lauantai 16. huhtikuuta 2016

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.)

Wendigo ja muista yliluonnollisia kauhukertomuksia: Markku Sadelehto (toim.) Suomentanut Matti Rosvall. Jalava 2015.





"Sarastuksen syvä hiljaisuus ulkopuolella rikkoutui mitä epätavallisimman äänen vaikutuksesta. Se tuli varoittamatta ja ilman enteitä, ja se oli sanoinkuvaamattoman kauhistuttava.
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia kokoaa yhteen yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita kauhun mestari H. P. Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927).

Kokoelman nimitarina Wendigo on Algernon Blackwoodin parhaita tarinoita. Wendigo on intiaanien mytologiaan juonensa juurtava, Kanadan metsissä kulkeva suuri ja yliluonnollinen olento, joka on innoittanut useita kauhukirjailijoita tummasävyisiin kertomuksiin.

Blackwoodin lisäksi kokoelmassa ovat mukana E. F. Benson, John Buchan, Hanns Heinz Ewers, L. P. Hartley, Montague R. James, Walter de la Mare, Arthur Machen ja M. P. Shiel vuosien 1894 ja 1927 välillä ilmestyneillä novelleillaan."

Oma arvio: 

En ole suuremmin lukenut kauhukirjallisuutta, vaikka olen suuri kauhuelokuvien ystävä,  eikä tämän  kirjan kansikuva juuri houkutellut minua lukemaan. Surkuhupaisan kammottava, kammottavan surkuhupaisa! Viimein päätin sysätä kaikki tekosyyt nurkkaan ja lukea tämän, sillä vanhat kauhutarinat houkuttelivat minua tarttumaan toimeen.


Kirjan nimitarina Wendigo sisältää hitaasti hiipivää psykologista kauhua, kun tuulidemoni Wendigo pelottelee miehiä hirvestysreissulla. Jotenkin minulle tulee vahvasti mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia, ja mietin, onko hän saanut innoituksensa Alue X:n hiipivän kauhun ja tunnelman kuvailuun tästä Algernon Blackwoodin vuonna 1910 kirjoittamasta tarinasta?


Juuri tuolla epätoivon ja hämmennyksen hetkellä sivalsi kauhun piiska laskelmoidun iskun hänen sydäntään kohden. Se löi tappavalla vaikutuksella hänen kaikista arimpaan paikkaansa pannen hänet menettämään hermonsa kerta kaikkiaan. Häntä oli kaiken aikaa salaa kauhistuttanut ajatus, että tämä hetki saattaisi koittaa -  ja nyt se koitti.

L. P. Hartleyn tarina Vieras maan äärestä (1924) tarjoaa verisen ja väkivaltaisen lopun muuten melko ponnettomasti etenevässä kauhutarinassa. Outo muukalainen bussissa ja lopulta hotellissa jää mysteeriksi, enkä oikein kauhistunut tästä tarinasta, vaikka muukalaisen tyly olemus ja omituisuus tuntuu hyytävältä. Tarina jää hiukan kesken enkä oikein ymmärtänyt, mikä tässä oli tarkoituksena.

John Buckhamin Vihreä villieläin (1927) vie tarinansa myötä lukijansa Afrikkaan kaivosinsinööri Hannayn matkassa. Hannay päätyy matkakumppaneineen erääseen kraaliin eli kyläyhteisöön, joiden vesi saadaan vuoren lähistöltä Isäksi kutsutulta mieheltä lahjuksia vastaan.  Tarina sisältää hyvin hienovaraista, piilotettua kauhua, mutta on mielestäni hyvin vangitseva.

E.F. Bensonin tarinassa Hornansarvi (1923) kauhistellaan Sveitsin vuoristossa asuvia, kammottavan karvaisia otuksia, jotka ovat melkein kuin ihmisiä, mutta jääneet kehitykseltään alkeellisemmalle tasolle. Tarinan kertoja saa tuta, miltä tuntuu kohdata nuo puistattavan hirvittävät olennot. Tämä tarina muistuttaa lumimies-tarinoita, joskin nämä isojalat ovat pikemminkin "pienijalkoja".  Tästä tarinasta pidin kovasti.

