Kaija Koo -Taipumaton: Jouni K. Kemppainen

 Kaija Koo - Taipumaton: Jouni K. Kemppainen. WSOY 2021

Kansi: Bifu / People's, AJ Savolainen (kuva)

"Supertähden odotettu elämäkerta.

”Hän kuuli korvissaan isän huudot ja äidin raskaan hiljaisuuden. Hän muisti ihmiskammonsa, pelkonsa ja mallipoikaystävänsä lyönnit, isän verentahriman kypärän, tupaten täydet salit, humalaisen aviomiehen ja pienen kynttilän studion pöydällä."

Kaija Koo – Taipumaton on ainutlaatuinen elämäkerta yhdestä Suomen rakastetuimmasta artistista. Se on kertomus siitä, kuinka lahjakas mutta ujo Kaija Kokkola selätti miesten hallitseman musiikkimaailman ja nousi oman uransa sankariksi, vahvaksi ja kunnioitetuksi supertähdeksi, kansan Kuningattareksi. Viidelle vuosikymmenelle ulottuva ura sisältää huikeita huippuja ja jyrkkiä laskuja, joita kehystävät myrskyisän yksityiselämän kiemurat.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on kolunnut Kaija Koon kanssa hänen lapsuutensa leikkipaikat ja keikkamestojen takahuoneet ja haastatellut häntä yli vuoden ajan. Sanansa ovat sanoneet myös Kaijan läheiset, ystävät, kollegat, työtoverit ja avustajat. Tuloksena on suorapuheinen ja poikkeuksellisen avoin elämäkerta." (WSOY)

Oma arvio:

Aina niinä harvoina kertoina, kun olen esitellyt blogissani elämäkertakirjaa, tavakseni on tullut ensin kertoa siitä, miksi olen valinnut luettavakseni juuri kyseisestä ihmisestä kertovan kirjan. En nimittäin juurikaan muuten lue elämäkertoja, ellei siinä esiintyvä henkilö ole jollain tavalla koskettanut minun elämääni tai ole muuten erityisen kiinnostava mielestäni. Eikä kovinkaan moni ihminen ole. Siis minulle kiinnostava.

Olin yläkouluikäinen, kun Kaija Koo nousi pinnalle Tuulten viemää levyllään. Muistan, että erityisesti enoni luukutti tätä levyä mummolan kesinä, ja hyvin äkkiä tarttuvat sävelet ja helposti laulettavat lyriikat tarttuivat minun päähäni. Niinpä kuuntelin Kaijo Koon C-kasettia myös omassa soittimessani. Ystäväni kanssa tykkäsimme laulaa paljon pyöräillessämme heppatallille, ja Kaija Koon biisit olivat meillä ahkerasti laulettavia matkabiisejä. Osaan yhä edelleen esimerkiksi biisien Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden ja Niin kaunis on hiljaisuus sanat kokonaan ulkomuistista. Myöhemmin, nuorena aikuisena ostin itselleni Kaija Koon kokoelma-CD:n ja löysin hänen biisinsä hetkellisesti uudelleen. Kokoelmalta mieleeni jäivät muun muassa Ex-nainen, joka soi yhä silloin tällöin minulla korvamatona, sekä alkupään tuotannosta, ennen Tuulten viemää -levyn, hieno biisi Kevään ensilunta, joka on oikeasti uskomattoman hieno kappale!

Nyt aikuisiällä musiikkimakuni on ollut pitkään ulkomaista poppia, etenkin elektropoppia, enkä ole aktiivisemmin kuunnellut Kaija Koon biisejä. Jokavuotisilla kesäfestareilla olen kuitenkin pitänyt huolen, että olen kuuntelemassa Kaijan keikat, sillä ne ovat aivan huikeita. Takana on kolme katsottua festarisettiä, joista viimekesäinen harmikseni jäi vähän vaikuksi, koska emme ehtineet saada hyviä paikkoja ja katsomoalue oli turhan täyteen tupattu. Niinpä tiirailin Kaijaa kauempaa, eikä kokemus sieltä ollut niin vaikuttava.

Tässäpä syyt, miksi halusin ehdottomasti tarttua Jouni K. Kemppaisen kirjoittamaan Kaija Koon elämäkertaan. En halunnut urkkia mitään kohupaljastuksia hänestä (mitä on tietysti jo lehdistö kaivanut kirjasta esiin palstoilleen) vaan tutustua häneen ihmisenä niin hyvin, kuin kirjan välityksellä nyt voi.

Taipumaton etenee hyvin kronologisessa järjestyksessä, joten lukijan on helppo pysyä mukana. Kemppainen ei onneksi ala rönsyilemään tekstissään, vaan pysyy aika hyvin asiassa. Vertauksena Jari Tervon kirjoittama Loiri, joka jäi minulla kesken liian rönsyilyn takia. Haluan, että elämäkerrassa pysytään itse päähenkilössä eikä aleta kertomaan sen ajan poliittisista tilanteista kovin yksityistarkkaan.

Se oli kuin todeksi tullut satu tai uni, tai oikeastaan mikä tahansa unelmien täyttymistä kuvaava ilmaus käy, sillä juuri mikään ylisana ei tunnu liioittelulta. Kaijan paluu musiikkimaailmaan täytti ne kaikki. (s.133)

Elämäkerta keskittyy tasapainoisesti niin Kaijan artistiuraan kuin henkilökohtaiseen elämään. Voisin kuitenkin sanoa, että hänen musiikkinsa on hienosti pääosassa. Tärkeässä roolissa on toki myös hänen avioliittonsa ja työtoveruutensa Markku Impiön kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu Kaijan kunnioitus ja rakkaus miestään kohtaan, vaikka asiat eivät mene niin kuin saduissa. Arvostan tätä todella. On ollut varmasti kipeää kertoa avoimesti Markun alkoholismista ja mitä se on tehnyt heidän avioliitolleen. Käsittääkseni siitä ei ole aiemmin julkisuudessa ollut mitään.

Ehkä Kaijan selviytymistä auttoi jollain lailla hänen taitonsa katsoa omaa elämäänsä ulkopuolelta kuin vieras sivustakatsoja. (s. 282)

Kaija valottaa rehellisesti lapsuuttaan kodissa, jossa hän tunsi aina hiukan erilaiseksi ja huonommaksi kuin vanhempi Ritva-sisarensa, joutui todistamaan heikkohermoisen isänsä raivonpuuskia ja äitinsä alistuvaa mukautumista. Silti vanhempia ei missään vaiheessa ruveta syyllistämään, todetaan vain asiat kuinka ne ovat. Tavattoman kiehtovaa on lukea Kaijan Kalevi-isän ja Seppo-sedän mieltymyksestä omiin teknisiin vempaimiin, joista etenkin lentävät sellaiset olivat Kaleville tärkeitä. Ja koituivat hänen kohtalokseen, mistä kertoo biisi Viimeinen lento.  

Elämäkerroissa minua kiehtoo aina perhealbumikuvat enemmän kuin usein lehdissäkin esiin tulleet keikkakuvat tms. (Kirjan kuvaliite. Kuva: Kaija Koon perhealbumi)

Onni on ollut varmasti, että hänen perheensä on panostanut Kaijan musiikkiharrastuksiin jo pienestä pitäen. Musiikkitaustainen isä hankki ensimmäisen pianon jo Kaijan ollessa pieni ja hankki tytöille soitonopettajan. On myös mielenkiintoista lukea, miten oikeiden ihmisten löytyminen elämään edesauttaa usein musiikkiuralla. Muusikot elävät omassa kuplassaan, jossa joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun, joka voisi olla hyvä sanoittaja tai basisti tai joku muu. Tuttuja muusikkonimiä vilisee kuvauksissa Kaijan muusikkouran alusta. Kaikessa korostuu kuitenkin Kaijan lahjakkuus laulajana: kuinka hän tekee kaikki taustat biiseihinsä, ja yhteen biisiin niitä saattaa tulla paljon. Kuinka tarkkaan hän hioo biisejään, ennen kuin on tyytyväinen. Kuinka klassinen laulunopettaja yritti saada Kaijaa laulamaan "oikein", mutta Impiö tokaisi heti, että laula niin kuin ennenkin. Kaijalla on oma tyylinsä laulaa ja hyvä niin, vaikka se ei varmasti aina mene klassisten laulumetodien mukaan.

Kaija purskahti itkuun. Markun silmät kostuivat. Sillä hetkellä kummallekin tuli selväksi, että enää ei ollut paluuta. Levy oli pakko tehdä, tai no, ainakin yrittää. (s. 125)

Monet ovat sanoneet, että Kaija Koosta saa melko ylimielisen vaikutelman niin keikoilla kuin muissa esiintymisissä. Kirjan perusteella voisin kuitenkin sanoa, että Kaija on todellisuudessa hyvin lämmin persoona, joka rakastaa yhä entistä aviomiestään, on hyvä ystävä eikä sorru katkeruuteen, vaikka on kokenut melkoisen paljon paskaa elämässään. Kaijo Koon artistipersoona on varmasti itseriittoisempi kuin hän oikeasti on arkielämässään. Kova kurinpitäjä mutta myös tsemppari hän vaikuttaa olevan ainakin keikoillaan. Kaija jakaa myös monia kipeitä kokemuksiaan, kuten raastavat hetket ennen avioeroa ja hänen ainokaisen poikansa moottoripyöräonnettomuuden ja sen jälkeiset sairastelut sekä viimeiset hetkensä äitinsä kuolinvuoteella.

Kaija tuijotti lehden sivua eikä ollut uskoa silmiään. Mitä nyt taas? Mitä kaikkea sitä oikein täytyy sietää, kun on nainen ja julkkis? (s. 187)

Kaija ottaa kirjassaan omalta osaltaan kantaa #metoo-ilmiöön muutamissa kokemuksissaan, joissa hän kokee saaneensa huonoa kohtelua sen takia, että on nainen. Näitä olisi voinut mielestäni ruotia hieman lisääkin. Kaija on saanut kuulla muun muassa ikävää kommentointia hänen painostaan levy-yhtiön johtajalta ja kokee tulleensa naiseutensa takia kohdelluksi eri tavalla julkisuudessa kuin miehet. Kaija kertoo myös avoimesti alku-uransa aikaisesta mallipoikaystävästään, joka oli lopulta sairaalloisen mustasukkainen, joka johti henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Lisäksi Kaijan masennuskaudet tulevat käsitellyksi kirjan sivuilla, sillä hän oli ahdistuskohtausten takia poissa julkisuudesta välissä jopa seitsemän vuotta.

Se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Fyysisen pahoinpitelemisen lisäksi mies uhkaili ja silpoi puukolla Kaijan vaatteita sillä välin, kun tämä oli keikkamatkalla. (s.61)

Olen tyytyväinen, että luin kirjan, joka ei nyt kirjallisuuden saralla ole mikään suurteos, mutta tekee tehtävänsä hyvin ja toimivasti: tutustuttaa lukijan Kaija Kokkolan aka Kaija Koon elämään, johon on kuulunut aina musiikki, rakkaus eläimiin ja ihmisiin.  Ne tyhmät nostot, mitä keltainen lehdistö on tehnyt kirjasta, eivät oikeasti pomppaa tarinasta suuremmin esiin, sillä kokonaisuus on  kuitenkin tasapainoinen. Nekin tempaukset ovat osa Kaijan räiskyvää luonnetta, ja keltä tahansa vähänkään eläneeltä ihmiseltä löytyy kyllä vastaavia juttuja menneisyydestään, jos vähänkään kaivelee (onneksi minusta ei tehdä elämäkertaa!) Hiukan kyllä epäilen sitä, olisivatko he oikeasti laittaneet bändin kanssa mariannekarkit peräaukkoihinsa keikan ajaksi, mutta mikäs siinä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Mesta.net

Muut elämäkerrat blogissani:

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen 

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen.