Hopeasiipi-kirjapari: Anniina Mikama

 Häkkilintu: Anniina Mikama. WSOY 2025 (Hopeasiipi #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Tänä iltana saat katsoa ja oppia, miten todellista taikuutta esitetään!'

Maagisilla seikkailuromaaneilla lukijoita ihastuttaneen Mikaman uutuus vie viktoriaaniseen Irlantiin ja myyttiseen haltiamaahan sirkuspoika Emilin matkassa. Häkkilintu on tarina salaisuuksista ja petoksesta, taikuudesta ja kaiken voittavasta ystävyydestä.

Sirkus on Emilin koti ja taikuri Nick hänen oppi-isänsä. Nickillä on häkissä lumottu lintu, joka laulaa vain hänelle. Eräänä iltana lintu karkaa. Sitä seuratessaan Emil ja Nick päätyvät haltioiden valtakuntaan, joka on ihmisiltä salattu, ja siellä lintu muuttuu tytön hahmoon. Auttaessaan tyttöä palaamaan kotiinsa haltioiden luokse Emil ja Nick tempautuvat seikkailuun, josta selviytyäkseen heidän on kaivettava kaikki taikatemput hihastaan. Ennen kuin matka on lopussa, Emil joutuu kohtaamaan omaa menneisyyttään varjostavan salaisuuden.

Häkkilintu aloittaa seikkailullisen fantasiaduologian, jonka jälkimmäinen osa Hopeasiipi ilmestyy syksyllä 2026." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tämä Anniina Mikaman uutukainen vaikutti kiinnostavalta sirkusteemansa vuoksi. Täytyypä myös heti alkuun myös kehua lempikuvittajani Kaisu Sandbergin taiteilemaa upeaa kantta. Wau!

Emil on sirkuksessa kasvanut poika, joka on menettänyt pienempänä vanhempansa tuhoisassa tulipalossa ja on nyt vanhan eläintenhoitajan Sharifin ja tämän vaimonsa Waldan hoivissa, yhä sirkuksen mukana kiertäen. Nyt sirkusta johtaa maagikko Nick, joka aikoinaan pelasti pienen Emilin liekkimerestä, ja kaavailee Emilistäkin taikuria. Emiliä toki kiehtoo Nickin taikatemput, mutta hän haluaisi taitoratsastajaksi, kuten hänen isänsä oli. Nick vastustaa kuitenkin kovasti pojan haaveita.

- Emil, on olemassa kokonainen toinen maailma, joka on meiltä ihmisiltä salattu. Taikuuden maailma. Viisaat ovat kautta aikojen saaneet sieltä neuvoja, mutta sen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et ole varuillasi, se voi viedä sinut mukanaan. (s. 37)

Nickin huoneessa on rautaisessa häkissä mitä kauneimmin laulava lintu, jota Emil tykkää aina välillä käydä ihailemassa salaa. Hän ei ole ajatellut linnussa olevan mitään erikoista, kunnes erikoinen Tibert-niminen mies saapuu sirkukseen vaatimaan lintua itselleen. Emil tulee päästäneeksi linnun karkuun ja lähtee seuraamaan tätä metsään. Siellä hänelle selviää, että lintu olikin nuori haltiatyttö Jinny, jonka Nick oli vanginnut rautaiseen häkkiin. Myös Tibertin todellinen olemus paljastuu Emilille ja mukaan lyöttäytyneelle Nickille. Kovan taistelun jälkeen he lupaavat saattaa Jinnyn takaisin haltiamaahan, jonne he löytävätkin reitin. 

Ja miten hän olikaan ihaillut Nickiä ja tämän taikuutta! Sisimmässään hän oli aina halunnut uskoa, että taikuus oli todellista. Se oli salaisuus, joka oli yksinomaan Nickin hallussa. (s. 246)

Emil on aina ihaillut ja kunnioittanut Nickiä, vaikka muut ovat varoitelleet hänestä. Selviääkin, ettei Nick todellakaan ole haltiamaassa ensimmäistä kertaa, eikä hän ehkä ollutkaan niin tietämätön häkkilintunsa todellisesta olemuksesta. Kolmikon matka tyssää siihen, kun häijyt vuoren peikot kaappaavat Nickin ja Jinnyn leiriinsä, ja Emilin on lähdettävä pelastamaan heitä. Peikkovuorella Nickistä alkaa selvitä yhä huolestuttavampia piirteitä. Saako Emil pelastettua Jinnyn, voiko hän enää luottaa Nickiin ja ovatko peikot ja haltiat pian sodassa keskenään? Emil löytää myös uuden kyvyn itsestään ja hänelle selviää, mikä hän oikeasti on, ja miten sirkuksen tulipalo sai aikoinaan alkunsa.

"Emil! Muista kuka olet! Kutsu lintuja ja metsän eläimiä, ja ne vastaavat sinulle. Kutsu tuulta, ja se kantaa sinua! Tule siksi, joksi sinua kerran kutsuttiin. (s. 252)

Häkkilintu alkaa sirkushuumalla ja magialla, mutta muuttuu aika pian seikkailuvoittoiseksi tarinaksi, jossa juonittelulta ja paljastuvilta salaisuuksilta ei voi välttyä. Kirjasta huokuu vahva luontoyhteys, ihan kuten Mikaman aiemmasta teoksesta Myrrys. Nyt ollaan vain Irlannin metsissä, vaikka minun oli jotenkin hankala sijoittaa tarinaa sinne. Aina välillä piti muistutella itseäni, että nyt ei olla Suomessa vaan Irlannissa. 

Haltiamaahan eli Viheriään laaksoonkin päästään ihan lopussa, jossa Emilin on tehtävä vaikea valinta: jäädäkö sinne vai palatako ihmisten maailmaan. Hänen olisi hyvästeltävä iäksi tärkeäksi tullut Jinny. Varsinaisia romanttisia juonenkäänteitä tässä kirjassa ei ole, eikä se minusta sellaista kaipaakaan. Pientä ihailua toki Emilillä on kaunista Jinnyä kohtaan, ja mistäpä sitä tietää, mitä kirjaparin seuraavassa osassa tapahtuu.

Olin odottanut enemmän sirkustelua, magiikkaa ja vähemmän seikkailujuonista kirjaa, joten en ollut ihan niin innoissani tämän kirjan luettuani. Peikkovuorille sijoittuvat jaksot koin hiukkasen tylsiksi/epäkiinnostaviksi ja lukeminen niiltä osintakkusi, mutta pidin kovasti alun sirkusosuuksista ja lopun haltiamaasta. Mielenkiinnolla jään odottelemaan, mitä seuraava osa tuo tullessaan.

Aion vinkata tätä 5.-luokkalaisille paljon lukeneille, sillä tämä on oikein sopiva varhaisnuorten fantasia olematta liian jännä. Kaseillekin tämä voisi ehkä mennä.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** 

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Armottomat valat: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen. WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ruthless Vows. Kansi: Kelley McMorris /  Shannon Associates

"Romanttisen tarinan tiivistunnelmainen päätös.

Jumalainen vastustaja -kirjan jatko-osa saa sydämen tykyttämään ja silmät kyyneliin.

Iris on palannut rintamalta ruhjeilla ja sydän murtuneena. Sota ei ole vielä läheskään ohi, ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa valmistautumattoman Oathin kaupungin.

Roman on jäänyt vihollislinjojen taakse vailla muistikuvia menneisyydestään. Hän alkaa jälleen kirjoittaa lehtijuttuja – mutta tällä kertaa viholliselle. Yllättäen hänen huoneensa lattialle ilmestyy kirje, jonka lähettäjä vaikuttaa yhtä aikaa vieraalta ja oudon tutulta.

Kohtalo heittelee Irisia ja Romania vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Kun tilanne kiristyy, he vaarantavat rakkautensa ja tulevaisuutensa muuttaakseen sodan kulun.

Lukijat äänestivät kirjan vuoden 2024 Goodreads Choice Award -voittajaksi YA-fantasia-sarjassa." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Olipas mukavaa saada Lumotut kirjeet -kirjaparin molemmat osat saman vuoden aikana. Odottelin Jumalainen vastustaja -aloitusosalle kovasti jatkoa saadakseni tietää, miten kahden jumalan välisessä sodassa käykään, ja ennen kaikkea, miten Iriksen ja Romanin ihana rakkaustarinan kävisi. Ensimmäinen osahan päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin...

Takaisin Oathiin palannut Iris työskentelee ystävänsä Attien kanssa Inkridden Tribunen leivissä. Säpäkkä mutta empaattinen lehden johtaja Helena haluaa julkaista rehellistä ja sodan toisen osapuolen, Enva-Jumalaa puoltavaa tietoutta, vaikka kaikki eivät siitä pidäkään. Iris on onnellinen saatuaan veljensä Forestin takaisin, mutta sydän kaipaa Romania, jonka sodan pahis-osapuoli Dacre kaappasi joukkoihinsa. Dacre tyhjentää sotilaidensa muistin edellisestä elämästään, joten Iris pahoin pelkää, ettei Roman enää muistaisi häntä. Lumottu kirjeenvaihtokaan ei onnistu, koska Iris on menettänyt hienon perintökirjoituskoneensa, eikä Romanillakaan varmasti ole pääsyä maagisen Alouette-kirjoituskoneen ääreen - onhan niitä olemassa enää neljä kappaletta. Joista yksi on Oathin museossa. Siitä Iris saakin ajatuksen, joka edellyttää pientä murtokeikkaa.

"En halua taistella puolella sydämellä, vaan koko sydämelläni." (s. 160)

Roman ei muista edellisestä elämästään mitään, kiitos Dacre-jumalan, joka on nyt hänen pomonsa. Roman saa yhä hyödyntää kirjoitustaitoaan, sillä hänestä on tehty Alisten kirjeenvaihtaja. Sattumalta hänelle tarjotaan kirjoituskonetta, joka onkin Iriksen vanha Alouette. Ensimmäinen vaatehuoneen lattialle ilmestynyt kirje hämmentää Romania. Kuka kumma hänelle kirjoittelee nimimerkillä "E"? Hän päättää pitää kirjeet salassa, vaikka hänellä ei vielä ole aavistustakaan vaimostaan Iriksestä. Unissa hänelle kuitenkin alkaa ilmestyä kaunis nuori neito nimeltä Iris Winnow, joka tupsahtaa Romanin työpaikalle Gazette-lehden toimitukseen. Roman ei kuitenkaan vielä ymmärrä unen tarkoitusta.

Irikselle ja Attielle tulee taas uusi keikka lähelle sotatanteretta, eikä Forest ole tästä ollenkaan riemuissaan. Sotakirjeenvaihtajakaksikko pääsee kuitenkin taas tapaamaan rakasta Marisolia ja tämän sotilasvaimoaan Keegania, mutta joutuu myös melkoiseen vaaraan jälleen kerran. Iris ei kuitenkaan kadu vaarallista reissuaan, sillä hänelle ja Romanille tulee yllättävä kohtaaminen, joka voi pikku hiljaa palauttaa Romanin muistoja. Kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kaksikko tutustuu myös mukavaan autokuskiinsa Tobiakseen, josta tulee Attielle hyvinkin tärkeä henkilö. 

Tänä iltana tapahtuisi jotain. Jotain, mikä halkaisisi maailman kahtia. (s. 332)

Armottomat valat on mielestäni edeltäjäänsä monipuolisempi ja mukaansatempaavampi kirja, jossa on myös enemmän fantasiaelementtejä mukana. Sodan vastapuolet, alisten jumala Dacre ja taivaallinen jumala Enva pääsevät isompaan rooliin, tosin Enva on lähinnä varjoissa piileskelevänä, kun taas Dacre näkyy ja kuuluu hurttineen ja etiireineen. Päästäänpä kirjassa kurkistamaan Dacren valtakuntaan eli aliseen maailmaan, ja matkustamaan kammottavan etiirin kyydissä. 

Kaiken tämän sodan takanahan on siis Dacren ja Envan onneton rakkaustarina, jossa maanaliseen valtakuntaan vangittu Enva on vapautunut soittamalla erityistä kehtolauluaan, joka on vaivuttanut kaikki uneen, ja vapautunut Dacren toksisesta rakkaudesta. Siitä suuttuneena Dacre on käynnistänyt sotatoimet ja valjastunut väkipakolla mukaan ihmisiä, joiden muistoja hän on pyyhkinyt pois. Tämän takia viulu on ollut kielletty soitin siitä asti Dacren käskystä. Enva on kuitenkin ihmisten puolella ja haluaa lopettaa sodan. Siihen hän tarvitsee kuitenkin hiukan apua.