Erakko on Walter de la Maren vuonna 1927 kirjoittama tarina miehestä, joka eksyy erään vanhan erakon, hra Bloomin pihapiiriin. Tämä vaikuttaa todella omituiselta, ja koska kertoja hukkaa mystisesti autonavaimensa, hänen on yövyttävä rasittavan puheliaan ja kummallisen erakon luona, joka paljastaa harrastavansa okkultismia. Tämä tarina on lähinnä psykologista kauhua, joka päättyy melko arvoituksellisesti ja jättää lukijan miettimään monia kysymyksiä päässään.


Sitä oli hankala täsmentää, mutta jotakin aivan tiettyä siinä oli - huoneen luonteessam sen seinissä, nurkissa, suhteissa, kalusteissa. kaikki näyttäytyi omituisesti tarkemmalta, voimistetummalta. ---Nyt näytti kuitenkin jokainen ympärilläni oleva esine huokuvan niin sanoakseni epäpysyvää, vaarallista tilaa.

M.P.Shielin vuonna 1896 kirjoittama novelli Xélucha ei ole helpoimmasta päästä oleva. Käsittääkseni tarinassa kertoja joutuu erään Cosmon kirjeitä lukiessaan eräänlaiseen koomatilaan, jossa hän joutuu tekemisiin omituisia höpöttelevän porttonaisen kanssa. Minun täytyy tunnustaa, etten nauttinut tämän novellin lukemisesta yhtään - koska en tajunnut siitä mitään.

Apotti Thomasin aarre ( Montague R. James 1904) on tarina kätketystä aarteesta, salaperäisistä vihjeistä Steinfeldin luostarikirkon lasimaalausikkunoista ja niitä tutkiskelevasta herra Somertonista. Hän saa kokea palvelijansa Brownin kanssa kauhun hetkiä etsiessään aarretta, ja hän kertoo karmaisevan tarinansa häntä auttamaan tulleelle kirkkoherra Gregorylle. 

Tämän kokoelman parhainta (ja kammottavinta) antia tarjoaa Arthur Machen novellissaan Suuri Jumala Pan (1894), jossa on paljon henkilöhahmoja, jotka kytkee toisiinsa mystisen naisen tapaus - tuon naisen aviomiehet kun eivät elä koskaan kauaa. Mies nimeltä Villiers Wadham ryhtyy tutkimaan naisen taustoja kuultuaan opiskelutoverinsa Herbertin karmeasta kohtalosta. Hän pyytää apua eräältä Clarkelta, jolla on hallussaan erikoinen teos "Muisteluita Paholaisen Olemassaolon todistamiseksi." Clarke on kuitenkin vaitonainen aavisteluistaan, vaikka alkaa epäillä, mistä kaikesta vyyhti on lähtenyt purkautumaan.


---miehen kasvoihin katsominen kylmäsi vereni. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että sellainen kuohuttavien tunteiden infernaalinen sekoitus voisi paistaa ihmisten silmistä. Olin vähällä pyörtyä katsottuani. Tiesin katsoneeni kadotetun sielun silmiin, Austin. Miehen ulkoinen olemus oli ennallaan, mutta sisäpuolella kiehui helvetti. Raivoisaa himoa ja vihaa joka paloi tulena, kaikki toivo kadotettuna, kauhua joka tuntui kiljuvan täyteen ääneen kauan yöhön, vaikka hän oli purrut hampaansa yhteen, ja vielä epätoivon mustuutta.

Antologian viimeisin, muttei suinkaan vähäisin tarina on kauhistuttavimmasta päästä. Hanns Heinz Ewers on kirjoittanut Hämähäkki-novellinsa vuonna 1908, ja on saanut ujutettua siihen hiukan mysteeriä, psykologista kauhua ja - hämähäkin. Hotelli Stevensin huoneessa numero seitsemän on hirttäytynyt täysin samalla tavalla jo kolme miestä, ja lääketieteen opiskelija Richard Bracquemont uskaltautuu asumaan samassa huoneessa selvittääkseen, mikä on tähän syynä. Tämä kauhutarina on minusta loistavasti rakennettu ja ehdottomasti tämän kokoelman helmi.

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on mainio kokoelma vanhan kauhun ystäville. Lukekoon ken uskaltaa!

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun  tällä kirjalla Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen


Samantyylisiä kirjoja:



Muissa blogeissa:


  





Ei kommentteja: