Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.). Art House 2024
"Vajaa tusina on uusien novellien kokoelma nuorille - ja sopii se mainiosti aikuisillekin. Aiheiden kirjo yltää huijarisyndroomasta seurusteluun ja kulttuurien kohtaamisesta yhteiskuntaluokkiin. Teoksen jokainen novelli tutkii omalla tavallaan epätäyden, vajauden ja vaille jäämisen teemoja. Entä milloin vajaus on hyvä asia?
Kokoelman 11 novellia tarjoavat sukelluksen novellimuodon moni-ilmeisyyteen ja erilaisiin kirjoittamisen tapoihin. Mukana on niin yhdenpäivännovelli, historiallinen novelli, runoa ja proosaa yhdistävä novelli kuin monta muuta.
Teos soveltuu erinomaisesti sekä vapaa-ajan lukemiseksi että yläkoulun ja toisen asteen opetukseen.
Novellien kirjoittajat ovat Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen." (Art House)
Oma arvio:
Vajaa tusina on jo kolmas Tusina-novellikokoelma nuorille. Olen aiemmin arvostellut toisena julkaistun Likainen tusina -kokoelman. Novellikokoelman nimellä on kaksi eri merkitystä: sarjan muista osista poiketen tässä on novelleja vajaa määrä eli kahdentoista sijaan yksitoista. Lisäksi novelleissa käsitellään vajautta eri näkökulmista. Pidän kovasti kokoelman teemasta, jota on hyödynnetty todella monipuolisesti, jälleen lahjakkaiden kirjailijoiden tarinoissa.
Kop. Raah. Kop. Raah Kop. Raah.
Eteisen käytävä oli pitkä. Sitä pitkin lähestyi musta hahmo. Aleksi jäykistyi paikoilleen sydän hakaten. Hänen suunsa kuivui kauhusta. (Kuolleen miehen kengät, s. 47)
Novelleissa käsitellään muun muassa ulkopuolisuuden tunnetta, aseksuaalisuutta, vääriin porukoihin ajautumista, orpoutta, sisaruskateutta (-ja vihaa), pakolaisuutta, itsemurhaa, vähävaraisuutta, heikkoa informaatiolukutaitoa ja heikkoa itsetuntoa. Realismin rajoja on Antti Halmeen novellissa Kuolleen miehen kengät, jossa rokkistaraksi haaveileva Aleksi saa uskomattomat kyvyt astuessaan UFF:ilta löytämiinsä saappaisiin, mutta joutuu maksamaan kyvyistään kovan hinnan. Aura Nurmen koskettava säenovelli Jotenkin se on kestettävä käsittelee läheisen itsemurhaa ja on omistettu Miki Liukkosen muistolle.
Sanot, että kipu kyllä lähtee, kun päästän sinusta irti.
Ja niin se lähtee, minä ajattelen, mutta se ei lähde. (Jotenkin se on kestettävä, s.147)
Markku Karpion Sormet tuo kokoelmaan kauhun aineksia, kun ikänsä veljensä varjoon jäänyt Anders on hukuttanut kalastusreissulla veljensä Ralf-Erikin ja kaverukset Joose ja Anders saapuvat TET-harjoitteluun heidän lomakeskukseen, jossa tunnelma alkaa olla hyvin omituinen. Tuutikki Tolosen Rajavyöhykeperhosessa pureskellaan rajavyöhykeasiaa eri kantilta, kehorauhan näkökulmasta: Pitäisikö jokaisella ihmiselläkin olla oma rajavyöhyke ja siellä vartija, rajavyöhykeperhonen, joka puuttuisi jokaiseen rajavyöhykeloukkaukseen. Juha-Pekka Koskisen Autuaita ovat orvot nakkaa lukijan keskiaikaiseen katoliseen kirkkoon, jossa orpo apulaispoika löytää karmean salaisuuden.
Alkaa tuntuu siltä että täs on nyt kohtaloa! Et universumi on määränny että mä törmään Indigoon uudestaan. (Laput; s. 156)
Minun suosikkinovellini on Johanna Sinisalon Laput, jossa Osma törmää kaupassa sattumoisin fanittamaansa Indigoon ja nappaa tämän kauppalapun. Hän alkaa paikkailla saamaansa puutteellista informaatiota oman etunsa mukaisesti ja keksii itseään miellyttäviä merkityksiä sieltä sun täältä. Allu yrittää tipauttaa intoilevaa ystäväänsä maan pinnalle, mutta Osma on täysin päätelmiensä pyörteissä. Huipulta tulee kuitenkin väistämättä romahdus alas, kun Osma tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei.
”Niin mut mitä mä nyt teen? Mä en voi mennä Tyynen luo vanhoissa resuissa alkkareissa, en vaan voi” (Yhteisiä asioita, s. 178)
Katariina Romppaisen Yhteisiä asioita taas käsittelee minusta kivan arkisella tavalla epävarmuutta omasta itsestään ja miten se näkyy vaikkapa tavallisella mökkireissulla kaverin perheen kanssa, joka on varakkaampi kuin oma perhe. Odotin, että lopussa olisi tapahtunut jotakin mullistavaa, mutta sitten olinkin hyvin tyytyväinen, ettei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää, kuin että päähenkilö tajusi jännittäneensä ihan turhaan. Suosikkejani olivat myös Markku Karpion kauhunsekainen Sormet sekä surullinen avausnovelli, Raisa Omaheimon Särö luokassa, joka kuvaa kuulumattomuuden tunnetta koskettavalla tavalla. Novellin lopussa kuitenkin näkyy pikkuinen toivon pilkahdus.
Tämän piti olla uusi alku, kaikki muuttuu, sanottiin, mutta kaikki on kuten aina. (Särö luokassa, s. 9)
Vajaa tusina käsittelee vajauden kokemusta todella monipuolisesti ja laadukkaasti. Nämä ovat myös varmasti tosi hyviä yläkoulun äidinkielen tunneille. Itse olisin kaivannut ehkä vielä jotakin pientä yhteyttä (vajauden teeman lisäksi) novellien välille, mutta toki se on hankala toteuttaa, kun kirjoittajia on 11 ja novellien aiheet ja maailmat osin niin kovin erilaisia. Lisää vain näitä tusinakokoelmia nuorille!
Annan kirjalle arvosanaksi 4.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
Lisää novellikokoelmia:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti