Raakaversio: Ansu Kivekäs

 Raakaversio: Ansu Kivekäs. Tammi 2022

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Ihanan, suorapuheisen Ellin tarina on täynnä mustaa huumoria ja yllättäviä käänteitä.

Ellin ensirakkaus johtaa sutinaan perhekodissa ja koko lähiössä, pyörätuolista viis! ”Mä synnyin 15-vuotiaana, kun Jussuf työnnettiin tän mestan ovesta sisään. Siihen asti olin lähinnä haaveillut elämästä. Se alkaisi, kun mä kelaisin täältä täysi-ikäisenä ulos. Jussufilta opin, että kandee tehdä kaikki heti. Nyt. Koska huomisesta ei kukaan tiedä."

Ellin vaatimaton ura influensserina saa yllättävän käänteen, kun Jussuf, tunnettu pilvikauppias ja pikkugangsteri, sijoitetaan samaan perhekotiin. Jussufin seurassa ei koskaan ole tylsää! Luovuus kukkii ja Ellin kuvaamien videoiden suosio räjähtää. Juuri kun on hauskaa, menneisyyden haamut heräävät hönkäilemään niskaan. Levottomalla Jussufillakin on kääntöpuolensa ja -veitsensä, sekä hämäriä tuttavia tyylikkäissä Tesloissaan. Rytinässä syntyy säröjä entisten kolhujen päälle.

Pitääkö elämän olla aina näin vammaisen vaikeaa? Elli pohtii ja kääntää pyörätuolinsa päin biologisia perheenjäseniään. Lopulta on kohdattava se kaikkein pelottavinkin. Raakaversion Elli pyristelee räiskyvästi irti henkisistä ja fyysistä kahleista kohti omaa elämää, iloa ja ilmaisun vapautta. Omaperäinen, mahtavan musta huumori leimaa Ansu Kivekkään kirjoja." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Tämä on ensimmäinen Ansu Kivekkään nuortenromaani, jonka luen. Kirjaston nuortenkirjahyllyssä silmiini ovat usein osuneet Musta kaista -sarjaan kuuluvat kirjat Päin Porkkalaa ja Täysillä metsään. Onpa hän kirjoittanut aikuisille ja alakouluikäisille myös. 

Raakaversion päähenkilö Elli erottuu heti alussa edukseen. Hän on ehkä sarkastisin kirjoissa tapaamani hahmo  hetkeen. Kaiken sen sarkasmin ja angstiraivareiden takana on kuitenkin hyvin herkkä ja rikkinäinen tyttö. Elli on pyörätuolissa auto-onnettomuuden takia, johon johti hyvin ikävien sattumusten summa - ja Ellin impulsiivinen ja äkkipikainen luonne. 

Riehuttuani

turhaan

haukuttuani kaikki pystyyn

turhaan

murhattuani

maailman

mikään ei muuttunut.

Takaisin lähtöruutuun. (s. 121)

Nyt Elli on perhekodissa, jossa asperger-piirteinen Nico hokee "ei Wittua", mutta on Ellille korvaamaton pelikaveri, perhekodin pitäjät Pike ja Pena, noloja molemmat omalla tavallaan, ja sivari-Kaapo, jonka jalan päältä Elli "vahingossa" rullaa.  Ja sitten Elli rakastuu: Komea, tumma Jussuf, diagnoosinaan luultavasti ADHD, ja jota kaikki tytöt koulussa ihailevat, tulee uudeksi asukkaaksi.

Elli pitää omaa vlogia, joka ei kuitenkaan ole saanut kovin suurta suosiota. Kun hän eräänä päivänä sattuu kuvaamaan erästä konfliktia Jussufin ja perhekodin aikuisten välillä, hän saa sikapaljon lisää katsojia. Jussuf saa idean ottaa Ellin kuvaamaan tämän skeittitemppuja. Tästä molemmat hyötyisivät. Elli suostuu, sillä hän on ihan lääpällään Jussufiin, vaikka tällä vaikuttaa olevankin välillä tosi epämääräisiä bisneksiä.  Pike ei ole lainkaan innoissaan Ellin ja  Jussufin romanssista, koska ei vielä tunne Jussufia tarpeeksi, ja muistuttaa Elliä ehkäisystä. Toisaalta Elli on saanut ihastumisestaan uutta energiaa ja innostuu taas hieman koulujutuistakin.

Elli on säännöllisesti yhteydessä omaan perheeseensä, tai lähinnä matkustelevaan ja yltiöreippaita tsemppilauseita viljelevään mummoonsa. Äiti on vielä toipumassa mielenterveysongelmistaan, mutta on Ellille rakas ja tärkeä. Isä on lusimassa eikä Elliä voisi vähempää kiinnostaa, mitä tälle kuuluu. Kirjan tapahtumat heittävät Ellin lopussa uskomattomiin tilanteisiin ja hän saa huomata, ettei kaikkiin todellakaan olisi ollut luottaminen. Hän huomaa, että juuri ne ärsyttävimmät tyypit perhekodista saattavat olla ne kaikkein rakkaimmat. Vaikka loppujen lopuksi äiti on aina rakkain.

Kaikki aikuiset oli mokannu raskaasti. Kaikki! Jotain lastensuojelua muka. Miten alaikäinen edes joutui tollaseen tilanteeseen?! Niinpä! (s. 178)

Huomaa, että Kivekäs on työskennellyt aiemmin erityisopettajana, sillä kirjassa käytetään hyvin autenttista kieltä. Muutenkin nuorten henkilöhahmojen asenteet ja tavat reagoida ongelmiin vaikuttavat uskottavilta. Ellin musta huumori ja sarkasmi (sekoitettuna kyynisyyteen) suorastaan huokuu kirjan sivuilta. Jussuf on henkilönä kauhean luotaantyöntävä sekoiluineen ja hämäräbisneksineen kaikkineen, mutta toisaalta se on ihan ymmärrettävää. Kirjan rakennetta keventää myös väliin ujutetut kivat säeromaanipätkät. 

Raakaversio menee uskoakseni hyvin läpi kohderyhmälleen eli yläkouluikäisille lukijoille. Minut tarina jätti hiukan kylmäksi, etenkin kun kirjan loppupuolen tapahtumat tuntuivat liian epäuskottavilta. Tosin Elli jäi pitkäksi aikaa mieleeni erikoisena, räväkkänä henkilöhahmona.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Kati-Annika Ansas: Tuhkataivas

Tuntematon taivas: Elina Rouhiainen

 Tuntematon taivas: Elina Rouhiainen. Tammi 2022

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Sota. Rakkaus. Siperia.

Paranormaalin romanssin ja urbaanin fantasian taiturin ensimmäinen realistinen YA-romaani kertoo rakkaudesta, kuolemasta sekä vaikeista valinnoista ja perustuu pohdintoihin siitä, miltä nykyajan sotaromaani voisi näyttää.

Tapahtumat sijoittuvat Venäjälle vuoteen 2002, jolloin toinen Tšetšenian sota oli yhä käynnissä. Dima ja Aljona kohtaavat toisensa Siperian junaradan varressa. Moskovalainen Dima on karannut armeijan kutsunnoista, Aljona taas ei halua jättää kotikyläänsä, vaikka kaivosteollisuus varjostaa sen ja koko paikallisen evenkiyhteisön tulevaisuutta. Molemmat heistä ovat joutuneet kasvokkain kuoleman kanssa. He ehtivät viettää yhdessä kolme kuukautta, kunnes Aljonan upseeri-isä palaa komennukseltaan. Kolme kuukautta, jotka riittävät kyseenalaistamaan aivan kaiken..."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Elina Rouhiainen teki minuun aikanaan vaikutukset Susiraja-sarjallaan. Sitä seurannut Väki-trilogia ei ollut minulle ensimmäistä osaa lukuun ottamatta niin suuri lukukokemus, mutta kiehtova urbaanifantasia sekin. Oli hyvin jännittävät fiilikset tarttua nyt tähän kirjailijan ensimmäiseen realistiseen romaaniin. Sota ja Venäjä, mikäpäs vielä sen ajankohtaisempi aihe. Kirjassa tosin eletään 2000-luvun alkua ja Tšetšenian sotaa, mutta samantyyppisiä asioita käsitellään, jotka voisivat sopia tähänkin hetkeen. Sota-aiheinen romaani nuorille aikuisille on myös jotain sellaista, jota ei ihan yhtenään julkaista. 

Diman mieleen muistuivat Mišan sanat: He eivät opettaneet meille mitään. He vain lähettivät meidät sinne. (s. 219)

Jos kirjan ensimmäinen luku on nimeltään "Niska-perseote", se ei voi olla muuta kuin hyvä. Nuori Dima nakataan tällä kyseisellä, hyväksi havaitulla otteella junasta keskellä Siperiaa. Pienellä juna-asemalla on vain kourallinen ihmisiä, mutta yksi niistä näyttää ystävälliseltä. Hän on evenkityttö Aljona, joka tulee kysymään Dimalta, onko kaikki kunnossa. Hän myös valistaa poikaa, että hänen määränpäähänsä Habarovskiin on matkaa liki 4000 kilometriä. Eikä junia ole lähiaikana sinne menossa. Niinpä tuo ystävällinen tyttö ehdottaa, että Dima lähtisi hänen ja isovanhempiensa kyydissä heidän asuinkyläänsä. Dimalla ei ole juuri muita vaihtoehtoja.

Evenkien asuinalue ei loista tyylikkyydellään, mutta Dima on tyytyväinen, kun saa yöpyä Tatjanan ja Jevgenin ylimääräisessä huoneessa. Isovanhemmat ovat alkuun hyvin ynseitä Dimaa kohtaan, mutta Aljona on oma ystävällinen itsensä. Dima kiinnittää huomiota Aljonan pukeutumistyyliin, joka poikkeaa huomattavasti samanikäisten venäläisneitojen vaatteista. Aljona lupaa Diman asua heidän luonaan siihen asti, kunnes hänen isänsä palaa komennukseltaan. Diman kauhuksi Aljonan isä on upseeri, ja jossain vaiheessa paljastuu, miksi Dima on pakomatkalla kohti Habarovskia, tätinsä kotia. 

Dima on pakoillut kutsuntoja, sillä hänen isoveljensä kokemukset Tšetšenian sodasta eivät juuri lievennä pelkoja sotimaan joutumisesta. Kuitenkin eräänä päivänä hän aukaisee oven väärille tyypeille ja joutuu armeijan kynsiin. Diman kokemukset ennen pakomatkaansa kohti Siperiaa ovat karmaisevia. Hän mieluusti unohtaisi sen kaiken.

"Me pääsemme sinne", Dima sanoo. "Tuntemattomaan taivaaseen. Ja sitten se ei enää ole tuntematon." (s. 241)

Dima auttaa Aljonaa kaupalla, jonka pitämisestä tämän perhe saa toimeentuloa, vaikkakin niukasti. He alkavat lähentyä ja rakastuvat. Dima pääsee myös näkemään, kuinka omalaatuinen evenkien oma kulttuuriperimä on, ja kuinka Aljona kuitenkin ensisijaisesti tuntee aina kuuluvansa tähän yhteisöön. Evenkien asuinsijoja uhkaa alueelle ujuttautuva kaivosteollisuus. Aljonalla on tämän huolen lisäksi salaisuus kannettavanaan, jonka salaaminen Dimalta alkaa myöhemmin näkyä hänen käytöksessään.

"Onko sinun isäsi tappanut ihmisiä?"

Aljonan katse on siirtynyt jonnekin kaukaisuuteen: "Hän ei ole koskaan sanonut, että olisi."

"Hän luultavasti on."

"Ehkä. Mutta hän on minun isäni ja minulle hän on hyvä." (s. 176)

Tuntematon taivas esittelee mukaansatempaavan tarinan lisäksi kiehtovalla tavalla venäläisiä ja evenkiläisiä tapoja ja kulttuuriperimää. Kirjassa on myös sisältövaroitukset, mikä on vielä perin erikoista suomalaisissa YA-romaaneissa. Siitä huolimatta kirja ei ole minusta nuorille mitenkään liian rankkaa kamaa, mutta hyvä, että herkimpiä varten varoitukset ovat olemassa. Lähinnä Diman kokemukset armeijan kutsunnoissa ennen pakomatkaa ovat sitä rankinta settiä. Kirjassa on myös mukavan lyhyet kappaleet, mikä tekee lukukokemuksesta kevyen.

Vaikka viihdyin kirjan parissa ja se on minusta hyvin kaunis ja taidokas YA-romaani siperialaisine miljöineen, jotain jäin silti kaipaamaan, jotta arvosanani olisi yltänyt nelosella alkavaksi. En päässyt päähenkilöiden sisään kunnolla ja näin ollen tunnekokemukset etenkin romantiikkapuolella jäivät hiukan vajaiksi.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Yökirjeitä: Mila Teräs

 Yökirjeitä: Mila Teräs. Otava 2022

Kansi: Tuuli Juusela, Getty Images / Secret Agent Mike

"Vavahduttava romaani tyttönä olemisen vaikeudesta ja ilosta, jonka voi löytää uudelleen.

15-vuotias Frida on tehnyt niin kuin muutkin: ladannut someen kuvia, viekoittelevia ja ihania. Hän on saanut tykkäyksiä, seuraajia, viestejä. Ällöttäviltä ukoilta, mutta myös Nikolta, vain muutamaa vuotta vanhemmalta ja tosi suloiselta. Niko on pyytänyt vartalokuvaa, halunnut tavata.

Kaikki mitä sitten tapahtui on niin inhottavaa, että Frida on sulkenut sen mielestään. Mutta ruumis muistaa, se on turvaton, ei tunnu enää kuuluvan hänelle eikä ainakaan tuota iloa.

Ahdistavat muistot valvottavat. Itselleen kirjoittamissaan yökirjeissä Frida uskaltaa lähestyä totuutta ja alkaa taas hyväksyä itsensä." (Otava)

Oma arvio:

Mila Teräksen Yökirjeitä on ohut kirja, joka kätkee sisälleen niin paljon kipeää mutta tärkeää sanomaa tyttöydestä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja somen tuomista ulkonäköpaineista ja oikeudesta omaan kehoon.

Jos sanon, että miehet ahdistavat, 

tarkoitan siis aivan kaikkia.

Aina on sellainen pelko mielessä, 

että entä jos. (s. 64)

Frida kantaa sisällään salaisuutta, jonka hän purkaa vain päiväkirjanomaisiin yökirjeisiinsä. Häntä vanhempi Niko on aiheuttanut Fridaan kipeän särön, joka on lukkiuttanut hänen koko kehonsa. Nykyään häntä ällöttää kaikki kommentit, joita hän saa ulkonäöstään. Häntä ahdistaa myös kaikki miehet. Someen hän ei halua enää ladata samanlaisia kuvia, mitä hänen luokkansa suositut tytöt lataavat. Heidän elämänsä näyttää niin mutkattomalta somepäivitysten perusteella. 

Miksi ihmisten on pakko muuttua? Tyypit, joita hän oli aikaisemmin pitänyt hauskoina ja hyvinä ystävinä, olivat nykyään ainoastaan outoja. (s. 17)

Fridan entinen hyvä ystävä Armi viihtyy nykyään uusien kavereiden kanssa eikä tunnu huomaavan Fridaa. Eniten loukkaa se, ettei Armi voi sanoa suoraan, ettei Frida enää kiinnosta. Äiti tuntuu tosi ärsyttävältä ja nololta somepostauksineen. Burleskia harrastava mummo taas on vapaamielinen ja puhuisi Fridan kanssa seksistä ja seksuaalisuudesta enemmän kuin mielellään, mutta Frida ei halua kuulla. Sukulaiset ja luokkakaverit kommentoi Fridan laihuutta ja niukkaa syömistä. Äiti motkottaa Fridan löysistä vaatevalinnoista. Mitä se kellekään kuuluu? Tuntuu, ettei Fridalla ole maailmassa ketään.

Mitä Frida sanoisi? Miten hän kertoisi, että hänellä oli viime kuukausina ollut tosi paha olla, toisin sanoen, hän oli ollut aika sekaisin. (s. 96)

Pitkään Frida yrittää vältellä koulun toista yksinäistä, Neoa, mutta antaa tälle lopulta periksi yhteisen ryhmätyönkin takia. Onneksi, sillä Neosta Frida saa ystävän. Neoa ja Fridaa yhdistää kepparit, niiden tekeminen ja niillä harrastaminen, mikä ei ehkä ole muiden samanikäisten mielestä kovin cool harrastus. Neo houkuttelee Fridan ratsastamaan, joka osoittautuu alkuun tytölle haastavaksi, koska hän ei osaa rentouttaa vartaloaan hevosen selässä. Frida on niin lukossa, että se vaikuttaa kaikkeen. 

Uskaltaako Frida luottaa Lumi-hevoseen ja vapauttaa vartalonsa tämän liikkeisiin? Uskaltaako hän paljastaa yökirjeidensä salat ystävälleen? Uskaltaako hän luottaa äitiinsä ja kertoa, mitä Niko teki, vai syyttääkö äiti häntä typeryydestä? Uskaltaako Frida koskaan ihastua, tai nauttia omasta kehostaan ja seksistä? Atso katsoo häntä sillain kivasti ja puolustaa koulussa tyttöjen oikeuksia, ja se jos mikä tekee vaikutuksen.

Sanon vaan, että saakeli

sellaisesta tyypistä menee todellakin maku, 

joka alkaa täysin yllättäen lähettää kuvia haarovälistään. (s. 106)

Yökirjeitä on herkkä, kaunis mutta myös rankka ja surullinen kirja. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen. Fridan yökirjeet tekstin välissä tuovat säeromaanin tyylisiä paljastuksia siitä, mikä Fridaa painaa: mitkä asiat pitävät häntä öisin hereillä. Minusta on tuotu hienosti esille ratsastusharrastuksen kautta se, miten moneen asiaan vaikuttaa, jos keho on lukossa. Olen myös erityisen ilahtunut keppariharrastuksen esiintuomisesta, sillä sitä ei kovin useassa nuortenkirjassa vieläkään näy. Rankkojen teemojen vuoksi suosittelisin tätä yli 14-vuotiaille.

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Candace Bushnell & Katie Cotugno: Tyttönä olemisen säännöt

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen.

 Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen. Tammi 2022.

Kansi: Laura Lyytinen, istockphoto

"Miksi vihreän lohikäärmeen kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan?

Vihreän lohikäärmeen risteys on nuortenjännäri menetyksestä ja ystävyyden voimasta. Asioista, joita ei haluta paljastaa aikuisille. Maailmasta, jossa pelko ja toivo kietoutuvat toisiinsa, eikä kukaan lopulta pärjää yksin.

Kuka on maalannut kävelyteiden risteyksessä olevaan sähkökaappiin lentoon lähdössä olevan vihreän lohikäärmeen? Miksi kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan, vaikka se maalataan peittoon tai koetetaan pestä pois?

Juuri lukion aloittanut Viggo tietää, että alkuperäisen maalauksen teki hänen veljensä Joel. Joel harrasti mahjongin japanilaista versiota riichiä ja vihreä lohikäärme oli hänen lempitiilensä pelissä. Joel on ollut kadoksissa yli kaksi vuotta, eikä poliisilla ole minkäänlaista johtolankaa. Onko hän lähtenyt vapaaehtoisesti vai joutunut rikoksen uhriksi?

Selma ja hänen ystävänsä Sennu Koivu kävivät usein katsomassa lohikäärmettä. Vietnaminkiinalaisen äidin tytär Sennu oli heidän leikeissään itäinen lohikäärme, Selma läntinen. Tytöt keksivät yhdessä lohikäärmeiden kielen, jota ei ymmärtänyt kukaan muu kuin he. Nyt Sennua ei enää ole, mutta Selma käy lohikäärmeen luona etsimässä yhteyttä kuolleeseen ystäväänsä.

Selman sisaruksella Savulla on omat huolensa. Roadman-kulttuuria ihannoiva jengi on saanut kiristettyä hänet mukaan ryöstelemään merkkivaatteita. Selma ei halua katsoa vierestä, kuinka Savu tuhoutuu. Uskaltaako hän kertoa murheestaan Sennun isälle Pekka Koivulle, joka on töissä Länsi-Uudenmaan poliisin nuortenyksikössä? Minkä neuvon Vihreä lohikäärme antaa Selmalle ja Viggolle?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Leena Lehtolainen on tullut tunnetuksi muun muassa Henkivartija- ja Maria Kallio -dekkarisarjoistaan, mutta nyt hän on kirjoittanut - ja hyvä niin - jännärin myös nuorille lukijoille. Vihreän lohikäärmeen risteys on itse asiassa Lehtolaisen kolmas nuortenromaani, sillä hän on uransa alkuvaiheilla kirjoittanut kaksi nuortenkirjaa: Ja äkkiä onkin toukokuu (1976) ja Kitara on rakkauteni (1981) (Lähde: Wikipedia.) Tämä kirja on minulle ihka ensimmäinen kirjailijalta luettu kirja, sillä kotimaiset dekkarit eivät ole minua erityisesti koskaan kutsuneet puoleensa. 

Lukiolainen Viggo näkee kirjan alussa, miten oranssitukkainen tyttö seisoo kynttilä kädessään sähkökaappiin maalatun lohikäärmekuvan edessä, jonka on maalannut hänen Joel-veljensä ennen katoamistaan. Viggo ei ehdi sanoa tytölle mitään, kun tämä on jo poistunut paikalta. Tästä lähtien Viggoa kiehtoo tuo tyttö, joka saattaisi mahdollisesti olla se mystinen tyyppi, joka maalaa tuhritun lohikäärmeen aina uudelleen kuosiinsa. Tunsiko tuo tyttö Joelin? Viggon on päästävä tytön puheille. Eräänä toisena päivänä hän näkee tytön hiippailemassa pusikossa, aivan kuin tämä olisi ottanut Viggosta kuvan kännykällään.

Oli ärsyttävää ja väärin, että että hän joutui sepittelemään valheita Savun suojelemiseksi! (s. 98)

Ysiluokkalainen Selma ei tiedä, kuka lohikäärmeen käy maalaamassa aina uudelleen. Maalaus on hänen muistopaikkansa, jossa hän käy sytyttämässä kynttilän syöpään menehtyneen Sennu-ystävänsä muistolle. Lohikäärmeet olivat heidän yhteinen juttunsa, joten maalaus on oikein oiva muistoalttari. Selmalla on ystävän menetyksen lisäksi toinenkin huoli, nimittäin hän uskoo, että hänen Savu-sisaruksensa on sekaantunut johonkin rikosvyyhtiin. Savu ilmestyy kotiin murjottuna, hänen huoneestaan löytyy merkkitavaraa ja hän vaikuttaa erilaiselta. Äidillä ei tunnu olevan aikaa eikä silmää huomata, mistä on kyse. Sisarus vannottaa Selmaa pitämään huolta omista asioistaan. Niinpä Selmalla on melkoinen taakka yksin kannettavanaan. Onneksi hänellä on muistonsa Sennusta, parhaasta ystävästään, ja hän käy yhä tämän kanssa keskusteluja mielessään. 

Mitä hän oikein oli kuvitellut? Että kynttilän polttaminen Selma-nimiseksi osoittautuneen tytön kanssa Vihreän lohikäärmeen luona toisi jotenkin Joelin takaisin? (s. 53)

Viggo ja Selma alkavat tutustua ja sopivat myöhemmin tapaamisen lohikäärmemaalaukselle. He päättävät selvittää maalauksen ja Joelin katoamiseen liittyvän arvoituksen yhdessä. Samalla he tulevat jakaneeksi omat huolenaiheensa: Selma ystävänsä menetyksen ja sisaruksensa oudot puuhat, Viggo taas sen epätietoisuuden, jonka veljen äkillinen katoaminen on aiheuttanut niin hänessä kuin koko perheessä. Viggo tuntee, että veljen katoamisen jälkeen häntä ei ole huomattu enää kotonaan. Äiti saa romahduskohtauksia ja isä on kiireinen ja etäinen. 

Pyhä Joel, tahraton ja kuuliainen. Sellaisena vanhemmat nyt veljen esittää. Viggo ei ollut edes kuvitellut pystyvänsä täyttämään Joelin saappaita. (s. 207)

Vihreän lohikäärmeen risteys on huolella ja vetävästi rakennettu nuortenjännäri, jossa vilahtaa myös Maria Kallio -sarjasta tutut rikospoliisit. Kirja muistuttaa mukavalla tavalla perinteistä nuortenkirjaa, mutta siinä on toki nykyaikaan sopivat elementit kunnossa, kuten Savusta käytetty sukupuolineutraali sisarus-termi ja kulttuurinen inklusiivisuus. Viggon ja Selman ystävyys kehittyy omaan tahtiinsa, syvenee joksikin muuksi - ihastumiskuviot on hyvin kesysti kirjoitettuja, joten kirjaa voi hyvin suositella vaikka jo kutosista eteenpäin. Erittäin kantavana teemana on se, miten käy, kun nuori pitää kaiken huolen sisällään, ja miten vastuulliset aikuiset voivat ottaa ohjat käsiinsä ja vähentää näin nuoren huolitaakkaa.

Minä viihdyin kovasti kirjan parissa ja pidin kovasti Lehtolaisen selkeästä, lyhyitä virkkeitä suosivasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. Aion ottaa tämän yläkoulun vinkkauksiin mukaan ehdottomasti!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen

 Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2022 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Finlandia-voittajan mestarillinen, kerros kerrokselta aukeava romaani

Kolme nuorta etsii elämänsä suuntaa ja unelmiaan romaanissa, jossa kaikki ei ole sitä miltä aluksi näyttää. Sattuma sitoo nuoret merkillisillä langoillaan yhteen.

Kadun nimi on Turnaround ja se näyttää aivan tavalliselta englantilaiselta pikkukadulta. Viimeisessä talossa tapahtunut onnettomuus on kuitenkin sysännyt liikkeelle asioita, joita ei voi pysäyttää. Teini-ikäinen Ian asuu yksin ja tekee konemusiikkia. Suomeen adoptoitu Elias perii kadulta talon biologiselta isältään ja unelmoi täydellisen roolipelin kehittämisestä. Kun samalle kadulle ilmaantuu salaperäinen hupparipäinen K, nuorten kohtalot kietoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla. Marisha Rasi-Koskinen on jälleen punonut todellisuuden arvoitusta pohtivan nuortenromaanin, jonka tiheä tunnelma vie lukijan mukanaan." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olin aivan hämmästyneen hullaantunut Marisha Rasi-Koskisen aiemmasta YA-kirjasta Auringon pimeä puoli, joten odotin saavani tästäkin uusimmasta yhtä huikean lukukokemuksen. Kirjan kuvauksessa kerrotaan aika vähän, mitä tyylilajia kirja edustaa, mutta aavistelin aiemman kirjan perusteella, että jotain, vähintäänkin maagisen realismin spefiaineksia Pudonneet tulisi sisältämään. Ja olin hyvinkin oikeassa.

Kirjan juonesta en haluaisi paljastaa liikaa, sillä kirjan yllätyksellisyys on se juttu. Kerron kuitenkin sen kiehtovista henkilöhahmoista ja tapahtumapaikasta, Turnaround-nimisestä pikkukadusta Lontoosta, jossa junaradan läheisyys aiheuttaa tärinää talojen sisällä. Ja jota on kohdannut kauhea onnettomuus 15 vuotta sitten, kun kadun viimeisen talon 2-vuotias poika putosi portaat alas ja menehtyi.

17-vuotias Elias on juuri matkustanut Mapa-koiransa kanssa Suomesta Lontooseen omin päin, sillä hän on saanut tietää perineensä biologiselta Steve-isältään talon Turnaround-nimiseltä kadulta. Talo on järkyttävän sekainen ja siellä on outoa kamaa. Lisäksi siellä alkaa kuulua outoa meteliä. Elias ei tunne mitään sidettä tähän mieheen, joka hylkäsi hänet pojan ollessa ihan pieni. Eliaksen suomalaiset adoptioisät Marko ja Ville ovat hänen ainoat oikeat lähimmäiset. Elias tutustuu hyvin pian kadun erikoiseen väkeen: Salaperäinen K-niminen tyttö tekee koiranulkoilutus- ja ruohonleikkuutyötä alueella, ja tarjoutuu sinnikkäästä remonttiavuksi Eliakselle. Caroline Angel on pieni, valokuvaamista harrastava tyttö, jonka kalpea, valonarka äiti horisee omituisia eikä poistu talostaan. Maisteri Atkinson on alueen kyylä ja korttelipoliisi, ja kuudennessa talossa asuu Dawsonin suurperhe, jonka seitsemän lasta on nimetty kuukausien mukaan. Yhdeksännessä talossa asuu liikemies Nicholson, joka on lähes aina matkoilla. 

Nuo kaksi olivat minulle melkein tuntemattomia, mutta silti heistä oli jollain kummallisella tavalla tullut osa elämääni. (s. 118)

Elias on hulluna roolipeleihin ja alkaakin suunnitella talossa uutta peliä pelihahmoineen kaikkineen. Hän viestittelee säännöllisesti niin peliyhteisönsä kuin ylihuolehtivaisten vanhempiensa kanssa. Kun juttusille ilmaantuu taiteilija H.C. Walker eli Ciara ja ilmoittaa olleensa hyvinkin läheinen Eliaksen biologisen isän kanssa, Elias on alkuun torjuva ja yhä vihainen tuolle miehelle. Hän kuitenkin haluaa tietää tästä lisää.

Turnaroundilla asuu myös Ian, yksin ilman vanhempiaan: isä on kuollut ja äiti häippässyt johonkin. Ianille tärkeitä ovat kaikenlaiset äänet, joita hän havainnoi ja äänittää ympäristöstään - hän tekee niistä kokeellista musiikkia, jota jotkut sanoisivat meteliksi. Ian on joutunut lapsena onnettomuuteen, jonka takia hän on pyörätuolissa. Isä on varustellut talon älytekniikalla, joten Ian pärjää melko mukavasti itsekseen muutaman avustajakäynnin turvin. Eikä hän juuri kaipaa seuraa, mutta sitten tyttö nimeltä Kay ilmestyy hänen ovelleen ja suorastaan tunkeutuu väkisin hänen seuraansa. Hän kiinnostuu heti Ianin musiikista. Ian on kuullut omituisia ääniä naapurin talosta, jonka pitäisi olla tyhjillään.

On vähän ongelmia.

Älä yritä löytää minua enää. Pärjäilen.

Ole kuin et tuntisi minua jos joku kysyy.

J (s. 348)

K etsii Jonas-veljeään, joka on kadonnut sijaiskodista ja jonka uskoo olevan vaikeuksissa. Sen takia hän on laittanut Turnaround-kadun päähän ilmoitustaululle ilmoituksen, että voi tehdä monenlaisia hommia pientä korvausta vastaan. Hän on saanut vihiä, että veli olisi jossain seudulla, ja löytääkin pojan kännykän erään talon puskasta läheltä junarataa. Veljen hieno olentovihkokin löytyy: se on vihko, johon mielikuvituksellinen Jonas piirtelee ympäristöstään havainnoimiaan ja keksimiään olentoja (hauskana lisänä kirjan lopussa on oikeasti aukeama Jonasin olentovihosta.) Veljeään etsiessään K tulee tutustuneeksi Ianiin, Eliakseen ja muihin kadun omituisiin asukkaisiin.

Potkin roskia kauemmas, istuin makuupussin päälle ja nojasin seinään. Sivelin sormellani olentoja. Ne olivat minulle rakkaita mutta myös niin hienoja, että olin antanut tatuoida yhden niistä käsivarteeni. (s. 224)

Pudonneet antaa heti alusta saakka viitteitä, ettei mikään tässä ole niin suoraviivaista kuin miltä ensin vaikuttaa. Kirja leikittelee vaihtoehtoisilla todellisuuksilla eikä päästä lukijaa todellakaan helpolla. Tämä on kirja, joka pitäisi lukea heti uudelleen, jotta oivaltaisi enemmän. Alussa kun olin lähinnä suu auki ihmeissään siitä, mitä tämä kirja oikein tulisi olemaan. Epäilin jo välillä omaa lukutaitoani ja ymmärtämisen tasoa. Oli mahtavaa, kun oivalsin viimein kupletin juonen ja aloin janoamaan lisää kerroksia tästä ihmeellisestä kirjasta. Nyt tekisi mieleni aloittaa alusta.

"Sinä et tee tuota siellä", rouva Angel sanoi. "Siellä toisessa paikassa sinä et varasta." (s. 250)

Kirja ei ole helppo kirja, joten itse suosittelisin tätä paljon lukeville 8-9-luokkalaisille tai lukioon. Ja tietysti aikuisille! Pudonneet tarjoaa mahtavia oivalluksia lukijalleen ja jää kirjan loputtua vielä pitkäksi aikaa mieltäni myllertämään. 

Arvosanani 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

E. Lockhart: Again again

Päivitys Dodo-sarjaan

 Luin J.S. Meresmaan Dodo-sarjan kolmannen osan Kerberos. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni niin tästä kuin aiemmista kahdesta osasta.

Päivitys Kiss me -sarjaan

 Luin Catherine Riderin Kiss me -sarjan toisen osan, Kiss me - Rakkautta New Yorkissa. Blogipostaus löytyy kansikuvaa klikkaamalla.

Sang-kirjapari: Elina Pitkäkangas

 Sang: Elina Pitkäkangas. WSOY 2022 (Sang #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Niin kauan kuin Qiu lentää vuorisolassa, minulla on mahdollisuus tuntea vielä häivähdys kotia.'

Eeppinen romaani vallasta ja rakkaudesta kuvitteellisessa tulevaisuuden Itä-Aasiassa lumoaa ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kun ihmisarvoa määrittää raha ja onnellisuutta perhe, mitä jää jäljelle kun ne riistetään?

Koukuttava fantasiaromaani vie kylmiin vuoristoihin ja hiostaviin kaupunkeihin, äänekkäille basaareille ja hovin yltäkylläisiin saleihin, Mustien sateiden jälkeiseen maailmaan, jossa ihmisarvo mitataan rahassa.

Kong Dawei, köyhän vuoristokylän totinen nuorukainen, ajautuu onnettoman tapahtumaketjun seurauksena valtakunnan eteläiseen pääkaupunkiin, jota hallitsee julma matriarkka. Kun enempää menetettävää ei enää ole, Daweilla on vain yksi päämäärä: päästä takaisin rakkaidensa luokse hinnalla millä hyvänsä." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

"Huh, kuinka taidokasta!" oli ensiajatukseni, kun laskin käsistäni Elina Pitkäkankaan uusimman YA-romaanin Sang, joka aloittaa samannimisen sarjan (trilogian ehkäpä?) Olen pitkään seurannut kirjailijaa somessa ja tiesin jo etukäteen, että hän on tehnyt valtavasti taustatyötä tämän romaanin eteen, jonka tarina sijoittuu kuvitteelliseen itä-aasialaiseen Fusangin valtioon. Tiesin myös, että odotettavissa on eeppistä fantasiaa, jännittäviä hetkiä ja tunteiden myrskyjä, sillä olen lukenut Pitkäkankaan aiemman mahtipontisen ja tunnemyrskyisen Kuura-trilogian sekä sen esiosan Hukan perimät, joita pidän yksinä lempifantasioistani.

"Sinun veresi on minun vertani" (s. 241)

16-vuotias Kong Dawei menetti äitinsä ollessaan neljän vanha. Isoveljensä Kong Qirenin eli Renin kanssa he onnistuivat piilottelemaan kotona kahdestaan jonkin aikaa, kunnes heidät löydettiin ja toimitettiin Namla Kolman orpokotiin, jossa rakas ja topakka Täti on pitänyt heistä tähän saakka huolta. Fusangissa jokaiselle kansalaiselle asennetaan nelivuotiaana geren, oma ranneke, joka toimii niin tunnistimena kuin valuutan säilyttäjänä. Jokaisen kansalaisen on maksettava valtiolle kansalaisvelkaa säännöllisin väliajoin, jotta pysyisi kelvollisena kansalaisena. 

Ilman gereniä ei ole mitään. Pahin rangaistus onkin, jos käsi katkaistaan gereniä myöten kokonaan. Silloin jää kadulle muiden armoille. Kansalaisvelka on oltava suoritettuna kokonaan, kun täyttää 20 vuotta. Jos tähän ei kykene, tulee lähtöpassit pelätylle Narakan työleirille. Jos on varoja, voi suorittaa myös muiden velkoja kuin omiaan. Näin vastuuntuntoinen Dawei tekeekin kirjan alussa: hän haluaa maksaa orpokodin muiden lasten velkoja tasaisesti pois, koska tienaa jonkin verran bianfun eli huumekuriirin roolissaan.

Aivan, Dawei toimii veljensä Renin tavoin bianfuna, sillä vaikka toiminta on hyvin kyseenalaista, sillä tienaa hyvin. Nyt Ren on kuitenkin kadonnut, ja koska hän täyttää pian 20 ja hänellä on yhä kansalaisvelkaa, Dawei on peloissaan veljensä puolesta. Hän on yleensä toiminut kuriirikeikoillaan yhdessä veljensä kanssa, mutta ensimmäistä kertaa joutuukin keikalle holtittoman Ruby Shay -nimisen tytön kanssa. Tämä keikka päättyy melkoiseen verilöylyyn, minkä takia Dawei raahautuu järkyttyneenä orpokotiin hakemaan lohtua ystävältään Draylta. Koska viranomaiset takuulla alkavat etsiä verilöylyssä kuolleiden murhaajia, täytyy Dawein ja Renin lähteä pakomatkalle pääkaupunkiin Penglaihin. Dawein gerenissä on huomattava summa rahaa, sillä Ruby Shay ehti siirtää hänelle puolet ryöstämästään saaliista verilöylyn päätteeksi. Dawein on jätettävä myös hyvästit rakkaalle Draylle, jonka seurassa hän kokee hyvin lämpimiä tunteita. Paljon jää tunteita ilmaan ja sanoja sanomatta - tai pikemminkin viittomatta.

"---Mitä tahansa tapahtuukin, olen täällä, kunnes palaatte.---" (s.84)

Mutta pystyvätkö Ren ja Dawei pakenemaan virkavaltaa suurkaupungissakaan ja perustamaan rahoilla teehuonetta, kuten Tädin suunnitelma oli? Dawei joutuu Valkoisen Tiikerin klaanin valtiattaren varjelija-koulutukseen. Pelätyt ja kunnioitetut varjelijat ovat Valkoisen Tiikerin klaanin perheenjäsenten henkivartijoita. Hän joutuu eroon Renistä, mutta onneksi hänellä on apunaan rakas haukkansa Qiu, jonka kanssa hän pystyy muodostamaan mystisen yhteyden, sillan. Hän saa myös ystäviä ja liittolaisia muista varjelija-koulutettavista. Daweilla on vain yksi tavoite: hänen on päästävä takaisin veljensä luo, mikäli tämä on yhä elossa. Kovan koulutuksen tuoksinassa hänen ajatuksensa ajautuvat myös ystäväänsä Drayhin ja kaikkeen siihen, mitä heidän välillään ehtinyt tapahtua - ja jäänyt tapahtumatta.

"Jos niin on tarkoitettu, sielunne kohtaavat uudelleen seuraavassa elämässä. Hän ei välttämättä ole veljesi, mutta tunnistat hänet. Sitä on vain odotettava." (s. 159)

Sang pitää otteessaan hyvin alusta loppuun. Juoni on rakennettu hyvin enkä pitkästynyt kertaakaan, vaikka monesti fantasioissa minulle saattaa käydä. Tasaisesti toimintaa tarjoavan juonen lomassa tulee vastaan yllätyksiä, niin mukavia kuin ikäviäkin. Pitkäkankaan rakentama dystopissävytteinen maailma on erittäin ainutlaatuinen ja kiehtova, muttei liian monimutkainen ja epäuskottava ymmärtää. Huomaa, että maailmanrakentamiseen on nähty aikaa ja vaivaa. Dawei on sympaattinen henkilöhahmo niin heikkouksine kuin vahvuuksineen. Hänen ja Drayn yhteys on kuvattu hyvin tunteikkaalla tavalla. Myös se, miten Dawei välittää perheestään, veljestään Renistä ja orpokodin sisaruksistaan, on ihastuttavaa. Lisäksi kirjassa kuvataan upeasti Dawein ja hänen haukkansa, Qiun välistä yhteyttä.

Hänen silmänsä kiiluivat kuin öisellä petoeläimellä. Mutta ääni oli lempeä, kun hän kuiskasi: "Liian paljon, priya..?" (s. 274)

Kirjassa kieli on hyvin tärkeässä roolissa. Dawei viestii viittoen, sillä äitinsä kuoleman jälkeen hän on lakannut puhumasta. Fusangissa sellaisia kutsutaan anjingeiksi eli hiljaisuusvalan vannoneiksi. Muutenkin kirjassa mainitaan usein erilaisia murteita, puhutaan kielen rakenteista ja sanojen merkityksistä. Tämä on mielenkiintoinen lisä kirjan tarinan ohelle. 

Olipa iloinen yllätys, että Sang saa jatkoa. Olisikohan ihan trilogia tulossa? Moni asia jäikin vielä auki, joten jään innolla odottelemaan jatkoa Dawein, Renin ja Drayn tarinaan. Pitkäkankaan kirjoja lukeneena aavistelen, että sarjan toisessa osassa saattaisi olla eri henkilö pääosassa, ja se saattaisi olla esimerkiksi Ren. Jännityksessä on hyvä elää.

Erikoismaininnat annan vielä Kaisu Sandbergin loihtimalle upealle kannelle. 

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Vaahteran varjon alla

Siniset helmet

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Epic adventure

Naraka: Elina Pitkäkangas. WSOY 2024 (Sang #2)

Kansi: Kaisu Sandberg

"Kong Dawei on palannut kotiseudulleen, mutta mikään ei ole entisellään. Lukijoiden rakastaman ja asiantuntijoiden kiittelemän teosparin toinen osa on vivahteikas ja intensiivinen romaani sodasta, moraalista ja kaiken kestävästä rakkaudesta.

Huippusuositun Sangin jatko-osa esittelee Fusangin maakunnan, Narakan, jonne epäonniset kansalaiset lähetetään työleirille. Narakan synkeissä kortteleissa kytee vastarinta. Kun vankeudesta paennut Kong Dawei löytää itsensä Rautakapinan ytimestä, hän joutuu kohtaamaan uskollisuutensa rajat. Kenen puolelle asettua, kun toverit käyvät toisiaan vastaan? Voiko sodassa olla voittajia?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kyllä vain, pitkällisen odottelun jälkeen Naraka on hyppysissäni. Sain arvostelukappaleen jo tovi sitten, mutta koska kirjapinoni on loppumaton, luin ensin muutamat kauemmin odottaneet kirjat, ennen kuin aloitin tämän. Tämän Sang-kirjaparin toisen osanhan piti ilmestyä jo keväällä -23, mutta julkaisu siirtyi vuodella eteenpäin. 

Arvuuttelin Sang-kirjan arviossani, että Narakan näkökulmahenkilönä saattaisi olla esimerkiksi Kong Dawein isoveli Kong Qiren, mutta näin ei ole, vaan kirjan tapahtumat koetaan yhä Dawein silmin. Renin vaiheita kirjassa on kuitenkin ihan mukavasti (vaikkei mielestäni riittävästi.)

Vielä kaksi vuotta sitten olin tehnyt kaikkeni, jotta perheenjäseneni säästyisivät Narakalta. Nyt olin aikeissa viedä heistä tärkeimmän sinne itse. (s. 56)

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Ren lähetettiin Narakan pakkotyöleirille. Dawei on päättänyt löytää rakkaan veljensä, mutta miten hän saisi sanottua rakkaalleen Draylle, että on lähdössä etsimään Reniä? Draylla on kuitenkin asiaan oma ratkaisunsa, sillä hän ei todellakaan halua päästää Daweita luotaan enää toista kertaa. Dawein vastusteluista huolimatta hän lähtee tämän mukaansa vaarallliselle matkalle kohti Narakaa. Siellä seuduilla majailee myös Rautakapinan ydin, johon Ren-velikin on kuuleman mukaan liittynyt. Mukaan seurueeseen lähtee myös Renin bianfu-rakas Freya, joka on saanut tarpeekseen päihderiippuvaisen isänsä seurasta.

Kolmikko joutuu kuitenkin tekemään heti isoja uhrauksia, jotta he pääsevät tarkoin vartioituun Yudun kaupunkiin. He törmäävät vanhaan tuttuun Ruby Shayhin, bianfuun, jonka takia Dawei joutui aiemmin  hankaluuksiin. Pian he pääsevät myös tapaamaan Renin, mutta veli ei ole enää entisenlaisensa - huumaavat savut ovat vieneet nuoren miehen mennessään. Hän kuitenkin muistaa rakkautensa Freyaa kohtaan, mutta on ihmeen äkäinen Daweille. Onko Dawei menettänyt veljensä lopullisesti? Ihmiset kyräilevät demonina pitämäänsä Daweita, sillä sana varjelijan saapumisesta Narakaan on kiirinyt. Rautakapinan johtaja Lao Yang uskoo kuitenkin hyötyvänsä Dawein uskomattomista qi-voimista, joita hän oppii käyttämään päivä päivältä paremmin.

"Joko ymmärrät...?" hän kuiskasi. "Me emme ole samanlaisia." (s. 241)

Dawei ei voi ymmärtää, miten Ren on voinut liittyä Rautakapina-porukkaan, sillä heidän toimintansa eivät sovi hänen moraalitajuunsa. Toki Narakan vankien olot vaativat pikaista korjausta, mutta viattomien sivullisten vahingoittamista Dawei ei hyväksy. Hän kärsii yhä Valkoisen Tiikerin Klaanin aikaisista traumoista, kuten rakkaan Qiu-haukkansa kuolemasta ja vankeudesta Rouva Jianin kidutettavana. Onneksi hän saa lohtua Draysta, jonka kanssa tunteet alkavat päästä valloilleen Dawein paluun jälkeisen haparoinnin jälkeen. Luvassa onkin ihanan tunteikkaita hetkiä näiden kahden nuorukaisen välillä. 

"Sinä autoit minua selviytymään joka ikinen päivä. Joka ikinen yö. Elin muistoja sinusta silloin, kun en halunnut elää tässä kehossa. Sinä pidit minut järjissäni." (s. 150)

Kirjan tapahtumat tiivistyvät loppua kohti eikä verisiltä taisteluilta voida välttyä. Dawei joutuu pyörtämään periaatteissaan, eikä aina oikein tiedä, kenen puolella onkaan. Hän tekee kuitenkin kaikkensa suojellakseen rakkaitaan. Mutta kenen puolella Ren oikein on? Ren ei juuri puhu omista Narakan kokemuksistaan Daweille, mutta muodostettuaan sillan veljensä kanssa tämä pääsee kurkistamaan hänen päänsä sisään. Ihan mielenkiintoinen ratkaisu tuoda toisen henkilöhahmon muistoja lukijalle on tämä.

Minun täytyy myöntää, etten sukeltanut ihan niin antaumuksella Narakan juonenkäänteisiin kuin aiemman Sang-osan. Parasta antia ovat yksityiskohtaiset maiseman ja rakennusten kuvaukset, kieleen liittyvät yksityiskohdat ja ehdottomasti Dawein ja Drayn kuumat hetket, jotka eivät ole kuitenkaan överiydellä pilattuja, vaan tosi kauniita ja herkkiä kohtauksia. Taistelua kirjassa on yllättävän vähän, mutta nekin vähät ovat melko raakoja ja dramaattisia. Taistelun vähyys ei minua haittaa, sillä en ole mikään taistelukohtausten suuri ystävä. Muulta osin juoni kulkee välillä hiukan liian tahmeasti minun makuuni, ja mahtipontisuutta olisi voinut himmailla hiukan, mutta muuten Narakan tarina on hyvin huippuunsa hiottu ja yksityiskohtia myöten tarkkaan mietitty. 

Hän makasi liikkumatta, mutta hänen ajatuksensa juoksivat. Tällä tavalla ihmiset kuolivat. Hetkenä, jona he eivät nähneet enää toivoa. (s. 327)

Pitkäkankaan vahvuuksia on tunnelman luominen ja tunteikkuus, ja ne tulevat myös Narakassa vahvasti esille. Ihan kyynelehtimiseen asti ei kirjan tunnekuohut minua tällä kertaa vieneet, mutta muuten sydämeni kyllä sykähteli kirjan vaiheille ja etenkin loppuratkaisulle. 

Kiitos ja kumarrus myös Kaisu Sandbergille jälleen upeasta kansitaiteesta!

Annan arvosanaksi tälle 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjavinkit (Mikko)

Siniset helmet

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Anne-Maija Aalto: Korento-sarja

Sex Education - Tien päällä: Katy Birchall

 Sex Education - Tien päällä: Katy Birchall. Suomentanut Peikko Pitkänen. WSOY 2022.

Kansi: @Netflix, Sex Education 

"Ensimmäinen virallinen Sex Education -romaani! Hyppää mukaan Otisin, Maeven ja kumppaneiden hulvattomalle road tripille.

Sen piti olla vain yksinkertainen autoreissu… Netflix-hitti Sex Educationin maailmaan sijoittuva erillinen tarina on pakollista hankittavaa kaikille faneille ja viihdyttävä lukukokemus myös muille!

Otis, Eric, Maeve ja Aimee eivät arvaa mihin viikonloppu heidät johtaa. Kun Maeven alituiseen ongelmiin joutuva veli ottaa yhteyttä ja pyytää apua jouduttuaan epäillyksi varkaudesta, Maeve ei voi muutakaan kuin kutsua jengin koolle ja lähteä tien päälle. Mutta kun kaikki alkaa mennä pieleen, ystävykset joutuvat pistämään neuvokkuutensa peliin. Kestävätkö ystävyyssuhteet tapahtumarikkaan reissun? Ja kuka oikeastaan on varastanut arvokkaan kaulakorun? Sex Education: Tien päällä tarjoilee yhtä raikasta ja railakasta meininkiä kuin tv-sarjakin, ja kaupan päälle kirjassa on vielä mehukas arvoitusjuoni."(WSOY)

Oma arvio:

Sex Education on yksi lempisarjoistani, joten tottahan minun oli tartuttava tähän kirjaan. Tiesin, että siinä on vaaransa. Katy Birchall on kirjoittanut muun muassa suositun It girl -sarjan nuorille, ja nyt hän on ottanut tehtäväkseen siirtää suositun Netflix-teinisarjan nuortenkirjaksi. 

"Heti tuli toiveikkaampi olo. Jos joku pystyy selvittämään tämän sotkun, niin sä." (s. 15)

Kirjan päähenkilöinä ovat, kuten kansikuvakin paljastaa, sarjassakin keskeisinä henkilöinä olevat Otis, Maeve, Aimee ja Eric, jotka päätyvät lähtemään yhteiselle reissulle pelastamaan Maeven hulttioisoveljen Seanin mainetta. Seanin kun uskotaan varastaneen erään eliittitytön arvokkaan timanttikorun, ja tämä pyytää Maeven apua pelastamaan hänen maineensa. Maeve ei välttämättä usko itsekään veljensä syyttömyyteen, mutta ei voi sanoa tälle ei. Otis taas lähtee väkisillä Maeven tueksi, koska välittää ystävästään. Tämän parin välillä on jonkin aikaa ollut pientä kipinää, mutta molemmat pidättelevät tunteitaan. Eric haluaa lähteä kaupunkiin suuren drag shown takia, ja Maeven ystävä Aimee kiinnostuu kaupungissa olevasta leivontamessusta. Heti matkan aikana reissu meinaa mennä mönkään, kun Aimee tankkaa bensaa diesel-autoon. Paikallisesta motellista tuppaa  olemaan lähes kaikki huoneet varattuna, joten koko nelikko joutuu tunkeutumaan yhteen huoneeseen: tästä seuraa muun muassa hauskoja aamustondiskohtauksia. Aimeen leivontamessutkin osoittautuu joksikin ihan muuksi. 

"Pitääkö jonkun muunkin päästä kakalle?"

Kaikki kääntyivät tuijottamaan Aimeeta. (s. 95)

Kirjan juoni etenee kommelluksesta toiseen. Kerronta on pääosin päähenkilöiden vuoropuhelua, mikä tekee juonesta nopeasti etenevän, vaikka välillä tuntuu, ettei mitään oikeasti tapahdukaan. En tiedä, miten nämä niin toisistaan poikkeavat henkilöhahmot erottuvat lukijalle, jolle Sex Education ei ole sarjana tuttu. Minusta tuntuu, että vaikka kuinka on yritetty tuoda heidän persooniaan erottuvasti esille, henkilöhahmot jäävät melko valjuiksi tai sitten karikatyyrimäisiksi. Maeve, joka on lempihahmoni sarjassa, vaikuttaa korostetun kyyniseltä kirjassa. Toki hänen herkkyyttään tuodaan tässä esille, esimerkiksi kun hän kipuilee paljon poissa olevan ja vaikeuksista toiseen joutuvan isoveljensä kanssa. Muistelen, olikohan Maeven ystävä Aimee kuvattu sarjassa niin yksinkertaisena kuin se tässä kirjassa esitetään. Toistuvat kohtaukset, joissa hän sanoo jonkun asian väärin, joku korjaa sen ja hän toteaa siihen perään: "No niinhän mä just sanoin" ei oikein iske minun huumorihermooni, vaan alkaa lähinnä ärsyttää. Aimee myös möläyttelee jatkuvasti jotain "tyhmää" ja käyttäytyy ja ajattelee jotenkin lapsellisemmin kuin muut. Onko se hauskaa, en tiedä? Eric on kirjan räiskyvä sateenkaarihahmo, joka loihtii porukalle upeat valetyylit seurapiiribileisiin ja drag showhun, jossa koko porukka piipahtaa. Otis on vain sitten se ymmärtäväinen, lempeä Maeven luotettu, joka haluaisi irrottautua liian suojelevaisen seksuaaliterapeuttiäitinsä otteesta.

"Vaikea olla tuijottamatta", Eric vastasi. "Se kun sattuu olemaan keskellä sun otsaa." (s. 170)

Koska koko Sex Education -sarjan idea on nuorten erilaiset seksikokemukset ja niiden terapoiminen, on jonkinlaista terapiaa luvassa tässä kirjassakin. Kun nelikko naamioituu eri persooniksi ja kehittelee itselleen valeidentiteetit soluttautuessaan seurapiireihin, Otis päätyy keskustelemaan muutaman nuoren kanssa heidän ihmissuhdeongelmistaan ja terapoimaan heitä. Seksiasiat tässä kirjassa eivät kuitenkaan ole oikeastaan minkäänlaisessa roolissa, eli kirja on hyvin kesy sen suhteen. Pientä mustasukkaisuutta löytyy, kun motellin vastaanotossa työskentelevä Helen viihtyy Maeven mielestä vähän turhan hyvin Otisin seurassa. Olisin toivonut kirjaan jotain romanttista kipinää, etenkin Otisin ja Maeven välille, mutta vaisuksi jää. Ehkä se on hyvin tietoinen valinta, sillä spin-off-kirjassa ei kai oikein voi tapahtua mitään suuria muutoksia varsinaiseen sarjan pääjuoneen liittyen.

"Valmiina, paikoillanne, LEIVOTAAN!" (s. 192)

Olihan tämä ihan menevä, posketon ja hauska kirja, jossa on road tripin omaista tunnelmaa, pukuleikkiä, seurapiiribiletystä, pelihalli-iloittelua, penis-aiheista taidenäyttelyä, lukupiiriä ja salapoliisileikkiä. Monenlaista toimintaa on siis mahdutettu kansien väliin. Muutama ihan hauska kohtauskin tässä on, vaikka monet sellaiseksi tarkoitetut, kuten Aimeen järjestämä leivontakisa eräissä bileissä jää hiukan falskiksi. Saattaahan toki kirjan alapäätyyliset vitsit toimia paremmin kohderyhmälle, tiedä häntä. Jos kaipaa sitä, että kirja herättäisi jotakin tunteita suuntaan jos mihinkään, tämä ei ole sitä varten. Kovin pintapuoliseksi ja keskinkertaiseksi jää tämä kirja niin henkilöiden kuin tapahtumienkin puolesta. Jos sarjan tiimoilta tulee lisää osia, tuskin vaivaudun niitä lukemaan. Jään mieluummin vain odottelemaan Netflix-sarjan neljättä tuotantokautta.

Kannattaa myös tsekata Jordan Paramorin tietoteos Sex Education - opas seksiin ja elämään, joka on ilmestynyt tämän syksyn aikana. 

Arvosanani 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Itämeri-duologia: Leena Paasio

Harmaja luode seitsemän: Leena Paasio. WSOY 2022 (Itämeri #1)

Kansi. Riikka Turkulainen, iStockphoto/Mlenny, Pxhere

"Itämeri kätkee salaisuutensa

Harmaja luode seitsemän on trillerimäiseksi kasvava nuortenromaani, joka on samalla koskettava sukellus nuoruuden ja Itämeren myrskyihin.

Eetu on seuransa kovin kilpapurjehtija, jonka elämä muuttuu painajaismaiseksi, kun äiti katoaa joka-aamuisella uintiretkellään. Surun ja epätietoisuuden keskellä Eetun pitäisi selvitä juuri alkaneesta lukiosta ja hämmentäviksi muuttuneista ihmissuhdekuvioista. Jokin äidin katoamisessa ei tunnu Eetusta aidolta ja hän alkaa tutkia asiaa. Oliko kyseessä todella onnettomuus, ja miksi meribiologiäidin tutkimukset tuntuvat kiinnostavan outoja tahoja?

Teosparin jälkimmäinen osa Bengtskär itä kahdeksan ilmestyy keväällä -23.(WSOY)"

Lukunäyte

Oma arvio:

Harmaja luode seitsemän aloittaa teemaltaan ajankohtaisen ja kiinnostavan nuorten aikuisten jännitysduologian. Itämeren tilanne on mikä on, joten sen suojeluun liittyvä teema varmasti iskee moneen aiheesta kiinnostuneeseen nuoreen, miksei aikuiseenkin. Tässä Leena Paasion ensimmäisessä nuortenkirjassa fakta ja fiktio kietoutuvat toisiinsa mielestäni viihdyttävällä ja mukaansatempaavalla tavalla.

Eetun ensimmäinen lukiovuosi Kiiskilahden luonnontieteellisessä lukiossa alkaa hämmentävissä tunnelmissa. Eetu suree äitiään, joka katosi vajaa puoli vuotta sitten uintireissullaan, ja kaikki muut paitsi Eetu uskovat tämän hukkuneen. Uudessa koulussa on vanha tuttu Salla, ystävä samoista kilpapurjehduspiireistä, mutta myös ärsyttävä, ylimielinen Rasmus, joka tuntuu olevan epäilyttävän läheinen Sallan kanssa. Rasmus kilpapurjehtii myös ja kuuluu rikkaaseen Weckmanin sukuun. Eetun isä on mennyt lukkoon äidin katoamisen jälkeen ja Eetun täytyy huolehtia pikkusiskostaan Islasta, joka nukkuu yhä valot päällä. Lisäksi Eetun täytyy jättää rakas harrastuksensa, sillä isällä ei ole enää ainoana perheen elättäjänä varaa kustantaa sitä. 

- Sun täytyy puhua meille. Tajuatko, että kaikki tässä perheessä hajoaa, ellet sä ala puhua. (s. 41)

Eetulle avautuu kuitenkin vielä tilaisuus lähteä Ruotsiin syysregatta-kisoihin paikkaamaan erästä Juhanaa. Hänen täytyisi vain saada jostakin rahaa uusiin purjeisiin, eikä  Rasmuksen isän, Erkka Weckmanin, ehdotus ottaa lainaa Rasmuksen ylimääräiset purjeet tule kysymykseenkään. Rasmus käyttäytyy todella ilkeästi Eetua kohtaan eikä säästele sanojaan. Eniten Eetua kismittää se, ettei Rasmuksen kanssa hyvää pataa oleva Salla tunnu uskovan, kuinka kamala Rasmus on. Eetu on aina ajatellut olevansa vain hyvä ystävä Sallan kanssa, mutta kyllä mukana on jotain vähän enemmänkin.

-Totuus vai tehtävä?

- Tehtävä.

- Anna pusu sille henkilölle, joka kiehtoo sua eniten tässä huoneessa. (s. 93)

Lukiovuosi alkaa yhteisellä Itämeri-aiheisella ryhmätyöllä, ja sopiva ryhmä muotoutuukin heti Eetun, Sallan, Janinan ja Henen, uuden tuttavuuden kanssa. Janina ja Hene eivät voi sietää toisiaan, mutta muuten ryhmätyö alkaa innostaa nelikkoa. Hene eli Hermanni on minusta kirjan mielenkiintoisin henkilöhahmo. Hän on erikoinen persoona, joka hurmaa lähes kaikki rennolla, omalaatuisella olemuksellaan. Hän ei pyytele anteeksi olemassaoloaan. Hene asuu kahden äitinsä kanssa rintamamiestalossa. Eetun harmiksi Hene paljastaa olevansa ihastunut Sallaan, eikä Eetu voi tietenkään tunnustaa, että hänellä voisi olla jotakin sitä vastaan.

Ohjasin Mikon kanssa samaan tahtiin kohti rantaa ja nautin myötäaaltojen liikkeestä. Tämän pitäisi riittää. Mutta mieleni perukoilla tiesin, ettei se riittänyt, sillä halusin enemmän. Halusin itse purjehtia - ja olla paras kaikista. (s. 46)

Kirjan tapahtumat vuorottelevat lukion, kotibileiden ja harrastusten välillä. Eetu valmentaa nuorempia purjehduksessa, ihan kuten Sallakin. Purjehduksen lisäksi lukija pääsee tutustumaan kuviokellunnan saloihin, kun Isla aloittaa salaa isältä uuden harrastuksen. Jännittävyys kirjaan hiipii pikku hiljaa, kun Eetu alkaa yhä enemmän epäilemään sitä, ettei äidin katoaminen ole onnettomuus. Lisäksi äidin työkaveri käyttäytyy hiukan epäilyttävästi. Jotakin vilunkipeliä tuntuu olevan Nautichem Oy;n toiminnassa, jonka markkinointijohtajana Erkka Weckman toimii. Tiesikö äiti jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt tietää?

Jos halusin selvittää, mitä äidille oli tapahtunut, pitäisi minun tehdä se itse. (s. 194)

Minä viihdyin tämän kirjan parissa. Juoni veti mukavasti eteenpäin ja tuntui uskottavalta. Nuoret henkilöhahmot olivat kaikki omalla tavallaan erilaisia persoonia. Osasta paljastuu myös sellaisia puolia, joita ei heti alussa olisi uskonut. Pidän siitä, miten pikkusisko Isla saa myös hyvin tilaa tarinassa ja miten Eetun ystävät ottavat hänet herttaisella tavalla huomioon. Tapahtumat etenevät loppua kohti tiiviimmin ja jättävät lukijan janoamaan lisää. Harmi, että jatkoa joutuu nyt odottelemaan vuoden! Erityisesti oli kiehtovaa lukea purjehduksen yksityiskohdista ja kuviokellunnasta. Itämeren tila on selvästi nostettu keskiöön kirjassa ja lopussa on lisäksi vinkkejä Itämeren suojeluun yksilötasolla. Minusta tätä kirjaa voi vinkata niin lukiolaisille helppona luettavana kuin yläkoululaisillekin, etenkin ympäristönsuojelusta kiinnostuneille. 

Arvosanani on 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjakaapin kummitus

Siniset helmet

Kirjafile

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota.

Popsugar: A duology (1)

Bengskär itä kahdeksan: Leena Paasio. WSOY 2023 (Itämeri #2)

Kansi: Riikka Turkulainen, Shutterstock

"Itämeri-mysteeri ratkeaa!

Nuortenromaanissa Harmaja luode seitsemän käynnistynyt jännityskertomus tiivistyy teosparin jatko-osassa Bengtskär itä kahdeksan. Eetun äidin katoamisen ympärille kiristynyt vyyhti alkaa selvitä.

Eetu palaa lukioon ja purjehdusseuraan oltuaan puoli vuotta poissa uupumuksen takia. Isänsä vaatimusten ristipaineessa purjehtiva Rasmus on odottanut pahinta kilpakumppaniaan, ja vaikka Eetu voittaa hänet kisoissa toistuvasti, katsovat pojat toisiaan uusin silmin. Eetun kadonneesta äidistä ei ole havaintoja, mutta Eetu ei yhäkään usko onnettomuuteen. Kun Rasmus pääsee totuuden jäljille Bengtskärin piskuisella majakkasaarella, vihjeet johtavat hämäriin bisneksiin ja mahdolliseen ympäristörikokseen. Kukaan ei pysty peittämään jälkiään ikuisesti." (WSOY)

Oma arvio:

Viime syksynä ilmestynyt Harmaja luode seitsemän jäi tosi jännään kohtaan, joten mahtavaa, ettei jatkoa teosparille tarvinnut odotella kevättä pidemmälle. Minua jäi kovasti vaivaamaan Eetun äidin, Ilona Virran kohtalo, mutta myös se, mihin suuntaan Eetun ja Rasmuksen aiemmin kilpailuhenkinen joukkuetoveruus, nykyisin orastava ystävyyssuhde kehittyisi.

Yllätyksekseni näkökulmahenkilönä ja minäkertojana onkin rikkaan suvun vesa Rasmus Weckman. Ensimmäisessä osassa Rasmus käyttäytyi lähes törkeästi joukkuetoveri ja kilpakumppani Eetua kohtaan, mutta alkoi näyttää parempaa puoltaan kirjan loppumetreillä. Nyt Rasmus ja Eetu alkavat olla ihan hyvissä väleissä. Rasmuksella on kuitenkin syynsä, miksi hän aiemmin käyttäytyi niin huonosti Eetun kanssa ollessaan, ja tämä käy pian lukijallekin selväksi. Rasmus on nimittäin ollut hyvin ihastunut Eetuun jo jonkin aikaa, ja tästä tietää hänen lisäkseen vain hyvä ystävä Salla. 

Pelissä oli ihan liikaa: kilpailutilanne purjehduksessa, koulu, molempien perheet, vielä hauras ystävyys. Minun  piti olla varma, ennen kuin voisin sanoa Eetulle mitään. (s. 84)

Eetu, Rasmus, hänen isänsä Erkka Weckman ja Eetun äidin entinen työkaveri, epäilyttävän oloinen Matti Vaarala, käyvät yhteisellä purjehduksella Weckmanien loistopurrella Nautimangilla. Samalla Rasmus voi edistää lukion Itämeri-aiheisen projektinsa tutkimusta, sillä veneen pohjaan on maalattu viittä erilaista pohjamaalia, jotta Rasmus voisi selvittää, mikä niistä on paras veneen pohjan suoja. Eli mikä ei kerrytä pohjaan niin paljon eliöitä, jotka saattavat hidastaa veneen vauhtia ratkaisevasti kisoissa. Lisäksi veneen pohjassa matkaavat eliöt voivat lisätä vieraslajien määrää. Myös Weckmanien Nautichem-yhtiön testausvaiheessa olevaa Bioboat Plus -maalia on veneen pohjassa. Eetuhan sai selville ensimmäisessä osassa, että jotakin hämärää liittyy tuohon maaliin, jonka venäjänkielisessä ainesosaluettelossa näytti vilisevän kiellettyjä aineita. Humalainen Matti Vaarala höpisee jotain outoja Eetun äidistä saunassa, mutta Rasmus unohtaa asian siltä erää.

Rasmuksella on monenlaisia huolia. Maksasyövän runtelema isoisä makaa sairaalassa, isä hengittää Rasmuksen niskaan eikä osaa kuin moittia tätä huonoista suorituksista ja Eetun läsnäolo aiheuttaa perhosia vatsassa, jolloin kisakeskittyminenkin herpaantuu. Kaveriporukan uusi tyyppi, Hene, joka on todella kiinnostunut Sallasta, ei oikein osaa luottaa Rasmukseen. Lisäksi Melina, koulun kuumin tyttö, on päättänyt saada Rasmuksen nalkkiin. Myös isällä tuntuu olevan näppinsä pelissä, sillä hän ei millään haluaisi uskoa poikansa tykkäävän pojista. 

Tätä ois sulle tarjolla tänään tai vaikka joka päivä. Kelpaako sun lusikalle?

Mitä ihmettä tuollaiseen mauttomaan tyrkkyviestiin pitäisi vastata? (s. 70)

Minä pidän kovasti Rasmuksesta näkökulmahenkilönä. Ensimmäisen osan perusteella Rasmus vaikutti tosi pinnalliselta ja hemmotellulta rikkaan suvun pojalta, mutta nyt hänestä nähdään todellinen välittävä ja tunteva sisin. Rasmukselta löytyy myös uusi kyky, joka ei liity kilpapurjehdukseen mitenkään. Hän uskaltaa lopulta tehdä asioita oman päänsä mukaan, vaikka isän ja isoisän miehen malli ja odotukset luovat paineita tehdä niin kuin on odotettu. Epävarmuutta hänessä toki on, ja välillä hän toimii kuuntelematta omaa sisintään, mutta vahvistuu kirjan edetessä. Onneksi Rasmuksen äiti on toista maata kuin Erkka-isä ja tukee poikaansa olemaan oma itsensä. Hän on vain työnsä takia aika paljon poissa.

- Mitä ihmettä sä sekoilit tänään? Isä karjui eteisessä.

- Seilasit kuin olisit ollut ensimmäistä kertaa veneessä. (s. 55)

Vaikka Rasmukselta ei ole koskaan puuttunut rahallisesti mitään, hän haikailee välillä asioita, joita ei voi rahalla ostaa, kuten sisarusta, jota hänen vanhempansa eivät koskaan hänelle pystyneet saamaan. Pidän siitä, miten edelleen Eetun pikkusisko Isla otetaan  lukiolaisten nuorten kaveriporukassa kivasti huomioon. Rasmus lepyttelee kiukkuisen Islan neuvomalla tätä hevosen piirtämisessä, ja Hene äiteineen hoitaa Islaa, kun Eetu ja tämän isä ovat estyneet. Kirjan keskeiset henkilöt kasvavat ihmisinä ja kykenevät muutoksiin ajattelussaan, vaikka monesti tällaiset tuntuvat epäuskottavilta: voiko monen sukupolven läpi siirtyneet ajatusmallit ja asenteet yhtäkkiä kuittautua yhdellä kirjeellä tai sanallisella lupauksella. Olisi kuitenkin mukava uskoa niin.

Erityiset kiitokset saavat taas kirjan toimivat jännityselementit, jotka loppua kohden kiristyvät melkoisen piinaaviksi. Loppuratkaisu oli sitä, mitä hiukan aavistelinkin, mutta ei se haittaa. Romanttiset kuviot kirjassa ovat myös oikein miellyttäviä, mutta olisin ehkä toivonut loppuun hiukan lisää kiusaamista ja flirttiä, joka toimi mainiosti, sekä tarkempaa tuntemusten kuvailua romanttisissa kohokohdissa. Sen enempää paljastamatta, kuka ja kenenkin kanssa. Romantiikka ei kuitenkaan aja kirjan juonen edelle, joten siinä määrin sitä on juuri sopivasti.

- Mä olen miettinyt paljon, mitä Bengtskärin tornissa olisi tapahtunut -

- Jos Hene ei olisi tullut sinne, Eetu täydensi hiljaa. (s. 208)

Purjehdussanastoa tykitetään joissakin kohdin sellaisella voimalla, että asiasta mitään tietämätön meinaa tipahtaa kärryiltä. Lopussa on toki sanasto auttamassa, mutta lenssit, kryssit ja vendat vyöryvät yli minun hilseen. Ymmärrän toki sen, että jos jostakin lajista kirjoitetaan, pitää siinä käyttää uskottavaa sanastoa. Onneksi sanoja vilisee vain muutamissa kohdissa, ja opinpahan taas jotain uutta.

Bengskär itä kahdeksan täydentää upeasti Itämeri-teosparin ja on uskottavaa, elämänmakuista ja tiheäjuonista jännityskirjallisuutta nuorille ja aikuisille. Kirjassa eletään monet murheet, surut mutta myös ilot. Nuoret tukevat ja kannustavat toisiaan silloin, kun aikuiset eivät sitä osaa. Pidän siitä, että Itämeri ja sen tila nousee näissä molemmissa osissa keskiöön ja tietoa tarjotaan runsaasti. Olen mieltynyt majakoihin ja tekisikin nyt hirveästi mieleni päästä kirjan oikeille tapahtumapaikoille, eli Helsingin edustalla oleville Bengtskärin ja Harmajan majakoille. 

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Teatterinna

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Nordic Horror -sarja: A.R.S. Horkka

 Jäätävää: A.R.S. Horkka. Tammi 2022 (Nordic Horror #1)

"En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä – demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Nonnih. Olen odotellut kovasti tämän Nordic Horror -sarjan ensimmäisiä osia, joista nyt tähän mennessä tämä ensimmäinen osa Jäätävää tuli kesällä (nimi kuvaa hyvin myös Suomen kesäkelejä, hehheh.) Seuraavat osat Korvaaja ja  Kellopelikuiskaaja ilmestynevät piakkoin. Mystisen kuuloinen kirjailijanimi A.R.S. Horkka kätkee taakseen Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin. Kolmikko on  yhdessä kirjoittanut ja kuvittanut alakouluikäisille suunnattua Pet Agents -sarjaa, ja lisäksi Vacklin tunnetaan nuorille aikuisille suunnatusta Sensored Reality -trilogiasta. Olen siis ollut hyvin odottavainen tämän sarjan suhteen, sillä nuorille suunnattua kauhua ei tule joka tuutista. Olen ollut myös innostunut siitä, etteivät nämä kirjat ole kovin paksuja, ja näissä on vaikuttavat kannet sekä upeat sisäkansien kuvitukset (ilmeisesti Kaarlan pariskunnan käsialaa nekin.)

Kirjan prologi antaa jo vihiä siitä, ettei kauheita tapahtumia tule kirjasta puuttumaan, kun Tytti-nimistä tyttöä painaa veden alle jokin hirveän näköinen olento. Sitten siirrytään varsinaiseen tarinalinjaan, jossa päähenkilönä ja minäkertojana on 6-vuotiaana orvoksi jäänyt poika, Armas Ukkonen. Ilmeetön soutaja nimeltä Naava on viemässä häntä nyt Lapin erämaassa sijaitsevaan Kanervamäen orpokotiin. Orpokodin johtaja Lumi on hyvin hyytävä henkilö, kirjaimellisesti kuurassa olevine ripsineen ja valkoisine hiuksineen. Armas aistii, ettei orpokodissa kaikki ole niin kuin pitäisi. Onneksi Seita-niminen tyttö vaikuttaa mukavalta ja söpöltä. Seita näyttää pojalle salaisen luolan, jossa on kesyjä susia. Yhden niistä nimi on Rakkaus. Sitten eräänä päivänä Seita katoaa, Lumi käyttäytyy hyvin omituisesti ja Naava käskee poikaa pakkaamaan kamppeensa ja karkaamaan tämän kanssa erämaahan, koska on vaarassa. Totuus kaikessa raadollisuudessaan alkaa paljastua Armakselle.

"Lumi ei lepää, ennen kuin on tappanut sinut." (s. 67)

Seuraavaksi kirjassa alkaa melkoisen toiminnallinen osuus. On pelottavia demoneita, jotka örisevät ja valuttavat mönjää. On takaa-ajoa, pakoilua ja piilottelua. Kirja etenee runsain aikahyppäyksin, sillä Armas on lopulta Naavan kanssa piilottelemassa kymmenen vuotta, eli lopun tapahtumissa Armas on on jo 16-vuotias nuorukainen. Tunteet ovat tässä kirjassa hyvin suuressa roolissa, sillä demonikuningatar Lumileidi on varastanut niitä jääpiikin avulla lapsista. Siksipä Armas ei oikein pysty tuntemaan mitään. Hänen täytyy saada omat tunteensa takaisin ja voitettava Lumileidi, joka piilottelee yhä tyhjentyneessä orpokodissa. Armas joutuu kokemaan taas uuden menetyksen, mutta saa myös yllättävää - ja toivottua - seuraa.

Pitelen nystyräistä kouraa ja kosketan hurjapiirteisiä kasvoja. Niissä on jotain rapumaista. Sitten silmien valo sammuu, ne lasittuvat ja jäävät osoittamaan tyhjinä kohti taivasta. (s. 90)

Voi että. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta en oikein saanut tästä kunnollista selkoa. (Jouduin tätäkin postausta varten selaamaan kirjaa uudelleen, koska olin vähän pihalla siitä, mitä alussa tapahtuikaan.) Kirjaan on tupattu toimintaa, taistelua ja pelottavuutta mahdollisimman paljon, mutta lopputulos on kuin pelaisi jotakin räiskintäpeliä: örkki tulee tuolta, toinen tuolta, kuvausta, kuinka kammottavan iljettävä se onkaan, mustaa mönjää lentää suusta. Onko se pelottavaa? Ei minusta, sillä kauhussa psykologiset elementit toimivat yleensä paremmin pelon luomisessa, ei toiminta ja hirviöiden kuvailu. 

Demoni nousee pystyyn, kohottautuu koko pituuteensa ja koukistelee saksimaisia etujalkojaan. ylhäällä latvassa keikkuu leveä ja irvokas ihmismäinen naama, jonka pienet pistävät silmät sijaitsevat kaukana toisistaan. Se ölisee kaiken aikaa kuin ihminen, joka ei osaa puhua. (s. 92)

Olen hiukan hämmentynyt siitä, että kustantajan mukaan tämä olisi YA-materiaalia (ikäsuositus 15+). Minusta tämän tyylinen toimintakauhupläjäys voisi mennä 11-13-vuotiaille, mutta toisaalta lopussa kirja taas vaikuttaa hieman isommille suunnatulta, kun Seita astuu kuvioihin. En tarkoita seksiä, sillä sitä ei kirjassa ole, mutta muuten. Lopussa annoin jo kirjalle hieman enemmän toivoa, kun Armas ja Seita alkavat etsiä ja kerätä kadonneita tunteita takaisin. Se on ihan hauska osuus, kun heille selviää erilaisten tunteiden merkitys ja tarkoitus. 

"Tältäkö tunteet tuntuvat? Miten voimakas olo! Ihan kuin leijuisin!" (s. 130)

Aion tutustua vielä seuraaviin osiin ja antaa mahdollisuuden sarjalle, jota olisi kyllä niin kiva vinkata nuorille. Kirjan takakannen mukaan kausi 1 tulisi pitämään mainitsemani mukaan lukien seitsemän eri kirjaa, ja olisikohan sitten tulossa lisääkin kausia? En nyt vielä manaa koko sarjaa. Toivottavasti tästä nuoret lukijat innostuvat minua enemmän. Aionkin antaa tämän 12-vuotiaan poikani testattavaksi.

Arvosanani 2,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 16. Kirjassa ollaan kylmissä oloissa

Yöuinti - ja muita novelleja: Terhi Rannela

 Yöuinti - ja muita novelleja: Terhi Rannela. Otava 2022

Kansi: Timo Numminen, Stocksy (kuvat)

"Raikas novellikokoelma nuorista elämän käännekohdissa.

Sugar daddy mahdollistaa Melinalle ylellisen elämäntavan. Lumi löytää häkkivarastosta kodittoman tytön. Kun pandemia sulkee maailman, Ira luopuu kontrollista ja neitsyydestään. Ruu tahtoo poikaystäväkseen Hollywood-tähden, joka kuvaa Suomessa elokuvaa. Pakkomielteisesti rakastunut Z. vaatii Lumia luopumaan ystävistään. Pilaako tuntematon tyyppi Aaron yöuintisuunnitelmat?Keneen epävarmassa maailmassa uskaltaa luottaa ja mihin rakastuminen voi johtaa? Terhi Rannelan edellinen novellikokoelma Yhden promillen juttuja löytää uusia lukijoita vuodesta toiseen." (Otava)

Oma arvio:

Nuorten novelleja ei voi olla koskaan liikaa, etenkään hyviä novelleja. En ole lukenut Rannelan edellistä novellikokoelmaa Yhden promillen juttuja, vaikka se on keikkunut pitkään kirjastomme yläkoulun kirjallisuusdiplomilistoilla. Taidanpa ottaa senkin lukuun, sillä Yöuinti sai minut ainakin vaikuttuneeksi. Tosin veikkaan, että vuonna 2012 kirjoitettu kokoelma voi jo olla hiukan vanhentunut teemoiltaan, mutta se jää nähtäväksi.

Yöuinti  - ja muita novelleja pitää sisällään viisitoista napakkaa, muutamien sivujen mittaisia novelleja, jotka toimii loistavasti yksinään, mutta kannesta kanteen luettuna muodostavat jatkumon, sillä novellien henkilöt kytkeytyvät tavalla tai toisella yhden tai useamman novellin henkilöihin ja tapahtumiin. 

Jennyn koti oli melkoinen läävä, mutta ei sellaista voinut ääneen sanoa. (Pitkä liitto, s. 19)

Novelleissa käsitellään monenlaisia kipeitä, keskimäärin 16-vuotiaiden nuorten elämään kuuluvia teemoja. Häkkivaraston tyttö kertoo karua Jennyn tarinaa, kun hänen päihdeongelmista kärsivä äitinsä aiheuttaa heille häädön asunnosta ja Jenny päättää muuttaa asumaan kenenkään tietämättä kerrostalon ullakon häkkivarastoon asumaan. Naapurissa asuva Lumi löytää Jennyn varastosta ja pyytää kotiinsa syömään. Lumillakin on omat salaisuutensa: kaiken yltäkylläisyyden keskellä hänellä on kleptomaanisia taipumuksia.  Pitkä liitto taas kertoo tätä ennen Eetun, silloisen Jennyn poikaystävän näkökulmasta tarinaa siitä, miten toisen ahdinko voi jäädä joskus täysin huomaamatta: Eetu kieriskelee niin syvästi oman riittämättömyydentunteensa poikaystävänä kanssa, ettei tajua sitä, miksi Jennyn kotona on aina jotenkin sottaista ja omituista. Ja miten Jenny vain pikku hiljaa lipuu pois hänen ulottuviltaan. 

Lumi kysyi, tahtoiko Jenny kaakaonsa valkoisella vai tummalla suklaalla. Jenny oli luullut, että kaakaota oli vain yhtä sorttia. (Häkkivaraston tyttö, s.40)

Kauniita unia, oman kullan kuvia kertoo siitä, miten etänettisuhde voi muuttua piinaavaksi ja ahdistavaksi toisen mustasukkaisuuden vuoksi. Novelli päättyy onnelliseen ja opettavaiseen esimerkkiin siitä, miten sellaisesta tilanteesta pääsee ulos. Punainen paroni on kiva tarina siitä, miten yhteinen intohimo, lintukuvaus, yhdistää kahta eri-ikäistä ihmistä, nuorta tyttöä ja vanhempaa miestä. Maarika ja Johannes taas tutustuvat ja ihastuvat kirjastossa novellissa Paljasjalkainen poika, ja Johannes ja Maarika ovat mukana myös parissa muussa novellissa. Nimikkonovelli Yöuinti päättää kokoelman, kun ihmisiä välttelevä Paju ja kesiään mummolassa viettävä Aaro kohtaavat yöllä laiturilla ja löytävät yllättävän yhteyden. Bling bling baby kertoo ajankohtaisesta ilmiöstä, sokerideittailusta, jossa nuori saa vastineeksi deittailusta vanhemman miehen kanssa rahaa ja kalliita tuotteita.

Aina kun Melina tapasi Maxin, hän siveli luomilleen kultaa. Se oli heidän inside-juttunsa. Melina oli Maxin kultahippu, bling bling baby. (Bling bling baby, s. 28)

Pidän kovasti novellien teemojen monipuolisuudesta ja siitä, miten asiat niissä esitetään. Niissä ei jäädä märehtimään vaan kerronta on suoraa ja toteavaa, ei voivottelevaa. Monet novellit alkoivat syventyä ja avautua minulle paremmin sen jälkeen, kun jossain toisessa novellissa sivuttiin samoja tapahtumia tai henkilöitä. Palasinkin monta kertaa sitten taakse päin katsomaan aiempia novelleja tarkemmin. Siksi suosittelen lukemaan novellikokoelman kuitenkin kokonaan, jotta se avautuisi paremmin. Kuten novelleille on tyypillistä, loppuratkaisuja ei myöskään anneta suoraan lukijan eteen, vaan lukija saa tehdä itse omia johtopäätöksiä. 

Arvosanani 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta

Muissa blogeissa:

--

Samantyylistä luettavaa:

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.)