitsemattomia. Ellien sisko Anne sanoo hiukan tökerösti, kun tämä kertoo olevansa ihastunut mustaan poikaan. Jeremiah taas ajattelee, haluaako aiheuttaa Ellielle kiusallista oloa, sillä hän on oppinut tuntemaan ihmisten katseet ja suhtautumisen häneen.

I'm going to kiss you soon, Jeremiah had found himself thinking. I don't know when or where or how, but soon I'm going to kiss you. (s. 101)

Sitten eräänä päivän Jeremiah siirtyy samalle kurssille Ellien kanssa, istuu tämän viereen ja he viimeinkin pääsevät juttelemaan. Eräänä päivänä he päättävät lintsata yhdessä, menevät puistoon istumaan ja Jeremiah lausuu Ellielle aiemmin mainitsemani runon. He ovat erottamattomat, mutta tapailevat alkuun salassa. Ellie ei missään nimessä halua esitellä Jeremiahia perheelleen, sillä epäilee vieläkin heitä. Voiko hän salailla heidän rakkauttaan loputtomiin? Jeremiahkaan ei ole aluksi täysin rehellinen, sillä ei halua paljastaa vanhempiensa kuuluisuutta.

"Feels like I'm spinning," he said softly. " Or like the whole world is spinning and I'm the only thing on it that's not moving." (s. 112)

Vaikka kirjan pääpaino on nuoren parin rakkaudessa, kirjassa käsitellään hienosti muitakin teemoja. Kirjassa pohditaan mustiin kohdistuvaa eriarvoisuutta esimerkiksi Miahin isoisän näkökulmasta. Miahin isä on myös kieltänyt tätä juoksemasta valkoisten asuttamilla alueilla. Miah joutuu miettimään eriarvoisuuttaan erityisesti Ellien kanssa ollessaan, sillä he saavat osakseen pahoja vilkaisuja niin mustilta kuin valkoisiltakin. Jeremiah on myös yhä surullinen vanhempiensa erosta, josta on jo jonkin verran aikaa. Hän ei voi käsittää, miten hänen isänsä on voinut lakata rakastamasta hänen äitiään ja ottanut uuden naisen elämäänsä. Elliellä on myös omat surunsa: hän ei voi luottaa äitiinsä Marioniin enää koskaan, sillä hänen lähtönsä aiemmin aiheutti niin pysyvän jäljen hänen sydämeensä. Isä tekee paljon työtä ja muut sisarukset ovat jo muuttaneet muualle, joten Ellie tuntee välillä itsensä yksinäiseksi  hienossa huoneessaan. 

Kirjan loppu yllättää minut totaalisesti. Se todella jättää lukijan miettimään, miten sattumanvaraista kaikki voi olla. Pidin oikein kovasti tästä kirjasta, joka sai mahdutettua paljon mietittävää 181 sivuun. Kirjalle olisi myös jatko-osa Behind you, jonka haluaisin ehdottomasti vielä joskus lukea.

Annan arvosanaksi 5-

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Bound by words

Beauty is a sleeping cat

The Lesser joke

Regular rumination

Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi

Dear Martin: Nic Stone

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteen kohtaan:

Rodullistettu päähenkilö

Kirja-arvonnan voittaja on....

 Arvoin tänään kirja-arvonnan voittajan, ja onnetar suosi Instagramin puolella osallistunutta Sofiaa (@sofiavaleksandra). Onnea hänelle ja kiitos kaikille osallistuneille!

Alla oleva linkki vie arvontavideoon IG:n puolella:

https://www.instagram.com/p/CQJiZkMnQKX/?utm_source=ig_web_copy_link

Ruskea tyttö unelmoi: Jacqueline Woodson

Ruskea tyttö unelmoi: Jacqueline Woodson. Suomentanut Katja Laaksonen. S&S 2021

 

Englanninkielinen alkuteos (2014): Brown Girl dreaming. Kansi: Theresa Evangelista. 

"Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.

Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja
ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen." (S&S)

Oma arvio:

Aloin lukea tätä säeromaania tietämättä, että se perustuu kirjailijan itsensä elämään. Jossain alkuvaiheessa hoksasin sen onneksi kuitenkin. Tämä Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on siis ensimmäinen lukemani omaelämäkerta säeromaanin muodossa, huippua! Woodson on erittäin tuottelias nuortenkirjailija Yhdysvalloissa, mutta nimi oli minulle ihan outo. Jälleen taas yksi hyvä esimerkki siitä, miten heikosti suomennetaan muualla suosittua nuortenkirjallisuutta. Toivottavasti Woodsonin teokset ylittäisivät tämän säeromaanin myötä julkaisukynnyksen Suomessakin jatkossa.

Säeromaanissa Jacqueline käy läpi lapsuuttaan kolmessa eri kaupungissa: hän syntyy Jackin ja Maryn tyttärenä Ohiossa, mutta vanhempien erottua he muuttavat takaisin äidin synnyinseuduille, Etelä-Carolinaan, jossa asuvat äidin iäkkäät vanhemmat Georgiana ja Gunnar, ja jossa rotuerottelun jäljet näkyvät yhä selvemmin kuin Ohiossa. Myöhemmässä vaiheessa äiti lähtee etsimään parempaa elämää New Yorkista ja lapset jäävät mummin ja ukin hoiviin. Äiti lupaa, että joku päivä hän hakee lapsetkin isoon kaupunkiin. Jacqueline ei haluaisi jättää mummia ja ukkia, hän viihtyy leppoisassa Nicholtownissa. 

Isoisä siis uskoo,

että jos upottaa kätensä koleaan maahan, 

se antaa vastineeksi

kaiken mitä siltä on pyytänyt.

Tuoksuhernettä ja kaalia

vihreää paprikaa ja kurkkua

lehtisalaattia ja vesimelonia (s. 51)

Jacquelinen isoäiti on jehovan todistaja ja ottaa myös lapset mukaan kokouksiinsa ja myöhemmin ovelta ovelle julistamaan sanaa ja myymään Vartiotorni-lehteä. Lapsen näkökulmasta koettuna ja kerrottuna nämä kokemukset tuntuvat luontevilta, asiaan kuuluvilta, vaikka Jacqueline niitä välillä hieman ihmettelee ja harmitteleekin. Isoisä ei osallistu näihin menoihin ollenkaan, joten isoäidin ei auta kuin hyväksyä tämä. Saan sen käsityksen, ettei myöskään lasten äiti ole mukana Jehovan todistajissa, mutta kuitenkin antaa mummon ottaa lapset mukaansa menoihinsa.

Etelän väki taitaa puhua jostain toisesta

New Yorkista. Siitä missä

rahaa sataa suoraan taivaasta ja timantit kimaltavat

kaduilla. (s. 129)

Sitten koittaa se päivä, kun äiti hakee lapset suureen, suureen kaupunkiin, New Yorkiin. Jacqueline joutuu jättämään tutun mummolan, naapuruston rasittavat Corajasensiskot, suoristusraudan käryn, lettinauhat, jotka sidottiin päähän jokasunnuntaisille julistuskierroksille, papan yskänpuuskat, puutarhatyöt. Äiti saa heille uuden pikkuveljen, jonka nimeksi tulee Roman. New York ei oikein aluksi vakuuta Jacquelinea harmaine betoniseinineen, meluineen ja puuttomine katuineen. He muuttavat Kay-tädin alakertaan. Kauaa ei Jacqueline ehdi tätiään tuntea, kun sattuu onnettomuus ja täti menehtyy pudottuaan portaista. Tuntuu, että Jacquelinen elämä on täynnä traagisia sattumuksia: Hänen Odell-enonsa on menehtynyt jäädessään auton alle, Robert-eno joutuu vankilaan ja Gunnar-isoisä menehtyy lopulta keuhkosyöpään.

