keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Orjattaresi: Margaret Atwood

Orjattaresi: Margaret Atwood. Suomentanut Matti Kannosto. Tammi 2017 (korjattu painos.) Ensimmäinen painos Kirjayhtymä Oy 1986.

Englanninkielinen alkuteos (1985): The Handmaid's Tale. Kansikuva: MGM Television Entertainment Inc. & Relentless Productions LLC.
"Yhdysvalloista on tullut Gilead. Hedelmälliset naiset on alistettu nimettömiksi synnytyskoneiksi, yksikään nainen ei saa lukea eikä kirjoittaa, kaikkea valvotaan. Mutta vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien kastien naisissa." (#kirja)

Oma arvio:

 Minä odotan, pestynä, harjattuna ja ruokittuna kuin palkintosika. (s. 105)

Nolottaa myöntää, mutta taas minulle kävi näin, että katsoin ensin tv-sarjan ja vasta sitten tartun kirjaan. Niinpä lukukokemukseeni ja arviooni vaikuttaa varmasti tuo HBO Nordicin esittämä laadukas sarja The Handmaid's Tale, josta olen kuullut lähinnä vain ylistäviä kehuja. Yritän nyt kuitenkin ajatella tätä kirjaa ilman sarjaa, niin vaikeaa kuin sen onkin.

Tiedän kyllä miksi sinisiä kurjenmiekkoja esittävän vesivärijäljennyksen edestä puuttuu lasi ja miksi ikkuna avautuu vain raolleen ja miksi se on särkymätön. Ei täällä pakenemisesta olla huolissaan. Emmehän me kauaksi pääsisi. Huolena ovat ne toiset pakoreiät, ne jotka voi avata itse jollakin sopivalla terällä. (s. 18)

Kuva: Pixabay
Orjattaresi on rakentunut anonyymin naisen (jonka nimi on todennäköisimmin June, kuten tv-sarjassa korostuu) päiväkirjamaiseen tarinaan, jossa vuorottelee hänen nykyhetkensä Frediläisenä, komentaja Frederick R. Waterfordin orjattarena, sekä takaumat ajasta ennen Gileadia, jolloin hänellä oli vielä oma elämä,  mies ja lapsi. Vuoroin hän muistelee myös aikoja, jolloin hän muiden hedelmällisten naisten kanssa ovat Lydia-tädin armoilla Raakelin ja Leean uudelleenkasvatuskeskuksessa, jossa heistä koulitaan vastoin heidän omaa tahtoaan orjattaria, synnytyskoneita rikkaille pariskunnille. Samalla naisiin yritetään juurruttaa uskon siemen, jotta heistä tulisi täydellisiä Gileadilaisen yhteiskunnan jäseniä. Lydia-täti on toisaalta lähes hellyttävä nostaessaan orjattaret jalustalle ja pitäessään heidän puoliaan, mutta lopullisissa tarkoitusperissä ja koulutusmenetelmissä ei ole mitään hellyttävää.

Miehet ovat seksikoneita, sanoi Lydia-täti, eivät paljon sen kummempaa. He tahtovat vain  sitä yhtä. Teidän pitäisi oppia käsittelemään heitä, oman etunne vuoksi, ohjailkaa heitä nenästä, noin vertauskuvallisesti sanoakseni. Niin luonto on tarkoittanut. Se on Jumalan keksimä menetelmä. Sillä tavoin asiat ovat. (s. 208)

Frediläisen kertomasta tarinasta huokuu vahvalla tavalla se ahdistus, mitä tällaiseen kohtaloon pakotettu nainen voi kokea. Kenellekään ei uskalla puhua, keneenkään ei uskalla luottaa, koska kaikkialla on tarkkailijoita eli Silmiä ja aseistettuja Enkeleiksi kutsuttuja vartijoita. Edellistä elämää ei saa muistella, mutta tietyt hetket tuovat kertojan mieleen hänen tyttärensä tuoksun, miehensä kosketuksen, ystävänsä Moiran naurun...

Kuva: Pixabay



Pidän siitä, miten tarkkaan Atwood on kuvaillut ympäristöä ja ylipäänsä kaikkia yksityiskohtia. Orjattaren yksinkertaistettu huone uudessa talossa välittyy hyvin yksityiskohtaisesti, samoin kaikkien vaatteet ja asusteet. Orjattarien vaatteet ovat punaisia kuin veri, mutta heidän päänsä on valkoisen siipimäisen päähineen suojassa, rikkaat vaimot pukeutuvat siniseen, vartijat vihreään, martat sameanvihreään, köyhempien miesten vaimot puna-, sini- ja vihreäraitaisiin asuihin. Lesket verhoutuvat mustaan. Gileadissa kaikki on säntillistä ja kaavoitettua, eikä poikkeamia suvaita. Muistutuksena kaikille siitä on muuri, jossa roikkuu edelliset pelastajaisten kohteet - ne, jotka poikkeavat normista, hirtetään kaikkien nähden. Syyksi riittää esimerkiksi homoseksuaalisuus tai vääräuskoisuus.

Meidän on tarkoitus tuntea näitä ruumiita kohtaan vihaa ja halveksuntaa. Mutta minä en tunne. Nämä Muurilla riippuvat ruumiit ovat aikamatkalaisia, näihin päiviin kuulumattomia. Ne ovat saapuneet tänne menneisyydestä.  (s. 56)

Kaikki kuitenkin alkaa muuttua, kun komentaja pyytää Frediläisen huoneeseensa illalla, vaimoltansa Serena Joylta salassa. Frediläinen ja komentaja alkavat varastaa näitä yhteisiä hetkiä, jotka perustuvat jutusteluun, sanapeleihin ja laittomien naistenlehtien lukemiseen.Nainen huomaa, että hän voi pyytää komentajalta asioita, yksinkertaisia mutta merkityksellisiä. Mitään rakkautta se ei ole, eikä edes ystävyyttä, mutta nimittäisin sitä liittolaisuudeksi. Komentajan vaimo ei juuri herätä sympatioita kylmyydellään, mutta toisaalta hänen ja komentajan eristäytynyt avioliitto, joka tuntuu keskittyneen vain jälkikasvun saamiseen, antaa säälipisteitä tuolle muuten kamalasti käyttäytyvälle naiselle.

Luen nopeasti kun kerran olen saanut tilaisuuden, ahneesti, melkein hyppien, ja yritän ahtaa mieleni niin täyteen kuin mahdollista seuraavaa pitkää nälkäkautta varten. Jos lukemiseni olisi syömistä niin se olisi samanlaista kuin nälkää nähneiden mässäily, jos se olisi seksiä niin se olisi nopea salavihkainen seisomapano jollain peräkujalla. (s. 264)

Sitten on tietysti Nick, Waterfordien ranskalaissyntyinen autonkuljettaja. Hänen viattomat, mutta vaaralliset silmäniskunsa ja varastettu suudelma pimeällä käytävällä saavat naisen edellisen elämän haihtumaan aavistus aavistukselta kauemmas. Nick on Frediläisen pakotie, kosketus vapauteen, kapina sääntöjä vastaan. Lisäksi on Mayday-vastarintaliike, josta ei kirjassa kovin paljoa kerrota, mutta sen salamyhkäisyys tekee tarinasta kiehtovamman.


Kirjan epilogi, jossa ollaan ajallisesti kaukana tulevaisuudessa Gileadin jälkeen, jättää minulle hämmästyksen, mutta hienoisen helpotuksen tunteen. Paljon saa itse päätellä, miten Gileadin valtarakenteet murtuvat, ja miten Frediläisen ja Nickin tarina jatkuu, vai jatkuuko? Onneksi tv-sarja jatkuu HBO:lla jossain vaiheessa ja tarjoaa oman (toivon mukaan Atwoodin siunaaman) versionsa tuosta kirjan jälkeisestä ajasta.

Ei steriilejä miehiä enää olekaan, virallisesti nimittäin. On vain naisia jotka ovat mahoja, niin on laki. (s. 93)

Orjattaresi on hyytävä dystopia siitä, millaista ääriuskonnon sekoittuminen yhteiskunnan lakeihin, valtarakenteisiin ja arvoihin voi pahimmillaan olla. Eipä monikaan kirjan teemoista ole kovinkaan kaukaa haettu nykymaailmassa. Tämä on vaikuttava kirja, suosittelen!

Arvosana 5

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

1 kommentti:

Jonna / Kirjakaapin kummitus kirjoitti...

Voih, tämä on häpeäkseni lukematta mutta kiinnostaa kyllä suuresti. Kuulostaa hyvältä!