tiistai 20. heinäkuuta 2021

Soulmates: Holly Bourne

 Soulmates: Holly Bourne. Usborne Publishing 2013

Kansi: @David Paek / PM Breakfast / Getty Images

"An epic, electrifying and extraordinary debut novel about falling in love, from the acclaimed Holly Bourne.

Soulmates do exist. But not as you think.

Every so often, two people are born who are the perfect match for each other. Soulmates. But what if meeting your soulmate is earth-shattering - literally?

After a chance meeting at a local band night, Poppy and Noah find themselves swept up in a whirlwind romance unlike anything they've ever experienced before. But with a secret international agency preparing to separate them and a trail of destruction rumbling in their wake, they are left with an impossible choice between the end of the world, or a life without love...(Usborne)

Oma arvio: 

Blogini lukijoille on varmasti jo käynyt selväksi, että brittiläinen Holly Bourne on yksi lempikirjailijoistani. Olen tähän mennessä lukenut kaikki hänen suomennetut kirjansa (Normaali-trilogia, ...Ja onnellista uuttavuotta, Niin käy vain elokuvissa, Teeskentelyä, Syitä itkeä julkisesti ja Katsokaa, miten onnellinen olen) sekä lisäksi yhden suomentamattoman (Are we all lemmings and snowflakes) englanniksi. Bournen alkupään tuotanto on tähän asti jäänyt minulta sivuun, joten päätin korjata asian ja erään Instagram-vinkin perusteella tilasin itselleni tämän kirjailijan esikoisteoksen vuodelta 2013. Sain etukäteen sen käsityksen, että tämä on oikeasti romanttinen kirja isolla ärrällä, ja juuri romantiikkaa minä kaipasinkin.

Kautta aikojen on puhuttu sielunsisaruudesta ja sielunkumppaneista. Siitä, että mitä jos jokaiselle on olemassa se ennalta määrätty, ainoa ja oikea sielunkumppani. Tähän ajatukseen liittyy tietenkin iso kysymys, eli mitä jos sielunkumppanit eivät kohtaa koskaan? Mitä, jos he asuvat ihan eri puolilla maapalloa, eivätkä heidän tiensä risteä ikinä? Molemmat elävät täysin tietämättöminä toisistaan, mutta elävät elämänsä toki onnellisina, ehkä jonkun hyvin tärkeän ihmisen kanssa. Onko heillä kuitenkin aina tunne, että jokin hyvin tärkeä osa heistä puuttuu?

"There's nothing wrong with fantacies," I said, defending myself. "But dating a musician? Come on, guys. It's such a cliché" (s.21)

Bournen kirjassa Soulmates sielunkumppanuus on totta. Sitä tutkitaan  ja kontrolloidaan ihmisten tietämättä maailmanlaajuisesti. Tohtori Anita Beaumont saa eräänä päivänä assistenteiltaan kiireellisen hälytyksen: on löytynyt taas uudet sielunkumppanit, jotka ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Aivan. Sielunkumppanien yhteentörmäys ei nimittäin ole mikään pikku juttu, jos sitä varten on perustettu salaisia elimiä. Jos sielunkumppanit päätyvät yhteen, sillä on tuhoisia seurauksia ihmiskunnalle. Tohtori Beaumount haluaa selvittää pikimmiten, missä nämä sielunkumppanit ovat, jotta heidät voidaan, vaikka sitten pakkokeinoin, erottaa.

The moment I stole a glance, his eyes met mine instinctively, and I felt my chest tighten. He held my gaze steadily, the smile wiped from his face. I didn't allow myself to breathe and I let whatever was passing between us pass. (s. 81)

Poppy on kärsinyt viime aikoina paniikkikohtauksista, jotka tulevat hänelle kuin puskista. Niinpä Poppyn huolestuneet vanhemmat ovat pakottaneet hänet käymään kalliilla terapeutilla, joka on antanut Poppylle joitakin välineita paniikkikohtausten torjumiseen, kuten hengitysharjoituksia. Poppy yrittää silti elää kuten kuka tahansa 17-vuotias nuori: hän on menossa ystäviensä Lizzien, Amandan ja Ruthin kanssa bändi-iltaan, johon on kuulemma tulossa bändi, joka on tunnettu erittäin kuumasta kitarististaan. Poppy tuhahtelee kaveriensa, tai lähinnä miestennielijä Ruthin vauhkoamiselle, mutta lähtee kuitenkin mukaan. 

Kuinkas ollakaan, kitaristi-Noahin ja yleisössä seisovan Poppyn katseet viipyvät toisissaan muutaman sekunnin, ja Poppy tuntee jotain voimakasta. Myöhemmin väkijoukossa hän saa taas tavallista rajumman paniikkikohtauksen, jonka seurauksena hän pyörtyy. Amanda ja Lizzie ovat tietysti huolissaan, etenkin kun virottuaan Poppy haluaa vielä takaisin sisälle. Sillä aikaa Ruth on jo pokannut Noahin kainaloonsa ja tulee esittelemään hottis-kitaristin tytöille. Hän alkaa vääntää vitsiä Poppyn pyörtymisestä, jonka seurauksena Poppy kilahtaa täysin niin muka-ystävälleen kuin ylimieliselle kitaristille.