Kun luokkatoverini kysyvät, miksi

en saa vannoa uskollisuuttani Yhdysvaltain lipulle,

sanon uskontoni ei salli sitä sen sijaan että toteaisin:

Minä olen maailmassa, mutta en kuulu maailmaan. Eivät he

tajuaisi. (s. 145)

Jacqueline aloittaa koulun ja jatkaa mummon toiveesta Jehovan todistajana uudessa kaupungissakin. Tämä herättää tietysti hieman eriarvoisuutta koulussa, sillä Todistajilla on monenlaisia rajoituksia. Isosisko Odessa osoittaa neroutensa pärjäämällä koulussa erinomaisesti, pikkuveli Hope on taas tavattoman taitava tekemään kemiallisia kokeita huoneessaan ja on muutenkin kiinnostunut luonnontieteistä. Hänellä on myös kaunis lauluääni. Jacqueline etsii omaa kykyään: hän ei pärjää koulussa kauhean hyvin, mutta hän on aina ollut täynnä tarinoita, joita hän tykkää sepittää muille. Harmi vain, että tätä kykyä ei ole kukaan hänen lähipiirissään osannut arvostaa. Kukaan ei tiedä, että lukihäiriö varjostaa Jacquelinen koulumenestystä. Sitten pikkuveljen, Romanin outo sairaus alkaa varjostaa perheen elämää. (Syy sairauteen on uskomaton, etenkin nykymaailman vinkkelistä katsottuna. Onneksi nykyään ollaan viisaampia asiassa kuin asiassa.)

Lopeta haaveilu, äiti sanoo.

 

Jatkan siis sanojen kirjoittamista

niin että laulut ja tarinat ja uudet maailmat

pääsevät ujuttautumaan

muistiini. (s. 197)

Ruskea tyttö unelmoi sisältää niin valtavasti kaikkea, että ihan hämmästyttää, miten Woodson on saanut kaikki mahdutettua yhteen säeromaaniin. Jacquelinen tärkeät ihmiset saavat sijansa tarinassa, niin perhe, sukulaiset kuin uusi paras ystävä Maria, johon hän New Yorkissa tutustuu. Hän on saanut tiukan kotikasvatuksen, sillä heidän äitinsä piti huolen, että he puhuivat ja käyttäytyivät moitteettomasti.  Mustien ihmisoikeustaistelut sivuavat tarinaa, mutta koska tämä on kirjoitettu onnistuneesti lapsen näkökulmasta, ei niihin pureuduta kovin syvälle. Samoin jehovalaisuus on läsnä koko kirjan lähinnä toteavana ja välillä hieman ihmettelevänä, mutta ei sen syvällisemmin ruodittuna. Lopussa Jacqueline myöntää, että vaikka identifioituu Jehovan todistajaksi, ei ole kuitenkaan uskossa. On hienoa, että pienestä tarinansepittäjästä on kasvanut kirjailija, joka on selättänyt lukivaikeuttensa ja todistanut kaikille, että hänelläkin on jokin oma kyky.

Annan arvosanaksi 4 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

-

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

19. Kirjassa leikitään

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

Bestselling memoir

Matalapaine / Korkeapaine: Salla Simukka

 Matalapaine / Korkeapaine: Salla Simukka. Tammi 2021

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Yksi kesä. Kaksi tyttöä. Helteenkuuma ja sateenkirkas rakkaus, joka muuttaa maiseman toiseksi.

Suositun YA-kirjailijan voimakas, todentuntuinen romaani kahden nuoren kesästä ja rakkaudesta, epävarmuuksista ja etsinnästä.

Matalapaine/Korkeapaine kertoo peruskoulun juuri päättäneiden tyttöjen tarinan molemmista näkökulmista.

Varpu on aina ollut sivustakatsoja, jolle hiljainen rannikkokaupunki on tuntunut väärältä paikalta. Nyt hän elää viimeistä kesää ennen pääsyä lukioon toiselle paikkakunnalle, joka avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Kesän ei pitäisi tarjota mitään yllätyksiä – mutta sitten Saga kävelee merestä hänen viereensä ja suutelee.

Molemmilla tytöillä on salaisuutensa ja pelkonsa, joita ei lausuta ääneen. Molempien kotona asuu painostava hiljaisuus. Varpun itsevarman pinnan alla vaanivat epävarmuuden syvät vedet, Sagan huolettomuus kätkee niin synkkää surua, vihaa ja epätoivoa, ettei mikään auringonpaiste saa varjoja väistymään. Rakkaudessa pitäisi luottaa ja uskaltaa, mutta onko se liian suuri vaatimus?

Matalapaine/Korkeapaine on voimakas, koskettava ja kaunis, suuria tunteita kannattelee Simukan kevyt ja ilmava kerronta, niin tosi että se tuntuu kehossa asti."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Sopivasti jokavuotisen Pride-lukuhaasteen puitteissa sain kätösiini tämän Salla Simukan uutuuden, kääntökirjan Matalapaine / Korkeapaine, joka kertoo kahden tytön kohtaamisesta, rakkaudesta, kipukohdista ja epätoivosta. Kääntökirjan molemmista puolista kertyy sivuja luettavaksi yhteensä vain 138, ja kerronta on kevennettyä, väliin jopa säeromaanimaista,  joten tämä on todella nopeasti luettava välipala. Siitä huolimatta ei tätä kuitenkaan purematta niele, sillä kansien sisään kätkeytyy todella isoja asioita kahden eri näkökulmahenkilön kautta kerrottuna. 

Ei puhuta tästä kenellekään. Tää on meidän salaisuus. (Matalapaine; s. 19)

Luin ensin kääntökirjasta Matalapaine-puolen, joka kertoo Varpun tarinan. Varpu on tullut muiden tapaan juhlimaan peruskoulun päättymistä uimarannalle, yksin, sillä hänen parhaat ystävänsä Veli ja Miranda ovat lähteneet kesätöihin naapurikaupunkiin. Varpulla on aavistus siitä, että heidän kolmikko on hajoamassa, koska Miranda valitsi mieluummin Velin työparikseen. Varpu ei tunne kuuluvansa uimarannalla ilakoivaan joukkoon, vaan siemailee siideriään yksikseen ja miettii myhäillen, kuinka hän aloittaisi syksyllä ihan eri lukiossa kuin muut. Varpua kuitenkin varjostaa huoli rahasta, sillä hänen yksinhuoltajaäidillään ei mene oikein hyvin. Isällä taas on uusi perhe Islannissa. Sitten Varpu näkee hänet: kaunis Saga, joka on koulun suosituimpia tyttöjä ja täysin Varpun saavuttamattomissa. Vai onko sittenkään?

Ajattelen, että voin lopettaa milloin vain.

Mutta sitten en voikaan.

En haluakaan.

Haluan vain jatkaa. (Korkeapaine: s. 20)

 

Toinen puoli, Korkeapaine, kuulostaisi nimen perusteella valoisammalta puolelta, mutta sitä se ei ole. Sagan elämää on pitkään varjostanut äidin sairaus, jolle ei tunnu olevan parannuskeinoa. Enää he voivat vain odottaa ja pelätä äidin kuolemaa. Sitten Saga näkee uimarannalla Varpun, joka on tehnyt hänet kumman levottomaksi kiharilla hiuksillaan ja pehmeillä muodoillaan. Saga päättää humalan turvin ja utelaisuudesta suudella Varpua. Tämän jälkeen Saga ei voi enää keskittyä muuhun. Varpu vie hänen ajatuksensa pois äidistä ja perheessä vallitsevasta tunnelmasta. Tyttöjen kesän täyttää satunnaiset tapaamiset leikkimökissä ja kuumaakin kuumempi, kokeileva seksi. Saga ei halua kertoa Varpulle itsestään mitään, ettei illuusio rikkoutuisi. Hän ei myöskään halua, että kukaan saa tietää heistä.

Hävettääkö sinua olla minun kanssani enemmän siksi, että olen tyttö vai siksi, että olen köyhä? (Matalapaine: s. 53)

Hieman tästä poskia punehduttavasta romanssista jää hyväksikäytön maku suuhun. Tokihan Varpu on ihastunut Sagaan, mutta sitä suuremmalla syyllä tuntuu hieman oudolta heidän kuuma kesäromanssinsa. Uimarannalla känninen Saga suutelee lupia kysymättä Varpua ja katoaa sitten paikalta. Myöhemmin tyttöjen uimareissulla Saga vie Varpua kuin pässiä narusta, tarttuu tämän rintaan ja sormettaa huipulle. Ja taas hän katoaa paikalta. Omassa osiossaan Saga myöntää, että Varpu on hänelle pakokeino kaikesta pahasta, mutta että tämä heidän välisensä jää kesäromanssiksi. Varpu taas toivoisi enemmän. Kirjan avoimeksi jäävä loppu on toki lohdullinen. 

Tämä kestää vain yhden kesän.

Kun kesä loppuu, tämä loppuu.

Ei ole muuta vaihtoehtoa.

En jaksa elää välitilassa pidempään. (Korkeapaine: s.39)

Kääntökirja ei ole mikään pelkkä heleä kesäromanssi, vaan tyttöjen hekumallista kesää varjostaa molempien suuret huolet. Kirja ei vie kuitenkaan kaikkea toivoa. Suosittelen lukemaan osion Matalapaine ensin, kuten minä tein, mutta myös Korkeapaine käy toki aloitusosaksi. Kirjassa on kuvattu vähäisen sivumäärän puitteissa mielestäni hienosti heräävää seksuaalisuutta ja oman identiteetin pohdintaa. Seksikuvaukset ovat suorasanaisia, mutta silti hienotunteisen kauniita. Kääntöpuolissa tulee myös hienosti esille se, miten ennakkoluulot määrittävät usein sitä, miten toisiin ihmisiin suhtaudumme. Asiat eivät aina ole niin, kuin ne ulospäin näkyvät.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Sivupiiri vinkkaa

 

Samantyylistä luettavaa:

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen

Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

11. Kirja kertoo köyhyydestä 

Booklist Queen haaste saa ruksin kohtaan:

A summer read

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia - haaste saa kirjan kohtaan:

lgbtq+romanssi

KIRJAPÖLLÖN KESÄINEN KIRJA-ARVONTA!

Ihanaa kesäkuuta kaikille!

Haluan ilahduttaa blogini lukijoita näin kesälomani kynnyksellä kirja-arvonnalla, joka alkaa....nyt ja päättyy 14. kesäkuuta klo 24.00. Osallistua voit joko jättämällä kommentin sähköpostiosoitteen kera tähän postaukseen tai kommentoimalla Instagram-tililläni (@kirjapollonhuhuiluja). Ehtona arvontaan on, että olet blogini lukija joko Bloggerin tai Instagramin kautta. ( En tarvitse "väkisillä" lisää seuraajia, joten ethän liity bloggerin lukijaksi tai IG:n seuraajaksi vain arvonnan vuoksi. Jos bloggaukseni oikeasti kiinnostavat, sitten kyllä.)

Facebook/ Instagram ei ole mukana tässä arvonnassa. Arpomani kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale (sain niitä vahingossa kaksi.)

Arvon siis vasta ilmestyneen nuorten säeromaanin, Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi (S&S 2021, suom. Katja Laaksonen), joka kertoo hänen elämästään. Olen jo itse lukenut kirjan ja voin lämpimästi suositella!

Onnea arvontaan!

Perhosten aika: Emma Luoma

 Perhosten aika: Emma Luoma. Myllylahti 2021

Kansi: Kaisu Sandberg

"Kiehtova nuorille aikuisille suunnattu romaani elämän muuttavasta luonnonvitsauksesta, nuorten miesten ystävyydestä ja rakkaudesta kotikaupunkiin. Sen piti olla paras kesä ikinä, mutta sitten saapuivat toukat.

Karvaiset, vaaleanharmaat toukat valtaavat Kuopion talo kerrallaan, ja asukkaat häädetään pois tuholaiskäsittelyjen alta. Myös tatuointistudiossa työskentelevä Viima joutuu evakkomatkalle majapaikasta toiseen parhaan ystävänsä Oulan ja tyttökaverinsa Tuikun kanssa. Pian yösijaa on vaikea löytää edes sukulaisten luota menneisyyden salaisuuksien sulkiessa ovia.

Syksyn edetessä toukat kehittyvät perhosiksi, karanteenialue laajenee ja kaupungin asukkaille alkaa ilmaantua outoja oireita, jotka tuntuvat liittyvän vitsaukseen. Tutkijaryhmät käyvät kilpajuoksua aikaa vastaan löytääkseen parannuksen perhostautiin, ja sosiaalinen media yrittää pitää ihmiset jatkuvasti muuttuvan tilanteen tasalla. Lopulta Viiman ja Oulan on pakko ryhtyä epätoivoiseen taisteluun perhosia vastaan – kotikaupunkinsa ja läheistensä puolesta."(Myllylahti)

Oma arvio: 

Inhoatko tai kammoatko perhosia? Jos vastasit kyllä tai ehkä, ei tämä kirja ole välttämättä sinulle. Niin lähelle tunkevat perhoset, jotka saavat lähes sivuhenkilön osan  tässä Kuopioon sijoittuvassa nuorten aikuisten kirjassa, jossa on ilahduttavasti keskiössä nuorten miesten välinen ystävyys (ilman seksuaalisia jännitteitä.) Kirjan perhospandemia heijastuu pelottavasti tähän aikaan, kun erilaisin rajoituksin taistelemme koronaa vastaan. Jos siis kaipaat pakoa koronakurimuksesta, ei tämä kirja välttämättä myöskään auta siihen, sillä ainakin itse ajauduin hyvin usein vertailemaan kirjan tapahtumia nykyaikaan.

Viima ja Oula, kaverukset 4-ever, ovat olleet toistensa tukena vaikeina aikoina, joita aletaan tarinan edetessä avata: Viimalla on ollut ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja Oula on taas ollut aiemmin sairaalassa toipumassa auto-onnettomuudesta.. Viimalla on ollut sutinaa Oulan isosiskon Saagan kanssa, mutta Oula ei tiedä tästä, saati Viiman nykyinen tyttöystävä Tua, jota Viima kutsuu hellitellen Tuikuksi. (Okei, nyt jo tässä vaiheessa minun täytyy myöntää, että minua hermostuttaa ihan hirveästi kaikki nämä lempinimet, mitä kirjassa vilisee. On runkkaria, hellua, pupua (aargh), pimua, kamua, junnua, Vimpua, Willietä, Vilpuria, Vimpulaa, Oukkaa jne. )

Perhosia. Vitusti perhosia. Parvekkeella lepatti lauma harmaanmustia isosiipisiä kuvotuksia. Ne napsahtelivat ikkunaa vasten, törmäsivät siihen uudelleen ja uudelleen. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Ei Suomessa ollut tällaisia perhosia. Eivät ne voineet olla todellisia. (s. 85)

Kun oudot perhoset toukkineen valtaavat Viiman kämpän, on hänen mentävä evakkoon Oulan ja tämän uuden tyttöystävän Adan luokse. Tuikku matkaa ystävänsä Rean luo, mutta pian selviää, että sielläkin on toukkia. Toukkien valtaamia kämppiä asetetaan karanteeniin ja kaikki luonnonkuituiset kankaat pitää käsitellä, jotta toukat kuolevat niistä. Kouluihin järjestetään hätämajoituksia ja osa yöpyy teltoissa ja matkailuautoissa. Jos löytää ihottumaa kaulaltaan tai irronneet perhosen siivet sängystään, on pulassa: nämä ällöt perhoset nimittäin pudottavat siipensä ja kiinnittyvät ihmisen tai eläimen nieluun munimaan. Vielä ei tiedetä, miten kantajalle käy toukkien kuoriuduttua. Mutta aika pian sekin selviää, lähinnä Rontti-nimisen kissan ansiosta, joka kuolee kouluun järjestetyssä hätämajoituksessa. Perhosten aiheuttama tauti nimetään Rontin taudiksi, ja yksi tautia tutkivista on juuri tämä Viiman ex-tyttis Saaga, joka käyttää koe-eläiminään sikoja.

Toivon, ettei kissan kohtalo voi tapahtua ihmisille. (s. 156)

Viimalla on onneksi vielä työnsä Inkinaattori-nimisessä tatuointiliikkeessä, jossa hän on ollut oppipoikana. Pomo Bossi ja työkaveri Jade tietävät Viiman mielenterveysongelma-taustat ja ovat hyvin ymmärtäväisiä hänelle. Kun hän eräänä päivänä näkee myös liikkeen lattialla toukkia, Viima päättää työpaikan menettämisen pelossa vaieta asiasta. Siitä hän joutuu myöhemmin kantamaan syyllisyyden taakkaa.

Kirjassa vuorottelee Viiman näkökulman lisäksi Gotsu just nyt -nimisen keskustelupalstan toukka-aiheiset jutustelut ja Saagan kirjoittamat Toukkatutkijan päiväkirjan sivut. Ne tuovat luontevasti tietoa toukkaepidemian vaiheista, sen aiheuttamasta Rontin taudista ja erilaisista karanteenitoimenpiteistä, joihin kaupungissa ryhdytään. Kun Tuikun ääni käheytyy ja Viima haistaa sieltä tutun, makean arsenikin tuoksun, joka lähtee perhosista,  ei jää epäselväksi, että myös hän on saanut perhosen kurkkuunsa. Ajatuskin kurkkuun telakoituneesta perhosesta inhottaa Viimaa, joka on aina pelännyt perhosia paniikkikohtauksiin asti, mutta rakkaus Tuikkuun voittaa. Minua hermostuttaa juuri se, miten huolettomasti Viima suutelee tyttöystäväänsä ja nukkuu tämän vieressä ilman suusuojaa, vaikka tietää perhosen majailevan tyttiksensä nielussa. 

Tuikku sätki kuin kuoleva hyönteinen. Hän oli perhonen, jolta oli revitty siivet, kipeä ja onneton. (s. 292)

Kirjan vahvuuksia on sen hyytävä tunnelma, minkä Luoma on onnistunut loihtimaan toukkien ilmestymisestä saakka. Päähenkilön kammo perhosiin välittyy myös lukijalle ja tuo inhon väreitä useaan kertaan. Ajatus perhosista munineen ja toukkineen ihmisen nielussa aiheuttaa kehokauhun väristyksiä lukukokemuksen aikana. Hyvin on siis onnistunut kirjailija tekemään tästä pandemiasta oikeasti uhkaavan tuntuisen. Lisäksi peukutan kovasti sitä, että kirjan keskeisiä henkilöitä ovat nuoret miehet, joiden ystävyys saa suuren siivun juonesta.

Voisiko Oula oikeasti pelastaa minut vielä kerran? Voisiko hän tehdä elämästäni elämisen arvoista, vaikka elämä ilman Tuikkua tuntui totaalisen väärältä? (s.360)

Kirjassa en kuitenkaan ihan kaikesta pitänyt. Nuo rasittavat lempinimet ja nimittelyt jo mainitsikin, ja myös henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuvat menneisyyden varjot jäivät minusta hieman liian pitkään tarinassa epäselviksi ja niitä purettiin liian epämääräisesti. Menneisyyden mysteerejä on mielestäni myös hieman liikaa, kun olisi voinut enemmän keskittyä olemassaolevaan pandemiaan ja sen aiheuttamiin pelkoihin. Tokihan menneisyyden haamut tuovat syvyyttä tarinaan, ja esimerkiksi Viiman mielenterveysongelmat on ihan hyvä ottaa käsittelyyn tarinan edetessä, etenkin kun hän tuppaa saamaan paniikkikohtauksia perhosten takia.

Keskeisistä henkilöhahmoista Viiman ja Saagan välinen jännite jää tavoittamattomaksi ja Oulan tyttöystävä Ada hyvin pintapuoliseksi. Puhumattakaan "puputtelevasta" Viiman tyttöystävästä Tuikusta, joka jostain syytä ottaa minua aivoon. Viiman lääkärinä työskentelevä isosisko Veera taas on järjen ääni ja lopulta suuri tuki ja turva Tuikun sairauden edetessä.

Perhosten aika tuo hieman mieleeni Tuomo Jäntin kauhuromaanin Verso, jossa ihmisen sisällä alkaa kasvaa nimenmukaisesti kasvinversoja, ja sisältää samantyylistä kehokauhua. Tässä kirjassa on hyvin omintakeinen idea, jollaiseen en ole tainnut aiemmin YA-kirjallisuudessa törmätä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Tuomo Jäntti: Verso