Kalle Päätalo - kirjailijan elämä: Ritva Ylönen

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen. SKS 2017.

Kannen suunnittelu: Samppa Ranta

"Kalle Päätalo on lähes myyttinen hahmo - työn, omillaan pärjäämisen ja rehellisyyden perikuva. Lukijat ja media loivat Päätalosta tuhkimotarinan sankarin, ja tätä käsitystä Päätalo itsekin vahvisti lukuisissa haastatteluissa ja Iijoki-sarjassaan. Mutta millainen oli mies myytin takana?

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä tuo esiin todellisen, inhimillisemmän Kalle Päätalon: epävarman, pikkutarkan, työhönsä liikaakin uppoutuvan miehen kirjavine naissuhteineen. Oliko Päätalo sittenkään niin keskiverto ja jokamiesmäinen kuin on ymmärretty? Tai niin rehellinen? Millaisista asioista ja tunteista laveasanainen kirjailija vaikeni?

Kalle Päätalo on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuinen ilmiö. Suosittu kirjailija on pysytellyt levikkilistojen kärjessä vuosikymmenestä toiseen. Uusi elämäkerta seuraa vaihe vaiheelta, millaisen elämän vetovoimainen kirjailija eli.(SKS)"

Oma arvio:

Kuva: Heidi Petrov

Nyt voi moni lukija hieraista hämmästyksestä silmiään: mitä ihmettä, miksi lähes vain ja ainoastaan YA-kirjoja fanittava Kirjapöllö on lukenut Kalle Päätalosta kirjoitetun elämäkerran. Niin, miksi ihmeessä? Siihen on monta syytä. Minun sukujuureni tulevat Kainuusta, vaikka olenkin koko elämäni asunut Oulussa, joten kai minä jollain tapaa sieluni sopukoissa samaistun tuon alueen ihmisten elämään. Minun suvussani on tehty aina ruumiillista töitä, pidetty lehmiä ja raivattu metsää. Isäni on kirvesmies, joten rakennusalakin on jollain tapaa tuttu. Meillä ei ole puhuttu sievistellen, vaan rumia sanoja väliin päräyttäen. Niinpä samaistumispintaa löytyy monella tapaa, vaikka ei aina niin suoraan, niin kuitenkin välillisesti.

Minä olen lukenut parikymppisenä Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan noin puoliväliin saakka. En muista, mikä oli viimeinen lukemani teos, mutta muistelisin sen olleen joko Pohjalta ponnistaen tai Nuorikkoa näyttämässä. Asia on aina hiukan kaihertanut minua, ja ehkä joku päivä luen vielä tuon sarjan loppuun. 

Kuva: Heidi Petrov

Ensikosketukseni Kalle Päätaloon sain, kun olin alakouluikäinen tyttönen, ja telkkarista tuli kirjailijan lapsuusajasta kertova, Mikko Niskasen ohjaama Elämäni vonkamies -sarja. Katsoimme sitä koko perhe yhdessä ja pidin oikein kovasti sarjan huumorista, mutta myös traagisuudesta. Oli hämmentävää, kuinka Kallen lapsuus vaikutti välillä todella kurjalta, mutta yhtä aikaa silti niin antoisalta. Myöhemmin katsoin myös Kallen nuoruusvuosista kertovan elokuvan Nuoruuteni savotat, ja se elokuva tuli katsottua sitten VHS-kasetilta niin moneen kertaan, että nauha lähes kului puhki. Jotenkin minä samaistuin tuohon sinnikkääseen Kainuun kasvattiin, joka haaveili pöllinteon keskellä kirjailijaksi tulosta, ja nautin selkosen murteesta ja maisemista. Isäni omistamia Päätalo-kirjoja lueskelin jo tuolloin, mutta todellinen kiinnostus Iijoki-sarjan lukemiseen tuli vasta parikymppisenä iltalukiolaisena. Pidin myös englannin kurssin esitelmän tuosta samaisesta sarjasta.

Kuva: Heidi Petrov

Tämän postauksen kuvitukset ovat Kalle Päätalon kotitalolta Kallioniemestä, jossa kävin kesällä 2015 Päätalopäivien yhteydessä. Sain viimeinkin toteutettua haaveeni ja vierailtuani idolini kotona, nähdä Jokijärven maisemat, uuden ja vanhan pirtin, paikkaansa hakevan uunin ja Kallen ja hänen vanhempiensa, Herkon ja Riitun, henkilökohtaisia tavaroita.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä -kirjan kirjoittaja Ritva Ylönen on Suomen tällä hetkellä ainoa Päätalosta väitellyt tohtori. Joitakin tutkimuksia toki on Päätalon kirjallisesta tuotannosta tehty, ja vilahteleepa myös joukossa minulle tuttu nimi, nimittäin entinen Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala muiden joukossa. Ylönen on ottanut tehtäväkseen unohtaa oman faniutensa ja tutkia koko Kalle Päätalon elämänkaarta objektiivisin silmin. Hän halusi myös selvittää, mitkä kohdat omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa ovat sepitettyjä ja mitkä totta. Kukaanhan ei voi mitenkään muistaa koko omaa elämäänsä repliikkeineen kaikkineen, ei edes Kalle itse, vaikka hän on koko elämänsä pitänyt tunnollisesti muistikirjaa. Kirjan sisäkansilla onkin nähtävillä hänen tunnontarkkoja, milli-kallemaisia päivyrimerkintöjään vuosilta 1993-1994. Ei voi muuta kuin ihastella hänen kaunista ja tarkkaa käsialaansa.

Kuva: Heidi Petrov

Ylönen etenee kirjassa kronologisesti Kallen syntymästä kuolemaan, mutta hän on kuitenkin jaksotellut luvut tiettyjen teemojen ympärille niin, ettei kronologia kärsi.  Minusta tämä on hyvin toimiva rakenne ja tekee kirjasta mukavasti luettavan. Yhdessä luvussa esimerkiksi käsitellään perusteellisesti Kallen traumatisoivaa lapsuutta, yhdessä sota-aikaa, yhdessä työtä rakennusmestarina, yhdessä käydään läpi Kallen naisseikkailuja ja tietenkin myös hänen kirjallinen tuotantonsa ja sen saama arvostus, kritiikki (tai sen puute) ja huomio tulee esille. 490-sivuisessa teoksessa on yhteensä kaksitoista päälukua alalukuineen, sekä lopussa kattavasti viiteitä lisätietoa haluaville, Kalle Päätalon tuotanto kokonaisuudessaan, hänen kirjallisuudestaan tehtyjä opinnäytteitä sekä laaja artikkeliluettelo, joka tuo apua mahdolliselle seuraavalle Kalle Päätaloa tutkivalle. (Harmi, että opiskeluvuoteni ovat ohi.) Lisäksi kirjan lopussa on henkilöluettelo, joka on kätevä, jos haluaa myöhemmin etsiä johonkin tiettyyn henkilöön liittyviä mainintoja. Valokuvaliite sekä myös tekstin seassa vilahtelevat kuvat esimerkiksi ensimmäisestä kustannussopimuksesta elävöittävät lukunautintoa.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalon asema kansankirjailijana korostuu läpi koko teoksen. Hän kirjoitti tekstiä, jossa oli runsain mitoin murresanoja, karskeja ilmaisuja ja häpeilemättömiä kohtauksia. Ihmiset rakastivat hänen kirjojaan, ja tuntuu, että etenkin pohjoissuomalaisten ja kainuulaisten yleissivistykseen ja velvollisuudekseen kuului lukea Kalle Päätalon kirjoja. Toinenkin puoli on silti olemassa. Joidenkin mielestä Päätalon kirjat ovat liian pikkutarkkoja, jankkaavia ja hänen kirjat olivat kuin sienirihmasto - niitä vain tuli lisää, vaikka kaikki oli jo nähty ja koettu. Kalle Päätalon kirjoihin jotkut kaipasivat enemmän korkeakirjallisia tunnusmerkkejä ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Silti niitä myytiin laatikkotolkulla joka ikinen isänpäivä ja joulunalus. Ihmiset samaistuivat Kallen rankkaan lapsuuteen ja nuoruuteen, kielenkäyttöön ja tunsivat ja elivät hänen kanssaan kaikki elämän käännekohdat.

 Menetelmä on yksinkertaisuudessaan seuraava: hidas, perinpohjainen pohjustus, näkökulman kaventaminen kaventamistaan, jolloin lukija on jo melkein Kalle itse, sitten tapahtuman huipentuma, jossa lukija on jo Kallena Kallen paikalla. Lukija kokee saman tuskan ja ahdistuksen, jonka hänkin on kokenut - ja myös laukeamisen, tuskallisesta tilanteesta selviämisen ilon. (s. 54)

Kuva: Heidi Petrov

Minä olen puhtaasti sitä mieltä, että tämä teos on suuri kunnianosoitus Kalle Päätalon elämälle. Osa asioista jää vielä hiukan mysteeriksi, mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla pelkästi paljastuskirja, vaan teoksen sävy on tasapainoisesti tutkiva ja pohdiskeleva. Ylönen on tehnyt mittavaa taustatyötä ja hänen intohimonsa Kalle Päätaloa kohtaan huokuu kirjasta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Kirjan vuoksi
Keskisuomalainen (Hannu Niklander)
Helsingin Sanomat (Vesa Karonen)

Samantyylistä luettavaa:

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen.
(Elämäkerta)

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
 36. Elämäkerta tai muistelmateos