"How come whenever I see you you're never vertical? (s.129)

Noah pyytää myöhemmin Poppylta anteeksi typerää käytöstään ja sanoo tämän tehneen häneen vaikutuksen suorasanaisuudellaan. Lopulta tyttö suostuu Noahin kutsuun lähteä kavereidensa kanssa viettämään aikaa paikalliseen pubiin Noahin ja hänen bändikavereidensa kanssa. Poppy saa sovittua asiat Ruthin kanssa ja kaikki tuntuu olevan taas hyvin, kun kaverukset suuntaavat viettämään iltaa. Ruth kertoo ihastuneensa oikeastaan enemmän bändin solistiin Ryaniin. Noah tuntuu olevan erityisen kiinnostunut Poppystä. Poppy ei osaa selittää tunnetta, jota hän tuntee pojan lähellä ollessaan: tunne on äärimmäisen voimakas, vangitseva, lähes tainnuttava. Aivan, Poppy saa taas oudon kohtauksen illan aikana ja alkaa jo epäillä olevansa allerginen pojalle. Ilta päättyy katastrofiin, sillä hän ajautuu taas sanaharkkaan Noahin kanssa. Ehkä hänen on vain parempi unohtaa koko kitaristi.

I knew it was just a crush. I knew it would pass. Well, I hoped it was just a crush. I hoped it would pass. (s. 103)

Niin helppoa kuin se olisikin. Jokin voimakas vetovoima vetää näitä nuoria yhteen, ja vaikka Noah yrittää välillä todistaa muuta pussailemalla toisen tytön kanssa eräällä keikalla, ei hänkään pysty unohtamaan Poppyä. Kumpa he vain tietäisivät, että he ovat juuri sellaiset toisille valikoituneet sielunkumppanit, joiden on vaikea vastustaa toisiaan. Ja joiden on vaarallista olla yhdessä.

I couldn't help but think that things like this didn't happen to real people, especially girls like me. Sure, they happened in films and books and cheesy television shows, but when did this sort of thing ever actually happen in real life? (s. 426)

Toisaalla Tohtori Beaumontin tutkimusryhmä saa huolestuttavia käyrälukemia Noahin ja Poppyn kohtaamisista, mutta itse Beaumont on päättänyt jatkaa tutkimuksia eikä koe vielä olevan tarpeellista erottaa vaarallista paria toisistaan. Hän ei ole nähnyt moista aiemmin: ikään kuin nuoripari olisi kehittänyt jonkinlaisen tavan vastustaa tuota heidän vetovoimaansa. Anitan assistentti Rain on hyvin hämillään, miksi hänen pomonsa pitkittää väistämätöntä. Olisi kovin julmaa antaa parin ensin rakastua, ja sitten erottaa heidät toisistaan. Niinpä.

"I've not been in love so I can't pretend to understand what you're going through. But I know this much. It's supposed to be a happy time. HAPPY?" 

"I am happy. That's what scares me." (s. 276)

Noah ja Poppy ovat erottamattomat. Heidän vetovoimansa on niin suuri, että minua hengästyttää lukea. Bourne on taas onnistunut välittämään lukijalle nuoren rakkauden, joka syvenee vastustamattoman vetovoiman lisäksi myös tunteiden tasolla heidän viettäessään aikaa.  Ruth on kateellinen hänen mitättömänä pitämänsä ystävän onnenpotkusta, ja yrittää säälittävällä tavalla iskeä Noahia Poppyn nenän edessä, mutta Noah ei näe enää ketään muuta kuin Poppyn. Mikä ihana pari he ovatkaan! Olen löytänyt uuden lemppari YA-parin. Odotan tietysti, milloin he saavat päästää rakkautensa roihuamaan kunnolla, vaikka tiedänkin, että sillä on kohtalokkaat seuraukset. Harvoinpa kirjan pääparin suuteleminen on aiheuttanut sähkökatkoksia ja maanjäristyksiä, kirjaimellisesti.

"Tell me, Poppy. Do you believe in soulmates?" (s. 473)

Kirjan loppu on jollain tasolla koko ajan lukijan aavistettavissa. Minä hämmästyin, miten toimintavoittoiseksi se meni. Tuntui, kuin olisin hypännyt suoraan romanttisesta kirjasta toiminnalliseen scifi-kirjaan. Arvosanani miinus tulee tämän kirjan loppuratkaisusta, joka ei ollut minusta hyvä. Ei, ei ja ei. Enkä väitä, etteikö loppu ole toimiva ja harkittu, enkä oikeastaan osaa ehdottaa muunlaistakaan loppua, mutta tämä mielipiteeni on nyt täysin tunteen sanelema eikä järjellä perusteltava. Muuten rakastin tätä tarinaa ja olen hämmästynyt, että tämä on Bournen esikoinen. Toki kirjaa olisi voinut hiukan tiivistää ja joitakin perusarjen toimintojen, kuten vaatteiden valinnan selostamista, jättää vähemmälle. Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta, joka tuo hiukan mieleen Bournen toisen teoksen Niin käy vain elokuvissa, jossa myös vilisee leffaviittauksia. Esimerkiksi Shakespearen Romeo ja Julia mainitaan niin kirjana kuin leffanakin useaan kertaan, ja onhan se yksi traagisimmista rakkaustarinoista. Poppyn ja Noahin tarinassa on paljon samaa.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan ostin itselleni.

 

Muissa blogeissa:

A Heart full of books

Never judge a book by its cover

Kara reviews

Once upon a bookcase

The Last book on the left


Samantyylistä luettavaa:

Niin käy vain elokuvissa: Holly Bourne

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

YA-romanssi

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

An author you love


1 kommentti:

Anki kirjoitti...

Onpas kivan tuoreesti käytetty tuota sielunkumppanuuskäsitettä tässä! Tämän voisin itsekin lukea, jos tulee jossain vastaan.