Rakas Iris,

Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että olin rakastumassa sinuun toisen kerran? Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että sanasi löysivät minut täältä, jopa tässä pimeydessä? Että olen kantanut E-kirjeitäsi lähellä sydäntäni kuin suojakilpeä? --- (s. 223)

Romanin ja Iriksen rakkaustarina on tietysti tämänkin osan keskiössä, vaikka se kaiken sodan ja melskeen jalkoihin meinaakin jäädä. Maaginen kirjeenvaihto on tässäkin osassa isossa roolissa, kun Iris yrittää mahdollisimman salamyhkäisesti saada Romanin taas muistamaan hänet. Kiinnijäämisen pelko on suuri, sillä kirjeet eivät saa päätyä Dacren hyppysiin. Iriksen ja Forestin sisarellisia välejä on myös kuvattu ihanalla tavalla. 

Armottomat valat jaksoi pitää minut otteessaan alusta loppuun saakka. Siinä on juuri sopivassa suhteessa romantiikkaa, toimintaa, maagisia elementtejä ja traagisia kohtauksia. Oikein hyvä lopetus tälle duologialle!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Buriedpodies -sarja: Jenni Multisilta

Kuolleet tytöt eivät tanssi: Jenni Multisilta. Myllylahti 2025 (Buriedpodies #1)

Kansi: Riikka Kuivanen, Pexels, Shutterstock

"Kuolleet tytöt eivät tanssi on nuorille suunnatun trillerisarjan avausosa, jossa ratkotaan selvittämättä jääneitä murhia sekä nykypäivän lukiolaisten ihmissuhdekiemuroita.

16-vuotias Oona joutuu aloittamaan lukion ilman tuttuja kavereita, kun perhe muuttaa takaisin lapsuusajan Poriin. Heti ensimmäisenä päivänä Oona saa kuulla kauhutarinan koulun pukuhuoneessa murhatusta tytöstä ja tajuaa, että se kertoo hänen neljätoista vuotta sitten kuolleesta isosiskostaan Roosasta. Oonalle on sanottu, että Roosa teki itsemurhan, mutta oliko lahjakkaan tanssijasisaren kuolemassa sittenkin jotain hämärää?

Ajatus ei jätä Oonaa rauhaan, vaikka elämän täyttää oma tanssiharrastus ja uudet ihmissuhteet värikkäässä lukioarjessa. Oona alkaa tutkia Roosan kuolemaa ystävänsä Kaislan, rikospodcastia tekevän Rafaelin ja Roosan siskopuolen Rosannan avulla. Pian tutkimukset muuttuvat paitsi synkiksi, myös vaarallisiksi. Murhaaja on yhä kaupungissa ja aikoo hiljentää kaikki, jotka kaivelevat haudattuja asioita. Mutta miksi myös Oonan omat vanhemmat vaikuttavat salailevan jotain?" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jenni Multisilta on kirjoittanut aiemmin aikuisten jännäreitä ja viihderomaaneja. Kuolleet tytöt eivät tanssi on hänen ensimmäinen nuortenjännärinsä, ja lisää on tulossa, sillä tämä aloittaa Buriedpodies -nimisen sarjan. Aivan mahtavaa näin vinkkarin näkökulmasta, sillä tällaisia kotimaisia, oikeasti jänniä jännäreitä kaivataan. Sivumääräkin on sopiva parisensataa sivua. Pidän kovasti kirjan raflaavasta nimestä, joka paljastaa heti, että tässä kirjassa ei ole nyt kyse mistään pikkuasioista. Riikka Kuivasen suunnittelema kansi on myös oikein houkutteleva.

