tiistai 3. elokuuta 2021

Vuosikirja: Holly Bourne

 Vuosikirja: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2021

Englanninkielinen alkuteos: The Yearbook

"Draamat, traumat, juorut – on tullut aika paljastaa kaikki!

Koulun lehden toimittaja Paige on tottunut elämään tekaistuiden tarinoiden kanssa. Koulun suosituin tyttö Grace on kertakaikkisen ihana ihminen (valetta!). Laura varastaa toisten poikaystäviä (valetta!). Hänen oma perheensä on ihan täydellinen (valetta!).

Nyt Grace seurapiireineen on koonnut high school -aikojensa ”parhaat” hetket Paigelle, jotta tämä voisi julkaista ne tuiki tärkeässä Vuosikirjassa. Nämä tarinat eivät ole pelkästään tekaistuja. Ne ovat ehtaa myrkkyä.

Paige on kuitenkin saanut tarpeekseen kaikesta valehtelusta. Apunaan Elijah, ainoa poika joka pystyy ymmärtämään häntä, hän aikoo viimein paljastaa totuuden" (Gummerus
 
Oma arvio:

En ikinä voi olla hämmästelemättä sitä, miten Holly Bourne oikein tekee tämän minulle? Vaikka tämän hänen uusimman kirjan alussa olin hiukan epäileväinen, että onko tämä nyt niin hyvä kuin aiemmat (ja rima alkaa olla jo kooorkealla), niin jossain vaiheessa sivut kääntyilevät viuhuen, sydämeni pomppailee taas ja varpaani kipristelevät siitä kaikesta ihanasta, mitä kirjan uskomattoman sympaattiset päähenkilöt, Elijah ja Paige, kokevat yhdessä. Ja kyllä vain, tunnen myös jotain kummaa karvastelua silmänurkissani, kun Paige avaa lukijalle perheensä sisäistä pelkoa ja surua, jota hänen narsistinen isänsä aiheuttaa.

Vuosikirja kertoo 11.-luokkalaisesta Paigesta (vastaa noin meidän lukion tokaluokkaa), hiljaisesta, tapettiin sulautuvasta tytöstä, jonka mielipaikka on koulun kirjasto. Paige toimittaa koulun lehteä, ja hänen epäonnekseen kolme koulun suosituinta tyttöä pölähtää eräänä päivänä heidän palaveriinsa aikeinaan uudistaa perinteistä vuosikirjaa. He haluavat vuosikirjan sivuilla muistuttaa kaikkien pienistä, "hassuista" mokista vuosien aikana. Olivatpa ne kuinka kipeitä ja ahdistavia. Paige yrittää hiljaisesti viestittää lempiopettajalleen Gordonille, ettei tämä voi olla hyvä idea, mutta tyttökolmikko on kietonut hänetkin pikkusormensa ympärille.

Paigella on muutakin murehdittavaa, kuin typerä vuosikirja. Hänen perheessään on virtahepo olohuoneessa. Hyvin pian lukijalle välittyy se kauhun tasapaino, mitä heidän ailahtelevainen isänsä pitää yllä. Paige kuulostelee joka kerta, kun isä tulee kotiin, millä tuulella hän on. Jos hänellä on hyvä päivä, hän on ihana, rakastettava isä, joka hemmottelee vaimoaan ja on yhtä rakkautta koko mies. Mutta täydellinenkin päivä voi hetkessä muuttua kauheaksi, jos isän mieli järkkyy. Yksi pieni virhe, ja hänestä tulee omaa monologiaan pitävä, muita syyttävä ja vähättelevä hirviö. Paige ei halua kuitenkaan puhua kenellekään isästä eikä perheensä tilanteesta yleensä. Äiti taas on ylivarovainen, pyytelee ihan liian paljon anteeksi ja myötäilee miestään niin hyvin kuin osaa. Kunnes tekee taas jonkun pienen virheen...

Tiesin kyllä, että minuun sattuisi, mutta yllätyin aina siitä, kuinka kovasti. Pidin kasvoni ilmeettöminä, yritin esittää kuollutta, estää häntä peruuttamasta uudelleen päälleni ja saattamasta homman loppuun. (s. 118)

Paigen veljeä Adamia isä palvoo, ylistää ja kehuu. Adam on aloittanut yliopisto-opinnot Bristolissa, ja pojan lomia odotetaan kuin kuuta nousevaa. Paige muuttuu vieläkin näkymättömämmäksi isälleen silloin, kun täydellinen Adam on kotona. Mutta erään loman aikana Adam käyttäytyykin hyvin oudosti: hän ei tunnu palvovan isänsä jokaista sanaa, on jopa sarkastinen, ja tuntuu viettävän aikaansa mieluummin muualla kuin kotonaan. Paige on järkyttynyt: miten Adam saattaa! Ja nyt isä syyttäisi äitiä ja Paigea tästäkin, sillä hän saa käännettyä kaikki heidän syykseen.

Laitoimme täydellisen perheen naamarit kasvoillemme ja hymyilimme onnellisina niin kuin olisimme joulumainoksen koe-esityksessä, sellaisen jossa sataa aina lunta ja kaikki halailevat toisiaan paperihatut päässä. (s. 143)

Paige on löytänyt lohtua kuitenkin sanoista, joita hän on löytänyt koulun  kirjaston kirjojen marginaaleista. Paige on itsekin jättänyt "olen olemassa"-merkkinsä useaan kirjaan, ja nyt tuntuu, että joku toinenkin tykkää kirjoittaa ajatuksiaan punakynällä kirjoihin. (Hyi hyi, kirjastotäti minussa kavahtaa tätä, mutta yritän rentoutua...) Paigen on pakko tavata tuo ihminen, joka hyvin pian antaa merkkejä siitä, että olisi poika. 

Hän on täällä. Hän käy tätä koulua. Olen varmaan ohittanut hänet käytävällä monta kertaa. Hän kirjoitti saman kuin minä. Olen olemassa. (s. 76)

Poika paljastuu Elijah Jonesiksi, todella erikoislaatuiseksi 12.-luokkalaiseksi. Hänet tunnetaan hyvin omalaatuisesta pukeutumistyylistään. Hän on myös tajuttoman hyvännäköinen, eikä Paige voi tajuta, että tuollainen poika on kiinnostunut viettämään aikaa hänen seurassaan. Eka tapaaminen venyy pitkäksi ja sama menoo jatkuu. Paige alkaa vapautua ja Elijah on häikäistynyt, miten paljon hienoa sanottavaa tällä hiljaiseksi luullulla tytöllä on. Pikku hiljaa Paige alkaa saada rohkeutta puhua ääneen myös muille kuin Elijahille, joka kannustaa tyttöä olemaan rehellinen itselleen ja muille ja puhumaan vain totta. Paige tulee kuitenkin huomaamaan, ettei totuuden puhuminen ole aina helppoa, ja siitä voi koitua ongelmia.

Paige ja Elijah ovat niin ihastuttavan symppis pari (kuten kaikki Bournen luomat henkilöhahmot tähän mennessä tuppaavat olemaan), että minulle tuli oikein surku kirjan loputtua. Olisin niin mieluusti vielä lukenut heistä ja heidän suhteensa kehittymisestä. Paigella on Elijahin lisäksi myös toinen ihana ihminen elämässään, nimittäin hänen erikoisena pidetty sinkkutätinsä Polly, joka asuu kissojen kanssa ja on kaiken lisäksi lesbo (tämä on tietenkin isälle lottovoitto, kun hän pääseen naljailun makuun.) Polly seuraa sivusta heidän perheen tulehtunutta tunnelmaa, mutta odottaa, kunnes Paige itse pyytää apua häneltä. Kun perheen tilanne tulehtuu entisestään, Polly keplottelee Paigen luokseen ensin viikonlopuiksi, ja lopulta pidemmäksi aikaa. 

Pidän siitä, ettei kaikkea selitetä loppuun eikä etenkään hyväksi, vaan perhetilanne jää  epätäydellisesti auki. Silti lukijalle jätetään toiveikas olo, jossa Paige saa sittenkin tehtyä itsensä jollain tapaa näkyväksi. Elijah on hänen tukenaan ja kannustaa tyttöä tekemään oikeat ratkaisut vuosikirjan suhteen, joka tuntuu olevan vain yksi uusi kiusaamisalusta suositulle tyttökolmikolle. Joutuvatpa Elijah ja Paigekin hetkeksi ilkeiden juorujen kohteeksi, mutta Elijahin huikean asenteen ansiosta he saavat sen käännettyä edukseen.

Hän otti minut takkinsa sisään, ja tunsin hänen tuoksunsa ja lämpönsä ja hänen koko elijahiutensa, ja sydämeni aivasti taas. Suljin silmäni työntääkseni tunteen pois. Tässä hetkessä oli kyse minusta - ei kenestäkään muusta. (s. 248-249)

Eli niin taas kävi, että rakastuin tähän kirjaan, vaikka aluksi minulla oli käynnistysvaikeuksia. Tässä kirjassa on niin paljon kaikkea: tämä on kirja kaikille niille hiljaisille tytöille ja pojille, joilla on paljon ajatuksia ja sanottavaa, mutta ei rohkeutta sanoa sitä ääneen. Tämä on myös kirja pelossa eläville: henkinen väkivalta voi olla tuhoisampaa kuin fyysinen väkivalta, sillä pitkään jatkunut sellainen tuhoaa uhrin itsetunnon melko tehokkaasti. Tämä on kirja on hyvä esimerkki siitä, miten yksi hyvä ihminen voi pelastaa. Paige on onnekas, kun hänellä on Polly-täti ja hän tapaa samanhenkisen ikätoverin, josta saa ystävän ja tukipilarin. Kirja opettaa myös sen, että kaikki asiat eivät kuitenkaan ratkea haluamallaan tavalla, sillä muiden ihmisten ajatuksia ei aina voi tietää eikä niihin vaikuttaa. Silloin täytyy tukeutua niihin, jotka kokee luotettaviksi.

Arvosanani on 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

kaikki Holly Bournen kirjat  

Heittäydy jos uskallat: Estelle Maskame

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 41. Kirjassa matkustetaan junalla

 

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haaste saa ruksin kohtaan:

Kirja, jonka hahmon kanssa lähtisit treffeille

Ei kommentteja: