keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Ilmatilaloukkaus: Laura Suomela

Ilmatilaloukkaus: Laura Suomela. Karisto 2020.

Kansi: Saara Helkala

"16-vuotiaan Rosan elämä jumittaa. Catering-opinnot keskeytyivät, yhteishaku meni sivu suun ja tulevaisuus ahdistaa. Onneksi on turvallinen koti, jonne voi rauhassa syrjäytyä katsomaan Netflixiä. Ainakin siihen asti, kunnes äidin miesystävä Jari muuttaa saman katon alle. Uuden isäpuolen kylkiäisenä Rosan reviirille änkeää myös Jarin poika, joka on päässyt Tampereen ilmaisutaidon lukioon. Koulumenestykseen panostava besserwisser-Iiro on täysin eri planeetalta, sen paljastaa jo ensikohtaaminen.

Ilmatilaloukkaus on taidokas romaani uusperheen henkilökemioista, kätketystä surusta, hukatusta suunnasta ja siitä, miltä tuntuu, kun joku vihdoin ymmärtää."(Karisto)

Oma arvio: 

Ilmatilaloukkaus pureutuu tilanteeseen, jossa nuoren pitäisi jo tietää, mitä haluaa tulevaisuudessaan olla ja tehdä, mutta jossa mikään ei oikein ota sujuakseen. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja, 16-vuotias Rosa, on keskeyttänyt äitinsä harmiksi catering-opinnot, koska opiskelu ei vain tuntunut mieleiseltä. Tölväistyään rumasti eräälle asiakkaalle Rosa otti viimein hatkat eikä sen koommin palannut kouluun. Kesätyö puhelinmyyntifirmassa ei suju sen paremmin, ja Rosa lopettaa viikon jälkeen. Asiakaspalvelutyö ei taida olla hänen heiniään.

Olen ainoa lapsi ja tottunut siihen, että ympärilläni on aina runsaasti tilaa. Oma rauha on mulle luovuttamaton elinehto, jota ilman pääni sekoaa. (s. 6)

Kontrastina Rosan epävarmaan eloon mukaan kuvioihin ilmestyy Iiro, äidin miesystävän Jarin poika, joka tulee Jarin kanssa asumaan Rosan ja äidin luo. Rosan on sopeuduttava muuttuneeseen tilanteeseen ja hyväksyttävä saman katon alle ministeriltä näyttävä, tärkeilevä käyrätorven soittaja, jolle tuntuu kaikki tulevaisuudensuunnitelmat olevan jo selvillä. Iiro ei voi tajuta Rosan lepsuutta opiskeluiden suhteen ja sanoo sen ajattelemattomasti ääneen. Rosa on hyvin herkkänahkainen ja on päättänyt inhota Iiroa ensivaikutelman perusteella. Tämä tekee tietenkin paljon kitkaa äidin ja Rosan välille, vaikka äiti toki puolustaa tytärtään parhaansa mukaan ja yrittää pehmittää Iiron sanoja.

- Tästä ei vaan tuu mitään. Oikeesti. Olis kaikkein parasta, että mä vaan muutan pois. Mä en kestä enää asua täällä. (s. 65)

Onneksi Rosa pääsee välillä pakoon rasittavaa velipuoltaan Ruisrockiin, jossa hän tutustuu kivoihin tyyppeihin. Yksi näistä, Samun isoveli Aksu, alkaa osoittaa enemmän kiinnostusta Rosaan, joka kuitenkin hiukan arkailee, koska myös Rosan ystävä Helmi näyttäisi olevan kiinnostunut Aksusta. Mutta mitä jos Aksu haluaakin vain Rosan? Aksusta paljastuu pian myös asioita, jotka pistävät Rosan miettimään, onko poika susi vai lammas. Aika paljon olettamuksia ja vääriä luuloja tuntuu olevan näiden kahden tiellä, mutta onneksi asioista puhumalla asiat alkavat loksahdella paikalleen.

---Ja sen vaan sanon, että tunge se saakelin käyrätorvi perseesees ja syvälle! (s. 68)

Oppiiko Rosa koskaan sietämään Iiroa, joka ei itsekään näytä yrittävän suodattaa sanomisiaan? Miksi kaikki Rosan ystävät näkevät Iiron ihan eri silmin ja jopa pitävät tätä mukavana? Rosa joutuu tekemään paljon itsetutkiskelua ja kasvamaan tarinan edetessä. Pidän siitä, että kirja tuo hyvin esille kaikkien osapuolten näkökulmia asioihin syyllistämättä ketään. Kolikolla kun on aina kaksi puolta.

Voi hyvää päivää näitä Iiron sanavalintoja. Inhoan sanaa PYÖRYKKÄ. En voi olla läheisissä väleissä ihmisen kanssa, joka sanoo lättyä RÄISKÄLEEKSI ja lihapullaa PYÖRYKÄKSI! (s. 94)

Laura Suomela on ammatiltaan nuorisotyönohjaaja, jonka näkee hyvin siitä, miten hän osaa ymmärtää nuoren Rosan ajatuksia. On hyvä, että tällaisiakin kirjoja tehdään: tavanomaista nuoren naisen arkielämän kuvausta, jossa ei kaikki mene suunnitelmien mukaan, mutta jossa löydetään ne asiat, jotka tuovat iloa elämään. Kaverien kanssa oleilu, korispelit, festarit, yhteiset spa-illat äidin kanssa, hyvä leffa velipuolen kanssa. Rosan tukena on myös kummitäti Minna, jonka luo Rosa voi hetkeksi paeta, kun ilmapiiri kotona tulehtuu liikaa.

On ollut turvallisempaa jäädä kotiin kuin mennä rikkinäisenä ihmisten ilmoille. Enää en jaksa pakoilla maailmaa. (s. 172)

Rosan elämästä löytyy  surua, joka kalvaa taustalla, sillä hänen isänsä on kuollut Rosan ollessa yhdeksän. Rosalla on ollut aiemmin myös hyvin huono kausi, jolloin hän lintsasi paljon koulusta ja liikkui huonoissa porukoissa. Siksikin äiti tuntuu olevan huolissaan tytöstään ja yrittää kannustaa tätä hakemaan kouluihin, mutta Rosa kokee tämän ahdisteluna. Rosa voi alkuun vaikuttaa hemmotellulta ja huonosti käyttäytyvältä, jopa rasittavalta nuorelta, joka ei tunnu edes yrittävän. Näin ei kuitenkaan voi ajatella, sillä kyllä Rosa yrittää. Minä koin valtavia samaistumisen tunteita, sillä löysin hyvin paljon Rosasta ja nuoresta itsestäni samaa. Minä olen myös Rosan tapaan aina ollut herkkä ärsyyntymään pienistä asioista, kuten ihmisten sanavalinnoista, mutta oppinut näin aikuistuttuani selviämään asian kanssa.


Ilmatilaloukkaus tuo minulle mieleen niin tyyliltään kuin rakenteeltaan perinteisen nuortenkirjan, jollaisia luin jo 90-luvulla (silloin ei edes tunnettu YA-kirjoja). Vajaa 200-sivuinen kirja on helppolukuinen, mutta kätkee kansien sisään paljon suuria asioita.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Rakas Natasha: Marja-Leena Tiainen


tiistai 28. huhtikuuta 2020

Päivitys Tulen tyttäriä -sarjaan

Luin Maria Carolen Tulen tyttäriä -sarjan toisen, itsenäisen osan Sinisen talon noita. Kuvaa klikkaamalla pääset arviooni molemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2018/07/tulen-tyttaria-maria-carole.html

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Hirviötrilogia: Kristina Ohlsson

Zombikuume: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2020 (Hirviötrilogia #1)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Zombiefeber. Kansi: Niklas Lindblad, Mystical Garden Design / Shutterstock

"Outo muukalainen ilmaantuu Eldsalaan keskellä yötä. Näin hiostavaa kesää 12-vuotias Herbert ei muista kokeneensa, ampiaisia pörrää joka paikassa. Sitten ihmisiä alkaa sairastua erikoisesti. Herbertillä ja Sallylla on pahoja aavistuksia. Yhdessä nuoret hakeutuvat salaiseen lymypaikkaansa, jossa he ovat turvassa niin eläviltä kuin kuolleiltakin. Vai ovatko? (WSOY)"


Oma arvio: 
  
Ruotsalainen dekkaristi Kristina Ohlsson ilahduttaa (ja kauhistuttaa) jälleen kerran varhaisnuorten kauhukirjalla. Zombikuume aloittaa Hirviötrilogian, jonka toinen osa Ihmissuden salaisuus ilmestyy jo ensi syksynä. 

Eipä olisi pahempaan aikaan voinut sattua tämän ensimmäisen osan julkaisu. Nimittäin kirjan aiheena on Eldsalassa riehuva virus, joka alkaa tarttua ihmisiin kulovalkean tavoin. Virus saa ihmiset sairastumaan ihmeelliseen tautiin, joka saa niiden silmät punoittamaan ja  käyttäytymään zombimaisesti.Syyksi epäillään Eldsalan uimahallia, joka suljetaan viruksen leviämistä hidastamaan.

- Mitähän nuo tyypit mahtoivat haluta?
- Verta, Herbert kuiskasi hiljaa. - Ne halusivat verta. (s. 107)

Kirjan päähenkilönä on uintia harrastava, 12-vuotias Herbert-niminen poika, joka asuu kahdestaan majataloa pitävän isoisänsä kanssa. Kesä Eldsalassa on ollut epätavallisen kuuma ja ampiaisia tuntuu pörräävän kaikkialla. Sitten eräänä yönä isoisän majataloon tulee kummallinen muukalainen, jonka kassista Herbert huomaa valuvan verta! Yhdessä Sally-ystävänsä kanssa utelias poika alkaa nuuskia Alexander-nimisen muukalaisen tavaroita, ja saa selville, että myös tämä on kiinnostunut mystisestä viruksesta, jota ampiaiset levittävät. Eivätkä mitkä tahansa ampiaiset, vaan sellaiset, jolla on selässä tähti.

Sairastuneita oli paljon. Aivan liian paljon. (s. 125)

Herbert joutuu zombiongelman lisäksi miettimään kotiolojaan, sillä sosiaaliviranomaiset ovat sitä mieltä, että aivoinfarktin potenut isoisä ei enää voi pitää huolta pojasta. Herbertin omat vanhemmat kuolivat hänen ollessa kuusi. Herbert ei halua muuttaa pois Eldsalasta norrlantilaisten sukulaisten hoteisiin, joten hän yrittää selvittää, olisiko lähempänä ketään, kenen luokse hän voisi muuttaa. Isoisä tuntuu salailevan jotain Herbertin sukulaisuussuhteista. Samantyylistä perhekuviopähkäilyä on siis tässäkin kirjassa kuin Ohlssonin aiemmissa. Olisikohan kirja toiminut paremmin, jos niitä ei olisi ollut? Jaksavatko lapset keskittyä niihin, jos he haluavat lukea kauhutarinaa?

- Ei moisista asioista puhuta, Herbert. Se tekee liian kipeää. (s. 157)

Yhdessä Sallyn ja Alexanderin kanssa Herbert alkaa selvittää, miten zombeista selvittäisiin. Pian Sallyn rasittava isosisko Mirandakin saa oireita. Kuolleita eläimiä syövät zombit ovat kammottavia ja heitä tuntuu olevan koko ajan lisää. Keksivätkö he koskaan parannusta zombikuumeeseen? 

Zombikuume on sopivalla tavalla kauhistuttava, noin 10-12-vuotiaille sopiva kirja. Aihe on sellainen, että nyt koronapandemian aikaan se voi olla vähän liikaa, mutta ehkä tilanteen joskus tasoituttua tätä voisin viides-kuudesluokkalaisille vinkata. Kirjailijan aiempaan Lasilapset-trilogiaan verrattuna tämä oli minusta kesympi kauhuelementeiltään. En ole erityisesti zombien ystävä, joten sillä tämä ei minuun niin kovasti iskenyt (ja inhoan ampiaisia, jotka tuntuivat tuijottavan minua koko ajan kirjan kannesta.) Ahmimisikäisille ja kauhusta tykkääville tämä varmasti menee kuitenkin kuumille kiville.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:



torstai 23. huhtikuuta 2020

Punainen piano: Josh Malerman

Punainen piano: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2017): Black Mad Wheel. Kansi: Mika Wist.

"Pianisti Philip Tonka herää koomasta lähes kaikki luut murskana. Puoli vuotta aiemmin hän ja hänen bändinsä, toisen maailmansodan kolmikymppisistä veteraaneista koostuva The Danes, sai Yhdysvaltain armeijalta rahakkaan tehtävän: Namibin aavikolla on kuultu ääni, joka on saattanut ydinpomminkin toimintakelvottomaksi. Onko kyseessä uusi kylmän sodan voimasuhteet mullistava ase? Mitä bändi oikein löysi aavikolta? Tai... mikä löysi heidät?" (Karisto)

Oma arvio:

Vaikutuin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Josh Malermanin Lintuhäkki-kirjan kauhutunnelmasta niin, että halusin ehdottomasti lukea tämän uusimmankin. 

"Tällä keikalla te ette soita musiikkia. Ette tuota lainkaan ääntä. Itse asiassa teidän tulee sen sijaan kuunnella erästä tiettyä ääntä." (s. 30)
Jo heti kirjan alkumetreillä siitä välittyy sen epämääräinen, selittämätön tunnelma. Minulle tulee hetkellisesti hieman samat fiilikset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiasta. Päähenkilö Philip Tonka alkaa heräillä Macy Mercy -nimisessä sairaalassa puolen vuoden koomastaan kirjaimellisesti pirstaleina. Hänessä ei tunnu olevan yhtään ehjää kohtaa, ja omituisen oloinen lääkäri puhuttelee tätä heti ihmetellen suuresti miehen selviytymistä. Miten mies voi ylipäänsä olla elossa? 

Onneksi sairaalassa, jossa ei tunnu olevan ketään muita potilaita, on ainakin yksi Philipiä miellyttävä ihminen, sairaanhoitaja Ellen, joka on uskollisesti hoitanut koomapotilasta ja odottanut tämän heräämistä enemmän kuin mitään muuta. Ellenin oma elämäkään ei ole ollut kovin ruusuista: hänen sodassa traumatisoitunut miehensä kävi päivä päivältä masentuneemmaksi ja sitten sattui vielä tapaturma, joka vei heidän 3-vuotiaan pojan hengen. Ehkä juuri siksi Ellen haluaa keskittää kaiken tarmonsa tuohon tohjona olevaan pianistiin, joka erehtyi lähtemään armeijan tehtäviin Afrikkaan selvittämään mystisen äänen arvoitusta.

Kirjassa joka toinen luku on takauma ajasta ennen Philipin onnettomuutta, joten lukija pääsee koko ajan lähemmäs arvoitusta, mitä Philipille oikein tapahtui. Miksi hän on kuin jyrän alle jäänyt, tuhanneksi palaksi pirstaloitunut? Missä ovat muut The Danes-bändin jäsenet, jotka olivat suorittamassa samaa tehtävää?  Ja kaikista tärkeintä, mikä on tuo kamalan äänen lähde?

Philip Tonka on kuuluisan The Danes-nimisen bändin pianisti ja on suorittanut palveluksensa sotilassoittokunnassa. Kun sitten armeijan edustaja Jonathan Mull lähestyy bändiä ja pyytää heitä kuuntelemaan Afrikan aavikolla nauhoitettua kummallista ääntä, joka on lamauttanut aseita, jopa ydinkärjenkin, miesten elämä muuttuu kerta heitolla. Heille luvataan niin muhkeaa rahallista palkkiota parin viikon aavikkotehtävästä, että heidän on pakko suostua. Vaikka itse ääni aiheuttaa heissä saman reaktion kuin kaikissa muissakin: se tunkeutuu luihin ja ytimiin, saa voimaan pahoin, aiheuttaa fyysistä kipua ja tajunnan hämärtymistä. Toisaalta ääni ei jätä rauhaan, vaan tuntuu kutsuvan. Muusikkojen olisi siis selvitettävä, mistä tuo ääni tulee ja mikä sen aiheuttaa. Kovin lohdulliselta ei vaikuta se, että aiemmat yrittäjät ovat epäonnistuneet tehtävässään. Aavikolla he alkavat tajuta, mihin ovat päänsä pistäneet.


Nykyisyyttä kuvaavassa tarinalinjassa Ellen yrittää kaikin tavoin piristää toipuvaa Philipiä, jopa soittamalla pianolla The Danes -bändin hittibiisiä Be here. Yhtä asiaa Ellen ei vain tajua: miten mies voi toipua niin nopeaa? Mitä lääkettä hoitaja Francine hakee Philipille huoneesta, jonne muilla ei ole mitään asiaa? 

Kun vanki puhuu, hänen äänensä muuttuu kiinteäksi heidän välisessään pimeydessä.
"Se on hän", vanki sihisee. "Se on hän." (s. 251)

Kirjan alkutunnelma on juuri sopivan häilyvä ja kysymyksiä pursuava. Pidän hiipivän kauhun tunnelmasta ja siitä, miten riipiväksi ääni on kuvailtu, miten Tonkan muistaessa koomasta toivuttuaan asioita esiin pursuaa hyvin erikoisia muistikuvia, kuten vuohi ja punainen piano. Mutta. En pidä kirjan lopusta ja siitä, miten asiat selitetään liian auki. On toki paljon, mitä en edelleenkään ymmärtänyt, mutta loppu on tehty minusta liian...turvalliseksi.Toisaalta taas jäi tunne, että kirjailija oli yrittänyt kehitellä jotain suurempaa, joka nyt jäi totaalisesti välittymättä ainakin minulle. Kirjassa oli paljon symboliikkaa, kuten punainen väri, fraaseja, vuohi, piano, rumpu, mutta sitten lopussa tunnelma lässähti ja symbolit arkipäiväistettiin.  Kirjasta on myös aistittavissa laimeaksi jäänyttä pasifistista sanomaa.

Punaisesta pianosta on suunnitteilla myös elokuva, sehän oli arvattavissa. Mielenkiinnolla odotan, miten se on toteutettu, ja pidänkö leffasta enemmän kuin kirjasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:



perjantai 17. huhtikuuta 2020

Päivitys Kuura-trilogiaan

Luin Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian lisäosan Hukan perimät. Kuvaa klikkaamalle pääset arvioon, jossa on mukana koko trilogia lisäosineen.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/04/kuura-elina-pitkakangas.html



lauantai 11. huhtikuuta 2020

Kesämyrsky: Siiri Enoranta

Kesämyrsky: Siiri Enoranta. WSOY 2020

Kansi: Riikka Turkulainen / iStockphoto

"Finlandia-voittajan viiltävä romaani viattomuuden lopusta.

Petos, murha ja julmaa peliä rakkaudella. Ylellisiä kattokruunuja, kalliita lentureita, sellosonaatteja ja leivoksia. Kesämyrsky on tihenevää kehää kiertävä ruma arvoitus kiiltävässä kuoressa.

Andrew on katsellut koko kevään houkuttelevaa Josh Royta, joka johtaa eliittikoululaisten Nokisiipien jengiä. Sattuman oikusta Andrew pääsee viettämään kesäänsä Royn perheen loisteliaaseen kartanoon ja kurkistamaan maailmaan, johon hän ei kuulu.

Joshin sisko, hemmoteltu Penelope Roy, on joutunut todistamaan kaupunkia kuohuttanutta murhaa, ja koko Summersuttonin kartanon väki kulkee varpaillaan hänen takiaan. Mutta mitkä Penelopen totuuksista ovat valhetta?

Andrew’n lapsuuden viimeinen kesä Summersuttonissa on viattomuuden ja turmeluksen piirileikkiä, kimallukseen ja sokeriin upotettuja arvoituksia, jotka paljastuvat yksi toisensa jälkeen." (WSOY)


Oma arvio: 

Siiri Enorannan uutukainen, nuorille aikuisille suunnattu Kesämyrsky jättää lukijan hyvin hämmentyneeseen mielentilaan. Näin ainakin minulle kävi. Kirjan maailma on niin ihmeellinen, että se jää vellomaan vielä pitkäksi aikaa mieleeni. Itse mysteerivoittonen juoni ja sen lopulliset, ratkaisevat käänteet jäävät mielestäni toissijaisiksi, sillä mieleni takertuu vain kummalliseen tunnelmaan, jonka kirjasta imin itseeni. Olen lukenut muutamia aiempia Enorannan nuortenkirjoja, joista Surunhauras, lasinterävä on tähänastinen suosikkini. Sen mieletön fantasiamaailma upposi samanlailla tajuntaani kuin Kesämyrskyssä, joka ei ole yllättäin fantasiakirja, vaikka sen maailma ei ihan täysin reaalimaailman lakeja noudatakaan.

Kirjan tapahtumat alkavat kuvitteellisesta Queensbridgen kaupungista, jossa matkustetaan indigolla käyvillä lentureilla, joiden käytetty indigo leviää kuonana kaupunkilaisten ylle. Lentokaupungin koululaiset ovat perustaneet omat jenginsä, Nokisiivet ja Koppikset, joilla on hämmästyttävän paljon valtaa. Heillä on tarkkaan rajatut alueensa, joilla kaupungissa oleskella.  Kirjan päähenkilönuoret ovat iältään kolmentoista kieppeillä, mutta heidän ikänsä ei saa antaa johtaa harhaan, sillä varhaisnuorten romaani tämä ei kyllä ole, vaan rehdisti YA-kamaa. (Jokunen kirjasto on luokitellut tämän jopa aikuisten kaunokirjallisuuden puolelle.) Kirjan tapahtumat vyöryvät nimittäin melko ilkeiksi ja julmiksi, mitä pidemmälle pääsee.

Josh oli Andrew'n rinnakkaisluokalla, mustatukkainen, pitkäsorminen, kevyt askel, tammikuun harvinaisten lumihiutaleiden leijaileva suppilo ympärillään. Hänen silmänsä olivat vähän liian lähellä toisiaan, ja siitä tuli sellainen vaikutelma, kuin Josh olisi koko ajan hiukan ärtynyt. Tai ehkä johtajan vastuu painoi raskaana. (s. 37)

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias Andrew, hörökorvainen poika, joka on ehdottoman palavasti ja onnettomasti rakastunut Nokisiipien johtajaan, samanikäiseen Joshiin. Niinpä, kun Andrew'n lastenpsykiatrina työskentelevä isä saa kutsun Joshin perheen kesätilalle Summersuttoniin heidän tyttärensä Penelopen terapeutiksi, Andrew lähtee jännittynein tunnelmin isänsä mukaan. Hänellä on nimittäin vakaa aikomus päästä Nokisiipien jäseneksi, ja hänellä onkin mukanaan nyt palanen käsittelemätöntä indigoa, joka oli pojan tehtävänä tuoda jengin johtajalle eräänlaisena pääsykokeena.

Sikarikkaan Royn perheen huvila on tiluksineen ja lentureineen hengästyttävä elämys Andrewlle, joka hengästyy yhä lisää Joshin kohteliaan viileästä olemuksesta (ja tiukoista pakaroista). Yllättäin Josh ei tylytä koulun epäsuosittua poikaa suoralta kädeltä, niin kuin muut tilalla kesää viettävät Nokisiipiläiset tai Joshin 12-vuotias pikkusisko Penelope, joka tuntuu suorastaan vihaavan Andrew'ta. Josh antaa Roylle mahdollisuuden, ja jokin Andrew'ssa sitä paitsi tuntuu kiehtovan Joshia, vaikka hän onkin rakastunut Nokisiipien entiseen johtajaan.

Penelope saattoi olla iloinen ja nauraa ja vitsailla, ja seuraavassa hetkessä valahtaa valkoiseksi kasvoiltaan ja alkaa vapista. Hän saattoi katsoa silmiin, ja sitten katsoa läpi, ja sitä tunsi itsensä aaveeksi, tai sitten Penelope oli aave. (s. 115)

Penelope tarvitsee totisesti apua, sillä hän tuntuu olevan todella rikki. Tyttö on joutunut todistamaan lähistöllä sattuneen murhan, eikä pysty tunnistamaan murhaajaa millään. Josh tuntee olevansa vastuussa siskostaan, kun taas perheen äiti Amanda on lopen kyllästynyt oikuttelevaan tyttäreensä. Isä Lawrence taas huolehtii tyttärestään, vaimonsa mielestä liikaakin, ja Penelope saattaa ehkä hiukan käyttää tätä hyväkseen. Penelopesta on hyvin hankala ottaa selvää, ja minullekin jää epäselväksi, onko tämä oikeasti kokemuksistaan traumatisoitunut pikkutyttö vai häikäilemättömän kiero lellipentu.

"Loukkaannuitko sä nyt?" Penelope kysyi.
"Vähän."
"Ei sitä pidä tunnustaa, ääliö. Pitää olla sen yläpuolella."
"Miksi?"
"Että muut näkee, että on vahva."
"Miksi pitää olla vahva?"
"Kuka haluaa olla heikko?"
"Ei kai kukaan halua...Mutta joskus sitä vaan on. Ei se haittaa."(s. 218)

Pikku hiljaa alkaa Royn perheen salaisuudet avautua. Mistä muusta kuin murhan näkemisestä tyttö on niin järkyttynyt ja miksi Josh kokee siitä huonoa omatuntoa? Miksei lahjakas sellonsoittaja Penelope soita enää? Miksi Josh pääsi niin helposti Nokisiipien johtajaksi? Aikuisilla tuntuu olevan myös omat salaisuutensa, jotka liittyvät arvokkaaseen indigoon ja ylipäänsä Queensbridgen kaupungin yksinoikeudesta lentoliikenteeseen.

Minun on hankala päättää, rakastanko tätä kirjaa vai enkö. Kirjan tunnelma jätti jälkensä minuun, mutta silti muutamat asiat jäivät hiertämään mieltäni niin, etten nosta kirjaa lukukokemusteni kärkeen. Liikaa spoilaamatta kirjan juonta se liittyy siihen, mitä Penelopelle tapahtui osin Joshin takia. Se oli mielestäni nuortenkirjaan hiukan moraalisesti hämmentävä juonikuvio. Jäin miettimään, miksi kirjan henkilöt ovat niin kamalan nuoria, esiteinejä, jos kirja on kuitenkin suunnattu aikuisuuden kynnyksellä oleville nuorille? Ymmärrän toki, että heidän ikänsä on juuri se ratkaiseva ikä lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa, joka on ratkaisevaa kirjan idean kannalta. Minulle jäi myös hämärän peittoon teinikäisistä koostuvien jengien lopullinen tarkoitusperä. He pitävät kovasti huolta omista alueistaan, ja jäseneksi pyrkivän pitää suorittaa usein vaarallinenkin tehtävä. Jäsenet lupautuvat pitämään toistensa puolia henkeen ja vereen saakka. Silti jengikuviot jäävät kirjassa mielestäni hiukan heppoisesti selitetyiksi.

Kaikille tuli lahjoittaa Joseph Royn näkemisen ilo. Se johtui ehkä Joshin pitkistä, eleganteista sormista, ehkä hänen silmäripsiensä kulmasta suhteessa koskettimiin, hänen niskanikamistaan, siitä miten rennot hänen hartiansa olivat, mutta Andrew'sta tuntui ettei hän niinkään kuullut musiikkia, jota Josh soitti, vaan musiikin, joka Josh oli. (s. 240)

Enorannan kaunis ja koruileva kirjoitustyyli taas on herkkua kaikille aisteille, ja juuri se osaltaan on luomassa kirjan ihmeellistä tunnelmaa. Parasta Kesämyrskyssä on kielen lisäksi Andrew'n viaton, mutta myös palava rakkaus Joshia kohtaan, ja miten pieteetillä se on kuvattu. Andrew on yllättävän rohkea ja suora, vaikka arastelee Joshia, ja tämä saa itsevarmana pidetyn Joshin hämmennyksiin. Andrew ei kuitenkaan tyydy mihin vain.

Suosittelisin Kesämyrskyä mysteerejä ja kieroilua rakastaville nuorille (15+) ja aikuisille. Siinä on hiukan samaa tunnelmaa kuin Nokkosvallankumouksessa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Nokkosvallankumous: Siiri Enoranta 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

39. Kirjassa lennetään


keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Dodo: J.S. Meresmaa

Dodo: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2020

Kansi: Karin Niemi

"Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.

Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.

Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.

Iina: mikä muu vois mennä pieleen?
Elämä: hold my beer" (Myllylahti)


Oma arvio:

Luin viime vuonna J.S. Meresmaan hämmästyttävän pienen novellikokoelman Lintuhäkin muotoinen soittorasia, jonka nostin omassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessäni toiselle sijalle. Lisäksi olen lukenut joitakin hänen novellejaan eri antologioissa, ja tykännyt  kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Olipa siis iloinen yllätys tämä hänen säeromaaninsa Dodo.

Dodon karva on sileää, 
lasimaista mutta pehmeää.

Se on ristiriitojen eläin, 
synkkä ja musta, 
mutta nyt se tarjoaa
mulle lohdutusta. (s. 49)

Dodo esittelee lukion viimeistä vuotta käyvän Iinan, joka kamppailee identiteettinsä ja poikaystävänsä Tuukan masennuksen kanssa. Lisäksi hänellä on kova huoli esihistoriallisesta lemmikistään Dodosta, jonka hän ja Tuukka löysivät romahtaneesta luolasta. Dodo ei ole enää poikanen, vaan alkaa olla jo iso otus, joka rikkoo paikkoja. Kun Iinan äiti päättää lähettää tytön maalle isänsä luo, koska tytön koulu on kärsinyt, Iina joutuu jättämään Dodon poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä Saran hoiviin. Iinaa hiukan huolettaa, koska upea Sara on Tuukan exä. Mutta kummasta hän oikeastaan on mustasukkainen?

Säeromaanissa kuvataan kauniisti Tuukan ja Iinan rakkautta, joka kestää myös Tuukan masennuskaudet. Iinalla on taito piristää synkistelevää Tuukkaa, mutta hän tietää myös sen, ettei yksin voi auttaa rakastaan. Siksi hänen on saatava poikaystävänsä hakemaan ulkopuolista apua, ennen kuin hän lähtee isänsä luo. Onneksi Tuukka suostuu ja Iina saa mielenrauhan. Ainakin hetkeksi.


Tuukka on toukkamoodissa.
Se makaa peittoon kääriytyneenä sängyssä
ja jaksaa joskus kannatella peliohjainta.
Kovin ääni mikä siitä kuuluu on
kun se vetää vessan. (s.23)

Iinan ja isän suhde on saanut säröjä monestakin asiasta. Isän alkoholismi ja vanhempien ero, sekä se, ettei isä ole juurikaan ottanut Iinaan yhteyttä, pitää Iinan hyvin varautuneena isän kanssa. Pikku hiljaa Iina joutuu kuitenkin huomaamaan, että ihmiset voivat muuttua: isä ei enää juo ja hänen seurassaan on ihan mukavaa. Vannoutunut lihansyöjäisä suostuu jopa syömään Iinan vegaaniruokia. Isälläkin on lemmikki: sika nimeltä Kalervo.

Sara on aurinko.
Sara on voimasäde.
Sara on järistys
mun mannerlaattojen välissä.

Se katsoo muhun
ja hymyilee
ja mä vajoan ja kohoan
samaan aikaan (s. 76)

Eräänä kauniina päivänä Sara ajaa moottoripyörällään isän talon pihaan, ja silloin Iinan rinnassa räjähtää - hän alkaa yhtäkkiä ujostella kaunista, upeaa ystäväänsä. Jotain onkin muuttunut: he eivät enää kutsu toisiaan leikkisästi Lortoksi ja Horoksi. Iinan sisällä alkaa myllertää miljoonia ajatuksia: onko hän nyt lesbo, bi vai pan? Miten hän voisi tehdä mitään pahaa Tuukalle? Miksei hän voisi saada molemmat, Saran ja Tuukan? Tunteeko Sara edes samalla tavalla?

Sitten Iina kuulee ikäviä uutisia: Dodo on karannut. Iina saa houkuteltua isän lähtemään retkelle Förbyhyn, samaan metsään, jonka luolasta Dodo aikoinaan löytyi. Mutta kun Iina viimein löytää lemmikkinsä, hän joutuu miettimään, mikä on oikea ratkaisu.

Ja mä mietin, miten tästä eteenpäin,
mikä Dodoa odottaa.
Mikä oikeus mulla on
päättää sen elämästä? (s. 124)

Dodo on järisyttävän hieno ja kaunis säeromaani rakkaudesta, ystävyydestä, oman identiteetin löytämisestä, irti päästämisestä, valinnoista ja vastakohdista. Esihistoriallinen lemmikki Dodo symbolisoi selvästi kaikkea sitä, josta Iinan on päästettävä irti. Onko aina valittava joko tai, vai voiko saada molemmat tai kaiken? Siitä tässä kauniissa kirjassa on kyse. Tämä kirja antaa toivoa. Tämä on ihana!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

46. Kirjassa on sauna




maanantai 6. huhtikuuta 2020

Päivitys Taikuri ja taskuvaras -trilogiaan

Luin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosan Tinasotamiehet, josta tehdyn arvion pääset lukemaan kansikuvaa klikkaamalla.


https://adelheid79.blogspot.com/2019/03/taikuri-ja-taskuvaras-trilogia-anniina.html