Oona on uuden äärellä, sillä hän aloittaa lukion ihan uudessa kaupungissa, Porissa, jossa hänen vanhempansa ovat aiemmin asuneet. Hän ei tunne Pormestarinluodon lukiosta yhtään ketään. Onneksi hän tutustuu melko pian kuitenkin kiehtovan oloiseen Kaislaan, joka on ajamassa lukiolle sukupuolineutraaleja pukuhuoneita. Uusia tuttavuuksia ovat myös Iina, Ali, Mikael ja Emmi, johon Kaisla tuntuu olevan ihastunut. Lukionaloitukseen jännitystä tuo myös lukion instassa toimiva #pomohaaste22, jossa lukiolaisten pitää arvuutella eri puolilta koulua otettujen kuvien sijainteja. Oonalla alkaa myös tanssitunnit uuden Miisa-opettajan kanssa. Oonan äitikin on tanssinopettaja, ja myös Oonan isosisko Roosa harrasti tanssia tosissaan.

Niin, Roosa ei tanssi enää, sillä hän teki traagisesti itsemurhan lukion pukuhuoneessa Oonan ollessa ihan pieni. Ja nyt Oonalle selviää, että tämä kamala juttu tapahtui juuri samassa lukiossa, jossa hän opiskelee. Yläkerran pukkarit ovat käyttökiellossa, ja juuri sinne Kaisla yrittää saada sukupuolineutraaleja pukkareita järjestettyä rehtorin nihkeilystä huolimatta. Oona uskoutuu uusille ystävilleen, ja Kaisla on erityisesti hyvä tuki ja turva. Omille vanhemmilleen Oona on todella vihainen, sillä nämä jättivät kertomatta hänelle tällaisen yksityiskohdan. Muutenkin he ovat aina olleet todella vaitonaisia Roosan kuolemasta. 

En ole juurikaan ajatellut Roosaa aikaisemmin, mutta täällä - paikoissa, joissa hänkin kulki päivittäin - hän tuntuu yhtäkkiä olevan jollakin tavalla läsnä. (s. 30)

Kun Oona löytää Roosan päiväkirjan, hänelle selviää karmeita asioita: Roosa ja Oonan Henna-äiti ovat olleet lukiossa ystäviä, kunnes Henna on alkanut seurustella Roosan isän kanssa ja alkanut odottaa tälle lasta. Oona alkaa epäillä, ettei Roosa ole tehnyt itsemurhaa, vaan että hänet on murhattu. Samaa mieltä tuntuu olevan myös mystinen @xzq, joka laittaa Oonalle viestejä. Oona saa tutkimuksilleen myös yllättävää apua eräältä toiseltakin Roosan elämään kuuluneelta henkilöltä.

Vaikka en kuule sanoja, tiedän mitä hän minulta pyytää: Kerro heille, etten tehnyt sitä. (s. 158)

Kuka yrittää pysäyttää Oonan tutkimukset? Onko Oonan tuntemukset Kaislaa kohtaan turhia, jos Emmi on Kaislan kiinnostuksen kohde? Keneen Oona voi luottaa?

Kuolleet tytöt eivät tanssi, mutta tiedän hänen olevan täällä. Kanssani lavalla. Pyörähtelemässä ympäri, hymyilemässä yleisölle. Pitämässä kiinni kädestäni. (s. 220)

Kuolleet tytöt eivät tanssi tarjoaa tavallista lukioarkea muodostuvine kaverisuhteineen, Oonan tavoitteellisia tanssitreenejä, perheen sisäisiä jännitteitä ja tiukasti kiristyvän murhamysteerijuonen. Oikein toimiva oli tämä jännäriosuus minun mielestäni. Hiukan samaa henkeä tässä on kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaassa: on selvittämätön murha, jota lukiolaistyttö alkaa tutkia, salaisuuksia, podcastaaja ja salaisia viestittelijöitä. Sateenkaareva romanttinen juonikuvio ei valtaa liikaa tilaa varsinaiselta jännärijuonelta. 

Alussa olin hiukan kärsimätön, koska lukiolaiselämää kuvattiin aika paljon, mutta kun juoni tiheni jännittäviin sfääreihin, en malttanut enää laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain selville lopputuleman. Vaikka sivumäärä on aika vähäinen, ei tullut sellaista oloa, että asiat etenivät liian hätäisesti. Odottelen kovasti jatko-osia tähän. Tämä kirja lähtee minun kasien vinkkauspakettiin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas -trilogia

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Leena Paasio: Itämeri-duologia

Muualla:

Siniset helmet