Tiimalasi-trilogia: Gena Showalter

Tiimalasi - Elämä alkaa kuoleman jälkeen: Gena Showalter. Suomentanut Hanna Arvonen. HarperCollins Nordic 2017.

  Englanninkielinen alkuteos (2016): Firstlife.

 
"Kuolema on vain uuden ajan alku...

Sanotaan, että tarinoita kertovat eteenpäin ne, jotka jäävät henkiin. Minä tiedän, ettei se aina pidä paikkaansa.

Minun nimeni on Tenley Lockwood, ja pian minä olen kuollut. Tämä on minun tarinani.

Tenley ”Ten” Lockwood on melko tavallinen 17-vuotias amerikkalaistyttö. Hän on viehättynyt numerologiasta. Hänen perheensä on varakas ja vaikutusvaltainen. Hänellä on ollut ihan hyvä lapsuus. Ten ei tiedä olevansa erikoinen. Hän ei tiedä, että hänen elämänsä olisi hänen syntymäaikansa vuoksi mitenkään erityinen…

Sen hän tietää, että noin vuosi sitten tapahtui jotakin kummallista. Hänet lähetettiin Prynneen. Paikkaa kutsuttiin sisäoppilaitokseksi. Tenin mielestä se on kidutuslaitos tai hullujenhuone. Oliko lähettämisen syynä Tenin pakkomielle numerologiaan? Oliko syynä niskoittelu – se, että Ten kieltäytyi vanhempien ja lähipiirin hänelle esittämästä tulevaisuudesta?

On olemassa Toiselämä, johon nuori astuu 18-vuotiaana. Silloin lapsuuden minä kuolee ja uusi aika alkaa. On olemassa ikuinen totuus, jonka koko maailma hyväksyy. Ensielämä on vain harjoitusta. Ikielämästä kilpailevat verisesti kaksi valtapiiria Troikka ja Myriad – ikiaikaiset viholliset. Molemmat valtapiirit tekevät kaikkensa – keinoja kaihtamatta – saadakseen Tenin puolelleen. Jokaiselle on luotava käsikirjoitus.

Ten tuntee olevansa pelinappula suuressa taistelussa. Hän pakenee. Onko ketään, johon hän voisi luottaa? Ovatko ihmiset ystäviä vai vain henkien kuoria?" (HarperCollins Nordic)

Oma arvio:

Minä kuvittelin tämän kirjan ihan toisenlaiseksi. Osittain se on kirjan kansikuvan syytä, sillä se antoi minulle ihan erilaisen vaikutelman. Odotin sukkulointia kahden rinnakkaistodellisuuden välillä, mutta sainkin hyvin hämmentävän ja vaikeaselkoisen lukukokemuksen. Kirjan alku on hyvin sekava ja tuntuu, että siinä läväytetään kerralla liikaa tavaraa lukijan ymmärrettäväksi ja ratkottavaksi. Minulla meni tosi kauan, ennen kuin aloin ymmärtää, mistä oikein oli kyse. Kirjan takakannen juoniselostus on sen verran kattava, etten sellaiseen tässä arviossani nyt rupea. Keskityn vain siis listaamaan omia näkemyksiäni niin kirjan juoneen, kuin sen kieleenkin liittyen.

 Suurin kirjan kompastuskivi on Showalterin kirjoitustyyli, joka on enimmäkseen tönkköä: hän suosii lyhyitä ja vaillinaisia virkkeitä (esim. yhden sanan lauseita, tai sellaisia, joista predikaatti puuttuu), jotka tehokeinoina ovat ihan käteviä, mutta pitkään toistuessa ne alkavat menettää tehoaan.

Toisessa on viisi pistettä. Toisessa kolme.

Viisi. Meidän aistiemme määrä. Näkö, kuulo, ääni, maku ja haju.

Kolme. Kolminaisuus. Meillä on henki, sielu ja ruumis. (s.  66)

 
Päähenkilö Tenley on kirjan minäkertoja, joka  välissä esittää lukijalle retorisia kysymyksiä. Minä en ole oikein tällaisen tyylin kannalla, vaan haluan etääntyä kertojasta. Lisäksi tätä lukijan osallistamista ei oikeastaan ole enää puolenvälin jälkeen, joten tuntuu hiukan erikoiselta, että tuo tyylikeino on "unohtunut" matkan varrelle.

Hän nauraa minulle, eikö niin? Hän on jopa niin rento, että pyörittää hiussuortuvani sormensa ympärille; mustat hiukset muodostavat kauniin vastakohdan hänen pronssinruskealle iholleen. (s. 69)

Tenley on mieltynyt numerologiaan, ja välillä latelee harvakseltaan esiin tulleiden numeroihin liittyviä uskomuksia ja kaikenlaisia muuta siihen liittyviä asioita. Tämä on ihan hauska lisä tarinaan, mutta tuntuvat harvinaisuutensa vuoksi hiukan irrallisilta juonen kannalta. Jos numerologiaa olisi ollut enemmän, se olisi ehkä ollut toimivampi lisä. Tenleyllä on myös minun makuuni rasittavia sanontoja, kuten hänen lempihuudahduksensa "voi nolla!", joka toistuu melko usein. Ehkä tämä huudahdus kuulostaa paremmalta alkukielellä englanniksi ("Oh Zero!", veikkaisin.) Suomennoksessa on minusta myös tehty muutenki aika erikoisia ratkaisuja, kuten eräiden vartijoiden pilkkanimien kohdalla: Iso, Isompi, Isoin, K-pää jne. Toisaalta, jos nimitykset ovat jo alkukielellä köpöjä, siinä ei suomentajalla ole paljoa tehtävissä. Myös Tenleyn lausumat runot on melko tönkösti suomennettu.

Myriadi kerskailee autonomialla...autuudella...nautinnoilla. ---Troikka puolestaan tunnetaan rakenteellisuudesta...jatkuvasta tutkimuksesta...ehdottomasta yhdenmukaisuudesta.(s. 31-32)

Läpi kirjan ratkaisevin kysymys on se, minkä liittoutuman Ten valitsee: Myriadin, valon puolella olevan liittoutuman, johon hänen vanhempansa häntä kiristävät kidutusten kautta liittymään ja johon hänen hyvä ystävänsä Archie kuuluu; vai Troikan, pimeämmän puolen, johon hänen himoitsemansa Killian kuuluu. Vai pysyykö hän liittoutumattomana, mikä tarkoittaa sitä, että kuoltuaan hän joutuu Moneen Loppuun, joka on ikään kuin kristinuskon Helvetti. Jos Ten valitseen Myriadin, hän saa elää Ensielämänsä jälkeen Ikielämän henkenä, joka asuu hänelle tehdyssä Kuoressa. Ikielämän jälkeen hän kokisi vielä Toiskuoleman, jonka jälkeen hänen henkensä palaisi Sadonkorjuun maahan ja sulautuisi johonkin uuteen, syntyvään henkeen. Jos hän valitsee Troikan, hänen Ensielämänsä on yhtä tärkeä kuin Ikielämä, eikä Toiskuoleman jälkeen enää pääse jatkamaan elämäänsä henkenä. Tämä on ajatuksena kiehtova idea, mutta kirjassa se on selitetty minusta hyvin hämmentävästi ja vaikeaselkoisesti, ja kestää kauan, ennen kuin tätä maailmaa alkaa ymmärtää.

Tenin ja Killianin instarakkaus on välillä ihan kiihdyttävän viihdyttävää lukea, mutta minusta tuntuu hiukan oudolta suhtautua siihen, että Killian on henki Kuoren eli humanoidikotelon sisällä. Hän kuitenkin voi tuntea kuorensa kautta tuntemuksia, mutta siltikään en päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa enkä hurmioitunut heidän rakkaustarinastaan. Tenin palvova Killianin ulkokuoren ihailu saa hiukan huvittavia piirteitä, niin jumalallisen kauniiksi hän Killianin kultaisia silmiä ja lihaksia luonnehtii.

Katseeni osuu poikaan, jota en ole nähnyt koskaan ennen ja voi vau. Okei. Hän. On. Upea. Ei sillä, että välittäisin kauniista kasvoista. Kauneus voi piilottaa hirviön taakseen.Mutta minä en liioittele sanoessani, että hän on kuin elävä mainos jokaisesta unelmapoikafantasiasta, joka jokaisella universumin tytöllä on ikinä ollut. (s. 54)

Minä etsin Killiania ja löydän hänet helposti, kun hän nousee seisomaan. Meidän katseemme kohtaavat. Hän on isompi kuin muistan. Niin kuin tosi iso. Lihaksilla ladatun iso. Sellaisilla lihaksilla, joita löytyy kuntosalilta vasta vuosien treenauksen jälkeen. (s. 112)

Tenin ja Archien välillä taas tuntuu olevan syvä ystävyys, enkä löytänyt vahvoja kolmiodraaman aineksia, vaikka Archien ja Killianin keskinäinen vihoittelu saattoi toki juontaa juurensa muustakin kuin heidän vastakkaisista liittoutumistaan. Ten ei kuitenkaan näe ketään muuta kuin Killianin (ja hänen lihaksensa.)

Vaikka nyt alun marmatuksistani voisi päätellä, etten löytänyt kirjasta juuri mitään hyvää, näin ei ole. Kirjan juoni on lopulta melko kiintoisa ja luo jatko-osille potentiaalia rutkasti. Killianin ja Tenin rakkaus saanee jatkossa uusia haasteita. Kirja viihdyttää, kun sen sisälle pääsee (eikä välitä häiritsevistä kieliseikoista.) Kirjan loppu päättyy eeppiseen lopputaisteluun, jossa menetetään henkiä ja tehdään tärkeitä ratkaisuja. Minkä liittoutuman Ten valitsee? Kannattaa lukea ja selvittää se itse, mutta suosittelen antamaan kirjalle aikaa selittää itsensä, sillä kaikki ei avaudu ihan heti alkumetreillä.

Sarjan toinen osa Samaa verta ilmestyy tämän vuoden (2017) lopussa.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun tämän kirjan kannella keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, joka on Sivutiellä-blogin Sirrin pitämä. Analysoin haasteeseen valitsemani kansikuvat yhteispostauksessa elokuun lopulla.

Tiimalasi muissa blogeissa:

Lukunurkka


Samantyylistä luettavaa:

Hopea-sarja: Victoria Aveyard
Rising Moon -sarja: Sarianna Suorsa